Uudistuva sosiaalialan osaaminen

Asiakkaan itsemääräämisoikeus vs. työntekijän määräämisoikeus

25.5.2013

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira on selvittänyt vuoden 2012 aikana, miten sosiaalihuollon asiakkaiden oikeus tehdä itseään ja hoitoaan koskevia päätöksiä toteutuu lastensuojelun, vammaishuollon sekä mielenterveys- ja päihdehuollon ympärivuorokautisissa palveluissa. Selvityksessä kysyttiin sosiaalihuollon yksiköiltä itsemääräämisoikeuden toteutumisen lisäksi perusoikeuksien rajoittamiseen liittyvistä käytännöistä. Kyselyllä haluttiin erityisesti selvittää, tunnistavatko yksiköiden työntekijät ne menettelytavat ja toimenpiteet, joita omalla toimialueella on mahdollista käyttää, ja tuntevatko he niiden käyttöön liittyvät rajoitukset ja annetut ohjeet. (Valvira 2013.) Valvira on julkaissut tekemästään selvityksestä raportin (ks. alla) sekä ohjeen toimijoille (ks. alla), jolla on tarkoitus vahvistaa sosiaalihuollon asiakkaiden itsemääräämisoikeuden toteutumista ympärivuorokautisissa palveluissa. Valviran tekemä selvitys osoitti, että sosiaalihuollon itsemääräämisoikeuden rajoittamisen perusteisiin ja niiden käyttöön liittyy työntekijöiden joukossa epätietoisuutta. Valviran (2013) mukaan se johtuu osittain siitä, että toimintatapoja, joita on juurtunut yksiköiden toimintakulttuuriin, ei tunnisteta asiakkaan itsemääräämisoikeuden rajoittamiseksi tai pakotteeksi. Osittain myös rajoitustoimenpiteitä koskeva ohjeistus on vanhentunutta ja riittämätöntä. Asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutumista tukeva toimintakulttuurin muutos edellyttää yksiköissä muun muassa omaksuttujen työkäytäntöjen arvioimista perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tekemällään ohjeella Valvira haluaa ohjata toimijoita vähentämään rajoitustoimenpiteiden käyttöä sosiaalihuollon ympärivuorokautista palvelua toteuttavissa yksiköissä. Ohjeen tavoitteena on auttaa tunnistamaan sallittujen ja kiellettyjen toimintatapojen rajapintaa ja siten edistää asiakkaiden itsemääräämisoikeuden toteutumista. (Valviran ohje 2013: 1.) Työntekijöiden epätietoisuutta vai tahdon puutetta? Mielestäni Valvira on selvityksellään ja ohjeellaan puuttunut sosiaalialan ammattilaisten näkökulmasta todella tärkeään aiheeseen eli asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutumiseen. Sen pitäisi olla jokaiselle sosiaalialan ammattilaiselle itsestään selvä asia, jonka toteuttamiseen olemme saaneet valmiudet jo koulutuksessamme ja joka, on vahvistunut työelämässä. Silti Valviran selvitys tuo esille epäkohtia, jotka liittyvät nimenomaan työntekijöiden epätietoisuuteen asiakkaan itsemääräämisoikeiden rajaamisessa. Missä on menty vikaan? Onko ammatillinen identiteettimme noussut niin vahvaksi, että luulemme olevamme asiantuntijoita asiakkaan asioissa ja elämässä, emmekä muista tai halua enää kunnioittaa asiakkaan itsemääräämisoikeutta? Luulemme ehkä, että koulutettuina asiantuntijoina me tiedämme paremmin mikä asiakkaalle on hyväksi ja oikein. Vai onko käynyt niin, että työtahti on muuttunut niin kiireiseksi, että emme ehdi huomioimaan asiakkaan itsemääräämisoikeutta esimerkiksi liian vähäisten työntekijä resurssien takia? Valvira korostaakin ohjeessaan riittävän ja ammattitaitoisen henkilökunnan merkitystä asiakkaiden itsemääräämisoikeuden tukemisessa. Riittävällä henkilökunnalla pystytään mahdollistamaan asiakkaiden aito kuuleminen ja voidaan vastata todelliseen palvelun tarpeeseen, eikä rajoitustoimenpiteitä tarvita korvaamaan henkilöstövajetta. (Valviran ohje 2013: 7.) Laki määrittää asiakkaan itsemääräämisoikeutta Laissa sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista sanotaan, että sosiaalihuoltoa toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon asiakkaan toivomukset ja mielipide sekä muutoinkin kunnioitettava hänen itsemääräämisoikeuttaan. Asiakkaalle on annettava mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa hänen palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen. Asiakasta koskevat asiat on käsiteltävä ja ratkaistava siten, että niissä otetaan aina ensisijaisesti huomioon asiakkaan etu. (Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 2000/812 § 8.) Laissa määrätään asiakkaan osallistumisesta ja oikeudesta vaikuttaa hänen palvelujensa toteuttamiseen, mutta jääkö meiltä ammattilaisilta tämä kuitenkin huomioimatta? Pystytäänkö palveluja oikeasti toteuttamaan niin, että asiakas saa osallistua ja säilyttää itsemääräämisoikeutensa. Vai toteutuuko osallistuminen vain näennäisesti. Saako asiakas päättää kesäretken kohteesta ja ajankohdasta vai onko hänelle annettu valmiit vaihtoehdot, joista valita? Voiko hän kutsua ystäviänsä kylään milloin haluaa vai onko yksikössä vierailuajat? Saako täysi-ikäinen polttaa tupakkaa ja juoda alkoholia asumisyksikössä, vaikka ne voivat olla hänen terveydelleen haitaksi ja jopa aiheuttaa vaaratilanteen yksikössä. Voiko asiakas itse päättää mitä ja milloin hän syö vai onko työntekijöiden määrittelemä ruokavalio ja ruokailuajat ne, joita noudatetaan. Entä siivoaminen, pyykin pesu, peseytyminen tai ulkoilu, kuka niistä päättää, asiakas vai työntekijä? Onko nukkumaanmenoaika tai hiljaisuus määritelty työntekijöiden toimesta vai onko asiakkaalla näihin sananvaltaa? Nämä ovat esimerkkejä normaaleista ihmisen arkeen kuuluvista asioista, joista meidän kaikkien tulisi saada päättää ihan itse. Sosiaalihuollon ympärivuorokautista palvelua saavilla henkilöillä voi kuitenkin liittyä rajoituksia jopa näihin arjen ihan tavallisiin asioihin. Antamani esimerkit ovat vain jäävuoren huippu. Itsemääräämisoikeuden räikeä rajaaminen tai rikkominen voi pahimmillaan olla totaalista omasta elämästä ja sitä koskevista päätöksistä poissulkemista, jos yksikön toimintakulttuurissa on unohdettu kokonaan asiakkaiden osallisuus ja oikeus vaikuttaa. Kohtele niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan Osittain rajoituksia varmasti perustellaan sillä, että yksiköissä on luotava yhteiset säännöt ja toimintatavat, jotta toiminta on yhdenvertaista ja sitä voidaan ylipäätänsä toteuttaa. Ymmärrän hyvin tämän, koska olen itsekin työskennellyt asumisyksikössä ja organisointia todella tarvittiin, jotta palvelua pystyttiin toteuttamaan. Mutta haluaisin silti ravistella meidän työntekijöiden ajatusmaailmaa ja kyseenalaistaa asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutumista sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa palveluissa. Jos sinä tai minä muuttaisimme asumisyksikköön asumaan, miten haluaisimme meitä kohdeltavan ja kuunneltavan? Riittäisikö itsemääräämisoikeutemme rajaamisen hyväksymiseen tieto siitä, että olemme tämän kyseisen palvelun tarpeessa ja tässä yksikössä toimitaan näin. Minulle se ei ainakaan riittäisi eikä mielestäni pidä riittää myöskään lastensuojelun, vammaishuollon tai mielenterveys- ja päihdehuollon ympärivuorokautisissa palveluissa asuville henkilöille. Jos jokainen työntekijä toteuttaisi sosiaalihuollon palvelua niin kuin haluaisi itselleen toteuttavan olisiko asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutuminen paremmalla pohjalla? Kristiina, sosionomi Ylempi amk-opiskelija Lähteet Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 2000/812. Annettu Helsingissä 22.9.2000. Valvira 2013. Itsemääräämisoikeuden toteutumisessa puutteita sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa palveluissa. Verkkodokumentti tässä. Valviran ohje 2013. Sosiaalihuollon asiakkaiden itsemääräämisoikeuden vahvistaminen. Verkkodokumentti tässä. Valviran selvitys 2013. Itsemääräämisoikeuden toteutuminen sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa palveluissa:lastensuojelussa, vammaispalveluissa, mielenterveyspalveluissa ja päihdehuollossa. Verkkodokumentti tässä.

Lue lisää

Päihdeongelma ja asunnottomuus – ” Asunto on edellytys, jolta ponnistaa ”

25.5.2013

Sosiaalialan bloggaajat

Asunnottomuus edelleen yhteiskunnallisena haasteena Asunnottomuus on monitahoinen yhteiskunnallinen ilmiö, jonka poistamiseksi on valtiovallan toimesta laadittu jo vuosikymmenien ajan erilaisia asunnottomuuden poistamis- ja vähentämisohjelmia. Nykyiseen hallitusohjelmaan sisältyvän vuosille 2008-2011 ajoittuvan pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman tavoitteena on puolittaa pitkäaikaisasunnottomien lukumäärä vuoden 2011 loppuun mennessä ja poistaa pitkäaikaisasunnottomuus kokonaan vuoden 2015 loppuun mennessä. Asunnottomuuden poistamiseksi ja asuttamisongelmien ratkaisemiseksi yhteiskunnassamme ei ole yhtä ainoaa tapaa toimia. Monien asunnottomien ihmisten kohdalla ongelmat ovat hyvin kasautuneita, joita asunnottomuus ylläpitää, jopa pahentaa. Tarvitaan monenlaisia auttamiskeinoja. Pitkäaikaisasunnottomuudessa on kyse pitkittyneestä tai toistuvasta asunnottomuudesta, johon usein liittyy köyhyyden lisäksi vaikeita psykososiaalisia ongelmia kuten päihderiippuvuus ja mielenterveyden ongelmat, rikollisuus ja väkivalta. Asunnottomuus usein myös periytynyttä sukupolvelta toiselle. Päihdetyö ja asunnottomuus Päihdetyön näkökulmasta asunnottomuus on päihdekuntoutumista hankaloittava tilanne. Jos on päihdeongelma, ei saa asuntoa, toisaalta päihdeongelmaa taas ei saa asunnottomana hoidettua. Oman kodin puute, josta ponnistaa ja joka tukisi päihdekuntoutumista ja päihteettömyyden ylläpitoa on helposti tilanne, joka tuottaa epätoivoa. Myös päihdehoitoon hakeutuminen koetaan turhana. Myös laitoskuntoutuksen jälkeinen avohuollon tuki jää valitettavan usein toteutumatta asiakkaan asunnottomuuden vuoksi. Näin ei saisi olla! Asunto on päihdekuntoutumisen ja päihdehoitoon sitoutumisen kannalta keskeistä. Tämä tiedetään monen selvityksen ja tutkimusten kautta. Myös hallituksen pitkäaikais-asunnottomuuden vähentämisohjelman kautta asunnottomuuteen on saatu paljon ratkaisuja aikaiseksi. Päihdetyön näkökulmasta työtä kuitenkin vielä riittää. Päihdehuollon avohuollon toimintakäytänteisiin tulisi ehdottomasti rakentaa asunnottomuuden huomioon ottavampaa päihdekuntoutus suunnitelmaa. Asiakkaan hakeutuessa päihdepoliklinikalle, tulee jo ennen laitoskuntoutuksen alkua entistä tarkemmin selvittää myös asiakkaan asumistilanne. Asunnottomuustilanteen selvittely pitää aloittaa tiiviimmin osana päihdehoitoa. Laitoskuntoutukseen pääsy edellyttää asiakkaan motivaatiota päihdehoitoon, asunnottomuus ei siihen riitä perusteeksi, mutta asunnottomuus on asiakkaan tilanteessa ja päihdehoidon kannalta suuri huoli, johon pitää puuttua. Asiakkaan asumistilanteen haltuunotto on oltava aina osana päihdetyötä. Suurin haaste asunnottoman asiakkaan kohdalla on miten rakentaa prosessi, jossa laitoskuntoutuksen jälkeen varmennetaan asumisen jatkuminen esimerkiksi päihteettömyyttä tukevassa asumispalveluyksikössä tai tukiasunnossa. Asiakas ei voi palata päihdehoidosta kadulle tai porraskäytäviin, jossa päihdekäyttö ennen pitkään alkaa uudelleen. Asiakkaan pysyessä tuetusti raittiina, myös asuttamisessa voidaan edetä. Asiakkaan tilanteen mukaan päihdehoidon – ja asumisen tuki rakennetaan asiakaskohtaisesti, ja yhteistyössä muiden asumista tukevien viranomaisten kanssa. Asunnottomuus on monien päihdehuollon asiakkaiden kohdalla arkipäivää, johon ei yksin päihdehuollon resurssit riitä. Tarvitaan tiiviimpää yhteistyötä eri viranomaisten kuten esimerkiksi sosiaalitoimen asumisneuvojien kanssa. On aika entistä tehokkaammin rakentaa toimivat yhteistyösillat päihdehuollon asiakkaan asumistilanteen varmentamiseksi. Yhteistyötä tehostettava myös päihdehuollon asumispalveluyksikön tai muun päihteettömyyttä tukevan asumispalveluyksikön kanssa, sosiaaliaseman asumisneuvonnan tai asunnottomien sosiaalipalvelun kanssa. Näin varmennetaan asiakkaan päihdekuntoutumisen jatkuvuus ja päihteettömän elämän ylläpito, mutta erityisesti asumisen jatkuvuus. Päihdekuntoutus ei saa valua hukkaan asunnottomuuden viedessä asiakkaan tilanteessaan uudelleen syvälle asunnottomuuden epätoivoon. Asunto on perusoikeus kaikille. Asunto ensin -periaatteen mukaisesti asunnottomalle kuuluu asunto ehdoitta sekä oikeus yksilöllisesti suunniteltuun tukeen. Tuen ensisijainen tehtävä on turvata asumisen jatkuvuus. Useissa maissa kehitetään Asunto ensin - ohjelman mukaisia asumispalveluja. Tavoitteena on tarjota koti myös pitkäaikaisasunnottomalle periaatteella ”asunto on toipumisen edellytys”. Anu Sin, Metropolian sosiaalialan Ylempi amk -opiskelija Lisätietoa Asunnottomuuden vähentämisohjelma. Linkki tässä. Artikkeli Helsingin Sanomissa, linkki tässä. Asunto ensin, pro gradu-tutkielma, linkki tässä.

Lue lisää

Kynnykset pois – palvelu tilalle: kotipalvelu perheiden tukena

2.5.2013

Sosiaalialan bloggaajat

”Mietin et jos jo siinä vaiheessa,kun ei vielä mitään ongelmaa ookaan,niin antaa sitä tietoo”, sanoo Helsingin kaupungin lapsiperheiden kotipalvelun kehittämisen asiakaskeskusteluun osallistunut äiti. Perheille tulisi antaa kattavasti tietoa erilaisista arjen tukimuodoista ennen kuin tarvetta itse palvelun käyttöön on ehtinyt edes syntyä. Kotipalvelu perheiden tukena Kotipalvelun työllä on pitkät perinteet perheiden tukemisessa. Kotipalvelu perustuu sosiaalihuoltolakiin, ja se velvoittaa kuntia järjestämään palvelua sitä tarvitseville ja siinä laajuudessa kuin on tarvetta. Käytännössä kotipalvelun työllä avustetaan ja tuetaan arjessa selviytymistä silloin, kun siitä ei selvitä itsenäisesti esimerkiksi rasittuneisuuden, sairauden, synnytyksen, vamman tai muun vastaavanlaisen syyn perusteella. (Sosiaalihuoltolaki 1982.) Lapsiperheille tarkoitettu kotipalvelun työ on vuosien mittaan kunnissa merkittävästi vähentynyt tai jopa lakkautettu kokonaan. Vuonna 2010 vain 1,5 % lapsiperheistä on saanut kotipalvelua, kun luku on vuonna 1990 ollut 8,2 % (Sosiaali- ja terveysministeriö 2012: 25). Kotipalvelun työtä ollaan kuitenkin pikkuhiljaa elvyttämässä uudelleen, sillä se on merkittävä perheiden hyvinvoinnin tuki. Helsingin kaupungillakin kotipalvelu on kokonaismäärällisesti vähentynyt, mutta sitä on aina ollut saatavilla. Nyt kotipalveluun halutaan panostaa ja sen määrää lisätä. Kaupungissa onkin kerätty tietoa ja kokemuksia asiakkailta ja muilta kuntalaisilta siitä, miten heidän mielestään kotipalvelun työtä pitäisi kehittää. Avun hakemiseen on korkea kynnys Kynnys hakea kotipalvelua on korkea. Yleensä apua haetaan vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on tullut eteen tilanne, jossa ei yksinkertaisesti pärjätä enää omin voimin. Havahdutaan siihen, että lasten hyvinvointi vaarantuu, jos apua ei haeta. Avun hakemiseen liittyy usein kuitenkin pelko siitä, mitä tapahtuu, jos myöntää, ettei jaksa. Lastensuojeluilmoitus ja huostaanoton pelko ovat yleisiä pelkoja, joiden vuoksi avun pyytämistä pitkitetään joskus jopa useita kuukausia. Avuntarpeen myöntäminen itselleen on vaikeaa. Tämän lisäksi erilaiset ulkopuoliset paineet tai muiden ihmisten asenteet vaikeuttavat avun piiriin hakeutumista. Suomalaisessa identiteetissä elää edelleen vahvasti yksin pärjäämisen asenne, eikä näin ollen avun vastaanottamisesta usein julkisesti puhuta. Puutteita voi olla myös palveluista tiedottamisessa, sillä kaikilla ei edes ole tietoa, että omaan tilanteeseen on saatavilla apua. Tiedottamista kotipalvelun olemassa olosta pitäisikin lisätä, jotta perheet tietäisivät olevansa siihen oikeutettuja. Tietoa pitäisi olla kaikilla perheillä, jopa heillä, joilla ei sen hetkisessä tilanteessa katsottaisi olevan tarvetta palvelulle. Sitä, milloin palvelun tarve muodostuu, ei voi ennustaa. Tieto palvelusta on tarpeen olla olemassa valmiiksi, ettei raskaan tilanteen sattuessa voimavarat kuluisi pelkästään tiedon hakemiseen. Tämän vuoksi tiedot palveluista tulisi olla helposti saatavilla. Ensiarvoisen tärkeässä asemassa kotipalvelun työstä tiedottamisessa ovat neuvolan työntekijät, jotka tapaavat suurimman osan lapsiperheistä. Heidän tulisi rohkeasti jakaa kotipalvelun esitettä kaikille neuvolassa asioiville perheille ja kertoa palvelusta. Tämän lisäksi kotipalvelun näkyvyyttä pitäisi lisätä erilaisissa perheille suunnatuissa palveluissa: synnytyssairaaloissa, leikkipuistoissa ja kerhoissa. Internetin aikakaudella myös erilaiset sähköiset tiedotuskanavat ovat oiva väline kertoa työstä ja linkittää tietoa perheiden käyttämille sivustoille kuten Vauva-lehteen ja Facebookiin. Parempi on jos tietoa saa useasta eri lähteestä, kuin että se jää kokonaan saamatta. Apua nopeasti ja luotettavasti Kotipalvelun työtä saa nopeasti sen jälkeen, kun on ylittänyt kynnyksen ottaa yhteyttä. Kotipalveluun tulee harvoin yhteydenottoja, jotka eivät johtaisi asiakkuuteen. Yhteyttä ottaneen perheen tilanne selvitetään aina ja ohjataan muuhun palveluun jos jostakin syystä yhteydenotto on tullut väärään paikkaan tai palvelun ei katsota vastaavan tarpeeseen. Työn sisältöä mietitään yhdessä perheen kanssa ja perheillä on mahdollisuus vaikuttaa palvelun aikaan, ajankohtaan ja toteutukseen. Yksittäisen perheen kohdalla työtä tehdään yleensä työparina. Tämä järjestely mahdollistaa työntekijän paremman tutustumisen perheen tilanteeseen ja suunnitelmallisen työn toteuttamiseen. Perheen näkökulmasta samana pysyvät työntekijät lisäävät luottamusta: tutulle työntekijälle on helpompi kertoa vaikeista tilanteista ja varsinkin lasten kannalta tuttu työntekijä helpottaa vanhemman oloa. Tuttu työntekijä ei myöskään tunnu viranomaiselta, joten hänen seurassaan vanhemmat voivat olla luontevia. Ilta-aikaa ja pidempää käyntiaikaa tarpeen mukaan ei kotipalvelusta ole kokemusten mukaan riittävästi saatavilla. Työ painottuu usein päiväaikaan tehtävään työhön ja ilta-ajalle käytetään tiukkaa harkintaa, joka näyttää vaihtelevan alueesta toiseen. Myös konkreettinen kodinhoitoapu pienine kotiaskareineen on vähentynyt ja sitä toteutetaan työntekijästä riippuen. Kotipalvelulle täytyy jatkossa luoda enemmän yhtenäisiä käytäntöjä ja toimintamalleja, jotta työ toteutuisi asiakkaille riittävän tasa-arvoisesti asuinalueesta riippumatta. Osallistamalla uutta näkökulmaa palveluihin Asiakkaiden näkökulmaa palveluissa ja niiden kehittämisessä on pyritty koko ajan lisäämään. Asiakkaiden osallisuus on keskeisenä tavoitteena sosiaalialan työssä, mutta osallisuutta on ajateltu usein vain suhteessa asiakkaan omaan asiaan. Rinnalle on kuitenkin noussut asiakkaan osallisuus laajemmin palveluiden kehittämiseen. Lähtökohtana tälle osallisuudelle on ajatus, että palvelun asiakkailla on tietoa, jota työntekijöillä ei ole ja tuota tietoa voidaan käyttää hyödyksi palvelun kehittämisessä. Yhdistettynä asiakkaiden kokemuksellinen tieto ja työntekijöiden tieto ns. työn sisältäpäin, voidaan löytää uusia tapoja tuottaa palvelua. (Ks. Virtanen – Suoheimo – Lamminmäki – Ahonen – Suokas 2011 ja Toikko – Rantanen 2009.) Perinteiset asiakastyytyväisyyskyselyt eivät enää riitä osallisuuden toteuttamiseksi, vaan asiakkaita on tärkeä osallistaa koko palveluprosessin suunnitteluun ja arviointiin (Virtanen ym. 2011: 36). Asiakkaiden kokemuksia ja näkökulmia voidaan kerätä monella tapaa: konsultoimalla asiakkaita, pyytämällä heitä mukaan kumppaniksi kehittämiseen ja ottamalla heitä mukaan täysivaltaisena työryhmän jäsenenä (Hyväri – Laine 2012: 53). Tärkeää on, että asiakkaiden osallistumiselle luodaan mahdollisuuksia, sillä asiakkaan tarve on kuitenkin sosiaalialan työn lähtökohta ja tähän tarpeeseen pitäisi päästä vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Miksi siis emme kysyisi heiltä, joilla asiasta on kokemusta? Päivi Reijonen, sosionomi (ylempi amk) 2013 ————————————————————————— Artikkelin teksti pohjautuu Päivi Reijosen opinnäytetyöhön kotipalvelun kehittämisestä. Opinnäytetyö on toteutettu bikva-menetelmällä, joka on yksi asiakaslähtöisen arvioinnin malli. Bikva-menetelmässä asiakkaiden kokemukset muodostavat arvioinnin pohjan ja työntekijöitä sekä johtotasoa on osallistettu sen pohjalta pohtimaan kotipalvelun työtä ja tarvittavia muutoksia. Aineisto on kokonaisuus eri teemallisia ryhmäkeskusteluita, joita on käyty yhdessä asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Asiakkaita keskusteluihin on osallistunut yhteensä 13, työntekijöitä 10 ja esimiestasoa yhteensä 13. Keskusteluiden aineisto on analysoitu sisällönanalyysillä. Lähteet Hyväri, Susanna – Laine, Terhi 2012. Osallistavan kehittämisen perusteita. Teoksessa Kotila, Hannu – Mutanen, Arto (toim.). Käytäntöä tutkimassa. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Puheenvuoroja 2/2012. 48-62. Reijonen, Päivi 2013. Asiakkaiden ja työntekijöiden ajatuksia kotipalvelun perhetyön kehittämisestä – bikva-arviointi Helsingin kaupungin lapsiperheiden kotipalvelussa. Opinnäytetyö. Metropolia ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Sosiaalihuoltolaki 17.9.1982/710. Sosiaali- ja terveysministeriö 2012. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2012:21. Verkkodokumentti. <http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=5065240&name=DLFE-22206.pdf> . Luettu 4.4.2013. Toikko, Timo – Rantanen, Teemu 2009. Tutkimuksellinen kehittämistoiminta. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy. Virtanen, Petri – Suoheimo, Maria – Lamminmäki, Sara – Ahonen, Päivi – Suokas, Markku 2011. Matkaopas asiakaslähtöisten sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Tekesin katsaus 281/2011. Helsinki: Tekes.

Lue lisää

Uudemmat postaukset Vanhemmat postaukset