Uudistuva sosiaalialan osaaminen

Taiteen hyvinvointivaikutukset ovat viime vuosina herättäneet paljon kiinnostusta sosiaali- ja terveysalalla. Taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta on pyritty parantamaan ja hyvinvointialoille on kehitetty erilaisia soveltavan taiteen menetelmiä. Kiinnostuksen taustalla ovat taiteen kokemisesta ja harrastamisesta seuraavat moninaiset positiiviset hyvinvointivaikutukset. Osallistuin käynnissä olevaan kehittämistyöhön sosionomi (ylempi amk) –tutkintoon liittyvällä opinnäytetyölläni, jossa arvioin Helsingin kaupungin leikkipuistoissa ja asuinalueilla vuosien 2011 - 2012 toteutettujen Taidekuuri -yhteisötaideprojektien vaikutuksia. Arviointi kohdistui 13 erilliseen, mutta toiminnan tasolla samalla ”kaavalla” toteutettuun yhteisötaideprojektiin, jotka toteutin yhdessä taiteilija-työparin kanssa. Projektien tavoitteena oli tarjota lapsille mahdollisuus taiteen tekemisen ja onnistumisen kokemuksiin, lisätä lasten näkyvyyttä kaupunkitilassa sekä tuoda taidetta ja kulttuuria asuinalueiden arkeen. Taide rakentaa yhteistä todellisuutta Lähestyin arvioinnissa yhteisötaiteellista toimintaa sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen ja sen käytännön sovelluksen sosiokulttuurisen innostamisen viitekehyksestä. Sosiokulttuurinen innostaminen on sosiaalipedagogisesta teoriasta nouseva moninainen kasvatus- ja kansalaistoiminnan metodologia, jota toteutetaan ihmisten arkisissa ympäristöissä ja yhteisöissä. Sosiokulttuurisessa innostamisessa on aina mukana kolme ulottuvuutta ja niistä nousevaa perustehtävää: kasvatuksellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Kasvatuksellisen ulottuvuuden ydin on persoona ja osallistavan kasvatuksen avulla tavoitellaan ihmisen persoonallista kehittymistä, asenteiden muutosta, kriittisen ajattelun kehittymistä, oman vastuun tiedostamista, herkistymistä ja motivaation heräämistä. Sosiaalisen ulottuvuus keskittyy ryhmään ja yhteisöön, jolloin olennaiseksi nousee ihmisen oman osallistumisen kautta tapahtuva integroituminen yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä samalla pyrkimys näiden laadullisen muutokseen. Kulttuurisessa ulottuvuudessa toiminnan tavoitteena on ihmisen luovuuden ja monipuolisen ilmaisun kehittyminen. (mm. Kurki 2006: 154 -155, Nivala 2008) Erilaiset taiteelliset aktiviteetit voivat toimia sosiokulttuurisen innostamisen välineinä. Innostamisen yhteydessä taiteen ymmärretään olevan keino ympäröivän todellisuuden tutkimiseen ja yhteisölliseen toimintaan innostamiseen. Yhteisöllistä taidekasvatusta tutkinut Mirja Hiltunen (2009) toteaa postmodernin taidekasvatuksen korostavan taiteen tehtävää yhteisen todellisuuden symbolien rakentajana, sosiaalisen ja kulttuurisen alueen edistäjänä ja syvemmän ymmärryksen mahdollistajana. Hänen mukaansa yhteisöllisen taidekasvatuksen lähtökohdan tulisi löytyä sosiokulttuurisesta ympäristöstä, vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta toisten kanssa. Taidekasvatuksen tavoitteena on, että yhteisöille syntyy uutta ymmärrystä niistä sosiaalisista ja kulttuurisista maailmoista, joissa ne elävät. Yhteisölliset taidekasvatusprosessit synnyttävät sekä toiminnallista yhteisöllisyyttä että symbolista yhteisyyttä, mikä tukee osallistujan yksilön ja yhteisön toimijuutta, voimaantumista ja emansipaatiosta. (Hiltunen 2009: 253-257) Taidekasvatusta ja osallisuutta tukevia oivalluksia Taidekuurin keinoin Leikkipuistossa toteutettava Taidekuuri on taiteellinen seikkailu, jossa puistojen lapset osallistuvat asuinalueiden julkiseen tilaan sijoitettavan yhteisötaideteoksen taiteiluun.  Arvioinnin kohteena olevien projektien teokset syntyivät tilan, taiteilijan ja lasten välisissä dialogeissa siten, että taiteilija haki asuinalueen tilasta tai historiasta teeman lapsille tulkittavaksi ja eteenpäin työstettäväksi. Teosten teemat toimivat leikin ja mielikuvituksen liikkeelle lähettäjinä ja rajasivat leikkikentän sopivaksi. Miltä näyttää ja minne menee Taikametro? Millainen on Kiiltokala? Mitä aarteita löytyy puiston paikalla olleen Lammen pohjalta? Lapset taiteilivat teoksen osat puistoissa järjestetyn kahden viikon mittaisen kuvataidetyöpajan aikana.  Taiteilija sommitteli ja kokosi yhteisötaideteokset sillä periaatteella, että kaikkien lasten tulkinnoille tuli yhtä merkittävä paikka niissä. Teokset ripustettiin esille lasten omalle asuinalueelle, jolloin lapset pääsivät muokkaamaan julkista tilaa sekä kuulemaan yhteisöltä tulevan palautteen. Suurin osa teoksista sijoitettiin kirjastoon, yksi metroasemalle ja yksi kauppakeskuksen liiketilan ikkunaan. Yhteisötaideteoksia syntyi tarkastellulla ajanjaksolla 13. Niiden sisään mahtui yhteensä 2610 erillistä lasten tekemää teosta. Ohjaajien arvioiden mukaan leikkipuistoissa järjestettävän iltapäivähoidon koululaisista työpajoihin osallistui puistosta riippuen 70 -100 % kaikista iltapäiväkerholaisista. Vapaaehtoisiin työpajoihin osallistui lapsia, joiden puistohenkilökunta ei uskonut aiemman kokemuksen perusteella osallistuvan mihinkään yhteiseen aktiviteettiin sekä lapsia, jotka saivat mahdollisuuden näyttäytyä uudessa ja positiiviseksi tulkitussa roolissa taiteellisen työskentelyn avulla. Erityinen huomio kiinnittyi poikien aiemmasta poikkeavaan osallistumisaktiivisuuteen; pojat osallistuivat innolla ja kertoivat motivoituvansa siitä kokemuksesta, että saa ”kerrankin tehdä sellaista mitä itse haluu”.  Taidekuurien toiminnallisten prosessien aikana syntyi erilaisia kohtaamisen tiloja, joiden puitteissa oli mahdollista herkistyä tarkastelemaan itseään, maailmaa ja yhteisön jäseniä uudella tavalla. Omat ja toisten onnistumiset, oivallukset ympäristön olemuksesta ja kuvallisen ilmaisun kehittyminen innostivat lapsia osallistumaan työpajaan jakson aikana useita kertoja. Toiminnan seurauksena syntyi mahdollisuus tarkastella yhdessä myös sitä, millaisia yhteisötason osallistumismahdollisuuksia instituutioissa ja kaupunkitilassa lapsille on. Fyysiseen kaupunkitilaan suunniteltu yhteisötaideteos ja sen ehdoilla toteutettu projekti toivat toiminnan myötä esiin tilaan ”kätkeytyneitä” kulttuurisia rakenteita ja tiedostamattomia ajattelumalleja.  Prosessin aikana oli mahdollista kyseenalaistaa ja arvioida uudelleen sitä, miten lapset näkyvät kaupunkitilassa. Lapsiin kaupunkitiloissa kohdistuva rajoittava hallinta (ks. Strandell 2012 , Kiili 2011, Koskela 2009) tuli näkyviin siinä, miten tiedostamattomasti teoksille tarjottiin tilaa lastenosastoilta eikä suinkaan sieltä, missä ne olisivat kaikkien näkyvillä. Teosten yleisöpalautteessa painottui ilo siitä, että lapset saavat kädenjälkeään kerrankin näkyvälle paikalle. Vahvimmillaan lasten näkyminen noteerattiin yleisökommentilla, jonka mukaan lasten ilmaisua sisältänyt teos edusti ainoaa asiaa, jossa asuinalueen lapset näyttäytyvät positiivisessa valossa. Teosten sijoittaminen yllättävään paikkaan ja kaikkien näkyville oli myös tekijä, joka motivoi lapsia osallistumaan, sai yleisön reagoimaan ja vahvisti osaltaan yhteisöllisyyden kokemusta. Yhteisötaide osallisuuskasvatuksen välineeksi Arvioinnin perusteella leikkipuistoissa toteutettava taidetoiminta tulisi ottaa todelliseksi vaihtoehdoksi, kun lasten oikeutta taiteeseen ja kulttuuriin sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen toteutetaan. Taidekuuri-toiminnan kokemusten perusteella Helsingin kaupungin leikkipuistot soveltuvat toimintaympäristöinä sosiokulttuuriselle innostamiselle ja yhteisötaideprojekteille, koska niissä järjestettävä toiminta on helposti ja yhdenvertaisesti saavutettavissa kaikille alueen lapsille ja niiden toimintaperiaatteet vapaaehtoisuuteen perustuvasta osallistumisesta ja kaikille avoimista tiloista tukevat sosiokulttuuriseen innostamisen mahdollisuuksia ja yhteisöllistä lähestymistapaa. Taidekuuri-projektien keskeisiä elementtejä saavutettavuuden ja rakenteen suhteen voi hyödyntää muissakin projekteissa, mutta käytännössä menetelmätason soveltamiseen liittyy siinä määrin taiteen ja sosiokulttuurisen innostamisen edellyttämää osaamista, että sellaisenaan siitä ei toivottua ”taidelähtöistä menetelmää” kannattanut kehittää. Taidekuurien arvioinnin perusteella taiteilijoiden ohjaamat yhteisötaideprojektit tulisi menetelmäkehittämisen sijaan nähdä avoimina prosesseina ja interventioina, jotka avaavat tietä asuinalueiden ja yhteisöjen kehittymiselle. Taiteen tuomista hyvinvointipalveluiden osaksi ei tulisikaan lähestyä vain menetelmäkehittämisen tai saavutettavuuden näkökulmasta, vaan myös ja nimenomaan sillä perusteella, että taiteen keinoin on mahdollisuus tukea lasten osallisuutta niin lähiyhteisöissä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Tähän tarvitaan avuksi yhteisöihin jalkautuvia taiteen ammattilaisia ja vapautta toimia taiteellisen prosessin ehdoilla. Tuija Salovaara, sosionomi ylempi AMK Artikkelin pohjana oleva opinnäytetyö: Tuija Salovaara 2014: Taidekuureja leikkipuistoihin – Yhteisötaidetta ja osallisuutta kaupunkitilaan. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosionomi ylempi Amk-tutkinto 2014. Lähteet: Hiltunen, Mirja 2009: Yhteisöllinen taidekasvatus - Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissa. Lapin Yliopistokustannus. Kiili, Johanna 2011: Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja sukupolvisuhteiden hallinta. Teoksessa: Alanen, Leena  − Harrikari, Timo – Pekkarinen, Elina – Satka, Mirja (toim.): Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Osuuskunta Vastapaino. 167 – 204. Koskela, Hille 2009: Pelkokierre – Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus: Helsinki. Kurki, Leena 2006: Kansalainen persoonana yhteisössään. Teoksessa: Kurki, Leena – Nivala, Elina (toim.) : Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen – Johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan. Tampere: Tampere University Press. Nivala, Elina 2008: Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa – kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen viitekehys. Snellman instituutin A-sarja 24/2008. Kuopio: Snellman instituutti. Strandell, Harriet 2012: Lapset iltapäivätoiminnassa – koululaisten valvottu vapaa-aika. Helsinki: Gaudeamus.