Vuosi: 2014

Työpaikkavalmentaja osatyökykyisen henkilön työllistymisen tukena

placeholder-image

Monilla vammaisilla, pitkäaikaissairailla ja mielenterveysongelmaisilla henkilöillä on vaikeuksia päästä työelämään ja saada työtä. Heillä riski työttömyyden pitkittymiseen on suurempi kuin niin sanotulla terveellä väestöllä. Vammaisten, pitkäaikaissairaiden ja mielenterveysongelmaisten työnhakijoiden kohdalla työllistymismahdollisuudet voivat olla heikentyneet silloinkin, kun heidän työkykynsä ei ole varsinaisesti alentunut. (Härkäpää – Järvikoski 2011: 125, 129.) Tutkimusten mukaan tähän voivat olla syynä työnantajien kielteiset asenteet osatyökykyisiä työnhakijoita kohtaan. Työllistymisen esteinä pidetään esimerkiksi työturvallisuuteen, yksilön tehokkuuteen ja työntekijöiden tasa-arvoisuuteen liittyviä riskejä. Työnantajien ennakkoluulot ja tietämättömyys työvoima-poliittisista tukitoimenpiteistä osatyökykyisten työnhakijoiden työllistämisessä voivat aiheuttaa sen, että osatyökykyisten työnhakijoiden on vaikeaa työllistyä avoimille työmarkkinoille. (Kukkonen, 2009: 107, 109, 112; Ala-Kauhaluoma – Härkäpää 2006: 15, 21.) Aspa-säätiön kehittämishankkeissa nimeltä Koulutuksella Palkkatyöhön (2008–2011) ja Silta työhön (2012–2014) on koulutettu työpaikkavalmentajia työyhteisöihin. Kun työpaikalle palkataan tai otetaan työkokeiluun osatyökykyinen tai muuten vaikeassa työmarkkina-asemassa oleva työnhakija, voidaan työyhteisössä tarvita järjestelyjä työhöntulijan vastaanottamiseen, tukemiseen ja ohjaamiseen. Tällaisia tilanteita varten työyhteisöön voidaan kouluttaa työpaikkavalmentaja, joka on työhöntulijan kanssa lähes samoissa tehtävissä toimiva työntekijä. Työpaikkavalmentajia on koulutettu eri ammattialoille, esimerkiksi erilaisiin asumispalveluihin, vanhusten kotihoitoon, lasten päivähoitoon, iltapäiväkerhoihin, toimistotyöhön, kiinteistöhuoltoon sekä ruokapalveluihin. Työyhteisöt ovat olleet mukana Aspa-säätiön kehittämisprojektien toiminnassa tarjoamalla työpaikaltaan työkokeilupaikan osatyökykyiselle tai muuten vaikeassa työmarkkina-asemassa olevalle henkilölle sekä kouluttamalla yhden työntekijän työyhteisöstään kyseessä olevan henkilön työpaikkavalmentajaksi. Työpaikkavalmentajuus toteutuu perehdyttämisenä ja tuen antamisena Työpaikkavalmentajina toimineiden henkilöiden ja heidän esimiesten mukaan työpaikkavalmentajuuden toteuttamisen keskiössä on ollut työhöntulijan perehdyttäminen työtehtäviin sekä tuki työyhteisöön sopeutumisessa. Työpaikkavalmentaja ja työhöntulija ovat tehneet työtehtäviä yhdessä ja olleet samoissa työvuoroissa. Työpaikkavalmentaja on ohjannut työhöntulijaa työtehtävissä ja pitänyt huolen työtehtävien suunnittelusta sekä tarvittaessa myös räätälöinnistä. Työpaikkavalmentajuuteen on kuulunut luottamus työpaikkavalmentajan ja työhöntulijan välillä. Työpaikkavalmentaja on antanut vastuuta ja seurannut työtehtävien sujumista jopa ”takavasemmalta”, mutta samalla pyrkinyt luomaan työhöntulijalle turvallisuuden tunnetta. Työpaikkavalmentajat näkivät oman roolinsa vastuullisena ja tärkeänä. He kokivat olevansa viestin viejiä työhöntulijan, esimiehen ja työyhteisön välillä. Omalla toiminnallaan he pyrkivät rakentamaan ymmärrystä työhöntulijan ja työyhteisön välille. Työhöntulijalle työpaikkavalmentaja on ollut rohkaisija ja vierellä kulkija. Työpaikkavalmentajan rooli nähtiin vahvasti tasavertaisena työhöntulijan kanssa. Työpaikkavalmentajuuden koettiin olevan monella tapaa hyödyllistä työyhteisölle. Työhöntulijan työkokeilujakson, työpaikkavalmentajakoulutuksen ja menetelmän toteuttamisen on nähty vaikuttavan myönteisesti koko työyhteisön kehittymiseen sekä työpaikkavalmentajan ammatillisen osaamisen kasvuun. Työllistyminen mahdollistuu yksilöllisellä tuella Työhöntulijan työllistymistä on pyritty tukemaan työpaikkavalmentajan kouluttamisella työyhteisöön. Näin on pystytty mahdollistamaan työhöntulijalle yksilöllistä tukea työyhteisön sisältä käsin. Työpaikkavalmentajan tarjoama tuki suhteessa työhöntulijan työllistymiseen on koostunut pitkälti yksilöllisestä huomioimisesta. Hyvä perehdytys on ollut lähtökohta työhöntulijan työkokeilujakson onnistumiselle ja näin ollen myös mahdolliselle työllistymiselle. Työhöntulijalle on tarjottu tukea työyhteisöön sopeutumiseen ja työelämätaitojen oppimiseen. Työpaikkavalmentaja on pystynyt omalla toiminnallaan myös tukemaan työhöntulijan itseluottamuksen kasvua suhteessa työelämässä selviytymiseen. Työpaikkavalmentaja näyttäytyy tukihenkilönä, joka on vienyt viestiä työhöntulijan työllistymishalusta ja edellytyksistä esimiehelle. Työpaikkavalmentaja on ollut niin sanotusti työhöntulijan puolestapuhuja ja työllistymisen tukeminen on ollut tärkeä osa tehtävää. Työyhteisön asenteilla on ollut suuri merkitys työhöntulijan työllistymisen onnistumisessa. Osa työyhteisöistä on suhtautunut työhöntulijaan avoimesti, mutta osassa työyhteisöistä on ilmennyt ennakkoluuloja työhöntulijaa kohtaan. Työpaikkavalmentaja on tukenut työhöntulijan työllistymistä herättämällä keskustelua työyhteisössä ja pyrkinyt omalta osaltaan vaikuttamaan työyhteisössä esille nousseisiin ennakkoluulohin. Työpaikkavalmentaja tulevaisuudessa jokaiseen työpaikkaan? Työikäisen väestön suhteellisen osuuden vähentyessä Suomessa on tärkeää huolehtia siitä, että mahdollisimman monen henkilön työpanos olisi työmarkkinoiden käytössä. Tärkeää olisi löytää erilaisia keinoja, joiden avulla voidaan parantaa tai mahdollistaa sairauden, vamman tai muun syyn vuoksi työmarkkinoiden ulkopuolella olevien henkilöiden mahdollisuuksia antaa työpanoksensa työmarkkinoiden käyttöön. (Härkäpää – Harkko - Lehikoinen 2013: 9.) Työllistymistä pystytään edistämään monilla olemassa olevilla palveluilla, kuten työ- ja elinkeinopalveluilla, ammatillisella kuntoutuksella, tuetulla työllistymisellä ja erilaisilla työ- ja työhönvalmennuspalveluilla. Näille kaikille yhteistä on, että palvelu kohdistuu työelämään haluavaan henkilöön mahdollisen työpaikan ulkopuolelta käsin. Näitä palveluja tarvitaan edelleen, mutta niiden lisäksi työllistymistä voidaan edistää myös työpaikkojen sisältä käsin tulevalla työllistymisen tuella. Työpaikkojen omaa halua ja osaamista osatyökykyisen tai muuten vaikeassa työmarkkina-asemassa olevan henkilön työllistymisen tukemiseen tulisi kasvattaa. Työpaikkavalmentajamenetelmää voidaan käyttää yhtenä työelämään pääsemisen tai palaamisen tukimuotona osatyökykyisten tai muuten vaikeassa työmarkkina-asemassa olevien henkilöiden kohdalla. Työpaikkavalmentaja-mallin kehittämiskohteina nähdään työpaikkavalmentajien ja työhöntulijoiden vuorovaikutuksen lisääminen työpaikkavalmentajien koulutuksessa sekä menetelmän näkyväksi tekeminen työyhteisöissä. Työ- ja elinkeinopalveluita toivottiin tiedotettavan työpaikkavalmentaja-mallista. Työpaikkavalmentajan tehtävänkuvan arvostusta toivottiin korostettavan jatkossa palkitsemisen keinoin. Kirjoitus perustuu Kristiina Leinosen Metropolian sosiaalialan ylemmän AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön Työpaikkavalmentaja osatyökykyisen henkilön työllistymisen tukena - Työpaikkavalmentajien ja heidän esimiesten näkemyksiä työpaikkavalmentajuudesta 2014. Kristiina Leinonen, Sosionomi (ylempi AMK) Lähteet ja lisätietoja: Ala-Kauhaluoma, Mika – Härkäpä, Kristiina 2006. Yksityinen palvelusektori heikossa työmarkkina-asemassa olevien työllistäjänä. Työpoliittinen tutkimus 312. Helsinki: Työministeriö. Aspa-säätiön nettisivuilta lisätietoa. Härkäpää, Kristiina – Järvikoski, Aila 2011. Kuntoutuksen perusteet. Helsinki: WSOY-pro. Kukkonen, Tuula 2009. Vastuun uusjako. Vajaakuntoisten työkyky ja työllistyminen yritysten näkökulmasta. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja 102. Jo-ensuu: Joensuun yliopisto. Härkäpää, Kristiina – Harkko, Jaakko – Lehikoinen, Tuula 2013. Työhönvalmennus ja sen kehittämistarpeet. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.  

Onko jokaisella oikeus arvostavaan kohteluun työssään?

placeholder-image

Oma huomioni on kiinnittynyt viime aikoina mediassa paljon palstatilaa saaneisiin lastensuojelun tapauksiin, joissa asiakas on kertonut oman näkemyksensä saamastaan palvelusta. Myös internetissä levinneet videot huostaanotoista ovat antaneet oman mausteensa tälle keskustelulle. On sanomattakin selvää, kuinka yksipuoleisen ja samalla vääristyneen kuvan nämä esillä olleet tapaukset antavat lastensuojelun todellisuudesta. Kuinka monesta muusta ammattiryhmästä voidaan antaa jatkuvasti mediassa huonoa, provosoivaa sekä valheellista kuvaa ilman, että joku ottaa vastuun ja korjaa valheellisia lausuntoja? Jostain käsittämättömästä syystä työntekijän työn arvostelu on vapaata riistaa sosiaalialalla. Itseäni mietityttää, milloin kyse on työpaikkakiusaamisesta ja koska asiaan on syytä puuttua. Onko tilanne vaikea määritellä sen vuoksi, että ”kiusaajana” onkin asiakkaat eikä työkaverit? Itselleni ei tule mieleen kovin montaa työtä, jossa on hyväksyttyä sietää päivästä toiseen ala-arvoista käytöstä asiakkaan taholta, mikä sisältää usein huorittelua, haukkumista ja pahimmassa tapauksessa tappouhkauksia. Jokainen sosiaalialalle hakeutunut työntekijä varmasti ymmärtää, että työskentelemme ihmisten kanssa, joiden elämänpolku ei ole kulkenut aivan toivotulla tavalla ja sen seurauksena monenlaiset ongelmat ovat kohdanneet näitä henkilöitä. Kiukku, harmitus, pettymys sekä luottamuspula viranomaisia kohtaan ovat inhimillisiä asioita eikä näitä tunteita ole tarpeen poistaa asiakkailta. Mutta mielestäni selvä raja on vedettävä sen suhteen, kuinka paljon työntekijä joutuu vastaanottamaan asiakkaan pahaa oloa ja mikä on työntekijän hyvinvoinnin kannalta se piste, jossa raja on jo ylitetty. Median osuus lastensuojelun negatiivisen kuvan luomisessa On toisaalta ymmärrettävää, että asiakkaat tarvitsevat jonkin väylän jakaa turhautumistaan ja saada muiden hyväksyntää omille tunteilleen. Usein tämä väylä on kuitenkin valitettavasti media, jonka välityksellä he pääsevät jakamaan yksityisiä tarinoita siitä, kuinka heitä on kohdeltu väärin. Rakentavaa keskustelua ei pääse syntymään asiakkaan ja palvelun tarjoajan välille, koska mediassa on mahdotonta ruotia kenenkään yksityisiä asioita viranomaisten puolelta vaitiolovelvollisuuden vuoksi. Enkä usko, että hyöty tämänkaltaisesta julkisesta keskustelusta olisi kenenkään edun mukaista. En väitä, ettei myös sosiaalialalla tehtäisi virheitä ja valitettavasti välillä on äärettömän vaikea arvioida, mikä palvelu olisi parasta perheen kannalta. Tällöin syntyy tilanteita, joissa jälkeenpäin katsottuna olisi voitu toimia toisin. Nämä ovat kuitenkin marginaalinen määrä asiakastapauksia, ottaen huomioon sosiaalialan suuruuden sekä asiakasmäärät, joiden kanssa työskennellään päivittäin. Uskallan väittää, että suurin osa sosiaalipalveluiden asiakkaista saa laadukasta sekä asianmukaista palvelua työntekijöiltä. Onneksi mediassa myös aika ajoin näkee näitä onnistumistarinoita tai niitä, joissa asiat eivät ole menneet aina toivotulla tavalla mutta joissa sävy on kuitenkin asiallinen vaikkakin kriittinen. Työn kehittäminen on tärkeää ja siihen päästään avoimella vuoropuhelulla asiakkaiden kanssa. Tällöin kuitenkin molemmilta osapuolilta vaaditaan tietynlaista inhimillistä, asiallista sekä kehittävää otetta keskusteluun. Yhteiskunnan arvostus Antaako yhteiskunta tukensa lastensuojelun työtä tekeville työntekijöille? Mielestäni ei tarpeeksi anna. Työntekijöiden tekemää työtä varsinkin lastensuojelulaitoksissa pidetään edelleen jossain määrin naisten puuhasteluna, kodinomaisena tekemisenä. Vaikka työhön kuuluu paljon samanlaisia elementtejä kuin arjen pyörittämisessä kotona omien lasten kanssa, on siinä myös äärettömän paljon ammattitaitoa ja osaamista mukana. Harva tulee ajatelleeksi, että monet arkiset tilanteet lastenkodeissa voivat olla työntekijöille jatkuvaa ammatillisuuden käyttämistä lasten hyvän kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. Henkisen arvostuksen lisäksi, palkkataso sosiaalialalla kunnissa on vielä kaukana ihannetilasta työn vastuullisuus ja vaativuus huomioiden. Työvuoron aikana työntekijä on jatkuvasti käytettävissä, toisten tarpeiden tyydyttäjänä sekä läsnä olevana turvallisena aikuisena. Työntekijöille on annettu suuri vastuu lasten hoidon ja huolenpidon turvaajina sekä tulevien yhteiskunnan jäsenten kasvattajina. On väärin vähentää resursseja alalta, jossa huolehditaan tulevaisuutemme toivoista. Lasten asemaan meneminen ja sieltä asioiden katselu on terve lähestymistapa kaikille, jotka tekevät päätöksiä resurssien vähentämisestä sosiaalialalla. Miltä mahtaa lapsista tuntua se, että heidän asioistaan vastaavat työntekijät vaihtuvat jatkuvasti, uupuvat sekä ovat pakotettuja tekemään työtään ”puoliteholla” resurssipulan vuoksi. Lastenkodeissa, kuten muissakin sosiaalialan työpaikoissa, on turvattava mahdollisuudet pysyviin ja motivoituneisiin työntekijöihin, jotka aidosti haluavat tehdä työtä lasten ja perheiden hyvinvoinnin eteen. Elina, sosiaalialan ylempi amk-tutkinnon opiskelija Aiheesta voi lukea lisää: Hyvä lastensuojelu on keskustelevaa ja avointa. Helsingin sanomat, 3.2.2014. Verkkodokumentti. Lastensuojelu ja julkisuus. Opas lastensuojelun ammattilaisille median kohtaamiseen. Lastensuojelun keskusliitto. Verkkodokumentti. Seitsemän tositarinaa lastensuojelusta. Helsingin sanomat, 31.1.2014. Verkkodokumentti. Liikanen, Elina 2013. Sosiaalityö julkisessa lastensuojelukeskustelussa. Sosiaalityön selonteot ja tapaus Eerika. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. Verkkojulkaisu.

PÄIVÄHOITOON TULEE JATKOSSAKIN PANOSTAA

placeholder-image

Lasten päivähoito on Suomessa monella tapaa murroksessa. Kohta 41 vuotta vanhan päivähoitolain tilalle ollaan tekemässä uutta, ja asian olisi tarkoitus olla käsittelyssä jo tämän kevään aikana. Päiväkotien ryhmäkokojen pienentämisestä on lakiuudistusasian yhteydessä keskusteltu viime aikoina vilkkaasti. Eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsenistä enemmistö tuntuu kannattavan pienentämistä. Samalla subjektiivista päivähoito-oikeutta ollaan rajoittamassa. Niin ikään on keskusteltu päivähoidon muuttamisesta maksuttomaksi tai tuntiperustaisesta laskutuksesta, jollaista on jo kokeiltu useissa kunnissa. Päivänhoidon lapsiryhmät pienemmiksi Pedagogisesta ja lapsen kehityksen näkökulmasta ryhmäkokojen pienentäminen on järkevää ja perusteltua. Mitä pienempi lapsi, sen enemmän hän tarvitsee tuttuja ja turvallisia aikuisia sopeutuakseen hoitopaikkaan. On selvää, että mitä vähemmän lapsia ryhmässä on, sen paremmin myös aikuinen kykenee antamaan yksittäiselle lapselle huomiota ja turvaa. Tällä hetkellä lapsiryhmän enimmäiskokoa ei ole säädetty, on vain hoitajakohtaiset lapsilukumäärän rajat. Tämän vuoksi joissakin päiväkodeissa saattaa olla jopa kolmenkymmenen lapsen ryhmiä. Lastentarhanopettajaliitto on esittänyt, että ryhmän enimmäiskooksi säädettäisiin alle kolmevuotiailla 9 ja yli kolmevuotiailla 16 lasta (LTOL). Esitys on erittäin kannatettava. Samalla kun puhutaan lapsiryhmien kokojen rajoittamisesta, on esimerkiksi Helsingin kaupunki tiukentanut tilasuositustaan päiväkotien lapsikohtaisesta neliömäärästä. Aikaisempi neliömääräsuositus per lapsi oli yhdeksän, nyt kahdeksan neliötä. Koska kyseessä on suositus, se toteutuu vaihtelevasti, mutta tiukennus on silti ristiriidassa ryhmäkokojen pienennyspyrkimysten kanssa. Jokaiseen päiväkotiin ei lapsimäärän kasvaessa kuitenkaan voida palkata lisää henkilökuntaa ja perustaa uusia ryhmiä. Kokopäivähoidon ohella myös osapäivähoitoa Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista on kaavailtu hallituksessa. Oikeus muuttuisi osa-aikaiseksi silloin, kun jompikumpi vanhemmista on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidontuella. On ymmärrettävää, että subjektiivinen oikeus herättää kiivastakin keskustelua etenkin silloin kun puhutaan karrikoidusti vanhemmista (pääasiassa äideistä) jotka ”vetelehtivät” kotona samalla kun lapsi on hoidossa jopa yli yhdeksän tuntia päivässä. Asialla on muitakin puolia, esimerkiksi lapsen päivähoidosta saama mittaamattoman arvokas kasvatus- ja sosiaalinen pääoma sekä päivähoidon sosiaalinen tuki perheelle. Anna Kontulan ja Sanna Kyllösen viime syksynä julkaistussa subjektiivisen päivähoidon rajaamisen vaikutuksia esitelleessä raportissa todetaan, että rajaamisen taloudelliset vaikutukset ovat hyvin epävarmoja. Samalla on toki vaikea ymmärtää, miksi jotkut vanhemmat eivät halua tai pysty viettämään lapsensa kanssa enemmän yhteistä aikaa vaikka eivät olekaan työelämässä. Lapsen varhaiskasvatukseen panostaminen on arvovalinta Pohjimmiltaan päivähoidon uudistamisessa on kysymys siitä, minkä koemme yhteiskunnassamme niin tärkeänä ja arvokkaana, että siihen kannattaa panostaa kaikin mahdollisin resurssein. Väitetään usein, että rahaa ei ole. Olen sitä mieltä, että sitä kyllä löytyy. On vain kyse siitä, mihin noita rahoja käytetään. Kyse on arvovalinnasta. Itse olen sitä mieltä, että laadukas varhaiskasvatus on koko yhteiskuntamme peruskiviä. Se on määrittämässä sitä, miten sosiaalistumme yhteisöön ja miten opimme olemaan muiden kanssa. Laadukas päivähoito ennaltaehkäisee ongelmia ja säästää paljon enemmän yhteiskunnan varoja kuin retuperälle jätetyn hoidon ja kasvatuksen seurausten paikkailu ja jälkihoito. Petrus Väärälä, lastentarhanopettaja, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Lastentarhanopettajaliitto Kontula & Kyllönen 2013.

Ennakointidialogit verkosto- ja asiakastyössä

placeholder-image

Moniammatillisen verkostotyön haasteita Sosiaalialan ammattilaisten järjestämien verkostopalaverien vaatimuksena voidaan pitää sitä, että saadaan aikaan vuoropuhelu, joka on toisia kunnioittava ja dialoginen. Monen verkostopalaverin onnistumisen haasteena on, että siihen osallistujat poistuvat kokouksesta toiveikkaampina, kuin siihen tullessaan. Asiakkaan näkökulmasta on keskeistä, että hän saa apua tilanteeseensa. Moniammatillinen verkostotyö on haasteellista silloin, kun työssä ei ole määritelty tehtävänjakoa ja kuinka työssä kohdataan muita osapuolia. Kokoontumisen onnistumisen edellytyksenä voidaan pitää sellaista tilannetta, että ammatilliset verkostopalaverit tuottaisivat hyödyllisen kokonaisuuden palvelun saajan näkökulmasta ja että niissä saavutetaan kaikkien auttajatahojen voimavarojen yhdistelmiä. Sosiaali- ja terveysalalla moniammatillinen verkostotyö on nähty tärkeänä osana työtä, eikä sen tekemistä ole tarvinnut paremmin perustella. Ammattiauttajat ovat voineet melko itsenäisesti määritellä moniammatillisen verkostotyön määrää ja laatua. Moniammatillinen verkostotyö koetaan hyödylliseksi, jopa välttämättömäksi toiminnaksi ammattiauttajien keskuudessa. Toiminnalle on muodostunut vakiintuneita käytäntöjä, osin suunnittelemattomastikin. Useissa tilanteissa moniammatillisia verkostokokouksia järjestetään pohtimatta sitä, kuinka ne kannattaisi toteuttaa. Tämä voi olla yksi syy, miksi verkostopalaverit koetaan joskus turhauttavina. Monen osapuolen välinen yhteistyö on yksilökeskusteluja huomattavasti monimutkaisempaa, mutta silti oletetaan moniammatillisen kohtaamisen sujuvan itsestään. Milloin moniammatillista verkostotyötä? Moniammatillista verkostotyötä tarvitaan, kun asiakkaan tilannetta on ratkomassa useita työntekijöitä palvelujärjestelmän eri sektoreilta ja ammattiryhmistä. Työtä on tehty keskeisesti kuuntelemalla asiantuntijoita ja ammattilaisia. Tällaisissa ”perinteisissä” moniammatillisissa kokouksissa on ollut mahdollista, että palvelun saajan mielipide tai jonkun muun paikallaolijan ajatus on jäänyt huomioimatta. Tilanne on ollut mahdollista esimerkiksi silloin, kun moniammatillisella kokoontumisella ei ole ollut tiedossa sen rakennetta ja kuka vastaa palaverin tasapuolisesta puheenvuorojen jakamisesta.  On kokoonnuttu, mutta kokouksilla ei ole ollut keskustelun ohjaajaa, asioiden kirjaajaa ja tiedossa olevaa suunnitelmaa palaverin etenemisestä. Tällaisia ”perinteisiä” moniammatillisia verkostokokouksia on pääosin johdettu asiantuntijakeskeisesti. Työntekijöiden käsitys voimaannuttavista ja dialogisista verkostopalavereista ”Perinteisten” verkostokokouskäytäntöjen rinnalle on alkanut kehittymään erilaisia verkostotyön menetelmiä, kuten ennakointidialogit. Ennakointidialogit ovat THL:n (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos) kehittämä dialoginen verkostotyömenetelmä. Työmenetelmä on tarkoitettu vaativiin asiakastilanteisiin ja käytettäväksi silloin, kun asiakkaiden ongelmat edellyttävät asioimista usean palvelun piirissä. Työmenetelmän periaatteena on verkostomaisuus, voimavarakeskeisyys, dialogisuus ja tulevaisuuteen suuntautuminen. Ennakointidialogit on yksi yritys järjestää moniammatillinen yhteistyö palvelun saajan kanssa dialogisemmalla tavalla kuin ”perinteiset” moniammatilliset kokoontumiset. Ennakointidialogeissa kokouksen etenemisestä vastaavat verkostokonsultit, jotka ovat koulutettuja tähän kokousmenetelmään. Ennakointidialogit verkostotyössä -opinnäytteessäni selvitin ryhmähaastattelujen avulla ja lomakekyselyllä Hämeenlinnan kaupungin sosiaalialan työntekijöiden käsityksiä siitä, mistä asioista koostuvat onnistuneet ennakointidialogit. Kolmen Hämeenlinnan työyksikön työntekijöiden käsitysten mukaan ennakointidialogit ovat onnistuneita, kun kokouksessa syntyy suunnitelma, tavoite ja että kokouksessa mahdollistuu kuulluksi tuleminen. Opinnäytetyön ryhmähaastatteluissa kävi myös selville, että onnistuneet ennakointidialogit luovat toiveikasta ja voimaannuttavaa ilmapiiriä. Tällaisten palaverien vetämiseen tarvitaan menetelmään perehtyneet ja osaavat verkostokonsultit. Ennakointidialogien käyttöönottoa nähtiin edesauttavan informaatio palaverimenetelmästä. Tietoa tulisi työntekijöiden käsityksen mukaan olla esimerkiksi: Mihin ennakointidialogeja käytetään, mistä niitä tilataan, kuka voi palavereja tilata ja keitä henkilöitä verkostokonsultit ovat? Lisäksi palaverimenetelmän käyttöä edistäisi yksinkertainen tapa järjestää palaveri ja verkostopalavereista vastaavan yhteyshenkilön olemassaolo. Sosiaalityöntekijöillä nähtiin olevan keskeinen rooli ennakointidialogi –palaverien tilaamisessa. Sosiaalityöntekijöillä on paras kokonaiskäsitys asiakkaiden tilanteesta ja näin ollen paras mahdollisuus arvioida menetelmän käyttöä eri asiakkuuksissa. Sosiaalityön johdon kiinnostus menetelmään aktivoisi myös työntekijöiden aktiivista menetelmän käyttöä. Millaisia ovat ennakointidialogit? Ennakointidialogeilla tarkoitetaan verkoston yhteistyöpalavereja, jossa käytetään ennakointidialogi -menetelmää. Tällaisessa verkostotyössä on tavoitteena dialogin mahdollistaminen moniammatillisessa yhteistyössä. Työmenetelmää on kehittänyt THL yhteistyössä eri kuntien psykososiaalista työtä tekevien ammattilaisten kanssa. Ennakointidialogeja voidaan käyttää yksittäisen asiakasperheen tilanteisiin, joissa tavoitteena on yhdistää eri toimijoiden voimavaroja ja selkiyttää toimintaa. Yhteistyöpalaverissa, menetelmällä pyritään dialogin avulla löytämään uusia ajatuksia ja ratkaisuja tilanteeseen. Ennakointidialogipalaverissa kokouksen kulkua ohjaa verkostokonsultti, joka on saanut koulutuksen menetelmän käyttöön. Ennakointidialogeja on hyödynnetty tilanteisiin, joihin liittyy useita toimijoita ja yhteistyöhön tarvitaan selkeyttä ja suunnitelmallisuutta. Asiakastyöhön kehitettyä ennakointidialogia on käytetty tilanteissa, joissa asiakkaan asiaa on hoitamassa ammattilaisia, eikä tiedetä mitä kukin tekee tai ollaan tyytymättömiä toisen tekemiseen.  Ennakointidialogeja on käytetty myös erilaisten elämän siirtymävaiheiden suunnittelussa, esimerkiksi kun nuori henkilö itsenäistyy omaan asuntoon. Ennakointidialogissa keskeistä on vuoropuhelu ja tulevaisuuteen suuntaavien ratkaisujen etsintä Verkostokonsultit ohjaavat osallistujia niin, että kukin puhuu vain omasta puolestaan ja omista toimintamahdollisuuksistaan. Menetelmässä suuntaudutaan tulevaisuuteen ja etsitään yhdessä ratkaisuja. Tällaisen keskustelurakenteen yksi tavoite on lieventää verkostokokouksissa joskus syntyviä negatiivisia vuorovaikutuskuvioita. Tällaiset negatiiviset vuorovaikutuskuviot ilmenevät esimerkiksi työntekijöiden tai perheen keskinäisenä syyttelynä, tehtävien siirtämisenä toisille, kuuntelemattomuutena ja huonona sitoutumisena. Kokouksessa on pyrkimyksenä saada perhe ja työntekijät toimimaan yhteistyössä niin, että perhe saa tilanteeseensa tarvitsemansa avun. Kokoukseen kutsutaan mukaan keskeiset ammattiauttajatahot, palvelun saaja ja hänen läheisverkostonsa. Ennakointidialogit tutkimustiedon valossa THL on koonnut ennakointidialogeista valtakunnallista palaute- ja seurantatietoa.  Ennakointidialogien palaveripalautetta on kerätty Suomessa kyselylomakkeella 42 paikkakunnalla. Tämän tutkimustiedon mukaan ennakointidialogeissa toteutuivat vastaajien mukaan erityisen hyvin kuulluksi tuleminen, muiden ajatusten kuuleminen, mahdollisuus kertoa omat ajatukset, sekä huolenaiheet. Palaverissa sai hyvin uutta ymmärrystä muiden ajatuksista ja palaverissa sai tukea omaan tilanteeseen sekä toimintaan. Vastaajat katsoivat saaneensa palaverissa uusia vaihtoehtoja toimia ja palaverin päättyessä osallistujat kokivat olonsa toiveikkaiksi. THL:n tutkimusten mukaan palaverimenetelmää koskevissa maininnoissa korostui vuoropuhelun merkitys.  Palaverissa käytettyä vuoropuhelurakennetta pidettiin osapuolia tasavertaisesti huomioon ottavana työmenetelmänä ja toimivana työtapana. Asiakkaat olivat kokeneet palaverin auttaneen heitä löytämään asioihin uusia näkökulmia ja selkeyttäneen kokonaistilannetta. Ulkopuoliset vetäjät ja asioiden kirjaaminen näkyville oli koettu hyödylliseksi. Useat aikuisasiakkaat pitivät ennakointidialogin työskentelytapaa hyvänä, jopa parhaana palaverikokemuksenaan, koska asioista oli puhuttu ilman syyttelyä. Palaverikokemus oli ollut positiivinen ja rohkaiseva. Jukka Riikonen, sosionomi (ylempi AMK) Kirjoitus perustuu Metropolian sosionomi ylempi AMK –tutkinnon 2013 valmistuneeseen opinnäytetyöhön Ennakointidialogit verkostotyössä. Opinnäytetyö ammattikorkeakoulujen opinnäytetöiden nettitietokonnasta Theseus -> Metropolia -> ylempi amk-tutkinto: linkki tietokantaan tässä   

Mitä lapsi kertoo ja kenelle -osaammeko kuulla lasta?

placeholder-image

Lasten kuuleminen on kaiken perusta kun lapsia suojellaan. Osaammeko me työntekijät kysyä lapsilta niin, että he haluavat kertoa meille asioistaan? Turvallisen ja luottamuksellisen suhteen rakentuminen vaatii aikaa ja kohtaamisia. Onko näitä lastensuojelun asiakkuuksissa työntekijöiden ja asiakkaiden välillä? Tavataanko lasta tutussa ympäristössä aidosti kiinnostuneina siitä mitä he haluavat meille työntekijöille kertoa? Susanna Helavirran väitöskirja herätti minussa lastensuojelun työntekijänä paljon ajatuksia ja myös kysymyksiä. Osaammeko kuulla lapsia tehdessämme heidän elämää ja hyvinvointia koskevia päätöksiä? Kuinka laaja työntekijöiden henkilökohtaisen ”osaamissalkun” täytyy olla, että he pystyvät tavoittamaan lapsen tuottaman tiedon häntä koskevasta hyvinvoinnista päätöksenteon tueksi? Lapset eivät kerro asioitaan avoimesti vieraalle ihmiselle vieraassa toimistoympäristössä. Lapsi voi kertoa sen, mitä hän ajattelee hänen vanhempien haluavan hänen kertovan tai sen mitä hän ajattelee työntekijän haluavan kuulla, mutta kysyjällä täytyy olla jokin muu merkitys lapselle kuin vieras viranomainen, jos hän haluaa saada lapsen tuottamaa hyvinvointitietoa esille. Oli työntekijällä osaamista tai ei, viranomaisten selvitysten jälkeen tehdään erilaisia lastensuojelullisia toimenpiteitä. Uskon, että lastensuojelun eri vaiheissa tehtävä lapsen tilanteen selvitystyö voi olla asiakaslähtöistä, asiakasta arvostavaa ja yhteisesti tuotettua, mutta silloin kun puhutaan lapsen kuulemisesta, ei useinkaan voida tyytyä vain kysymään lapselta hänen hyvinvoinnistaan. Hyvinvointitieto on usein tarkkaan varjeltua ja vaiettua ja sen kerääminen vaatii työntekijöiltä kykyä pysähtyä, kuulla ja nähdä. Lapset eivät tuota tietoa vain sanallisesti vaan käyttävät esimerkiksi leikkiä, liikettä, piirroksia ja tarinoita tiedontuottamisen välineinä. Ja tämä tieto meidän työntekijöinä tulee osata kerätä ja käyttää, kun turvaamme lasten hyvinvointia erilaisin tukitoimin. Jokainen kohtaaminen asiakastyössä on ainutkertainen. Meidän työntekijöiden tulisi muistaa kohdata asiakkaamme yksilöinä, ajattelevina ja tuntevina oman elämänsä asiantuntijoina. Helavirran yksi tavoitteista on ollut nostaa teemoja lapsista hyvinvointitiedon tuottajina yleiseen keskusteluun päätöksenteon tueksi ja erityisesti sosiaalityön kentän työntekijöiden tarkasteluun. Minä itse jäin miettimään, kuinka saisin kyseisen tutkimuksen pidettyä työpaikan kahvihuoneen pöydällä aikakausilehtipinon päällä. Kirsi, sosionimi ylempi amk-opiskelija Lähde: Helavirta, Susanna 2011.Lapset hyvinvointitiedon tuottajina. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto.

Kahvittelu on tärkeä osa verkostotyötä

placeholder-image

Yhteisten kokoontumisten tarve Helsingissä toimii lukuisia monitoimijaisia ja hallintorajat ylittäviä verkostoja. Oma kokemuksemme on kertynyt lasten ja nuorten hyvinvointiin keskittyvien suhteellisen pysyvien verkostojen osalta, mutta verkostoja toimii eri-ikäisten ja eri asioiden ympärille kokoontuneina enemmän kuin kukaan edes tarkasti tietää. Tämä on haastava yhtälö kaupungissa, jonka palvelut rakentuvat linjaorganisaatiomallille. Nykytilassa yhteistyöverkostojemme toimintaan osallistuu pääasiassa asiakaspinnassa toimivia ammattialaisia, joilla ei välttämättä ole virallista mandaattia toimia hallintokuntien rajat ylittävästi. Tämän vuoksi niitä pidetään usein epävirallisina ja vapaaehtoisuuteen perustuvina, vaikka tosiasiallisesti toimijoita velvoittavat yhteistyöhön niin kaupunginvaltuustotasoiset kuin kansalliset strategiset linjaukset. Lisäksi tiedonkulku organisaatioiden eri tasoille on usein ongelmallista eikä johdolla aina ole selvää käsitystä siitä, mitä verkostoissa tehty työ on ja kuinka se palvelee kunkin organisaation tavoitteita. Siksi näitä verkostoja on kutsuttu kahvikerhoiksi. Kunnan toimintaa säätelevät lait ja strategiat sekä mm. yhteiskunnan tasolla luotavat rakenteet ja toimintatavat, esimerkiksi lasten ja nuorten kohdalla lastensuojelulaki velvoittaa kunnat tekemään lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman (Lasu) valtuustokausittain. Tavoitteena on antaa kuntapäättäjille, palvelujen käytännön toteuttajille ja kuntalaisille aiempaa parempi kokonaiskäsitys lasten ja nuorten kasvuoloista sekä käytössä olevista että tarvittavista voimavaroista. Se on myös hallintokuntien yhteinen sopimus siitä, mihin suuntaan lasten ja nuorten palveluja monihallintokuntaisessa yhteistyössä kehitetään. Suunnitelmaan on kirjattu hallintokuntien yhteiset tavoitteet sekä ne toimenpiteet, joilla kyseisiin tavoitteisiin pyritään pääsemään. Kaupungin olemassa olevat verkostot ovat kuitenkin suhteellisen kartoittamatonta maaperää. Verkostojen olemassaolo, tavoitteiden vahvistaminen ja työn näkyväksi tekeminen on tärkeää. Tiedon on tärkeää kulkea verkostoista tarvittaessa myös sektori- ja hallintokuntarajat ylittäen. Ja kuinka kahvi liittyy verkostotyöhön? Toimivan verkostotyön lähtökohta on tarve verkoston olemassaololle. Esimiestasolla verkostotyöltä odotetaan yleensä tehokkaampaa tiedonkulkua ja toimintaa, uusia innovaatioita, työssä jaksamisen parantumista, keskinäistä luottamusta, toiminnan joustavuutta ja tasapuolisuutta sekä uuden oppimista. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen liittyvässä ruohonjuuritason verkostotyössä tavoitteena on myös eri tahojen ammattilaisten asiantuntemuksen yhdistäminen, ongelmien kokonaisvaltainen hahmottaminen sekä niiden kautta saavutettu toimenpiteiden uskottavuus ja vaikuttavuus. Kasvokkain tutustuminen on tärkeä osa verkostoitumista. Tämän edistämiseksi olemme Klaarissa kehittäneet verkostojen kehittämistapaamiskonseptin, johon käytetään hieman enemmän aikaa kuin tavanomaisiin verkostokokouksiin. Näissä tapaamisissa kahvi ja tarjoilut ovat osoittautuneet yhdeksi merkittävistä hyvän ilmapiirin luomiseen vaikuttavista asioista. Kahvittelun lomaan laadittu kiireetön aikataulutus luo hyvän pohjan yhteisen tavoitteen kirkastamiselle. Toimijat tutustuvat toisiinsa sekä toistensa työhön ja samalla voidaan yhdessä miettiä, tarvitaanko verkostoon uusia jäseniä. Kehittämistapaamisen keskiössä on toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin reagoiminen. Myös kokouskäytäntöjen tarkistaminen ja verkoston välisten suhteiden määrittäminen onnistuu samassa tilaisuudessa. Kehittämistapaamiset ovat räätälöitävissä verkoton yksilöllisiin tarpeisiin. Mitä paremmin verkoston jäsenet tuntevat toisensa, sitä helpompaa on saavuttaa keskinäinen luottamus ja luoda otollinen ilmapiiri tavoitteelliselle yhteistyölle. Vain toisten ihmisten kokemusten avoin ja kunnioittava kuunteleminen tekee mahdolliseksi oppimisprosessin jossa on toiminnan lähtökohdat, päämäärät ja keinot voivat uudistua (Alhanen, Kansanaho, Ahtiainen, Kangas, Soini, Soininen 2011, 18). Myös pitkään hyvin toimineille verkostoille on tarpeen aika ajoin järjestää aikaa pysähtyä miettimään verkostotyön merkitystä ja keinoja yhteisen tavoitteen määrittelemiseen. Yhteistyötä haasteista huolimatta Nykyään on erikoistuttu tiettyyn asiantuntijuuteen, jolloin voi olla vaikea tuntea toisten ammattilaisten töiden sisältöjä. Tämän vuoksi toimijoilla saattaa myös olla epärealistisia mielikuvia toisten töistä. Kun kokouksissa varataan riittävästi aikaa ryhmäytymiseen toiminnallisin menetelmin kahvittelun lomassa, tutustutaan muihin verkoston jäseniin paremmin. Käytäntö on osoittanut, että näin myös ymmärrys verkoston yhteisestä osaamispotentiaalista lisääntyy. Verkostotyö on pitkäjänteistä, verkoston jäsenten keskinäinen luottamus ja toisten työn arvostaminen ja yhteisen tavoitteen löytäminen ei käy hetkessä. Verkostot kehittyvät ja muuttuvat jatkuvasti, oppimisen avulla yhteistyön toimintamallit paranevat, kyky rakentaa luottamusta osallisten välille (Ojasalo, Moilanen, & Ritalahti 2009, 88). Refleksiivistä oppimista edistää se, että pohdittavaa asiaa voidaan lähestyä vapaasti erilaisista näkökulmista käsin. Tällöin työn ilmiöt saadaan näkyviin mahdollisimman kokonaisina ja päästään riittävän todenmukaista pohdintaa. Erilaisten näkökulmien mukaan tuominen hyödyntää kaikkia reflektoin vaiheita: oikeaa kysymysten muotoilua, pohtivaa asian jäsentelyä, toiminnan ennakointia, kokeilujen suunnittelua ja niiden arviointia (Alhanen & al. 2011). Henkilöstön suuri vaihtuvuus on haaste koko kaupungille ja samoin verkostoille. Jatkuvan ihmisten vaihtuvuuden ei välttämättä nähdä edistävän verkostojen toimintaa, mutta se on kokemustemme mukaan käännettävissä positiiviseksi asianmukaisin keinoin. Mikäli verkoston toiminta on dokumentoitu riittävän selkeästi ja johdonmukaisesti, uusien jäsenten on helppo liittyä tuoreine näkökulmineen verkoston yhteiseen tekemiseen. Kun toimijoita on eri tahoilta ja tasoilta, täytyy yhteisen ymmärryksen päämäärän olla riittävän selkeä, verkoston toimintaan sitoutumisen ja lopputuloksen varmistamiseksi. Lisäksi verkostojen tehokkaan toiminnan edellytyksenä on, että joku toimijoista, fasilitaattori, pitää huolen muutosten eteenpäin viennistä sekä innostaa muita mukaan (Hyötyläinen 2006). Marinoora Alanne ja Leena Koskivirta Lisätietoa Alhanen, K., Kansanaho, A., Ahtiainen ,O., Kangas, M., Soini, T. & Soininen, J. 2011 Työnohjauksen käsikirja. Hämeenlinna: PROTammi. Hyötyläinen, R. 2006. Oppiva ja kehittyvä reflektioverkosto. Teoksessa Alasoini, T., Korhonen, S-M., Lehtonen M., Ramstad, E., Rouhiainen, N. & Suominen, K.(Toim.)2006. Tuntosarvia ja tulkkeja. Oppimisverkostot työelämän kehittämistoiminnan uutena muotona. Tykes, Raportteja 50. Helsinki: Työministeriö. Ojasasalo, K., Moilanen, M. & Ritalahti, J. 2009. Kehittämistyön menetelmät. Uudenlaista osaamista liiketoimintaan. Helsinki: WSOYPro.

Miten Espoo pienentää vanhustenhuollon kustannuksia?

placeholder-image

Uusi vanhuspalvelulaki ja vanhuspalveluiden laatusuositus tulivat voimaan kesällä 2013. Julkisessa keskustelussa painottuivat silloin laitoshoidon henkilöstömitoitukset. Kuitenkin valtaosa vanhuksista hoidetaan nykyisin kotona ja suuntaus tulee voimistumaan jatkossa. Kotihoidolle ei puolestaan ole mitään henkilöstömitoitusta eikä edes tarjolla olevien palveluiden rehellistä kuvausta julkisesti nähtävillä. Laissa ja suosituksessa painotetaan vanhuksen osallisuuden ja voimavarojen vahvistamista. Lain tarkoituksena on mm. ”edistää ikääntyneen itsenäistä suoriutumista puuttumalla ajoissa toimintakyvyn heikkenemiseen ja sen riskitekijöihin” sekä ”turvata määrältään ja laadultaan riittävät palvelut”. Suositus painottaa erilaisia kuntoutuspalveluita sekä tarvetta lisätä ja monipuolistaa kotiin annettavia palveluita. Espoo ei toimi näiden mukaisesti eikä näytä edes kehittävän työtään siihen suuntaan Kotihoidon palvelut ovat erittäin rajoitettuja ja kattavat vain lähinnä vanhuksen fyysisiin toimintarajoitteisiin liittyvää auttamista. Muistisairaiden kasvavaa joukkoa ei ole kotihoidossa juuri huomioitu. Yhteistyössä asiakkaan ja omaisten kanssa on paljon puutteita ja osa asiakkaista jätetään tietoisesti palveluiden ulkopuolelle. Vaikka kaikki osapuolet tietäisivät vanhuksen olosuhteiden heikentävän hänen toimintakykyään, kotihoidolla ei ole tarjota palvelua. Jos avuntarve on heidän mukaansa vähäinen, hinnoittelulla annetaan viesti että asiakkaan on parempi hakea palvelu kokonaan yksityissektorilta. Kotihoito kertoo siitä, kuinka hoitajien vastuulla olevien kotikäyntien määrää lisätään jatkuvasti ja niiden kestoa mitataan yhä tarkemmin. Tämä suuntaus näyttää jatkossa vielä kiristyvän. Asiakkaiden ovenpieliin on lähiaikoina tulossa laite, joka rekisteröi hoitajan tulo- ja lähtöajan. Näin voidaan mitata kotihoidon suoritteisiin kuluvaa aikaa entistä tarkemmin ja asettaa käyntien kestolle yhä kiristyviä tavoitteita. Tällainen pyrkimys kotihoidon ”tehokkuuteen” sotii pahasti itseään vastaan! Nyt on kysymys ihmisistä eikä liukuhihnalla käsiteltävistä tuotteista. Kuten olettaa saattaa, näissä työskentelyolosuhteissa kotihoidon henkilöstö vaihtuu luvattoman paljon ja sijaiset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Vasta äsken professori Pekka Himanen kehotti Suomea ennen kaikkea kehittämään työhyvinvointia, jotta pärjäisimme tulevaisuuden haasteissa. Espoon kotihoidossa ei liene näköpiirissä tällaista kehittämistä, vaan mennään vastakkaiseen suuntaan! Jokainen tietää, että ennaltaehkäisevä apu ja tuki on huomattavasti edullisempaa kuin korjaava työ. Myös vanhustyössä tulee ennen pitkää kalliimmaksi luopua kuntouttavasta työstä ja jättää vanhukset oman onnensa nojaan heikkenemään. Kalliiseen ympärivuorokautiseen hoitoon päädytään näin paljon nopeammin. Osa vanhuksista toki kuolee ennen sitä tapaturmiin, yleiseen heikkouteen tai sairauksien pahenemiseen. Eivätkä ulkopuoliset useinkaan osaa kyseenalaistaa tällaisia kuolemia, koska ei tiedetä vanhuksen aiempia olosuhteita. Asiakaskokemus Espoon vanhuspalveluissa 82-vuotias äitini on kärsinyt muistisairaudesta jo kymmenisen vuotta. Diagnoosit ovat verenkiertoperäinen muistisairaus ja Alzheimerin tauti. Loppuvuonna hänelle sattui kotonaan ennalta arvaamaton tapaturma. Selittämättömästä syystä hän vietti kylpyhuoneen lattialla yli vuorokauden alakeholtaan liikuntakyvyttömänä ja jalat huonossa asennossa. Tuloksena oli seitsemän viikon sairaalahoito ja nilkan koukistajan halvaus. Äitini asuu hissittömän talon ylimmässä kerroksessa. Kotiutuksen jälkeen hän sai kolme kertaa päiväkuntoutusta sairaalassa. Sairaala suositteli jatkoon kotihoidon palveluita 2-3 kertaa vuorokaudessa. Kotihoito määritteli tarpeen yhdeksi kerraksi viikossa. Lisäksi suositeltiin ateriapalvelua ja turvaranneketta. Turvarannekkeen valikointia ei opastettu omaiselle mitenkään. Sairaalajakson aikana koti oli tullut äidille melkoisen vieraaksi paikaksi ja muistisairaalle tärkeät rutiinit olivat kadoksissa. Kotihoito ei kiinnittänyt kotiutumisen tukemiseen mitään huomiota. Aiemmin täysin kävelykykyinen ihminen sai nyt kotiinsa rollaattorin, suihkutuolin ja wc-tukikaiteet. Ulos ei enää ole pääsyä, koska lukuisiin portaisiin tarvitaan aina saattaja. Kotihoito ei tarjoa hänelle mitään fyysistä kuntoutusta, vaikka on selvää että yksin kotiin suljettu vanhus taantuu toimintakyvyltään nopeasti sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kun jalan kivut vähenevät, muistisairaan äitini riskinä on lisäksi portaisiin meneminen ja siellä kaatuminen. Käytännössä se on vain ajan kysymys ja senkin takia haluan kirjoittaa tästä asiasta ennen uutta tapaturmaa. On annettu ymmärtää, että hän on liian hyväkuntoinen jonottamaan esteetöntä palveluasuntoa. Kotihoitoa ei ole toimintatavoiltaan kehitetty muistisairaan tarpeisiin Muistisairas vanhus tarvitsee tuttuutta, turvallisuutta, pysyvyyttä, säännöllisiä rutiineja, muiden ihmisten seuraa ja yhteistä toimintaa. Muistisairailla on yleisesti ns. käytösoireita. Heitä ei voi kohdella kuin liukuhihnalla minuutteja laskien, vaan he tarvitsevat rauhallisen ja huomioivan yksilöllisen palvelun. Kukapa meistä työikäisistäkään olisi valmis parissa minuutissa menemään suihkuun vieraiden ihmisten seurassa, vaikkei ole edes tiennyt näiden tulevan eikä ole vielä turtunut tällaiseen häpeilemättömyyteen? Muistisairailla on taipumus eristäytyä ja passivoitua kotiin, jolloin sairauden oireet voimistuvat ja yleinen toimintakyky heikkenee pian. Jos espoolainen muistisairas ei todistetusti tarvitse pukeutumis-, ruokailu-, liikkumis-, lääkkeenotto- tai peseytymisapua; hän ei saa lainkaan kotihoidon palvelua. Eksymisen välttämiseksi pyydetään omaista hankkimaan turvaranneke; jonka valinta, käyttöönotto ja varma toiminta eivät ole lainkaan selvyyksiä. Ateriapalvelua ja siivousta voi tilata muilta palveluntuottajilta, mikä taas merkitsee uusia ja vaihtuvia vieraita ihmisiä monesti epäluuloisen vanhuksen ovelle. Muutoin Espoossa jätetään vanhus yksikseen heikkenemään. Politiikan kahdet kasvot Usein kuulee sanottavan, että poliitikot ja päättäjät puhuvat ympäripyöreitä korulauseita. Itse olen nyt havainnut suuren kuilun vanhuspalveluiden tuoreen lainsäädännön ja käytännön soveltamisen välillä. Ihmettelen jälleen kerran, voivatko päättäjät todella olla näin lyhytnäköisiä vai eivätkö he kuuntele ammattilaisten näkökantoja lainkaan. Millä logiikalla kotihoito voi tulla edullisemmaksi kuin palveluasuminen? Palveluasunnostakin asukas itse maksaa vuokran. Apu on palvelutalossa lähellä, jolloin hoitajat pääsevät useammin paikalle kun matkoihin ei kulu aikaa.  Palvelutalossa pystytään helposti järjestämään yhteistä toimintaa. Ruokailutilanne jo kokoaa asukkaita yhteen ja samalla he saavat sosiaalisia virikkeitä. Asuintalon henkilöstö tulee paremmin tutuksi, jolloin muistisairaankin palveleminen ja hoito onnistuvat. Lähiseudun ikäihmisiä voidaan myös palvella päivätoimintaa ja ruokailua tarjoamalla. Palvelutalo on valmiiksi esteetön, jotta vanhuksen onnistuu liikkua omatoimisesti ja toimintakyky säilyy mahdollisimman pitkään. Siellä on myös turvajärjestelmä, joka seuraa mm. asukkaiden pärjäämistä jopa yksilöllisellä tavalla. Palvelutalosta poistunut muistisairas löydetään huomattavasti nopeammin kuin yksin kotona asuva muistisairas. Kustannusten leikkaaminen kotihoitoa painottamalla onnistuu vain siten, että palvelu todellisuudessa supistetaan olemattomiin Tällöin jätetään usein vanhus oman onnensa nojaan ja toivotaan, että joku omainen ryhtyy omaishoitajaksi. Omaishoitajalle kunnan ei tarvitse maksaa välttämättä mitään! Puolisolle omaishoitajan rooli on usein raskas siksi, että hän on itsekin oletettavasti iäkäs. Entä miten muistisairaan lesken hoito organisoidaan? Miten voi järjestää taloutensa työikäinen läheinen, joka pakotetaan omaishoitajan rooliin usein yhtäkkiä yllättäen? Omaishoitajan kohtuulliset tuet ja etuudet tulisi taata vähintäänkin ennen kuin palveluita aletaan näin rajusti ja lainvastaisesti ajamaan alas. Jos ihmisiltä kysytään, missä he haluavat viettää vanhuutensa päivät, useimmat vastaavat että kotona. Tähän poliitikot ja johtajat vetoavat, kun ovat päättäneet tukea vanhusten kotona hoitamista viimeiseen asti. Kuka huomioi, että koti on siellä missä on tuttua ja turvallista asua? Palveluasuntokin on koti ja usein kunnon heiketessä sieltä on mahdollista siirtyä ympärivuorokautiseen hoivaan ilman muistisairaalle haitallista ympäristön vaihdosta. Poliitikot vain haluavat puhua niin, että heidän kannatuksensa säilyisi. Siksi on keksitty hyvältä kuulostava ”kotona hoitaminen” peitenimeksi palvelujen ja niiden kustannusten rajulle karsimiselle. Laitoshoito puolestaan kuulostaa monen mielestä huonolaatuiselta vanhanaikaiselta palvelulta eli lähinnä sängyssä makuuttamiselta. Harvemmin päättäjät puhuvat ryhmäkodeista ja palveluasumisesta, jotka eivät ole laitoshoitoa. Ja kun niistä ei puhuta, ihmisille ei muodostu niistä edes käsitystä varteenotettavana ja lainmukaisena vaihtoehtona. Mihin Suomesta on kadonnut ikäihmisten arvostaminen? Eikö heille enää ole sijaa meidän suorite­yhteiskunnassamme? He ovat ikänsä rakentaneet hyvinvointiyhteiskuntaamme tekemällä paljon töitä ja maksamalla veroja. Nyt heitä yritetään vaan sysätä johonkin näkymättömiin ja mahdollisimman halvalla. Entä miten käy naisten aseman, joka on Suomessa ollut kohtuullisen hyvä? Jos meidät naiset ajetaan omaishoitajiksi, joko palkka- ja eläketulomme romahtavat niiltä vuosilta tai sitten uuvumme työn ja omaishoidon ylisuurten vaatimusten alla. Yhteiskuntaamme ei vain ole rakennettu tällaista varten. Laki määrittelee julkisen vastuun kansalaisista ja sitä olisi Espoonkin noudatettava. Tuija Mannersola,  muistisairaan lähiomainen Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelija Kirjoitus on julkaistu myös Espoossa ilmestyvässä Länsiväylä-lehdessä. Tässä linkki nettilehden artikkeliin "Tytär halusi muistisairaan äidin palvelutaloon - Espoo tarjoaa suihkutusapua kerran viikossa" Ja linkki näköislehteen 29.3.2014, artikkeli on sivulla 4.

Varhaisuus on valttia! – Kohti toimivia lapsiperheiden palveluja.

Varhaisuuden voima Huoliin ja ongelmiin on helpompi löytää vastauksia ja ratkaisuja silloin, kun ne ovat vielä pieniä. Tämä on varhaisen tuen työn taustalla oleva yksinkertainen ajatus. Kun lapsen ja perheen tuen tarve havaitaan mahdollisimman varhain, ongelmien syntymistä voidaan ehkäistä ja niiden vakavoitumista lievittää tuloksekkaasti. Varhaisen tuen työn erityispiirteinä voidaan nähdä asiakasnäkökulman korostaminen, vuorovaikutuksellisuus, matala kynnys saada palvelua, moniammatillisuus, mahdollistaminen ja välittäminen. Oikea-aikaisuudella ja varhaisuudella on erityinen painoarvo. Myös osallisuuden, tasa-arvoisuuden, leimaamattomuuden, avoimuuden ja vertaistuen piirteet ovat korostuneet. Lista työn erityispiirteistä on pitkä ja kuvaava. Kun asiakastyössä toteutuvat edellä mainitut arvot, ollaan rakentamassa vaikuttavia palveluita asiakasta kunnioittaen. Sosiaali- ja terveysministeriön strategia Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020 linjaa, että sosiaali- ja terveyspalveluiden painopistettä on siirrettävä entistä enemmän ennalta ehkäisevään toimintaan. Strategiassa todetaan, että palvelujärjestelmän on kyettävä auttamaan varhain ja tehokkaasti silloin, kun omat voimavarat ei riitä. Strategian mukaan ennalta ehkäisevän työn osaamista on lisättävä ja ehkäisevien palveluiden saatavuutta on parannettava. Strategia on mielestämme oikeilla linjoilla. Ehkäisevän työn ja varhaisen tuen merkitys voidaan perustella kolmesta näkökulmasta.  Varhainen, oikein ajoitettu ja oikein kohdennettu tuki ovat perusteltuja oikeudellisista, inhimillisistä ja taloudellisista näkökannoista tarkasteltuna. Oikeudellinen näkökulma Kansalaisella on oikeus tukeen jo yksistään lainsäädännön kautta tarkasteltuna. Uudessa lastensuojelulaissa ehkäisevän työn merkitystä on korostettu. Laissa todetaan, että lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja pyrittävä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain. Laki jatkaa, että ehkäisevällä lastensuojelulla edistetään ja turvataan lasten kasvua, kehitystä ja hyvinvointia sekä tuetaan vanhemmuutta. YK:n (Yhdistyneitten kansakuntien) Lapsen oikeuksien yleissopimus pitää myös sisällään lapsen oikeuden osallisuuteen, suojeluun ja huolenpitoon. Myös sosiaalihuoltolain uudistuksessa on huomioitu ennalta ehkäisevän työn rooli. Uudistuvan sosiaalihuoltolain yhtenä isona päätavoitteena on nimittäin siirtää sosiaalihuollon painopistettä vahvemmin ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.  Uusi sosiaalihuoltolaki on tarkoitus tulla voimaan vuodesta 2015 alkaen. Inhimillisyys Varhaisen tuen perhepalveluita voidaan perustella inhimillisestä näkökulmasta: perheet saavat apua ennen kuin ongelmat ovat paisuneet suuriksi.  Näin säästetään ihmisiä epätoivolta ja inhimilliseltä kärsimykseltä. Tämä näkökulma on erityisen tärkeä, sillä kyseessä ovat lapset. Lapsen elämä on aina sidoksissa vanhemman elämään. On siis tärkeää pitää huolta siitä, että vanhemmat, joiden voimavarat ovat vähissä, saavat paljon tukea oikeaan aikaan. Varhaislapsuuden laajakantoisista ja syvälle luotaavista merkityksistä on runsaasti tutkittua ja koeteltua tietoa. Pikkulapsi-iän merkityksellisyys on ilmeinen ihmisen kasvun ja kehityksen pohjana. Oikea-aikainen ja oikein kohdennettu tuki säästää lapsia kärsimykseltä, kasvun ja kehityksen vaurioilta ja ongelmien kasaantumiselta. Huomattavaa on, että varhaisen tuen palvelut eivät koske vain vauvoja, pikkulapsia ja heidän perheitään. Tuen tarve voi yllättää missä elämänvaiheessa tahansa. Oikein kohdennetulla ja oikea-aikaisella tuella estetään monenlaisten perheiden, lasten, nuorten ja vanhempien ongelmien syntyminen ja syveneminen.  Sen kautta ehkäistään eriarvoisuuden lisääntymistä, syrjäytymistä ja tuetaan ihmisiä osallisuuteen omassa elämässään ja yhteiskunnassa. Taloudellisuus Kun ongelmat ovat vielä pieniä, niihin on helpompaa puuttua. Ratkaisuvaihtoehtoja löytyy erilaisia ja ne ovat edullisempia toteuttaa. Viimeiset keinot ovat usein rajattuja ja kalliita. Varhaisen tuen työtä voidaan siis perustella myös puhtaasti taloudellisista näkökulmista. THL: n selvityksessä Lapsi kasvaa kunnassa tarkastellaan, miten kunta voi tukea lasten hyvinvointia ja vähentää syrjäytymisen riskejä. Raportissa todetaan, että panostamalla lapsiin ja nuoriin sijoitamme tulevaisuuteen. Käänteisesti ajateltuna voidaan sanoa, että leikkaamalla lapsia koskevia peruspalveluita kasvatetaan menoja pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna.  1990-luvun laman seurauksena tehdyt leikkaukset lapsia koskevissa peruspalveluissa ovat kasvattaneet kalliiden erityispalveluiden tarvetta 2000-luvun Suomessa. Vaikka kansallista systemaattista tietoa kustannusvaikuttavuudesta on tuotettu vasta vähän, on olemassa kansainvälisiä tutkimuksia, joiden valossa voidaan todeta, että lasten ja nuorten ongelmien ehkäiseminen on lähes aina tuloksellista ja taloudellisesti kannattavaa. Pienilläkin oikein kohdennetuilla satsauksilla saadaan paljon vaikuttavuutta. Tästä on oivallisena esimerkkinä Imatran hyvinvointineuvola. Kaupunki panosti kaikille vauvaperheille suunnattuun moniammatilliseen perhetyöhön. Panostus toi jo lyhyellä aikavälillä tulosta ja kunnan lastensuojelun menot kääntyivät laskuun. Uudistuvan sosiaalihuoltolain esitys arvioi, että tuen painopisteen siirto varhaisempaan, ennaltaehkäisevään vaiheeseen vähentää myöhäisempien ja usein raskaampien palvelujen menoeriä.  Esityksessä todetaan, että oikea-aikaisen tuen ja palvelun saanti vähentää kustannuksia. Monien palvelujen kohdalla kustannusten väheneminen voidaan nähdä kuitenkin vasta vuosien kuluttua. Toimivat universaalit peruspalvelut tulisi nähdä sosiaalisina investointeina. Tarvitaan pitkäjännitteistä työn suunnittelua ja budjetointia. Ainutlaatuinen asiakas Lapsiperheiden kirjo on moninainen, ja heidän elämänsä ja arki sen myötä erilaisten haasteiden ja todellisuuksien ilmentymää. Tehokasta ja vaikuttavaa tukea ja apua voidaan tarjota asiakkaille vain dialogisessa ja neuvottelevassa yhteistyössä, jossa asiakasperhe nähdään omana ainutlaatuisena yksikkönä. Palvelua tulisi siis tarjota tarpeen mukaan, aidosti asiakasperhettä kuunnellen. Jotta perhe voisi saada tarvitsemansa tuen oikeaan aikaan, silloin kuin ongelmat ja huolet ovat vielä pieniä, lapsiperheiden palvelujärjestelmää tulee kehittää joustavampaan suuntaan.  Tarvitaan räätälöityjä, joustavia ratkaisuja, jotka suunnitellaan yhdessä asiakkaan kanssa. Palvelujärjestäjien kesken tarvitaan rajat ylittävää yhteistyötä, jonka keskiössä on asiakas huolineen ja voimavaroineen. Olennaista on, että asiakas nähdään oman elämänsä subjektina, aktiivisena osallisena, eikä auttamisen kohteena. Asiakkaan kannalta on tärkeää, että toiminta muovautuu ja rakentuu hänen tarpeiden mukaan. On ymmärrettävä, että hyvinvointipalveluilla voidaan nähdä olevan keskeinen rooli kansalaisen elämänhallinnan ja koherenssin tunteen vahvistamissa. Ihmisten kohdatessa kriisejä elämänhallinta saattaa järkkyä. Oikeanlaisten palveluiden avulla voidaan estää elämänhallinnan menetys tai auttaa tilapäisesti menetetyn elämänhallinnan takaisin saamisessa. Keskeinen osa elämänhallintaa ja ihmisen koherenssin tunnetta on luottamus siihen, että tukea on tarvittaessa saatavilla. Hyvin toimivat, oikea-aikaiset ja riittävän vahvat lapsiperheiden palvelut ovat tärkeässä roolissa kansalaisten hyvinvoinnin ja elämänhallinnan tukemisessa. Eeva-Maria Lampikari ja Sini Mohell, sosionomi  ylempi AMK- opiskelijat Aiheesta lisää Sosiaali- ja terveysministeriö 2011. Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia. Luettavissa netissä Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2012. Lapsi kasvaa kunnassa – miten kunta voi tukea lasten hyvinvointia ja vähentää lasten syrjäytymisen riskejä. Luettavissa netissä Valtiovarainministeriön julkaisuja 11/2013. Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua. Luettavissa netissä Sosiaali- ja terveysministeriö 2011. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. Luettavissa netissä Aaltio, Elina 2013. Hyvinvoinnin uusi järjestys. Helsinki: Hakapaino. Laki lastensuojelusta 417/2007. Annettu Helsingissä 13.4.2007. Lasten oikeuksien sopimus. Imatran hyvinvointineuvola palkittiin Kunnallinen lastensuojeluteko –palkinnolla. Luettavissa netissä 

Saattaen tukisuhteeseen

placeholder-image

"Aikataulu ja tapaamispaikka ovat vaihtuneet kahdesti. Tarkastan kalenteristani vielä kertaalleen, että olen varmasti menossa oikeana päivänä ja oikeaan kellon aikaan vielä ihan oikeaan paikkaankin. Kalenteri näyttää sotkuiselta, tavallisten kokous- neuvottelu-, haastattelu- ja koulutusmerkintöjen lisäksi siellä näkyy myös erilaisia pois pyyhittyjä merkintöjä sekä ehkä-merkintöjä. Tämän tapaamisen osalta kaikki vaikuttaa täsmäävän. Vaihdan kalenterinäkymän kernaasti metromatkan tarjoamiin maisemiin. Ikkunoista näkyy lohduton helmikuinen maisema täynnä harmautta, eikä taivasta erota maasta. Kertaan mielessäni ne asiat, jotka täytyy muistaa ottaa puheeksi. Metrossa teinityttö puhuu korostetun kovaäänisesti puhelimeensa. Hän kertoo olleensa pois koulusta, ja että sossu uhkaa huostaanotolla ja että kaikki on ihan sama. Koko vaunullinen matkustajia kuulee kaiken, vaikka ovatkin kääntäneet katseensa pois.. Teinin äänessä on uhmakkuutta, silmät on meikattu mustiksi ja hiukset ovat mustat. Kaikki se musta erottuu oranssista penkistä yhtä kovaa, kuin teinin ääni hiljaisen metrovaunun keskeltä. Katse teinin silmissä, eikä hänen olemuksensa ole uhmakkaat eikä uhkaavat. Katseessa on samaa alakuloa kuin maisemassa. Minkäköhän apujen piirissä tämä tyttö jo on? Onkohan hänellä lastensuojelun tukihenkilö? Hississä huomaan, että olen kulkenut metrolta toimistolle hanskoitta, sillä sormet ovat kohmeessa ja punoittavat. Metron teinityttöä huomattavasti hillitymmän oloinen ja näköinen tyttö tuijottaa punaisia käsiäni. Tytön lisäksi hississä on nainen. He ovat selvästi äiti ja tytär. Emme kukaan sano sanaakaan, tuijotamme seiniä, kuten suomalaisessa hississä tavataan tehdä. Jostain tiedän, että olemme menossa samaan tilaisuuteen. Annan tytön ja äidin kulkea edellä ja asettautua istumaan. Esittelen itseni ja tyttö näyttää ymmyrkäiseltä, mutta äiti rentoutuu. Sosiaalityöntekijä noutaa meidät neuvotteluhuoneeseen, joka on kalustettu keltaisin huonekaluin. Tyttö sanoo, että ai, me ollaan tossa tylsässä huoneessa. Itseäni kirkkaan keltainen kalustus virkistää äsken verkkokalvoille piirtyneiden harmaiden maisemien jälkeen. Odotamme ja yritän täyttää odotuksen hiljaisuutta. Kysyn, tuliko tyttö suoraan koulusta vai kävikö hän välillä kotona. Kodin kautta tuli. Kysyn, eikö häntä palele, kun hänellä ei ole kengissä sukkia. Tyttö kysyy, eikö minua palele, kun kuljen ilman hanskoja. Ilahdun tytön terävänäköisyydestä ja hieron kylmettyneitä käsiäni vasten toisiaan sekä kehaisen tyttöä tarkasta havainnosta. Tyttö pälyilee ovea ja kelloa. Kahden pitkän minuutin kuluttua muille vieras naishenkilö astelee pitkin käytävää. Minä tunnen hänet ja tervehdin. Tulokkaan takki hulmuaa ja hänen suunsa kaartuu leveään hymyyn. Vilkaisen tyttöä. Hänen silmänsä ovat liimautuneet vieraaseen naiseen ja myös hänen suunsa saa pienen hymynkaaren. Vaimeasti tyttö esittelee itsensä vieraalle tämän esittäydyttyä ensin. Pilke, sellainen on tullut tytön silmiin. Tähän hetkeen haluaisin pysähtyä. Tämän haluan tallentaa. Uusi tukisuhde on juuri nyt lähtökuopissaan. Jännittävistä jännittävin hetki tukisuhteessa, ensitapaaminen, on käsillä. Olemme yhdessä tämän tytön elämän ja tämän tytölle vielä vieraan naisihmisen kannalta merkittävässä hetkessä. Tästä he aloittavat rakentamaan jotain heille kahdelle yhteistä, mahdollisesti jotain ikimuistoista. Tukisuhteen tutustumisajan he kuitenkin vasta varovaisesti ja hitaasti tunnustelevat, olisiko heistä toisilleen tuettavaksi ja tukihenkilöksi. Tämän hetken he tulevat todennäköisesti muistamaan vielä paljon myöhemmin. Pistelevä jännitys, jonka kaikki tunnemme mahassamme ja jopa ihollamme, alkaa raueta vähitellen sopimusta kirjoittaessamme. Otan jännityksen puheeksi ja lupaan tytölle, että muitakin jännittää. Ihkauusi tukihenkilö puuskahtaa helpottuneena ja sanoo, että on jännittänyt niin, ettei ole viime yönä juuri nukkunut. Tyttö sanoo, ettei jännittänyt yhtään. Sanon leikitellen ja hämmästellen, etten usko. Että koska minuakin jännitti, niin en usko, ettei päähenkilöä jännittänyt yhtään, edes ihan pikkuriikkisen ehkä? Tyttöä hymyilyttää, mutta hän pysyy tarinassaan. Äiti toteaa varovaisesti, että myös häntä jännitti. Tunnelma ei ole enää jännityksestä pisteliäs. Se alkaa olla hersyvä ja malttamaton. Tästä se alkaa. Neuvottelut ovat harvojen mieleen, vaikka niiden sisältö olisikin mukava, kuten tässä ja nyt. Juuri näissä neuvotteluissa on tavallisesti aina lopulta ihan erityinen tunnelmansa: Kevyt, positiivisesti latautunut, odottava, iloinen ja joskus jopa vähän riehakas, vaikka sen suurin osa aina onnistuukin pitämään sisällään korrektisti. Osalta kyllä pääsee naurunpyrähdyksiä ja hörötyksiä, joku saattaa kapsahtaa jonkun kaulaan ja ollaan sitä joskus vähän kyynelehdittykin liikutuksesta ja ilosta koko porukalla. Mahan pohjassa on jotain sitä samaa, kuin huvipuistossa, jonkin uuden laitteen jonossa pitkässä ja kiemurtelevassa jonossa. Puhelinnumerot on nyt vaihdettu, käytännön järjestelyistä on sovittu kirjallisesti ja tavoitteet tämän parivaljakon ensimmäiselle tukihenkilösopimukselle on luotu. Kaikki on valmiina. ”Nähdään ens viikolla,” huikkaa tyttö vielä käytävästä leveä hymy naamallaan. Hän kohdistaa sen tukihenkilölle niin, että vaikka itse lopuksi vielä yritän heipata, en minä ole hänen kontaktinsa kohteena. Käteni ovat lämminneet. Kuvittelinko, vai pilkistikö ulkona aurinko?" Järjestettyjä ystäviä Näinkin voi kaksi ihmistä kohdata. Ja tällaisella tavalla, järjestetysti, voi alkaa merkityksellinen ihmissuhde, joka mahdollistaa korjaavia kokemuksia. Jokainen näistä aloitusneuvotteluista ovat yhtä jännittäviä myös minusta itsestäni, huolimatta siitä, että pelkästään vuonna 2013 olin mukana aloittamassa yli 40 samanlaista suhdetta, joissa kaksi toisilleen vierasta ihmistä alkavat kulkemaan rinnakkain. On lähes mystistä, miten hienoja ihmissuhteita monista osasta näistä järjestetyistä tapaamisista usein syntyy: Kuinka toisen kohtaamalla ja toista kuulemalla, toista katsomalla ja toiselle läsnä olemalla voi saada aikaan niin paljon. Miten luottamus, yhteinen todellisuus alkavat muodostua vähitellen ja sitten muuttua turvallisuudeksi ja yhdessä koetuksi muistoiksi, hetkiksi ja tunnelmiksi. Nämä joustavat, turvalliset ja luotettavat aikuiset, jotka sopeutuvat erilaisten lasten tukihenkilön rooliin, ymmärtävät roolinsa rajallisuuden ja ottavat nämä lapset tuettavikseen ennakkoluulottomasti ja avaralla sydämellä, tiedostaen samanaikaisesti omat henkilökohtaiset rajansa, ovat korvaamattomia. Eräs kollegani on verrannut vapaaehtoisia ruusuihin, joiden ympärillä vaasissa oleva vesi olemme me, vapaaehtoistoiminnan koordinaattorit, tai vapaaehtoisen toimintaa ammatillisesti ohjaavat henkilöt, mahdollistaen ruusujen kukoistuksen ja hyvinvoinnin. Itse koen olevani virkistävän veden lisäksi myös kuin joulupukki: yhtä lahjaa huolella valmistellen, toista lahjaa innokkaasti perille vieden ja vasta kolmanteen lahjatoiveeseen perusteellisesti tutustuen työhuoneeni on kuin joulupukin paja läpi vuoden! Olen enemmän kuin mieluusti myös tänä vuonna saattaen vaihtamassa näitä Turvallisia Aikuisia uusiin tukisuhteisiinsa ja kannustamassa heitä eteenpäin silloin, kun kysymykset heräävät. Lisää uusia lastensuojelun tukihenkilöitä koulutetaan Helsingin sosiaali- ja terveysviraston lastensuojelun asiakkaille kolme kertaa vuodessa vuonna 2014. Piia Vanhatalo, sosionomi amk, sosionomi Yamk-opiskelija Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori, Lastensuojelun muut palvelut, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto

BENCHMARKING-MENETELMÄ TYÖYHTEISÖN KEHITTÄMISESSÄ

placeholder-image

Tarkastelemme kirjoituksessamme benchmarking-menetelmän hyötyä työyhteisöjen kehittämiselle. Se on menetelmä, jonka avulla voidaan oppia toisilta työyhteisöiltä ja kehittää omaa työtä. Benchmarking voidaan suomentaa eri tavoin, kuten esimerkiksi vertailukehittäminen ja vertaisarviointi. Toisaalta käsitteen alle voidaan sisällyttää runsaasti erilaisia asioita – oikeastaan vain mielikuvitus on rajana sen soveltamisessa. Benchmarking ei ole vain kopiointia, vaan erilaisten muualla kokeiltujen työtapojen soveltamista omiin työkäytäntöihin sopivaksi. Kun päästään näkemään parhaiten toimivia käytäntöjä toisen työyhteisön toiminnassa, pystytään niitä omaksumaan myös omaan toimintaan. Benchmarking-menetelmässä etsitään siis sellaisia toimintatapoja, joista voitaisiin ottaa oppia omaan toimintaan ja jotka auttaisivat organisaatiota luomaan uusia ja parempia käytäntöjä. Menetelmänä se myös mahdollistaa pohdinnan, kuinka työyhteisöä tulisi jatkossa kehittää toimivammaksi. On useita tapoja tehdä benchmarkkausta, mutta ehkä tyypillisintä on tehdä vertaisvierailuja (One-to-one benchmarking, OTOB). Vertaisvierailu tarkoittaa käytännössä sitä, että vertaisorganisaation edustaja vierailee toisessa organisaatiossa. Vertaisvierailu perustuu kahden tai useamman kumppanin sovittuun ja luottamukselliseen tietojen vaihtoon. Vierailussa korostuu tasa-arvoisuuden suhde ja vastavuoroisuus, jaettu tunne vertaisuudesta ja luottamuksesta. Ennalta sovittu vierailu on edellytys hyvän luottamussuhteen syntymiselle. Benchmarking ei ole vain yksittäinen vierailu, vaan tapaaminen, josta kumpikin osapuoli hyötyy. Vertaisvierailu Tampereelle Opiskeluumme liittyvänä tehtävänä oli kehittää Haagan palvelupisteen asiakaspalveluraadin viestintää ja tiedottamista. Läntisen Helsingin sosiaali- ja terveyspalveluihin kuuluvassa, Haagan palvelupisteen aikuissosiaalityössä on vuodesta 2009 alkaen toiminut pysyvä asiakaspalveluraati. Asiakaspalveluraati on vuorovaikutteinen osallistavan menetelmän toimintamalli, jonka avulla saadaan palveluiden käyttäjiltä täsmällistä tietoa, ja tätä voidaan hyödyntää palveluiden suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Onnistuimme luomaan benchmarking -kumppanuuden Tampereen sosiaalipalvelun asiakasraadin työntekijöiden kanssa. Mahdollisia vertaisvierailukohteita oli aikuissosiaalityössä vain kaksi, Jyväskylässä ja Tampereella. Tampereella tapasimme viisi SOS II -hankkeen työntekijää. He ovat kehittäneet asiakasraatia vuodesta 2012. Vierailulle lähtiessä, ajatuksenamme oli lähteä oppimaan uutta ja kuulemaan, miten asiat Tampereella on tehty. Olimme valmistautuneet tapaamiseen miettimällä alustavia kysymyksiä, joita heille esittäisimme. Tapaamisessa esiteltiinkin molempien asiakasraatien hyvät käytänteet, esitettiin kysymyksiä puolin ja toisin ja haettiin vastauksia ennalta laadittuihin kysymyksiin. Keskustelu oli kaikkiaan avointa ja vilkasta ja osaamista virtasi molempiin suuntiin. Ihan kaikkiin kysymyksiimme emme saaneet vastauksia, mutta tästä huolimatta saimme uusia käytännön ideoita Haagan asiakaspalveluraadin toimintaan. Jo pelkästään hyvien käytäntöjen kuuleminen ja tiedon vaihtaminen oli sinänsä tärkeää. Lisäksi tapaamisessa korostui työn arvokkuus ja tärkeys. Mielestämme asiakkaiden osallisuutta sosiaalipalveluiden kehittämisessä ei vielä osata tarpeeksi hyödyntää. On tärkeää, että asiakkaiden ääni, kokemukset ja mielipiteet saadaan esiin ja hyödynnettyä palveluiden kehittämisessä. Yhdessä kehittäen saamme parempia ja toimivampia asiakaspalveluraateja. Kumppanuus Tampereen asiakasraadin kanssa jatkuu keväällä 2014 yhteisellä tapaamisella ja kehittämispalaverilla. Benchmarkkauksen hyödyt ja haitat Mielestämme on hyvä olla myös kriittinen, kun aloittaa benchmarking-kumppanuuden, sillä on helppoa sokaistua ja ihastua kaikkeen, mitä kokee ja näkee. On tärkeää pystyä erottamaan juuri ne käytänteet, joita pystytään soveltamaan omaan toimintaan. Kun menetelmän avulla on saatu oppia siitä, miten saman asian voisi tehdä paremmin, on nämä opit ja menetelmät vielä siirrettävä käytäntöön. Se edellyttää opitun soveltamista, sillä kaikkea opittua ei voida käyttää sellaisenaan, mutta soveltamalla joka ikinen hyvä käytäntö voidaan ottaa käyttöön missä tahansa organisaatiossa. Vertaisvierailu Tampereelle oli onnistunut ja täytti odotukset. Tietojen vaihtaminen oli hyödyllistä, antoisaa ja ajatuksia herättävää. Benchmarking on työn kehittämiseen luova ja mielenkiintoinen väline. Mielestämme hyvin suunniteltu ja etukäteen sovittu vierailu oli edellytys onnistuneelle, avoimelle ja luottamukselliselle yhteistyölle. Uskomme, että menetelmän avulla organisaatiot voisivat nopeasti löytää, kehittää ja oppia parhaita käytäntöjä. Kirjoittajat: YAMK sosionomiopiskelijat Hannele Sauristo ja Elisa Parikka Lisätietoa  Sos.hankkeesta  Niva Mikael – Karl Tuomainen 2005. Benchmarking käytännössä. Itsearvioinnin työkirja. Oy Benchmarking Ltd. Karlöf Bengit – Östblom Svante 1993. Bencmarking. Tuottavuudellla ja laadulla mestareiksi. Gummerus Kirjapaino Oy:Jyväskylä Tuominen Kari 1993. Bencmarking Prosessiopas. Opi ja kehitä kilpailijoita nopeammin. Metalliteollisuuden Kustannus Oy.