Uudistuva sosiaalialan osaaminen

Sosiaalialan AMK- ja YAMK-tutkinnon opiskelijoiden yhteisblogi Tilaa RSS-syöte

Syrjäytymisen stereotypiaa
placeholder-image
28.3.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Syrjäytymiskeskustelu on käynyt kuumana jo pitkään. Nimittäin tutkijoiden, opetus-, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten, poliitikkojen ja journalistien toimesta. Nuorten ääni ei ole keskusteluissa juuri kuulunut, vaikka heistähän tässä on kyse. Siksi halusinkin antaa blogissa äänen itse asiantuntijoille, näille nuorille, joiden ääni ei kuulu heitä koskevissa keskusteluissa. Mitä aiheesta ajattelevat yhteiskunnan syrjäytyneen kriteerit täyttävät nuoret? Tätä selvitettiin Vamoksen starttivalmennusryhmässä kuuden nuoren paneelikeskustelun voimin. Mitä se surullisen kuuluisa syrjäytyminen sitten on? Kuka on syrjäytynyt? Nuoret ovat yhtä mieltä siitä, että syrjäytymistä sanana on vaikea määritellä, sillä sen alle niputetaan niin suuri joukko ihmisiä erilaisilla taustoilla. He kokevat, että narkomaaninuori, kotiin tietokoneen ääreen jumittunut nuori, välivuotta pitävä nuori, masentunut nuori ja työtön nuori on väärin lokeroida saman termin alle. Kuinka hyvin yhteiskunnan asettama tärkein syrjäytymisen kriteeri "koulutuksen  ja työelämän ulkopuolella" istuu esimerkiksi välivuotta pitäviin nuoriin? Linda: ”Syrjäytymistä sanana ei voi tarkkaan määritellä, koska ne, joita ajatellaan syrjäytyneiksi, jotka eivät ole koulussa tai töissä, heitä on monenlaisia. Esimerkiksi Itiksessä hengaava narkkari on eri asia kuin henkilö, joka pelaa tietokonepelejä kotona. Samoin kuin henkilö, joka pitää välivuoden, tai ei saa töitä, tai itsestä riippumattomasta syystä ei opiskele." Juha: "En välttämättä näe sitä niin, että jos ei opiskele tai ole töissä niin on syrjäytynyt. Enemmän ajattelen sen niin, että jos on kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella, ei ole kavereita, ei töitä eikä koulua, niin se on pahempi juttu.  Syrjäytymistä on niin monenlaista, on narkkarit, on tietokoneen ääressä istujat.” Mediassa ja yleisessä keskustelussa puhutaan syrjäytymisestä ja syrjäytyneistä. Suurin osa nuorista koki termin negatiiviseksi ja leimaavaksi ja yleisen mielipiteen olevan se, että syrjäytymisen syyt ovat omassa itsessä. Linda: "Syrjäytyminen sanana on huono, syrjäytetty olisi parempi, sillä syrjäytyminen johtuu usein itsestä riippumattomista syistä. Ärsyttää se, että ihmiset, joiden syrjäytyminen on oma valinta, rinnastetaan niihin, jotka ovat tilanteessa itsestä riippumattomista syistä. Tämä aiheuttaa sen, että ennakkoluulot heräävät myös niitä ihmisiä kohtaan, jotka haluaisivat olla kiinni yhteiskunnassa mutta eivät pysty siihen.” Mirella: ”Mun mielestä syrjäytynyt sanana kuulostaa syyllistävältä, tulee olo, että on aina oma vika että on syrjäytynyt, vaikka se ei todellakaan aina ole.” Helsingin Diakonissalaitos julkisti maaliskuussa tutkimuksen syrjäytymiseen johtavista poluista. Tutkimuksen mukaan nuoria syrjäyttäviä tekijöitä ovat pallottelu palvelusta toiseen, kokemus siitä, että on ei-toivottu asiakas, yksinäisyys, koulukiusaaminen, masennus ja muut mielenterveysongelmat,  omanarvontunteen puute, luottamuspula auttajatahoihin, luottotietojen menetys, asunnottomuus ja kouluvaikeudet peruskoulussa. Poikkeuksen yleiseen keskusteluun tutkimus tekee siinä, että tuloksissa puhutaan vahvasti  syrjäytymisen sijaan syrjäyttämisestä. Tutkimuksessa tuodaan esiin se, että  syrjään saattaa jäädä avusta huolimatta. Yhteiskunnalla ja sen palveluilla on oma  roolinsa syrjäytymisessä. Tutkimuksessa esiin tulleet syrjäytymistä edesauttavat tekijät nousevat esiin myös näiden nuorten kokemuksissa. Mikko lopetti lukion kesken masennuksen takia, Juhan taustalla on koulukiusaamista, Lindalla on luottamuspula auttaviin tahoihin. Jokaisen palvelukaareen mahtuu useita erilaisia auttajatahoja, mutta siitä huolimatta jokainen seisoo yhä lähtöruudussa. Omanarvontunto on kokenut matkalla kolauksia. Juha: ”Joku tietty häpeän tunne kyllä liittyy syrjäytymiseen, itse häpesin sitä, että olen syrjäytynyt ja yritin kieltää sen. Tuntui, ettei mua hyväksytä omana itsenäni.” Jussi: ”Tuntui ihan, että oli eri persoona.” Tutkimuksen mukaan moni nuorista koki tulleensa pallotelluksi paikasta toiseen ja olleensa ei-toivottu asiakas. Yksilö nähdään ongelmanuorena, eikä nuorta ongelmien takana kyetä kohtaamaan aidosti. Kokonaisvaltainen auttaminen typistyy oireiden hoitamiseksi. Nuoret ovat yhtä mieltä siitä, että yleinen asenne syrjäytyneitä kohtaan on huono. Vaikka syrjäytynyt-termin käyttökelpoisuudesta ja leimaavuudesta on ollut puhetta, kokevat nuoret kuitenkin siihen liitetyn negatiivisuuden kiinnittyvän ensisijaisesti asenteisiin. Käsitykset vaikuttavat siihen, miten nuoreen suhtaudutaan ja miten hänet kohdataan. Joonas: ”Mun mielestä syyllistävyys on keskustelussa, ei sanoissa. Pitäisikö vaan puhua niin ettei syyllistetä? Asenne ratkaisee eikä sanamuotojen valinta.” Mikko: ”Vaikka tähän keksittäisiin joku uusi sana, niin siihen nopeasti keskustelussa liitettäisiin samat merkitykset kuin syrjäytymiseen. Se ei tuu sanasta, se tulee ihmisistä, kun ne tietyt asiat liitetään tiettyyn sanaan. Asenne on ihmisissä, ja sanan negatiivinen kaiku tulee ihmisistä ja kulttuurista, eikä siitä varsinaisesta sanasta.” Miten asenteita sitten voi muuttaa? Hyväksi keinoksi asenteiden muuttamiseen nuoret kokivat avoimuuden, syrjäytymisestä puhumisen ja syrjäytymisen eri muotojen tekemisen tutuksi ihmisille. Juha: ”Jos ei lähipiirissä ole ketään [syrjäytynyttä] ei ihmiset ymmärrä välttämättä mitä syrjäytyminen on. Pitäisi ehkä valistaa enemmän ihmisiä siitä, mistä eri syistä ihmiset on ajautuneet siihen tilanteeseen.” Linda: ”Ihan sama kaikissa muissakin asioissa, joita ei tunne tai ei tiedä, niin  niistä muodostaa itse jonkun mielikuvan. Yks olisi se, että ihmiset pystyisivät  avoimesti kertomaan siitä, että olen ollut tai olen syrjäytynyt. Se jos ihmiset puhuu anonyymeina, voi olla tietty ihan hyvä, mutta siitä tulee mieleen, että miksi siitä ei voi puhua omalla nimellä ja naamalla, että siinä on jotain outoa tai  hävettävää, joka taas ylläpitää sitä leimaa. Ihmisten pitäisi tajuta, että se syrjäytynyt on ihan tavallinen tyyppi, se voi olla kuka tahansa, minkä tahansa näköinen ja mistä yhteiskuntaluokasta vaan, että ei syrjäytyneelle ole stereotyyppiaa.” Joonas: ”Ehkä syrjäytymisestä pitäisi vaan puhua, miten muutenkaan ne asenteet muuttuisi.” Niin. Pitäisikö asenteiden muuttaminen aloittaa meistä jokaisesta itsestämme? Meidän asiakkaidemme luottamuspulasta kärsivien auttavien tahojen tulisi katsoa peiliin ja pohtia omaa asennettamme syrjäytymiseen ja tapaamme kohdata nuori. Painetaan nuoria syrjäyttävät tekijät mieleemme ja kiinnitetään entistä paremmin huomiota nuoren auttamiseen näissä asioissa. Noudatetaan nuorten neuvoa asenteiden muuttamisesta ja puhutaan. Puututaan keskusteluun, puhutaan syrjäytymisestä ja sen erilaisista syistä, annetaan myös nuorille mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Eräs nimeltä mainitsematon eduskuntapoliitikko kuultuaan syrjäytyneiden lukumäärän totesi, ettei hän kyllä usko siihen, että syrjäytyneitä voisi olla näin paljon, kun ei niitä missään näe. Huolehditaan yhdessä siitä, että jatkossa näkyy. Ja kuuluu. Eeva Piha, Sosionomi YLEMPI AMK-opiskelija Helsingin diakonissalaitoksen artikkeli

Lue lisää

Stereotyyppiset mediakuvastot sulkevat maahanmuuttajia kotoutumisen ulottumattomiin
placeholder-image
28.3.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Kiukusta jäykkänä seuraan YLE:n iltauutisia. Uutisissa kerrotaan maahanmuuttajista, joita ei Helsingin maistraatissa merkitä väestötietojärjestelmään, koska heillä ei ole henkilöllisyystodistusta tai heidän henkilöllisyyttään ei voida varmentaa. Ilman rekisteröintiä he eivät voi saada esimerkiksi KELAn tukia tai pankkitiliä. Uutisessa kuvataan kadulla ja kauppakeskuksessa liikkuvia ihmisiä, jotka ovat ulkonäöltään tummaihoisia. YLE:n uutisissa näytetään myös kuvaa Oulun vastaanottokeskuksen ryhmästä, jossa joukko miehiä opettelee suomen kieltä. Uutiseen on haastateltu kahta asiantuntijaa, mutta kumpikaan heistä ei ole maahanmuuttaja. Ei voi olla totta, ajattelen. Uutisten kuvamateriaalissa esiintyvät henkilöt ovat helposti tunnistettavissa, vaikka pyrkimys onkin ollut kuvata heitä takaapäin. Ovatko nämä henkilöt ns. paperittomia? Entä ihmiset vastaanottokeskuksessa? Tiesivätkö he antaessaan lupaa (onhan sellainen?) kuvaamiselle, että kuvamateriaali linkitetään uutiseen, jossa kerrotaan ihmisistä, joilla ei ole henkilöllisyystodistusta? Pohdin mielessäni, että tilanne on aivan sama, kuin oma kuvani liitettäisiin (ilman lupaani) uutiseen, jossa kerrotaan naisten aborteista tai ehkäisystä… Media luo sisältönsä kautta arjen kansalaisuuden rakenteita. Se pystyy näkökulmia rajaamalla ottamaan mukaan, mutta myös sulkemaan ulkopuolelle ihmisiä. Tutkimuksissa ja maahanmuuttajien omissa kokemuksissa toistuvat ajatukset siitä, että median kuvasto on hyvin usein negatiivista, ongelmapainotteisesti tai stereotyyppisesti monikulttuurisuutta kuvaavaa. Juha Siitosen mukaan voimaantumista mahdollistava konteksti on turvallinen ja arvostava. Kotoutuminen puolestaan on niin Suomen lain kuin tutkimustenkin mukaan kaksisuuntaista – siihen vaikuttavat maahanmuuttajien sopeutumisen lisäksi valtaväestön asenteet. Myös yhteiskunnan tulee pystyä kehittymään sen väestöryhmien jäsenten muuttuessa. Vastavuoroista luottamusta pystyy rakentamaan pyrkimällä löytämään vahvuuksia ja ihmisryhmiä yhdistäviä asioita. Onnistuneeseen kotoutumisilmapiiriin voidaankin ajatella kuuluvan maahanmuuttajien arvostaminen. En pysty ymmärtämään, miksi monikulttuurisuuden uutisointi nostaa usein esille vain monikulttuurisuuden haasteita. Ongelmiin keskittyminen rakentaa harvoin luottamusta valtaväestön ja vähemmistöjen välillä. Sari Pietikäisen mielestä vähemmistöryhmien oma media voi olla tapa voimauttaa yksilöitä ja yhteisöjä. Omalla kielellä tuotettu materiaali internetissä tai radiossa voi toimia yhteisöllisen identiteetin rakentajana. Oman kielen kautta ihminen tulee näkyväksi ja osalliseksi yhteiskunnassa ja yhteiskunnasta. Oma media voi olla myös mahdollisuus rakentaa dialogisuutta valta- ja vähemmistöryhmien välillä. Nuoret elävät 2010-luvulla mediassa ja mediasta. Maahanmuuttajanuoret samastuvat malleihin, joita he mediassa (internet, uutiset, elokuvat, tv-sarjat, ajankohtaisohjelmat, mielipidekirjoitukset) havainnoivat. Myönteisten roolimallien esille nostaminen on tärkeää, sillä nuoret pyrkivät löytämään itseään seuraamalla mediaa ja henkilöitä, jotka he kokevat olevan itsensä kaltaisia. Ei ole siis merkityksetöntä, millaista samastumismallia heille mediassa tarjotaan. Mediassa esiintyvät työssäkäyvät ammattilaiset ja elämässään menestyneet maahanmuuttajat voivat kannustaa nuoria pyrkimään elämässään eteenpäin: opiskelemaan ja hakeutumaan työmarkkinoille. Heidän esimerkkinsä luo nuoriin tulevaisuuden uskoa. Millä tavalla erilaisessa kotoutumisen vaiheessa olevat maahanmuuttajat näkyvät mediassa? Kuinka usein he osallistuvat ajankohtaisohjelmiin tai saavat tekstejään julkaistuksi mielipidesivuilla? Suomeen muuttaneet yksilöt ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, jossa on mukana eri-ikäisiä, eri syistä Suomeen muuttaneita, eri uskontoja ja kansallisuuksia edustavia ihmisiä. He voivat olla Suomessa jo pitkään asuneita Suomen kansalaisuuden saaneita työssä käyviä ihmisiä sekä ihmisiä, jotka ovat vastikään Suomeen tulleita. Ei siis ole perusteltua, että heidät esitetään mediakuvastoissa stereotyyppisesti, esimerkiksi niin, että yksi maahanmuuttaja valitaan mielipiteineen edustamaan koko vähemmistöryhmää tai että nuorisolle suunnatuissa tv-sarjoissa on ”se yksi pakollinen” stereotyyppisesti käyttäytyvä tai ulkonäöltään muista erottuva vähemmistöedustaja. Maahanmuuttaja saattaa hyvin usein kokea yhden esitetyn, tiettyyn kulttuuriryhmään kohdistuvan uutisen leimaavaksi. Tämä kokemus helposti kumuloituu yksilön kokemusmaailmassa. Median tuottamat stereotyyppiset mallit maahanmuuttajista ovat omiaan luomaan vähemmistöryhmässä kokemusta ulkopuolisuudesta. Valtaväestölle ne antavat luvan suhtautua vähemmistöihin yleistäen. ”Meidän” ja ”muiden” sijaan median tehtävänä olisi kuitenkin synnyttää kuvaa suomalaisuudesta, johon mahtuvat kaikki täällä asuvat ihmiset. Maahanmuuttajia koskevassa ongelmakeskeisessä keskustelussa saattaa riskinä olla myös itseään toteuttava ennuste. Maahanmuuttajatausta ei itsestään selvästi johda esimerkiksi työllisyyshaasteisiin. Kotoutumisesta käydyssä keskustelussa tulisi muistaa, että kotoutuminen on yksilöllinen ja hyvinkin pitkäkestoinen prosessi. Maahanmuuttajat ovat usein parhaassa työiässä olevia koulutettuja ihmisiä, joilla on paljon voimavaroja yhteiskunnassa hyödynnettäväksi. Siksi maahanmuuton mukanaan tuomien haasteiden sijasta olisikin tärkeää keskustella maahanmuuton eduista. Kotoutumislain tarkoituksena on tukea ja edistää maahanmuuttajan kotoutumista sekä mahdollisuuksia osallistua aktiivisesti suomalaisen yhteiskunnan toimintaan. Lain tavoitteena on tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen sekä myönteinen vuorovaikutus eri väestöryhmien kesken. Medialla on valta ja vastuu käsitysten tuottamisessa. Osa myönteistä vuorovaikutusta on se, että valtaväestön pääosin ylläpitämät mediat nostaisivat positiivisia asioita monikulttuurisuudesta sekä valtaväestön ja vähemmistöjen välisistä kohtaamisista esille. Halutaanko yhteiskunnassa median kautta yhä edelleen luoda kuvaa, että maahanmuuttajat ovat ja tulevat aina olemaan ”ulkopuolisia” suomalaisessa yhteiskunnassa, vai olisiko jo aika päästää heidät olemaan näkyvästi osa meitä? Eri väestöryhmien keskinäinen kanssakäyminen on yksi demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan tunnusmerkeistä. Myönteinen asenne maahanmuuttajia kohtaan helpottaa uusien tulijoiden asettumista Suomeen. Siksi myös mediassa pitäisi pyrkiä moninaisempien kuvastojen luomiseen. Ne voivat rakentaa kuvaa monimuotoisesta suomalaisuudesta, johon kaikilla on mahdollisuus identifioitua. Miten me sosiaalialan ammattilaisina voimme huolehtia ja edistää positiivista monikulttuurisuusdiskurssia? (Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, minun ei olisi edes pitänyt tätä kannanottoa kirjoittaa. Parhaimmassa tapauksessa kirjoittajana olisi toiminut kokemusasiantuntija. Minä valtaväestön edustajana tuon esille aina vain välittynyttä tietoa, joka ei ole omakohtaista ja siten täysin aitoa.) Onneksi on myös onnistuneita tarinoita. 1.11.2012 Helsingin Sanomat uutisoi otsikolla Osuuskunta tuo työtä naisille turkulaisesta Golden Daisy -osuuskunnasta, jonka kautta maahanmuuttajanaiset ovat onnistuneet työllistämään itse itseään. Artikkelin onnistunut valokuva hymyilevästä Miatta Sansonista sekä tekstin kautta välittyvä positiivisuus vakuuttavat lukijan monikulttuurisuuden hyödyistä. Hymyillen Sanso toteaa, että ”Hyvä työpaikka tarkoittaa sitä, että on hyvä elämä”. Satu Kinnunen, Sosionomi YLEMPI AMK-opiksleija Lähteet Laki kotoutumisen edistämisestä. Nikunen, Kaarina 2012: Sukupuolittuneet mediakuvastot ja ylirajainen kokemus maahanmuuttajanuorten arjessa. Teoksessa Keskinen, Suvi – Vuori, Jaana – Hirsiaho, Anu (toim.): Monikulttuurisuuden sukupuoli. Kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa. 155-173. Osuuskunta tuo työtä naisille. Helsingin Sanomat 1.11.2012. Shildt, Mari. Verkkodokumentti. Pietikäinen, Sari 2006: Mahdollisuuksien media. Saamen- ja venäjänkieliset tiedotusvälineet yhteisöjensä voimavarana. Teoksessa Martikainen, Tuomas (toim.): Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla. 212-236. Siitonen, Juha 1999: Voimaantumisteorian perusteiden hahmottelua. Oulun yliopisto. Oulun opettajankoulutuslaitos. Väitöskirja. Oulu. Sisäasiainministeriö 2013: Maahanmuuton tulevaisuus 2020. Työryhmän ehdotus. Helsinki, Sisäasiainministeriö, Maahanmuutto. Sisäasiainministeriön julkaisuja 5/2013. Julkaisupäivämäärä 30.01.2013. Verkkodokumentti. Säävälä, Minna 2009: Naisia kotoutumassa Eurooppaan. Vertailevan Femage-hankkeen loppuraportti. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E 35/ 2009. Helsinki. YLE:n Uutiset, 18.3.2013. klo 20.30. TV-Uutisten otsikko: Viranomaiset, yhdenvertaisuus. Tekstilinkin otsikko: Ulkomaalaisia kohdellaan maistraateissa eri tavoin – lainmuutosta ei luvassa. Verkkodokumentti.

Lue lisää

Hyvä lapsuus
placeholder-image
22.3.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Toivotamme lukijamme tervetulleeksi ”Hyvä lapsuus”- teeman blogiin, jossa käsittelemme lastensuojelutyötä ja sen moninaisuutta. Pyrimme tuomaan esiin ajankohtaisia teemoja ja aiheita, jotka puhuttavat yhteiskunnallisesti. Kirjoittajina hääräävät lastensuojelun pitkälinjaiset ammattilaiset, lastensuojelukentällä n. 10v toimineet sosionomi YAMK opiskelijat Johanna ja Sonja. Työskentelemme molemmat lastenkodeissa lähiesimiehinä ja pääsemme tarkastelemaan pääkallopaikalta lastensuojelutyötä sen moninaisuudessaan. Helsingissä on jonkin aikaa kohistu Helsingin kaupungin lastenkotien muutoshankkeesta, jonka tarkoituksena on vastata paremmin nykylasten tarpeisiin ja vahvistaa omaa toimintaa. Kokonaisuutena tämä tarkoittaa Helsingissä yksinäisten lastensuojeluyksikköjen lakkauttamista sekä laitoshoidon suuntaamista vaativahoitoisemmille lapsille. Ennaltaehkäisevään työhön panostetaan nyt kovasti kunnissa ja ainakin Helsingissä se näkyy siinä, että yhä useampaa lasta ja nuorta pyritään auttaa ajoissa avohuollollisin keinoin. Sijoitus on aina viimesijainen vaihtoehto. Muutoshankkeen takana myös lienee uusin laki, jonka mukaan alle 13-vuotiaat lapset sijoitetaan aina ensisijaisesti perheisiin. Helsingin Sanomissa kaupungin lastensuojelun johtaja Sisko Lounatvuori ei halua kommentoida yksiköiden lopettamista. "Asia pitää nähdä kokonaisuutena, eikä puhua yksittäisistä toimipaikoista. Muutoshankkeen tavoite on vastata paremmin nykylasten tarpeisiin ja vahvistaa toimintaamme", Lounatvuori sanoo. Päätöksiä ei hänen mukaan ole vielä tehty vaan esitykset tekee työryhmä. Työntekijöiden näkemässä paperissa työryhmän tehtäväksi kuitenkin annetaan valmistella ehdotus niin, että "Helsingissä on 1. 9. 2013 alkaen viisi laitoshoitoa tarjoavaa lastenkotia". Suuret muutokset – iso vaikuttavuus? Lastensuojelun muutoshanke on herättänyt kovaa keskustelua lastensuojelun tilasta ja tarpeesta. Lastensuojelun arviointitoiminnoissa toteutettiin vastaavanlainen muutoshanke syksyllä 2012, jossa yhdistettiin lasten ja nuorisoikäisten vastaanotto ja arviointitoiminta, lasten vastaanotto omaksi kokonaisuudeksi ja nuorisoikäisten vastaanotto omaksi kokonaisuudeksi. Muutos tapahtui nopeasti ja sen aikana lopetettiin mm. Meripihan yksinäinen osasto Kaisla. Muutos sujui odotettua paremmin ja toiminta alkaa löytää uriaan muutosvaiheen jälkeen. Lastensuojelun muutosajatus on mielestämme ajankohtainen ja sen tarkoituksena on lisätä resursseja sinne, missä koetaan lastensuojelun tarpeen olevan suurin. Normaalit lastenkodit ja nuorisokodit eivät voi toimia nykyisillä rakenteillaan, koska niihin aikanaan kaavailtua asiakaskuntaa ei siinä muodossa ole. Lapset sijoitetaan pääsääntöisesti perheisiin ja nuorison ongelmia pyritään ratkomaan mahdollisuuksien mukaan avohuollon keinoin. Nuorisokoteihin sijoitetuilla lapsilla ongelmat ovat usein jo niin suuria, että aikaisemmin hyväksi havaitut nuorisokodin rakenteet eivät enää riitä. On tarve kehittää ja vastata paremmin nykypäivän tarpeeseen, osiltaan myös muuttaa kulttuuria ja ajattelutapaa, jolla työtä tehdään. Onko tämä toivottua kehitystä? Muutoshankkeella on pyrkimys hyvään ja tasa-laatuiseen lastensuojelutyöhön, jota laitosten yhdistämisellä todennäköisesti haetaan. Laitosten ollessa isompia, pystytään siellä kehittämään toimintaa kokonaisvaltaisemmin, jakamaan osaamista, antamaan sanasuuntaista palvelua/laatua sekä siirtämään resursseja tehokkaasti sinne missä kovin tarve on. Isoihin laitoskokonaisuuksiin kaavaillaan vaativahoitoisille lapsille yksikköjä, joissa monialaisiin haasteisiin pystytään paremmin vastaamaan ja lasta tai nuorta hoitamaan tukevammin.  Muutoksella on tähtäin hyvään ja entistä tehokkaampaan lastensuojelutyöhön. Tästä syystä Naulakallion hoito- ja kasvatuskotien yhteydessä olevan erityisen huolenpidon Etappi- osaston lakkauttaminen kummastuttaa. Helsingin Sanomat kuvaa osuvasti, että ”Etapissa on kaikkein ongelmallisimpia lapsia. Siksi paikan pitää olla tavallista vankempi rakenteiltaan, panssarilaseineen kaikkineen. Mihin nämä lapset lakkauttamisen jälkeen laitetaan?" Pohdimme, onko lakkauttamisessa kyse vain laskennallisesti kannattamattomasta toiminnasta? Etappiin sijoittaminen edellyttää lapselle erityisenhuolenpidon päätöstä. Päätös on välillä haasteellista saada, ehkä byrokraattisista syistä, sitä tarvitsevalle nuorelle. Nuori voi joutua myös odottamaan paikkaa, jos hakuaika ko. yksikköön on loppunut eikä saa apua aina akuuttiin kriisiin. Nuorisolautakunnan puheenjohtaja Timo Kontio toteaa mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa, että ”Etap­piin ei kui­ten­kaan si­joi­te­ta nuo­ria pit­käai­kai­ses­ti, vaan he viet­tä­vät siel­lä ly­hyt­kes­toi­sia hoi­to­jak­so­ja. Sen ai­ka­na nuor­ten ti­lan­ne ja toi­min­ta­ky­ky ar­vioi­daan se­kä usein var­sin huo­nol­le to­lal­le kään­ty­nyt elä­män suun­ta py­ri­tään kään­tä­mään pa­rem­paan. Eta­pin toi­min­nas­ta sääs­tä­mi­nen on höl­mö­läi­sen pei­ton­jat­ke. Sii­nä sääs­te­tään kau­pun­gin nuo­ri­son sil­tä ryh­mäl­tä, jol­la me­nee kai­kis­ta huo­noi­ten”. Ovatko päättäjät laskeneet toiminnan liian kalliiksi ja kannattamattomaksi vai onko se tarpeetonta? Erityisen haastavia ja moniongelmaisia nuoria on kuitenkin jonoksi asti. Muutokset herättävät hieman ristiriitaisia ajatuksia ja tunnelmia. Toiminnan kehittäminen ja tarkastelu kokonaisuudessaan on tervetullutta ja muutoksia rakenteisiin on kaivattu. Olisiko Etappi-osastoa syytä miettiä toisessa kokonaisuudessa, jos sitä ei nykyisellään ole kannattavaa tai tarpeellista jatkaa. Pystyvätkö pitkäaikaislaitokset oikeasti vastaamaan muuttuneisiin asiakastarpeisiin tehokkaasti, laadukkaasti ja nuorta arvostaen. Se jää nähtäväksi. Kirjoittajat: Johanna ja Sonja Mikäli haluat tutustua aiheeseen lisää, löytyy Helsingin Sanomien artikkelit näistä linkeistä: http://www.hs.fi/kaupunki/Helsinki+kaavailee+pieni%C3%A4+lastenkoteja+lopetuslistalle/a1361770525255?jako=d22ba476b8be4eecd0053f7aa0aacc9e&fb_action_ids=10151336339033282&fb_action_types=og.recommends&fb_source=aggregation&fb_aggregation_id=288381481237582 http://www.hs.fi/paivanlehti/mielipide/Etappi-osastoa+ei+pid%C3%A4+lakkauttaa/a1361853339196

Lue lisää
Uudemmat postaukset Vanhemmat postaukset