Vapaaehtoistoiminnasta on tullut olennainen osa sosiaali- ja terveysalan palveluja. Niinpä siihen liittyvää osaamista on tarpeellista kehittää myös osana opintoja. Pääkaupunkiseudulla ammattikorkeakoulut ja vapaaehtoistoiminnan organisaatiot ovatkin yhdistäneet voimansa vapaaehtoistoiminnan opinnollistamiseksi ja keskinäisen yhteistyönsä kehittämiseksi.
Vielä kymmenen vuotta sitten sosiaali- ja terveysalalle valmistuvat saattoivat kuulla sanan vapaaehtoistyö vain sivulauseessa. Tänä päivänä tilanne on toinen, kun vapaaehtoistoiminta tuntuu olevan ajankohtaisempaa kuin koskaan.
Leikattaessa sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituksesta viitataan usein ”uudella tavalla tekemiseen” sekä vapaaehtoisten verkostojen hyödyntämiseen joko epäsuorasti tai suoraan. Toisaalta lähiyhteisöjen ja vertaistuen organisoiminen on tuonut moneen tilanteeseen uusia, toimivia ratkaisuja. Myös entistä terveempinä eläkkeelle jäävät suomalaiset kaipaavat usein vapaaehtoistoiminnasta tavoitteellista, mielekästä ja merkityksellistä tekemistä uuteen arkeensa.
Nykyisin kukaan, joka valmistuu sosiaali- ja terveysalalta, ei voi oudoksua ja ihmetellä vapaaehtoisten osallistumista palvelujen tuottamiseen. Päinvastoin, ammattiin valmistuvan pitää ymmärtää vapaaehtoistoiminnan asema ja toimintalogiikka: miten vapaaehtoisia rekrytoidaan, ohjataan ja motivoidaan sekä miten heidän työtään suunnitellaan. Usein tämä ei suju ilman omakohtaista kokemusta vapaaehtoisuudesta tai paneutumisesta aiheeseen esimerkiksi osana opintoja.
Oppilaitokset ovat viime vuosina heränneet vapaaehtoistoiminnan ajankohtaisuuteen. Pääkaupunkiseudun ammattikorkeakouluista esimerkiksi DIAK AMK on palkannut vapaaehtoistyön koordinaattorin, Laurea AMK on linjannut, että jokaisella valmistuvalla tulee olla kokemusta vapaaehtoisuudesta, ja Metropolia AMK on kehittänyt vapaaehtoistoiminnan oppimista useissa hankkeissa. Myös Valikko – vapaaehtoistoiminnan organisaatioiden yhteistyöverkosto, on perustanut pääkaupunkiseudulla työryhmän oppilaitosyhteistyön kehittämiseksi.
Mutta voiko opiskelijoiden yhteydessä puhua vapaaehtoistoiminnasta, jos he saavat siitä opintopisteitä – onko se aidosti vapaaehtoista toimintaa? Entä voiko vapaaehtoistoiminnasta oppia riittävästi ammatillisuutta? Miten ratkaista kohtaanto-ongelma, että opiskelija löytäisi häntä kiinnostavan tehtävän kymmenistä ellei sadoista vaihtoehdoista ja organisaatiot sopivan opiskelijan? Odotusten, aikataulujen, tiedonvälityksen ja muiden käytäntöjen yhteensovittamisessa riittää vielä paljon tekemistä.
Vapaaehtoistoiminnasta oppiminen
Metropoliassa puhutaan opiskelijoiden ”vapaaehtoistoiminnan” sijaan ”vapaaehtoistoiminnasta oppimisesta”, mutta aihe vaatii vielä laajempaa keskustelua eri tahojen kesken. Keskustelua vaatii myös se, miten vapaaehtoistoiminnasta kertyvä opiskelijan osaaminen tunnistetaan ja arvioidaan. Kohtaanto-ongelman ratkaisemiseksi pilotoidaan Verkkovirta-hankkeessa pääkaupunkiseudun järjestöjen ja ammattikorkeakoulujen kesken myös Facebook-ryhmän toimivuutta ja hyödyllisyyttä.
(Kuva: Vapaaehtoistoiminnan organisaatiot ja ammattikorkeakoulut kehittivät keskinäistä yhteistyötään Verkkovirta-hankkeen järjestämässä seminaarissa tammikuun 2016 lopulla. )
ESR-rahoitteisessa Verkkovirta-hankkeessa (2015-2017) Metropolian vastuulla on erityisesti vapaaehtoistoiminnan opinnollistamisen kehittäminen. Tavoitteena on mm. koota tietoa erilaisista toimintamalleista, tukea toimivien yhteistyömuotojen rakentamista pääkaupunkiseudulle ja selvittää mahdollisuutta toteuttaa vapaaehtoistoiminnan opinnollistamista myös muualla kuin sosiaali- ja terveysalalla. Koska vapaaehtoistoiminnasta oppiminen on sisältynyt Metropolian sosionomiopiskelijoiden opetussuunnitelmaan jo vuodesta 2011 lähtien, nyt on myös hyvä aika tehdä yhteenvetoa opiskelijoiden oppimasta ja kehittää arviointikäytäntöjä.
Mahdollisuus oppia vapaaehtoistoiminnan toimintakontekstissa on saanut erityisen hyvää palautetta opiskelijoilta. Se on osoittautunut hyväksi ympäristöksi soveltaa teoriaa käytäntöön ja oppia sosiaalialan ammatillisia sisältöjä siinä missä erilaisia meta-taitojakin.
”Vapaaehtoistyöntekijä ylettyy sinne, mihin ei välttämättä tavallinen palkattu työntekijä ylety organisaation toimintasuunnittelun, normien ja talouden takia, syvemmälle yhden ihmisen elämän syövereihin,” kiteyttää yksi Metropolian opiskelijoista vapaaehtoistoiminnasta oppimisen kokemuksensa.
Mai Salmenkangas, sosiaalialan lehtori ja Verkkovirta-hankkeen koordinaattori Metropoliassa
Sosiaalialan bloggaajat
Uudistuva sosiaalialan osaaminen -blogi muuttui huhtikuussa 2025 opiskelijoiden julkaisualustaksi. Blogissa julkaistaan postauksia, jotka on kirjoitettu opintojaksoilla, hankkeissa tai opinnäytetyöprosessin aikana. Aihepiirit liittyvä hyvän elämän rakennuspuihin. Ota yhteyttä
Huippu-urheilijoiden henkinen hyvinvointi on noussut viime aikoina useasti esiin. Keskustelua ovat herättäneet urheilijoiden kohtelu niin vuoden 2024 Pariisin olympialaisissa kuin naisten jalkapallon pääsarjassakin. Miten sosionomi voisi tukea huippu-urheilijaa? Mitä annettavaa sosiaalialan ammattilaisella voisi olla huippu-urheilun kentällä?
Kesän 2024 olympialaisten jälkeen neljä nimettömänä pysyttelevää suomalaista olympiaurheilijaa julkaisi avoimen kirjeen (HS.fi), jossa he kritisoivat Suomen olympiajoukkueen johtoa ja huippu-urheilujärjestelmää. Kirje herätti laajaa keskustelua mediassa ja nosti esiin muidenkin urheilijoiden kokemuksia siitä, miten urheilijan työtä ei arvosteta. Urheilijat kuvailivat tuntevansa itsensä yksinäisiksi ja osattomiksi sekä kaipaavansa enemmän tukea.
Suomessa eri urheilulajeja tuetaan eri tavoin. Urheilijan mahdollisuus päästä lajinsa huipulle vaihtelee sen mukaan, millaisen lajiliiton tai urheiluorganisaation alla urheilija toimii. Tarkastelin opinnäytetyössäni (Theseus.fi) sitä, miten Kansallisessa Liigassa, naisten korkeimmalla sarjatasolla Suomessa, otetaan huomioon urheilijoiden erilaiset tuen tarpeet ja minkälaisia tukitarpeita urheilijoilla olisi. Erityisesti minua kiinnosti se, mitä annettavaa sosionomilla voisi olla huippu-urheilun kentällä.
Kansallisessa Liigassa huolta herättää seurojen mahdollisuus toteuttaa ammattimaista toimintaa. Mediahuomiota sai tapaus, jossa kävi ilmi, että Åland United on kauden aikana harjoitellut jopa neljä viikkoa ilman valmentajaa, ja vierasottelumatkoillaan pelaajat olivat joutuneet nukkumaan bussissa tai esimerkiksi valmentajan junailemassa yöpaikassa ”sohvatyynyillä”. Keskustelua on herättänyt myös Kansallisen Liigan lisenssikriteerien taso, erityisesti kenttien kunto ja turvallisuus sekä seurojen kyky ylläpitää ammattimaista toimintaa.
Millaiselle urheilumenestykselle luomme edellytyksiä?
Urheilijoiden kirje nosti esiin suomalaisen huippu-urheilun rakenteellisia ongelmia, jotka vaikeuttavat urheilijoiden mahdollisuuksia menestyä. Tämä herättää kysymyksen siitä, ovatko urheilijalta vaadittava menestys ja hänelle annettavat mahdollisuudet tasapainossa.
Yksi keskeisimmistä haasteista on saada urheiluorganisaatiot ymmärtämään, että urheilijat ovat haavoittuva ihmisryhmä, joka tarvitsee myös sosiaalialan ammattilaisten tukea. Olympiaurheilijoiden avoimessa kirjeessä nostetaan esiin, että suomalaisen huippu-urheilun suurin ongelma on, että toimintaa toteutetaan vanhojen, toimimattomien mallien ja kaavojen mukaisesti. Samalla odotetaan, että tulokset paranevat ja menestystä tulee. Urheilijat tietävät, että urheilu-ura vaatii uhrauksia. He ovat myös valmiita niitä tekemään, mutta odottavat vastavuoroisuutta organisaatioilta.
Tämän päivän urheilijat tietävät, että tuen tarpeet ovat kasvaneet, sillä huippu-urheilu on kehittynyt. Urheilijat eivät enää ole valmiita olemaan vain kritiikin kohteita, vaan vaativat oikeutta. Miten kankeaa järjestelmää ja johtoporrasta notkistetaan niin, että se mahdollistaa paremmat edellytykset menestymiselle?
Lääketieteellinen malli tukee fyysistä terveyttä
Urheiluorganisaatioissa on perinteisesti keskitytty hoitamaan urheilijoita lääketieteellisen mallin mukaisesti, jolloin painopiste on ollut fyysisen terveyden ja hyvinvoinnin tukemisessa.
Viime vuosina maailmalla on kuitenkin alettu lähestyä urheilijaa kokonaisvaltaisemmin: fyysisen terveyden lisäksi tuetaan myös henkistä, emotionaalista ja sosiaalista hyvinvointia (1, s. 1212). Urheilijat nähdään nykyään entistä paremmin psykofyysissosiaalisina kokonaisuuksina. Kokonaisvaltaisen tuen antaminen vaatii moniammatillista tiimiä, joka pystyy vastaamaan urheilijoiden moninaisiin tarpeisiin. Suomalaista urheilujärjestelmää ei tarvitse välttämättä räjäyttää ja keksiä uudelleen. Kyse on ennemminkin siitä, että toiminnan keskiöön nostetaan urheilija ja edellytysten luominen menestymiselle.
Yksi tapa pohtia urheilijan tukemista on selvittää, mitä muualla tehdään onnistuneesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa urheilijoiden parissa tehtävä sosiaalityö on kasvava trendi, ja sen pohjalta on syntynyt uusi sosiaalityön suuntaus, joka tunnetaan urheilun sosiaalityönä. Vuonna 2015 perustettu The National Alliance of Social Workers in Sport (aswis.org) on toistaiseksi ainoa kansainvälinen toimija maailmassa, joka hyödyntää sosiaalialan ammattilaisten ainutlaatuista osaamista, arvoja ja etiikkaa, sekä vastaa samalla urheilijoiden ja urheiluyhteisön ammattilaisten tarpeisiin.
Sosiaalityötä urheilijoiden hyvinvoinnin ehdoilla
Tutkin opinnäytetyössäni jalkapallon naisten pääsarjan urheilijoiden tuen tarpeita ja näkemyksiä siitä, hyötyisivätkö he urheilijoiden tukemiseen erikoistuneen sosionomin ammattitaidosta. Haastattelin sarjassa vuosina 2019–2023 pelanneita urheilijoita (n=4). Haastatteluista kävi ilmi, että sosiaalialan ammattilaisten tukea kaivataan. Haastattelemani urheilijat nostivat esiin uran aikaisen ja sen jälkeisen tuen puutteen. Tuen tarpeet vaihtelivat urheilijan kokemuksen ja elämäntilanteen mukaan, mutta tarve tuelle nähtiin silloinkin, kun urheilijalla vaikutti menevän yleisesti ottaen hyvin.
Haastateltavien kokemukset osoittavat, että urheilijan elämä on hyvin kuormittavaa, sillä urheilun ammattimaisuus ei useinkaan vastaa siitä saatavaa taloudellista korvausta. Lisäksi urheilijat altistuvat valtaville paineille, joita luovat niin yleisö kuin urheilijat itse. Moni urheilija on viime vuosina kertonut mielenterveyden haasteistaan ja uupumuksestaan. Myös loukkaantumiset voivat aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia sekä tunteen siitä, ettei olekaan osa joukkuetta.
”Urheilijana oleminen on haastava työ, ja työn tunnistaminen yhteiskunnassa on vasta alkamassa.”
Urheilijat kertovat, että kokevat painetta suoriutua korkealla tasolla monella eri elämän osa-alueella. Urheilijan identiteetti kietoutuu vahvasti suorituksiin, ja uran päättyminen voi olla vaikea prosessi, erityisesti jos syynä on loukkaantuminen, mutta myös silloin, kun uran päättyminen tapahtuu omasta tahdosta. On selvää, että urheilijalla on oltava vahva urheilijaidentiteetti, mutta liian vahva identiteetti voi johtaa muiden elämänalueiden laiminlyöntiin.
Paine menestyä ja liiallinen samaistuminen urheilijan rooliin voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Urheilijat voivat altistua myös taloudelliselle hyväksikäytölle, ja heidän hyvinvointinsa voi jäädä toissijaiseksi kaupallisten intressien rinnalla. Urheilijana oleminen on haastava työ, ja työn tunnistaminen yhteiskunnassa on vasta alkamassa.
Sosiaalialan ammattilainen voi auttaa urheilijaa löytämään tasapainon
Haastateltavat kaipasivat seuroihin sosiaalialan ammattilaista, jonka kanssa voisi käydä läpi elämäntilannetta, tavoitteita ja suunnitelmia. Sosiaalialan ammattilainen voisi auttaa tasapainottamaan arkea työn ja urheilun välillä, olisi tietoinen arjen kuormittavuudesta, ymmärtäisi urheilijan erityisyyttä ja pystyisi ohjaamaan häntä arjen hallinnassa.
Haastateltavat kokivat, että ovat voineet olla joukkueessa oma itsensä ja ovat kuuluneet joukkueeseen. Joukkuehenki onkin tärkeä tekijä viihtymiselle ja osallisuuden tunteelle. Joukkuehenki vaikuttaa myös siihen, että on valmis taistelemaan joukkueensa puolesta.
Osa Pariisin olympiajoukkueen jäsenistä koki joukkuehengen huonoksi. Kannustamiselle ja toisten tukemiselle ei ollut luotu mahdollisuuksia, sillä joukkueen jäseniä oli lähetetty oman suorituksen jälkeen lyhyellä aikataululla pois kisoista. Olennaista hyvässä joukkuehengessä on, että jokainen tuntee itsensä merkitykselliseksi. Merkityksellisyys ei ole asia, joka tulee ansaita menestyksellään, vaan sen toteutumisessa jokaisella joukkueessa olevalla on oma aktiivinen roolinsa.
”Valmentaja ei ole neutraali konfliktien selvittäjä, siksi joukkueen ristiriitatilanteisiin tarvittaisiin ulkopuolisen asiantuntijan apua.”
Haastateltavat kertoivat, että joukkueissa käytiin läpi kriisejä ja konfliktitilanteita, mikä on normaalia. Vastuu tilanteiden selvittämisestä valahti kuitenkin usein johtavien pelaajien tai kapteeniston vastuulle. Tilanteisiin olisi toivottu ulkopuolista apua, kuten sosiaalialan ammattilaista. Henkilöä, joka olisi neutraali ja pystyisi ottamaan eri osapuolet huomioon. Sosiaalialan ammattilainen voisi luoda tilaa konfliktien selvittämiselle sekä antaa ohjausta ja tukea eri osapuolille. Valmentajan rooli konfliktien selvittämisessä nähtiin ongelmallisena, sillä asemansa vuoksi hän ei voi täysin neutraalisti arvioida tilannetta. Ulkopuolinen apu nähtiin erityisen merkityksellisenä juuri konfliktitilanteissa, jolloin osapuolet voivat olla yhdenvertaisessa asemassa.
Urheilu-uran lopettaminen aiheutti haastateltavilla monenlaisia tunteita kuten ahdistusta, pelkoa ja haikeutta. Vaikka urasiirtymä on usein henkilökohtainen prosessi, urheilijat kokivat kaipaavansa seuralta tukea ja neuvontaan. Tukea olisi kaivattu jo ennen uran päättymistä, uran päättymisvaiheessa ja vielä päättymisen jälkeen. Erityisesti urheilijat olisivat tarvinneet tukea uran jälkeisen elämän suunnitteluun ja uuteen elämään sopeutumiseen. Uran loppuminen koetaan suurena ja mullistavana elämänmuutoksena, jonka aikana muuttuu sosiaalinen ympäristö, arjen rytmi, tunne merkityksellisyydestä ja siirrytään mahdollisesti myös aikaan, jolloin koetaan, ettei sillä, mitä seuralleen antoi, ole mitään merkitystä.
Navigointi elämän ja urheilun aallokoissa: sosionomi antaisi urheilijalle monipuolista tukea
Urheilijat kaipaavat monipuolista tukea, joka auttaisi heitä navigoimaan sekä urheilu-uran että henkilökohtaisen elämän aallokoissa. Organisaatioiden olisi tärkeää tunnistaa urheilijoiden tarpeet paremmin ja tarjota rakenteita, jotka tukevat urheilijoiden kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tulevaisuuden päätökset ja strategiat tulisi luoda niin, että ne palvelevat urheilijan kehittymistä, menestystä, mutta myös kasvua ihmisenä.Urheilijat kohtaavat urallaan henkisiä ja fyysisiä paineita, uran jälkeisen elämän epävarmuutta sekä loukkaantumisten aiheuttamia kriisejä. Näiden tilanteiden hallinnassa sosionomit voivat tarjota urheilijalle kriisiapua sekä monipuolista sosiaalista ja emotionaalista tukea. Tuki auttaisi urheilijoita löytämään tasapainon urheilun ja muun elämän välillä sekä edistäisi heidän hyvinvointiaan ja tekisi urheilu-urasta kestävämmin hallittavan kokonaisuuden (2).
Sosiaalialan ammattilaiset voivat myös toimia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin edistäjinä urheilumaailmassa. Urheilijoiden haavoittuvuuden huomioiminen ja heidän oikeuksiensa puolustaminen ovat keskeisiä tehtäviä. Sosionomit voivat puuttua sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja lisätä yhdenvertaisuutta sekä osallisuutta ja näin vahvistaa urheilijoiden mahdollisuuksia menestyä niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin (2).
Urasiirtymien ja identiteettikriisien hallinnassa sosionomit voivat auttaa urheilijoita suunnittelemaan elämäänsä uran jälkeen. Siirtymä urheilu-urasta muuhun elämään on usein elämää mullistava tapahtuma, joka voi aiheuttaa ahdistusta ja epävarmuutta. Sosionomilla on mahdollisuus tarjota uraneuvontaa, auttaa koulutukseen tai työnhakuun liittyvissä kysymyksissä sekä tarjota emotionaalista tukea, auttaen urheilijoita rakentamaan uutta identiteettiään ja löytämään paikkansa uran jälkeisessä elämässä (2).
Lisäksi sosionomien on tärkeää ymmärtää urheilun kulttuuri ja osata toimia siinä tehokkaasti. He voivat tehdä yhteistyötä valmennushenkilöstön kanssa, auttaa valmentajia kohtaamaan urheilijoitaan, viestiä urheilijoiden vireystilasta sekä järjestää yhteisöllisyyttä edistävää toimintaa. Sosionomin tarjoama tuki voi auttaa urheilijoita kehittämään ajanhallinta- ja stressinhallintataitoja, jotka tukevat heidän tasapainoaan ja hyvinvointiaan niin urheilun kuin muun elämän vaatimusten keskellä (2).
Kirjoittaja
Essi Sainio. Kirjoittaja on valmistunut sosionomiksi Metropolia Ammattikorkeakoulusta joulukuussa 2024 ja on entinen jalkapalloilija. Sainio edusti muun muassa Helsingin Jalkapalloklubia (HJK), saksalaista 1. FFC Turbine Potsdamia sekä Ruotsin AIK:ta. Hän teki historiaa voittamalla ensimmäisenä suomalaisena naisten Bundesliigan mestaruuden vuonna 2009 Turbine Potsdamin riveissä. Mittavan pelaajauransa aikana hän kohtasi vakavia loukkaantumisia ja mielenterveyden haasteita, jotka pakottivat hänet pois pelikentiltä useiksi vuosiksi. Koettelemuksista huolimatta hän osoitti valtavaa tahdonvoimaa, palasi huipulle ja edusti Suomea vuoden 2022 EM-kisoissa. Nykyään Sainio toimii jalkapalloasiantuntijana Yleisradiossa ja on mukana muun muassa Pohjois-Haagan yhteiskoulun tyttöjen jalkapallovalmennuksessa.
Teksti perustuu hänen opinnäytetyöhönsä Huippu-urheilu sosionomin työkenttänä.
Lähteet
Beasley, Lauren & Newman, Tarkington J. & Hardin, Robin 2021. Applying Social Work Values to Practice in Sport: Perspectives of Licensed Social Workers Employed in Collegiate Athletics. https://journals.iupui.edu/index.php/advancesinsocialwork/article/view/25311/24198
Sainio, Essi 2024. Huippu-urheilu sosionomin työkenttänä. Sosiaalialan opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2024093025814
Maailman tilanne vaikuttaa suomalaiseen koulutukseen monin tavoin myös Metropolia ammattikorkeakoulussa. Venäjän täysimittainen hyökkäys ja sota Ukrainassa ovat vaikuttaneet sosiaalialan opetukseen. Myös opiskelijat ovat valinneet kursseja, joissa tuetaan ukrainalaisten kotoutumista Suomessa.
Suomeen on saapunut lähes 70 000 ukrainalaista pakolaista Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022. Euroopan unionin päätöksen mukaan Ukrainasta paenneille myönnetään tilapäinen suojelu, joka mahdollistaa suojelun nopeassa ja turvapaikkamenettelyä kevyemmässä prosessissa. Tilapäistä suojelua saavilla on oikeus asua vastaanottokeskuksessa ja oikeus sen järjestämiin palveluihin. He saavat terveydenhuollon ja välttämättömät sosiaalihuollon palvelut, ja heidän toimeentulonsa turvataan. Tilapäistä suojelua hakeneilla on oikeus välittömästi osallistua työhön. (1) Myöhemmin heillä on mahdollisuus saada kuntapaikka ja yhteiskunnan muut palvelut.
Kotoutumisen tavoitteena on ukrainalaisten sujuva integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan vaikeasta kotimaan sotatilanteesta huolimatta. Yhteisöjen resilienssin, joustavuuden, tukeminen on tärkeää muutoksissa ja kriiseissä. Ihmiset ja yhteisöt voivat oppia resilienteiksi kehittäen ominaisuuksia, jotka helpottavat stressiin sopeutumisessa ja selviytymisessä turvallisessa ympäristössä. (2)
Voimavaralähtöisyydellä tarkoitetaan sitä, että työssä keskitytään ihmisten vahvuuksiin ja erilaisiin ratkaisuihin haastavissakin elämäntilanteissa. Lähestymistapa korostaa ihmisen ja ympäristön voimavaroja muutoksen aikaansaamiseksi. (3) Työskentely suuntautuu tulevaisuuden tavoitteiden saavuttamiseen, ei niinkään menneiden ja nykyisten ongelmien korjaamiseen. Työntekijöiltä voimavaralähtöisyys edellyttää myönteistä asennetta asiakkaiden ja yhteisöjen mahdollisuuksiin. Lähtökohtana ovat ihmisten toiveet ja unelmien merkityksellisyys, vaikka ne vaikuttaisivat epärealistisilta. (4)
Käytännössä henkilö osallistetaan yhteiseen toimintaan kaikissa prosessin vaiheissa: päätöksiin, tavoitteisiin, tekemiseen, luomiseen ja kokemiseen yhdessä sekä arvioimiseen. Näin luodaan yhteys, joka on tasavertainen ja toimijuutta vahvistava. (5) Yhteisen tekemisen ja kokemusten jakaminen voi saada aikaan iloa, mutta usein se parantaa myös toiminnan tavoitetta eli lopputulosta. Edellä mainittua kutsutaan niin sanotun yhteisen kolmannen toteutumiseen toiminnassa, jossa on tärkeää myös jaetun tekemisen vaikutus osallistujien välisiin suhteiseen. (6)
Yhteistyö Kaivo Espoo ry:n kanssa
Metropolian sosiaalialan tutkinto-ohjelmassa on tehty yhteistyötä sitoutumattoman järjestön, Kaivo Espoo ry:n, kanssa. Matinkylässä sijaitsevan järjestön toimintaan osallistuu pääasiassa ukrainalaisia vapaaehtoisia. Yhdistyksessä on perustettu ukrainalaisille pakolaisille olohuone, siellä on tarjolla ruoka- ja tarvikeapua sekä neuvontaa. Yhteisötilassa on monenlaista toimintaa, kahvila, kielikursseja, musiikkiesityksiä. (7)
Sosiaaliturva arjen käytännöissä kurssilla opiskelijat kartoittivat sosiaali-, nuoriso- ja TE-palveluja sekä harrastusmahdollisuuksia ja kulttuurikohteita ukrainalaisten tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Tuotoksista kerrottiin Kaivo Espoossa ja niistä tehtiin visuaalisesti kiinnostavia julisteita (postereita), joista luotiin selkokielinen kansio Kaivo Espoon kävijöiden käyttöön. Niin ikään opiskelijat voivat hyödyntää kartoituksiaan myöhemmin myös muiden ryhmien parissa.
Kun haluttiin paneutua ilmiöihin yksityiskohtaisemmin, opiskelijat kirjoittivat lopputöitään järjestön ja vapaaehtoisten ehdottamista aiheista. Opinnäytetöissä vahvana toiminta-ajatuksena oli kävijöiden osallisuus suunniteltuun toimintaan. Osallisuuteen tarvitaan luottamusta prosessiin ja kumppaneihin. Turvallisen tilan rakentuminen on elinehto osallistumiselle ja kehittämiselle. (8) Suomessa joissakin ukrainalaisissa järjestöissä venäjän kielen käyttö on kielletty, mutta Kaivo Espoossa on sallittua puhua mitä kieltä tahansa, ukrainaa, venäjää, tataaria jne. Monet kielet kuuluvat ja näkyvät, ja kävijät saavat vahvistusta ja hyväksyntää omalle kieli-identiteetilleen.
Opiskelija Marianne Lukkari kartoitti Kaivo Espoossa vapaaehtoistyön merkitystä kotoutumiselle haastattelemalla ukrainalaisia pakolaisia. Toisessa työssä korostui toiminnallisuus, kun Jari Koskiniemi ja Sakari Anttila loivat tietovisan, jonka avulla vahvistettiin osallistujien yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia olohuoneessa. Kun ukrainalaiset kokivat työllisyyspalvelut monimutkaisiksi ja vaikeaselkoisiksi, Tiia Laine ja Zahra Ahmed tekivät TE-palveluista ja työnhakijan toimista ohjeen YouTubeen.
Kirjoittaja
Katja Ihamäki, valtiotieteen tohtori VTT, yhteiskuntatieteen opettaja Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittaja on perehtynyt muun muassa monikulttuurisuuteen ja sosiaaliturvan kehittämiseen.
Opinnäytetyöt:
Koskiniemi, Jari & Anttila, Sakari (2024). Yhteisöllisyyden luominen visailutoiminnan kautta: yhteistoimintaa Suomeen muuttaneille ukrainalaisille. Opinnäytetyö. Metropolia amk. https://www.theseus.fi/handle/10024/859643
Laine, Tiia & Ahmed, Zahra (2023). Suomeen muuttaneiden ukrainalaisten pakolaisten kotiuttamisen tuen tarpeen arviointi. Opinnäytetyö. Metropolia amk. Ilmestyy lähiaikoina.
Lukkari, Marianne (2023). Vapaaehtoistyön tekeminen osana turvapaikanhakijoiden kotoutumista: ukrainalaiset osallisina ja toimijoina. Opinnäytetyö. Metropolia amk. https://www.theseus.fi/handle/10024/791284
Lähteet
Tilapäinen suojelu Ukrainasta paenneille (2024). Sisäasianministeriö. https://intermin.fi/ukraina/tilapainen-suojelu.
Poijula, Soili (2020). Resilienssi. Muutosten kohtaamisen taito. Kirjapaja.
Rapp, C. A. & P.W. Sullivan (2014). Advances in Social Work 15 (1), 129–142.
Saleebey, D. (2013). The Strengths Perspective in Social Work Practice. 6. painos. Boston: Pierson; Healy, K. (2005). Social Work in the Context. Houndmills, Basigstoke: Palgrave, Macmillan, 2005, 95–104, 154; Keskitalo, Elsa & Vuokila-Oikkonen, Päivi (2018). Voimavaralähtöisyys sosiaalisen kuntoutuksen viitekehyksenä. Teoksessa Harri Kostilainen & Ari Nieminen (toim.) Sosiaalisen kuntoutuksen näkökulmia ja mahdollisuuksia. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja, Työelämä 13, 84–96.
Rönkkö, S., & Nivala, E. (2022). Yhteinen tekeminen yhteyden rakentajana: Yhteinen kolmas sosiaalipedagogisena käsitteenä ja käytäntönä. Sosiaalipedagogiikka, 23 (1), 71–84. https://doi.org/10.30675/sa.119479
Husen, M. (2022). The common third. Artikkeli on lyhennetty käännösversio artikkelista Husen, M. 1996. Det fælles tredje – om fællesskab og værdier i det pædagogiske arbejde. Teoksessa B. Pésceli (toim.) Kultur & pædagogik. København: Hans Reitzels Forlag, 218–232. Alkuperäinen saatavissa https://michaelhusen.dk/det-faelles-tredje/. Käännös saatavissa https://michaelhusen.dk/the-common-third/ (2.5.2022). Lihme, B. (1988). Socialpædagogik for børn og unge: et debatoplæg med særlig henblik på døgninstitutionen. Holte: SocPol.
Kaivo Espoo ry. http://www.kaivoespoo.com/
Ojajärvi, A., Tuomisto, T., Olkkonen, J., & Tikkanen, S. (2020). Sitran selvityksiä 166. Suomalaiset kansalaisvaikuttajina: Kuinka edistää osallisuutta ja osallistumista 2020-luvulla? Sitra, 29. https://media.sitra.fi/2020/03/18123803/suomalaiset-kansalaisvaikuttajina.pdf
Teknologian, ajattelu- ja toimintatapojen, ilmaston sekä ikääntyvän ja monimuotoistuvan väestön tuomat muutokset koskettavat organisaatioita laajasti sekä julkisella että yksityisellä puolella. Tehokkuusvaatimukset puolestaan heikentävät työntekijöiden työkykyä. Miten työelämässä huolehditaan työntekijöiden jaksamisesta ja pysyvyydestä?
Hyvinvoiva työntekijä on sitoutuneempi ja tuottavampi. Työssä jaksamista ja työhön paluuta voidaan tukea päivittäisellä työkykyjohtamisella, jossa korostuu ennakoivat, kokonaisvaltaiset ja systemaattiset toimenpiteet. Henkilöstön tuen tarpeiden tunnistamisessa yhteistyöllä ja aidolla dialogilla on keskeinen merkitys.
Työllisyysasteen nostaminen ja työurien pidentäminen ovat olleet Suomen viimeisimpien hallituskausien keskeisiä tavoitteita. Pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelmassa Vahva ja välittävä Suomi yhtenä tavoitteena on hyvä työelämä, mikä edellyttää ihmisten työkyvyn ja työhyvinvoinnin vahvistumista sekä työn ja perheen yhteensovittamista.
Samanaikaisesti työelämä on murroksessa. Murrokseen vaikuttavat niin maailman tilanne, yhteiskunnalliset tekijät kuin poliittiset päätökset. Käytännön työelämään siirtyneet tehokkuus ja tuottavuustavoitteet lisäävät suorituspaineita sekä aiheuttavat kuormitusta työntekijöille.
Työkyky – mitä se on ja mikä kuormittaa?
Perusedellytyksenä työn tekemiselle on ihmisen työkyky. Kun työntekijä kokee työn muutokset mielekkäinä ja työn vaatimukset suhteessa omiin voimavaroihin ovat tasapainossa, työkykykin säilyy hyvänä (1). Huolestuttavaa on, että Työterveyslaitoksen tekemän Miten Suomi voi? -tutkimuksen mukaan suomalaisten kokemus työkyvystä on aiempaa heikompi. Kuntoutussäätiön työselosteesta puolestaan käy ilmi, että yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeeseen vuonna 2021 oli edelleen mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (33 %), lähes yhtä yleinen syy olivat tuki- ja liikuntaelinsairaudet (32 %) (2).
Help-katsauksesta selviää, että digitalisaatio on paitsi lisännyt mahdollisuuksia etä- ja hybridityöhön, sen myötä myös osaamisvaatimukset ovat kasvaneet mm. eri viestintäkanavien käytön, tietomäärän hallinnan ja oman työn organisoinnin osalta. Kaikessa työssä aivotyötä puolestaan kuormittaa ja vaikeuttaa monitekeminen, ympäristön häly, keskeytykset sekä ohjeiden epäselvyys (3). Kun työstä suoriutuminen hankaloituu tai sen reunaehdot oleellisesti muuttuvat, voi työkyky vaarantua (1).
Työntekijät ovat erilaisia ja kokevat muutokset yksilöllisellä tavalla. Asennoitumiseen vaikuttaa niin ihmisen tausta, osaaminen, koulutus kuin aiemmat kokemukset. Työn murros muuttaa työtehtäviä, niiden sisältöjä ja tekemisen tapaa, mikä lisää kilpailua osaavista työntekijöistä.
Työterveyslaitoksen mukaan työkyky käsitetään usein sairauden aiheuttaman työkyvyttömyyden kautta. Työkyvyn tukemisessa laaja-alaisempi näkökulma on kuitenkin tarpeen ja onnistuminen edellyttää jaettua käsitystä työkyvystä, yhteistä sopimista rooleista sekä selkeitä prosesseja kohti yhteistä päämäärää. Järvikosken ym. raportti korostaa työpaikan, työterveyshuollon ja kuntoutuksen asiantuntijoiden välistä yhteistyötä kuntoutustoimintaa suunniteltaessa. Kehittämisessä toiminnan lähtökohtana tulee aina olla organisaation näkökulma ja sen kautta esille tuleva henkilöstön tuen ja kuntoutuksen tarve (4).
Vanhat keinot vai jotain uutta?
Työnantajilla on merkittävä rooli työhyvinvoinnin kehittämisessä, kun organisaatioilta vaaditaan ketteryyttä ja muutoskykyä sekä työntekijöiden sitouttamista. Työkykyverkostosta voi saada tukea ja sen lisäksi työkykyjohtaminen on noussut yhdeksi keskeiseksi tekijäksi organisaatioiden menestyksessä. Varman Tietoa työkyvystä -raportissa on esitetty vaikuttavan työkykyjohtamisen keskeiset tekijät. Työhyvinvoinnilla on todettu olevan keskeinen merkitys työyhteisössä tapahtuvalle oppimiselle ja työntekijöiden työssä suoriutumiselle (3).
YM Eeva Nummen väitöstutkimus Dialogi ja inhimillisesti kestävä organisaatio sijoittuu ajankohtaisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen kentälle, jossa murros on parhaillaan käynnissä ja johtamiseen liitetään usein tehostamispuhetta.
Nummi väittää, että tehokkuuden tavoittelun seurauksena sekä yksilöiden sisäinen että ihmisten välinen integraatio vaarantuu, aito dialogi estyy ja organisaatio traumatisoituu. Nopeassa tahdissa tapahtuvat peräkkäiset ja päällekkäiset muutokset pirstaloivat ihmisten kokemusjatkumoa. Kun kokonaisvaltaisten kokemusten käsittelyä ei nähdä tarpeelliseksi, eikä sille anneta tilaa, tunteet kielletään ja sivuutetaan. Tämä johtaa siihen, että organisaation tunneilmapiiristä tulee harmaa ja lannistunut, pelokaskin. (5)
Nummen näkemyksen mukaan johtajan tehtävänä on mahdollistaa kokemusjatkumon työstäminen ja kokemuksesta oppiminen organisaation kaikilla tasoilla. Reflektiivinen dialogi tekee organisaatioelämästä inhimillisesti kestävämpää niin työntekijöille kuin johtajalle itselleen. (5)
Työntekijöiden hyvinvointi ja työkyvyn ylläpitäminen eivät ole pelkästään eettisiä kysymyksiä vaan myös yritysten ja julkisten palveluiden tarjoajien kannalta olennaisia tekijöitä, joilla on vaikutusta yritysten tuottavuuteen, kasvuun ja palvelujen sujuvaan tuottamiseen yhteiskunnassa. Hyvän työkykyjohtamisen merkitystä henkilöstön pysyvyyden, työmotivaation ja työkyvyn kannalta ei voi enää ohittaa. Työkykyiset ja motivoituneet työntekijät ovat tuottavampia, sitoutuneempia ja luovempia. Tämän lisäksi työkykyjohtamisen avulla voidaan vähentää sairauspoissaoloja ja parantaa organisaation mainetta työnantajana.
Kirjoittajat
Lea Stranden, erityisohjaaja, Rikosseuraamuslaitos
Heli Vihervuori, terveydenhoitaja, Helsingin kaupunki
Krista Nyström, työhönvalmentaja, Kiipula
Sari Salmela, rekrytointipäällikkö, Posti
Paula Ijäs, ensihoitaja, Päijät-Sote
Kirjoitus on osa Metropolia Ammattikorkeakoulun Työkykykoordinaattorikoulutuksen opintoja.
Lähteet
Airila Auli ja Schaupp Marika 2020. Tietoa työkyvystä. Työn murros ja työkyky – näkökulmia ja välineitä työkykyjohtamisen tueksi. Varma. Saatavana https://www.varma.fi/contentassets/0e462ac7f0f74cf68bc6ca48479bf814/tietoa-tyokyvysta-tyon-murros-ja-tyokyky.pdf
Paakkanen Eva, Heikkilä Marja, Ilomäki Timo ja Shemeikka Riikka 2023. Osatyökykyisten henkilöiden työllistymistä edistävät keinot – katsaus viimeaikaisiin tutkimuksiin. Kuntoutussäätiön työselosteita 68/2023. Saatavana https://kuntoutussaatio.fi/assets/files/2023/02/tyoselosteita_68_2023.pdf
Ranki Sinimaaria 2023. HELP-katsaus. Työelämän muutosnäkymät. Työterveyslaitos. Saatavana https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/145859/TTL_978-952-391-067-6.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Järvikoski Aila, Takala Esa-Pekka, Juvonen-Posti Pirjo ja Härkäpää Kristiina 2018. Työkyvyn käsite ja työkykymallit kuntoutuksen tutkimuksessa ja käytännöissä. Sosiaali- ja terveysturvan rapotteja 13/2018. Saatavana https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/76fe2056-5c0b-4131-9215-e23b086f2d57/content
Nummi Eeva 2023. Dialogi ja inhimillisesti kestävä organisaatio. Autoetnografinen toimintatutkimus dialogisen toimintakulttuurin kehittämisestä. Väitöskirja. Turun kauppakorkeakoulun tohtoriohjelma, Turun yliopisto. Saatavana https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/175854/AnnalesE105Eeva_Nummi.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Lisätietoa aiheesta
Työterveyslaitoksen oppimateriaalit Strateginen työkykyjohtaminen. https://www.ttl.fi/oppimateriaalit/strateginen-tyokykyjohtaminen
Auntien webinaari Työkykyjohtaminen – tavoitteena menestyvä työyhteisö https://www.youtube.com/watch?v=FBaJIuJ_FiA
Kun tiedetään, että kuolema alkaa lähestyä, tulisi meillä jokaisella olla mahdollisuus elää elämämme viimeiset viikot tai päivät hyvää elämää. Fyysiset oireet tulisi hoitaa hyvin, ja myös muista elämään kuuluvista tärkeistä asioista pitäisi huolehtia. Hyvä saattohoito toteutuu moniammatillisena yhteistyönä, jossa vapaaehtoisilla on oma erityinen roolinsa. Vapaaehtoisten rooli saattohoidossa on syytä nostaa esille nyt, kun saattohoito on noussut puheenaiheeksi Terhokodissa käytävien yt-neuvottelujen myötä.
Suomi on ollut moniin Euroopan maihin vertailtuna saattohoidon kehitysmaa. Saattohoidon osaamisessa ja alueellisessa saatavuudessa todettuja puutteita on ryhdytty kuromaan kiinni sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetus- ja kulttuuriministeriön, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteistyönä. Kehittämistyötä ovat tehneet myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä saattohoitoa tarjoavat tahot yksityisellä ja kolmannella sektorilla.
Saattohoidon vuodepaikkoja on viime vuosien kehittämistyöstä huolimatta Suomessa edelleen selvästi alle saattohoidon eurooppalaisen kattojärjestö EAPC:n kriteerien. Saattohoidon vuodepaikkoja pitäisi toisin sanoen lisätä, ei vähentää.
Myös toinen tärkeä laadukkaan saattohoidon edellytys on jäänyt kehittämistyössä Suomessa vielä vaille huomiota.
Kansallisella tasolla ei ole kiinnitetty huomiota siihen, mikä rooli vapaaehtoisilla on saattohoidossa ja mitä lisäarvoa vapaaehtoisten osallistuminen saattohoitoon voi tuoda. Saattohoidon vapaaehtoisia toimii muun muassa saattohoitokodeissa, sairaaloissa ja hoivakodeissa, mutta kokonaiskuvaa ilmiön laajuudesta ja merkityksestä ei Suomessa ole.
Vapaaehtoiset sote-sektorilla
Suomessa on totuttu siihen, että hyvinvointivaltio vastaa palvelujen organisoinnista, tulonsiirroista sekä valtaosin myös palvelujen rahoituksesta, ja että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen tuottaminen on alalle koulutettujen ammattilaisten tehtävä.
Siksi vapaaehtoisten osallistuminen saattohoitoon saattaa tuntua monista vieraalta, jopa vaaralliselta ajatukselta.
Miten on mahdollista, että maallikot ilman sosiaali- tai terveydenhuollon ammattikoulutusta toimisivat parantumattomasti sairaiden, elämänsä loppuvaihetta elävien ihmisten kanssa? Siirrettäisiinkö tässä ammattilaisten tehtäviä vapaaehtoisten vastuulle? Eikö juuri tällainen vaativa hoitotyö kuulu palkatuille ammattilaisille? Eikö tällainen vapaaehtoistoiminta vaarantaisi hoidon laatua ja nakertaisi hyvinvointivaltion perusteita?
Aiheesta pitää uskaltaa puhua, sillä vapaaehtoiset ovat tärkeässä roolissa silloin, kun saattohoitoa halutaan toteuttaa inhimillisesti ja ihmisläheisesti.
Tutustuminen Helsingin Lassilassa toimivan Terhokodin vapaaehtoistoimintaan auttaa pohtimaan näitä kysymyksiä hiukan pidemmälle.
Vapaaehtoistoiminta Terhokodissa
Terhokoti on kahdestakin syystä oiva esimerkki tarkempaan tarkasteluun.
Vapaaehtoisia on toiminut Terhokodissa koko sen olemassaolon ajan, yli 30 vuotta. Henkilökunta ja vapaaehtoiset muodostavat yhdessä Terhokodin työyhteisön. Kokemukset osoittavat, että tällainen yhteistyö on käytännössä mahdollista ja vapaaehtoisilla on saattohoitokodissa oma erityinen, tärkeä roolinsa.
Lisäksi vapaaehtoisten selkeä rooli Terhokodin työyhteisössä kertoo siitä, että vapaaehtoistoiminnalla on oma paikkansa myös vaativan erityistason saattohoitoa tarjottaessa. Palkatun moniammatillisen henkilökunnan tehtävänä on vastata varsinaisesta hoitotyöstä. Hoitotyö edellyttää henkilökunnalta palliatiivisen hoidon ja saattohoidon erityisosaamista, kokemusta ja soveltuvuutta työskentelyyn potilaiden elämän loppuvaiheessa. Vapaaehtoiset toimivat tukihenkilöinä, turvana ja seurana potilaille ja heidän läheisilleen, aulaisäntänä ja -emäntänä sekä auttavat osastolla monissa erilaisissa arkisissa tehtävissä.
Koronaepidemian aikaiset erityisjärjestelyt ovat osoittaneet, että Terhokodin arki rullaa ja potilaat saavat erinomaista hoitoa, vaikka vapaaehtoisia ei ole ollut jatkuvasti paikalla.
Mutta on sanottu, että Terhokodin henki ei ole entisellään, kun vapaaehtoiset ovat poissa. Potilaiden ja heidän läheistensä vierelle ei löydy tarvittaessa kuuntelijaa ja vieressä istujaa, moni pieni toive saattaa jäädä toteutumatta, henkilökunta joutuu tihentämään askeltaan, eivätkä vapaaehtoiset ole luomassa osastolle lämmintä, rauhallista tunnelmaa pelkällä kiireettömällä läsnäolollaan.
Hyvä saattohoito on sitä, että fyysisten oireiden lisäksi kyetään vastaamaan myös potilaiden ja heidän läheistensä psyykkisiin, sosiaalisiin ja ihmisen olemassaolon kysymyksiin liittyviin eksistentiaalisiin tarpeisiin. Tarjoamalla tukea, turvaa ja inhimillistä välittämistä vapaaehtoiset ovat samalla lääkärien ja hoitajien apuna. Vapaaehtoistoiminta on merkityksellistä niin potilaiden, potilaiden läheisten, henkilökunnan kuin vapaaehtoisten itsensäkin kannalta.
[caption id="attachment_3046" align="alignnone" width="560"] Vapaaehtoiset ovat tärkeä osa Terhokodin työyhteisöä. Vapaaehtoistoiminnasta Terhokodissa kertynyt pitkä kokemus osoittaa, että vaativaan erityistason saattohoitoon voidaan yhdistää laaja vapaaehtoisten tehtäväkenttä. Tämä edellyttää kuitenkin vapaaehtoisten ja työyhteisön toiminnan huolellista ja tarkkaa suunnittelua, toteutusta ja koordinointia.[/caption]
Vapaaehtoistoiminnan koordinointi on vaativaa ammattityötä
Vaativan erityistason saattohoidon ja laajan vapaaehtoisten tehtäväkentän yhdistäminen ei tapahdu sormia napsauttamalla, helposti eikä ilmaiseksi.
Terhokodissa tätä työtä on tehty pitkään, huolellisesti ja pitkäjänteisesti kehittäen. Vapaaehtoistoiminnasta vastaa palkattu täysipäiväinen ohjaaja, ja koulutukseen ja perehdyttämiseen käytetään runsaasti resursseja. Toiminnan vaikuttavuutta suhteessa siihen käytettyihin resursseihin ei ole arvioitu, ja arvioiminen olisi myös vaikeaa. Vapaaehtoistoiminta on kuitenkin niin olennainen osa Terhokotia, Terhokodin henkeä ja Terhokodissa tarjotun saattohoidon laatua, että on käytännössä mahdotonta ajatella Terhokotia ilman nykyisenkaltaista vapaaehtoistoimintaa.
Vapaaehtoistoiminnan ja vaativan erityistason saattohoidon yhdistäminen tarkoittaa Terhokodissa sitä, että
vapaaehtoiset koulutetaan ja perehdytetään tehtäviinsä erittäin huolellisesti,
palkattu henkilökunta haluaa ja osaa ottaa vapaaehtoiset toimimaan rinnalleen,
vapaaehtoistoiminnalla on työyhteisössä selkeät pelisäännöt ja vapaaehtoisilla on selkeä rooli ja tehtävät, sekä
toimintaa koordinoidaan huolellisesti.
Saattohoidon vapaaehtoisia tarvitaan kaikille tasoille
Terhokodin lisäksi myös muiden saattohoidon vapaaehtoistoimintaa koordinoivien tahojen kokemuksia ja osaamista tulisi hyödyntää, kun vastaavaa toimintaa ryhdytään kehittämään laajemmin.
[caption id="attachment_3045" align="alignnone" width="560"] Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kolmiportainen malli. Valtaosa kuolemaa lähestyvistä potilaista hoidetaan perus- ja A-perustasolla. Kehittämisen tarve sekä saattohoidon osaamisessa että vapaaehtoistoiminnassa on suurin näillä tasoilla. Terhokoti tarjoaa vaativan erityistason saattohoitoa tasolla C. Vapaaehtoisia voi toimia kaikilla tasoilla. (Lähde: STM 2019.)[/caption]
Valtaosa kuolemaa lähestyvistä potilaista hoidetaan Suomessa perustasolla. Perustasoon luetaan kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköt, joissa hoidetaan kuolevia potilaita, eli esimerkiksi terveyskeskusten ja sairaaloiden vuodeosastot, kotihoiton yksiköt ja sosiaalihuollon alaisten yksiköiden tehostettu palveluasuminen. Saattohoidon osaamisen taso vaihtelee perustasolla merkittävästi.
Eniten tehtävää saattohoidon kehittämisessä on siis perustasolla. Sen lisäksi, että palkatun henkilökunnan saattohoidon osaamista pitää kehittää, myös saattohoidon vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä riittää haasteita. Perustason yksiköt ovat toimintaympäristöltään ja toimintakulttuuriltaan keskenään hyvin erilaisia, joten vapaaehtoistoiminnan sovittaminen osaksi työyhteisöä edellyttää toimintayksikkökohtaista räätälöintiä ja koulutuksen järjestämistä.
Kirjoittaja
Ritva Pihlaja, (geronomi AMK) -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu
Kirjoittaja suoritti geronomiopintoihin kuuluvan johtamisen ja kehittämisen harjoittelun ensimmäisen jakson Terhokodissa elo–syyskuussa 2020.
Lähteet
Palliatiivisen hoitotyön ja lääketieteen koulutuksen monialainen ja työelämälähtöinen kehittäminen. EduPal-hanke. https://www.palliatiivisenkoulutuksenkehittaminen.fi/
Suositus palliatiivisen hoidon palveluiden tuottamisesta ja laadun parantamisesta Suomessa 2019. Palliatiivisen hoidon asiantuntijaryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2019: 68. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161946.
Kuuden askeleen toimintamalli palliatiivisen hoidon kehittämiseen. https://thl.fi/fi/-/uusi-kuuden-askeleen-toimintamalli-palliatiivisen-hoidon-kehittamiseen-on-julkaistu>.
White Paer on standards and norms for hospice and palliative care in Europa. Recommendations from the European Association for Palliative Care. EAPC update. https://www.eapcnet.eu/Portals/0/adam/Content/LmgAajW9M0Os7VYZs0ZXCQ/Text/White%20Paper%20on%20standards%20and%20norms%20for%20hospice%20and%20palliative%20care%20in%20Europe.pdf.
Voisiko vapaaehtoistoiminta olla ratkaisuna inhimillinen ja mukaan kutsuva toimintamuoto yhä useammalle ihmiselle osallistua sosiaalisesti kestävämmän (1) huomisen luomiseen? Näkökulmia ovat esimerkiksi edellytysten luominen yksilön elämänhallinnalle, vastuullisuudelle tai oman toiminnan merkityksen ja vaikutuksen syvemmälle ymmärtämiselle? (1) Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan, miten konkreettisesti yksilöitä vapaaehtoistoimintaan kouluttamalla on luotu vertaismentoritoiminnan voimauttavia kokemuksia.
Muutokset kohti sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa syntyvät ketterästä tarttumisesta ajankohtaisiin haasteisiin, ja osallistujien osaamisen tunnistamisesta ja sen vahvistamisesta. Vapaaehtoistoiminnan muodot ovat viime aikoina muuttuneet ja monipuolistuneet. Erityisesti pandemia-aika tuotti uudenlaisia tapoja järjestää vapaaehtoistoimintaa. Tuolloin esimerkiksi perustettiin erilaisia kauppa-apu palveluita tai toimintaa siirrettiin verkkoympäristöön (2).
Vapaaehtoistoiminta pähkinänkuoressa
Vapaaehtoistoiminta on tavallisen ihmisen tiedoin ja taidoin tehtävää toimintaa, jota ihminen tekee palkatta ja vapaasta tahdostaan (3).
Vapaaehtoistoiminta voi olla
tukea tuottavaa (tukihenkilötoiminta)
osallistavaa, (harrastukset)
palveluja (nettisivut tai vertaistoiminta)
talkoo-, keräys- ja tapahtumatoimintaa (keräykset ja talkoot) tai
järjestötoimintaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista (4).
Sen voidaan ajatella olevan lähelle kansalaiskasvatusta, jolloin se edistää ihmisen sosiaalista vastuuntuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Myös ihmisen empatiakyky ja solidaarisuus vahvistuvat vapaaehtoistoiminnassa (5). Se voi myös tarjota uuden tavan nähdä maailma (6). Vapaaehtoistoiminta on tärkeää toimintaa julkisten ja yksityisten palvelujen rinnalla. Joissakin yhteydessä sitä kutsutaan metaforalla ‘luonnonvara’ (The volunteering-as-a-natural-resource) (7).
Vapaaehtoistoimintaa ja vertaismentorointia opitaan osana ammattikorkeakouluopintoja
Metropolia ammattikorkeakoulussa sosionomin tutkinnossa on jo usean vuoden ajan ollut mahdollista opiskella vapaaehtoistoimintaa osana opintoja. Sosionomitutkinnon tarjoama opintojakso Harjoittelu vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan ympäristöissä on viiden opintopisteen laajuinen. Opintojaksolle ominaista on, että sen toteuttamisessa on huomioitu vertaismentoroinnin mahdollisuus.
Harjoittelussa vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan ympäristöissä on ollut käytössä kaksitasoinen vertaismentorointimalli. Mallia on kehitetty opiskelijoiden kanssa. Tavoitteena on oppia yhteisesti vertaismentoroinnin keinoin tukemaan kanssaopiskelijoita oppimisprosessissa (8).
Yhteisöllisen mallin pilotointi etsi keinoja heikossa asemassa olevien työllistymisen tukemiseen
Kohti työelämää - yhteisön voimin -hanke pilotoi uutta yhteisöllistä mallia, jolla edistettäisiin työllistymistä korkean työttömyysasteen maahanmuuttajavaltaisilla alueilla pääkaupunkiseudulla.
Hanketta toteuttivat yhteistyössä Kalliolan kansalaisopisto, Metropolia Ammattikorkeakoulu ja Invalidisäätiö (Live tai Livepalvelut). Hankkeen tavoitteena oli vahvistaa Espoossa, Helsingissä tai Vantaalla asuvien, palveluverkon ulkopuolelle pudonneiden maahanmuuttajien perustaitoja. Sitä kautta tavoitteena oli edistää heidän mahdollisuuksiaan työllistyä nopeasti tai hankkia riittävä pohja tutkintoon johtavan koulutuksen opinnoille.
Hankkeen toteuttamisessa keskeisiä ideoita olivat vertaismentorointi ja vapaaehtoistoiminta.
Hankkeessa toimiville mentoreille tarjottiin suoritettavaksi Metropolian sosionomitutkinnon vapaaehtoistoiminnan opintojakso.
Vertaisten merkitys hankkeessa nousi tärkeäksi, myös tutkimuksen mukaan (9) vertaisuus voi luoda turvaa, jaetun kokemuksen ja samastuttavuuden.
Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta yhdistyivät oppimiseen hankkeelle räätälöidyn vapaaehtoistoiminnan opintojaksolla
Kohti työelämää -hankkeen tarpeisiin räätälöitiin Metropoliassa tarjolla olevan vapaaehtoistoiminnan viiden opintopisteen opintojaksosta suppeampi, kahden opintopisteen laajuinen opintojakso. Tähän räätälöityyn koulutukseen osallistui seitsemän maahanmuuttajataustaista henkilöä. Heidän tehtävänään oli toimia vertaismentoreina Kalliola Setlementin pitämille kolmelle kurssiryhmälle. Tehtävän suorittaminen oikeutti vertaismentorit saamaan kaksi opintopistettä Metropoliasta.
Vapaaehtoistoiminnan opintojakson yleisenä tavoitteena oli opiskelijan osaamisen kehittymisen siten, että hän edistää toiminnallaan osallisuutta, toimijuutta, ihmisoikeuksia, yhdenvertaisuutta ja kestävää kehitystä. Hankkeeseen osallistuneet vertaismentorit paneutuivat huolellisesti jakson oppimateriaaleihin ja tehtäviin.
Kehitin tehtäviä ja niiden arviointia sen mukaan, kun pääsin selville osallistujien suomen kielen taidoista. Suullisessa ilmaisussani pyrin selkeyteen muun muassa tauottamalla ja käyttämällä yksinkertaisia ja mahdollisimman yksiselitteisiä sanoja. Keskusteluille annettiin riittävästi aikaa. Sanojen löytämisessä koko ryhmä tuki puhujaa. Kirjallisista, itsenäisistä tehtävistä poistin joitakin vaikeaselkoisempia lähteitä, rajasin sivumääriä ja vaihdoin osan tilalle videoita - Asiantuntijalehtori, projektityöntekijä Seija Mäenpää.
Vapaaehtoistoiminnan opintojakson uudelleen muotoilemisessa tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminta yhdistyi oppimistoimintaan konkreettisesti. Lisäksi se mahdollisti hankkeen maahanmuuttajataustaisten kansalaisten osallisuuden ja kehittäjäkumppanuuden toteutumisen.
Vapaaehtoistoiminnan opintojakso lisäsi osallistujien ymmärrystä vapaaehtoistoiminnan yhteiskunnallisesta merkityksestä
Taloustutkimuksen teettämän tutkimuksen mukaan vapaaehtoistoimintaan osallistumista helpottaisi se, että tarjolla olisi lyhytkestoisia ja kertaluonteisia tehtäviä (33% vastanneista) (10). Vapaaehtoistoiminnan tutkijat puolestaan peräänkuuluttavat sitä, että kiinnitettäisiin entistä vahvemmin huomiota siihen, että vapaaehtoistoiminnan ympäristöstä tulisi entistä kestävämpi varmistaen vapaaehtoisresurssien kasvun (7).
Kerätyn palautteen perusteella vertaismentorit kokivat tietämyksensä vapaaehtoistoiminnan merkityksestä ihmisten hyvinvointiin laajentuneen. He näkivät erittäin motivoivana mentorointitoiminnan yhteyden vapaaehtoistoiminnan periaatteisiin, sen yhteiskunnallisen hyödyn ja oman osuutensa kurssilaisten tukijana ja itsensä yhteiskunnallisina vaikuttajina. Osallistujat arvostivat heille ja heidän tarpeiden pohjalta muotoiltua opintojaksoa.
Vapaaehtoistoimintaa ja sen merkitystä ja mahdollisuuksia osana hanketoimintaa on hyvä lähestyä laajasti ja monesta näkökulmasta. Esimerkiksi tässä, vertaismentoreiden osaaminen tunnistettiin ja tunnustettiin opintopisteiden muodossa, jolloin hankkeeseen osallistuneet saivat siitä myös omaan työnhakuunsa vahvistusta.
Vapaaehtoistoiminta on kaikille avointa ja siten yksi avaintekijä sosiaalisesti kestävämpään huomiseen. Koulutuksen ulottuminen mahdollisimman monien saataville, esimerkiksi osana hanketoimintaa, vahvistaa osaltaan sosiaalista kestävyyttä ja edistää kansalaisia osallistavampaa huomista.
Kirjoittajat
Eija Raatikainen työskentelee yliopettajana Metropolian sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella. Työnkuvaan kuuluu myös kansallinen ja kansainvälinen hanketyö projektityöntekijänä ja projektipäällikkönä. Eija toimii teemavastaavana (Osallisuuden ja toimijuuden vahvistaminen) Asiakaslähtöiset hyvinvointi- ja terveyspalvelut innovaatiokeskittymässä. Eija on Sosiaalipedagogisen aikakauskirjan apulaispäätoimittaja.
Seija Mäenpää työskentelee lehtorina Metropolian sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella ja opettaa sosionomiksi (AMK) valmistuville opiskelijoille sosiaalipedagogiikkaan, varhaiskasvatukseen ja luoviin menetelmiin liittyviä aiheita. Työnkuvaan kuuluu myös opinnäytetöiden ja työharjoittelujen ohjaus, sekä hanketyö.
Lähteet
Sosiaalinen kestävä kehitys – Kestävä kehitys (keke.bc.fi)
Lahikainen, E. & Nieminen, P. (toim) (2022). Vapaaehtoistoiminta poikkeusaikana PDF (kansalaisareena.fi). Kansalaisareenan julkaisuja 3/2021.
Kansalaisareena. Mitä on vapaaehtoistoiminta? (kansalaisareena.fi)
Laimio, Anne & Välimäki, Sari. 2011. Vapaaehtoistoiminta kehittyy (PDF) (kansalaisareena.fi). Jyväskylä: Kopijyvä Oy.
Nivala, E. & Ryynänen, S. (2019). Sosiaalipedagogiikka. Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Gaudeaumus.
Raatikainen, E. (2019). Learning through Service and Volunteerism: The pedagogical Model in Higher Education in Finland in Degree Programme in Social Services (doi.org). IJRDO- Journal of Educational Research, 4(6), 17-31.
Koolen-Maas, S. A., Meijs, L. C. P. M., van Overbeeke, P. S. M., & Brudney, J. L. (2022). Rethinking Volunteering as a Natural Resource: A Conceptual Typology. (doi.org) Nonprofit and Voluntary Sector Quarterly, 0(0).
Raatikainen, E- & Tast, S. (2017). Mentorointimalli opiskelijan tukena vapaaehtoistoiminnan opinnollistamisessa – Case Metropolia. Teoksessa Kolme kulmaa opinnollistamiseen OPAS OPINNOLLISTAMISEN RATKAISUISTA, TYÖKALUISTA JA VINKEISTÄ (docplayer.fi) , 11-14. VERKKOVIRTA, Työnopinnollistamista verkostoyhteistyönä.
Mikkonen, Irja & Saarinen Anja 2019: Vertaistuki voimavarana. Kompassi. Artikkeli on aikaisemmin julkaistu englanninkielisenä Euroopan Tieteiden ja Taiteiden Akatemian European Academy of Science and Arts julkaisussa Revisiting Values and Rights in a Digitalising World. Editors Juhani Laurinkari, Felix Unger and Zoltan Tefner. EASA 201.
Rahkonen, J. 2021. TUTKIMUSRAPORTTI. Vapaaehtoistyön tekeminen Suomessa Juho Rahkonen Taloustutkimus Oy Vapaaehtoistyön tekeminen Suomessa 2021.
Pääkaupunkiseudulla on pitkään kärvistelty muodollisesti kelpoisten päiväkodissa työskentelevien ammattilaisten pulasta. Monissa varhaiskasvatusyksiköissä toimii paljon opiskelijoita ja kouluttamattomia henkilöitä. Paikoin päiväkoteihin ei löydy työntekijöitä lainkaan.
Kuitenkin opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen sanoin: ”Varhaiskasvatuksen korkean laadun tärkein tae ovat päiväkodin osaavat ammattilaiset. Nykypäivän varhaiskasvatus on suunnitelmallista, tavoitteellista ja pedagogista työtä, jota tekevät kolmen alan ammattilaiset yhdessä: kasvatustieteen kandidaatit, sosionomit ja lastenhoitajat.”
Moni sosionomiopiskelija aloittaakin kokopäivätyön esimerkiksi lastentarhanopettajana tai muussa varhaiskasvatuksen tehtävässä jo opiskeluaikana. Tällöin elämänhallintataidot joutuvat koville. Mistä aika ja energia sekä työhön että opiskeluun? Ehkä elämässä on lisäksi muutakin, kuten perhe tai harrastus.
TOTEEMI -hankkeen tavoitteena on kokeilla ja kehittää opintopolkuja uusien, tehokkaiden ja joustavien palkkatyön opinnollistamisen käytänteiden avulla. Metropolian sosiaalialan tutkinto -ohjelmassa valmisteltiin opinnollistettu “TOPI – Vaka pedagoginen toiminta -opintojakso”. Kokonaisuus on lukukauden mittainen vaihtoehto työssäkäyville opiskelijoille.
Miten rakensimme TOPI -ratkaisuamme?
Valitsimme opinnollistamiskokeiluun kaksi laajaa opintokokonaisuutta opetussuunnitelman viimeiseltä vuodelta varhaiskasvatuksen menetelmä -opintojakso (10 op) ja harjoittelu (20 op). Opintokokonaisuuden tavoitteet ja sisällöt muokattiin valtakunnallisen AMK-verkoston varhaiskasvatusverkoston laatimien varhaiskasvatuksen sosionomin osaamistavoitteiden suuntaisesti yhdistämällä ja valitsemalla niitä em. opintojaksoista.
Valittujen sisältöjen ja tavoitteiden pohjalta muodostimme seitsemän moduulia, joissa jokaisessa on Varhaiskasvatussuunnitelman perusteista tunnistettu erilainen näkökulma.
Jokaiseen moduuliin suunniteltiin tehtävä tai tehtäviä, jotka kerättiin digitaaliseen moodle-työskentelypohjaan. Opiskelijoilta edellytettiin koko lukukauden mittaista työsuhdetta varhaiskasvatusyksikköön sekä sieltä nimetty ohjaava mentori. Vaikka opiskelu tapahtui pääsääntöisesti itsenäisesti, opiskelijat saivat palautetta työyhteisöstään, opiskelutovereiltaan ja opettajiltaan sekä moodlessa että tapaamisista oppilaitoksessa. Metropolian opettajat tapasivat opiskelijoita ja mentoreita myös ohjauskäynneillä työpaikalla.
Kokemukset rohkaisevat
Opintokokonaisuuden suorittaneilta kahdeksalta opiskelijalta ja heidän mentoreiltaan kerättiin palautetta sekä jakson aikana yhteisissä tapaamisissa että sen päätteeksi Focus Group haastatteluissa.
Opiskelijoiden mukaan lukukausi oli tiivis, osin vaativa ja rankka, eikä vapaa-aikaa juurikaan jäänyt. Pääosin he kokivat olleensa työpaikalla ensisijaisesti työssä. Kelpoisuuden saaminen toimi vahvana motivoivana tekijänä. Eri opiskelijoiden ja työyksikköjen toimintatavoissa oli suuria eroja ja näin myös kokemukset työn ja oppimistehtävien tekemisen yhdistämisestä vaihtelivat.
Opiskelijat kertoivat tällaisen opiskelun vaativan opiskelijalta vahvaa motivaatiota oppia uutta ja saattaa opinnot loppuun. Sinnikkyys, joustavuus ja sitoutuminen olivat ominaisuuksina, joita he pitivät tärkeinä onnistumistekijöinä. Opiskelijat mainitsivat tarvinneensa itseohjautuvuutta, kykyä itsereflektioon, taitoa suhtautua kriittisesti omaan toimintaansa sekä priorisointi- ja suunnittelukykyä. Monien asioiden yhtäaikainen hallinta parani loppua kohti ja jotkut opiskelijat kertoivat oppineensa kevään kuluessa hahmottamaan miten toimia. He oppivat myös olemaan itselleen armollisuutta: joissakin tilanteissa ihan hyvä riittää, ei aina tarvitse olla loistava.
Mentorit painottivat edellytyksenä opiskelijan valmiutta itsenäiseen työskentelyyn ja aikaansaapuutta. Myös yleiset työelämätaidot auttavat selviytymään. Vaikka oppilaitoksesta ja työpaikalta saa tukea jonkin verran, suurin osa tehdään itse. Vahva oppimismotivaatio ja kiinnostus alaa kohtaan lisää mahdollisuuksia ”oppia ihan valtavasti, ettei tyydy siihen mitä osaa - uskaltaa lähteä mukavuusalueelta”.
Kokeilussa opiskelijalla oli kaksoisrooli: opiskelijan ja lastentarhanopettajan. Hän työskenteli tullakseen paremmaksi työntekijäksi, kuten eräs opiskelija asian ilmaisi. Työyhteisön hyväksyntä kaksoisroolille auttoi opiskelijaa liikkumaan roolien välillä. Selkeät sopimukset yhteisistä keskustelu- ja ohjausajoista toivat opiskelijalle turvallisuuden tunnetta.
Haastatellut totesivat, että parhaassa tilanteessa samassa ryhmässä olisi työskennellyt kaksi lastentarhanopettajaa. Tämä oli kuitenkin mahdollista vain harvoin. Opiskelijat pitivät hyvänä ratkaisuna, jos heillä oli mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuka toimi heidän mentorinaan.
Työyhteisön hyvät käytännöt tukivat opiskelijan oppimista. Toisaalta työyhteisön jäsenet joutuivat miettimään esim. opiskelijan projekteista ja tehtävistä nousseita asioita, perustelemaan omia toimintatapojaan ja arvojaan. Eräs mentori kertoi opiskelijan aktiivisesti jakaneen työyhteisössä opiskelussa saamiaan uusia oivalluksia, materiaaleja yms. tiimeissä ja keskusteluissa. Toinen mentori kertoi, että opiskelija ei hänen mielestään ole jakanut työyhteisölle paljonkaan tietoja opiskelustaan. Kokeilusta seurannutta ammatillisen keskustelun lisääntymistä työpaikalla koettiin positiivisena asiana.
Mikä tukee tavoitteiden saavuttamista?
Opiskelijoiden lähtökohdat olivat erilaiset: joku oli toiminut vuosia lastentarhanopettajan tehtävässä, toinen vasta aloitteli uraansa. Opiskelijat kokivat hyvänä, että heidät ”pakotettiin” jaksolla perehtymään uuteen kirjallisuuteen ja teoreettisiin näkökulmiin, koska se oman työn ohessa usein jää. Työssä ei tavallisesti myöskään saa juurikaan palautetta. Vertaispalautteen ja muiden opiskelijoiden töiden lukeminen oli hyödyllistä - niistä sai oivalluksia.
Opiskelijat kokivat saaneesta työyhteisössään ohjausta vaihtelevasti. Varhaiskasvatusyksikön kehittämisrakenteet, kuten peda-tiimit ja erilaiset työryhmät, joiden jäseniksi opiskelijat pääsivät olivat hyödyllisiä. Myös yksikön ulkopuoliset sosiaalisen median ja muut keskustelumahdollisuudet mainittiin haastatteluissa.
Opiskelijoiden mielestä selkeä aikataulu auttoi rytmittämään työskentelyä: moduulin tehtävät ja niiden sisäinen, toistuva rakenne helpottivat työskentelyä. Rakenne sisälsi myös ”vaihtoehtoja, variaatioita, mikä sopii omalle lapsiryhmälle”. Työskentelyssä pyrittiin joustavuuteen:jos joskus poikkesi ohjeista, sekin hyväksyttiin: ”sanottiin - hyvä, että olet oivaltanut tehdä eri tavoin”.
Miten osaamisen syventyi?
Keskusteluissa todettiin jo olemassa olevien tietojen ja taitojen vahvistuneen. Uuden Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (VASU) voimaantulo käynnisti kaikissa mukana olleissa tarpeita kehittää toimintatapoja . Kehittämistyö helpotti opiskelijoiden mahdollisuutta jäsentää omia ajattelumallejaan peilaten niitä yhdessä muun henkilökunnan kanssa.
Sekä opiskelijat että mentorit kertoivat opiskelijoiden tietoisuuden pedagogisesta ajattelustaan vahvistuneen opintojakson aikana. Työn suunnittelu-, toteutus- ja arviointitaitojen koettiin syventyneen eri tasoilla ja erilaisilla aikajänteillä. Opiskelijat paneutuivat lisäksi kirjallisuuteen ja oppivat hallitsemaan uusia menetelmiä. Oman ohjaustavan purkaminen ei ole kuitenkaan mahdollista kerralla, vaan sitä pitää muovata tarkoituksenmukaisempaan suuntaan pikkuhiljaa.
Mitä seuraavaksi?
Mentorin rooli koettiin tärkeäksi kehittämiskohteeksi. Ohjaus- ja reflektiokeskustelujen esimerkiksi järjestämistä helpottaisi, jos mentori työskentelisi samassa ryhmässä. Opiskelijoiden arvion mukaanoppiminen helpottuu, kun voi luottaa, että työelämässä saa ohjausta. Opiskelijat toivoivat lisää palautetta, tuli se sitten oppilaitoksesta tai työtovereilta. Eräs työelämän edustaja totesi, että tämäntyyppinen opiskelu vaatii opiskelijalta kypsyyttä, sillä omaksuttavaa on paljon. Lastentarhanopettajan identiteetin rakentuminen vaatii aikaa ja ohjausta.
Jatkossa haasteena on lisäksi, miten saamme aktiivisemmin työelämän edustajia ideoimaan tämäntyyppisen opiskelun kehittämistä ja toiminnan sitomista hyödyttämään myös varhaiskasvatusyksikön työtä.
Lisäksi haasteena on lokuussa 2018 voimaan tullut uusi Varhaiskasvatuslaki. Se muuttaa varhaiskasvatuksessa toimivien ammattilaisten nimikkeitä ja työnkuvia. Siirtymäajan vuoksi varhaiskasvatuspolun valinneet sosionomit ovat toistaiseksi vielä kelpoisia lastentarhanopettajan tehtäviin, mutta tulevaisuudessa sosionomien työnkuva päiväkodissa muuttuu merkittävästi ja myös sen tukemiseen tarvitaan erilaisia koulutuksellisia ratkaisuja.
Kirjoittaja
Anna-Riitta Mäkitalo työskentelee Metropoliassa sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella. Suuri osa hänen työstään on sosionomiksi valmistuvien opiskelijoille ohjaamista ja opettamista käyttäytymistieteellisissä, erityisesti varhaiskasvatukseen ja erityiseen tukeen liittyvissä, teemoissa. Hän toimii myös kansallisessa ja kansainvälisessä hanketyössä. Anna-Riitta on kiinnostunut erityisesti täydennyskoulutuksesta, coachingistä ja työnohjauksesta. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat luonnossa - ja vähän sisälläkin - liikkumisen lisäksi tarinat ja kuva.
Kommentit
Ei kommentteja