Työvoimapalveluiden tuulet ovat puhaltaneet työpajoille saakka
Nuorten työllistämistoimissa ovat puhaltaneet vuoden vaihteesta alkaen uudet tuulet. Vuoden alusta voimaan tullut yhteiskuntatakuu on velvoittanut, että kaikille alle 25-vuotiaille on tarjottava työ-, harjoittelu-, opiskelu-, tai työpajapaikka kolmen kuukauden sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta. Lisäksi kaikille peruskoulun päättäville taataan opiskelupaikka ja alle 30-vuotiaat vastavalmistuneet saavat tukea työllistymiseen palkkatuen kautta. Tähän samaan aikaan voimaan astui uusi työvoimapalvelulaki ja sen myötä nuorten työllistämistoimia pantiin uuteen uskoon ja työvoimapalveluja pyrittiin nuorten osalta tehostamaan. Työharjoittelu ja työelämävalmennus poistuivat käytöstä ja niiden tilalle tuli työkokeilu. Yhteiskuntatakuun tuulet ovat olleet navakan oloisia ja purjeiden levittäjäksi on huudettu useita tahoja; muun muassa elinkeinoelämän, työmarkkinajärjestöjen, kolmannen sektorin, nuorisopalveluiden ja työpajojen toimijoita. Uusien tuulien myötä on vaikuttanut, että työ- ja elinkeinotoimistollakin on ollut hankaluuksia laittaa pääpurje oikeaan kulmaa. Yle ehtikin jo 25.3.2013 uutisoida, että nuorisotakuu vaikuttaa täydelliseltä flopilta. Uutisen mukaan nuorten työpajoille tulemista hankaloittaa aiempaa tarkemmin määritellyt ehdot, esimerkiksi se, että nuoren täytyy tarkasti tietää, mihin alalla aikoo suunnata. Uuden työvoimapalvelulain tullessa voimaan, että aluksi olikin epäselvyyksiä, millä ehdoin ja kuka pajalle voi tulla työkokeilijaksi. Keskustelua aiheutti esimerkiksi se, voiko ammattiin valmistunut osallistua työkokeiluun ollenkaan. Nuorten työpajatoiminta on laineilla keikkuen pyrkinyt sopeuttamaan kulkuaan vallitseviin olosuhteisiin. Aluksi tilanne näytti hakevan suuntaa rajustikin, mutta on sittemmin jo rauhoittunut. Pajalle on hakeutunut juuri niitä nuoria, jotka pajatoiminnan tarjoamaa eriammattialojen työkokeilua eniten tarvitsevat. Pajalle on saapunut nuoria, jotka eivät vielä ole löytäneet opiskelupaikkaa, omaa alaansa, ovat jo pidempään olleet työttömänä ja kynnys kotiovella on päässyt nousemaan turhan korkeaksi – nuoria, joiden elämää painaa moni muukin asia kohtuuttomasti kuin vain se, ettei heillä ole töitä tai opiskelupaikkaa. On ollut helpottavaa, että myös ne ammattiin valmistuneet nuoret jotka ovat olleet pidempään työttömänä, saavat ennakkotiedoista poiketen tulla työpajatoimintaan työkokeiluun. Tämä on vaatinut sen, että myös työ- ja elinkeinotoimistossa osataan tulkita uusien tuulien suuntia oikein ja reivata purjeet oikeaan asentoon. Kun TE-toimistossa osataan tulkita työvoimapalvelulakia tukemaan nuorisotakuuta ja yhteistyö pajatoiminnan kanssa on vuorovaikutteista, ohjautuu pajalle juuri niitä nuoria joiden tarvetta pajatoiminta palvelee parhaiten. Vaihtelevassa tilanteessa luovimalla on saatu kokonaisuudessa suunta pysymään oikeana. Vaikka tuulet puhaltavat ympärillä, ovat nuorten lähtökohdat pajalle tullessa samat kuin ennenkin: saada ehkä hetkeksi paikka, jossa hänet otetaan vastaan, arvostetaan ja tuetaan – paikan, jossa hän pystyy kehittämään taitojaan ja näyttämään osaamistaan. Jotta nuori saa riittävän laadukasta tukea sekä hyvää tuulta purjeisiinsa, täytyy sekä pajaohjaajien ammatillinen osaaminen, että myös psykososiaalisen ohjauksen olla entistä laadukkaampaa. Ohjaustyö vaatii sosiaalialan ammattilaiselta paljon. Se vaati ajankohtaisen lainsäädännön tuntemista, yhteiskunnallisen keskustelun seuraamista, nuoria koskevien etuisuuksien ja tukien tuntemista, palveluverkoston ja laadukkaan palveluohjauksen tuntemista eikä vähäisempänä, tahtoa nähdä nuoren tilanne, kykyä pysähtyä rohkeasti katsomaan, mikä suunta häntä auttaisi parhaiten. Lainsäädäntöjen ja käytäntöjen muuttaminen, ei muuta sitä perusasiaa, että ammattilaisen tulee kohdata asiakas aidosti, kysyä, kuunnella ja yrittää ymmärtää. Tähän perusasiaan eivät puhurit eikä tuulensuunnan muuttumiset vaikuta. Johannes Saarinen, Kirjoittaja toimii nuorten työpajatoiminnassa työpajakuraattorina ja opiskelee sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Aiheesta lisää Ylen uutisten nettisivuilta
Lastensuojelussa tarvitaan kirkasta kommunikaatiota todellisuuden kanssa
Päässäni on soinut teatterintekijä Juha Hurmeen taannoisessa lastenkulttuuriseminaarissa lausuma painokas lause: ”Taiteen tavoitteena on kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa”. Tämä mielenrauhaani häiritsevä ajatus yhdistää nyt mielessäni kaksi sosiaalialan pinnalla olevaa täysin erillistä puheenaihetta – lastensuojelun ja taiteen. Kaksi käsitettä, joiden molempien suhde todellisuuteen on oma monimutkainen yhtälönsä, mutta on niillä yhteistäkin – nimittäin juuri tuo kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa onnistumisen ensimmäisenä edellytyksenä. Taiteessa epäonnistuminen kommunikaatiossa johtaa ehkä pinnalliseen teokseen, lastensuojelussa siihen, ettei lapsi tule autetuksi. Jos työn onnistumisen ehto on kirkas kommunikaatio todellisuuden kanssa, niin sitten kehittämisessä on pohdittava kirkasta kommunikaatiota edistäviä keinoja. On selvä, että ensimmäinen askel kommunikaation kirkastamiseen on työntekijöille annettava riittävä aika todellisuuden havaitsemiseen. Mutta tarvitaanko lisää? Tarvitaanko myös mielikuvitusta ja luovuutta, arvoituksia ja selviytymistarinoita, tietoisuutta kammottavasta pahuudesta ja ikuista uskoa hyvän voittoon? Miltä näyttäisi taiteen kehittämä ajattelu? Taidetta käytetään alalla yhä enemmän, mutta lähinnä toiminnallisina menetelminä asiakasryhmien kanssa tai työhyvinvoinnin parantamisessa. Tulisiko taiteella aktiivisemmin myös kirkastaa työntekijän ja todellisuuden välistä kommunikaatiota? Edistyneessä taidekasvatuksessakaan ei nimittäin enää välttämättä opeteta sitä, mitä taide on, vaan opetetaan näkemään kuin taiteilija. Olen työhistoriani takia erittäin tietoinen siitä, että lastensuojelutyö vaatii raakaa realismia, kylmäpäistä laintulkintaa, monipuolista tietoa, objektiivista jalat maassa asennetta ja järkevää organisointia. Mutta samalla tiedän, että lastensuojelun vaikeimpien yhtälöiden ratkaiseminen edellyttää sellaista inhimillistä pääomaa, jota ei teorioista, ohjekirjoista eikä prosessikaavioista lueta. Ohjeilla, teorialla, hyvällä tiedonkululla ja hyvillä vuorovaikutustaidoilla pärjätään lastensuojelutyössä silloin, kun asiakas osaa ja haluaa ilmaista todellisuutensa työntekijöille. Mitä vaikeampiin tilanteisiin lastensuojelun kentällä mennään, sitä enemmän kommunikaatio todellisuuden kanssa kuitenkin samenee ja havainnot lähtevät harhapoluille. Mieli alkaa oikaisemaan yhtälöitä hyvä-paha –asetelmiksi ja katse harhautuu helpoimmin siedettävään vaihtoehtoon. Siirrytään tilaan, jossa työntekijän tärkeimmiksi työvälineiksi nousevatkin kriittinen havainnointi, intuitio, mielikuvatyöskentely ja juonenkehittelytaidot. Kun kommunikaatio on sameaa, sitä on lähdettävä kirkastamaan tulkitsemalla todellisuutta toista kautta; puheen kuuntelun sijasta on havainnointi siirrettävä puheen taakse, on havaittava epäjohdonmukaisuuksia kertomuksissa ja toiminnassa, on kehitettävä ja tutkittava erilaisia hypoteeseja perheen todellisuudesta ja on keskityttävä pitämään harhapoluille houkutteleva juoni koossa. Lastensuojelun karuimmassa todellisuudessa tarvitaankin työprosessissa juuri sellaisia avuja, joita taide kehittää: toisin katsomista, luovuutta, mielikuvatyöskentelyä, intuitiota, kykyä asettua toisen asemaan sekä itseluottamusta. Päästäkseen kirkkaaseen kommunikaatioon todellisuuden kanssa, onkin työntekijällä oltava käytössään tiedon ja taidon lisäksi riittävästi taiteen vapaudella liikkuvaa luovaa inhimillistä kapasiteettia. Lastensuojelun todellisuuden tason työn resurssointi viittaa valitettavasti kuitenkin yhä vahvasti siihen, että lasketaan työntekijöiden hahmottavan todellisuuden valvontakameran kuvaa kevyesti vilkaisemalla. Näin ei ole, eikä toivottavasti koskaan tule olemaan. Näin katsoi lastensuojelun kehittämistä tänään sosionomi ylemmän amk:n opiskelija Tuija Salovaara, jonka käsitys todellisuudesta on arvatenkin muotoutunut työssä sekä lastensuojelun että soveltavan taiteen kentillä. Lisää lastensuojelun ajallista todellisuutta tästä linkistä: Talentian lastensuojelun pelastusohjelma
”On vaikea opettaa, kun pari oppilasta konttaa pitkin luokan lattiaa”
Matemaatikko Bascalin ajatuksenjuoksua hyvinvoinnin kysymyksissä kuvaa kehittämänsä Rulettipeli 1600 –luvulta. Idea ei ole nimittäin laisinkaan vanhentunut tämän päivän arkeen tuotuna. Ruletissa pelaajat pyrkivät veikkaamaan kuulan pysähtymiskohtaa pyöritettävässä rulettipelissä, jossa osuma on suunnitelman ja sattuman summa. ”Roulette..pieni pyörä” voi olla pelaajille samanaikaisesti toisen onni ja toisen epäonni, mutta peli on mielenkiintoinen kaikille pelaajille. Näin voi olla elämä myös tässä ”suuressa maailman pyörässä” – onni tai epäonni, mutta silti se on mielenkiintoinen kaikille täällä kulkijoille. Hyvinvointi- ja talouspolitiikka Suomessa on otsikoitu viimeaikoina talouden hiipumista. Mediassa on puhuttu, että talouskasvu on saatava nousujohteiselle uralle, jotta siitä versoisi positiivisia asioita. Työllisyys paranisi ja ostovoima kasvaisi, kun talous saataisiin nousuun. Näin syntyisi positiivinen kierre, joka vahvistuisi vahvistumistaan. Kansalaiset uskoisivat tulevaisuuteen. On sanottu, että suomalainen kestää hyvin vaikeita ja niukkoja aikoja..onkohan nykyisin näin? Seikka joka itseäni on mietittänyt viime aikoina, on se että tarvitaanko hyvinvointiin muutakin kuin taloutta? Jos vaikkapa tarkastelemme lähihistoriaamme, voitaneen todeta, että jokapäiväisen leivän eteen piti muutama vuosikymmen sitten ponnistella huomattavasti enemmän. Hyvä taloudellinen tilanne ei ollut tuolloinkaan itsestään selvää. Olivatko perheet onnellisia ja oliko hyvinvointia? Tällä hetkellä Suomessa asuvilla on lähes jokaisella asunto, puhdas vesi, ruoka, sähkö, vaatteet, televisio, auto ja matkapuhelin. Näitä pidetään itsestään selvyyksinä. Elämästämme on muodostunut ylellisempää tavaroiden määrässä ja laadussakin mitattuna. Myös yhteiskunnan palveluverkko on kehittynyt peruspalveluiden tuottamisesta erikoisosaamisen suuntaan. Näistä parannuksista huolimatta ”kolikon” kääntöpuolena on ollut lasten ja perheiden henkisen pahoinvoinnin jatkuminen ja jopa lisääntyminen, jota kuvaa uutisoinnit voimattomuudesta, tarkoituksettomuudesta ja elämän hallinnan menettämisestä. Eräs opettaja kuvasi tilannetta yleisönosasto -lehtikirjoituksessaan. ”On vaikea opettaa, kun pari oppilasta konttaa pitkin luokan lattiaa”. ”Kertolaskut jäävät toiseksi, kun joku oppilaista itkee ja pohtii ääneen, mikä olisi paras tapa päästä tästä elämän kurjuudesta..” Välittämisen kulttuuria Lasten elämänkenttä on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä merkittävästi. Nykyaika on tuonut tullessaan perustavaa laatua olevia kysymyksiä: Saako lapsi olla lapsi ja voiko aikuinen olla aikuinen? Esimerkiksi lapsen elämään liittyvät ihmissuhteet ovat olleet rajussa muutoksessa viimevuosina. Kodin verkostot ovat samanaikaisesti rikastuneet ja köyhtyneet. Nykyisin lapset voivat olla esimerkiksi suorassa kuva- ja ääniyhteydessä vaikkapa maapallon toiselle puolelle ja samanaikaisesti isän, äidin, sisarusten ja isovanhempien läsnäolo ei ole itsestään selvää. Hyvinvointiselvitykset ovat olleet nykyaikaa kuvaavaa. Lapsiperheiden pahoinvointi ja nuorten syrjäytyminen työelämästä on noussut esille. Nyt olisi tarve vahvistaa yhteiskunnan palveluita ja kehittää erityispalveluita. On mielenkiintoista seurata, lisätäänkö resursseja julkisissa sosiaalipalveluluissa, vai toteutetaanko yksityistämistä laajemmin ja kuulemmeko lisääntyvää ”juustohöylän” suhinaa? Haasteet taloudessa, muutokset perheessä, lapsuudessa, yhteydenpidossa ja elämässä yleensä on luonut tarpeen julkisten palveluiden kehittämisen tämän ajan haasteita vastaaviksi. Kehittämistarpeita on myös toimintatavoissamme. Tarvitsemme uutta otetta ja suhtautumista välittämisen kulttuuriin. Ammattilaisten keskuudessa on tullut tarve kehittää dialogista palvelukulttuuria ja verkostotyötä. Jukka, kirjoittaja opiskelee Sosionomi (Ylempi AMK) -tutkintoa