Laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta lupaa tietyin edellytyksin rikosten ja riitojen osapuolille puolueettoman, luottamuksellisen ja maksuttoman mahdollisuuden sovittelupalveluun.
Sovittelutapaamisessa tapahtunutta rikosta tai riitaa voidaan käsitellä turvallisessa ilmapiirissä ja pyrkiä kaikkia osapuolia tyydyttävään, yhteiseen ratkaisuun. Sovittelutoimistot organisoivat ja koordinoivat sovittelupalvelua. Käytännön sovittelutyön tekevät pääasiassa tehtävään koulutetut vapaaehtoistyöntekijät.
Koulutetut vapaaehtoiset sovittelijoina
Sovittelutyö on erittäin vaativaa vapaaehtoistyötä. Sovittelijat kohtaavat rikosten uhreja ja tekijöitä. He kohtaavat ihmisiä, joita on tavalla tai toisella loukattu, ja ihmisiä, jotka ovat tahtomattaan tai tahallisesti loukanneet jollain tavalla jotakuta toista. Sovittelijoiden tehtävänä ei ole tutkia rikosta tai ottaa kantaa syyllisyyskysymyksiin. Sovittelijat auttavat osapuolia kohtaamisessa, ohjaavat keskustelua ja varmistavat, että se pysyy asiallisena. Keskustelun sisällöstä vastaavat osapuolet.
Maallikot vertaisauttajina
Erityisyytensä sovittelutyöhön tuo lakisääteisen tehtävän toteuttaminen vapaaehtoistyönä. Sovittelijat ovat maallikoita ja siten osapuolille vertaisia. He eivät ole lainoppineita, vaan tehtävään valittuja ja sovittelutoimiston kouluttamia tavallisia kansalaisia bussinkuljettajista terveydenhoitajiin.
Monilla sovittelun asiakkailla on negatiivisia kokemuksia viranomaisista. Jotkut ovat saaneet huonoa kohtelua, toiset kokevat, ettei heidän asioitaan ole tarpeeksi edistetty. Sovitteluun ohjattu tapaus herättää usein osapuolissa häpeän ja katumuksen tunteita, joista voi olla vaikea kertoa läheisillekin. Loukatun asema on erityisen haavoittuvainen, jos hän ei voi missään käsitellä tapahtunutta.
Myös tekijä tarvitsee apua asian käsittelyyn. Sovittelussa korostetaan luottamuksellisuutta ja puolueettomuutta. Sovittelijat ovat vaitiolovelvollisia eikä tapaamisista synny muuta dokumenttia kuin mahdollinen osapuolten välinen sopimus. Tarvittaessa sovittelun osapuolille voidaan järjestää oma, erillinen tapaaminen sovittelijoiden kanssa. Koko sovitteluprosessin ajan asiakkaita voidaan ohjata jatko- ja tukipalveluihin. Maija ja Matti Meikäläisen toteuttamana tällainen palvelu tulee lähelle asiakkaan arkitodellisuutta. Hän voi kokea tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi.
Sovittelu sitouttaa
Sovittelussa osapuolet voivat oleellisesti itse vaikuttaa ratkaisuun ja mahdollisen sovittelusopimuksen sisältöön. Sovintoon, jota on ollut itse rakentamassa, on helppo sitoutua. Sovitteluissa tehtyjen sopimusten toteutumisprosentti hipookin vuodesta toiseen yhdeksääkymmentä. Vapaaehtoissovittelijoiden työpanos sovun synnyttämisessä ja säilyttämisessä on siten kansallisestikin merkittävä.
On huomattava, että sovintoon pääseminen ei vaikuta vain sovittelun osapuolten elämään, vaan myös heidän läheistensä ja muuten heidän kanssaan tekemisissä olevien elämään. Väitän, että onnistuneen sovittelun asiakas – sekä rikoksen uhri että tekijä – on voimaantunut ja vastuunsa kantava. Saavutettu parempi olotila heijastuu väkisinkin asiakkaan ympärille.
Suuri kiitos ja hatunnosto
Sovittelijoille yhteiskunnan hyväntekijöinä – kuten muillekin arvokasta vapaaehtoistyötä tekeville – kuuluu suuri kiitos ja hatunnosto kansalaisaktiivisuudesta ja panoksesta yhteisen hyvän pottiin. Ihmisten hyvinvointiin vaikuttava sovun syntyminen ja sen edistäminen ovat sovittelun arvokkainta antia. Sovittelu säästää yhteiskunnan varoja myös rahallisesti. Tuomioistuinkäsittelyyn verrattuna sovittelu voidaan hoitaa noin kymmenesosan kustannuksilla, jos käräjille ei tarvitse lähteä. Toivon, että tämä noteerataan myös muualla kuin sovittelutoimistoissa.
Tiina Snellman, sovittelunohjaaja, Vantaan sovittelutoimisto, sosionomi ylempi AMK -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu
Sosiaalialan bloggaajat
Uudistuva sosiaalialan osaaminen -blogi muuttui huhtikuussa 2025 opiskelijoiden julkaisualustaksi. Blogissa julkaistaan postauksia, jotka on kirjoitettu opintojaksoilla, hankkeissa tai opinnäytetyöprosessin aikana. Aihepiirit liittyvä hyvän elämän rakennuspuihin. Ota yhteyttä
Huippu-urheilijoiden henkinen hyvinvointi on noussut viime aikoina useasti esiin. Keskustelua ovat herättäneet urheilijoiden kohtelu niin vuoden 2024 Pariisin olympialaisissa kuin naisten jalkapallon pääsarjassakin. Miten sosionomi voisi tukea huippu-urheilijaa? Mitä annettavaa sosiaalialan ammattilaisella voisi olla huippu-urheilun kentällä?
Kesän 2024 olympialaisten jälkeen neljä nimettömänä pysyttelevää suomalaista olympiaurheilijaa julkaisi avoimen kirjeen (HS.fi), jossa he kritisoivat Suomen olympiajoukkueen johtoa ja huippu-urheilujärjestelmää. Kirje herätti laajaa keskustelua mediassa ja nosti esiin muidenkin urheilijoiden kokemuksia siitä, miten urheilijan työtä ei arvosteta. Urheilijat kuvailivat tuntevansa itsensä yksinäisiksi ja osattomiksi sekä kaipaavansa enemmän tukea.
Suomessa eri urheilulajeja tuetaan eri tavoin. Urheilijan mahdollisuus päästä lajinsa huipulle vaihtelee sen mukaan, millaisen lajiliiton tai urheiluorganisaation alla urheilija toimii. Tarkastelin opinnäytetyössäni (Theseus.fi) sitä, miten Kansallisessa Liigassa, naisten korkeimmalla sarjatasolla Suomessa, otetaan huomioon urheilijoiden erilaiset tuen tarpeet ja minkälaisia tukitarpeita urheilijoilla olisi. Erityisesti minua kiinnosti se, mitä annettavaa sosionomilla voisi olla huippu-urheilun kentällä.
Kansallisessa Liigassa huolta herättää seurojen mahdollisuus toteuttaa ammattimaista toimintaa. Mediahuomiota sai tapaus, jossa kävi ilmi, että Åland United on kauden aikana harjoitellut jopa neljä viikkoa ilman valmentajaa, ja vierasottelumatkoillaan pelaajat olivat joutuneet nukkumaan bussissa tai esimerkiksi valmentajan junailemassa yöpaikassa ”sohvatyynyillä”. Keskustelua on herättänyt myös Kansallisen Liigan lisenssikriteerien taso, erityisesti kenttien kunto ja turvallisuus sekä seurojen kyky ylläpitää ammattimaista toimintaa.
Millaiselle urheilumenestykselle luomme edellytyksiä?
Urheilijoiden kirje nosti esiin suomalaisen huippu-urheilun rakenteellisia ongelmia, jotka vaikeuttavat urheilijoiden mahdollisuuksia menestyä. Tämä herättää kysymyksen siitä, ovatko urheilijalta vaadittava menestys ja hänelle annettavat mahdollisuudet tasapainossa.
Yksi keskeisimmistä haasteista on saada urheiluorganisaatiot ymmärtämään, että urheilijat ovat haavoittuva ihmisryhmä, joka tarvitsee myös sosiaalialan ammattilaisten tukea. Olympiaurheilijoiden avoimessa kirjeessä nostetaan esiin, että suomalaisen huippu-urheilun suurin ongelma on, että toimintaa toteutetaan vanhojen, toimimattomien mallien ja kaavojen mukaisesti. Samalla odotetaan, että tulokset paranevat ja menestystä tulee. Urheilijat tietävät, että urheilu-ura vaatii uhrauksia. He ovat myös valmiita niitä tekemään, mutta odottavat vastavuoroisuutta organisaatioilta.
Tämän päivän urheilijat tietävät, että tuen tarpeet ovat kasvaneet, sillä huippu-urheilu on kehittynyt. Urheilijat eivät enää ole valmiita olemaan vain kritiikin kohteita, vaan vaativat oikeutta. Miten kankeaa järjestelmää ja johtoporrasta notkistetaan niin, että se mahdollistaa paremmat edellytykset menestymiselle?
Lääketieteellinen malli tukee fyysistä terveyttä
Urheiluorganisaatioissa on perinteisesti keskitytty hoitamaan urheilijoita lääketieteellisen mallin mukaisesti, jolloin painopiste on ollut fyysisen terveyden ja hyvinvoinnin tukemisessa.
Viime vuosina maailmalla on kuitenkin alettu lähestyä urheilijaa kokonaisvaltaisemmin: fyysisen terveyden lisäksi tuetaan myös henkistä, emotionaalista ja sosiaalista hyvinvointia (1, s. 1212). Urheilijat nähdään nykyään entistä paremmin psykofyysissosiaalisina kokonaisuuksina. Kokonaisvaltaisen tuen antaminen vaatii moniammatillista tiimiä, joka pystyy vastaamaan urheilijoiden moninaisiin tarpeisiin. Suomalaista urheilujärjestelmää ei tarvitse välttämättä räjäyttää ja keksiä uudelleen. Kyse on ennemminkin siitä, että toiminnan keskiöön nostetaan urheilija ja edellytysten luominen menestymiselle.
Yksi tapa pohtia urheilijan tukemista on selvittää, mitä muualla tehdään onnistuneesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa urheilijoiden parissa tehtävä sosiaalityö on kasvava trendi, ja sen pohjalta on syntynyt uusi sosiaalityön suuntaus, joka tunnetaan urheilun sosiaalityönä. Vuonna 2015 perustettu The National Alliance of Social Workers in Sport (aswis.org) on toistaiseksi ainoa kansainvälinen toimija maailmassa, joka hyödyntää sosiaalialan ammattilaisten ainutlaatuista osaamista, arvoja ja etiikkaa, sekä vastaa samalla urheilijoiden ja urheiluyhteisön ammattilaisten tarpeisiin.
Sosiaalityötä urheilijoiden hyvinvoinnin ehdoilla
Tutkin opinnäytetyössäni jalkapallon naisten pääsarjan urheilijoiden tuen tarpeita ja näkemyksiä siitä, hyötyisivätkö he urheilijoiden tukemiseen erikoistuneen sosionomin ammattitaidosta. Haastattelin sarjassa vuosina 2019–2023 pelanneita urheilijoita (n=4). Haastatteluista kävi ilmi, että sosiaalialan ammattilaisten tukea kaivataan. Haastattelemani urheilijat nostivat esiin uran aikaisen ja sen jälkeisen tuen puutteen. Tuen tarpeet vaihtelivat urheilijan kokemuksen ja elämäntilanteen mukaan, mutta tarve tuelle nähtiin silloinkin, kun urheilijalla vaikutti menevän yleisesti ottaen hyvin.
Haastateltavien kokemukset osoittavat, että urheilijan elämä on hyvin kuormittavaa, sillä urheilun ammattimaisuus ei useinkaan vastaa siitä saatavaa taloudellista korvausta. Lisäksi urheilijat altistuvat valtaville paineille, joita luovat niin yleisö kuin urheilijat itse. Moni urheilija on viime vuosina kertonut mielenterveyden haasteistaan ja uupumuksestaan. Myös loukkaantumiset voivat aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia sekä tunteen siitä, ettei olekaan osa joukkuetta.
”Urheilijana oleminen on haastava työ, ja työn tunnistaminen yhteiskunnassa on vasta alkamassa.”
Urheilijat kertovat, että kokevat painetta suoriutua korkealla tasolla monella eri elämän osa-alueella. Urheilijan identiteetti kietoutuu vahvasti suorituksiin, ja uran päättyminen voi olla vaikea prosessi, erityisesti jos syynä on loukkaantuminen, mutta myös silloin, kun uran päättyminen tapahtuu omasta tahdosta. On selvää, että urheilijalla on oltava vahva urheilijaidentiteetti, mutta liian vahva identiteetti voi johtaa muiden elämänalueiden laiminlyöntiin.
Paine menestyä ja liiallinen samaistuminen urheilijan rooliin voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Urheilijat voivat altistua myös taloudelliselle hyväksikäytölle, ja heidän hyvinvointinsa voi jäädä toissijaiseksi kaupallisten intressien rinnalla. Urheilijana oleminen on haastava työ, ja työn tunnistaminen yhteiskunnassa on vasta alkamassa.
Sosiaalialan ammattilainen voi auttaa urheilijaa löytämään tasapainon
Haastateltavat kaipasivat seuroihin sosiaalialan ammattilaista, jonka kanssa voisi käydä läpi elämäntilannetta, tavoitteita ja suunnitelmia. Sosiaalialan ammattilainen voisi auttaa tasapainottamaan arkea työn ja urheilun välillä, olisi tietoinen arjen kuormittavuudesta, ymmärtäisi urheilijan erityisyyttä ja pystyisi ohjaamaan häntä arjen hallinnassa.
Haastateltavat kokivat, että ovat voineet olla joukkueessa oma itsensä ja ovat kuuluneet joukkueeseen. Joukkuehenki onkin tärkeä tekijä viihtymiselle ja osallisuuden tunteelle. Joukkuehenki vaikuttaa myös siihen, että on valmis taistelemaan joukkueensa puolesta.
Osa Pariisin olympiajoukkueen jäsenistä koki joukkuehengen huonoksi. Kannustamiselle ja toisten tukemiselle ei ollut luotu mahdollisuuksia, sillä joukkueen jäseniä oli lähetetty oman suorituksen jälkeen lyhyellä aikataululla pois kisoista. Olennaista hyvässä joukkuehengessä on, että jokainen tuntee itsensä merkitykselliseksi. Merkityksellisyys ei ole asia, joka tulee ansaita menestyksellään, vaan sen toteutumisessa jokaisella joukkueessa olevalla on oma aktiivinen roolinsa.
”Valmentaja ei ole neutraali konfliktien selvittäjä, siksi joukkueen ristiriitatilanteisiin tarvittaisiin ulkopuolisen asiantuntijan apua.”
Haastateltavat kertoivat, että joukkueissa käytiin läpi kriisejä ja konfliktitilanteita, mikä on normaalia. Vastuu tilanteiden selvittämisestä valahti kuitenkin usein johtavien pelaajien tai kapteeniston vastuulle. Tilanteisiin olisi toivottu ulkopuolista apua, kuten sosiaalialan ammattilaista. Henkilöä, joka olisi neutraali ja pystyisi ottamaan eri osapuolet huomioon. Sosiaalialan ammattilainen voisi luoda tilaa konfliktien selvittämiselle sekä antaa ohjausta ja tukea eri osapuolille. Valmentajan rooli konfliktien selvittämisessä nähtiin ongelmallisena, sillä asemansa vuoksi hän ei voi täysin neutraalisti arvioida tilannetta. Ulkopuolinen apu nähtiin erityisen merkityksellisenä juuri konfliktitilanteissa, jolloin osapuolet voivat olla yhdenvertaisessa asemassa.
Urheilu-uran lopettaminen aiheutti haastateltavilla monenlaisia tunteita kuten ahdistusta, pelkoa ja haikeutta. Vaikka urasiirtymä on usein henkilökohtainen prosessi, urheilijat kokivat kaipaavansa seuralta tukea ja neuvontaan. Tukea olisi kaivattu jo ennen uran päättymistä, uran päättymisvaiheessa ja vielä päättymisen jälkeen. Erityisesti urheilijat olisivat tarvinneet tukea uran jälkeisen elämän suunnitteluun ja uuteen elämään sopeutumiseen. Uran loppuminen koetaan suurena ja mullistavana elämänmuutoksena, jonka aikana muuttuu sosiaalinen ympäristö, arjen rytmi, tunne merkityksellisyydestä ja siirrytään mahdollisesti myös aikaan, jolloin koetaan, ettei sillä, mitä seuralleen antoi, ole mitään merkitystä.
Navigointi elämän ja urheilun aallokoissa: sosionomi antaisi urheilijalle monipuolista tukea
Urheilijat kaipaavat monipuolista tukea, joka auttaisi heitä navigoimaan sekä urheilu-uran että henkilökohtaisen elämän aallokoissa. Organisaatioiden olisi tärkeää tunnistaa urheilijoiden tarpeet paremmin ja tarjota rakenteita, jotka tukevat urheilijoiden kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tulevaisuuden päätökset ja strategiat tulisi luoda niin, että ne palvelevat urheilijan kehittymistä, menestystä, mutta myös kasvua ihmisenä.Urheilijat kohtaavat urallaan henkisiä ja fyysisiä paineita, uran jälkeisen elämän epävarmuutta sekä loukkaantumisten aiheuttamia kriisejä. Näiden tilanteiden hallinnassa sosionomit voivat tarjota urheilijalle kriisiapua sekä monipuolista sosiaalista ja emotionaalista tukea. Tuki auttaisi urheilijoita löytämään tasapainon urheilun ja muun elämän välillä sekä edistäisi heidän hyvinvointiaan ja tekisi urheilu-urasta kestävämmin hallittavan kokonaisuuden (2).
Sosiaalialan ammattilaiset voivat myös toimia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin edistäjinä urheilumaailmassa. Urheilijoiden haavoittuvuuden huomioiminen ja heidän oikeuksiensa puolustaminen ovat keskeisiä tehtäviä. Sosionomit voivat puuttua sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja lisätä yhdenvertaisuutta sekä osallisuutta ja näin vahvistaa urheilijoiden mahdollisuuksia menestyä niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin (2).
Urasiirtymien ja identiteettikriisien hallinnassa sosionomit voivat auttaa urheilijoita suunnittelemaan elämäänsä uran jälkeen. Siirtymä urheilu-urasta muuhun elämään on usein elämää mullistava tapahtuma, joka voi aiheuttaa ahdistusta ja epävarmuutta. Sosionomilla on mahdollisuus tarjota uraneuvontaa, auttaa koulutukseen tai työnhakuun liittyvissä kysymyksissä sekä tarjota emotionaalista tukea, auttaen urheilijoita rakentamaan uutta identiteettiään ja löytämään paikkansa uran jälkeisessä elämässä (2).
Lisäksi sosionomien on tärkeää ymmärtää urheilun kulttuuri ja osata toimia siinä tehokkaasti. He voivat tehdä yhteistyötä valmennushenkilöstön kanssa, auttaa valmentajia kohtaamaan urheilijoitaan, viestiä urheilijoiden vireystilasta sekä järjestää yhteisöllisyyttä edistävää toimintaa. Sosionomin tarjoama tuki voi auttaa urheilijoita kehittämään ajanhallinta- ja stressinhallintataitoja, jotka tukevat heidän tasapainoaan ja hyvinvointiaan niin urheilun kuin muun elämän vaatimusten keskellä (2).
Kirjoittaja
Essi Sainio. Kirjoittaja on valmistunut sosionomiksi Metropolia Ammattikorkeakoulusta joulukuussa 2024 ja on entinen jalkapalloilija. Sainio edusti muun muassa Helsingin Jalkapalloklubia (HJK), saksalaista 1. FFC Turbine Potsdamia sekä Ruotsin AIK:ta. Hän teki historiaa voittamalla ensimmäisenä suomalaisena naisten Bundesliigan mestaruuden vuonna 2009 Turbine Potsdamin riveissä. Mittavan pelaajauransa aikana hän kohtasi vakavia loukkaantumisia ja mielenterveyden haasteita, jotka pakottivat hänet pois pelikentiltä useiksi vuosiksi. Koettelemuksista huolimatta hän osoitti valtavaa tahdonvoimaa, palasi huipulle ja edusti Suomea vuoden 2022 EM-kisoissa. Nykyään Sainio toimii jalkapalloasiantuntijana Yleisradiossa ja on mukana muun muassa Pohjois-Haagan yhteiskoulun tyttöjen jalkapallovalmennuksessa.
Teksti perustuu hänen opinnäytetyöhönsä Huippu-urheilu sosionomin työkenttänä.
Lähteet
Beasley, Lauren & Newman, Tarkington J. & Hardin, Robin 2021. Applying Social Work Values to Practice in Sport: Perspectives of Licensed Social Workers Employed in Collegiate Athletics. https://journals.iupui.edu/index.php/advancesinsocialwork/article/view/25311/24198
Sainio, Essi 2024. Huippu-urheilu sosionomin työkenttänä. Sosiaalialan opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2024093025814
Työ on ihmiselle yksi keskeisimmistä hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä elämässä. Oma henkilökohtainen elämä vaikuttaa henkilökohtaiseen työhyvinvointiin. Työn kautta ihminen ilmaisee itseään ja sosiaalisia tarpeitaan. (1) Keskeisiä työhyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä ovat omat elintavat, hyvä johtaminen, ergonomia, resilientti organisaatio, työolot, työkyky, työaika ja työn imu (2).
Henkilöstön osaaminen on merkittävä tekijä työhyvinvointiin vaikuttavana tekijänä. Omassa työssä menestyminen ja työn imu vaikuttavat positiivisesti työhyvinvoinnin kokemiseen. Osaamista kartoitetaan kehityskeskustelujen perusteella sekä osaamiskartoituksella. Osaamista ylläpidetään koulutuksilla ja niiden suunnitteluilla. (3)
Sosiaalialan työtehtävät ovat kuormitustekijöiltään erilaisia, osa sosiaalialan toimintaympäristöistä on fyysisesti kevyempiä ja psyykkisesti kuormittavampia, osa taas toisinpäin. Vastuu työhyvinvoinnin edistämisestä kuuluu muun muassa työterveyshuollolle ja työnantajalle. (4)
Mitä työhyvinvointi on?
Työhyvinvointi on hyvinvointia, joka edesauttaa ihmisiä selviytymään työelämässä. Se koostuu positiivisista asioista ja tekijöistä. Ihmisen tulee voida hyvin omassa työssä. Siihen voi vaikuttaa itse, sekä koko työorganisaatio. Työhyvinvoinnin kautta työ koetaan mielekkäämpänä ja sillä samalla kehitetään organisaation toimintaa, kun työntekijät voivat hyvin ja toimivat yhteisen päämäärän hyväksi. Hyvinvointi työyhteisössä on merkittävä tekijä myös työn tuloksellisuuden näkökulmasta. Ihmisen tulisi voida kokea itsensä tärkeäksi osaksi työyhteisöä ja saada mahdollisuus kehittää työyhteisöä muuttuvassa maailmassa.
Työhyvinvoinnin edistäminen koostuu työhyvinvointisuunnitelmasta ja sen toteutumista mitataan erilaisilla mittareilla. Työhyvinvoinnilla pyritään siihen, että työ koetaan mielekkäänä, turvallisena, sekä tuetaan työntekijää työn tekemiseen. (5)
Työhyvinvoinnilla pyritään ylläpitämään avointa ilmapiiriä. Ongelmiin tulisi puuttua matalalla kynnyksellä, huomioida yksilöllisesti elämäntilanteet, ja lisäksi työympäristön tulisi olla turvallinen. Työhyvinvoinnissa tulisi panostaa laadukkaaseen perehdytykseen. Tämän apuna voidaan käyttää henkilöstökyselyitä. Hyvä ja turvallinen ilmapiiri vaikuttavat merkittävästi työyhteisön työhyvinvointiin. Siihen voivat kaikki vaikuttaa, niin ”rivityöntekijät” kuin esihenkilötkin. Työhyvinvointi näkyy myönteisenä asenteena työntekoon, yhteisinä päämäärinä, positiivisena palautteena, sekä huumorina.
Työhyvinvoinnin ilmeneminen
Työhyvinvointi koostuu myös tiedostamattomista asioista. Ympäristö, ilmapiiri ja turvallisuus ovat tärkeitä tekijöitä. Työhyvinvointia voidaan ilmaista subjektiivisena kokemuksena, joka koostuu moninaisista tekijöistä (6).
Erilaiset persoonat työyhteisössä vaikuttavat työyhteisön toimintaan ja ilmapiiriin. Joskus ihmisten käyttäytyminen tai teot aiheuttavat ristiriitatilanteita, jotka tulee ratkaista rakentavasti organisaation laatiman toimintaohjeen mukaisesti. Näin pyritään tukemaan kaikkien työssä jaksamista ja edistetään työhyvinvointia.
Miten työhyvinvointi näkyy omassa työympäristössäsi, ja millä keinoin sitä voidaan kehittää?
Työhyvinvoinnin kehittäminen
Työhyvinvointi vaatii suunnitelmallista kehittämistä. Se koostuu nykytilan arvioimisesta sekä hyvinvoinnin esteiden ja mahdollistajien tunnistamisesta. Ihmisellä on eri tarpeita, jotka pyritään huomioimaan työhyvinvointia kehittäessä. Näitä ovat itsensä toteuttamisen-, arvostuksen-, liittymisen-, turvallisuuden- ja psyko-fysiologiset tarpeet. (7)
Työhyvinvoinnin johtaminen
Hyvä johtaminen on yksi avainasia konfliktien ja ristiriitojen hallitsemiseen. Esihenkilöiden läsnäolon tärkeys korostuu hyvän ja turvallisen työympäristön luomisessa. Tässä korostuvat keskustelutaidot vuorovaikutustilanteissa ja sen tiedusteleminen, miltä toisesta tuntuu.
Itsensä johtamisen taidot korostuvat, kun halutaan välttää uupuminen. Ihmisen tulisi asettaa itselleen konkreettisia tavoitteita, sietää keskeneräisyyttä ja keskittyä olennaiseen, antaa positiivista palautetta muille, sekä vaatia positiivista palautetta myös omasta työstä. Lisäksi tämän tulisi osata lopettaa työpäivä sopivissa rajoissa, sekä muistaa, että on myös muuta elämää kuin työ. Aivojen tulee palautua muulla tekemisellä kuin työllä. (8)
Hyvä johtaminen on arvostavaa johtamista. Arvostava johtaminen sosiaalialalla näkyy suunnitelmallisena johtamisena, osaamisen arvostamisena, tasa-arvoisuutena ja työssä jaksamisen edistämisellä. Hyvällä johtajalla on yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja, joita hän hyödyntää esihenkilötyössään. (9)
Työhyvinvointi ja sen toteutuminen on laaja-alainen teema, joka vaatii yksilön henkilökohtaista paneutumista asiaan. Lisäksi se vaatii hyviä johtamistaitoja yksilöltä itseltään sekä esihenkilöpuolelta. Jokaisella on oikeus ja vastuu hyvän työhyvinvoinnin toteutumisesta omassa työelämässä.
Kirjoittaja
Jasmin Lizzio, sairaanhoitaja (AMK), suorittaa sosiaali- ja terveysalan johtamisen ja kehittämisen YAMK-opintoja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa. Blogiteksti on kirjoitettu osana Sosiaali- ja terveysalan viestinnän opintojaksoa.
Lähteet
Rissanen, V. 2016. Liika vapaus töissä uuvutti palkitun yhtiön johtajan. Helsingin sanomat. Päivitetty: 5.11.2016. Saatavissa: https://www.hs.fi/ura/art-2000002928511.html Viitattu 24.10.2024.
Työterveyslaitos. s.a. Työhyvinvointi ja työkyky. WWW-sivusto. Saatavissa: https://www.ttl.fi/teemat/tyohyvinvointi-ja-tyokyky Viitattu 24.10.2024.
Työterveyslaitos. 2005. Miten käsittelen haastavia tilanteita työpaikalla? WWW-sivusto. Saatavissa: https://www.ttl.fi/oppimateriaalit/hyvan-mielen-tyopaikka/4-miten-kasittelen-haastavia-tilanteita-tyopaikalla Viitattu 24.10.2024.
Sirén, M., Harmonen, M., Roos, M. & Suominen, T. 2015. Arvostava johtaminen lasten hoitotyössä – näkökulmia hoitotyön johtamisen kehittämiseen. Hoitotiede 4, 274-285. Verkkolehti. Saatavissa: https://scholar.google.fi/scholar?q=Arvostava+johtaminen+lasten+hoitoty%C3%B6ss%C3%A4+%E2%80%93+n%C3%A4k%C3%B6kulmia+hoitoty%C3%B6n+johtamisen+kehitt%C3%A4miseen&hl=fi&as_sdt=0&as_vis=1&oi=scholart Viitattu 10.11.2024.
Puttonen, S., Hasu, M. & Pahkin, K. 2016. Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Tampere: Juvenes Print. Saatavissa: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%c3%b6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence=1&isAllowed=y Viitattu 24.10.2024.
Hoitotyön vuosikirja 2014. 2014. Työhyvinvoinnin keinot. Sairaanhoitajaliitto. Porvoo: Bookwell Oy.
Työturvallisuuskeskus. 2009. Työhyvinvoinnin portaat – työkirja. 1. painos. Edita Prima Oy. Saatavissa: https://ttk.fi/wp-content/uploads/2022/04/Tyohyvinvoinnin-portaat-tyokirja-taytettava.pdf Viitattu 24.10.2024.
Rissanen 2016.
Saaranen, T., Juntunen, A. & Kankkunen, P. 2020. Terveysalan opettajien työhyvinvointi ja sen edistäminen – työntekijän ja hänen työnsä näkökulma. Hoitotiede 3, 154-165. Verkkolehti. Saatavissa: https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/8324/160093191761134914.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 10.11.2024.
Maailman tilanne vaikuttaa suomalaiseen koulutukseen monin tavoin myös Metropolia ammattikorkeakoulussa. Venäjän täysimittainen hyökkäys ja sota Ukrainassa ovat vaikuttaneet sosiaalialan opetukseen. Myös opiskelijat ovat valinneet kursseja, joissa tuetaan ukrainalaisten kotoutumista Suomessa.
Suomeen on saapunut lähes 70 000 ukrainalaista pakolaista Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022. Euroopan unionin päätöksen mukaan Ukrainasta paenneille myönnetään tilapäinen suojelu, joka mahdollistaa suojelun nopeassa ja turvapaikkamenettelyä kevyemmässä prosessissa. Tilapäistä suojelua saavilla on oikeus asua vastaanottokeskuksessa ja oikeus sen järjestämiin palveluihin. He saavat terveydenhuollon ja välttämättömät sosiaalihuollon palvelut, ja heidän toimeentulonsa turvataan. Tilapäistä suojelua hakeneilla on oikeus välittömästi osallistua työhön. (1) Myöhemmin heillä on mahdollisuus saada kuntapaikka ja yhteiskunnan muut palvelut.
Kotoutumisen tavoitteena on ukrainalaisten sujuva integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan vaikeasta kotimaan sotatilanteesta huolimatta. Yhteisöjen resilienssin, joustavuuden, tukeminen on tärkeää muutoksissa ja kriiseissä. Ihmiset ja yhteisöt voivat oppia resilienteiksi kehittäen ominaisuuksia, jotka helpottavat stressiin sopeutumisessa ja selviytymisessä turvallisessa ympäristössä. (2)
Voimavaralähtöisyydellä tarkoitetaan sitä, että työssä keskitytään ihmisten vahvuuksiin ja erilaisiin ratkaisuihin haastavissakin elämäntilanteissa. Lähestymistapa korostaa ihmisen ja ympäristön voimavaroja muutoksen aikaansaamiseksi. (3) Työskentely suuntautuu tulevaisuuden tavoitteiden saavuttamiseen, ei niinkään menneiden ja nykyisten ongelmien korjaamiseen. Työntekijöiltä voimavaralähtöisyys edellyttää myönteistä asennetta asiakkaiden ja yhteisöjen mahdollisuuksiin. Lähtökohtana ovat ihmisten toiveet ja unelmien merkityksellisyys, vaikka ne vaikuttaisivat epärealistisilta. (4)
Käytännössä henkilö osallistetaan yhteiseen toimintaan kaikissa prosessin vaiheissa: päätöksiin, tavoitteisiin, tekemiseen, luomiseen ja kokemiseen yhdessä sekä arvioimiseen. Näin luodaan yhteys, joka on tasavertainen ja toimijuutta vahvistava. (5) Yhteisen tekemisen ja kokemusten jakaminen voi saada aikaan iloa, mutta usein se parantaa myös toiminnan tavoitetta eli lopputulosta. Edellä mainittua kutsutaan niin sanotun yhteisen kolmannen toteutumiseen toiminnassa, jossa on tärkeää myös jaetun tekemisen vaikutus osallistujien välisiin suhteiseen. (6)
Yhteistyö Kaivo Espoo ry:n kanssa
Metropolian sosiaalialan tutkinto-ohjelmassa on tehty yhteistyötä sitoutumattoman järjestön, Kaivo Espoo ry:n, kanssa. Matinkylässä sijaitsevan järjestön toimintaan osallistuu pääasiassa ukrainalaisia vapaaehtoisia. Yhdistyksessä on perustettu ukrainalaisille pakolaisille olohuone, siellä on tarjolla ruoka- ja tarvikeapua sekä neuvontaa. Yhteisötilassa on monenlaista toimintaa, kahvila, kielikursseja, musiikkiesityksiä. (7)
Sosiaaliturva arjen käytännöissä kurssilla opiskelijat kartoittivat sosiaali-, nuoriso- ja TE-palveluja sekä harrastusmahdollisuuksia ja kulttuurikohteita ukrainalaisten tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Tuotoksista kerrottiin Kaivo Espoossa ja niistä tehtiin visuaalisesti kiinnostavia julisteita (postereita), joista luotiin selkokielinen kansio Kaivo Espoon kävijöiden käyttöön. Niin ikään opiskelijat voivat hyödyntää kartoituksiaan myöhemmin myös muiden ryhmien parissa.
Kun haluttiin paneutua ilmiöihin yksityiskohtaisemmin, opiskelijat kirjoittivat lopputöitään järjestön ja vapaaehtoisten ehdottamista aiheista. Opinnäytetöissä vahvana toiminta-ajatuksena oli kävijöiden osallisuus suunniteltuun toimintaan. Osallisuuteen tarvitaan luottamusta prosessiin ja kumppaneihin. Turvallisen tilan rakentuminen on elinehto osallistumiselle ja kehittämiselle. (8) Suomessa joissakin ukrainalaisissa järjestöissä venäjän kielen käyttö on kielletty, mutta Kaivo Espoossa on sallittua puhua mitä kieltä tahansa, ukrainaa, venäjää, tataaria jne. Monet kielet kuuluvat ja näkyvät, ja kävijät saavat vahvistusta ja hyväksyntää omalle kieli-identiteetilleen.
Opiskelija Marianne Lukkari kartoitti Kaivo Espoossa vapaaehtoistyön merkitystä kotoutumiselle haastattelemalla ukrainalaisia pakolaisia. Toisessa työssä korostui toiminnallisuus, kun Jari Koskiniemi ja Sakari Anttila loivat tietovisan, jonka avulla vahvistettiin osallistujien yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia olohuoneessa. Kun ukrainalaiset kokivat työllisyyspalvelut monimutkaisiksi ja vaikeaselkoisiksi, Tiia Laine ja Zahra Ahmed tekivät TE-palveluista ja työnhakijan toimista ohjeen YouTubeen.
Kirjoittaja
Katja Ihamäki, valtiotieteen tohtori VTT, yhteiskuntatieteen opettaja Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittaja on perehtynyt muun muassa monikulttuurisuuteen ja sosiaaliturvan kehittämiseen.
Opinnäytetyöt:
Koskiniemi, Jari & Anttila, Sakari (2024). Yhteisöllisyyden luominen visailutoiminnan kautta: yhteistoimintaa Suomeen muuttaneille ukrainalaisille. Opinnäytetyö. Metropolia amk. https://www.theseus.fi/handle/10024/859643
Laine, Tiia & Ahmed, Zahra (2023). Suomeen muuttaneiden ukrainalaisten pakolaisten kotiuttamisen tuen tarpeen arviointi. Opinnäytetyö. Metropolia amk. Ilmestyy lähiaikoina.
Lukkari, Marianne (2023). Vapaaehtoistyön tekeminen osana turvapaikanhakijoiden kotoutumista: ukrainalaiset osallisina ja toimijoina. Opinnäytetyö. Metropolia amk. https://www.theseus.fi/handle/10024/791284
Lähteet
Tilapäinen suojelu Ukrainasta paenneille (2024). Sisäasianministeriö. https://intermin.fi/ukraina/tilapainen-suojelu.
Poijula, Soili (2020). Resilienssi. Muutosten kohtaamisen taito. Kirjapaja.
Rapp, C. A. & P.W. Sullivan (2014). Advances in Social Work 15 (1), 129–142.
Saleebey, D. (2013). The Strengths Perspective in Social Work Practice. 6. painos. Boston: Pierson; Healy, K. (2005). Social Work in the Context. Houndmills, Basigstoke: Palgrave, Macmillan, 2005, 95–104, 154; Keskitalo, Elsa & Vuokila-Oikkonen, Päivi (2018). Voimavaralähtöisyys sosiaalisen kuntoutuksen viitekehyksenä. Teoksessa Harri Kostilainen & Ari Nieminen (toim.) Sosiaalisen kuntoutuksen näkökulmia ja mahdollisuuksia. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja, Työelämä 13, 84–96.
Rönkkö, S., & Nivala, E. (2022). Yhteinen tekeminen yhteyden rakentajana: Yhteinen kolmas sosiaalipedagogisena käsitteenä ja käytäntönä. Sosiaalipedagogiikka, 23 (1), 71–84. https://doi.org/10.30675/sa.119479
Husen, M. (2022). The common third. Artikkeli on lyhennetty käännösversio artikkelista Husen, M. 1996. Det fælles tredje – om fællesskab og værdier i det pædagogiske arbejde. Teoksessa B. Pésceli (toim.) Kultur & pædagogik. København: Hans Reitzels Forlag, 218–232. Alkuperäinen saatavissa https://michaelhusen.dk/det-faelles-tredje/. Käännös saatavissa https://michaelhusen.dk/the-common-third/ (2.5.2022). Lihme, B. (1988). Socialpædagogik for børn og unge: et debatoplæg med særlig henblik på døgninstitutionen. Holte: SocPol.
Kaivo Espoo ry. http://www.kaivoespoo.com/
Ojajärvi, A., Tuomisto, T., Olkkonen, J., & Tikkanen, S. (2020). Sitran selvityksiä 166. Suomalaiset kansalaisvaikuttajina: Kuinka edistää osallisuutta ja osallistumista 2020-luvulla? Sitra, 29. https://media.sitra.fi/2020/03/18123803/suomalaiset-kansalaisvaikuttajina.pdf
Kun tiedetään, että kuolema alkaa lähestyä, tulisi meillä jokaisella olla mahdollisuus elää elämämme viimeiset viikot tai päivät hyvää elämää. Fyysiset oireet tulisi hoitaa hyvin, ja myös muista elämään kuuluvista tärkeistä asioista pitäisi huolehtia. Hyvä saattohoito toteutuu moniammatillisena yhteistyönä, jossa vapaaehtoisilla on oma erityinen roolinsa. Vapaaehtoisten rooli saattohoidossa on syytä nostaa esille nyt, kun saattohoito on noussut puheenaiheeksi Terhokodissa käytävien yt-neuvottelujen myötä.
Suomi on ollut moniin Euroopan maihin vertailtuna saattohoidon kehitysmaa. Saattohoidon osaamisessa ja alueellisessa saatavuudessa todettuja puutteita on ryhdytty kuromaan kiinni sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetus- ja kulttuuriministeriön, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteistyönä. Kehittämistyötä ovat tehneet myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä saattohoitoa tarjoavat tahot yksityisellä ja kolmannella sektorilla.
Saattohoidon vuodepaikkoja on viime vuosien kehittämistyöstä huolimatta Suomessa edelleen selvästi alle saattohoidon eurooppalaisen kattojärjestö EAPC:n kriteerien. Saattohoidon vuodepaikkoja pitäisi toisin sanoen lisätä, ei vähentää.
Myös toinen tärkeä laadukkaan saattohoidon edellytys on jäänyt kehittämistyössä Suomessa vielä vaille huomiota.
Kansallisella tasolla ei ole kiinnitetty huomiota siihen, mikä rooli vapaaehtoisilla on saattohoidossa ja mitä lisäarvoa vapaaehtoisten osallistuminen saattohoitoon voi tuoda. Saattohoidon vapaaehtoisia toimii muun muassa saattohoitokodeissa, sairaaloissa ja hoivakodeissa, mutta kokonaiskuvaa ilmiön laajuudesta ja merkityksestä ei Suomessa ole.
Vapaaehtoiset sote-sektorilla
Suomessa on totuttu siihen, että hyvinvointivaltio vastaa palvelujen organisoinnista, tulonsiirroista sekä valtaosin myös palvelujen rahoituksesta, ja että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen tuottaminen on alalle koulutettujen ammattilaisten tehtävä.
Siksi vapaaehtoisten osallistuminen saattohoitoon saattaa tuntua monista vieraalta, jopa vaaralliselta ajatukselta.
Miten on mahdollista, että maallikot ilman sosiaali- tai terveydenhuollon ammattikoulutusta toimisivat parantumattomasti sairaiden, elämänsä loppuvaihetta elävien ihmisten kanssa? Siirrettäisiinkö tässä ammattilaisten tehtäviä vapaaehtoisten vastuulle? Eikö juuri tällainen vaativa hoitotyö kuulu palkatuille ammattilaisille? Eikö tällainen vapaaehtoistoiminta vaarantaisi hoidon laatua ja nakertaisi hyvinvointivaltion perusteita?
Aiheesta pitää uskaltaa puhua, sillä vapaaehtoiset ovat tärkeässä roolissa silloin, kun saattohoitoa halutaan toteuttaa inhimillisesti ja ihmisläheisesti.
Tutustuminen Helsingin Lassilassa toimivan Terhokodin vapaaehtoistoimintaan auttaa pohtimaan näitä kysymyksiä hiukan pidemmälle.
Vapaaehtoistoiminta Terhokodissa
Terhokoti on kahdestakin syystä oiva esimerkki tarkempaan tarkasteluun.
Vapaaehtoisia on toiminut Terhokodissa koko sen olemassaolon ajan, yli 30 vuotta. Henkilökunta ja vapaaehtoiset muodostavat yhdessä Terhokodin työyhteisön. Kokemukset osoittavat, että tällainen yhteistyö on käytännössä mahdollista ja vapaaehtoisilla on saattohoitokodissa oma erityinen, tärkeä roolinsa.
Lisäksi vapaaehtoisten selkeä rooli Terhokodin työyhteisössä kertoo siitä, että vapaaehtoistoiminnalla on oma paikkansa myös vaativan erityistason saattohoitoa tarjottaessa. Palkatun moniammatillisen henkilökunnan tehtävänä on vastata varsinaisesta hoitotyöstä. Hoitotyö edellyttää henkilökunnalta palliatiivisen hoidon ja saattohoidon erityisosaamista, kokemusta ja soveltuvuutta työskentelyyn potilaiden elämän loppuvaiheessa. Vapaaehtoiset toimivat tukihenkilöinä, turvana ja seurana potilaille ja heidän läheisilleen, aulaisäntänä ja -emäntänä sekä auttavat osastolla monissa erilaisissa arkisissa tehtävissä.
Koronaepidemian aikaiset erityisjärjestelyt ovat osoittaneet, että Terhokodin arki rullaa ja potilaat saavat erinomaista hoitoa, vaikka vapaaehtoisia ei ole ollut jatkuvasti paikalla.
Mutta on sanottu, että Terhokodin henki ei ole entisellään, kun vapaaehtoiset ovat poissa. Potilaiden ja heidän läheistensä vierelle ei löydy tarvittaessa kuuntelijaa ja vieressä istujaa, moni pieni toive saattaa jäädä toteutumatta, henkilökunta joutuu tihentämään askeltaan, eivätkä vapaaehtoiset ole luomassa osastolle lämmintä, rauhallista tunnelmaa pelkällä kiireettömällä läsnäolollaan.
Hyvä saattohoito on sitä, että fyysisten oireiden lisäksi kyetään vastaamaan myös potilaiden ja heidän läheistensä psyykkisiin, sosiaalisiin ja ihmisen olemassaolon kysymyksiin liittyviin eksistentiaalisiin tarpeisiin. Tarjoamalla tukea, turvaa ja inhimillistä välittämistä vapaaehtoiset ovat samalla lääkärien ja hoitajien apuna. Vapaaehtoistoiminta on merkityksellistä niin potilaiden, potilaiden läheisten, henkilökunnan kuin vapaaehtoisten itsensäkin kannalta.
[caption id="attachment_3046" align="alignnone" width="560"] Vapaaehtoiset ovat tärkeä osa Terhokodin työyhteisöä. Vapaaehtoistoiminnasta Terhokodissa kertynyt pitkä kokemus osoittaa, että vaativaan erityistason saattohoitoon voidaan yhdistää laaja vapaaehtoisten tehtäväkenttä. Tämä edellyttää kuitenkin vapaaehtoisten ja työyhteisön toiminnan huolellista ja tarkkaa suunnittelua, toteutusta ja koordinointia.[/caption]
Vapaaehtoistoiminnan koordinointi on vaativaa ammattityötä
Vaativan erityistason saattohoidon ja laajan vapaaehtoisten tehtäväkentän yhdistäminen ei tapahdu sormia napsauttamalla, helposti eikä ilmaiseksi.
Terhokodissa tätä työtä on tehty pitkään, huolellisesti ja pitkäjänteisesti kehittäen. Vapaaehtoistoiminnasta vastaa palkattu täysipäiväinen ohjaaja, ja koulutukseen ja perehdyttämiseen käytetään runsaasti resursseja. Toiminnan vaikuttavuutta suhteessa siihen käytettyihin resursseihin ei ole arvioitu, ja arvioiminen olisi myös vaikeaa. Vapaaehtoistoiminta on kuitenkin niin olennainen osa Terhokotia, Terhokodin henkeä ja Terhokodissa tarjotun saattohoidon laatua, että on käytännössä mahdotonta ajatella Terhokotia ilman nykyisenkaltaista vapaaehtoistoimintaa.
Vapaaehtoistoiminnan ja vaativan erityistason saattohoidon yhdistäminen tarkoittaa Terhokodissa sitä, että
vapaaehtoiset koulutetaan ja perehdytetään tehtäviinsä erittäin huolellisesti,
palkattu henkilökunta haluaa ja osaa ottaa vapaaehtoiset toimimaan rinnalleen,
vapaaehtoistoiminnalla on työyhteisössä selkeät pelisäännöt ja vapaaehtoisilla on selkeä rooli ja tehtävät, sekä
toimintaa koordinoidaan huolellisesti.
Saattohoidon vapaaehtoisia tarvitaan kaikille tasoille
Terhokodin lisäksi myös muiden saattohoidon vapaaehtoistoimintaa koordinoivien tahojen kokemuksia ja osaamista tulisi hyödyntää, kun vastaavaa toimintaa ryhdytään kehittämään laajemmin.
[caption id="attachment_3045" align="alignnone" width="560"] Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kolmiportainen malli. Valtaosa kuolemaa lähestyvistä potilaista hoidetaan perus- ja A-perustasolla. Kehittämisen tarve sekä saattohoidon osaamisessa että vapaaehtoistoiminnassa on suurin näillä tasoilla. Terhokoti tarjoaa vaativan erityistason saattohoitoa tasolla C. Vapaaehtoisia voi toimia kaikilla tasoilla. (Lähde: STM 2019.)[/caption]
Valtaosa kuolemaa lähestyvistä potilaista hoidetaan Suomessa perustasolla. Perustasoon luetaan kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköt, joissa hoidetaan kuolevia potilaita, eli esimerkiksi terveyskeskusten ja sairaaloiden vuodeosastot, kotihoiton yksiköt ja sosiaalihuollon alaisten yksiköiden tehostettu palveluasuminen. Saattohoidon osaamisen taso vaihtelee perustasolla merkittävästi.
Eniten tehtävää saattohoidon kehittämisessä on siis perustasolla. Sen lisäksi, että palkatun henkilökunnan saattohoidon osaamista pitää kehittää, myös saattohoidon vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä riittää haasteita. Perustason yksiköt ovat toimintaympäristöltään ja toimintakulttuuriltaan keskenään hyvin erilaisia, joten vapaaehtoistoiminnan sovittaminen osaksi työyhteisöä edellyttää toimintayksikkökohtaista räätälöintiä ja koulutuksen järjestämistä.
Kirjoittaja
Ritva Pihlaja, (geronomi AMK) -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu
Kirjoittaja suoritti geronomiopintoihin kuuluvan johtamisen ja kehittämisen harjoittelun ensimmäisen jakson Terhokodissa elo–syyskuussa 2020.
Lähteet
Palliatiivisen hoitotyön ja lääketieteen koulutuksen monialainen ja työelämälähtöinen kehittäminen. EduPal-hanke. https://www.palliatiivisenkoulutuksenkehittaminen.fi/
Suositus palliatiivisen hoidon palveluiden tuottamisesta ja laadun parantamisesta Suomessa 2019. Palliatiivisen hoidon asiantuntijaryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2019: 68. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161946.
Kuuden askeleen toimintamalli palliatiivisen hoidon kehittämiseen. https://thl.fi/fi/-/uusi-kuuden-askeleen-toimintamalli-palliatiivisen-hoidon-kehittamiseen-on-julkaistu>.
White Paer on standards and norms for hospice and palliative care in Europa. Recommendations from the European Association for Palliative Care. EAPC update. https://www.eapcnet.eu/Portals/0/adam/Content/LmgAajW9M0Os7VYZs0ZXCQ/Text/White%20Paper%20on%20standards%20and%20norms%20for%20hospice%20and%20palliative%20care%20in%20Europe.pdf.
Voisiko vapaaehtoistoiminta olla ratkaisuna inhimillinen ja mukaan kutsuva toimintamuoto yhä useammalle ihmiselle osallistua sosiaalisesti kestävämmän (1) huomisen luomiseen? Näkökulmia ovat esimerkiksi edellytysten luominen yksilön elämänhallinnalle, vastuullisuudelle tai oman toiminnan merkityksen ja vaikutuksen syvemmälle ymmärtämiselle? (1) Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan, miten konkreettisesti yksilöitä vapaaehtoistoimintaan kouluttamalla on luotu vertaismentoritoiminnan voimauttavia kokemuksia.
Muutokset kohti sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa syntyvät ketterästä tarttumisesta ajankohtaisiin haasteisiin, ja osallistujien osaamisen tunnistamisesta ja sen vahvistamisesta. Vapaaehtoistoiminnan muodot ovat viime aikoina muuttuneet ja monipuolistuneet. Erityisesti pandemia-aika tuotti uudenlaisia tapoja järjestää vapaaehtoistoimintaa. Tuolloin esimerkiksi perustettiin erilaisia kauppa-apu palveluita tai toimintaa siirrettiin verkkoympäristöön (2).
Vapaaehtoistoiminta pähkinänkuoressa
Vapaaehtoistoiminta on tavallisen ihmisen tiedoin ja taidoin tehtävää toimintaa, jota ihminen tekee palkatta ja vapaasta tahdostaan (3).
Vapaaehtoistoiminta voi olla
tukea tuottavaa (tukihenkilötoiminta)
osallistavaa, (harrastukset)
palveluja (nettisivut tai vertaistoiminta)
talkoo-, keräys- ja tapahtumatoimintaa (keräykset ja talkoot) tai
järjestötoimintaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista (4).
Sen voidaan ajatella olevan lähelle kansalaiskasvatusta, jolloin se edistää ihmisen sosiaalista vastuuntuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Myös ihmisen empatiakyky ja solidaarisuus vahvistuvat vapaaehtoistoiminnassa (5). Se voi myös tarjota uuden tavan nähdä maailma (6). Vapaaehtoistoiminta on tärkeää toimintaa julkisten ja yksityisten palvelujen rinnalla. Joissakin yhteydessä sitä kutsutaan metaforalla ‘luonnonvara’ (The volunteering-as-a-natural-resource) (7).
Vapaaehtoistoimintaa ja vertaismentorointia opitaan osana ammattikorkeakouluopintoja
Metropolia ammattikorkeakoulussa sosionomin tutkinnossa on jo usean vuoden ajan ollut mahdollista opiskella vapaaehtoistoimintaa osana opintoja. Sosionomitutkinnon tarjoama opintojakso Harjoittelu vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan ympäristöissä on viiden opintopisteen laajuinen. Opintojaksolle ominaista on, että sen toteuttamisessa on huomioitu vertaismentoroinnin mahdollisuus.
Harjoittelussa vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan ympäristöissä on ollut käytössä kaksitasoinen vertaismentorointimalli. Mallia on kehitetty opiskelijoiden kanssa. Tavoitteena on oppia yhteisesti vertaismentoroinnin keinoin tukemaan kanssaopiskelijoita oppimisprosessissa (8).
Yhteisöllisen mallin pilotointi etsi keinoja heikossa asemassa olevien työllistymisen tukemiseen
Kohti työelämää - yhteisön voimin -hanke pilotoi uutta yhteisöllistä mallia, jolla edistettäisiin työllistymistä korkean työttömyysasteen maahanmuuttajavaltaisilla alueilla pääkaupunkiseudulla.
Hanketta toteuttivat yhteistyössä Kalliolan kansalaisopisto, Metropolia Ammattikorkeakoulu ja Invalidisäätiö (Live tai Livepalvelut). Hankkeen tavoitteena oli vahvistaa Espoossa, Helsingissä tai Vantaalla asuvien, palveluverkon ulkopuolelle pudonneiden maahanmuuttajien perustaitoja. Sitä kautta tavoitteena oli edistää heidän mahdollisuuksiaan työllistyä nopeasti tai hankkia riittävä pohja tutkintoon johtavan koulutuksen opinnoille.
Hankkeen toteuttamisessa keskeisiä ideoita olivat vertaismentorointi ja vapaaehtoistoiminta.
Hankkeessa toimiville mentoreille tarjottiin suoritettavaksi Metropolian sosionomitutkinnon vapaaehtoistoiminnan opintojakso.
Vertaisten merkitys hankkeessa nousi tärkeäksi, myös tutkimuksen mukaan (9) vertaisuus voi luoda turvaa, jaetun kokemuksen ja samastuttavuuden.
Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta yhdistyivät oppimiseen hankkeelle räätälöidyn vapaaehtoistoiminnan opintojaksolla
Kohti työelämää -hankkeen tarpeisiin räätälöitiin Metropoliassa tarjolla olevan vapaaehtoistoiminnan viiden opintopisteen opintojaksosta suppeampi, kahden opintopisteen laajuinen opintojakso. Tähän räätälöityyn koulutukseen osallistui seitsemän maahanmuuttajataustaista henkilöä. Heidän tehtävänään oli toimia vertaismentoreina Kalliola Setlementin pitämille kolmelle kurssiryhmälle. Tehtävän suorittaminen oikeutti vertaismentorit saamaan kaksi opintopistettä Metropoliasta.
Vapaaehtoistoiminnan opintojakson yleisenä tavoitteena oli opiskelijan osaamisen kehittymisen siten, että hän edistää toiminnallaan osallisuutta, toimijuutta, ihmisoikeuksia, yhdenvertaisuutta ja kestävää kehitystä. Hankkeeseen osallistuneet vertaismentorit paneutuivat huolellisesti jakson oppimateriaaleihin ja tehtäviin.
Kehitin tehtäviä ja niiden arviointia sen mukaan, kun pääsin selville osallistujien suomen kielen taidoista. Suullisessa ilmaisussani pyrin selkeyteen muun muassa tauottamalla ja käyttämällä yksinkertaisia ja mahdollisimman yksiselitteisiä sanoja. Keskusteluille annettiin riittävästi aikaa. Sanojen löytämisessä koko ryhmä tuki puhujaa. Kirjallisista, itsenäisistä tehtävistä poistin joitakin vaikeaselkoisempia lähteitä, rajasin sivumääriä ja vaihdoin osan tilalle videoita - Asiantuntijalehtori, projektityöntekijä Seija Mäenpää.
Vapaaehtoistoiminnan opintojakson uudelleen muotoilemisessa tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminta yhdistyi oppimistoimintaan konkreettisesti. Lisäksi se mahdollisti hankkeen maahanmuuttajataustaisten kansalaisten osallisuuden ja kehittäjäkumppanuuden toteutumisen.
Vapaaehtoistoiminnan opintojakso lisäsi osallistujien ymmärrystä vapaaehtoistoiminnan yhteiskunnallisesta merkityksestä
Taloustutkimuksen teettämän tutkimuksen mukaan vapaaehtoistoimintaan osallistumista helpottaisi se, että tarjolla olisi lyhytkestoisia ja kertaluonteisia tehtäviä (33% vastanneista) (10). Vapaaehtoistoiminnan tutkijat puolestaan peräänkuuluttavat sitä, että kiinnitettäisiin entistä vahvemmin huomiota siihen, että vapaaehtoistoiminnan ympäristöstä tulisi entistä kestävämpi varmistaen vapaaehtoisresurssien kasvun (7).
Kerätyn palautteen perusteella vertaismentorit kokivat tietämyksensä vapaaehtoistoiminnan merkityksestä ihmisten hyvinvointiin laajentuneen. He näkivät erittäin motivoivana mentorointitoiminnan yhteyden vapaaehtoistoiminnan periaatteisiin, sen yhteiskunnallisen hyödyn ja oman osuutensa kurssilaisten tukijana ja itsensä yhteiskunnallisina vaikuttajina. Osallistujat arvostivat heille ja heidän tarpeiden pohjalta muotoiltua opintojaksoa.
Vapaaehtoistoimintaa ja sen merkitystä ja mahdollisuuksia osana hanketoimintaa on hyvä lähestyä laajasti ja monesta näkökulmasta. Esimerkiksi tässä, vertaismentoreiden osaaminen tunnistettiin ja tunnustettiin opintopisteiden muodossa, jolloin hankkeeseen osallistuneet saivat siitä myös omaan työnhakuunsa vahvistusta.
Vapaaehtoistoiminta on kaikille avointa ja siten yksi avaintekijä sosiaalisesti kestävämpään huomiseen. Koulutuksen ulottuminen mahdollisimman monien saataville, esimerkiksi osana hanketoimintaa, vahvistaa osaltaan sosiaalista kestävyyttä ja edistää kansalaisia osallistavampaa huomista.
Kirjoittajat
Eija Raatikainen työskentelee yliopettajana Metropolian sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella. Työnkuvaan kuuluu myös kansallinen ja kansainvälinen hanketyö projektityöntekijänä ja projektipäällikkönä. Eija toimii teemavastaavana (Osallisuuden ja toimijuuden vahvistaminen) Asiakaslähtöiset hyvinvointi- ja terveyspalvelut innovaatiokeskittymässä. Eija on Sosiaalipedagogisen aikakauskirjan apulaispäätoimittaja.
Seija Mäenpää työskentelee lehtorina Metropolian sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella ja opettaa sosionomiksi (AMK) valmistuville opiskelijoille sosiaalipedagogiikkaan, varhaiskasvatukseen ja luoviin menetelmiin liittyviä aiheita. Työnkuvaan kuuluu myös opinnäytetöiden ja työharjoittelujen ohjaus, sekä hanketyö.
Lähteet
Sosiaalinen kestävä kehitys – Kestävä kehitys (keke.bc.fi)
Lahikainen, E. & Nieminen, P. (toim) (2022). Vapaaehtoistoiminta poikkeusaikana PDF (kansalaisareena.fi). Kansalaisareenan julkaisuja 3/2021.
Kansalaisareena. Mitä on vapaaehtoistoiminta? (kansalaisareena.fi)
Laimio, Anne & Välimäki, Sari. 2011. Vapaaehtoistoiminta kehittyy (PDF) (kansalaisareena.fi). Jyväskylä: Kopijyvä Oy.
Nivala, E. & Ryynänen, S. (2019). Sosiaalipedagogiikka. Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Gaudeaumus.
Raatikainen, E. (2019). Learning through Service and Volunteerism: The pedagogical Model in Higher Education in Finland in Degree Programme in Social Services (doi.org). IJRDO- Journal of Educational Research, 4(6), 17-31.
Koolen-Maas, S. A., Meijs, L. C. P. M., van Overbeeke, P. S. M., & Brudney, J. L. (2022). Rethinking Volunteering as a Natural Resource: A Conceptual Typology. (doi.org) Nonprofit and Voluntary Sector Quarterly, 0(0).
Raatikainen, E- & Tast, S. (2017). Mentorointimalli opiskelijan tukena vapaaehtoistoiminnan opinnollistamisessa – Case Metropolia. Teoksessa Kolme kulmaa opinnollistamiseen OPAS OPINNOLLISTAMISEN RATKAISUISTA, TYÖKALUISTA JA VINKEISTÄ (docplayer.fi) , 11-14. VERKKOVIRTA, Työnopinnollistamista verkostoyhteistyönä.
Mikkonen, Irja & Saarinen Anja 2019: Vertaistuki voimavarana. Kompassi. Artikkeli on aikaisemmin julkaistu englanninkielisenä Euroopan Tieteiden ja Taiteiden Akatemian European Academy of Science and Arts julkaisussa Revisiting Values and Rights in a Digitalising World. Editors Juhani Laurinkari, Felix Unger and Zoltan Tefner. EASA 201.
Rahkonen, J. 2021. TUTKIMUSRAPORTTI. Vapaaehtoistyön tekeminen Suomessa Juho Rahkonen Taloustutkimus Oy Vapaaehtoistyön tekeminen Suomessa 2021.
Raha puhuu - ja rajaa oppimisympäristöjä. Korkeakouluissa on viime vuosina kehitetty erityisesti palkkatyön opinnollistamista eli kehitetty malleja, joissa opiskelija voi suorittaa opintoja käydessään töissä. Vapaaehtoistoiminnan konteksti on kuitenkin yhtä hyvä oppimisympäristö, joistakin näkökulmista jopa parempi.
Metropolia Ammattikorkeakoulun sosiaalialan tutkinto on kehittänyt vapaaehtoistoiminnan opinnollistamista vuosikymmenen ajan, viimeisimpänä Verkkovirta-hankkeessa. Karttuneen kokemuksen perusteella voidaan väittää, että jos ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden työelämäyhteistyö rajautuu pääosin palkkatyön opinnollistamiseen tai kumppaneiden maksamiin projekteihin, jätetään arvokkaita oppimisen mahdollisuuksia käyttämättä.
Osaamista tulevaisuuteen
EK:n taannoinen Oivallus-hanke kiteyttää erinomaisesti, miten tulevaisuudessa halutut ammattilaiset eivät ole pelkästään oman alansa osaajia, vaan laaja-alaisia ja asenteeltaan joustavia työntekijöitä. Tulevaisuuden ammattilaisen tulee kyetä oppimaan verkostoissa ja työskentelemään erilaisissa ryhmissä. Vapaaehtoistoiminta tarjoaa vaihtelevia oppimisympäristöjä, joissa voidaan oppia juuri mainitun kaltaisia metataitoja.
Vapaaehtoisen roolissa pääsee usein lähemmäs ihmisten arkea ja sen haasteita. Kohtaaminen lisää ymmärrystä tulevaisuuden asiakkaan, potilaan, loppukäyttäjän tai yhteistyökumppanin näkökulmasta, mikä on hyödyllistä kaikille opiskelijoille. Monelle vapaaehtoistyö tarjoaa myös mahdollisuuden harjoitella ongelmanratkaisua, vuorovaikutusta, vastuunkantoa ja moniammatillista yhteistyötä uudesta roolista käsin.
Isoihin saappaisiin vapaaehtoistoiminnassa
Monet esimerkit osoittavat, että vapaaehtoistoiminnassa voi saada enemmän vastuuta kuin palkkatyössä konsanaan. Saksalaiset liiketalouden opiskelijat kiittelivät mahdollisuutta kehittää pienen hyväntekeväisyysjärjestön taloushallinnon käytäntöjä ja laatia sille heti käyttöön otettava markkinointisuunnitelma. Oman alansa yrityksessä he olisivat todennäköisesti saaneet hoidettavakseen huomattavasti kapeamman ja vähemmän vastuullisen siivun.
Erinomaisia esimerkkejä isoihin saappaisiin kasvamisesta löytyy myös Suomesta. Kesällä 2016 Suomen Partiolaisten Roihu-leirillä yksi arkkitehtiopiskelija suunnitteli asemakaavan 17.000 partiolaisen telttaleirille, kulttuurituotannon opiskelija koordinoi 200 henkilön toteuttamia produktioita joka ilta viikon ajan ja sosionomiopiskelija vastasi yli sadan lapsen päiväkodista. Näin haastavia oppimisympäristöjä tarjoaa vain harva opiskeluaikainen työpaikka tai harjoittelu. RoihuAkatemian tuella monet opiskelijoista saivatkin 5-20 opintopistettä Roihulla tekemästään vapaaehtoistoiminnasta.
Kasvatusta ja hyvää elämää
Vapaaehtoisuus voidaan nähdä jossakin määrin myös itseisarvona. Kokemus on osoittanut, että vapaaehtoistoiminta antaa monelle opiskelijalle merkityksellisiä oivalluksia ja mielekkyyden kokemuksia, jotka eivät liity pelkästään ammattilaisena vaan myös ihmisenä kasvamiseen. Esimerkiksi strategioissa taajaan vilahtavat demokratia, aktiivinen kansalaisuus, yhteiskuntavastuu tai kestävä kehitys voivat vapaaehtoistoiminnan kautta konkretisoitua syvälliseksi ymmärrykseksi ja toiminnaksi opiskelijan omassa arkiympäristössä. Joillekin vapaaehtoistoiminnasta tulee elämäntapa, toisilla se avaa silmiä katsomaan ympäröivää yhteiskuntaa aivan uudella tavalla.
Myös Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen on nostanut esiin, että tämän päivän suomalaisessa korkeakouluvisiossa kasvatus näyttää jäävän koulutuksen jalkoihin. Vaikka puhe kilpailukyvystä dominoi julkista keskustelua, korkeakoulujen pitäisi muistaa, että sen tehtävänä on tarjota opiskelijoille myös eväitä hyvään elämään.
Rajoituksia ja mahdollisuuksia
Suinkaan kaikkia opintoja ei ole mielekästä toteuttaa opinnollistamalla vapaaehtoistoimintaa. Sisällöiltään vapaaehtoistoiminta voi olla helpompi istuttaa joihinkin opintokokonaisuuksiin kuin toisiin. On kuitenkin syytä romuttaa virheellinen käsitys, että vapaaehtoistoiminnan opinnollistaminen sopisi vain joillekin opiskelijoille, esimerkiksi sosiaali- tai terveysalalle. Tutkinto-ohjelman erityispiirteet huomioon ottaen sitä voidaan hyvin räätälöidä kaikille. Vapaaehtoistoiminta voi toimia erinomaisena keinona esimerkiksi orientoida alalle, opettaa metataitoja, auttaa erikoistumisessa ja/tai edistää opintoja kesälukukauden aikana.
Joskus epäillään vapaaehtoistoiminnan ja akateemisuuden hylkivän toisiaan. Tätä vastaan todistavat lukemattomat ulkomaiset korkeakoulut erityisesti anglosaksissa maissa ja Aasiassa, missä Service Learning (palveluoppiminen) -ajattelun pohjalta yhdistetään ympäröivissä yhteiskunnassa tehtävää vapaaehtoistoimintaa korkeakouluopintoihin laajalti.
Korkeakoulut Suomessa voisivat käynnistää vapaaehtoistoiminnan opinnollistamiseen liittyvän toimintamallien yhteiskehittelyn ja jakamisen samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa yli tuhannen korkeakoulun ja muun oppilaitoksen verkosto Campus Compact. Tervetuloa ottamaan ensimmäinen askel tähän suuntaan liittymällä Facebook-ryhmään nimeltä Service Learning Suomessa!
Teksti: Metropolia Ammattikorkeakoulun lehtori Mai Salmenkangas
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Verkkovirta-hankkeen Uutiskirjeessä vuonna 2017.
Kommentit
Ei kommentteja