Avainsana: Kasvatus
Arviointi varhaiskasvatuksen kehittämisen lähtökohtana
Varhaiskasvatus on ollut muutoksessa vuodesta 2016. Kehittäminen on ollut aktiivista uudistetun varhaiskasvatuslain ja päivitettyjen varhaiskasvatuksen perusteiden myötä. Laki edellyttää huoltajien osallisuuden mahdollistamista. Tämä on antanut aihetta tarkastella myös varhaiskasvatuksen toimintakulttuuria uudesta näkökulmasta. Yhteiskuntamme tukijärjestelmät palveluineen vaikuttavat perheisiin. Päätöksillä voidaan tehdä valintoja, jotka tukevat perheiden hyvinvointia. Vaikka varhaiskasvatus on nyt osa koulutusjärjestelmäämme, on se nähtävä laajempana koko perhettä tukevana palveluna. Varhaiskasvatuksessa voidaan tehdä yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa ja kehittää perheitä tukevia toimintamalleja. Sosiaalisen ympäristön merkitys vaikuttaa lapsen kasvuun. Kehittämistyön arvioinnissa on kiinnitettävä huomioita laajempaan kokonaisuuteen. Edellisen hallituksen kärkihankkeisiin kuuluneen LAPE -lapsi ja perhepolittiisen muutosohjelman yhtenä tavoitteena oli vahvistaa sivistys- sekä sosiaali- ja terveystoimen yhteistyötä. Palveluiden saatavuus ns. matalalla kynnyksellä ja tuen saannin sujuvuus palveluissa oli keskeinen tavoite. Näiden tavoitteiden toteutumiseen on kiinnitettävä huomioita myös varhaiskasvatuksen toimintakulttuuria arvioidessa ja kehittäessä. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI julkaisi 2018 Varhaiskasvatuksen laadun arvioinnin perusteet ja suositukset. Niiden tavoitteena on tukea varhaiskasvatuksen laadun kehittämistä. Toimintakulttuurin muutos voi lähteä laadun arvioinnista liikkeelle. Osallisuuden näkyväksi tekeminen Varhaiskasvatus siirtyi 2012 opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen. Vuonna 2016 päivitetyssä varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa on osallisuus nostettu vahvasti esille (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet). Huoltajien osallisuus on määritelty vahvemmin ja se on varhaiskasvatuksessa keskeinen tavoite. Huoltajilla on oltava mahdollisuuksia osallistua varhaiskasvatuksen toimintaan. Verkostoituminen muiden huoltajin kanssa erilaisissa tilaisuuksissa vahvistaa yhteisöllisyyttä ja antaa tukea yhteiseen kasvatustyöhön. (Varhaiskasvatuksen perusteet 2018: 28.) Osallisuuden toteutumista voidaan selvittää muun muassa kyselyiden avulla. Espoon suomenkielisessä varhaiskasvatuksessa toteutettiin pääkaupunkiseudun yhteinen asiakaskysely vuonna 2017. Kyselyn tulosten myötä kaupunki nosti yhdeksi tuloskorttitavoitteeksi hoidonaloituskäytänteiden päivittämisen. Varhaiskasvatuksessa tulee kiinnittää huomioita hoidon aloitukseen ja yhteistyön rakentumiseen osallisuutta edistäväksi. (Varhaiskasvatuksen laadun arvioinnin perusteet ja suositukset 2018: 61.) Hoidonaloitus alle 3 -vuotiaiden ryhmässä ja yhteistyö huoltajien kanssa Varhaiskasvatuksen perusteissa määrätään yhteistyöstä. Sen on oltava tavoitteellista, jossa yhdessä huoltajien kanssa sitoudutaan lapsen hyvinvoinnin ja oppimisen edistämiseen. Erityinen merkitys yhteistyölle on silloin, kun hän aloittaa varhaiskasvatuksen (Varhaiskasvatuksen perusteet 2018: 28). Kasvatusyhteistyö rakentuu kunnioittavassa vuorovaikutussuhteessa kasvattajan ja vanhempien välillä. Vanhemman ja kasvattajan välinen tutustuminen alkaa rakentua hoidonaloituksen yhteydessä. Tällä luodaan pohjaa luottamukselle ja sitä vahvistetaan yhdessä toimien. (Karila 2006: 98). Varhaiskasvatuksen työntekijältä vaaditaan kykyä ymmärtää yhteistyöhön vaikuttavia tekijöitä. Kasvattajan ammattitaito vaikuttaa siihen, miten luottamus perheeseen lähtee syntymään. On tärkeää pohtia, miten työntekijä näkee pedagogisesta näkökulmasta hoidonaloitukseen liittyvän tehtävänsä. (Kekkonen 2012: 189.) Varhaiskasvatuksessa on tärkeää pysähtyä pohtimaan yhteistyön merkitystä juuri lapsen näkökulmasta. Millä keinoin kasvatusyhteistyötä vahvistetaan, jotta lapsen hyvinvointi ja oppiminen vahvistuu? Kasvatusyhteistyön vahvistamisen keinoja Toimintakulttuuria on kehitettävä siten, että huoltajilla on mahdollisuus osallistua toiminnan suunnitteluun, arviointiin ja kehittämiseen. Oppivaa yhteisöä pidetään toimintakulttuurin ytimenä ja se koskettaa koko varhaiskasvatusyhteisöä. (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016: 28-29.) Yhteistyökäytänteiden arvioinnin pitäisi olla säännöllistä. Arvioinnissa olisi tärkeä pohtia onko huoltajilla todellisia mahdollisuuksia toimijuuteen ja sitä kautta mahdollisuutta kokea olevansa osallinen varhaiskasvatuksen toiminnassa ja myös hyötyvänsä siitä. (Karila 2006: 104; Koivisto & Isola & Lyytikäinen 2018: 21). Säännöllinen arviointi ja aktiivinen vuorovaikutus huoltajien kesken kehittää osallistavaa toimintakulttuuria. Erilaiset foorumit ja tapahtumat vahvistavat kasvatusyhteistyötä. Huoltajien mahdollisuus vertaistukeen ja ajatusten vaihtoon mahdollistuu erilaisten teemallisten vanhempainiltojen avulla. Yhteisöllisyyttä ja yhdessä toimimista voidaan toteuttaa juhlien ja tapahtumien avulla. Opinnäytetyöni tulosten mukaan hoidonaloituksen yhteyteen kehitettävien teemallisten vanhempainiltojen avulla saatiin selvitettyä huoltajien tarpeita. Huoltajat esittivät myös toiveita kasvatusyhteistyölle, kuten teemalliset vanhempainillat, toiminnalliset perheillat ja yhteiset kulttuuriset juhlat. Toimintakulttuuri kehittyy vähitellen osallistavammaksi. Varhaiskasvatuksessa on löydettävä keinoja, miten huoltajat tulevat paremmin kuulluksi. Huoltajien arvostavassa kohtaamisessa on mahdollisuus löytää uusia tapoja kasvatusyhteistyön vahvistamiselle. Kirjoitus perustuu Metropolia Ammattikorkeakoulun sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyöhöni ”Kasvatusyhteistyön vahvistaminen varhaiskasvatuksessa hoidonaloitusvuonna. Teemalliset vanhempainillat alle 3 -vuotiaiden ryhmässä.”. Opinnäytetyö on julkaistu joulukuussa 2019 www.theseus.fi julkaisujen tietokannassa Kirjoittaja Mari Mikonaho-Ratia, sosionomi (ylempi AMK) Lähteet Karila, Kirsti & Kinnunen, Susanna & Mattila, Virpi & Nukarinen, Thomas & Parrila, Sanna & Repo, Laura & Salminen, Jenni & Sulonen, Hanna & Vlaslov, Janniina 2018. Varhaiskasvatuksen laadun arvioinnin perusteet ja suositukset. Tampere: Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Julkaisut 24:2018 Karila, Kirsti 2006. Kasvatusvuorovaikutus Teoksessa Alasuutari, Maarit & Hänninen, Maritta & Nummenmaa, Anna Raija & Puttonen-Rasku, Helena ( toim ). Gummerus Kirjapaino Oy: Vaajakoski. Kekkonen, Marjatta 2012. Kasvatuskumppanuus puheena: Varhaiskasvattajat, vanhemmat ja lapset päivähoidon diskursiivisilla näyttämöillä. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy. Koivisto, Juha & Isola, Anna-Maria & Lyytikäinen, Merja 2018. Osallisuus kuuluu kaikille. Innokylän innovaatiokatsaus. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinninlaitos. Työpaperi 9/2018. Saatavana osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-077-8. Varhaiskasvatuksen perusteet 2016. Opetushallitus määräykset ja ohjeet 2017:17. Tampere: Juvenes-Print Suomen Yliopistopaino Oy. Varhaiskasvatuksen perusteet 2018: Opetushallitus määräykset ja ohjeet 2018: 3a. Tampere: Juves-Print Suomen Yliopistopaino Oy.
Kasvattajan toiminnan dokumentointi varhaiskasvatustyön kehittämisen tukena
Varhaiskasvatuksen arjessa käytetään kasvatustyön arvioinnin tukena pedagogisen dokumentoinnin eri menetelmiä, kuten lapsen haastattelu ja havainnointi. Lasten havainnoinnin lisäksi on tärkeää, että kasvattaja havainnoi, reflektoi ja arvioi omaa toimintaansa. Pedagogiset dokumentit kasvattajan työssä Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa 2018 kuvaillaan pedagogista dokumentointia varhaiskasvatuksen suunnittelun, toteuttamisen, arvioimisen ja kehittämisen keskeisenä työmenetelmänä (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018: 37). Varhaiskasvatuksessa dokumentoidaan lasten töitä ja toimintaa monin eri tavoin. Yhdessä lasten kanssa dokumentteja tutkimalla ja tulkitsemalla saadaan selville lapsen mielenkiinnon kohteita, toiveita ja tarpeita. Näiden pedagogisten dokumenttien avulla toteutetaan lapsilähtöistä pedagogiikkaa. Pedagogisia dokumentteja voi ja tulee tarkastella monesta eri näkökulmasta: lapsen, lapsiryhmän, huoltajan ja kasvattajan. Lapsen havainnointi on pedagogisessa dokumentoinnissa keskeistä. (Tast 2018.) Varhaiskasvatuksen arjessa käytetäänkin kasvatustyön arvioinnin tukena pedagogisen dokumentoinnin eri menetelmiä, kuten lapsen haastattelu ja havainnointi. Lasten havainnoinnin lisäksi on tärkeää, että kasvattaja havainnoi, reflektoi ja arvioi omaa toimintaansa. Pedagoginen dokumentointi on varhaiskasvattajia velvoittavaa toimintaa. Kuitenkaan pedagogista dokumentointia ei vielä riittävästi hyödynnetä suunnittelun ja arvioinnin menetelmänä Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) tekemän varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden 2016 toimeenpanoa koskevan arvioinnin mukaan (Repo ym. 2019: 82). Kasvattajan toiminnan arviointi varhaiskasvatuksessa vaatii vielä kehittämistä Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet -ohjeiden myötä arvioinnin painopiste on siirtynyt lapsen arvioinnista toimintaympäristön ja henkilökunnan toiminnan arvioimiseen. Varhaiskasvattajien on kuitenkin vaikea siirtyä lapsen arvioinnista oman toiminnan ja instituution arviointiin (Mansikka 2019: 105). Lisäksi arviointityön käytännöt ovat päiväkodeissa kirjavia ja systemaattinen oman työn arviointi jää vähäiseksi. Oman toiminnan reflektointiin ja sen kautta työn kehittämiseen ei ole yhtenäisiä työvälineitä. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) laati vuonna 2018 valtakunnallisen ”Varhaiskasvatuksen laadun arvioinnin perusteet ja suositukset” -asiakirjan laadunhallinnan ja arvioinnin tueksi. Se määrittää toiminnalle raamit siitä, mitä pidetään laadukkaana ja tavoiteltavana toimintana varhaiskasvatuksessa (Vlasov ym. 2018: 16). Laadun kehittämisessä varhaiskasvattajan oman vuorovaikutuksen ja toiminnan havainnoinnilla on keskeinen merkitys (Paananen 2017: 30). Arviointi ja siihen liittyvä kehittäminen ovat laadun kehittymisen edellytys (Parrila & Fonsen 2016: 92). Henkilöstön tavoitteellinen ja suunnitelmallinen itsearviointi on keskeisessä asemassa laadun ylläpitämisessä ja kehittämisessä (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018: 62). Arviointi varhaiskasvatuksessa pohjautuu kehittävän arvioinnin periaatteelle. Kehittävässä arvioinnissa merkityksellistä on arvioinnin prosessi ja sen aikana tapahtuva oppiminen, oppimisen kautta syntynyt uusi ajattelu sekä toiminnan kehittäminen arviointitiedon avulla. Keskeistä kehittävässä arvioinnissa on itsearviointi ja osallisuuden periaate, jolloin arvioinnissa mukana olevat osallistuvat aktiivisesti arviointiin ja sen suunnitteluun. (Vlasov ym. 2018: 34-35.) Tarkastelen ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyössäni kasvattajan toiminnan dokumentointia varhaiskasvatuksessa. Opinnäytetyöni liittyy Opetushallituksen rahoittamaan ja Metropolian toteuttamaan Pedagoginen dokumentointi osana oman työn arviointia ja osallisuuden tukemista -hankkeeseen, jossa kehitetään pedagogisen dokumentoinnin hyödyntämistä tiimeissä ja yksiköissä. Mukana hankkeessa on Espoon kaupungin päiväkoteja ja Pilke -päiväkoteja. Opinnäytetyön aineisto kerättiin kolmessa ryhmähaastattelussa, joihin osallistui 20 varhaiskasvatuksen työntekijää.Työn lähtökohtana oli kiinnostus siitä, miten varhaiskasvattajan oman työn dokumentoiminen ja tarkastelu kytkeytyvät varhaiskasvatuksen työntekijöiden puheissa varhaiskasvatuksen laatuun, arviointiin ja työn kehittämiseen. Opinnäytetyöni avulla halusin selvittää, miten kasvattajan työtä dokumentoidaan hankkeen päiväkodeissa, minkälaisia merkityksiä sille annetaan ja mitä mahdollisuuksia ja uhkia kasvattajan toiminnan dokumentoimiseen liitetään. Opinnäytetyöni tulosten perustella kasvattajan toiminnan dokumentointi on tietyin edellytyksin hyvä menetelmä oman työn näkyväksi tekemisen, reflektoinnin, itsearvioinnin ja kehittämisen tukena. Kasvattajan toiminnan dokumentointi työn tutkimisen, arvioinnin ja kehittämisen menetelmänä Opinnäytetyön tulosten mukaan se, kuinka säännöllisesti tai millä keinoin kasvattajan toimintaa päiväkodeissa dokumentoitiin, vaihteli päiväkodeittain. Kasvattajan toiminnan dokumentoinnin menetelminä mainittiin mm. havaintojen kirjaaminen kasvattajan toiminnasta, kehityskeskusteluiden keskustelulomake, päiväkirja ja ryhmän varhaiskasvatussuunnitelma. Silti kasvattajan toiminnan dokumentointi käsitettiin pääsääntöisesti kasvattajan toiminnan videointina. Kasvattajan toiminnan dokumentoinnin avulla voidaan tehdä näkyväksi sekä ymmärtää kasvattajan toimintaa ja vuorovaikutusta lapsen kanssa. Lisäksi kasvattajan toimintaa dokumentoimalla voidaan reflektoida ja arvioida omaa ja tiimin toimintaa, jonka jälkeen toimintaa voidaan kehittää haluttuun suuntaan. Kasvattajan toimintaa dokumentoimalla voidaan objektiivisemmin tarkastella kasvattajan toimintaa tietyssä tilanteessa, kun havainnot eivät perustu mutu-tuntumaan. Lisäksi tiimien väliset keskustelut pysyvät pedagogisempina, kun keskustelun tukena käytetään dokumentteja. Kasvattajan toiminnan dokumentointi on hyvä työkalu silloin, kun kaikilla on yhteinen ymmärrys siitä, mitä dokumentoinnilla tavoitellaan. Esimiehen tehtävänä on vastuu yksikkönsä ”punaisen langan” kirkastamisesta ja suunnan näyttämisestä. Esimies voi omalla esimerkillään ja toiminnallaan innostaa ja kannustaa työyhteisöä vahvistamaan ja kehittämään osaamistaan, sekä ylläpitää ja luoda arkeen rakenteita, jotka mahdollistavat pedagogisen dokumentoinnin. Kasvattajana toiminnan dokumentoimista tukee myös tiimin kanssa yhteisesti sovitut pelisäännöt sekä tiimin keskinäinen luottamus. Kasvattajan dokumentoimiseen liittyy myös uhkia ja riskejä, jotka on hyvä tiedostaa. Työn kriittistä arviointia vai arvostelua? Kasvattajan toiminnan dokumentointiin, erityisesti videointiin, liitetään vahvoja kielteisiä tunteita ja pelkoja. Itsensä ja oman toiminnan näkeminen videolta koettiin epämiellyttävänä. Lisäksi tuloksissa korostui kriittisyys omaa työtä ja omaa itseään kohtaan. Videoinnin avulla oma toiminta tulee itselle näkyväksi, itseä arvostelee kriittisesti ja huomaa videolta ainoastaan omat virheet ja kehittämistarpeet. Toisaalta uhkana koettiin myös se, että kollega katsoo videon ja arvostelee sen perusteella kasvattajan toimintaa. Toisaalta hankalaksi koettiin myös kehittävän palautteen antaminen työtoverille hänen toiminnastaan. Yhtä lailla tiimin tulehtuneet välit tai tiimin välinen epäluottamus kuvattiin olevan esteenä kasvattajan toiminnan pedagogiselle dokumentoinnille. Samoin, jos joku tiimistä kokee olonsa epävarmaksi tai epämukavaksi, videointiin ei välttämättä sitoudu samalla tavalla. Dokumentoinnin haasteena nähtiin myös sen valinta, mitä tilannetta päätetään dokumentoida, millä menetelmällä se toteutetaan ja milloin. Tämä vaikuttaa siihen, millaista materiaalia saadaan yhteistä keskustelua varten. Lisäksi dokumentoinnin haasteena mainittiin vaikeudet tehdä yhteisiä tulkintoja dokumenteista. Kasvattajien erilaisuus ja erilaiset tavat nähdä asioita haastaa tiimiä: Videoinnin uhkana nähtiin lisäksi se, jos sitä pidetään totuutena, vaikka paljon jää videoinnin ulkopuolelle. Dokumentoinnin hyödyntämisen kannalta oli merkityksellistä, että sillä on selkeä tavoite (mitä dokumentoidaan, miksi ja millä keinoin), ja että on yhdessä sovittu, miten dokumentteja käsitellään työyhteisössä. Mikäli dokumentteja käytetään vain palautteen antamiseen työkaverille (arvosteluun tai arviointiin), se ei ole toimiva työkalu varhaiskasvatuksessa. Arvioinnin tulee kohdistua nimenomaan työn arvioimiseen, ei yksilöön kohdistuvana palautteen antamisena. Tällöin myös saatu palaute koetaan kohdistuvan itseen. Pitää osata erottaa toiminta persoonasta, eli ei arvostella ihmistä vaan toimintaa. Mikäli kasvattajan toiminnan dokumentoimista käytetään vain arvostelevana palautteena, menetetään menetelmän mahdollisuudet työn kehittämisen ja oman ammatillisen vahvistumisen tukena. Toisaalta työyhteisöissä pitää myös olla rohkeutta keskustella avoimesti pedagogiikasta ja kasvattajien toiminnasta, että toimintaa voitaisiin yhdessä reflektoida, arvioida ja kehittää. Rohkeasti kokeilemaan! Opinnäytetyöni lisää ymmärrystä siitä, millä edellytyksin kasvattajan toiminnan dokumentointi voi toimia apuvälineenä oman työn reflektoinnin, arvioinnin ja kehittämisen apuvälineenä osana varhaiskasvatuksen laadunhallintaa. Kun tunnistetaan mahdollisia dokumentoinnin esteitä, niitä voidaan poistaa esim. työn arkeen sovituilla säännöllisillä keskusteluilla. Niissä voidaan vahvistaa niitä elementtejä, joiden avulla edistetään dokumentoinnin hyödyntämistä osana työn kehittämistä ja arvioimista. Eri yksiköiden työntekijöiden yhteisen keskustelun ja koulutusten avulla voidaan edistää ymmärrystä pedagogisen dokumentoinnin merkityksestä ja sen hyödyntämisestä työn kehittämisen työkaluna. Myös omakohtainen kokemus kasvattajan toiminnan dokumentoimisesta ja sen hyödyntämisestä oman työn tutkimisen ja kehittämisen apuvälineenä, näyttäisi madaltavan kynnystä mm. videoida kasvattajan toimintaa sekä vähentävän dokumentointiin liittyviä ennakkoluuloja tai pelkoja. Dokumentoinnin erilaisia tapoja (ei vain videointia) pitäisi paremmin hyödyntää, sillä työntekijätkin ovat erilaisia. Arviointi edellyttääkin erilaisia mittareita ja menetelmiä. Kasvattajan työn dokumentointia voidaan hyödyntää osana päiväkodin laadun hallintaa ja toiminnan kehittämistä. Haastankin jokaisen varhaiskasvatuksen tiimin miettimään, miten teidän päiväkodeissanne kasvattajan toimintaa dokumentoidaan tai voitaisiin dokumentoida työn reflektoinnin, arvioimisen ja kehittämisen tukena? Onko tiimeillä riittävästi osaamista, luottamusta ja rohkeutta keskustella avoimesti, sekä antaa kehittävää palautetta työtoverille? Miten teidän päiväkodeissanne voitaisiin edistää arjen käytäntöjä ja lisätä foorumeita, jotka mahdollistat yhteisen työn tutkimisen ja yhdessä kehittämisen? Kirjoitus perustuu opinnäytetyöhöni Kasvattajan toiminnan dokumentointi varhaiskasvatuksessa osana oman työn kehittämistä. Kirjoittaja: Jenni Ryynänen, sosionomi (ylempi AMK) Lähteet: Mansikka, Jan-Erik 2019. Pedagoginen dokumentointi Reggio Emilian ja jälkistrukturalismin viitekehyksessä. Journal of Early Childhood Education Recearch. 8 (1). 100-120. Paananen, Maiju 2017. Laadun mittaamisesta varhaiskasvatuksen erilaisten tehtävien tarkasteluun. Nyt on pedagogiikan aika! 2017. Helsinki: Lastentarhanopettajaliitto. 29-30. Parrila, Sanna & Fonsen, Elina 2016. Teoksessa Parila, Sanna & Fonsen, Elina (toim.): Varhaiskasvatuksen pedagoginen johtajuus. Käsikirja käytännön työhön. Juva: PS-kustannus. 91-114. Repo, Laura & Paananen, Maiju & Eskelinen, Mervi & Mattila, Virpi & Lerkkanen, Marja-Kristiina & Gammelgård, Lillemor & Ulvinen, Jyri & Marjanen, Jukka & Kivistö, Anne & Hjelt, Hanna 2019. Varhaiskasvatuksen laatu arjessa. Varhaiskasvatussuunnitelmien toteutuminen päiväkodeissa ja perhepäivähoidossa 2019. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. Saatavana myös sähköisesti osoitteessa: <https://karvi.fi/app/uploads/2019/09/KARVI_1519.pdf>. Luettu 21.10.2019. Tast, Sylvia 2018. Miten toteutan pedagogista dokumentointia? Videoluento 4.4.2018. Opetushallitus. <https://www.youtube.com/watch?time_continue=2&v=8SybX26zZSY>. Viitattu 28.10.2019. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018. Verkkodokumentti. <https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet.pdf>. Luettu 21.10.2019 Vlasov, Janniina & Salminen, Jenni & Repo, Laura & Karila, Kirsti & Kinnunen, Susanna & Mattila, Virpi & Nukarinen, Thomas & Parrila, Sanna & Sulonen, Hanna. Varhaiskasvatuksen laadun arvioinnin perusteet ja suositukset 24: 2018. Kansallisen koulutuksen arviointikeskus. Saatavana myös sähköisesti osoitteessa: <https://karvi.fi/app/uploads/2018/10/KARVI_vaka_laadun-arvioinnin-perusteet-ja-suositukset.pdf>. Luettu 28.10.2019.
Vanhempien osallisuus varhaiskasvatuksessa
Osallisuuden kokemus on yksilöllinen tunne arvostuksesta, tasavertaisuudesta ja luottamuksesta. Edellytyksenä osallisuuden tunteelle on yksilöllisyys kohtaamisessa sekä vuorovaikutuksessa (Järvinen, Mikkola 2015:10.) Varhaiskasvatussuunnitelma linjaa kehittämään vanhempien osallisuutta Lasten vanhemmilla tai lasten huoltajilla tulee olla mahdollisuus osallistua varhaiskasvatuksen toiminnan ja kasvatustyön tavoitteiden suunnitteluun ja kehittämiseen yhdessä varhaiskasvattajien kanssa (Valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016:32.) Suunnitelman keskeisin muutos on sen velvoittavuus varhaiskasvatusta ohjaavana ja linjaavana asiakirjana. Näin pyritään kaventamaan kuntien ja kaupunkien varhaiskasvatuksen laatueroja ja kehittämään varhaiskasvattajien ammatillisuutta (Ahonen 2017:15-16.) Toteutin opinnäytetyöni Lohjan alueen varhaiskasvatuksen kahdessa yksikössä. Aineistona oli vanhempien teemahaastattelu ja kysely sekä varhaiskasvattajien vastaukset avoimiin kysymyksiin. Vanhempien osallisuuteen liittyviä tekijöitä nousi aineistosta esille monipuolisesti. Näistä koottiin vanhempien osallisuutta edistävien menetelmien taulukko. Se toimii päiväkodin toiminnansuunnittelua ja arviointia ohjaavana työvälineenä sekä työyhteisön keskusteluiden tukena. Tavoitteena on työyhteisöiden toimintatapojen yhdenmukaistaminen. Vuorovaikutusta lisää lapsen vanhemman ja varhaiskasvattajan kesken Vuorovaikutus nousi vanhempien sekä varhaiskasvattajien haastatteluissa ja kyselyissä merkittäväksi osallisuuden keinoksi. Vanhempien osallisuus nähdään tärkeänä ja toivottuna osana päiväkodinarjessa, mutta se koetaan myös haasteelliseksi varhaiskasvattajien aikaresurssien näkökulmasta. Osallisuuden lisääminen päiväkodin arjessa niin lasten kuin vanhempien osalta vaatii henkilöstöltä monenlaista ajattelun muutosta ja asenteiden muutosta. Osallisuutta parantavia erilaisia keinoja on jo käytössä päiväkodeissa, mutta niitä ei aina osata käyttää oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Jos henkilöstö ei itse koe olevansa osallisena työyhteisössä sekä lapsiryhmässä, on vaikea edistää vanhempien osallisuutta. Vanhempien ja lasten osallisuus tulisi nähdä mahdollisuutena toimia yhdessä, luoden yhteistä hyvinvointia, luottamusta sekä positiivista ilmapiiriä. Osallisuuden tunne tuo perheille hyvinvointia Vanhempien ja lasten osallisuuden kokemus päiväkodin arjessa heijastuu heidän hyvinvointiinsa. Perheiden hyvinvointia ja voimavaroja voidaan lisätä osallistamalla eri tavoin päiväkodin yhteisölliseen toimintaan, jossa mahdollistuu vastavuoroinen keskusteluyhteys vanhempien ja varhaiskasvattajien välillä. Yhteisöllisen toiminnan kautta perheet kiinnostuvat päiväkodin toiminnasta (Petrelius, Tulensalo, Jaakola, Hietamäki 2016:11-18.) Opinnäytetyön haastatteluissa sekä kyselyissä vanhemmat sekä varhaiskasvattajat toivat esille kiireettömän hyvän keskustelun merkityksen kohdatessa. Kohtaamiset ovat kuitenkin usein niitä, jotka sattuvat kiireisimpiin ajankohtiin, kuten lapsen haku- ja tuontitilanteissa vaihdettavat pikaiset kuulumiset. Erikseen sovitut rauhalliset keskusteluajat ovat hyvä keino päivittää yhteisiä asioita sekä kunkin lapsen kasvua ja kehitystä. Vanhemmat toivoivat enemmän aikaa näille keskusteluille varhaiskasvattajan kanssa. Vanhemmuuden haasteissa keskustelun tarve lisääntyy. Keskustelu mahdollistaa perhettä ja vanhemmuutta tukevien yhteisten keinojen yhteensovittamisen. Lapsen kasvatus on yhteistyötä, jonka perustana on yhdessä jaetut arvot ja sovitut keinot. Hyvä vuorovaikutus edistää osallisuutta. Kirjoittaja: Kaisa Laine, lastentarhanopettaja, sosionomi (ylempi AMK) Artikkeli perustuu Kaisa Laineen - Vanhempien osallisuus varhaiskasvatuksessa Sammatin ja Karjalohjan päiväkodeissa, sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyöhön Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Työ on saatavilla www.theseus.fi sivustolta. Lähteet: Ahonen, Liisa 2017. Vasun käyttöopas. Jyväskylä: PS-kustannus. Järvinen, Kirsi, Mikkola, Petteri 2015. Oletko sä meidän kaa? Näkökulmia osallisuuteen ja yhteisöllisyyteen varhaiskasvatuksessa. Kustantaja: Pedatieto oy. Petrelius, Päivi, Tulensalo, Hanna, Jaakkola, Anne- Mari, Hietamäki, Johanna 2016. Lapsen elämäntilanteen ja tuen tarpeen lapsikeskeinen, monitoimijainen arviointi. Tietoa lastensuojelun kehittämisen pohjaksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen työpaperi 2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016. Opetushallitus, määräykset ja ohjeet 2016:17
Hyvinvointipalveluilla tukea yläkouluikäisten nuorten perheille Kirkkonummella
Suomalaisessa yhteiskunnassa keskustelua herättäneet aiheet, kuten perheiden pahoinvointi, murrosikäisten nuorten kasvun haasteet, nuoruusikäisten huostaanottojen lisääntyminen, nuorten syrjäytyminen, palveluiden vaikuttavuuden lisääminen ennaltaehkäisevillä tukimuodoilla ennemminkin kuin hintavilla korjaavilla palveluilla sekä viranomaisyhteistyön haasteet loivat taustaa Kirkkonummella 2013 käynnistetylle kehittämisyhteistyölle. Kehittämistyön kohdentaminen juuri nuoruusikäisiin ja heidän vanhempiinsa perustui kunnan hyvinvointipalveluiden toimijoiden työstä karttuneisiin kokemuksiin yläkouluikäisten nuorten ja heidän vanhempiensa tuen tarpeista. Kunnan hyvinvointipalveluiden toimijoiden kesken viranomaisyhteistyötä haluttiin lähteä kehittämään yläkouluikäisten nuorten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin edistämiseksi, sillä kyseiselle kohderyhmälle suunnattujen palvelumuotojen katsottiin olevan vähissä. Kehittämistyöhön osallistuneita hyvinvointipalveluiden toimijoita olivat muun muassa nuoriso-ohjaajat kunnasta ja seurakunnasta, vapaa-aikapalveluiden suunnittelija, perheohjaajat, lastensuojelun sosiaalityöntekijät, Nuorten hyvinvointiaseman työntekijät, kouluterveydenhoitajat sekä koulupsykologit ja -kuraattorit. Itse toimin koulukuraattorina Kirkkonummella ja kehittämisyhteistyö liittyi kiinteästi sosionomi (ylempi amk) -opinnäytetyöhöni. Osallisuuden vahvistaminen keinona hyvinvoinnin edistämisessä Kirkkonummen hyvinvointipalveluissa nuorten ja heidän vanhempiensa parissa toimivien työntekijöiden yhteinen näkemys oli, että palveluiden ja toimintamuotojen täytyy toimia aiempaa kohtaavammin ja asiakaslähtöisemmin. Käytännön työn ja asiakkaiden tarpeiden kautta nähtiin hyvinvointiteorioiden kanssa yhtäläisesti, että yksilön hyvinvoinnin on mahdollista lisääntyä osallisuuden kokemusten vahvistumisen myötä. Hyvinvointiteoreetikot Len Doyal ja Ian Gough (1991) ovat muun muassa hyvinvoinnin tarveteoriassaan esittäneet, että ihmisen hyvinvoinnin kehittymisen perimmäisinä kriteereinä ovat ”edellytykset osallistua yhteisön elämänmuotoon” ja ”vuorovaikutus”. Heidän teoriansa mukaan ihmisen hyvinvointi koostuu perustarpeista ja välittävistä tarpeista sekä yhteiskunnallisista edellytyksistä tarpeiden tyydytykselle kulttuurista riippuvilla tavoilla. Kyseisen teorian mukaan tarpeentyydytyksen ollessa optimaalinen, universaalina päämääränä on ihmisen osallistuminen ja vapautuminen. (Kajanoja 2005: 93-98.) Kirkkonummen toimijoiden yhteisellä kehittämistyöllä pyrittiin siis löytämään keinoja kohderyhmän osallisuuden vahvistamiseksi. Osallisuuden vahvistamisena voidaan pitää kaikkea sitä, mikä lisää yksilön kokemuksia yhteenkuuluvuudesta johonkin yhteisöön. Sen elementtejä ovat kuulluksi tuleminen, tasavertaisuus ja luottamus. Yhteisö, johon kuulutaan voi olla laajemmin katsottuna koko yhteiskunta, kunta ja asuinalue tai suppeammin nähtynä perhe, luokka- ja kouluyhteisö. (Rouvinen-Wilenius – Aalto-Kallio – Koskinen-Ollonqvist – Nikula 2011: 50.) Kirkkonummella lähdettiinkin siten liikkeelle ajatuksesta, että osallisuuden vahvistaminen voi olla monenlaista nuorille ja vanhemmille suunnattua toiminnan ja rakenteiden suunnitteluun tähtäävää kehittämistä ja jakaantua Kohosen ja Tialan (2002:5) määritelmän mukaisesti tieto-, suunnittelu-, toiminta- ja päätös -osallisuuden muotoihin, joista esimerkkeinä ovat: erilaiset vanhempaintilaisuudet, internet -sivut ja -kyselyt, palveluohjaukseen panostaminen, toimintojen suunnitteleminen yhdessä kohderyhmän kanssa, vertaisryhmätoiminta, vapaa-ajan vieton ja harrastustoiminnan muodot, oppilaskunnat ja vanhempainyhdistykset osallistuvat päätöksentekoon yhteisistä toimintamuodoista. Uusia asiakaslähtöisiä toimintamuotoja viranomaisyhteistyöhön Toimijoiden kehittämisyhteistyöryhmä nimettiin KINUVA (Kirkkonummen nuoret ja vanhemmat)-verkostoksi, joka ehti opinnäytetyöni työstämisen aikana kokoontua yhteensä 11 kertaa. Kokoontumiset sisälsivät yhteistä keskustelua, pohdintaa ja suunnittelua, joilla pyrittiin luomaan uusia ja erilaisia nuorille ja heidän vanhemmilleen suunnattuja toimintamuotoja. Kyseiset kokoontumiset olivat myös tiedonjakamisen foorumeita, joissa hyvinvointipalveluiden toimijoilla oli mahdollista tiedottaa toisilleen kohderyhmän kannalta tärkeistä tapahtumista ja toiminnoista kunnan sisällä. Palveluohjausta haluttiin KINUVA-verkostossa kattavamminkin kehittää. Tähän pyrittiin hyvinvointipalveluiden yhteisen vuosikello -työvälineen suunnittelemisella. Vuosikelloon kukin toimijataho merkitsisi tilaisuuksia, tapahtumia ja toimintoja, joita kunnassa yläkouluikäisille ja heidän vanhemmilleen olisi tarjolla ja joiden olisi palveluohjauksellisessa mielessä hyödyllistä olla muidenkin toimijoiden tiedossa. Kyseisen työvälineen kehittäminen on yhä kesken, sillä sen teknisessä toteutuksessa tuli esiin haasteita, joiden johdosta vuosikello ei olisi ollut sähköisesti kaikkien toimijoiden käytettävissä. KINUVA-verkoston toimijoiden keskuudessa nimenomaan vanhempien vaikutus nuorten elämään tiedostettiin ja tämän vuoksi verkoston yhteistyöllä erityisesti nuorten ja vanhempien vuorovaikutuksen toimimiseen haluttiin varhaisella tuella panostaa. Koettiin, että kuulluksi tuleminen on tärkeää osallisuuden vahvistumisen kokemusten kannalta, ja juuri näin ollen perheiden vuorovaikutukseen on hyvä yrittää vaikuttaa. Tähän perustuen yhteiseen kehittämistyöhön sisältyivät myös kaksi nuorten vanhemmille suunnattua vuorovaikutuksellista tilaisuutta. ”Vanhempainryhmäytys” järjestettiin kunnan yhden yläkoulun 7. luokkalaisten vanhemmille marraskuussa 2013. Lokakuussa 2014 järjestettiin yhteistyössä EHYT Ry:n kanssa ”Lauantaifoorumi” kaikille Kirkkonummen alueen yläkoululaisten vanhemmille. Eri toimialojen työntekijät yhdistivät voimansa ja toteuttivat kyseiset tilaisuudet yhteistyöllä, vaikka kaikki eivät lähtökohtaisesti perustyössään toimikaan yläkouluikäisten nuorten vanhempien parissa. Kokemukset tilaisuuksista olivat positiivisia ja niissä havaittiin, että vanhemmat kaipaavat vertaiskeskusteluja sekä lisää tietoa murrosikään liittyvästä elämänvaiheesta. Yhteistoiminta vaatii aikaa. Yläkouluikäisten vanhemmille tukea kasvatustyöhön. Yhteisen kehittämisen prosessi eteni hitaasti. Monia alkuvaiheessa suunniteltuja toimintoja jouduttiin lykkäämään eteenpäin ja monia ei ole vielä saatu toteutettua. Tämä liittyi mitä ilmeisimmin siihen, että eri toimijoiden oli päästävä ”samalle kartalle” eli saatava yhteinen ymmärrys kehittämistyön etenemiseksi. Oli keskusteltava kunkin toimijan ja eri hallinnonaloilla työskentelevien näkemyksistä osallisuuteen, osallisuuden vahvistamiseen tähtäävästä toiminnasta ja kohderyhmän tarpeista. Tästä esimerkkinä seuraavat KINUVA -kokoontumisissa yhteisen keskustelun pohjalta muodostetut näkemykset nuorten tuen tarpeista: - Keskustelukumppanuuden tärkeys: nuoren lähellä olevan yhdenkin aikuisen merkitys on tärkeä myös tulevia ihmissuhteita silmällä pitäen. - Perheen sisäisen vuorovaikutuksen toimivuus ja siihen vaikuttaminen: vanhemmille puhumiseen motivoiminen, vaikka työntekijän tuella. - Nuoret tarvitsisivat harrastuksia, jotka eivät maksa liikaa: harrastukset synnyttävät yhteisöjä, joihin voi kuulua. - Nuoret voisivat hyötyä myös toiminnasta, joka tapahtuu pienemmissä ryhmissä: tällaisissa ryhmissä sosiaalisia taitoja voi turvallisesti harjoitella. KINUVA -yhteiskehittäminen opetti paljon toisten toimijoiden ja eri hallinnonaloilla toimivien työskentelystä. Tapahtui Engeströmin (2004: 13) määrittelemää ekspansiivista oppimista ja kohteen laajenemista. Eri toimijat ryhtyivät näkemään työtehtävänsä laajemmin, raja-aitoja ylitettiin ja asioita ryhdyttiin tekemään uudella tavalla. KINUVA-verkoston kokoontumiset mahdollistivat eri toimialoilla työskentelevien tiiviimmän yhteistyön, joka on ollut hyvin hyödyllistä ja ennakoivaa, kun otetaan huomioon 1.8.2014 voimaan tullut uusi Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013) ja 1.4.2015 voimaan astunut uusi Sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Molemmat lait tähtäävät aiempaa enemmän ennaltaehkäisevyyteen ja hallintokuntarajat ylittävään yhteistyöhön hyvinvointipalveluissa. Edellisessä luvussa kuvattujen vanhempaintilaisuuksien järjestämisen avulla opittiin tekemään uudenlaista yhteistyötä. Niiden myötä ymmärrettiin, että yläkouluikäisten nuorten vanhemmat tarvitsisivat paljon lisää tukea kasvatustyöhönsä. Vanhemmat tarvitsevat mahdollisuuksia vertaiskeskusteluihin ja palveluita, joissa voidaan työskennellä perheterapeuttisella työotteella. Tämänlaisia palveluita ei monissa kunnissa ole tarpeeksi tarjolla. Mikäli hyvinvointipalveluiden varhainen tuki tämän osa-alueen kannalta olisi kattavaa, olisi mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuisi nuoruusikäisten huostaanottoluvuille ja nuorten syrjäytymiskehitykselle tulevaisuudessa. Tähän kohtaan panostaminen kunnissa olisi investointi, joka kääntäisi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden painopistettä korjaavista palveluista varhaisen tuen palveluiden suuntaan eli säästäisi kustannuksia. Katariina Mäki-Kokkila, sosionomi (ylempi AMK) Artikkeli perustuu sosionomi ylempi AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön 2015, Metropolia ammattikorkeakoulu. Lähteet Engeström, Yrjö. 2004. Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä. Tampere: Vastapaino. Kajanoja, Jouko 2005. Hyvinvointi ja hyvinvointivaltio – Len Doyalin ja Ian Goughin hyvinvointiteoria. Teoksessa: Saari, Juho (toim.) 2010. Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa. Helsinki: Gaudeamus. Koskinen-Ollonqvist, Pirjo - Rouvinen-Wilenius, Päivi - Aalto-kallio, Mervi 2009. Osallisuus terveystekijänä. Promo 60: 5/2009, Terveyden edistämisen lehti. 30-31. Verkko-julkaisu. Kohonen, Kirsi & Tiala, Toni (toim.) 2002. Kuntalaiset ja hyvä osallisuus. Lupaavia käytäntöjä kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien edistämiseksi. Sisä-asianministeriö. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Mäki-Kokkila Katariina 2015. KINUVA-verkosto: Nuoruusikä ja hyvinvointipalveluiden tuki Kirkkonummella. Sosionomi (ylempi AMK). Metropolia ammattikorkeakoulu. Julkaisu saatavana Theseus.fi -sivustolta. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013). Finlex. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki. Verkkodokumentti. Sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Finlex. Sosiaalihuoltolaki. Verkkodokumentti.
Kehittyvä varhaiskasvatus tarvitsee uuden lain
Ajankohtainen ja tärkeä aihe omaa alaani sekä koko yhteiskunnan tulevaisuutta ajatellen on varhaiskasvatuslain uudistaminen. 41 vuotias päivähoitolaki tarvitsee kipeästi uudistusta ja viimeiset vuodet on asiaa pyöritelty mediassa ja viime keväänä eduskuntaan pitikin mennä käsiteltäväksi varhaiskasvatusta ja päivähoitoa koskeva hallituksen lakiesitys. Kyse on isosta lakipaketista ja vielä ei ole ihan valmista (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2014). Tärkeää olisi, että lakipaketti saataisiin pian kuntoon, sillä lasten ja lapsiperhepalveluiden tulevaisuuden kannalta sekä koko yhteiskuntamme hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää, että uudistuksia vanhoihin lakeihin tehtäisiin. Laadukas varhaiskasvatus hyödyttää lasta paljon enemmän kuin mikään muu kasvatus tai koulutus. Vaikkakin varhaiskasvatus on lapsen hoidon, kasvatuksen ja koulutuksen kokonaisuus yhdessä. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella luodaan pohja jo varhain tukemaan koulunkäyntiä ja kokonaisuudessaan ihmisen elämänkaarta. Mitä aikaisemmassa vaiheessa lapset saadaan mukaan yhteisen varhaiskasvatuksen piiriin, sitä enemmän voimme vähentää syrjäytymisriskiä ja sen lisäksi vastata lapsen sekä koko perheen tukemisen tarpeisiin. Varhaiskasvatusvaiheessa alulle pantu perheiden ja ammattilaisten välinen kasvatuskumppanuus on helpoin tapa tukea myös lapsen yksilöllistä kehitystä. Kun jo alussa on avattu yhteistyöväylä on siitä helpompi jatkaa myös esimerkiksi koulussa eteenpäin. (Opettaja 8-9/2014). Lapsella oikeus varhaiskasvatukseen Uudistuksia tarvitaan myös jotta varhaiskasvatuksen laadukkuus voitaisiin jatkossa taata. Tässä vaiheessa on myös hyvä muistaa, että varhaiskasvatus ja päivähoito eivät ole sama asia. Tosin parhaimmillaan ne kyllä toteutuvat samassa paikassa. Uudella lailla olisi myöskin turvattava, että juuri sanaa varhaiskasvatus saisi käyttää vain palveluista, joka täyttää lain mukaiset varhaiskasvatukselle asetetut vaatimuksen. Varhaiskasvatuksen tulisi olla palvelu lapsiperheille, joka olisi järjestetty sekä laadullisesti että sisällöllisesti samoin kriteerein. Tätä myötä uusi laki takaisi myös varhaiskasvatuksen valvonnalle jonkinlaiset raamit, joita voisi hyödyntää myöskin yksityisen päivähoidon valvontaan (OAJ). Uuden lain odotetaankin antavan vahvempaa sisällöllistä ohjausta ja sen myötä laatua. Sen halutaan vahvistavan varhaiskasvatusta etenkin pedagogisena toimintana. Jotta laadukasta pedagogista toimintaa voisi olla on myös syytä miettiä päiväkotien henkilöstön rakennetta siten, että ammattitaitoisia kasvattajia olisi lapsimäärää kohden riittävästi. Jotta kaikki lapset pääsisivät pedagogisen kasvatuksen piiriin, olisi subjektiivinen päivähoito -ja varhaiskasvatusoikeus säilytettävä ehdottomasti kaikilla lapsilla. On esitetty, että subjektiivista oikeutta rajattaisiin esimerkiksi sellaisissa tapauksissa jossa perheessä jompikumpi vanhempi on äitiys-, isyys- tai hoitovapaalla. Näillekin lapsille on kuitenkin taattava mahdollisuus varhaiskasvatukseen vaikka se sitten olisi osapäiväistä. Euroopan unionin alueella on otettu tavoitteeksi, että 95% yli neljävuotiaista osallistuisi pedagogiseen varhaiskasvatukseen (OAJ). Kansainvälisillä tutkimuksilla on osoitettu kuinka tärkeää roolia varhaiskasvatus ihmisen elämässä esittää. Tutkimuksilla on saatu tunnustettua, että esimerkiksi lasten oppimistulokset myöhäisemmässä iässä paranevat, ja sosiaaliset taidot vahvistuvat. Koko yhteiskunnan tasolla on huomattu naisten osallistumisen työelämään olevan korkeampaa ja taloudellinen kehitys parempaa. (OECD) Laadukkuudesta puhuessa, en voi myöskään unohtaa medioissakin kuohuntaa aiheuttavaa keskustelua päiväkotien lapsiryhmäkoosta. Liian suurissa lapsiryhmissä ja liian suurissa päivähoitoyksiköissä varhaiskasvatuksen laatu, yhteisöllisyys ja yksilöllisyys kärsivät. Vaikka nykyisellään päiväkodeissa suhteutetaan henkilökuntaa suhteessa lapsiin, niin nykyiset ryhmäkokosuositukset kuitenkin mahdollistavat lapsien määrän lisäämisen ryhmiin. Tämä johtuu siitä, että oletetaan etteivät kaikki lapset kuitenkaan ole hoidossa erilaisten hoitosopimustensa vuoksi yhtä aikaan. Lisäämällä yksi aikuinen ryhmään saadaan lisättyä myös lapsia, jolloin ryhmäkoot saattavat paisua hurjiksi. Usein arjessa käy kuitenkin niin, että lapset ovat suhteellisen samaan aikaan hoidossa, lasten vapaapäivät sattuvat samoihin ajankohtiin ja sijaisten saatavuus on heikkoa henkilökunnan sairastuessa. Tällaisissa tilanteissa joutuvat kärsimään lapset, erityisesti pienet lapset sekä erityistä tukea tarvitsevat lapset. Yksilöllinen huomioiminen jää minimiin ja työ muuttuu varhaiskasvatuksesta massojen liikutteluksi, turvallisuuden ylläpitämiseksi ja selviytymiseksi. Tutkimus- ja kehittämistoiminta varmistaa varhaiskasvatuksen laatua Vuodelta 1973 peräisin olevassa päivähoitolaissa ei ole myöskään mitään säädöksiä koskien tutkimus- ja kehittämistoimintaa. Niitä ei ole myöskään suunnitteilla tulevaan varhaiskasvatuslakiin. Tämä on sääli, sillä varhaiskasvatuksen kehittäminen on investointi, eikä menoerä (Opettaja 8-9/2014). Kehittäminen on panostamista tulevaisuuteen ja lapset jos mikä ovat meidänkin yhteiskuntamme tulevaisuus. Muuttuvan yhteiskunnan mukana muuttuvat myös lapsiperheiden tarpeet ja kehittämistyöllä pystyttäisiin vastaamaan myös niihin. Olisikin erittäin tärkeää, että tutkimus- ja kehittämistoimintaa varten resursoitaisiin varoja ja niistäkin säädettäisiin tulevassa uudessa varhaiskasvatuslaissa (Socca 2014). Minusta tuntuu, että politiikoilta, päättäjiltä ja suurimmalta osalta kansalaisista menee yli ymmärryksen mitä laadukas varhaiskasvatus on ja kuinka suuresti se hyödyttää koko yhteiskuntaamme. Panostamalla varhaiskasvatukseen panostamme siihen että yhteiskunnallamme on hyvä olla. Subjektiivinen päivähoito takaa muun muassa sen, että lasten perheet eli vanhemmat kykenevät olemaan osallisena työelämään, ehkäisemme syrjäytymistä, lisäämme tasa-arvoa ja osallisuutta. Ennen kaikkea subjektiivisella päivähoidolla takaamme sen, että kaikkien lasten on mahdollista osallistua pedagogiseen kasvatukseen. Uuden lain keskiössä pitäisi olla lapsi ja lapsen mahdollisuudet osallistua leikkiin, oppia, harjoitella sosiaalisia vuorovaikutussuhteita, mahdollisuus innostua ja kokea elämyksiä. Outi Kakkonen, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Laki lasten päivähoidosta. 19.1.1973/36 Maija-Leena Nissilä 2014. Ei vieläkään vakalakia. Opettaja 8-9. 12–15. OECD. Early Childhood Education and Care. Verkossa. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Varhaiskasvatuslaki. Verkossa. Torbjörn Stoor. Sosiaalialan osaamiskeskusten lausunto varhaiskasvatuslaista 27.5.2014. Socca – Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus. Verkossa.
Yhteisötaidetta leikkipuistoihin, osallisuutta kaupunkitilaan
Taiteen hyvinvointivaikutukset ovat viime vuosina herättäneet paljon kiinnostusta sosiaali- ja terveysalalla. Taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta on pyritty parantamaan ja hyvinvointialoille on kehitetty erilaisia soveltavan taiteen menetelmiä. Kiinnostuksen taustalla ovat taiteen kokemisesta ja harrastamisesta seuraavat moninaiset positiiviset hyvinvointivaikutukset. Osallistuin käynnissä olevaan kehittämistyöhön sosionomi (ylempi amk) –tutkintoon liittyvällä opinnäytetyölläni, jossa arvioin Helsingin kaupungin leikkipuistoissa ja asuinalueilla vuosien 2011 - 2012 toteutettujen Taidekuuri -yhteisötaideprojektien vaikutuksia. Arviointi kohdistui 13 erilliseen, mutta toiminnan tasolla samalla ”kaavalla” toteutettuun yhteisötaideprojektiin, jotka toteutin yhdessä taiteilija-työparin kanssa. Projektien tavoitteena oli tarjota lapsille mahdollisuus taiteen tekemisen ja onnistumisen kokemuksiin, lisätä lasten näkyvyyttä kaupunkitilassa sekä tuoda taidetta ja kulttuuria asuinalueiden arkeen. Taide rakentaa yhteistä todellisuutta Lähestyin arvioinnissa yhteisötaiteellista toimintaa sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen ja sen käytännön sovelluksen sosiokulttuurisen innostamisen viitekehyksestä. Sosiokulttuurinen innostaminen on sosiaalipedagogisesta teoriasta nouseva moninainen kasvatus- ja kansalaistoiminnan metodologia, jota toteutetaan ihmisten arkisissa ympäristöissä ja yhteisöissä. Sosiokulttuurisessa innostamisessa on aina mukana kolme ulottuvuutta ja niistä nousevaa perustehtävää: kasvatuksellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Kasvatuksellisen ulottuvuuden ydin on persoona ja osallistavan kasvatuksen avulla tavoitellaan ihmisen persoonallista kehittymistä, asenteiden muutosta, kriittisen ajattelun kehittymistä, oman vastuun tiedostamista, herkistymistä ja motivaation heräämistä. Sosiaalisen ulottuvuus keskittyy ryhmään ja yhteisöön, jolloin olennaiseksi nousee ihmisen oman osallistumisen kautta tapahtuva integroituminen yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä samalla pyrkimys näiden laadullisen muutokseen. Kulttuurisessa ulottuvuudessa toiminnan tavoitteena on ihmisen luovuuden ja monipuolisen ilmaisun kehittyminen. (mm. Kurki 2006: 154 -155, Nivala 2008) Erilaiset taiteelliset aktiviteetit voivat toimia sosiokulttuurisen innostamisen välineinä. Innostamisen yhteydessä taiteen ymmärretään olevan keino ympäröivän todellisuuden tutkimiseen ja yhteisölliseen toimintaan innostamiseen. Yhteisöllistä taidekasvatusta tutkinut Mirja Hiltunen (2009) toteaa postmodernin taidekasvatuksen korostavan taiteen tehtävää yhteisen todellisuuden symbolien rakentajana, sosiaalisen ja kulttuurisen alueen edistäjänä ja syvemmän ymmärryksen mahdollistajana. Hänen mukaansa yhteisöllisen taidekasvatuksen lähtökohdan tulisi löytyä sosiokulttuurisesta ympäristöstä, vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta toisten kanssa. Taidekasvatuksen tavoitteena on, että yhteisöille syntyy uutta ymmärrystä niistä sosiaalisista ja kulttuurisista maailmoista, joissa ne elävät. Yhteisölliset taidekasvatusprosessit synnyttävät sekä toiminnallista yhteisöllisyyttä että symbolista yhteisyyttä, mikä tukee osallistujan yksilön ja yhteisön toimijuutta, voimaantumista ja emansipaatiosta. (Hiltunen 2009: 253-257) Taidekasvatusta ja osallisuutta tukevia oivalluksia Taidekuurin keinoin Leikkipuistossa toteutettava Taidekuuri on taiteellinen seikkailu, jossa puistojen lapset osallistuvat asuinalueiden julkiseen tilaan sijoitettavan yhteisötaideteoksen taiteiluun. Arvioinnin kohteena olevien projektien teokset syntyivät tilan, taiteilijan ja lasten välisissä dialogeissa siten, että taiteilija haki asuinalueen tilasta tai historiasta teeman lapsille tulkittavaksi ja eteenpäin työstettäväksi. Teosten teemat toimivat leikin ja mielikuvituksen liikkeelle lähettäjinä ja rajasivat leikkikentän sopivaksi. Miltä näyttää ja minne menee Taikametro? Millainen on Kiiltokala? Mitä aarteita löytyy puiston paikalla olleen Lammen pohjalta? Lapset taiteilivat teoksen osat puistoissa järjestetyn kahden viikon mittaisen kuvataidetyöpajan aikana. Taiteilija sommitteli ja kokosi yhteisötaideteokset sillä periaatteella, että kaikkien lasten tulkinnoille tuli yhtä merkittävä paikka niissä. Teokset ripustettiin esille lasten omalle asuinalueelle, jolloin lapset pääsivät muokkaamaan julkista tilaa sekä kuulemaan yhteisöltä tulevan palautteen. Suurin osa teoksista sijoitettiin kirjastoon, yksi metroasemalle ja yksi kauppakeskuksen liiketilan ikkunaan. Yhteisötaideteoksia syntyi tarkastellulla ajanjaksolla 13. Niiden sisään mahtui yhteensä 2610 erillistä lasten tekemää teosta. Ohjaajien arvioiden mukaan leikkipuistoissa järjestettävän iltapäivähoidon koululaisista työpajoihin osallistui puistosta riippuen 70 -100 % kaikista iltapäiväkerholaisista. Vapaaehtoisiin työpajoihin osallistui lapsia, joiden puistohenkilökunta ei uskonut aiemman kokemuksen perusteella osallistuvan mihinkään yhteiseen aktiviteettiin sekä lapsia, jotka saivat mahdollisuuden näyttäytyä uudessa ja positiiviseksi tulkitussa roolissa taiteellisen työskentelyn avulla. Erityinen huomio kiinnittyi poikien aiemmasta poikkeavaan osallistumisaktiivisuuteen; pojat osallistuivat innolla ja kertoivat motivoituvansa siitä kokemuksesta, että saa ”kerrankin tehdä sellaista mitä itse haluu”. Taidekuurien toiminnallisten prosessien aikana syntyi erilaisia kohtaamisen tiloja, joiden puitteissa oli mahdollista herkistyä tarkastelemaan itseään, maailmaa ja yhteisön jäseniä uudella tavalla. Omat ja toisten onnistumiset, oivallukset ympäristön olemuksesta ja kuvallisen ilmaisun kehittyminen innostivat lapsia osallistumaan työpajaan jakson aikana useita kertoja. Toiminnan seurauksena syntyi mahdollisuus tarkastella yhdessä myös sitä, millaisia yhteisötason osallistumismahdollisuuksia instituutioissa ja kaupunkitilassa lapsille on. Fyysiseen kaupunkitilaan suunniteltu yhteisötaideteos ja sen ehdoilla toteutettu projekti toivat toiminnan myötä esiin tilaan ”kätkeytyneitä” kulttuurisia rakenteita ja tiedostamattomia ajattelumalleja. Prosessin aikana oli mahdollista kyseenalaistaa ja arvioida uudelleen sitä, miten lapset näkyvät kaupunkitilassa. Lapsiin kaupunkitiloissa kohdistuva rajoittava hallinta (ks. Strandell 2012 , Kiili 2011, Koskela 2009) tuli näkyviin siinä, miten tiedostamattomasti teoksille tarjottiin tilaa lastenosastoilta eikä suinkaan sieltä, missä ne olisivat kaikkien näkyvillä. Teosten yleisöpalautteessa painottui ilo siitä, että lapset saavat kädenjälkeään kerrankin näkyvälle paikalle. Vahvimmillaan lasten näkyminen noteerattiin yleisökommentilla, jonka mukaan lasten ilmaisua sisältänyt teos edusti ainoaa asiaa, jossa asuinalueen lapset näyttäytyvät positiivisessa valossa. Teosten sijoittaminen yllättävään paikkaan ja kaikkien näkyville oli myös tekijä, joka motivoi lapsia osallistumaan, sai yleisön reagoimaan ja vahvisti osaltaan yhteisöllisyyden kokemusta. Yhteisötaide osallisuuskasvatuksen välineeksi Arvioinnin perusteella leikkipuistoissa toteutettava taidetoiminta tulisi ottaa todelliseksi vaihtoehdoksi, kun lasten oikeutta taiteeseen ja kulttuuriin sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen toteutetaan. Taidekuuri-toiminnan kokemusten perusteella Helsingin kaupungin leikkipuistot soveltuvat toimintaympäristöinä sosiokulttuuriselle innostamiselle ja yhteisötaideprojekteille, koska niissä järjestettävä toiminta on helposti ja yhdenvertaisesti saavutettavissa kaikille alueen lapsille ja niiden toimintaperiaatteet vapaaehtoisuuteen perustuvasta osallistumisesta ja kaikille avoimista tiloista tukevat sosiokulttuuriseen innostamisen mahdollisuuksia ja yhteisöllistä lähestymistapaa. Taidekuuri-projektien keskeisiä elementtejä saavutettavuuden ja rakenteen suhteen voi hyödyntää muissakin projekteissa, mutta käytännössä menetelmätason soveltamiseen liittyy siinä määrin taiteen ja sosiokulttuurisen innostamisen edellyttämää osaamista, että sellaisenaan siitä ei toivottua ”taidelähtöistä menetelmää” kannattanut kehittää. Taidekuurien arvioinnin perusteella taiteilijoiden ohjaamat yhteisötaideprojektit tulisi menetelmäkehittämisen sijaan nähdä avoimina prosesseina ja interventioina, jotka avaavat tietä asuinalueiden ja yhteisöjen kehittymiselle. Taiteen tuomista hyvinvointipalveluiden osaksi ei tulisikaan lähestyä vain menetelmäkehittämisen tai saavutettavuuden näkökulmasta, vaan myös ja nimenomaan sillä perusteella, että taiteen keinoin on mahdollisuus tukea lasten osallisuutta niin lähiyhteisöissä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Tähän tarvitaan avuksi yhteisöihin jalkautuvia taiteen ammattilaisia ja vapautta toimia taiteellisen prosessin ehdoilla. Tuija Salovaara, sosionomi ylempi AMK Artikkelin pohjana oleva opinnäytetyö: Tuija Salovaara 2014: Taidekuureja leikkipuistoihin – Yhteisötaidetta ja osallisuutta kaupunkitilaan. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosionomi ylempi Amk-tutkinto 2014. Lähteet: Hiltunen, Mirja 2009: Yhteisöllinen taidekasvatus - Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissa. Lapin Yliopistokustannus. Kiili, Johanna 2011: Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja sukupolvisuhteiden hallinta. Teoksessa: Alanen, Leena − Harrikari, Timo – Pekkarinen, Elina – Satka, Mirja (toim.): Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Osuuskunta Vastapaino. 167 – 204. Koskela, Hille 2009: Pelkokierre – Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus: Helsinki. Kurki, Leena 2006: Kansalainen persoonana yhteisössään. Teoksessa: Kurki, Leena – Nivala, Elina (toim.) : Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen – Johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan. Tampere: Tampere University Press. Nivala, Elina 2008: Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa – kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen viitekehys. Snellman instituutin A-sarja 24/2008. Kuopio: Snellman instituutti. Strandell, Harriet 2012: Lapset iltapäivätoiminnassa – koululaisten valvottu vapaa-aika. Helsinki: Gaudeamus.
Hyvä varhaiskasvatus edistää lapsen hyvinvointia
Varhaiskasvatuslain uudistusta odotetaan. Keskustelua ovat käyneet niin alan ammattilaiset, erilaiset järjestöt ja liitot kuin poliitikotkin. Varsinkin subjektiivisen päivähoidon rajaamista koskeva keskustelu on käynyt ajoittain kuumana, mutta yhteistä keskustelijoille on ollut se, että he kaikki ajavat mielestään lapsen etua ja parasta. Useimmissa kannanotoissa ja keskusteluissa painotetaan tutkimustuloksiin vedoten laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitystä lasten hyvinvoinnissa. Useiden tutkimusten mukaan laadukas varhaiskasvatus tukeekin lapsen kasvua ja kehitystä ja kaventaa lasten hyvinvointi- ja terveyseroja. Esimerkiksi Britanniassa vuosina 1999–2004 tehty kolmentuhannen lapsen tutkimus osoitti, että laadukkaan varhaiskasvatuksen hyvät vaikutukset ulottuvat pitkälle kouluvuosiin. Kaikkein eniten varhaiskasvatuksesta hyötyvät vähäosaiset lapset, jotka ovat myöhemmin vaarassa syrjäytyä koulutuksesta. (Kalliala & Onnismaa 2014.) Vaikka useat tutkimustulokset puoltaisivatkin laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitystä, on kuitenkin erittäin vaikea sanoa miten päivähoito vaikuttaa lasten kehitykseen, sillä hyvää tutkimusasetelmaa ei ole mahdollista muodostaa. Tutkimusasetelman muodostaminen edellyttäisi täysin samanlaisista perheoloista tulevien lasten satunnaisen jakamisen eri ryhmiin, joissa osa lapsista on kotihoidossa ja osa jaettaisiin laadultaan eritasoisiin päiväkoteihin. On vaikeaa vastata myös siihen, tukeeko laadukas päivähoito myös sellaisten lasten kehitystä, joilla on hyvä olla kotona. Esimerkiksi ruotsalainen tutkimus, jonka mukaan varhain aloitettu päivähoito tukee lasten kehitystä paremmin kuin kotihoito (Andersson 1992, 1996), on herättänyt paljon keskustelua ehkä juuri siksi, että vastaavanlaisia tutkimustuloksia on vaikea löytää muualta. Eräässä asiassa tutkimustulokset ovat kuitenkin yksiselitteiset: päivähoitoon voi liittyä sellaisia tekijöitä, jotka lisäävät suuresti lapsen kehityksen vaurioitumisen riskiä. (Kalland 2011, 149, 152-153.) Varhaiskasvatus tukee myös perhettä Varhaiskasvatuksen johtajat ovat omassa kannanotossaan varhaiskasvatuslain uudistukseen olleet huolissaan siitä, että keskusteluissa on unohdettu huoltajien osuus ja merkitys pienen lapsen elämässä. Suomessa on tyypillistä, että pienten lasten vanhemmat ovat kokopäivätöissä, jolloin hoitopäivät voivat venyä jopa kymmentuntisiksi. (Kalland 2011, 147). Lapsen näkökulmasta varhaiskasvatukseen osallistuminen esimerkiksi kolme- neljä tuntia päivässä voisi olla varhaiskasvatuksen johtajien mielestä mielekkäämpää. Millä voidaan perustella, että ilman perusteltua syytä olisi lapsen edun mukaista viettää mahdollisimman pitkä aika ohjatussa toiminnassa erossa omista huoltajista. Nykyisessä lainsäädännössä ei ole myöskään asetettu reunaehtoja päivähoidon saamiselle, joten pieni lapsi voi olla päivähoidossa yli kymmenenkin tuntia päivässä, vaikka sille ei olisi erityistä tai perusteltua tarvetta. Mm. The Effective Provision of Pre-School Education (EPPE) tutkimuksessa on todettu, että ryhmämuotoiseen varhaiskasvatukseen osallistumisella on myönteisiä vaikutuksia lapsen kehitykseen, mutta samalla myös se, etteivät kokopäiväiset hoitoajat tuota lisähyötyä lapselle verrattuna osapäiväiseen toimintaan. (Anttila ym. 2014) Myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto pitää omassa kannanotossaan varhaiskasvatuslain uudistukseen tärkeänä, että vanhemmilla on aito mahdollisuus valita lapsen yksilöllisin tarpeisiin ja perheen tilanteeseen parhaiten sopiva varhaiskasvatuksen sekä päivähoidon muoto. He esittävätkin, että lakiin kirjattaisiin kunnan velvollisuus huolehtia siitä, että sen alueella on tarjolla varhaiskasvatuksen ja päivähoidon lisäksi myös avointa varhaiskasvatusta. (Mannerheimin Lastensuojeluliiton lausunto 27.5.2014 opetus – ja kulttuuriministeriölle). Näkisin että olisi erittäin tärkeää tarjota vanhemmille myös muunlaisia vaihtoehtoja kuten kerhotoimintaa ja tuoda näiden palvelujen etuja ja hyötyjä enemmän julkiseen keskusteluun. Laadukkaita kerhoja tai avoimia päiväkoteja ei ole vielä ainakaan kaikilla alueilla riittävästi, eikä palvelua näin ollen tarjota aktiivisesti esimerkiksi kotona oleville vanhemmille. Tukemalla vanhempia ja vanhemmuutta heidän kasvatustehtävässään, voidaan myös lisätä lasten ja koko perheen hyvinvointia. Esimerkiksi KASTE- hankkeen juurruttama perhekeskustoiminta on mielestäni loistava esimerkki palveluista joita on lähdetty kehittämään asiakkaan tarpeesta käsin siten, että asiakkaiden omat voimavarat ja asiantuntijuus huomioidaan. Perhekeskustoiminnan kehittämisessä on pyritty korostamaan sen merkitystä sekä lasten, että koko perheen terveyttä ja hyvinvointia edistävänä ja varhaista tukea tarjoavana rakenteena. Niiden tarkoituksena on toimia matalan kynnyksen paikkoina ja tuoda apu ja tuki ihmisen arkiympäristöihin. Perhekeskusten tavoitteina on muun muassa vahvistaa vanhempia kasvatustehtävässä, vahvistaa lasten ja vanhempien osallisuutta, ja tukea perheen arkea. (Halme, Kekkonen & Perälä 2012, 53) Työelämänkäytäntöjen tulee myös kehittyä Jotta vanhempien valinnan vapaus toteutuisi, tulisi myös työelämän joustaa. Työn ja perheen yhteen sovittaminen on usein vaativaa, ja sen maksajina ovat uupuneiden vanhempien väsyneet lapset. Suomessa ei hyödynnetä vielä samalla tavoin osa-aikatyön mahdollisuutta kuin muualla maailmassa. Esimerkiksi Hollantilaiset arvostavat lasten kotihoitoa, eikä siellä edes ole vuorohoitopäiväkoteja. Hollannissa osa-aikatyö on yleistä ja molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus tehdä lyhyempää päivää. Yksi Perheet 24/7- tutkimuksen johtajista ja Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Röngällä onkin viesti suomalaisille työyhteisöille. Röngän mukaan hyvä esimies pystyy ottamaan huomioon työntekijöiden erilaiset elämänvaiheet ja järjestämään pienten lasten vanhempien työvuorot niin, ettei tulisi pitkiä vuoroja. Lastenhoito on myös helpompi järjestää, jos tietää työvuoronsa ajoissa. Vanhempien epätyypillisillä työajoilla voi nimittäin olla kielteinen vaikutus lasten hyvinvointiin. (Siljamäki 2014) Kaikkea päätöksentekoa tulisi mielestäni ohjata aina lapsen ja hänen perheensä etu ja hyvinvointi. Toivon, että uudessa varhaiskasvatuslaissa huomioitaisiin päivähoidossa tapahtuvan varhaiskasvatuksen lisäksi myös avoimen varhaiskasvatuksen palvelut ja perhekeskustyyppinen toiminta ja keskityttäisiin myös näiden palvelujen kehittämiseen. Vanhemmilla tulisi olla oikeus valita juuri ne palvelut, jotka edistävät heidän lastensa ja perheidensä hyvinvointia ja terveyttä. Tämä edellyttää myös yhä tasa-arvoisempaa palkkaus – ja työelämäpolitiikkaa ja tosiasioiden myöntämistä: inhimillisen kehityksen ja yhteiskunnan tulevaisuuden arvokkain tekijä ovat lapsuus ja lapset. Yhteiskunnallisten tavoitteiden kärjessä tulee olla kaikkien lasten kasvumahdollisuuden turvaaminen, oli yhteiskunnan talouden tila mikä hyvänsä. (Kalland 2011, 171.) Leyla Uzun LÄHTEET: Anttila, M.-R., Askola-Vehviläinen, S., Gammelgård, L., Harju, M., Koskinen, E., Kemppainen, S., Kemppainen, T. Kuusisto, H., Kytölaakso, K., Koski-Santti, K. Lahtinen, J. Liuski, P. Näsänen, A.-M., Rantanen, M.-l., Rauvala, K., Rissanen, U., Sairanen, A.-L., Tossavainen, T., Vartiainen, P., Virkki, P. Välimäki, R., & Wikström, M. 2014. Varhaiskasvatusjohtajien verkosto. Varhaiskasvatusjohtajien kannanotto varhaiskasvatuslain uudistamiseen. Halme, N., Kekkonen, M. & Perälä, M.-L 2012. Perhekeskukset Suomessa. Palvelut, yhteistoiminta ja johtaminen. Raportti 62/2012. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Kalland, M. 2011. Päivähoito kiintymyssuhdeteorian valossa. Teoksessa M. Kalland & J. Sinkkonen (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen. Helsinki: WSOYpro Oy, 147-172. Kalliala, M. & Onnismaa, E.-L. 2014. Varhaiskasvatuksen laatu on turvattava. Helsingin Sanomat. Nettilinkki. Mannerheimin Lastensuojeluliiton lausunto 27.5.2014 opetus – ja kulttuuriministeriölle. Varhaiskasvatus on lapsen oikeus – MLL:n lausunto varhaiskasvatuksesta. Nettilinkki. Siljamäki, T. 2014. Vuorotellen kotona. Lapsen maailma 5/2014. Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu. Nettilinkki.
Hyvä, paha lastensuojelu?
Ei liene epäselvää, että lastensuojelun tila on yksi kuumimpia alan puheenaiheita. Erilaisista medioista pursuaa tietoa ja uutisia milloin mistäkin epäkohdasta lastensuojelussa. Hätkähdyttävät uutiset lasten kaltoinkohtelusta lisäävät entisestään huolta lasten ja nuorten sekä perheiden hyvinvoinnista. Vihdoin myös lastensuojelun ammattilaiset ovat rohkaistu-neet kertomaan vaikeasta tilanteestaan. Lastensuojelun työntekijät usealta paikkakunnalta viestivät, etteivät pysty tekemään laadukasta ja lainmukaista työtä nykyresursseilla. Asiakasmäärät ovat suosituksiin ja työaikaan nähden ylimitoitettuja. Työntekijät väsyvät ja työ kärsii. Liiallinen työn prosessointikin heikentää työn laatua. Valvira on tullut selvityksissään samoihin tuloksiin. Sekä asiakkaiden että työntekijöiden oikeusturva vaarantuu. (Jaakkola 2014, 29.) Noin puolet Suomen kunnista tekee lastensuojelutyötä vajaalla miehityksellä. Kolmannes lastensuojelutyötä teke-vistä on epäpäteviä. Nyt asiaan on herätty ja Valvira on aluehallintovirastojen kanssa ryhtymässä kehittämis-toimiin. (Esa 2014.) Herää kysymys, miksi ongelmaan ei ole aikaisemmin havahduttu ja miten tilanne on päässyt näin pitkälle. Tilanteen korjaaminen vaatii aikaa ja ponnistuksia. Toivottavaa olisi, etteivät kehittämistavoitteet jää puheeksi, ja ettei juututa kehittämään hallintorakenteita, vaan löydetään nopeita ratkaisuja asiakastyön pikaiseksi parantamiseksi. Kärsijänä on kuitenkin viime kädessä lapsi. Lapsen kuuluu olla lastensuojelussa keskiössä! Sosiaali- ja terveysministeriö on yhdessä Suomen Kuntaliiton kanssa antanut lastensuojelun laatusuositukset. Laatusuositusten ensimmäisenä sisältöalueena on osallisuus lastensuojeluasiassa ja kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen palveluita kehitettäessä. (STM 2014.) Kokemusasiantuntijuus on tunnustettu ja sitä hyö-dynnetty jo monissa aikuisten erityispalveluissa. Kuullaanko lapsia ja nuoria riittävästi? Kerrotaanko lapsille ja nuorille riittävästi heihin kohdistetuista palveluista ja tukitoimista sekä niiden mahdollisuuksista? Aikuisten ja viranomaisten kielellä esitetty asia ei tavoita lapsen tai nuoren käsitemaailmaa. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila pitää lasten kuulemista erityisen tärkeänä. Hän arvostelee kovin sanoin lastensuojelua, sen johtamista ja viranomaisyhteistyötä. Hänen mukaansa lastensuojelusta puuttuu osaamista, aikaa ja ammattitaitoa. Jos lasta ei ehditä kuulla, ei voida tietää, minkälaisessa todellisuudessa tämä elää. (Kurttila 2014.) Lapsen kaltoinkohtelu voi olla pitkäkestoista ja systemaattista. Oman kokemuksensa tästä jakaa näyttelijä Eero Enqvist. Hän ihmettelee vielä aikuisena, miksei hänen kohteluunsa kasvatusperheessä puututtu, vaikka raportit tarkastuskäynneiltä kertoivat huolestuttavia uutisia. Lapset joutuvat keksimään eri-laisia selviämiskeinoja eläessään huonoissa oloissa. Onneksi näitä voi joskus kääntää vahvuuksiksi. Kaikille ei kuitenkaan näin onnekkaasti käy. Huono-osaisuudesta johtuva häpeän ja huonommuuden tunne voi olla elin-ikäinen. Moniammatillinen auttamistyö ei toteudu, jos jokainen palvelujärjestelmän osa hoitaa vain omaa osaansa kuulematta ja konsultoimatta toisia. Tärkeää olisi myös varata aikaa kunnon selvitystyölle huostaanotoissa – se ei aina ole paras ratkaisu. Uusien vaihtoehtojen ja menetelmien löytäminen olisi toivottavaa. (Tuomaala 2014; Pitkänen 2014; Hiilamo 2014.) Lapsuuden turvattomuudella ja kaltoinkohtelulla on pitkät jäljet Jos koko lapsuutta varjostavat turvattomuus, vanhempien päihdeongelma, taloudelliset huolet tai hyväksikäyttö, ei lapsen terveelle kasvulle ole ti-laa. Lapsi saattaa syyllistää itsensä ja oireilla erikoisilla tavoilla, jotka saattava jatkua aikuisuuteen asti. Toipuminen vaatii monen vuoden prosessia ja oikeanlaista terapiaa. (Leppä 2014.) Siksi lapsen hyvinvointiin on kiinnitettävä huomiota varhaisessa vaiheessa ja jatkuvasti. Herännyt huoli on otettava puheeksi ja pyrittävä auttamaan lasta ja nuorta kohtaamalla tämä arvostavasti ja hienotunteisesti. Luottamuksen rakentaminen alkaa aidosta läsnäolosta, kuuntelusta ja lapsen mielipiteen arvostamisesta. Näillä linjoilla on myös Päivi Nurmi, joka on kirjoittanut kirjan lapsen ja nuoren vihasta. Hän arvelee, että aikuiset liian herkästi tarttuvat vain lapsen ja nuoren pahaan oloon eivätkä osaa rohkaista näitä puhumaan vaikeuksistaan. Kohtaaminen vaatii aikaa ja hitaasti etenemistä lapsen ja nuoren ehdoilla. (Arvonen 2014.) Tämä ei ole uusi uutinen. Vastuu on ensisijaisesti lasten ja nuorten vanhemmilla, mutta perheiden problematiikkakin on murroksessa. Vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmien lisäksi lapsia ja nuoria rasittavaa nykyisin vanhempien työ- ja urahakuisuus. Fyysisesti läsnä olevat vanhemmat eivät ole aina henkisesti läsnä. Työpäivä jatkuu kotona tärkeiden paperien tai läppärin seurassa. Tärkeisiin viesteihin ja puheluihin on vastattava. On valmistauduttava tärkeään kokoukseen. Mutta unohtuu se kaikkein tärkein eli lapsi! On joskus huolestuttavaa nähdä lapsiperheitä liikkeellä – lapsi istuu hiljaa rattaissa, kun äiti ja isä selailevat erilaisia saitteja älypuhelimistaan. Muinainen kännyköiden mainosslogan ”jotta suomalaiset voisivat puhua enemmän” ei enää toteudu. Vanhempien vastuusta ja tukea heidän hyvinvoinnilleen Lastensuojelun arvostelun lisäksi pitäisikin kiinnittää huomiota myös vanhempien vastuuseen ja hyvinvointiin. Pitäisi pohtia, mistä lasten suojelun tarve johtuu. Miksi ja miltä lasta on tarpeen suojella? Mitä voisimme tehdä niille asioille, joilta lasta pitää suojella? Seurausten lisäksi on panostettava syiden hoitamiseen. Perheen tuki voi olla suku tai muu yhteisö. Löytyisikö yhteisöstä resursseja lapsen tai nuoren auttamiseksi? Erilaisten yhteisöjen merkitystä korostetaan jatkuvasti, ja yhteisöllisyydestä hyötyvät kaikki. Yhteisöt luovat turvaa ja niiden toivotaan ottavan vastuuta jäsenistään. Perheen ja suvun lisäksi tärkeitä yhteisöjä ovat mm. naapurusto, järjestöt, seurakunta ja muut alueelliset toimijat. (Seppänen 2014.) Tarve kiinnittyä johonkin yhteisöön on ihmiselle tärkeä. Lapselle ja nuorelle on tarjottava luonnollisia ja turvallisia yhteisöjä, jotta nämä eivät jää vaille sosiaalisia siteitä. Vähenisikö silloin myös suojelun tarve? Hyviä uutisiakin Onneksi lastensuojelusta kuuluu hyviäkin uutisia. Työn näkyväksi tekeminen on yksi niistä. Hyvä työ ei riitä, jos ei siitä kukaan tiedä. Lastensuojelun huonot uutiset muokkaavat yleistä käsitystä huonosta ja toimimattomasta palvelukulttuurista. Myös hyvää on tuotava esiin. Markkinataloudesta tuttu tuotteiden brändäys voisi antaa vinkkejä myös sosiaalialalle. Markkinatalouden malleja voisi muutenkin hyödyntää hyvinvointivaltion palvelujen suunnittelussa ja rahoittamisessa. Suomessa tässä on vielä paljon opeteltavaa, mutta myös paljon mahdollisuuksia. (Luoto 2014; Vartiainen 2014.) Lastensuojelun työntekijät tekevät niukoilla resursseilla parhaansa. Nostamalla lastensuojelun onnistumisia, haasteita ja toiveita yleiseen keskusteluun voidaan vaikut-taa positiivisesti yleiseen mielikuvaan lastensuojelusta. Tarvitaan avointa ja rakentavaa keskustelua siitä, mitkä oikeasti ovat lastensuojelun suurimmat ongelmat, miten resurssit olisi syytä jakaa ja erityisesti, miten lasten ja nuorten ääni saadaan kuuluviin. Tiina Snellman, sosionomi ylempi AMK-tutkinnon opiskelija Lisätietoa Arvonen, Päivi 2014. Lapsen ja nuoren viha on iso haaste aikuiselle. Käsi kädessä 3/2014, 24 – 25. Esa, Miia 2014. Uutisia Valviran selvityksestä. Yle, kotimaa 12.5.2014. Hiilamo, Heikki 2014. Lapsen maailma 2014, 63. Jaakkola, Helena 2014. Lastensuojelun kriisiviestejä. Talentia 5/2014, 28 – 29. Kurttila, Tuomas 2014. Haastattelu Ylen tv-uutisissa 4.7.2014 Leppä, Heli 2014. Lapsuuden hyväksikäytöllä on pitkät jäljet. Käsi kädessä 1/2014, 35 – 36. Luoto, Taina 2014. Hyvästäkin työstä pitää kertoa. Enska 2/2014, 14 – 16. Pitkänen, Kati 2014. Mitä köyhyydelle voi? Noste 2/2014, 22-27. Seppänen, Marjaana 2014. Hyvä paha yhteisöllisyys. Diakonian tutkimus 1/2014, 3 – 6. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2014:4. Lastensuojelun laatusuositus. Tuomaala, Ellen 2014. Itsensä kanssa ihminen on paljaimmillaan. Mielenterveys 1/2014, 4 – 7. Vartiainen, Juhana 2014. Hyvinvointivaltio ja markkinatalous. Yhteiskuntapolitiikka 3/2014, 328 – 336.
Lapsen subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen ei ole perusteltua
Hallitus aikoo rajoittaa rakennepoliittisen ohjelman mukaan subjektiivista päivähoito-oikeutta osa-aikaiseksi lapsille, joiden vanhempi on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidon tuella nuoremman sisaruksen kanssa. Asiasta on käyty kiivasta keskustelua asiantuntijoiden sekä kansalaisten nettiyhteisöjen piirissä, myös oman työpaikkani kahvihuoneessa. Esimerkiksi sosiaalialan korkeakoulutettujen etujärjestö Talentian mukaan ”lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen ei pidä rajoittaa puuttumalla päivähoidon subjektiiviseen oikeuteen. Lainsäädäntöuudistuksella ei saa lisätä eriarvoisuutta eikä leimata perheitä tai lapsia arvioimalla lapsen tuen tarpeita tai perheen olosuhteita äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidontuella olevien vanhempien perheissä”. Myös monet muut sosiaalialan tahot, kuten Lastensuojelun keskusliitto ja Mannerheimin lastensuojeluliitto ovat samoilla linjoilla. Subjektiivisesta päivähoito-oikeuden rajoittamisesta ollaan montaa mieltä. Tuntuu, että Internetin keskustelupalsojen keskusteluissa ollaan rajoittamisen kannalla. Monet tuntuvat kokevan sen olevat hyvä säästökeino; miksi kotona olevalla vanhemmalla pitäisikään olla oikeus viedä lapsensa koko päiväksi päiväkotiin? Ajatellaan näiden vanhempien olevan liian laiskoja hoitamaan omat lapsensa ja, että he käyttävät vain yhteiskunnan etuuksia hyväkseen. Toisaalta THL:n teettämän tutkimuksen mukaan pienten lasten vanhemmat antavat laajasti tukensa subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle. THL:n ja Kelan tutkimusosaston yhteistyönä toteuttamassa Perhevapaat 2013 -väestökyselyssä 73 % parivuotiaiden lasten äideistä ja 81 % isistä oli sitä mieltä, että oikeus päivähoitopaikkaan kaikille lapsille on ehdottomasti säilytettävä (THL 18.3.2014). Lisäksi melkeinpä puolet perheistä ei edes käytä subjektiivista päivähoito-oikeuttaan (THL 8.10.2013). Vuodesta 1996 voimassa olleesta subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta huolimatta vain hieman yli puolet (53,5 %) kaikista alle kouluikäisistä lapsista on päivähoidossa. Alle kolmivuotiaista on päivähoidossa runsas neljännes (27,5 %) ja kolme–kuusivuotiaista 73 %. (Säkkinen & Kuoppala 2013.) Vanhemmat pystyvät arvioimaan lapsen ja perheen tarpeet Lapsen omat vanhemmat ovat yleensä aina parhaita asiantuntijoita oman lapsensa ja perheensä asioissa. Toki on perheitä, jotka tarvitsisivat nykyistä enemmän neuvoja ja ohjausta perheensä ratkaisuissa. Tässä tulisikin toteuttaa palvelunohjausta, jotta heille paras ratkaisu lapsen päivähoitoon löytyisi. Mutta ratkaisu ei voi olla oikeuksien rajoittaminen, vaan oikeiden palveluiden löytäminen. Palveluohjauksella voitaisiin käydä perheen kanssa avointa keskustelua heidän lapsensa varhaiskasvatuksen tarpeesta ja laajuudesta. Tärkeintä olisi löytää lapsen näkökulmasta parhaat ratkaisut. Samalla voitaisiin kartoittaa perheen muut tuen tarpeet. Varhaiskasvatus ei mielestäni saisi olla irrallinen palvelu kunnan muista lapsiperheiden palveluista. Kun lapsen subjektiivista oikeutta rajoitetaan, miten määritetään kuka tarvitsee kokopäiväistä hoitoa sosiaalisin perustein ja kuka hyötyy osa-aikaisesta päivähoidosta? Miten perheiden tarpeet rajataan tarvitseviin ja ei tarvitseviin? On perheitä joilla kaikki voi olla sosio-ekonomisesti hyvin, mutta jotka eivät pysty silti tarjoamaan lapselleen hänen tarvitsemaansa virikkeellistä ympäristöä ja sosiaalisten taitojen harjoittelua. Vanhemman voimavarat voivat monenlaisista syistä olla rajoittuneet. Monella perheellä voi voimavarat olla vähissä, kun perheeseen syntyy uusi lapsi. Voi olla, että vauva tarvitsee erityistä huomiota ja vanhemman lapsen hoito sekä kasvu eivät saa niin paljon huomiota. Lapsen päivän virikkeet voivat olla videon katselua tai tabletilla pelaamista, kun kotona oleva vanhempi yrittää selviytyä arjen pyörityksestä. Lisäksi voidaan pohtia, että missä on nuoremman lapsen oikeudet samanlaiseen vanhemman jakamattomaan huomioon ja varhaiseen vuorovaikutukseen kuin mitä perheen esikoinen on saanut. Vanhemman lapsen ollessa päivähoidossa saamassa laadukasta ikätasoistaan varhaiskasvatusta, saa nuorin lapsista vanhemman jakamattoman huomion ja mahdollisuuden rakentaa ensimmäistä varhaista kiintymyssuhdettaan. Vielä ongelmalliseksi subjektiivisen päivähoidon rajaaminen tekee, että se koskee vain kunnallista päivähoitoa. Voivatko kunnat siis itse määrittää rajaavatko he oikeutta vai ei? Asettaako tämä perheet eriarvoiseen asemaan asuinpaikasta riippuen? Lisäksi jo nyt osa kunnista haluaa lisätä yksityisen päivähoidon määrää. Yleisesti ottaen yksityinen päivähoito on kalliimpaa kuin kunnallinen ja tästä syytä se ei ole mahdollinen kaikille perheille. Jo nyt perheillä joilla on varaa maksaa hieman enemmän, on myös varaa valita laajemmin tarjolla olevista palveluista. Rajoitus lapsen päivähoitoaikaan ei koske yksityistä päivähoitoa ja näin ollen eriarvoistaa perheitä myös tässä. Nykyisin voimassa oleva subjektiivinen päivähoito-oikeus takaa tasa-arvoisen kohtelun kaikille lapsille. Universaalit palvelut, joihin kaikilla on tasavertainen pääsy, on myös useissa kansainvälisissä vertailuissa nähty suomalaisen järjestelmän vahvuutena niiden syrjäytymistä ehkäisevän ja eriarvoisuutta tasoittavan merkityksensä vuoksi. (Lastensuojelun Keskusliitto 28.5.14).Voidaanko tulevaisuudessa enää puhuakaan lapsen oikeudesta, jos on olemassa tietyt kriteerit jotka on ensin täytettävä kuuluakseen oikeuden piiriin? Rajoittaminen ei tue syrjäytymisen ehkäisyä eikä se tasoita koko ajan kasvavaa eriarvoisuutta. Leena, sosionomi ylempi AMK -opiskelija Lastensuojelun keskusliitto, verkossa Mannerheimin lastensuojeluliitto, verkossa Talentia, verkossa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, verkossa Salmi Minna 2013, Tiedosta terveyttä ja hyvinvointia Säkkinen Salla & Kuoppala Tuula (2013): Lasten päivähoito, THL.n tilastoraportti 34/2013.
Osallistuminen on sekä tavoite että toiminnan muoto päiväkodissa
Sosiaalipedagoginen osallisuus varhaiskasvatuksessa Osallisuuden käsite on Suomessa tullut erityisen suosituksi 2000- luvun kuluessa. Useat osallisuushankkeet pyrkivät erityisesti lasten ja nuorten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien edistämiseen (Nivala & Ryynänen 2013, 12.) Lasten osallisuus on kirjattu mm. YK:n lasten oikeuksien sopimukseen, valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin sekä uudistuneeseen lastensuojelulakiin. Esa Iivonen pohtii Lapsemme lehdessä (1/2014, 15) sitä, kuinka lasten oikeudet toteutuvat tämän päivän Suomessa. Hänen mukaansa edistystä on syntynyt monella rintamalla; lapsikuolleisuus on vähentynyt merkittävästi, samoin lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta. Kuitenkin hän nostaa esiin myös haasteita, joista merkittävin on lasten keskinäinen eriarvoistuminen. Mari Vuorisalon mukaan eriarvoistuminen alkaa jo syntymästä. Päiväkoti-ikäisellä lapsella on jo kodista saadut kokemukset ja opit mukanaan, hänellä on jo tietty käsitys itsestään ryhmän jäsenenä ja aavistus siitä millaisen aseman hän voi itselleen ryhmässä ottaa. Päiväkodissa tuo käsitys joko vahvistuu tai muuttuu. (Siltamäki, 2014, 30) Esa Iivosen mukaan lasten näkemysten huomiointi on yleisesti ottaen parantunut, mutta monin paikoin palvelujärjestelmässä lapsi nähdään yhä enemmän toiminnan kohteena kuin aktiiivisena toimijana (Lapsemme 1/2014, 15.) Maarit Alasuutarin mukaan (Kasvatus 3/2014, 308) aikuisten erilainen asema suhteessa lapsiin tuottaa yhä haasteita siinä, miten lasten oikeuksia ja osallisuutta voidaan ymmärtää arjessa. Osallisuudesta Usein ajatellaan, että jo pelkkä sana osallisuus kertoo, mihin pyritään, kunnes päädytään hämmennnykseen, kun huomataankin tavoitteen olevan eri ihmisille erilainen. (Nivala & Ryynänen 2013,s.25) Lastensuojelulaissa lapsen osallisuus nähdään lapsen oikeutena saada tietoa häntä koskevasta lastensuojeluasiasta ja mahdollisuutena esittää siitä mielipiteensä (Lastensuojelulaki 13.4.2007/417 5§). Varhaiskasvatuksessa osallisuus saatetaan ymmärtää lapsilähtöisen toiminnan uudeksi nimeksi, mutta osallisuus korostaa lapsen sijasta yhteisöllisyyttä. Osallisuudessa ei nosteta lasta tai aikuista keskiöön, vaan he ovat tasavertaisia toimijoita. (Komulainen, 2014, 23) Sosiaalipedagogisena käsitteenä osallisuus on ihmisen perusluonteeseen liittyvää kuulumista johonkin; olemista, elämistä ja toimimista yhteydessä muihin ihmisiin. Osallistuminen on puolestaan toimintaa, joka edistää osalllisuutta, mutta joka itsessään ei voi olla osallisuuden synonyymi. (Nivala & Ryynänen 2013, 26.) Osallisuuden edellytyksenä on, että yhteisö hyväksyy yksilön jäsenekseen ja että yksilö haluaa olla yhteisön jäsen. Toiminnan tasolla osallisuus edellyttää yhteisöltä todellisia toimintamahdollisuuksia ja yksilöltä niiden hyödyntämistä jollakin tavalla, siis jonkinlaista osallistumista yhteisön elämään, ja se puolestaan edellyttää riittäviä osallistumisvalmiuksia. Kokemisen tasolla puolestaan osallisuuden edellytyksinä ovat yhteisön tarjoamat yhteenkuuluvuuden mahdollisuudet ja yksilön tietoisuuden kehittyminen kuulumisesta johonkin, mahdollisuuksista osallistua ja omasta merkityksestä osana yhteisöä. (Nivala & Ryynänen 2013, 27.) Osallisuuden pitäisi olla jotakin mihin ihminen kasvaa. Edellytyksenä on tällöin se, että lähiympäristö ja läheiset suhteet tukevat osallisuuden tunteen ja kokemuksen muodostumista. Osallisuuden toteutumiseksi tarvitaan tasapainoisia vastavuoroisia suhteita, joissa voimme kasvaa uskomaan omaan merkitykseemme sekä omiin toimintakykyihimme ja toimintamahdollisuuksiimme. (Nivala & Ryynänen 2013, 29) Osallisuus päiväkodissa Osallisuus ei tapahdu automaattisesti, ilman huomion kiinnittämistä osallisuuden edellytysten kasvatukselliseen tukemiseen (Nivala & Ryynänen 2013, 30). Millä tavoin osallisuuden edellytyksiä sitten voitaisiin vahvistaa tai jopa opettaa? Mari Vuorisalon mukaan päiväkoti on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Toiset lapset pääsevät päättämään ja toiset jäävät tai jättäytyvät syrjään. (Siltamäki 2014, 30.) Puhetaito osoittautui Mari Vuorisalon tutkimuksissa tärkeäksi vaikuttamiskeinoksi päiväkodissa. Tasavertaisuus on kuietnkin varhaiskasvatuksen lähtökohta. Tähän pääseminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi.Tasavertaisten osallistumismahdollisuuksien takaaminen jokaiselle lapselle ei tarkoita sitä, että toiminta olisi kaikille samaa, vaan että tarjottaisiin erilaisia tapoja osallistua ja vaikuttaa yhteisiin asioihin, muutenkin kuin puhumalla. Tavoitteena pitäisi olla se, että arvostettaisiin lasten erilaisia vahvuuksia ja luonteenpiirteitä. (Siltamäki 2014, 31) Osallisuuden edistäminen on sosiaalipedagogisen toiminnan ydinaluetta. Osallistuminen on sekä tavoite että toiminnan muoto. Tavoitteena on, että osallistuminen syventää yhteisöön, esimerkiksi lapsiryhmään, kuulumisen tunnetta ja kuulumisen tunne kannustaa osallistumaan edelleen.(Nivala & Ryynänen 2013, 32.) Koska sosiaalipedagogiset toimintamuodot ovat luonteeltaan toiminnallisia (Nivala & Ryynänen 2013, 32), sopii sosiaalipedagoginen toimintatapa lasten osallisuuden vahvistajana saumattomasti varhaiskasvatukseen. Varhaiskasvatuksessa kun lähdetään liikkeelle lapselle ominaisista toimintatavoista: leikkimisestä, tutkimisesta, liikkumisesta ja taiteellisesta kokemisesta. Sosiaalipedagoginen ajattelu osana varhaiskasvatustyötä tukee lapsen kasvua omaksi persoonakseen sekä yhteiskunnan osaksi. Kolkka et al. mukaan persoonan kasvuun vaikuttaa eniten ympärillä oleva yhteisö, ja tällä perusteella sosiaalipedagogiikkaa tulee hyödyntää lapsen varhaimmissa kehitysvaiheissa. Sosiaalipedagogiikka luo perustaa varhaiskasvatukselliselle toiminnalle ja se näkyy varhaiskasvatuksessa sosiaalisena ja pedagogisena toimintana ja ajatteluna. (Kolkka et al. 2009, 200.) Keskustelu varhaiskasvatuslain tiimoilla juuttunut henkilöstön kelpoisuuskiistelyyn Samaan aikaan kun medioissa nostetaan esiin huolta lasten ja lapsiperheiden lisääntyvästä eriarvoisuudesta sekä peräänkuulutetaan lapsen osallisuutta, useissa varhaiskasvatuksen foorumeissa kohistaan uuden varhaiskasvatuslain tuomista kelpoisuusehdoista. Kalliala, Onnismaa & Sajaniemi toteaa Skidi-lehdessä, ettei sosionomeja tulevaisuudessa tarvita tai haluta varhaiskasvattajiksi. Hänen mukaansa lastentarhanopettajan työn vaatimaa osaamistasoa ei ole mahdollista saavuttaa sosiaalialan tutkinnon sivutuotteena, eikä sosiaalialan koulutuksen saaneilla työntekijöillä ole mahdollista valita työtehtäviään niin, että heidän työnsä painottuisi sosiaali- ja perhetyöhön. (Kalliala, Onnismaa & Sajaniemi 2013.) Kelpoisuusehto-kiistelyyn kulutettu energia olisi syytä kohdistaa johonkin merkityksellisempään, kuten varhaiskasvatuspalvelujen kehittämiseen. Sosionomit omaavat sosiaalipedagogisten menetelmien ja teorian osaamista, jota voitaisiin hyödyntää niin lapsiryhmissä työskentelyssä että uudenlaista varhaiskasvatuspalvelua kehitettäessä. Sosiaalialan osaamiskeskuksen lausunnossa varhaiskasvatuslaista todetaan lapsia ja lapsiperheitä koskevien palvelujen kokonaisuuden ja moniammatillisen yhteistyön tärkeys (Lausunto varhaiskasvatusta koskevan lainsäädännön uudistamistyöryhmän esityksestä. 27.5.2014.) Uudenlaisessa varhaiskasvatusympäristössä perheet ja lapset voisivat saada tarvitsemansa palvelut ”saman katon alta”. Tällöin yliopistossa valmistuneet varhaiskasvattajat voisivat keskittyä oman osaamisalansa hyödyntämiseen ja sosionomit omaansa, jaetun johtamisen periaatteiden mukaisesti. Jaettu johtajuus toteutuu tasa-arvoisessa ja vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa. Jaetussa johtajuudessa eri tieteen alojen osaaminen yhdistetään palvelemaan parhaiten asiakkaan tarpeita. Esimerkiksi tiimissä johtajuuden saa se henkilö, jolla on tietyllä hetkellä käsiteltävästä asiasta parhaat tiedot ja osaaminen. Tavoitteena on yhdessä oppimisen mahdollistuminen. Sillä tämän ajan työelämässä yhden tieteen viitekehys tai yhden osaamisalueen hallinta, eivät riitä esiin tulevien haasteiden ratkaisemiseen.(Isoherranen, 2012, 10,48-49.) Lasten osallisuuden vahvistaminen sekä osallistumisvalmiuksien lisääminen ovat tämän päivän varhaiskasvatuksen haasteita ja kehittämiskohteita. Osallisuuden edellytysten kasvatukselliseen tukemiseen varhasikasvatusympäristössä Sosionomi (AMK) koulutuksen saaneilla varhaiskasvattajilla olisi mielestäni paljonkin annettavaa. Lisätietoa ja lähteitä Iivonen, E. 2014. Miten lasten oikeudet toteutuvat suomessa?. Lapsemme 1/2014 Isoherranen, K. 2012. Uhka vai mahdollisuus: moniammatillista työtä kehittämässä. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto Kalliala, M, Onnismaa E_L, & Sajaniemi N. 2013.Varhaiskasvatuksen henkilöstön kelpoisuusehtojen selkiyttäminnen. Skidi-lehti. Kasvatus 3/2014. Onko lasten oikeus turvattu oikeuksista puhumalla? Kokka, M., Mantela, J., Holopainen, A., Louhela, J., Packalen, L. & Kaisvuo, T. 2009. Yhteiskunnallinen osaaminen- Haaste ja tehtävä. Helsinki: Kirjapaja Komulainen Tanja. Torstai on toiveita täynnä. Kasvu 01/2014 Lausunto varhaiskasvatusta koskevan lainsäädännön uudistamistyöryhmän esityksestä. 27.5.2014. Nivala, E., Ryynänen, S. 2013. Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, vuosikirja 2013. Sitamäki T. 2014. Sana on valtaa. Lapsen maailma 4/2014.
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto