Uudistuva sosiaalialan osaaminen

Uusi vanhuspalvelulaki ja vanhuspalveluiden laatusuositus tulivat voimaan kesällä 2013. Julkisessa keskustelussa painottuivat silloin laitoshoidon henkilöstömitoitukset. Kuitenkin valtaosa vanhuksista hoidetaan nykyisin kotona ja suuntaus tulee voimistumaan jatkossa. Kotihoidolle ei puolestaan ole mitään henkilöstömitoitusta eikä edes tarjolla olevien palveluiden rehellistä kuvausta julkisesti nähtävillä. Laissa ja suosituksessa painotetaan vanhuksen osallisuuden ja voimavarojen vahvistamista. Lain tarkoituksena on mm. ”edistää ikääntyneen itsenäistä suoriutumista puuttumalla ajoissa toimintakyvyn heikkenemiseen ja sen riskitekijöihin” sekä ”turvata määrältään ja laadultaan riittävät palvelut”. Suositus painottaa erilaisia kuntoutuspalveluita sekä tarvetta lisätä ja monipuolistaa kotiin annettavia palveluita. Espoo ei toimi näiden mukaisesti eikä näytä edes kehittävän työtään siihen suuntaan Kotihoidon palvelut ovat erittäin rajoitettuja ja kattavat vain lähinnä vanhuksen fyysisiin toimintarajoitteisiin liittyvää auttamista. Muistisairaiden kasvavaa joukkoa ei ole kotihoidossa juuri huomioitu. Yhteistyössä asiakkaan ja omaisten kanssa on paljon puutteita ja osa asiakkaista jätetään tietoisesti palveluiden ulkopuolelle. Vaikka kaikki osapuolet tietäisivät vanhuksen olosuhteiden heikentävän hänen toimintakykyään, kotihoidolla ei ole tarjota palvelua. Jos avuntarve on heidän mukaansa vähäinen, hinnoittelulla annetaan viesti että asiakkaan on parempi hakea palvelu kokonaan yksityissektorilta. Kotihoito kertoo siitä, kuinka hoitajien vastuulla olevien kotikäyntien määrää lisätään jatkuvasti ja niiden kestoa mitataan yhä tarkemmin. Tämä suuntaus näyttää jatkossa vielä kiristyvän. Asiakkaiden ovenpieliin on lähiaikoina tulossa laite, joka rekisteröi hoitajan tulo- ja lähtöajan. Näin voidaan mitata kotihoidon suoritteisiin kuluvaa aikaa entistä tarkemmin ja asettaa käyntien kestolle yhä kiristyviä tavoitteita. Tällainen pyrkimys kotihoidon ”tehokkuuteen” sotii pahasti itseään vastaan! Nyt on kysymys ihmisistä eikä liukuhihnalla käsiteltävistä tuotteista. Kuten olettaa saattaa, näissä työskentelyolosuhteissa kotihoidon henkilöstö vaihtuu luvattoman paljon ja sijaiset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Vasta äsken professori Pekka Himanen kehotti Suomea ennen kaikkea kehittämään työhyvinvointia, jotta pärjäisimme tulevaisuuden haasteissa. Espoon kotihoidossa ei liene näköpiirissä tällaista kehittämistä, vaan mennään vastakkaiseen suuntaan! Jokainen tietää, että ennaltaehkäisevä apu ja tuki on huomattavasti edullisempaa kuin korjaava työ. Myös vanhustyössä tulee ennen pitkää kalliimmaksi luopua kuntouttavasta työstä ja jättää vanhukset oman onnensa nojaan heikkenemään. Kalliiseen ympärivuorokautiseen hoitoon päädytään näin paljon nopeammin. Osa vanhuksista toki kuolee ennen sitä tapaturmiin, yleiseen heikkouteen tai sairauksien pahenemiseen. Eivätkä ulkopuoliset useinkaan osaa kyseenalaistaa tällaisia kuolemia, koska ei tiedetä vanhuksen aiempia olosuhteita. Asiakaskokemus Espoon vanhuspalveluissa 82-vuotias äitini on kärsinyt muistisairaudesta jo kymmenisen vuotta. Diagnoosit ovat verenkiertoperäinen muistisairaus ja Alzheimerin tauti. Loppuvuonna hänelle sattui kotonaan ennalta arvaamaton tapaturma. Selittämättömästä syystä hän vietti kylpyhuoneen lattialla yli vuorokauden alakeholtaan liikuntakyvyttömänä ja jalat huonossa asennossa. Tuloksena oli seitsemän viikon sairaalahoito ja nilkan koukistajan halvaus. Äitini asuu hissittömän talon ylimmässä kerroksessa. Kotiutuksen jälkeen hän sai kolme kertaa päiväkuntoutusta sairaalassa. Sairaala suositteli jatkoon kotihoidon palveluita 2-3 kertaa vuorokaudessa. Kotihoito määritteli tarpeen yhdeksi kerraksi viikossa. Lisäksi suositeltiin ateriapalvelua ja turvaranneketta. Turvarannekkeen valikointia ei opastettu omaiselle mitenkään. Sairaalajakson aikana koti oli tullut äidille melkoisen vieraaksi paikaksi ja muistisairaalle tärkeät rutiinit olivat kadoksissa. Kotihoito ei kiinnittänyt kotiutumisen tukemiseen mitään huomiota. Aiemmin täysin kävelykykyinen ihminen sai nyt kotiinsa rollaattorin, suihkutuolin ja wc-tukikaiteet. Ulos ei enää ole pääsyä, koska lukuisiin portaisiin tarvitaan aina saattaja. Kotihoito ei tarjoa hänelle mitään fyysistä kuntoutusta, vaikka on selvää että yksin kotiin suljettu vanhus taantuu toimintakyvyltään nopeasti sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kun jalan kivut vähenevät, muistisairaan äitini riskinä on lisäksi portaisiin meneminen ja siellä kaatuminen. Käytännössä se on vain ajan kysymys ja senkin takia haluan kirjoittaa tästä asiasta ennen uutta tapaturmaa. On annettu ymmärtää, että hän on liian hyväkuntoinen jonottamaan esteetöntä palveluasuntoa. Kotihoitoa ei ole toimintatavoiltaan kehitetty muistisairaan tarpeisiin Muistisairas vanhus tarvitsee tuttuutta, turvallisuutta, pysyvyyttä, säännöllisiä rutiineja, muiden ihmisten seuraa ja yhteistä toimintaa. Muistisairailla on yleisesti ns. käytösoireita. Heitä ei voi kohdella kuin liukuhihnalla minuutteja laskien, vaan he tarvitsevat rauhallisen ja huomioivan yksilöllisen palvelun. Kukapa meistä työikäisistäkään olisi valmis parissa minuutissa menemään suihkuun vieraiden ihmisten seurassa, vaikkei ole edes tiennyt näiden tulevan eikä ole vielä turtunut tällaiseen häpeilemättömyyteen? Muistisairailla on taipumus eristäytyä ja passivoitua kotiin, jolloin sairauden oireet voimistuvat ja yleinen toimintakyky heikkenee pian. Jos espoolainen muistisairas ei todistetusti tarvitse pukeutumis-, ruokailu-, liikkumis-, lääkkeenotto- tai peseytymisapua; hän ei saa lainkaan kotihoidon palvelua. Eksymisen välttämiseksi pyydetään omaista hankkimaan turvaranneke; jonka valinta, käyttöönotto ja varma toiminta eivät ole lainkaan selvyyksiä. Ateriapalvelua ja siivousta voi tilata muilta palveluntuottajilta, mikä taas merkitsee uusia ja vaihtuvia vieraita ihmisiä monesti epäluuloisen vanhuksen ovelle. Muutoin Espoossa jätetään vanhus yksikseen heikkenemään. Politiikan kahdet kasvot Usein kuulee sanottavan, että poliitikot ja päättäjät puhuvat ympäripyöreitä korulauseita. Itse olen nyt havainnut suuren kuilun vanhuspalveluiden tuoreen lainsäädännön ja käytännön soveltamisen välillä. Ihmettelen jälleen kerran, voivatko päättäjät todella olla näin lyhytnäköisiä vai eivätkö he kuuntele ammattilaisten näkökantoja lainkaan. Millä logiikalla kotihoito voi tulla edullisemmaksi kuin palveluasuminen? Palveluasunnostakin asukas itse maksaa vuokran. Apu on palvelutalossa lähellä, jolloin hoitajat pääsevät useammin paikalle kun matkoihin ei kulu aikaa.  Palvelutalossa pystytään helposti järjestämään yhteistä toimintaa. Ruokailutilanne jo kokoaa asukkaita yhteen ja samalla he saavat sosiaalisia virikkeitä. Asuintalon henkilöstö tulee paremmin tutuksi, jolloin muistisairaankin palveleminen ja hoito onnistuvat. Lähiseudun ikäihmisiä voidaan myös palvella päivätoimintaa ja ruokailua tarjoamalla. Palvelutalo on valmiiksi esteetön, jotta vanhuksen onnistuu liikkua omatoimisesti ja toimintakyky säilyy mahdollisimman pitkään. Siellä on myös turvajärjestelmä, joka seuraa mm. asukkaiden pärjäämistä jopa yksilöllisellä tavalla. Palvelutalosta poistunut muistisairas löydetään huomattavasti nopeammin kuin yksin kotona asuva muistisairas. Kustannusten leikkaaminen kotihoitoa painottamalla onnistuu vain siten, että palvelu todellisuudessa supistetaan olemattomiin Tällöin jätetään usein vanhus oman onnensa nojaan ja toivotaan, että joku omainen ryhtyy omaishoitajaksi. Omaishoitajalle kunnan ei tarvitse maksaa välttämättä mitään! Puolisolle omaishoitajan rooli on usein raskas siksi, että hän on itsekin oletettavasti iäkäs. Entä miten muistisairaan lesken hoito organisoidaan? Miten voi järjestää taloutensa työikäinen läheinen, joka pakotetaan omaishoitajan rooliin usein yhtäkkiä yllättäen? Omaishoitajan kohtuulliset tuet ja etuudet tulisi taata vähintäänkin ennen kuin palveluita aletaan näin rajusti ja lainvastaisesti ajamaan alas. Jos ihmisiltä kysytään, missä he haluavat viettää vanhuutensa päivät, useimmat vastaavat että kotona. Tähän poliitikot ja johtajat vetoavat, kun ovat päättäneet tukea vanhusten kotona hoitamista viimeiseen asti. Kuka huomioi, että koti on siellä missä on tuttua ja turvallista asua? Palveluasuntokin on koti ja usein kunnon heiketessä sieltä on mahdollista siirtyä ympärivuorokautiseen hoivaan ilman muistisairaalle haitallista ympäristön vaihdosta. Poliitikot vain haluavat puhua niin, että heidän kannatuksensa säilyisi. Siksi on keksitty hyvältä kuulostava ”kotona hoitaminen” peitenimeksi palvelujen ja niiden kustannusten rajulle karsimiselle. Laitoshoito puolestaan kuulostaa monen mielestä huonolaatuiselta vanhanaikaiselta palvelulta eli lähinnä sängyssä makuuttamiselta. Harvemmin päättäjät puhuvat ryhmäkodeista ja palveluasumisesta, jotka eivät ole laitoshoitoa. Ja kun niistä ei puhuta, ihmisille ei muodostu niistä edes käsitystä varteenotettavana ja lainmukaisena vaihtoehtona. Mihin Suomesta on kadonnut ikäihmisten arvostaminen? Eikö heille enää ole sijaa meidän suorite­yhteiskunnassamme? He ovat ikänsä rakentaneet hyvinvointiyhteiskuntaamme tekemällä paljon töitä ja maksamalla veroja. Nyt heitä yritetään vaan sysätä johonkin näkymättömiin ja mahdollisimman halvalla. Entä miten käy naisten aseman, joka on Suomessa ollut kohtuullisen hyvä? Jos meidät naiset ajetaan omaishoitajiksi, joko palkka- ja eläketulomme romahtavat niiltä vuosilta tai sitten uuvumme työn ja omaishoidon ylisuurten vaatimusten alla. Yhteiskuntaamme ei vain ole rakennettu tällaista varten. Laki määrittelee julkisen vastuun kansalaisista ja sitä olisi Espoonkin noudatettava. Tuija Mannersola,  muistisairaan lähiomainen Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelija Kirjoitus on julkaistu myös Espoossa ilmestyvässä Länsiväylä-lehdessä. Tässä linkki nettilehden artikkeliin "Tytär halusi muistisairaan äidin palvelutaloon - Espoo tarjoaa suihkutusapua kerran viikossa" Ja linkki näköislehteen 29.3.2014, artikkeli on sivulla 4.