Lastensuojelun ja lastenpsykiatrian yhteistyö on keskeinen asia lasten ja nuorten palvelujen onnistumisessa, sillä yllättävän suuri osa lapsista on asiakkaita molemmissa palveluissa. Yhteistyötä toivotaan molemmin puolin, mutta samalla se nähdään hankalana, koska eri ammattien edustajilla on liian vähän tietoa ja ymmärrystä toisten tekemästä työstä.
Miten yhteistä ymmärrystä voidaan lisätä? Miten ylipäätänsä voidaan taata tulossa olevien muutosten keskellä lasten ja nuorten hyvinvointi? Yhtenä ratkaisuna pidetään lapsi- ja perhepalveluiden (LAPE) muutosohjelmaa, joka on yksi Sipilän hallituksen kärkihankkeista. Muutosohjelman myötä nykyiset hajanaiset palvelut pyritään tarmokkaasti yhdistämään yli hallinnonalarajojen lapsi- ja perhelähtöiseksi kokonaisuudeksi.
Yhteistyö lasten päiväkuntoutuksessa
Lasten päiväkuntoutus Helsingissä on hyvä esimerkki siitä, että moniammatillinen yhteistyö saadaan kyllä onnistumaan, kun aloite yhteistyöhön tulee organisaation johdosta ja sillä on voimallinen johdon ohjaus, tuki ja sitoutuminen. Lasten päiväkuntoutuksessa Mellunmäessä lähdettiin tämän vuoden alussa tavoitteellisemmin kokeilemaan mallia, jossa kuntoutuksen asiakkaiksi otetaan ala-asteikäisiä lapsia, joilla on sekä lastenpsykiatrian että lastensuojelun asiakkuus.
Uutta mallissa oli se, että asiakkaaksi voi päästä sekä lastenpsykiatrian tai lastensuojelun kautta ja kuntoutusta lähdetään toteuttamaan yhdessä, yhteisen asiakassuunnitelman pohjalta.
Moniammatillisen yhteistyön edellytykset
Katariina Pärnän väitöskirjassaan (2012) esittämät moniammatillisen yhteistyön edellytykset toteutuvat päiväkuntoutuksen mallissa juuri sillä tavoin, kun Pärnä on niitä kuvannut: Yhteistyön pohjalla on ensin asiakaslähtöinen tarve tehdä yhteistyötä ja luottamukseen perustuvaa kollegiaalisuutta. Samanaikaisesti löytyy myös halua ammatillisten rajojen ylittämiseen. Lastenpsykiatrian poliklinikan johdon ja perhekuntoutuksen päällikön johtaman yhteistoiminnallisuuden kautta syntyi tuloksellista moniammatillista yhteistyötä.
Tuloksena on, että yhteistyö lisää perheiden voimavaroja ja kehittää työntekijöiden osaamista. Päiväkuntoutuksen lasten vanhemmat kertoivat haastatteluissaan, että kokevat moniammatillisen yhteistyön omaa arkeaan helpottavana. Monessa paikassa lasten kanssa asioimiset vähenevät, kun useampi ammattilainen on yhtä aikaa paikalla. Monelle auttajalle samojen asioiden selittäminen vähenee, kun tukea annetaan yhdessä. Työntekijät, lastensuojelun ohjaajat ja psykiatriset sairaanhoitajat, ovat tutustuneet toistensa työhön läheltä ja kertovat arvostavansa toistensa ammatillista otetta.
Vanhempi kuntouttajana
Opinnäytetyötä varten haastatellut vanhemmat ja työntekijät toivat esiin, että lapsi kuntoutuu palvelussa nopeasti. Huolet alkavat taas, kun lapsi kotiutuu, sillä vanhempien näkökulmasta katsottuna lapselle, jolla usein on neuropsykiatrista oireilua, ei välttämättä löydy sopivia jatkopalveluja.
Työntekijöiden näkökulmasta katsottuna palvelussa ei ole kuitenkaan löydetty sopivia keinoja kuntouttaa vanhempia ja lapsia yhdessä, sillä tavoin, että vanhempi pystyisi lapsen kotiuduttua jatkamaan kuntoutusta kotona.
Vaikka asiaa katsoo kummastakin näkökulmasta yhtä aikaa, lopputulos on, että lapsen parantunut tilanne ei välttämättä jatku pitkään hyvänä, jos vanhempi ei ole kuntoutunut tai jos jatkopalvelua ei ole tehokkaasti linkitetty kuntoutukseen.
Yhteistyön pitää palveluissa ulottua jatkoonkin
Moniammatillista yhteistyötä tarvittaisiin siis monella tasolla. Ei riitä, että lastensuojelu ja lastenpsykiatria toimivat yhdessä, jos jatkosta ei huolehdita. Onnistunutta yhteistyötä tarvitaan myös jatkopalvelujen linkittämisessä kuntoutukseen, samalla tavalla, kun vanhempien kuntoutuksen edistämiseen.
Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyötä varten tehdyistä vanhempien, työntekijöiden ja johdon haastatteluista käy ilmi, että halua ja rohkeutta yhteistyöhön kyllä löytyy. Ehkäpä ei ole kovin vaikeaa omaksua näkemystä siitä, että sosiaalipalvelut kannattaa ehdottomasti linkittää jatkumoksi aina kun asiakkaan tilanne sitä vaatii.
LAPE:n muutosohjelmassa sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamisen keskeiseksi asiaksi nostetaan palvelujen saumaton integroiminen asiakaslähtöiseksi eheäksi kokonaisuudeksi. Arkikielellä voi myös todeta, että kaikissa palveluissa tulee aina pyrkiä turvamaan asiakkaan jatkopalvelut jo senkin vuoksi, ettei oma, asiakkaan kanssa tehty ponnistelu valuisi hukkaan.
Kirsti Nokelainen, sosionomi, ylempi AMK
Artikkeli perustuu opinnäytetyöhön: Nokelainen Kirsti 2017: Lastensuojelun ja lastenpsykiatrian yhteistyö lasten päiväkuntoutuksen kehittämishankkeessa. Metropolia ammattikorkeakoulu, sosionomi, ylempi AMK. Ammattikorkeakoulujen opinnäytetyöt löytyvät www.theseus.fi tietokannasta (ao.ammattikorkeakoulu ja ao.tutkinto).
Pärnä Katariina 2012: Kestävä moniammatillinen yhteistyö prosessina. Lapsiperheiden varhaisen tukemisen mahdollisuudet. Scripta Lingua Fennica Edita. Turun yliopiston julkaisuja
Sosiaalialan bloggaajat
Uudistuva sosiaalialan osaaminen -blogi muuttui huhtikuussa 2025 opiskelijoiden julkaisualustaksi. Blogissa julkaistaan postauksia, jotka on kirjoitettu opintojaksoilla, hankkeissa tai opinnäytetyöprosessin aikana. Aihepiirit liittyvä hyvän elämän rakennuspuihin. Ota yhteyttä
Huippu-urheilijoiden henkinen hyvinvointi on noussut viime aikoina useasti esiin. Keskustelua ovat herättäneet urheilijoiden kohtelu niin vuoden 2024 Pariisin olympialaisissa kuin naisten jalkapallon pääsarjassakin. Miten sosionomi voisi tukea huippu-urheilijaa? Mitä annettavaa sosiaalialan ammattilaisella voisi olla huippu-urheilun kentällä?
Kesän 2024 olympialaisten jälkeen neljä nimettömänä pysyttelevää suomalaista olympiaurheilijaa julkaisi avoimen kirjeen (HS.fi), jossa he kritisoivat Suomen olympiajoukkueen johtoa ja huippu-urheilujärjestelmää. Kirje herätti laajaa keskustelua mediassa ja nosti esiin muidenkin urheilijoiden kokemuksia siitä, miten urheilijan työtä ei arvosteta. Urheilijat kuvailivat tuntevansa itsensä yksinäisiksi ja osattomiksi sekä kaipaavansa enemmän tukea.
Suomessa eri urheilulajeja tuetaan eri tavoin. Urheilijan mahdollisuus päästä lajinsa huipulle vaihtelee sen mukaan, millaisen lajiliiton tai urheiluorganisaation alla urheilija toimii. Tarkastelin opinnäytetyössäni (Theseus.fi) sitä, miten Kansallisessa Liigassa, naisten korkeimmalla sarjatasolla Suomessa, otetaan huomioon urheilijoiden erilaiset tuen tarpeet ja minkälaisia tukitarpeita urheilijoilla olisi. Erityisesti minua kiinnosti se, mitä annettavaa sosionomilla voisi olla huippu-urheilun kentällä.
Kansallisessa Liigassa huolta herättää seurojen mahdollisuus toteuttaa ammattimaista toimintaa. Mediahuomiota sai tapaus, jossa kävi ilmi, että Åland United on kauden aikana harjoitellut jopa neljä viikkoa ilman valmentajaa, ja vierasottelumatkoillaan pelaajat olivat joutuneet nukkumaan bussissa tai esimerkiksi valmentajan junailemassa yöpaikassa ”sohvatyynyillä”. Keskustelua on herättänyt myös Kansallisen Liigan lisenssikriteerien taso, erityisesti kenttien kunto ja turvallisuus sekä seurojen kyky ylläpitää ammattimaista toimintaa.
Millaiselle urheilumenestykselle luomme edellytyksiä?
Urheilijoiden kirje nosti esiin suomalaisen huippu-urheilun rakenteellisia ongelmia, jotka vaikeuttavat urheilijoiden mahdollisuuksia menestyä. Tämä herättää kysymyksen siitä, ovatko urheilijalta vaadittava menestys ja hänelle annettavat mahdollisuudet tasapainossa.
Yksi keskeisimmistä haasteista on saada urheiluorganisaatiot ymmärtämään, että urheilijat ovat haavoittuva ihmisryhmä, joka tarvitsee myös sosiaalialan ammattilaisten tukea. Olympiaurheilijoiden avoimessa kirjeessä nostetaan esiin, että suomalaisen huippu-urheilun suurin ongelma on, että toimintaa toteutetaan vanhojen, toimimattomien mallien ja kaavojen mukaisesti. Samalla odotetaan, että tulokset paranevat ja menestystä tulee. Urheilijat tietävät, että urheilu-ura vaatii uhrauksia. He ovat myös valmiita niitä tekemään, mutta odottavat vastavuoroisuutta organisaatioilta.
Tämän päivän urheilijat tietävät, että tuen tarpeet ovat kasvaneet, sillä huippu-urheilu on kehittynyt. Urheilijat eivät enää ole valmiita olemaan vain kritiikin kohteita, vaan vaativat oikeutta. Miten kankeaa järjestelmää ja johtoporrasta notkistetaan niin, että se mahdollistaa paremmat edellytykset menestymiselle?
Lääketieteellinen malli tukee fyysistä terveyttä
Urheiluorganisaatioissa on perinteisesti keskitytty hoitamaan urheilijoita lääketieteellisen mallin mukaisesti, jolloin painopiste on ollut fyysisen terveyden ja hyvinvoinnin tukemisessa.
Viime vuosina maailmalla on kuitenkin alettu lähestyä urheilijaa kokonaisvaltaisemmin: fyysisen terveyden lisäksi tuetaan myös henkistä, emotionaalista ja sosiaalista hyvinvointia (1, s. 1212). Urheilijat nähdään nykyään entistä paremmin psykofyysissosiaalisina kokonaisuuksina. Kokonaisvaltaisen tuen antaminen vaatii moniammatillista tiimiä, joka pystyy vastaamaan urheilijoiden moninaisiin tarpeisiin. Suomalaista urheilujärjestelmää ei tarvitse välttämättä räjäyttää ja keksiä uudelleen. Kyse on ennemminkin siitä, että toiminnan keskiöön nostetaan urheilija ja edellytysten luominen menestymiselle.
Yksi tapa pohtia urheilijan tukemista on selvittää, mitä muualla tehdään onnistuneesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa urheilijoiden parissa tehtävä sosiaalityö on kasvava trendi, ja sen pohjalta on syntynyt uusi sosiaalityön suuntaus, joka tunnetaan urheilun sosiaalityönä. Vuonna 2015 perustettu The National Alliance of Social Workers in Sport (aswis.org) on toistaiseksi ainoa kansainvälinen toimija maailmassa, joka hyödyntää sosiaalialan ammattilaisten ainutlaatuista osaamista, arvoja ja etiikkaa, sekä vastaa samalla urheilijoiden ja urheiluyhteisön ammattilaisten tarpeisiin.
Sosiaalityötä urheilijoiden hyvinvoinnin ehdoilla
Tutkin opinnäytetyössäni jalkapallon naisten pääsarjan urheilijoiden tuen tarpeita ja näkemyksiä siitä, hyötyisivätkö he urheilijoiden tukemiseen erikoistuneen sosionomin ammattitaidosta. Haastattelin sarjassa vuosina 2019–2023 pelanneita urheilijoita (n=4). Haastatteluista kävi ilmi, että sosiaalialan ammattilaisten tukea kaivataan. Haastattelemani urheilijat nostivat esiin uran aikaisen ja sen jälkeisen tuen puutteen. Tuen tarpeet vaihtelivat urheilijan kokemuksen ja elämäntilanteen mukaan, mutta tarve tuelle nähtiin silloinkin, kun urheilijalla vaikutti menevän yleisesti ottaen hyvin.
Haastateltavien kokemukset osoittavat, että urheilijan elämä on hyvin kuormittavaa, sillä urheilun ammattimaisuus ei useinkaan vastaa siitä saatavaa taloudellista korvausta. Lisäksi urheilijat altistuvat valtaville paineille, joita luovat niin yleisö kuin urheilijat itse. Moni urheilija on viime vuosina kertonut mielenterveyden haasteistaan ja uupumuksestaan. Myös loukkaantumiset voivat aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia sekä tunteen siitä, ettei olekaan osa joukkuetta.
”Urheilijana oleminen on haastava työ, ja työn tunnistaminen yhteiskunnassa on vasta alkamassa.”
Urheilijat kertovat, että kokevat painetta suoriutua korkealla tasolla monella eri elämän osa-alueella. Urheilijan identiteetti kietoutuu vahvasti suorituksiin, ja uran päättyminen voi olla vaikea prosessi, erityisesti jos syynä on loukkaantuminen, mutta myös silloin, kun uran päättyminen tapahtuu omasta tahdosta. On selvää, että urheilijalla on oltava vahva urheilijaidentiteetti, mutta liian vahva identiteetti voi johtaa muiden elämänalueiden laiminlyöntiin.
Paine menestyä ja liiallinen samaistuminen urheilijan rooliin voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Urheilijat voivat altistua myös taloudelliselle hyväksikäytölle, ja heidän hyvinvointinsa voi jäädä toissijaiseksi kaupallisten intressien rinnalla. Urheilijana oleminen on haastava työ, ja työn tunnistaminen yhteiskunnassa on vasta alkamassa.
Sosiaalialan ammattilainen voi auttaa urheilijaa löytämään tasapainon
Haastateltavat kaipasivat seuroihin sosiaalialan ammattilaista, jonka kanssa voisi käydä läpi elämäntilannetta, tavoitteita ja suunnitelmia. Sosiaalialan ammattilainen voisi auttaa tasapainottamaan arkea työn ja urheilun välillä, olisi tietoinen arjen kuormittavuudesta, ymmärtäisi urheilijan erityisyyttä ja pystyisi ohjaamaan häntä arjen hallinnassa.
Haastateltavat kokivat, että ovat voineet olla joukkueessa oma itsensä ja ovat kuuluneet joukkueeseen. Joukkuehenki onkin tärkeä tekijä viihtymiselle ja osallisuuden tunteelle. Joukkuehenki vaikuttaa myös siihen, että on valmis taistelemaan joukkueensa puolesta.
Osa Pariisin olympiajoukkueen jäsenistä koki joukkuehengen huonoksi. Kannustamiselle ja toisten tukemiselle ei ollut luotu mahdollisuuksia, sillä joukkueen jäseniä oli lähetetty oman suorituksen jälkeen lyhyellä aikataululla pois kisoista. Olennaista hyvässä joukkuehengessä on, että jokainen tuntee itsensä merkitykselliseksi. Merkityksellisyys ei ole asia, joka tulee ansaita menestyksellään, vaan sen toteutumisessa jokaisella joukkueessa olevalla on oma aktiivinen roolinsa.
”Valmentaja ei ole neutraali konfliktien selvittäjä, siksi joukkueen ristiriitatilanteisiin tarvittaisiin ulkopuolisen asiantuntijan apua.”
Haastateltavat kertoivat, että joukkueissa käytiin läpi kriisejä ja konfliktitilanteita, mikä on normaalia. Vastuu tilanteiden selvittämisestä valahti kuitenkin usein johtavien pelaajien tai kapteeniston vastuulle. Tilanteisiin olisi toivottu ulkopuolista apua, kuten sosiaalialan ammattilaista. Henkilöä, joka olisi neutraali ja pystyisi ottamaan eri osapuolet huomioon. Sosiaalialan ammattilainen voisi luoda tilaa konfliktien selvittämiselle sekä antaa ohjausta ja tukea eri osapuolille. Valmentajan rooli konfliktien selvittämisessä nähtiin ongelmallisena, sillä asemansa vuoksi hän ei voi täysin neutraalisti arvioida tilannetta. Ulkopuolinen apu nähtiin erityisen merkityksellisenä juuri konfliktitilanteissa, jolloin osapuolet voivat olla yhdenvertaisessa asemassa.
Urheilu-uran lopettaminen aiheutti haastateltavilla monenlaisia tunteita kuten ahdistusta, pelkoa ja haikeutta. Vaikka urasiirtymä on usein henkilökohtainen prosessi, urheilijat kokivat kaipaavansa seuralta tukea ja neuvontaan. Tukea olisi kaivattu jo ennen uran päättymistä, uran päättymisvaiheessa ja vielä päättymisen jälkeen. Erityisesti urheilijat olisivat tarvinneet tukea uran jälkeisen elämän suunnitteluun ja uuteen elämään sopeutumiseen. Uran loppuminen koetaan suurena ja mullistavana elämänmuutoksena, jonka aikana muuttuu sosiaalinen ympäristö, arjen rytmi, tunne merkityksellisyydestä ja siirrytään mahdollisesti myös aikaan, jolloin koetaan, ettei sillä, mitä seuralleen antoi, ole mitään merkitystä.
Navigointi elämän ja urheilun aallokoissa: sosionomi antaisi urheilijalle monipuolista tukea
Urheilijat kaipaavat monipuolista tukea, joka auttaisi heitä navigoimaan sekä urheilu-uran että henkilökohtaisen elämän aallokoissa. Organisaatioiden olisi tärkeää tunnistaa urheilijoiden tarpeet paremmin ja tarjota rakenteita, jotka tukevat urheilijoiden kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tulevaisuuden päätökset ja strategiat tulisi luoda niin, että ne palvelevat urheilijan kehittymistä, menestystä, mutta myös kasvua ihmisenä.Urheilijat kohtaavat urallaan henkisiä ja fyysisiä paineita, uran jälkeisen elämän epävarmuutta sekä loukkaantumisten aiheuttamia kriisejä. Näiden tilanteiden hallinnassa sosionomit voivat tarjota urheilijalle kriisiapua sekä monipuolista sosiaalista ja emotionaalista tukea. Tuki auttaisi urheilijoita löytämään tasapainon urheilun ja muun elämän välillä sekä edistäisi heidän hyvinvointiaan ja tekisi urheilu-urasta kestävämmin hallittavan kokonaisuuden (2).
Sosiaalialan ammattilaiset voivat myös toimia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin edistäjinä urheilumaailmassa. Urheilijoiden haavoittuvuuden huomioiminen ja heidän oikeuksiensa puolustaminen ovat keskeisiä tehtäviä. Sosionomit voivat puuttua sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja lisätä yhdenvertaisuutta sekä osallisuutta ja näin vahvistaa urheilijoiden mahdollisuuksia menestyä niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin (2).
Urasiirtymien ja identiteettikriisien hallinnassa sosionomit voivat auttaa urheilijoita suunnittelemaan elämäänsä uran jälkeen. Siirtymä urheilu-urasta muuhun elämään on usein elämää mullistava tapahtuma, joka voi aiheuttaa ahdistusta ja epävarmuutta. Sosionomilla on mahdollisuus tarjota uraneuvontaa, auttaa koulutukseen tai työnhakuun liittyvissä kysymyksissä sekä tarjota emotionaalista tukea, auttaen urheilijoita rakentamaan uutta identiteettiään ja löytämään paikkansa uran jälkeisessä elämässä (2).
Lisäksi sosionomien on tärkeää ymmärtää urheilun kulttuuri ja osata toimia siinä tehokkaasti. He voivat tehdä yhteistyötä valmennushenkilöstön kanssa, auttaa valmentajia kohtaamaan urheilijoitaan, viestiä urheilijoiden vireystilasta sekä järjestää yhteisöllisyyttä edistävää toimintaa. Sosionomin tarjoama tuki voi auttaa urheilijoita kehittämään ajanhallinta- ja stressinhallintataitoja, jotka tukevat heidän tasapainoaan ja hyvinvointiaan niin urheilun kuin muun elämän vaatimusten keskellä (2).
Kirjoittaja
Essi Sainio. Kirjoittaja on valmistunut sosionomiksi Metropolia Ammattikorkeakoulusta joulukuussa 2024 ja on entinen jalkapalloilija. Sainio edusti muun muassa Helsingin Jalkapalloklubia (HJK), saksalaista 1. FFC Turbine Potsdamia sekä Ruotsin AIK:ta. Hän teki historiaa voittamalla ensimmäisenä suomalaisena naisten Bundesliigan mestaruuden vuonna 2009 Turbine Potsdamin riveissä. Mittavan pelaajauransa aikana hän kohtasi vakavia loukkaantumisia ja mielenterveyden haasteita, jotka pakottivat hänet pois pelikentiltä useiksi vuosiksi. Koettelemuksista huolimatta hän osoitti valtavaa tahdonvoimaa, palasi huipulle ja edusti Suomea vuoden 2022 EM-kisoissa. Nykyään Sainio toimii jalkapalloasiantuntijana Yleisradiossa ja on mukana muun muassa Pohjois-Haagan yhteiskoulun tyttöjen jalkapallovalmennuksessa.
Teksti perustuu hänen opinnäytetyöhönsä Huippu-urheilu sosionomin työkenttänä.
Lähteet
Beasley, Lauren & Newman, Tarkington J. & Hardin, Robin 2021. Applying Social Work Values to Practice in Sport: Perspectives of Licensed Social Workers Employed in Collegiate Athletics. https://journals.iupui.edu/index.php/advancesinsocialwork/article/view/25311/24198
Sainio, Essi 2024. Huippu-urheilu sosionomin työkenttänä. Sosiaalialan opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2024093025814
Päiväkodilla on merkittävä rooli rasisminvastaisessa työssä ja sellaisen ympäristön luomisessa, jossa jokainen lapsi voi kokea olonsa turvalliseksi. Eriarvoistavat rodullistetut käsitykset voivat muotoutua jo neljään ikävuoteen mennessä. Muodostumiseen vaikuttaa vahvasti lapsen välitön ympäristö aikuisineen. Miten antirasistista pedagogiikkaa voisi soveltaa varhaiskasvatuksen toimintaympäristöön?
Antirasistinen pedagogiikka on kasvatuksellinen strategia, joka pyrkii rodulliseen yhdenvertaisuuteen puuttumalla rodullistamisen ja rodullisen eriarvoistamisen prosessiin ja rakenteisiin (1, 2, 3). Antirasistisessa pedagogiikassa tarkastellaan enemmistön ja vähemmistöjen välisiä valtasuhteita, joissa rodullista eriarvoistamista tapahtuu (4) sekä tapoja, joilla rodullista eriarvoistamista tuotetaan ja perustellaan valtasuhteissa (5). Tarkoituksena on tunnistaa vallan epätasa-arvoista jakautumista valtasuhteissa ja jakaa sitä uudelleen (6).
Opinnäytetyöni kirjallisuuskatsauksessa nousi esille kaksi merkittävää pääteemaa: antirasistinen pedagogiikka rakenteellisena työnä sekä antirasistinen pedagogiikka asiakastyönä.
Eriarvoistavien rakenteiden vastavoimana
Rakenteellisena työnä antirasistinen pedagogiikka keskittyy varhaiskasvatuksen rakenteiden tasolla tapahtuvaan rasismin tunnistamiseen sekä rasisminvastaiseen muutostyöhön. Olennaista on tunnistaa rasismi yhteiskunnan ja varhaiskasvatusinstituution historiassa sekä sen välittyminen historiasta nykypäivään rakenteiden kautta. Rakenteiden tarkastelu kohdistuu muun muassa vakiintuneisiin käytäntöihin, tieteelliseen tietoperustaan ja toimintalinjoihin varhaiskasvatus-, koulutus- ja poliittisissa ympäristöissä. Varhaiskasvatuksen kannalta keskeisiä rakenteita ovat varhaiskasvatusta ohjaava lainsäädäntö ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (7).
Rakenteellisen rasismin tunnistamisessa voi hyödyntää valkoisuusnormia analyyttisena työkaluna (8), jolla tarkastella rakenteita: Miten rakenteet eriarvoistavat eri rodullistettuja ryhmiä? Miten ne muokkaavat eri rodullistettuja ryhmiä koskevia asenteita? Lisäksi miten ne tunnustavat rodullistettujen ryhmien kohtaaman eriarvoistamisen? Voidaksemme muuttaa rakenteita antirasistisiksi, on ensin tunnustettava ja tunnistettava yhteiskuntamme rakenteissa esiintyvä rasistisuus.
Rakenteellisen antirasistisen muutostyön tulisi näkyä tavoitteellisena toimintana, jolla haastetaan varhaiskasvatuksen rakenteiden eri tasoilla ilmenevät eriarvoistavat mekanismit. Tulisi haastaa sellaiset mekanismit, jotka vahvistavat valkoisuutta tai ”värisokeaa” ideologiaa, rajoittavat rodullistamista ja rasismia koskevaa kriittistä keskustelua sekä vaientavat rodullistettujen ääntä. Kirjallisuudesta nousi esille, että rakenteellisen muutostyön on lähdettävä aluksi asenteellisesta muutoksesta. On irtauduttava erityisesti ”värisokeasta” ideologiasta, jossa kielletään ulkoisten eroavaisuuksien vaikutusta omaan toimintaan (9). Tässä ideologiassa rasismi nähdään sen sijaan muiden yksilöiden tekeminä tekoina ja lasten todellisuuden ulkopuolena olevana ilmiönä (10). Kun olemme asenteellisesti samalla viivalla siitä, mitä rasismi on, helpottuu rakenteiden konkreettisempi muutostyö.
Rakenteiden muotoilussa on tärkeää osallistaa rodullistettuja aikuisia ja lapsia, jotta heidän mahdollisesti valtavirrasta poikkeavat käsityksensä ja kokemuksensa (vastakertomukset) tulisivat aidosti huomioitua. Rodullisten ryhmien ääntä voi esimerkiksi varhaiskasvatuksen tietoperustan osalta vahvistaa haastamalla sen eurosentrisyys ja sisällyttämällä siihen eri rodullistettujen ryhmien tietoperustaa. Varhaiskasvatuksen lähirakenteessa eli päiväkodeissa kannattaa myös mahdollistaa se, että rodullistettuihin ryhmiin kuuluvat varhaiskasvatuksen ammattilaiset voisivat jakaa heidän kokemusasiantuntemustaan ja muut voisivat siten oppia heiltä.
Ennakkoluuloja vastaan arjen asiakastyössä
Asiakastyönä antirasistinen pedagogiikka sen sijaan liittyy yksilötasolla tapahtuvaan rasismin tunnistamiseen ja rasisminvastaiseen muutostyöhön. Varhaiskasvatustyössä se kohdistuu niin meihin ammattilaisiin itseemme, lapsiin kuin myös varhaiskasvatuksen välittömään päiväkotiympäristöön.
Rasismin tunnistamisen tarkoituksena on tunnistaa rodun merkitys arjen toiminnassa ja kokemuksissa. Varhaiskasvatuksen ammattilaisina voimme esimerkiksi reflektoida kriittisesti omia käsityksiämme ja kokemuksiamme suhteessa rakenteelliseen rasismiin ja valkoisuusnormiin. Olennaista on pohtia niiden vaikutusta omiin toimintamalleihimme toimiessamme lasten ja heidän vanhempien kanssa. Millaisia oletuksia teemme heistä? Onko eroja siinä, miten kohtelemme heitä tai miten reagoimme heidän haastavaksi koettuun käyttäytymiseen? Miten toimimme suomalaisista nimistä poikkeavien nimien kanssa?
On myös syytä arvioida lasten toimintaa rasismin näkökulmasta. Varhaiskasvatuksen ammattilaisina meillä tulisi olla tietämystä lasten tavoista rodullistaa muita ja ilmaista rodullisia asenteitaan esimerkiksi leikeissä, leikkiryhmän muodostamisessa ja puheessa. Lasten elämässä olevaa rasismia voimme tunnistaa seuraamalla heidän leikkiään, sillä sen kautta lapset yrittävät ymmärtää rasismia. Toisaalta siten he myös omaksuvat rasistisia malleja, joten leikki tarjoaa oivan mahdollisuuden muovata heidän rodullisia käsityksiään.
Rasismin tunnistamisen myötä voimme alkaa haastaa vallitsevia rasistisia käsityksiä. Keskeisenä muutostyön keinona pidetään rasismista ja siihen liittyvistä teemoista keskustelemista lasten kanssa. Päiväkodissa tulisi tarjota lapsille mahdollisuuksia ja kannustusta keskustella näistä teemoista, jotta he oppisivat tunnistamaan ja nimeämään rasismin. Keskustelemisen avulla lasten kokema rasismi ja heidän rasistiset käsityksensä tulevat myös esille, jolloin niihin on mahdollista puuttua. Tällaisissa tilanteissa voimme ohjata lapsia korjaamaan käsityksiään ja tekemään yhdenvertaisuuteen nojaavia ratkaisuja. Rodullistettujen kokemuksia ja käsityksiä voi hyödyntää vastakertomuksina monipuolistamaan lasten käsityksiä.
Keskustelua rasismiin liittyvistä teemoista voimme herättää esimerkiksi teemoja käsittelevillä kirjoilla, kriittisillä tarinatuokioilla tai leikillä. Tarkoituksena on kääntää vaikeat termit ja konkretisoida ilmiöt lasten ikätasoiseksi sekä liittää ne lasten omaan koettuun todellisuuteen. Olennaista on kuitenkin ohjata lapsia ymmärtämään rodullisen eriarvoistamisen laajemmin yhteiskunnassa tapahtuvana toimintana sekä tunnistamaan yhteyksiä rodullistamisen, vallan ja etuoikeuksien välillä.
Yksilötason muutostyöhön kuuluu myös sellaisen toimintaympäristön luominen, joka tukee yksilöiden monimuotoisuuteen tutustumista ja sen arvostamista sekä avointa, yhdenvertaista ja kriittistä vuoropuhelua. Voimme suunnitella päiväkodin sellaiseksi, että se tarjoaa mahdollisuuksia tutustua monimuotoisuuteen rodullisesti monimuotoisten aikuisten, lasten ja materiaalien kautta. Näin voimme edistää lasten laajempaa käsitystä ”meistä” ja toisaalta tukea lapsen oman rodullisen identiteetin kehittymistä.
Yksilöllistä monimuotoisuutta arvostavaa toimintakulttuuria tukee sellaiset käytännöt, jotka hyödyntävät tietoa lasten rodullisten identiteettien monimuotoisuudesta sekä nojaavat kunnioittavaan ja ennakkoluulottomaan vuorovaikutukseen. Vuorovaikutuksessa annetaan rohkeasti lasten identiteettien näkyä ja kuulua. Päiväkodin vuorovaikutusta voi lisäksi ohjata avoimeen, yhdenvertaiseen ja kriittiseen vuoropuheluun esimerkiksi rohkaisemalla meitä aikuisia ja lapsia kaksisuuntaiseen vuorovaikutukseen, jossa jokainen saa ilmaista itseään ja oppia. Olennaista on antaa mahdollisuuksia kriittisen ajattelun taitojen kehittämiseen ja hyödyntää positiivista käyttäytymisen ohjausta.
Kirjoittaja
Maria Agerskov, sosionomi (AMK), Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittaja on työharjoittelijana Helsingin kaupungin perhetyössä. Blogipostaus pohjautuu kirjallisuuskatsaukseen, jonka kirjoittaja laati osana sosionomiopintojaan keväällä 2024. Kirjallisuuskatsaus tehtiin toimeksiantona Turvaa ja tunnetaitoja tarinoista 3 -hankkeelle.
Lähteet
Seltzer, M. C. & O’Brien, L. M. 2022. Fostering Racial Literacy in Early Childhood Contexts. Early Childhood Education Journal 52 (1). 181-189. <https://doi.org/10.1007/s10643-022-01417-z>. Viitattu 12.4.2024.
Alemanji, Aminkeng 2016. Is there such a thing…? A study of antiracism education in Finland. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Faculty of Behavioural Science. Doctoral Degree Program in Teacher Education. 18. <https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/d108c50e-759b-438d-a8a1-a8d179c705ca/content>. Viitattu 12.4.2024.
Alemanji, A. 2021. Kohti rasisminvastaista pedagogiikkaa. Teoksessa Keskinen, Suvi & Seikkula, Minna & Mkwesha Faith (toim.). Rasismi, valta ja vastarinta : Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa. Helsinki: Gaudeamus. 208. <http://hdl.handle.net/10138/340362>. Viitattu 12.4.2024.
Alemanjim Aminkeng & Mafi, Boby 2016. Antiracism Education? A Study of an Antiracism Workshop in Finland. Scandinavian Journal of Educational Research 62 (2). 186. <https://doi.org/10.1080/00313831.2016.1212260>. Viitattu 12.4.2024
Alemanji 2021. 208.
Alemanji & Mafi 2016. 186.
Opetushallitus 2022. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2022. Helsinki: Opetushallitus. <https://eperusteet.opintopolku.fi/eperusteet-service/api/dokumentit/8931215>. Viitattu 18.4.2024.
Escayg, K.-A. & Berman, R. & Royer, N. 2017. Canadian Children and Race: Toward an Antiracism Analysis. Journal of Childhood Studies 42 (2). 10-21. <https://doi.org/10.18357/jcs.v42i2.17838>. Viitattu 22.5.2024.
Loukola, S. 2023. “Not in Our Daycare”? Commitments and Obstacles to Antiracism in Finnish ECEC. Early Childhood Education Journal. 1-9. <https://doi.org/10.1007/s10643-023-01540-5>. Viitattu 12.4.2024.
Loukola 2023. 1-9.
Maailman tilanne vaikuttaa suomalaiseen koulutukseen monin tavoin myös Metropolia ammattikorkeakoulussa. Venäjän täysimittainen hyökkäys ja sota Ukrainassa ovat vaikuttaneet sosiaalialan opetukseen. Myös opiskelijat ovat valinneet kursseja, joissa tuetaan ukrainalaisten kotoutumista Suomessa.
Suomeen on saapunut lähes 70 000 ukrainalaista pakolaista Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022. Euroopan unionin päätöksen mukaan Ukrainasta paenneille myönnetään tilapäinen suojelu, joka mahdollistaa suojelun nopeassa ja turvapaikkamenettelyä kevyemmässä prosessissa. Tilapäistä suojelua saavilla on oikeus asua vastaanottokeskuksessa ja oikeus sen järjestämiin palveluihin. He saavat terveydenhuollon ja välttämättömät sosiaalihuollon palvelut, ja heidän toimeentulonsa turvataan. Tilapäistä suojelua hakeneilla on oikeus välittömästi osallistua työhön. (1) Myöhemmin heillä on mahdollisuus saada kuntapaikka ja yhteiskunnan muut palvelut.
Kotoutumisen tavoitteena on ukrainalaisten sujuva integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan vaikeasta kotimaan sotatilanteesta huolimatta. Yhteisöjen resilienssin, joustavuuden, tukeminen on tärkeää muutoksissa ja kriiseissä. Ihmiset ja yhteisöt voivat oppia resilienteiksi kehittäen ominaisuuksia, jotka helpottavat stressiin sopeutumisessa ja selviytymisessä turvallisessa ympäristössä. (2)
Voimavaralähtöisyydellä tarkoitetaan sitä, että työssä keskitytään ihmisten vahvuuksiin ja erilaisiin ratkaisuihin haastavissakin elämäntilanteissa. Lähestymistapa korostaa ihmisen ja ympäristön voimavaroja muutoksen aikaansaamiseksi. (3) Työskentely suuntautuu tulevaisuuden tavoitteiden saavuttamiseen, ei niinkään menneiden ja nykyisten ongelmien korjaamiseen. Työntekijöiltä voimavaralähtöisyys edellyttää myönteistä asennetta asiakkaiden ja yhteisöjen mahdollisuuksiin. Lähtökohtana ovat ihmisten toiveet ja unelmien merkityksellisyys, vaikka ne vaikuttaisivat epärealistisilta. (4)
Käytännössä henkilö osallistetaan yhteiseen toimintaan kaikissa prosessin vaiheissa: päätöksiin, tavoitteisiin, tekemiseen, luomiseen ja kokemiseen yhdessä sekä arvioimiseen. Näin luodaan yhteys, joka on tasavertainen ja toimijuutta vahvistava. (5) Yhteisen tekemisen ja kokemusten jakaminen voi saada aikaan iloa, mutta usein se parantaa myös toiminnan tavoitetta eli lopputulosta. Edellä mainittua kutsutaan niin sanotun yhteisen kolmannen toteutumiseen toiminnassa, jossa on tärkeää myös jaetun tekemisen vaikutus osallistujien välisiin suhteiseen. (6)
Yhteistyö Kaivo Espoo ry:n kanssa
Metropolian sosiaalialan tutkinto-ohjelmassa on tehty yhteistyötä sitoutumattoman järjestön, Kaivo Espoo ry:n, kanssa. Matinkylässä sijaitsevan järjestön toimintaan osallistuu pääasiassa ukrainalaisia vapaaehtoisia. Yhdistyksessä on perustettu ukrainalaisille pakolaisille olohuone, siellä on tarjolla ruoka- ja tarvikeapua sekä neuvontaa. Yhteisötilassa on monenlaista toimintaa, kahvila, kielikursseja, musiikkiesityksiä. (7)
Sosiaaliturva arjen käytännöissä kurssilla opiskelijat kartoittivat sosiaali-, nuoriso- ja TE-palveluja sekä harrastusmahdollisuuksia ja kulttuurikohteita ukrainalaisten tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Tuotoksista kerrottiin Kaivo Espoossa ja niistä tehtiin visuaalisesti kiinnostavia julisteita (postereita), joista luotiin selkokielinen kansio Kaivo Espoon kävijöiden käyttöön. Niin ikään opiskelijat voivat hyödyntää kartoituksiaan myöhemmin myös muiden ryhmien parissa.
Kun haluttiin paneutua ilmiöihin yksityiskohtaisemmin, opiskelijat kirjoittivat lopputöitään järjestön ja vapaaehtoisten ehdottamista aiheista. Opinnäytetöissä vahvana toiminta-ajatuksena oli kävijöiden osallisuus suunniteltuun toimintaan. Osallisuuteen tarvitaan luottamusta prosessiin ja kumppaneihin. Turvallisen tilan rakentuminen on elinehto osallistumiselle ja kehittämiselle. (8) Suomessa joissakin ukrainalaisissa järjestöissä venäjän kielen käyttö on kielletty, mutta Kaivo Espoossa on sallittua puhua mitä kieltä tahansa, ukrainaa, venäjää, tataaria jne. Monet kielet kuuluvat ja näkyvät, ja kävijät saavat vahvistusta ja hyväksyntää omalle kieli-identiteetilleen.
Opiskelija Marianne Lukkari kartoitti Kaivo Espoossa vapaaehtoistyön merkitystä kotoutumiselle haastattelemalla ukrainalaisia pakolaisia. Toisessa työssä korostui toiminnallisuus, kun Jari Koskiniemi ja Sakari Anttila loivat tietovisan, jonka avulla vahvistettiin osallistujien yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia olohuoneessa. Kun ukrainalaiset kokivat työllisyyspalvelut monimutkaisiksi ja vaikeaselkoisiksi, Tiia Laine ja Zahra Ahmed tekivät TE-palveluista ja työnhakijan toimista ohjeen YouTubeen.
Kirjoittaja
Katja Ihamäki, valtiotieteen tohtori VTT, yhteiskuntatieteen opettaja Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittaja on perehtynyt muun muassa monikulttuurisuuteen ja sosiaaliturvan kehittämiseen.
Opinnäytetyöt:
Koskiniemi, Jari & Anttila, Sakari (2024). Yhteisöllisyyden luominen visailutoiminnan kautta: yhteistoimintaa Suomeen muuttaneille ukrainalaisille. Opinnäytetyö. Metropolia amk. https://www.theseus.fi/handle/10024/859643
Laine, Tiia & Ahmed, Zahra (2023). Suomeen muuttaneiden ukrainalaisten pakolaisten kotiuttamisen tuen tarpeen arviointi. Opinnäytetyö. Metropolia amk. Ilmestyy lähiaikoina.
Lukkari, Marianne (2023). Vapaaehtoistyön tekeminen osana turvapaikanhakijoiden kotoutumista: ukrainalaiset osallisina ja toimijoina. Opinnäytetyö. Metropolia amk. https://www.theseus.fi/handle/10024/791284
Lähteet
Tilapäinen suojelu Ukrainasta paenneille (2024). Sisäasianministeriö. https://intermin.fi/ukraina/tilapainen-suojelu.
Poijula, Soili (2020). Resilienssi. Muutosten kohtaamisen taito. Kirjapaja.
Rapp, C. A. & P.W. Sullivan (2014). Advances in Social Work 15 (1), 129–142.
Saleebey, D. (2013). The Strengths Perspective in Social Work Practice. 6. painos. Boston: Pierson; Healy, K. (2005). Social Work in the Context. Houndmills, Basigstoke: Palgrave, Macmillan, 2005, 95–104, 154; Keskitalo, Elsa & Vuokila-Oikkonen, Päivi (2018). Voimavaralähtöisyys sosiaalisen kuntoutuksen viitekehyksenä. Teoksessa Harri Kostilainen & Ari Nieminen (toim.) Sosiaalisen kuntoutuksen näkökulmia ja mahdollisuuksia. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja, Työelämä 13, 84–96.
Rönkkö, S., & Nivala, E. (2022). Yhteinen tekeminen yhteyden rakentajana: Yhteinen kolmas sosiaalipedagogisena käsitteenä ja käytäntönä. Sosiaalipedagogiikka, 23 (1), 71–84. https://doi.org/10.30675/sa.119479
Husen, M. (2022). The common third. Artikkeli on lyhennetty käännösversio artikkelista Husen, M. 1996. Det fælles tredje – om fællesskab og værdier i det pædagogiske arbejde. Teoksessa B. Pésceli (toim.) Kultur & pædagogik. København: Hans Reitzels Forlag, 218–232. Alkuperäinen saatavissa https://michaelhusen.dk/det-faelles-tredje/. Käännös saatavissa https://michaelhusen.dk/the-common-third/ (2.5.2022). Lihme, B. (1988). Socialpædagogik for børn og unge: et debatoplæg med særlig henblik på døgninstitutionen. Holte: SocPol.
Kaivo Espoo ry. http://www.kaivoespoo.com/
Ojajärvi, A., Tuomisto, T., Olkkonen, J., & Tikkanen, S. (2020). Sitran selvityksiä 166. Suomalaiset kansalaisvaikuttajina: Kuinka edistää osallisuutta ja osallistumista 2020-luvulla? Sitra, 29. https://media.sitra.fi/2020/03/18123803/suomalaiset-kansalaisvaikuttajina.pdf
Omaishoito on ratkaiseva osa suomalaista hyvinvointijärjestelmää. Se mahdollistaa monille ikääntyneille ja sairaille elämisen omassa kodissaan. Omaishoito tulisi nähdä koko yhteiskuntaa tukevana voimavarana, jonka avulla säästetään yhteiskunnan resursseja ja mahdollistetaan hoidettavien kotona asuminen (Kaivolainen 2011: 1).
Omaishoito on suomalaisten hyvinvointipalvelujen kulmakivi. Se mahdollistaa monille ikääntyneille ja sairaille turvallisen asumisen kotona. Silti tämä järjestelmä ei toimi ilman omaishoitajien riittävää tukea. Tässä kuvioon astuu lyhytaikaishoito, jonka tehtävänä on tarjota omaishoitajille hengähdystaukoja. Mutta mitä tapahtuu, kun yhteistyö lyhytaikaishoidon ja omaishoitajien välillä ei toimi?
Tämä kysymys oli keskiössä YAMK-opinnäytetyössäni, jossa tarkastelin sitä, miten voimme parantaa omaishoitoperheiden ja lyhytaikaishoitoyksiköiden välistä yhteistyötä ja luottamusta. Tulokset osoittavat, että vaikka tavoitteet ovat yhteiset, matka sujuvaan yhteistyöhön on vielä kesken.
Suomalaisen hoitotyön haasteet
Opinnäytetyöni keskeiset löydökset osoittavat, että suurimmat yhteistyön haasteet liittyvät tiedonkulun epäselvyyksiin, hoitohenkilökunnan vaihtuvuuteen ja joustamattomiin palvelukäytäntöihin. Omaishoitajat kokivat, että heidän antamansa tiedot hoidettavien erityistarpeista jäivät usein huomiotta, mikä heikensi luottamusta hoitoyksiköihin. Lyhytaikaishoidon resurssien puute johti tilanteisiin, joissa hoidettavien toimintakyky heikkeni hoitojaksojen aikana. Esimerkiksi hoidettavan lääkemuutokset tai erityisruokavaliot eivät aina välittyneet hoitohenkilökunnalle. Eräs haastateltava kertoi, kuinka hän joutui lähes päivittäin tarkistamaan, että kaikki oli hoitojakson aikana tehty oikein.
Tiedonkulun puutteet eivät ole vain käytännön ongelmia ne syövät luottamusta. Kun omaishoitaja ei voi olla varma, että hänen läheisensä tarpeet huomioidaan, hän saattaa jättää lyhytaikaishoidon käyttämättä. Tämä taas johtaa siihen, että omaishoitajat eivät saa kaipaamaansa lepoa ja uupuvat entisestään. Tutkimukset osoittavat, että tiedonkulku ja palveluiden joustamattomuus ovat suurimmat yhteistyön esteet lyhytaikaishoidon ja omaishoitajien välillä. Esimerkiksi hoitajien vaihtuvuus heikentää hoidon jatkuvuutta, mikä lisää omaishoitajien kuormitusta. Tämä ongelma ei ole yksittäinen poikkeus, vaan se kuvastaa laajempaa tarvetta kehittää palvelujärjestelmiä (Juntunen & Salminen 2011: 3).
Kun lyhytaikaishoito ei vastaa omaishoitajien tarpeisiin, seuraukset ovat kauaskantoiset. Vapaapäivistä kieltäytyminen, stressin kasvu ja uupumus ovat asioita, jotka vaarantavat omaishoitajien hyvinvoinnin. Tässä kohtaa palveluiden joustavuus ja selkeä tiedonkulku nousevat keskiöön.
Tiedonkulku on luottamuksen perusta
Omaishoitajat ovat hoidettaviensa parhaita asiantuntijoita, mutta tämä tieto ei aina tavoita lyhytaikaishoitoyksiköitä. Yksinkertaisetkin asiat, kuten erityisruokavaliot tai lääkemuutokset, voivat jäädä huomioimatta. Tämä lisää omaishoitajien taakkaa, sillä heidän on varmistettava, että hoitokäytännöt pysyvät yhdenmukaisina. (Harju & Ramadan, 2021.) Selkeät viestintäkäytännöt, kuten kirjalliset ohjeet ja säännölliset keskustelut hoitohenkilökunnan kanssa, voisivat merkittävästi parantaa tilannetta.
Toinen suuri ongelma, joka korostui opinnäytetyössäni, oli hoitajien vaihtuvuus. Useat omaishoitajat kertoivat, että jokaisella hoitojaksolla oli uusi hoitaja, joka ei tuntenut hoidettavaa. Tämä johti tilanteisiin, joissa omaishoitajan piti aina aloittaa alusta: kertoa hoidettavan tarpeista, rutiineista ja erityisohjeista. Se lisäsi stressiä tilanteessa, jonka pitäisi tarjota helpotusta.
Vakiohenkilöstö, joka tuntee hoidettavan, tekee yhteistyöstä sujuvampaa ja rakentaa luottamusta. Yhteistyö on vuorovaikutusta. Hoitohenkilökunnan tulee kuunnella omaishoitajia, mutta myös antaa heille palautetta. Kun omaishoitajat tietävät, miten hoitojakso on sujunut, he voivat luottaa siihen, että heidän läheisensä on ollut hyvässä hoidossa.
Joustavat käytännöt tukevat jaksamista
Opinnäytetyön haastatteluissa kävi ilmi, että lyhytaikaishoidon hoitojaksot suunniteltiin usein hoitopaikan resurssien, ei perheiden tarpeiden mukaan. Tämä jäykkyys heikentää omaishoitajien mahdollisuuksia käyttää palveluita silloin, kun he niitä eniten tarvitsevat.
Lyhytaikaishoito ei ole vain omaishoitajan lepohetki. Se on myös mahdollisuus kuntouttaa ja tukea hoidettavan hyvinvointia. Tässä joustavat palvelut ovat avainasemassa. Hoitojaksojen pituus ja ajankohta tulisi suunnitella perheiden yksilölliset tarpeet huomioiden, ei pelkästään hoitoyksikön resurssien perusteella.
Kohti parempaa yhteistyötä
Palautteen antaminen ja saaminen nousi haastatteluissa merkittäväksi teemaksi. Monet omaishoitajat kertoivat, että hoitojaksojen jälkeen heille annettiin vain yleisluonteisia kommentteja, kuten "kaikki meni hyvin". Tämä jätti heidät kaipaamaan tarkempaa tietoa siitä, miten hoidettava pärjäsi ja miten hoito voisi seuraavalla kerralla olla vielä parempaa. Käytännön esimerkkinä voisi toimia toimintamalli, jossa omaishoitajat osallistuvat hoidon suunnitteluun aktiivisesti. Näin he voivat varmistua siitä, että hoito vastaa heidän odotuksiaan ja tarpeitaan. (Voutilainen & Tiikkainen & Särkikangas 2019.)
Opinnäytetyöni tulokset antavat selkeitä kehitysehdotuksia, joita hyvinvointialueet voivat hyödyntää. Kyse ei ole vain palveluiden parantamisesta, kyse on omaishoitajien jaksamisesta ja heidän läheistensä hyvinvoinnista. Kun yhteistyö toimii, koko yhteiskunta voittaa. Omaishoito ja lyhytaikaishoito ovat yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Ne täydentävät toisiaan ja tukevat perheiden jaksamista. Tästä yhteistyöstä hyötyvät kaikki: omaishoitajat, heidän läheisensä ja yhteiskunta kokonaisuudessaan.
On selvää, että sujuva tiedonkulku, henkilöstön jatkuvuus ja joustavat käytännöt ovat ratkaisuja, jotka voivat vahvistaa luottamusta ja parantaa hoidon laatua. Nyt on aika ottaa nämä opit käyttöön ja rakentaa yhdessä toimivampaa järjestelmää.
Kirjoitus perustuu vanhustyön (YAMK) opinnäytetyöhön Miten lisätä yhteistyötä ja luottamusta omaishoitoperheiden ja lyhytaikaishoidon välillä (Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2025). Opinnäytetyö toteutettiin laadullisen tapaustutkimuksen keinoin, ja siinä haastateltiin omaishoitoperheitä teemahaastatteluiden avulla. Opinnäytetyö on luettavissa Theseuksessa. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-202501161444
Kirjoittaja
Sara Mikander, geronomi (AMK), ikääntyneiden palvelujen kehittäminen ja johtaminen (ylempi AMK), Metropolia Ammattikorkeakoulu.
Lähteet
Harju, H. & Ramadan, F. 2021. Omaishoidon monet kasvot. Vanhustyö-lehti (1).
Juntunen, K. & Salminen, A.-L. 2011. Omaishoitajan jaksamisen ja tuen tarpeen arviointi. COPEindeksi suomalaisen sosiaali- ja terveyshuollon käyttöön. Sosiaali- ja terveysturvan selosteita 78.
Kaivolainen, M. 2011. Omaishoitaja asiakkaana. Teoksessa Kaivolainen, M. ym. (toim.). Omaishoito. Tietoa ja tukea yhteistyöhön. Helsinki: Duodecim.
Voutilainen, P., Tiikkainen, P. & Särkikangas, M. 2019. Omaishoitajien kokemuksia ja tuen tarpeita: Kyselytutkimus Pohjois-Suomessa. Gerontologia 33 (3), 153–168.
Kotihoidon tehtävänä on tukea ihmisen hyvinvointia, toimintakyvyn ylläpitoa ja hyväksi koettua terveydentilaa. Toimintaperiaatteena on ikäihmisen näkökulmasta asiakas- ja tarvelähtöisyys, palvelujen riittävyys, itsemääräämisoikeus, itsenäisyys, osallisuus ja osallistuminen sekä voimavaralähtöisyys[1]. Kotiin vietäviä palveluita ovat kotihoito ja sitä täydentävät tukipalvelut[2].
Sosiaali- ja terveyspalvelujen muutostarpeet kohdistuvat erityisesti järjestelmä-, työtehtävä- ja työmenetelmätasolle. Palvelujen uudistamisen yhteydessä syntyy tarve moniammatillisuuteen ja ennalta ehkäisevään työhön. (Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus 2020–2022.) Muutostoiveet ulottuvat myös sosiaali- ja terveysalan työntekijään ja hänen osaamiseensa. Työntekijöihin kohdistuu uusia odotuksia muun muassa sosiaalisista taidoista, emotionaalisesta vastaanottavaisuudesta ja psyykkisestä paineensietokyvystä (Väänänen ym. 2020).
Kotihoidon[3] asiakasmäärät ovat kasvaneet voimakkaasti viime vuosina ja tulevat jatkamaan kasvuaan myös tulevaisuudessa. Tämä tarkoittaa sitä, että kotona hoidetaan yhä vanhempia ja huonokuntoisempia ikäihmisiä. Tämä aiheuttaa sen, että paljon palveluja tarvitsevien määrä kasvaa jatkuvasti. Tämä haastaa kotihoidon työntekijän osaamisen.[4]
Kotihoito -työntekijän osaamisen näyttämönä
Koti on asiakkaalle tärkeä paikka. Ammattilaisen tulee suhtautua siihen hienotunteisesti, asiakasta ja hänen läheisiään kunnioittaen. Kohtaamisen keskiössä on ihmislähtöisyys. Koti on asiakkaan henkilökohtainen tila, mutta myös työntekijän työympäristö. Tämä ristiriita luo toisistaan eroavat orientaatiot kohtaamistilanteeseen. Kohtaamistilanteessa vaaditaan herkkyyttä (Hägg, Rantio, Suikki, Vuori & Ivanoff-Lahtela 2007, 17). Esimerkiksi Hyvän kotihoidon -mallissa (Tepponen 2009) ikäihmistä tarkastellaan kokonaisuutena[5], jolloin ikäihmistä tuetaan selviytymään kotonaan ylläpitämällä elämänlaatua ja vahvistamalla olemassa olevia voimavaroja sekä säilyttämään hyvä elämänlaatu ja tyytyväisyys elämään. Digitaalisuus ja digitaalinen ohjaus-, neuvonta ja kuntoutustyö (esim. Holvikivi ym. 2021; HIPPA -hanke), ovat kohtaamisessa arkipäivää. Myös uudet älykkäät teknologiat tarjoavat apua työn ja arjen helpottamisessa, ja toisaalta ne samalla ylläpitävät ja edistävät työntekijän osaamista (Väänänen ym. 2020). Sote-alan ammattilainen tulee osata työssään tunnistaa oman osaamisensa, sitä johtaen (Cederberg, ym.2020).
[caption id="attachment_3147" align="aligncenter" width="992"] Kuva: Stileex[/caption]
Työn murros haastaa kotihoidon ammattilaisen osaamisen
Kotihoidossa, kuten monella muillakin aloilla, on käynnissä työn murros kohti uudenlaista työn maailmaa. Murrosta vauhdittavat ennakoimattomat ja kompleksiset yhteiskunnalliset ja terveyteen liittyvä haasteet, mutta myös digitaalisten palvelujen, kuten robottien ja tekoälyn laajempi käyttöönotto. Kotihoidossa työn murros kohdistuu erityisesti moniammatillisuuteen, asiakaslähtöisiin toimintamalleihin, palvelujen kehittämiseen ja digitaalisiin palveluihin[6]. Osaamisen lisäksi työelämän sukupolvisuus ja siihen liittyvät arvot tulevat tunnistettavaksi, sillä myös työväestö ikääntyy. Esimerkiksi mukaan 2000-luvulla syntyneet ovat tottuneet digimaailmaan ja keskusteluun maapallon ekologisista rajoista, jolloin heistä yhä harvempi on sisäistänyt teollistumisen myötä syntyneet kankeat työajat, pelkistetyt työkykyvaatimukset, työssä raatamisen kuluttamisen mahdollistamiseksi sekä perhe-elämän sovittamisen näihin raameihin. Tulevaisuudessa työntekijän syväosaamisen rinnalle nousevat työelämän metataidot (Väänänen ym. 2020, 25), mutta etenevässä määrin myös työntekijän tunne- ja vuorovaikutustaitoja[7] ja resilienssikykyyn[8] liittyvää osaamista tulee kehittää.
Hyvissä Handuissa Himassa -hankkeessa kotihoito on toiminut yhtenä työelämän yhteistyökumppanina opiskelijoiden osaamisen kehittämisympäristönä. Hankkeessa on hahmoteltu kotihoidossa tarvittavaa tulevaisuuden osaamista, ja ennen kaikkea ammattien välisenä yhteistyöosaamisena. Tällä tarkoitamme sitä, että kotihoidossa tarvittava osaamisen keskiössä on asiakas, mutta hänen asioiden edistämiseksi tarvitaan laajaa-alainen joukko monien alojen edustajia. Tällöin kotihoidon työntekijän tutkintokohtainen (sairaanhoitaja, lähihoitaja tms.) osaaminen on ydinosaamista, jonka ympärille asiakaskohtaaminen perustuu. Kuitenkin ammattiosaamisen lisäksi tarvitaan osaamista, jota tehdään laajenevissa verkostoissa ja suhteessa muihin ammattialoihin.Tätä kutsumme ammattien väliseksi yhteistyöosaamiseksi. Tarkoituksenamme on jäsentää tätä ammattien välistä yhteistyöosaamista Hyvissä handuissa himassa -hankkeessa.
[caption id="attachment_3149" align="aligncenter" width="502"] Kuva 1. Hyvissä handuissa himassa -hankkeen ajatuksia (kotihoidossa) tulevaisuudessa tarvittavasta osaamisen luokittelusta ammattien välisestä yhteistyöosaamisen näkökulmasta tarkasteltuna[/caption]
Hankkeessa nämä osaamiset on nimetty; ihmislähtöinen-, geneerinen-, konsultatiivinen [9]-, monialainen kumppanuus- ja kehittämisosaaminen [10]. Kotihoidon eri ammattialoilla nämä osaamiset näyttäytyvät eri tavoin, pääpaino on kuitenkin jokaisen ammattialan vahvassa substanssiosaamisessa, joka on kaiken edellytys onnistuneeseen monialaiseen toimintaan. Tässäkin mallissa painopiste on ihmisläheisessä osaamisessa.
Hankkeen kehittämistyö on vielä kesken, mutta ajatuksena on, että malli voi toimia osaltaan eräänä tapana jäsentää kotihoidon, mutta myös muidenkin sote-aloilla tarvittavaa ammattienvälistä yhteistyöosaamista (interprofessional). Hankkeessa työnalla oleva osaamiskartta tulee rakentumaan Hyvissä handuissa himassa -hankkeessa tuotettujen osaamisen painopisteiden ympärille.
[1] Tepponen, Merja 2009. Kotihoidon integrointi ja laatu. Integration and Quality of Home care. Väitöskirja. Terveyshallinnon ja -talouden laitos. Kuopion yliopisto. Kuopio University Publications E. Social Sciences 171. 2009. Luettu 2.4.2021. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-951-27-1301-1/urn_isbn_978-951-27-1301-1.pdf
[2] Valvira (https://www.valvira.fi/sosiaalihuolto/sosiaalihuollon-palvelut/kotiin-annettavat-palvelut)
[3] Kotihoito kuuluu sosiaalipalveluihin, perustuen yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin. (https://stm.fi/sosiaalipalvelujen-saatavuus).Kotihoidon palvelut ovat saajalleen maksullisia. Maksu määräytyy asiakasmaksulain perusteella. (www.valvira.fi).
[4] Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2019. Aiheet: Ikääntyminen, Henkilöstön osaaminen vanhuspalveluissa. Luettu 17.5.2021 https://thl.fi/fi/web/ikaantyminen/muuttuvat-vanhuspalvelut/henkiloston-osaaminen-vanhuspalveluissa).
[5] Esimerkiksi Metropolian ikäihmisten monialainen asiantuntijatyöryhmä (2019) on luonut ikääntymistä käsittelevän perusopinnon osaamistavoitteet, joiden mukaan eri tutkinnoissa eri opintojaksoilla, jossa käsitellään ikääntymistä, tulisi vahvistaa opiskelijan gerontologista osaamista.
[6] (Kuntatyönantajat. Digitalisaation ja uusien toimintatapojen hyödyntäminen vanhusten kotihoidossa - yhteenveto 17.5.2019. https://www.kt.fi/tyon-murros).
[7] https://www.metropolia.fi/en/rdi/rdi-projects/itshec
[8] Grann, H. 2020. Hoitotyöntekijöiden resilienssi vanhustyön muutoksessa. Gerontologia 3/2020, 277-287.
[9] Pirilä, Kaarina & Valtonen, Anu. (2021). Konsultatiivinen toiminta tukee monialaista työskentelyä. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2021/03/30/konsultatiivinen-toiminta-tukee-monialaista-tyoskentelya/.
[10] Heitto Mari, Karvonen, Hanna, Koskinen, Mari & Mutka Anu (2021). Kehittäjäkumppanuus on enemmän kuin osiensa summa. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2021/03/16/kehittajakumppanuus-on-enemman-kuin-osiensa-summa/
Kirjoittajat
Carita Hand työskentelee terveysalan lehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulussa vastaten gerontologisen hoitotyön opetuksesta ja sen kehittämisestä terveysalalla yhteistyössä eri tutkintojen, verkostojen ja työelämän kanssa. Hän toimii HyMy-kylän Seniorikylän vastuuhenkilönä ja hankeasiantuntijana Hyvissä handuissa himassa -hankkeessa (ESR).
Eija Raatikainen työskentelee yliopettajana Metropolian sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella. Työnkuvaan kuuluu kansallinen ja kansainvälinen hanketyö. Eija koordinoi Asiakaslähtöiset hyvinvointi- ja terveyspalvelut innovaatiokeskittymän hankesalkkua: Osallisuuden, toimijuuden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen.
Kirjallisuutta
Cederberg, A., Arell-Sundberg, M. & Nummela, A. 2020. Virtuaalinen eDelphi-asiantuntijapaneeli menetelmänä sote-alan tulevaisuuden geneeristen osaamistarpeiden määrittelyssä. https://blogi.savonia.fi/sotetie/2020/09/09/virtuaalinen-edelphi-asiantuntijapaneeli-menetelmana-sote-alan-tulevaisuuden-geneeristen-osaamistarpeiden-maarittelyssa/
Forsius, P., Hammar, T. & Alastalo, H. 2020. Laadukas elämän loppuvaiheen hoito iäkkäiden palveluissa edellyttää kotisairaalan vahvistamista. TUTKIMUKSESTA TIIVIISTI 36/2020.
Grann, H. 2020. Hoitotyöntekijöiden resilienssi vanhustyön muutoksessa. Gerontologia 3/2020, 277-287.
Harra, T., Sipari, S., Mäkinen, E. 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalvelujen kehittäjäkumppanuus. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino Oy. 145-164.
Heitto, M., Karvonen, H., Koskinen, M. & Mutka A.2021. Kehittäjäkumppanuus on enemmän kuin osiensa summa. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2021/03/16/kehittajakumppanuus-on-enemman-kuin-osiensa-summa/. Luettu 17.3.2021.
Holbrook, J.B. 2013. What is interdisciplinary communication? Reflections on the very idea of disciplinary integration. Synthese 190, 1865–1879 . https://doi.org/10.1007/s11229-012-0179-7
Hyvissä handuissa himassa -hanke. https://www.metropolia.fi/fi/tutkimus-kehitys-ja-innovaatiot/hankkeet/hyvissa-handuissa-himassa
HIPPA -hanke https://hippa.metropolia.fi/
Holvikivi, J., Huovinen, J., Katajapuu, N., Kinnunen, A., Kiviaho-Tiippana, A., Kuisma, R., Kärkkäinen, R., Leskelä J., Lähteenmäki M., Lällä K., 2021. Scenarios for regeneration of rehabilitation expertise for the future. , In: Publications of Metropolia UAS. TAITO-series, Metropolia University of Applied Sciences.
Hägg, T., Rantio, M., Suikki, P., Vuori, A. & Ivanoff-Lahtela, P. 2007. Hoitotyö kotona, 17. Sanoma Pro Oy.
ITSHEC -hanke. https://www.metropolia.fi/en/rdi/rdi-projects/itshec
Kokkala, C. 2020. Haavoittuvuuteen liittyvä osaaminen – näkökulma kotona asuvaan ikääntyneeseen. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2020/05/06/haavoittuvuuteen-liittyva-osaaminen-nakokulma-kotona-asuvaan-ikaantyneeseen/
Kuntatyönantajat. Digitalisaation ja uusien toimintatapojen hyödyntäminen vanhusten kotihoidossa - yhteenveto 17.5.2019. https://www.kt.fi/tyon-murros).
Pirilä, K. & Valtonen, A.2021. Konsultatiivinen toiminta tukee monialaista työskentelyä. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2021/03/30/konsultatiivinen-toiminta-tukee-monialaista-tyoskentelya/. Luettu 2.4.2021.
Raatikainen, E. 2020. Asiakkaan ainutlaatuinen arki. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2020/03/24/asiakkaan-ainutlaatuinen-arki/
Tepponen, M.2009. Kotihoidon integrointi ja laatu. Integration and Quality of Home care. Väitöskirja. Terveyshallinnon ja -talouden laitos. Kuopion yliopisto. Kuopio University Publications E. Social Sciences 171. 2009. Luettu 2.4.2021. https://erepo.uef.fi/handle/123456789/9034
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2019. Aiheet: Ikääntyminen, Henkilöstön osaaminen vanhuspalveluissa. Luettu 17.5.2021 https://thl.fi/fi/web/ikaantyminen/muuttuvat-vanhuspalvelut/henkiloston-osaaminen-vanhuspalveluissa.
Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus 2020–2022. Ohjelma ja hankeopas. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:3.
Väänänen A., Smedlund, A., Törnroos K., Kurki A-L, Soikkanen A, Panganniemi, N.& ja Toppinen-Tanner S. 2020. Ajattelu- ja toimintatapojen muutos. Teoksessa: Hyvinvointia työstä 2030. Työterveyslaitos.
Väänänen, A., Smedlund A., Törnroos K. Satka, Mirja, Alanen, Leena, Harrikari, Timo & Pekkarinen, Elina (toim.) (2011) Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Vastapaino., Kurki, A.nna-L., Soikkanen A., Panganniemi, N. & Toppinen-Tanner, S. (2020) Ajattelu- ja toimintatapojen muutos. Teoksessa Kokkinen, L. (toim.) (2020) Hyvinvointia työstä 2030 -luvulla. Skenaarioita suomalaisen työelämän kehityksestä. Työterveyslaitos. Helsinki.
Työelämä ja oppilaitokset ovat tehneet vuosikausia yhteistyötä, jossa saavutettujen hyötyjen on usein katsottu olevan riittäviä ja näin tuttuja yhteistyön tapoja on jatkettu pitkiäkin aikoja. Perinteisen yhteistyön hyödyt näyttäytyvät kuitenkin helposti pistemäisinä sekä työelämälle että opiskelijoille. Kehittäjäkumppanuus tuo yhteistyöhön uusia ulottuvuuksia mahdollistamalla monien eri toimijoiden, kuten asiakkaiden, työntekijöiden, opiskelijoiden sekä opettajien sekä muiden verkostotoimijoiden tasa-arvoisen kuulluksi tulemisen, asiantuntijuuden hyödyntämisen sekä vaikuttamismahdollisuuksien näkyväksi tekemisen.
Unesco on vuonna 1986 määritellyt kehittäjäkumppanuuden yhdessä työskentelyksi (working together), jossa jokaisella kehittäjätiimin jäsenellä on olennaista tietoa ja yhteiset tavoitteet määritelty, yhteistyö on vastavuoroista sekä työskentelyssä vallitsee molemminpuolinen kunnioitus. Määritelmä on edelleen ajankohtainen ja paikkansapitävä sote-alan kehittämisessä, joka tähtää eri toimijoiden aktiiviseen rooliin myös kehittämistyössä. Kehittäjäkumppanit voivat olla palveluiden käyttäjiä tai heidän läheisiään, sekä palvelujen tuottajia ja järjestäjiä, jotka ovat ammattilaisia tai vapaaehtoisia toimijoita. Jotta kehittäjäkumppanuus toteutuisi, on kehittämisprosessin rakennuttava suunnitelmallisesti yhteistoiminnassa ja sen tulee hyödyttää kaikkia kehittämisessä mukana olevia osapuolia. (Harra, Sipari & Mäkinen 2017:147.)
Kumppanuudesta voidaan puhua Maijasen ja Haikaran (2014: 12–13) mukaan silloin, kun toiminnan rakenteet ja prosessit ovat mahdollisimman matalahierarkkisia ja pidemmälle aikajänteelle määrittyviä. Tavoitteiden tulee olla yhdessä jaettuja, ja päätöksenteon tulee toteutua yhteisesti. Kumppanuudessa toimijoiden välillä vallitsee luottamus ja toiminta tuottaa synergiaetuja ja lisää yhteistä hyvää. Kumppanuus edellyttää myös sitä, että vastuu tuloksista ja seurauksista tulee olla jaettuja. Maijasen ja Haikaran (2014: 13) mukaan haasteellisinta kumppanuuden toteutumisessa on toimijoiden motivoiminen.
Euroopan sosiaalirahaston rahoittaman Hyvissä handuissa himassa -hankkeen päätavoitteena on vahvistaa Helsingin kaupungin Itäisen kotihoidon, Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Stadin ammatti- ja aikuisopiston keskinäistä kehittäjäkumppanuutta ja kumppanuutta opintojen työelämälähtöisyyden lisäämiseksi. Hanke on tarjonnut Metropolian hanketyöntekijöille ja sisäisille asiantuntijoille mahdollisuuden kehittää toimintatapoja ja kumppanuutta tukevia malleja sekä koordinoida kehittäjäkumppanuuden rakentumista. Tutkimuskirjallisuudessa todetaankin, että yleensä silloin kun organisaatiot ovat valmiita kumppanuuden vaatimiin panostuksiin, voidaan itsessään puhua jo kumppanuudesta (Maijanen & Haikara 2014: 13).
Kumppanuuden vahvistaminen vaatii aikaa, yhdessä toimimista ja synergiaa
Kumppanuuden saavuttaminen on oman aikansa vievä, hitaasti etenevä pitkäkestoinen prosessi. Kumppanuutta onkin kuvattu toimijoiden pitkäkestoisena liittoumana (Engeström 2006, 19 Maijasen & Haikaran 2014, 15 mukaan). Kertaluonteista tai pienimuotoista yhteistyöstä ei siis voida pitää kumppanuutena (Maijanen ja Haikara 2014: 13). Työelämäyhteistyö kotihoidon ja ammattikorkeakoulun välillä on perinteisesti ollut nimenomaan lyhytaikaista tai pienimuotoista. Esimerkkejä tästä ovat opiskelija–ohjaaja-parityöskentelylle rakentuvat harjoittelut, opinnäytetyöt ja kertaluonteiset pienet projektit. Nämä kaikki perinteiset yhteistyön tavat ovat hyviä ja tärkeitä, mutta kehittäjäkumppanuuden ja kumppanuudessa toimimisen tietoiseen rakentamiseen tarvitaan uudenlaisia toimintatapoja (Harra, Sipari & Mäkinen 2017: 147).
Ensimmäinen askel kumppanuutta tavoiteltaessa on se, että kukin toimija selkiyttää oman perustehtävän ja tavoitteet sekä sen, missä asioissa ja tehtävissä tarvitaan kumppanuutta ja millaista kumppanuutta haetaan. (Viirkorpi 2004, 13. Maijasen & Haikaran 2014, 13 mukaan.) Hanketta valmisteltaessa prosessissa tunnistettiin eri osapuolten tavoitteita ja yhteiset rajapinnat hankkeen tavoitteelle ja kumppanuudelle löytyivät myös helposti. Kaikkia näitä yhteisiä tavoitteita ja toiveita yhdisti luonnollisesti tärkein – iäkkään ihmisen paras. Kotihoito tekee työtä kotona asuvan, usein iäkkään ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden tukemiseksi ja edistämiseksi, samoin kuin oppilaitoksissa tehdään työtä sen eteen, että sieltä valmistuu työelämään osaavia ammattilaisia, jotka toimivat työssään tukien iäkkään ihmisen hyvän elämän toteutumista perustellun tiedon varassa. Molemmissa tilanteissa asiakas nähdään oman elämänsä asiantuntijana ja aktiivisena toimijana.
Oli selvää, että kumppanuutta tarvittaisiin tuomaan oppilaitoksia ja kotihoitoa lähemmäksi toisiaan. Kotihoito toivoi voivansa ratkoa tulevaisuudessa esimerkiksi kehittämishaasteitaan tai asiakas-casejaan teoriaan peilaten yhteistyössä asiakkaan ja opiskelijoiden kanssa. Tämä tuki myös Helsingin kaupungin strategiaa, jossa kaupungista pyritään luomaan elinikäisen oppimisen innovatiivinen kokeilukaupunki. Kotihoito toivoi myös tulevaisuuden työelämätaitoja omaavia osaajia, jotka pitävät kotihoitoa kiinnostavana työpaikkana. (Hyvissä handuissa himassa -hankesuunnitelma 2018.)
Oppilaitokset tarvitsivat kumppanuutta edistämään pitkäkestoisempaa työelämäyhteistyötä sekä vahvistamaan 2. asteen ja AMK-opiskelijoiden yhteistyötä työelämässä. Tällöin yhteistyötä opittaisiin tekemään jo opintojen aikana ja näin yhteistyö voisi olla luontevaa myös valmistumisen jälkeen työelämässä. Yhtenä tärkeänä tavoitteena onkin vahvistaa opiskelijoiden tulevaisuuden työelämätaitoja, joita ei täysin saavuteta nykyisillä toimintamalleilla, Tulevaisuuden tärkeiksi työelämätaidoiksi hankkeessa on tunnistettu monialainen kumppanuusosaaminen, konsultatiivinen osaaminen ja asiakas- ja ihmislähtöinen kehittämisosaaminen. (Hyvissä handuissa himassa -hankesuunnitelma 2018.)
Olennaista kumppanuudessa on lisäarvon syntyminen eri osapuolille. Lisäarvo perustuu ennen kaikkea osapuolten yhteisten etujen etsimiseen ja tämän myötä oppimiseen (Mustakangas ym. 2003, 62). Hankkeen lähtökohdat on rakennettu lisäarvon tuottamiselle hankkeessa mukana oleville toimijoille. Hankkeen toiminnan aikana eri toimijat (työelämä, opiskelijat, asiakkaat ja opettajat) ovat oppineen monialaisuuden ja kumppanuuden hyödyistä, mitkä puolestaan ovat lisännet motivaatiota tällaisen toimintatavan juurruttamiselle.
Kumppanuuteen vaaditaan aina vuorovaikutusta ja luottamusta. Työyhteisössä, kuten muissakin inhimillisissä vuorovaikutustilanteissa, luottamus on kaiken perusta. Työyhteisössä luottamusta synnyttää osallistava ja oikeudenmukainen johtaminen, toimiva ryhmätyö ja työntekijöiden itsenäisyyden korostaminen. (Piippo, Sankelo, Valtanen & Sinervo 2015: 154.) Luottamus on sitä tärkeämpää, mitä enemmän työntekijät ovat riippuvaisia toisistaan ja mitä haastavampi on koko organisaation tehtävä. Hyvä luottamus edistää työilmapiiriä ja työntekijöiden jaksamista. Työntekijät ovat sitoutuneita työhönsä ja se luo turvallisuuden tunnetta. Luottamus edellyttää toimijoiden keskinäistä yhteistyötä, kommunikointia, sitoutumista ja yhteistä tavoitetta. (Raatikainen 2015: 150.)
Kun luottamus vahvistuu, yhteistyö voi kehittyä kumppanuudeksi. (Piippo, Sankelo, Valtanen & Sinervo 2015: 153–154.) hyvät vuorovaikutussuhteet rakentuvat ajan myötä positiivisten kokemusten kautta ja tutustumalla toisiin.
Hankkeessa luottamusta on lähetty rakentamaan kotihoidon ja oppilaitosten toimijoiden välille hanketoimijoiden jalkautumisella kotihoitoon, opiskelijoiden asiakaslähtöisen monialaisen tiimiharjoittelun kautta, missä opiskelijat integroituvat ryhmänä osaksi kotihoidon tiimiä sekä erilaisin yhteiskehittelytyöpajoin kohtauttamalla eri toimijoita yhteisten teemojen äärellä.
Kehittäjäkumppanuudestako ratkaisu sote-alan tulevaisuuden haasteisiin?
Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat suuressa muutoksessa sote-uudistuksen ja suurten ikäluokkien ikääntymisen johdosta. Voisiko työelämän ja oppilaitosten tiiviimpi, pitkäjänteisesti rakennettu kehittäjäkumppanuus tuoda mukanaan ratkaisuja ja uusia avauksia tähän? Voitaisiinko yhdessä tunnistettuja ja synergiaa tuottavia toimintatapoja kehittää yhdessä vastaamaan hankalaan ja vaativaan sosiaali- ja terveyspalveluiden muutokseen?
Tavoitteena sote -alalla on asiakkaan hyvän elämän edistäminen ja tukeminen. Tähän päästään parhaiten, kun toimitaan kumppanuudessa monialaisesti asiakkaiden sekä ammattilaisten ja opiskelijoiden kesken avoimessa, kehittävässä, arvostavassa ja luottamusta rakentavasta ilmapiirissä. Kehittäjäkumppanuus ei ole yksin työskentelyä. Se vaatii jokaiselta toimijalta ymmärrystä kumppanuudesta ja omasta roolista, aitoa panostusta ja sitoutumista, halua tunnistaa toisen taidot ja osaaminen, tasa-arvoisuutta, toisen kunnioitusta ja hyvää vuorovaikutusta.
Hanke jatkaa motivoituneine toimijoineen tämän tärkeän ja innostavan aiheen äärellä helmikuuhun 2022, joten vielä on hyvin aikaa jatkaa kehittäjäkumppanuuden rakentamista kotihoidon ja oppilaitosten välille kumppanuuden lähtökohdista käsin ja luoda hankkeessa luvattuja tuotoksia kaikkien kehittäjäkumppanuudesta ja uudenlaista osaamista vahvistavista toimintatavoista kiinnostuneiden käyttöön.
Kirjoittajat
geronomitutkinnon lehtori sekä kolme geronomiopiskelijaa
Mari Heitto on Hyvissä handuissa himassa -hankkeen projektipäällikkö ja geronomitutkinnon tutkintovastaava. Yhtenä tutkinnon opettajatiimin jäsenenä hänen työnsä on edistää geronomiopiskelijoiden tietojen, taitojen ja asenteiden vahvistumista vastaamaan tulevaisuuden osaamistarpeisiin ikäihmisten palveluissa. Geronomitutkinnossa opetus perustuu kumppanuusajatteluun ja projektioppimiseen, joka toteutuu tiiviissä työelämäyhteistyössä.
Henna Karvonen on pitkään toiminut vanhustyössä, mutta kotihoito on tuntematon osa-alue. Moniammatillinen yhteistyö, joka on oleellinen osa kehittäjäkumppanuutta, on Hennan inspiraatio ja mielenkiinnon kohde. ”Tehokkaalla ammatillisella yhteistyöllä parannamme vanhusten elämänlaatua ja hyvinvointia myös tulevaisuudessa.”
Mari Koskinen on alanvaihtaja vakuutusmaailmasta. Hän on tottunut moniammatilliseen työskentelyyn aiemmalla urallaan ja tämän takia moniammatillisuuden kehittäminen myös sote-alalla kiinnostaa häntä.
Anu Mutka on fysioterapeutti, jolle vanhukset ovat aina olleet ainut oikea asiakasryhmä. Täydellinen väsyminen monialaisen yhteistyön toimimattomuuteen ja sote-alan hierarkkisiin rakenteisiin pakotti etsimään uutta polkua rakkaan vanhustyön saralta. “Kehittäjäkumppanuus on nyt se unelma, jota kohti kuljen silmät tähtinä ja sydämeni palolla!!!”
Lähteet
Harra, Toini, Sipari, Salla & Mäkinen Elisa 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalvelujen kehittäjäkumppanuus. Teoksessa Pohjola, Anneli, Kairala, Maarit, Lyly Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. 147–164.
Maijanen H. Haikara P. 2014. Kumppanuuskäsikirja – näkökulmia monitoimijaisen yhteistyön kehittämiseen. Kaakkois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisuja A. 8:2014.
Piippo, Jukka, Sankelo, Merja, Valtanen, Elisa & Sinervo, Timo 2015. Luottamuksen merkitys innovatiivisuudelle ja luovuudelle. Teoksessa Saarisilta, Jaana & Heikkilä, Johanna (toim.): Yhdessä innovoimaan -osallistuva innovaatiotoiminta ja sen johtaminen sosiaali- ja terveysalan muutoksessa. Osuva-tutkimushankkeen loppuraportti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 4/2015. Tampere: Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. 153–166
Raatikainen, Eija 2015. Lujita luottamusta. Asiakassuhteen rakentaminen sosiaali- ja terveysalalla. PS-kustannus. Juva.
Strandman, Kristiina & Palo, Miia 2017. Dialogi yhteiskehittämisen ytimessä. Teoksessa: Pohjola, Anneli, Kairala, Maarit, Lyly Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. 129–146.
Kommentit
Ei kommentteja