Kuka välittää?
Viimeaikoina lastensuojelun tilanne on puhuttanut mediassa niin asiantuntijoita kuin kansaakin. Erityisesti ”Erikan tapaus” herätti keskustelua ja ihmetystä lastensuojelun toiminnasta ja tilasta. Suuri kysymys on ollut, miksei lastensuojelu kyennyt pelastamaan Erikaa? Erikan tapauksen myötä on uutisoitu paljon lastensuojelun vähistä resursseista; yhdellä lastensuojelun sosiaalityöntekijällä saattaa olla jopa yli 100 asiakaslasta. Sosiaalityöntekijät sanovat usein, että aikaa lapsen tapaamiseen ja lapsen äänen kuulemiseen ei yksinkertaisesti ole. Tämä näkyy niin avohuollossa kuin sijaishuollossa. Selvää on, ettei sosiaalityöntekijällä ole mahdollisuutta tuntea sadan lapsen tilannetta hyvin, eikä perhettä perinpohjaisesti. Sosiaalityöntekijän työaikaa kuluu usein akuutissa tilanteessa olevan perheen ja lapsen tilanteeseen perehtymiseen ja asioiden hoitamiseen. Perhe. joka ei ole akuutin avun tarpeessa jää helposti vähemmälle huomiolle ja saattaa jäädä pitkäksikin aikaa ilman tarvitsemaansa apua. Toisaalta sosiaalityöntekijät ovat usein niin ylikuormitettuja, että työkyky saattaa olla alentunut. Työtä ei myöskään koeta välttämättä mielekkääksi ja moni sosiaalityöntekijä miettii työpaikan vaihtamista ja vaihtaa sitä usein. Lastensuojelua on vaadittu resursoitavaksi paremmin; tarvetta sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien lisäämiselle on kaikissa kunnissa. Selvää on, että lastensuojelutyötä ei ole mahdollista hoitaa nykyisillä resursseilla, mutta on vaikeaa uskoa, että kunnat pystyvät vastaamaan tarpeeseen ja lisäämään työntekijä resursseja lyhyellä aikajänteellä. Yhteiskunnan taloudellinen tilanne vaatii säästöjä kaikilla sektoreilla, eikä voida olettaa että sosiaaliala saisi tässä tilanteessa isoimman palan kakkua. Kysymykseksi nouseekin, miten pärjätään ja miten vastataan kasvavaan lastensuojelun tarpeeseen olemassa olevilla resursseilla? Sosiaalihuoltolain uudistuksen tavoite on siirtää sosiaalihuollon painopistettä korjaavasta ehkäisevään toimintaan. Nykyinen sosiaalialan henkilöstöresurssi riittää akuuttiin korjaavaan työhön, jos siihenkään, ainakin päihde- ja mielenterveyspalveluissa ja lastensuojelussa. Ennaltaehkäisevä työ ja varhainen tuki vaatii kunnilta merkittävää panostusta resursointiin; tarvittaisiin 3400 henkilöä lisää. Useiden kuntien taloudellinen tilanne on heikko, ellei peräti todella huono. Mietityttää miten kunnat kykenevät vastaamaan tähän haasteeseen. Ennaltaehkäisevän työn tulokset näkyvät vasta pidemmällä aikavälillä ja siihen asti on tehtävä enenevässä määrin korjaavaa työtä ennaltaehkäisevän työn rinnalla. Samaan aikaan palvelun tarve kasvaa ja suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle työntekijöiden vaihtuvuus kasvaa. Palvelun tulee kuitenkin olla laadukasta ja asianmukaisesti toteutettua, siinäpä haastetta! Kansalaisvastuuta Sillä aikaa kun odottelemme sosiaalityön resurssien lisääntymistä, on meillä jokaisella kansalaisella velvollisuus välittää toisistamme ja reagoida tilanteen niin vaatiessa. Varhaista viranomaisen antamaa tukea olisi mahdollista ainakin osittain korvata lähimmäisen antamalla tuella ja avulla. Sen sijaan, että suljetaan silmät siltä mitä esimerkiksi naapurissa tapahtuu ja luotetaan siihen, että viranomainen puuttuu tilanteeseen, tulisi jokaisella meistä olla kansalaisrohkeutta puuttua esimerkiksi lapsen kaltoinkohteluun, mikäli siihen on aihetta. Kuvitelma ei kuitenkaan ole, että viranomaistyö voidaan korvata kansalaistoiminnalla, mutta vahva usko on siihen, että yhteisöllisyyden lisääntyminen ja yleinen asennemuutos voisi vähentää lastensuojelun tarvetta yhteiskunnassamme. Heine ja Katri, kirjoittajat opiskelevat Sosionomi (Ylempi AMK)-tutkintoa Lue lisää Sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistus- työryhmän ehdotukset Oikeusministeriö: Riskin arviointia ja vaaran torjumista – lastensuojelun käytännöt huolen ilmapiirissä. Lastensuojelun arkea: Tamperelainen-uutinen Lastensuojelun arkea: MTV3 uutinen
Nuorten terapian rahat eivät riitä!
blogin aihe muotoutui mielessäni asioista, joita olen ihmetellyt nyky-yhteiskunnassa ja joita olen seuraillut mediasta. Aluksi voisin kuitenkin kertoa jotakin itsestäni, niin lukijana tiedät mistä ajatukseni ja näkemykseni tulevat. Olen tehnyt vuosia töitä lastensuojelussa, vastaanotto- ja arviointilaitoksessa pääkaupunkiseudulla, valmistuttuani sosionomiksi vuonna 2001. Vuosien työskentelyn jälkeen, minulle tarjoutui mahdollisuus kokeilla sijaisuutta sosiaaliohjaajana kuntouttavassa työtoiminnassa. Kuntouttavassa työtoiminnassa ollessani toimin muun muassa ryhmänohjaajana nuorille työttömille. Ryhmä toimi pilottina eikä sille ollut määriteltyä prosessikuvausta. Ryhmän tarkoituksena oli kartoittaa nuorten tulevaisuuden suunnitelmia ja antaa uusia näköaloja nuorten arkeen sekä tukea heitä elämänhallinnassa. Työskennellessäni nuorten kanssa huomasin, että monelle heistä tuotti vaikeuksia sitoutua kahdesti viikossa neljä tuntia kestävään ryhmätoimintaan. Ryhmän toimintaan kuului myös yksilöhaastatteluja ja näissä haastatteluissa tuli ilmi, että monella nuorella oli diagnosoitu masennus. Osalla oli lisäksi päihteiden tai muiden riippuvuuksien kanssa ongelmia masennuksen lisäksi. Nuori saa diagnoosin ja masennuslääkkeet mutta ei terapiaa. Luin Pekka Saurin kirjoituksen siitä, että terapiakorvauksia ei ole nostettu Suomessa kahteen vuosikymmeneen. Kelalta saa korvauksena 37€ kerrasta ja terapiakäynti maksaa yleensä 60-80€. Miten kukaan pystyy maksamaan sen työttömyyskorvauksista tai toimeentulosta? Ihmisen pitäisi pystyä käymään töissä saadakseen maksettua terapian, mutta kolikon toinen puoli on se, että jos ihminen on työkykyinen, ei Kela korvaa terapiaa. Minua itseäni ihmetyttää se, että on laskettu kokonaiskustannus sille, jos nuori eläköityy. Silloin puhutaan 1,2 miljoonan menetyksestä yhteiskunnalle. Miten paljon vähemmällä päästäisiin, jos nuoret aikuiset saisivat terapiaa ja näin heidän ei ”tarvitsisi” jäädä eläkkeelle, vaan he pystyisivät osallistumaan työelämään. Voisin ajatella, että tämä toisi myös nuoren elämään voimaatumista. En usko, että kukaan valitsee tarkoituksella masennusta tai päihteiden käyttöä. Työssä oleminen tuo elämään vakautta ja sosiaalisia kontakteja. Tilastot kertovat, että vuonna 2011 jäi 2 044 alle 30-vuotiasta nuorta työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi. (Kela) Mistä johtuu nuorten suuri määrä masennusta sairastavana? En tiedä pystyykö kukaan vastaamaan tuohon kysymykseen. Osa sanoo, että nuorilla on liikaa vaihtoehtoja tulevaisuutta miettiessä, osa taas on sitä mieltä, että nuoret ovat nykyisin pullamössöä. Osa taas on sitä mieltä, että kotoa saadut arvot ja työmoraali vaikuttuvat nuoren elämään. Sossusta saa rahaa liian helposti. Osaltaan tuo varmaan pitää paikkansa, sillä ainakin itse huomasin ryhmiä ohjatessa, että monilla nuorilla ei ollut edes halua osallistua työelämään. He saivat tarpeeseensa rahaa sossusta ja tulivat toimeen vähemmällä. Toisaalta taas osalle työnteko tai koulutus olisi ollut suuri asia, mutta ilman hyviä papereita tai kokemusta ei ollut mahdollista päästä mihinkään. Monet nuoret ovat ylisukupolvisia työttömiä ja ehkä juuri tämä on se asia missä muutoksen pitäisi tapahtua? Nuorten kanssa jutellessa tuli myös ilmi se, että totta kai tuo jatkuva jouten olo ja torjumiseksi tulo koulun tai työpaikkojen taholta vaikuttaa itsetuntoon ja aiheuttaa masennusta. Monella nuorella olikin lääkitys masennukseen. Mediassa on näinä päivinä ollut juttua siitä, myönnetäänkö lääkitystä liian heppoisesti ja mitkä ovat niiden sivuvaikutukset. Voin todella uskoa sen, että lääkkeiden sivuvaikutuksilla on merkitys nuoren hyvinvointiin. Nuori ei itse sivuvaikutuksia välttämättä huomaa ja vanhemmat ovat vain tyytyväisiä, kun nuori ”syö” lääkettä masennukseen. Kauhistelin itse, kun luin alla olevaa artikkelia, että todellakin nuoren tila voi mennä huonompaan lääkkeiden aloittamisen jälkeen ja tähän kun lisätään päihteet, niin nuoren tila ei varmastikaan kohene. Artikkelissa kerrottiin, että serotoniinipohjaisten masennuslääkkeiden sivuvaikutuksena oleva aggressiivisuus lisääntyy päihteiden alaisena. Tähän asiaan ajankohtaisena on se, että monet viimeaikaisista kouluampujista ovat käyttäneet masennuslääkkeitä, joissa on ollut vahvoja sivuoireita. Itseäni, kohta kolmen lapsen äitinä, huolestuttaa se, että mitä jos huomaan omassa lapsessani huolen aiheita, mutta en saisi häntä terapiaan tai en pystyisi maksamaan sitä ja lapselleni vain työnnettäisiin masennuslääkettä toisensa perään. En tarkoita tällä sitä, että vastustan lääkkeiden syömistä vaan mielestäni lääkityksen ja terapian pitää kulkea käsikädessä toisiaan tukien. Tietenkään ei ole sanottua, että nuori jaksaisi käydä terapiassa tai ”kemia” terapeutin kanssa natsaisi, jotta terapiasta olisi merkittävää hyötyä. Lehdissä on myös ollut kommentteja, että masennuslääkkeitä määrätään hyvin helposti terveyskeskuksissa. Tästä olen aivan samaa mieltä, sillä ystäväni meni aikoinaan terveyskeskuslääkärille, kun oli väsynyt ja elämäntilanteessa tapahtunut isoja muutoksia mm. asumusero. Lääkäri oli ehdottanut ”hoidoksi” vain masennuslääkkeitä, joita ystäväni ei halunnut syödä. Tästä oli tullut ihan väittely heidän välillään ja ystäväni ihmetteli lääkärin asennetta. Psykiatrit sanovat, että masennuslääkkeitä määrätään ihan liikaa. Lopuksi laitan Kelan lukuja: Suomessa on 13 000 nuorta työkyvyttömyyseläkkellä. Heistä reilut 10 000 mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi. Alle 30-vuotiaiden keskimääräinen kokonaiseläke on 708 euroa kuussa. Vuonna 2011 Kelasta maksettiin nuorten työkyvyttömyyseläkkeitä noin 89 miljoonaa euroa. Eikö tässä tarttis tehrä jotakin? Milla, kirjoittaja opiskelee Sosionomi (Ylempi AMK)-tutkintoa Blogissa viitatut lähteet Pekka Saurin kirjoitus Masennuslääkkeitä nuorille: 1. artikkeli ja 2.artikkeli
IHAN KUIN MEITÄ EI OLISI! -sosionomi (Ylempi AMK) osaaminen
Tapahtui oikeassa elämässä: Sosionomi (AMK) työskenteli muutamia vuosia sitten yhdessä pääkaupunkiseudun kunnista aikuissosiaalityöntekijänä kahdessa eri sosiaalikeskuksessa, kaksi noin vuoden mittaista jaksoa. Hän oli julkisessa keskustelussakin paljon puhuttu ja parjattu epäpätevä sosiaalityöntekijä. Sosionomi (AMK) siirtyi kyseiseen tehtävään suoraan valmistuttuaan ja koki, että pääsi työhön sisään nopeasti ja kykeni toimimaan asiakaslähtöisesti, sensitiivisesti sekä lain pykälät huomioiden. Hän sai siitä myönteistä palautetta niin asiakkailta kuin esimiehiltäkin. Jatkuvasti, yleisen ilmapiirin vuoksi, hän kuitenkin tiedosti olevansa epäpätevä. Tähän vaikutti se, että työsuhdetta määräaikaisena jatkettiin pätkittäin, jos pätevämpiä, kelpoisuusehdot täyttäviä hakijoita ei sattunut olemaan. Epäpätevyys näkyi tietysti myös alennuksena palkassa. Tämän lisäksi työyhteisöstä löytyi aina joku aktiivinen ja ”muodollisesti pätevä” sosiaalityöntekijä, joka piti huolta, että sosionomi (AMK) -tutkinnon suorittaneet kuuluivat alempaan kastiin ja heidän olemassaolonsa sosiaalialan kentällä oli suuri epäkohta. Toisaalta kunnassa ei myöskään otettu kuuleviin korviin epäpätevien työntekijöiden ehdotuksia siitä, että täydennyskoulutusmahdollisuuksilla sitoutettaisiin työntekijöitä, parannettaisiin työhyvinvointia ja kohennettaisiin työn laatua varmasti myös tukea saavien asiakkaiden mielestä. Ilman muuta on selvää että asiakkaalla on oikeus laadukkaaseen ja asiantuntevaan tukeen, riippumatta siitä minkälainen koulutustausta hänen työntekijällään on. Viimeiseksi jääneessä aikuissosiaalityöntekijän viransijaisuudessa sosionomi (AMK) kohtasi jotain sellaista, minkä jälkeen hänen ylpeytensä ei enää sallinut jäädä kärkkymään pätkätyösuhteita epäarvostavassa ilmapiirissä. Viereisessä työhuoneessa työskentelevä kollega, joka myös oli sosionomi (AMK) ja hoiti työtään mallikelpoisesti, ei saanut jatkaa tehtävässään, koska juuri tuolloin hänen työsuhteensa ollessa katkolla, paikkaa haki tohtoriksi asti väitellyt, siihen asti tutkimustyöhön keskittynyt sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijä aloitti aikuissosiaalityöntekijänä ja perehdytysjakson jälkeen ryhtyi ottamaan vastaan asiakaspuheluita puhelinaikoina. Toisen tällaisen puhelinajan jälkeen kyseinen, muodollisesti pätevä sosiaalityöntekijä tuli sosionomi (AMK):n huoneeseen itkien ja kysyi: ”Tällaistako tämä työ oikeasti on?”. Kyseinen työntekijä jaksoi tehtävässään kaksi kuukautta, jonka jälkeen irtisanoutui ja lähti pois. Sosiaalityöntekijöiden kelpoisuusehdoista käytiin syksyllä 2012 vilkasta keskustelua muun muassa Helsingin Sanomissa. Pentti Rauhala (HS Mielipide 13.10.12) nosti aiheellisesti esiin sosiaalialan ammattikorkeakoulutettujen aseman työelämässä ja kyseenalaisti, miksi edes ylempi ammattikorkeakoulututkinto ei anna kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtäviin. Kun tätä keskustelua on käyty, onko kukaan ollut kiinnostunut perehtymään minkälaista ammattitaitoa ja osaamista ammattikorkeakoulututkinto, myös ylempi, uudempana koulutusväylänä sosiaalialalla antaa? Ammattikorkeakoulutus vastaa nimenomaan tämän päivän työelämän muuttuneisiin tarpeisiin ja mielestämme sen ehdottomia vahvuuksia sosiaalialalla on muun muassa se, etteivät asiakkaat ja heidän todellisuutensa ole kenellekään vastavalmistuneelle sosionomi (AMK):lle vieraita. Kunta-alan ehdotus kelpoisuusehtojen avaamisesta (HS Uutiset 12.10.12) onkin mielestämme kannatettava. Meitä sosiaalialan ammattikorkeakoulutettuja, sekä sosionomi (AMK) että ylemmän (AMK) -tutkinnon suorittaneita kyllä löytyy ja monet meistä työskentelevät ylikoulutettuina tehtävissä, joissa meidän ei katsota olevan uhkia nykyisille muodollisesti päteville toimijoille. On merkillistä että sosionomi (AMK) -tutkinnon laajuus 210 op + sosionomi (YAMK) -tutkinnon 90 op eivät riitä täyttämään kelpoisuusehtoja, jotta voisimme toimia pätevinä sosiaalityöntekijöinä. Lisäksi vaaditaan pääaineen laajuisia yliopistotasoisia opintoja sosiaalityöstä. Aikamoista. Opintojen lisäksi meille on jokaiselle kertynyt vähintään vaadittavat kolme vuotta työkokemusta alan töistä alemman ja ylemmän tutkinnon suorittamisen välissä. Kokemuksemme on, että Talentia (HS Uutiset 12.10.12) sen enempää kuin Lastentarhanopettajaliittokaan ei aja meidän sosiaalialan ammattikorkeakoulutettujen asioita pitäessään kiinni tiukoista kelpoisuusehdoista ja pyrkimyksistään tiukentaa niitä vielä lisää. Seuraavatko nämä ammattiliitot todellisuudessa tämän ajan työelämän vaatimuksia, vai pitävätkö ne itsepintaisesti lähinnä kiinni periaatteesta ”ei meidän hiekkalaatikolle”? Talentian puheenjohtaja Tero Ristimäki (HS Uutiset 12.10.12) kommentoi Kunta-alan ehdotukseen kelpoisuusehtojen avaamisesta, että ”Kentällä ollaan niin kovan paineen alla, että tällaiset puheet ovat vastuuttomia.” Onko yhtään mietitty työn vaativuuden lisäksi, mistä tällaiset paineet saattavat johtua? Voisiko yksi paineita lisäävä ja työhyvinvointia haittaava tekijä olla juuri tämä ammattiliittojen ajama reviiriajattelu työpaikoilla? Kuka itseään kunnioittava sosiaalialan ammattikorkeakoulutettu oikeasti viihtyy työpaikalla, jossa arvostus on tämän kirjoituksen alussa kuvatun kaltaista? On faktaa että työntekijöiden suuri vaihtuvuus on raskasta niin työyhteisöille kuin yksittäisille työntekijöillekin. Myös luottamuksellisen asiakassuhteen syntyminen vaatii pysyvyyttä. Tällaisessa ristiriitaisessa työtilanteessa on vaikea panna parastaan ja kokea tekevänsä laadukasta työtä, saati sitten toimia asiakaslähtöisesti asiakassuhteiden jatkuvuus turvaten. Olisiko aika horjuttaa kelpoisuusehtojen vanhoja rakenteita ja katsoa mitä uutta, hyvää ja työyhteisöjä rikastavaa ammattikorkeakoulutuksella on sosiaalialalle annettavana? Nykyinen laki sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuuksista tuli voimaan vuonna 2005, mutta meitä ei ole huomioitu tai edes mainittu siinä mitenkään. Toivoisimme että yliopisto- ja sosionomi (YAMK) tutkinnot rinnastettaisiin arvoltaan ja palkkaukseltaan samantasoisiksi, kuten niiden opintomäärätkin ovat. Tehtävärakennetta tulisi uudistaa, jotta molempien tutkintojen erityisyys tulisi parhaiten hyödynnettyä rinnakkain. Katariina Mäki-Kokkila, sosionomi (YAMK) -opiskelija Petra Gergov-Koskelo, sosionomi (YAMK) -opiskelija Lue myös Sirkka Rousun blogi sosiaalialan ylemmän tutkinnon osaamisesta ja kelpoisuudesta
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto