Vuosi: 2013
Henkilökohtaisella budjetoinnilla vaihtoehtoja kehitysvammaisten henkilöiden työ- ja päivätoimintaan
Helsingissä ja Vantaalla on pilotoitu henkilökohtaista budjetointia kehitysvammaisten henkilöiden työ- ja päivätoiminnoissa. Kokeiluun osallistujat – päämiehet – vaihtoivat yhden toimintapäivän haluamaansa muuhun toimintaan. Perinteisen toiminnan tilalle he valitsivat tavallisella työpaikalla työskentelyä, maatilan töitä ja vapaa-ajan toimintoja. Henkilökohtaisen budjetoinnin järjestelmässä palveluja tarvitseva henkilö saa itse määritellä palvelujaan ja hallinnoida niihin käytettäviä rahoja (1). Vantaalla henkilökohtaisen budjetoinnin kokeilu käynnistyi syksyllä 2011. Kokeilu oli osa Kehitysvammaliiton ja Kehitysvammaisten palvelusäätiön koordinoimaa ’Tiedän mitä tahdon!’ –hanketta. Helsingissä kokeilu käynnistettiin ilman taustatoimijoiden apua syksyllä 2012. Prosessien myötä Vantaalla on myönnetty henkilökohtainen budjetti kahdelle ja Helsingissä neljälle henkilölle. Prosessit käynnistyivät päämiesten toiveiden ja tarpeiden kartoituksella yksilökeskeistä työotetta käyttäen. Kukaan päämiehistä ei halunnut kokonaan luopua toimintakeskustoiminnasta, vaan he vaihtoivat yhden toimintapäivän haluamaansa muuhun toimintaan. Kukin päämies käytti oman budjettinsa henkilökohtaisen avustajan palkkaamiseen, jotta saisi tarvittavan tuen haluamansa toiminnan toteuttamiseen. Sekä päämiehet, heidän läheisensä että työntekijät ovat olleet tyytyväisiä henkilökohtaisen budjetoinnin kokeiluihin. Erityisesti päämiesten vaikuttamismahdollisuuksien lisääntyminen sai kiitosta. Ilman henkilökohtaista budjettia he eivät olisi saaneet mahdollisuutta toteuttaa haaveitaan päiväaikaisen toiminnan suhteen. Työ- ja päivätoiminta – perinteitä ja uusia tuulia Työ- ja päivätoiminnassa on perinteisesti tehty paljon alihankinta- ja kädentaidon töitä, ja näin edelleen on (vrt. 2). Toiminnan sisältöjen monipuolistamista pidetään kuitenkin tärkeänä, ja erityisesti halutaan lisätä asiakkaiden vaikuttamismahdollisuuksia. Yksilökeskeisyys ja valinnanvapauden lisääminen ovat keskeisiä tavoitteita Helsingissä ja Vantaalla, ja henkilökohtaisen budjetoinnin käynnistäminen liittyi juuri näiden tavoitteiden saavuttamispyrkimyksiin. Palvelun käyttäjien itsemäärääminen on kuitenkin toiminnassa vielä vähäistä, ja sitä pyritään lisäämään yksilökeskeisellä työotteella ja henkilökohtaisella budjetoinnilla. Työ- ja päivätoiminnan palveluvalikoima toiminnan sisältöjen suhteen on jo jossain määrin monipuolistunut ja toimintojen uudistamisen tarve tiedostetaan kentällä. Keskeisin muutos tapahtuu kuitenkin työntekijöiden ajattelussa. Henkilöstöllä on halukkuutta toiminnan kehittämiseen ja yksilökeskeisen työotteen käyttöön, mutta muutosvastarintaakin on ilmennyt. Perinteisen työtavan poisoppiminen ja uuden opettelu ei ole helppoa. Näyttää kuitenkin siltä, että suuntaus on palvelujen yksilöllisyyteen ja järjestelmän uudenlaiseen joustavuuteen. Keskeisimmät tekijät vammauttavien ja itsemääräämisen toteutumisen esteiden poistamisessa ovat riittävä tuki ja yksilökeskeinen työote. Näiden avulla valtaa siirtyy henkilölle itselleen, poispäin järjestelmästä ja työntekijöiltä. Aktiiviseen tukeen liittyy aito kuuleminen ja ihmissuhteiden, päätöksenteon ja osallistumismahdollisuuksien tukeminen (3). Jos henkilö ei itse tee aloitteita, tulee hänelle antaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia valita. Henkilölle tulee antaa tietoa eri vaihtoehdoista ja tarjota kokemuksia erilaisista asioista. Kaiken perustana on tuetun päätöksenteon idea: kun henkilöllä on riittävästi tietoa asian taustoista, mahdollisista ratkaisuista ja niiden seurauksista, hän voi tehdä itsenäisiä päätöksiä – tarvittavaa tukea unohtamatta. Työntekijän rooli muuttuukin yksilökeskeisen työotteen avulla hoitajasta tai ohjaajasta mahdollistajaksi (vrt. 4). Henkilökohtaisen budjetoinnin haasteita ja mahdollisuuksia Henkilökohtaisen budjetoinnin haasteina esille nousi toiminnan koordinointi, budjettien kohdentaminen sekä henkilökohtaisen tuen järjestäminen. Palveluohjauksen ja sosiaalityön merkitys näyttäytyi toiminnan koordinoinnissa suurena, ja niihin resurssointia pidettiin tärkeänä. Henkilökohtaisen budjetoinnin mahdollisuudet näyttäytyivät asiakkaan itsemääräämisen paranemisessa. Vaikka henkilön toiveet ja tarpeet saataisiinkin esille yksilökeskeisen suunnittelun keinoin, eivät henkilön vaikuttamismahdollisuudet lisäänny, mikäli toiveita ja tarpeita ei pystytä toiminnassa huomioimaan eikä tavoitteita toteuttamaan. Henkilökohtainen budjetointi toimii yhtenä keinona toiveiden toteuttamisessa, yhtenä päiväaikaisen toiminnan järjestämistapana. Tuolloin henkilö saa itse päättää, mitä päivisin tekee saaden toimintaan osallistumiseensa tarvittavan tuen. Helsingin ja Vantaan kokeilujen perusteella henkilökohtainen budjetointi on toimiva vaihtoehto perinteisille työ- ja päivätoiminnoille. Etenkin kehitysvammaisten henkilöiden kohdalla tarvitaan kuitenkin yksilökeskeistä suunnittelua budjetoinnin perustana. Ilman yksilökeskeistä suunnittelua voi tukea tarvitsevan henkilön olla hyvinkin vaikeaa ilmaista toiveitaan ja tarpeitaan. Riittävän tiedon saanti ja monipuoliset kokemukset erilaisista asioista helpottavat päätöksentekoa. Minna Eronen, Sosionomi (Ylempi amk). Kirjoittaja on laatinut aiheesta opinnäytetyönsä keväällä 2013. Lähteet Ahlsten, Marika 2012: Kokemuksia henkilökohtaisen budjetoinnin kokeilusta Tiedän mitä tahdon! –projektissa. Taustapaperi sosiaalihuollon lainsäädännön uudistustyöryhmälle. Kehitysvammaliitto. Taustapaperi sosiaalihuollon lainsäädännön uudistustyöryhmälle. Kehitysvammaliitto. Kairi, Tea – Nummelin, Tua – Teittinen, Antti 2010: Työtoiminnan käytäntö ja kokemus. Kriittisiä arvioita kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille järjestettävästä työtoiminnasta. Kehitysvammaliiton selvityksiä 6. Helsinki: Kehitysvammaliitto. Konola, Kirsi - Kekki, Sanna - Tiihonen, Petra - Marjamäki, Katja 2011: Tulevaisuus omissa käsissä - Miten päämies itse johtaa oman elämänsä ja palvelujensa suunnittelua. Teoksessa Ripatti, Päivi (toim.): Kehitysvammaisten asuminen. Uusi reformi 2010-2015. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Beadle-Brown, Julie – Mansell, Jim 2011: Yksilökeskeinen aktiivinen tuki mahdollistaa kehitysvammaisille hyvän elämän yhteiskunnassa. Teoksessa Konola, Kirsi – Kukkaniemi, Petteri – Tiihonen, Petra (toim.): Aktiivinen tuki. Kehitysvammaisten palvelusäätiö. 9 – 29.
PÄIVÄKOTIEN JA KOULUJEN RAKENTEITA ON RIKOTTAVA
Aamun lehdessä kerrottiin koulusta, jonka kevätjuhla ei ala tänä vuonna rehtorin tervehdyksellä, koska oppilaat ovat suunnitelleet koko juhlaohjelman. Nuorten osallistumiskyvyn lisäksi olennaista on, että rehtori ja opettajat ovat mahdollistaneet juhlan muodon muuttumisen luovuttamalla oman valtansa asiassa nuorille. Perinteinen kevätjuhlarakenne on rikottu. Lasten osallisuuden ja tasa-arvon suhteesta toukokuussa 2013 valmistuneen väitöskirjan mukaan, päiväkodin rakenne aiheuttaa eriarvoisuutta lasten välille vaikka lapsia kohdellaan yhdenvertaisesti. Varhaiskasvatustieteestä väitellyt Mari Vuorisalo havaitsi, että tutkitussa esikouluryhmässä kaikki lapset ovat mukana toiminnassa, mutta vain osa lapsista osallistui aktiivisesti keskusteluihin. Vaikuttaminen erityisesti aikuisten suuntaan tapahtui kuitenkin pääasiassa nimenomaan keskustelujen kautta, jolloin lapset joilla oli keskusteluun tarvittavia avuja saivat äänensä paremmin kuuluville. Keskustelutaitoiset lapset pääsivät siten vaikuttamaan ryhmässä muodostuviin asemiin ja määrittämään sitä kautta toimintaa. Vuorisalon mukaan syynä ilmiöön on päiväkotitoiminnan rakenne, joka ohjaa aikuisia ja lapsia toimimaan tietyllä tavalla. Päiväkodissa opitut toimintamallit siirtyvät lasten mukana kouluun ja mahdollisesti aikuisuuteen saakka, joten havainto on tärkeä. Päiväkodin jälkeen koulussa voidaan tukea keskustelutaitojen kehittymistä, mutta yhtä suuri painoarvo tulee olla sillä, että mahdollistetaan vaikuttaminen myös toiminnallisesti. Kouluissa on tehty paljon oppilaiden osallisuuden lisäämiseksi, mutta rakenteet ovat pysyneet melko muuttumattomina. Koulun osallisuutta estäviin rakenteisiin tulee kiinnittää erityisen paljon huomiota juuri nyt, kun lööpit keväisten valtakonfliktien jälkeen huutavat tarvetta palata ”vanhaan kunnon koulurakenteeseen, jossa opettajilla oli sentään vielä valtaa”. Mitäpä jos myös mietittäisiin, missä tilanteissa sen vallan jakamisella ja erilaisten arkisten osallistumispaikkojen tarjoamisella päästäisiin parempaan lopputulokseen. Kevätjuhlan lisäksi koululla on melkein 10 kuukautta vuodessa aikaa tehdä tätä uudelleenjakoa. Näin ajatteli tänään sosionomi ylemmän amk –tutkinnon opiskelija Tuija Salovaara Lisätietoa Mari Vuorisalon tutkimuksesta
Päihdeongelma ja asunnottomuus – ” Asunto on edellytys, jolta ponnistaa ”
Asunnottomuus edelleen yhteiskunnallisena haasteena Asunnottomuus on monitahoinen yhteiskunnallinen ilmiö, jonka poistamiseksi on valtiovallan toimesta laadittu jo vuosikymmenien ajan erilaisia asunnottomuuden poistamis- ja vähentämisohjelmia. Nykyiseen hallitusohjelmaan sisältyvän vuosille 2008-2011 ajoittuvan pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman tavoitteena on puolittaa pitkäaikaisasunnottomien lukumäärä vuoden 2011 loppuun mennessä ja poistaa pitkäaikaisasunnottomuus kokonaan vuoden 2015 loppuun mennessä. Asunnottomuuden poistamiseksi ja asuttamisongelmien ratkaisemiseksi yhteiskunnassamme ei ole yhtä ainoaa tapaa toimia. Monien asunnottomien ihmisten kohdalla ongelmat ovat hyvin kasautuneita, joita asunnottomuus ylläpitää, jopa pahentaa. Tarvitaan monenlaisia auttamiskeinoja. Pitkäaikaisasunnottomuudessa on kyse pitkittyneestä tai toistuvasta asunnottomuudesta, johon usein liittyy köyhyyden lisäksi vaikeita psykososiaalisia ongelmia kuten päihderiippuvuus ja mielenterveyden ongelmat, rikollisuus ja väkivalta. Asunnottomuus usein myös periytynyttä sukupolvelta toiselle. Päihdetyö ja asunnottomuus Päihdetyön näkökulmasta asunnottomuus on päihdekuntoutumista hankaloittava tilanne. Jos on päihdeongelma, ei saa asuntoa, toisaalta päihdeongelmaa taas ei saa asunnottomana hoidettua. Oman kodin puute, josta ponnistaa ja joka tukisi päihdekuntoutumista ja päihteettömyyden ylläpitoa on helposti tilanne, joka tuottaa epätoivoa. Myös päihdehoitoon hakeutuminen koetaan turhana. Myös laitoskuntoutuksen jälkeinen avohuollon tuki jää valitettavan usein toteutumatta asiakkaan asunnottomuuden vuoksi. Näin ei saisi olla! Asunto on päihdekuntoutumisen ja päihdehoitoon sitoutumisen kannalta keskeistä. Tämä tiedetään monen selvityksen ja tutkimusten kautta. Myös hallituksen pitkäaikais-asunnottomuuden vähentämisohjelman kautta asunnottomuuteen on saatu paljon ratkaisuja aikaiseksi. Päihdetyön näkökulmasta työtä kuitenkin vielä riittää. Päihdehuollon avohuollon toimintakäytänteisiin tulisi ehdottomasti rakentaa asunnottomuuden huomioon ottavampaa päihdekuntoutus suunnitelmaa. Asiakkaan hakeutuessa päihdepoliklinikalle, tulee jo ennen laitoskuntoutuksen alkua entistä tarkemmin selvittää myös asiakkaan asumistilanne. Asunnottomuustilanteen selvittely pitää aloittaa tiiviimmin osana päihdehoitoa. Laitoskuntoutukseen pääsy edellyttää asiakkaan motivaatiota päihdehoitoon, asunnottomuus ei siihen riitä perusteeksi, mutta asunnottomuus on asiakkaan tilanteessa ja päihdehoidon kannalta suuri huoli, johon pitää puuttua. Asiakkaan asumistilanteen haltuunotto on oltava aina osana päihdetyötä. Suurin haaste asunnottoman asiakkaan kohdalla on miten rakentaa prosessi, jossa laitoskuntoutuksen jälkeen varmennetaan asumisen jatkuminen esimerkiksi päihteettömyyttä tukevassa asumispalveluyksikössä tai tukiasunnossa. Asiakas ei voi palata päihdehoidosta kadulle tai porraskäytäviin, jossa päihdekäyttö ennen pitkään alkaa uudelleen. Asiakkaan pysyessä tuetusti raittiina, myös asuttamisessa voidaan edetä. Asiakkaan tilanteen mukaan päihdehoidon – ja asumisen tuki rakennetaan asiakaskohtaisesti, ja yhteistyössä muiden asumista tukevien viranomaisten kanssa. Asunnottomuus on monien päihdehuollon asiakkaiden kohdalla arkipäivää, johon ei yksin päihdehuollon resurssit riitä. Tarvitaan tiiviimpää yhteistyötä eri viranomaisten kuten esimerkiksi sosiaalitoimen asumisneuvojien kanssa. On aika entistä tehokkaammin rakentaa toimivat yhteistyösillat päihdehuollon asiakkaan asumistilanteen varmentamiseksi. Yhteistyötä tehostettava myös päihdehuollon asumispalveluyksikön tai muun päihteettömyyttä tukevan asumispalveluyksikön kanssa, sosiaaliaseman asumisneuvonnan tai asunnottomien sosiaalipalvelun kanssa. Näin varmennetaan asiakkaan päihdekuntoutumisen jatkuvuus ja päihteettömän elämän ylläpito, mutta erityisesti asumisen jatkuvuus. Päihdekuntoutus ei saa valua hukkaan asunnottomuuden viedessä asiakkaan tilanteessaan uudelleen syvälle asunnottomuuden epätoivoon. Asunto on perusoikeus kaikille. Asunto ensin -periaatteen mukaisesti asunnottomalle kuuluu asunto ehdoitta sekä oikeus yksilöllisesti suunniteltuun tukeen. Tuen ensisijainen tehtävä on turvata asumisen jatkuvuus. Useissa maissa kehitetään Asunto ensin - ohjelman mukaisia asumispalveluja. Tavoitteena on tarjota koti myös pitkäaikaisasunnottomalle periaatteella ”asunto on toipumisen edellytys”. Anu Sin, Metropolian sosiaalialan Ylempi amk -opiskelija Lisätietoa Asunnottomuuden vähentämisohjelma. Linkki tässä. Artikkeli Helsingin Sanomissa, linkki tässä. Asunto ensin, pro gradu-tutkielma, linkki tässä.
Asiakkaan itsemääräämisoikeus vs. työntekijän määräämisoikeus
Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira on selvittänyt vuoden 2012 aikana, miten sosiaalihuollon asiakkaiden oikeus tehdä itseään ja hoitoaan koskevia päätöksiä toteutuu lastensuojelun, vammaishuollon sekä mielenterveys- ja päihdehuollon ympärivuorokautisissa palveluissa. Selvityksessä kysyttiin sosiaalihuollon yksiköiltä itsemääräämisoikeuden toteutumisen lisäksi perusoikeuksien rajoittamiseen liittyvistä käytännöistä. Kyselyllä haluttiin erityisesti selvittää, tunnistavatko yksiköiden työntekijät ne menettelytavat ja toimenpiteet, joita omalla toimialueella on mahdollista käyttää, ja tuntevatko he niiden käyttöön liittyvät rajoitukset ja annetut ohjeet. (Valvira 2013.) Valvira on julkaissut tekemästään selvityksestä raportin (ks. alla) sekä ohjeen toimijoille (ks. alla), jolla on tarkoitus vahvistaa sosiaalihuollon asiakkaiden itsemääräämisoikeuden toteutumista ympärivuorokautisissa palveluissa. Valviran tekemä selvitys osoitti, että sosiaalihuollon itsemääräämisoikeuden rajoittamisen perusteisiin ja niiden käyttöön liittyy työntekijöiden joukossa epätietoisuutta. Valviran (2013) mukaan se johtuu osittain siitä, että toimintatapoja, joita on juurtunut yksiköiden toimintakulttuuriin, ei tunnisteta asiakkaan itsemääräämisoikeuden rajoittamiseksi tai pakotteeksi. Osittain myös rajoitustoimenpiteitä koskeva ohjeistus on vanhentunutta ja riittämätöntä. Asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutumista tukeva toimintakulttuurin muutos edellyttää yksiköissä muun muassa omaksuttujen työkäytäntöjen arvioimista perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tekemällään ohjeella Valvira haluaa ohjata toimijoita vähentämään rajoitustoimenpiteiden käyttöä sosiaalihuollon ympärivuorokautista palvelua toteuttavissa yksiköissä. Ohjeen tavoitteena on auttaa tunnistamaan sallittujen ja kiellettyjen toimintatapojen rajapintaa ja siten edistää asiakkaiden itsemääräämisoikeuden toteutumista. (Valviran ohje 2013: 1.) Työntekijöiden epätietoisuutta vai tahdon puutetta? Mielestäni Valvira on selvityksellään ja ohjeellaan puuttunut sosiaalialan ammattilaisten näkökulmasta todella tärkeään aiheeseen eli asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutumiseen. Sen pitäisi olla jokaiselle sosiaalialan ammattilaiselle itsestään selvä asia, jonka toteuttamiseen olemme saaneet valmiudet jo koulutuksessamme ja joka, on vahvistunut työelämässä. Silti Valviran selvitys tuo esille epäkohtia, jotka liittyvät nimenomaan työntekijöiden epätietoisuuteen asiakkaan itsemääräämisoikeiden rajaamisessa. Missä on menty vikaan? Onko ammatillinen identiteettimme noussut niin vahvaksi, että luulemme olevamme asiantuntijoita asiakkaan asioissa ja elämässä, emmekä muista tai halua enää kunnioittaa asiakkaan itsemääräämisoikeutta? Luulemme ehkä, että koulutettuina asiantuntijoina me tiedämme paremmin mikä asiakkaalle on hyväksi ja oikein. Vai onko käynyt niin, että työtahti on muuttunut niin kiireiseksi, että emme ehdi huomioimaan asiakkaan itsemääräämisoikeutta esimerkiksi liian vähäisten työntekijä resurssien takia? Valvira korostaakin ohjeessaan riittävän ja ammattitaitoisen henkilökunnan merkitystä asiakkaiden itsemääräämisoikeuden tukemisessa. Riittävällä henkilökunnalla pystytään mahdollistamaan asiakkaiden aito kuuleminen ja voidaan vastata todelliseen palvelun tarpeeseen, eikä rajoitustoimenpiteitä tarvita korvaamaan henkilöstövajetta. (Valviran ohje 2013: 7.) Laki määrittää asiakkaan itsemääräämisoikeutta Laissa sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista sanotaan, että sosiaalihuoltoa toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon asiakkaan toivomukset ja mielipide sekä muutoinkin kunnioitettava hänen itsemääräämisoikeuttaan. Asiakkaalle on annettava mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa hänen palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen. Asiakasta koskevat asiat on käsiteltävä ja ratkaistava siten, että niissä otetaan aina ensisijaisesti huomioon asiakkaan etu. (Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 2000/812 § 8.) Laissa määrätään asiakkaan osallistumisesta ja oikeudesta vaikuttaa hänen palvelujensa toteuttamiseen, mutta jääkö meiltä ammattilaisilta tämä kuitenkin huomioimatta? Pystytäänkö palveluja oikeasti toteuttamaan niin, että asiakas saa osallistua ja säilyttää itsemääräämisoikeutensa. Vai toteutuuko osallistuminen vain näennäisesti. Saako asiakas päättää kesäretken kohteesta ja ajankohdasta vai onko hänelle annettu valmiit vaihtoehdot, joista valita? Voiko hän kutsua ystäviänsä kylään milloin haluaa vai onko yksikössä vierailuajat? Saako täysi-ikäinen polttaa tupakkaa ja juoda alkoholia asumisyksikössä, vaikka ne voivat olla hänen terveydelleen haitaksi ja jopa aiheuttaa vaaratilanteen yksikössä. Voiko asiakas itse päättää mitä ja milloin hän syö vai onko työntekijöiden määrittelemä ruokavalio ja ruokailuajat ne, joita noudatetaan. Entä siivoaminen, pyykin pesu, peseytyminen tai ulkoilu, kuka niistä päättää, asiakas vai työntekijä? Onko nukkumaanmenoaika tai hiljaisuus määritelty työntekijöiden toimesta vai onko asiakkaalla näihin sananvaltaa? Nämä ovat esimerkkejä normaaleista ihmisen arkeen kuuluvista asioista, joista meidän kaikkien tulisi saada päättää ihan itse. Sosiaalihuollon ympärivuorokautista palvelua saavilla henkilöillä voi kuitenkin liittyä rajoituksia jopa näihin arjen ihan tavallisiin asioihin. Antamani esimerkit ovat vain jäävuoren huippu. Itsemääräämisoikeuden räikeä rajaaminen tai rikkominen voi pahimmillaan olla totaalista omasta elämästä ja sitä koskevista päätöksistä poissulkemista, jos yksikön toimintakulttuurissa on unohdettu kokonaan asiakkaiden osallisuus ja oikeus vaikuttaa. Kohtele niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan Osittain rajoituksia varmasti perustellaan sillä, että yksiköissä on luotava yhteiset säännöt ja toimintatavat, jotta toiminta on yhdenvertaista ja sitä voidaan ylipäätänsä toteuttaa. Ymmärrän hyvin tämän, koska olen itsekin työskennellyt asumisyksikössä ja organisointia todella tarvittiin, jotta palvelua pystyttiin toteuttamaan. Mutta haluaisin silti ravistella meidän työntekijöiden ajatusmaailmaa ja kyseenalaistaa asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutumista sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa palveluissa. Jos sinä tai minä muuttaisimme asumisyksikköön asumaan, miten haluaisimme meitä kohdeltavan ja kuunneltavan? Riittäisikö itsemääräämisoikeutemme rajaamisen hyväksymiseen tieto siitä, että olemme tämän kyseisen palvelun tarpeessa ja tässä yksikössä toimitaan näin. Minulle se ei ainakaan riittäisi eikä mielestäni pidä riittää myöskään lastensuojelun, vammaishuollon tai mielenterveys- ja päihdehuollon ympärivuorokautisissa palveluissa asuville henkilöille. Jos jokainen työntekijä toteuttaisi sosiaalihuollon palvelua niin kuin haluaisi itselleen toteuttavan olisiko asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutuminen paremmalla pohjalla? Kristiina, sosionomi Ylempi amk-opiskelija Lähteet Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 2000/812. Annettu Helsingissä 22.9.2000. Valvira 2013. Itsemääräämisoikeuden toteutumisessa puutteita sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa palveluissa. Verkkodokumentti tässä. Valviran ohje 2013. Sosiaalihuollon asiakkaiden itsemääräämisoikeuden vahvistaminen. Verkkodokumentti tässä. Valviran selvitys 2013. Itsemääräämisoikeuden toteutuminen sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa palveluissa:lastensuojelussa, vammaispalveluissa, mielenterveyspalveluissa ja päihdehuollossa. Verkkodokumentti tässä.
Pelastusrenkaita vai pysyviä ennaltaehkäiseviä palvelukokonaisuuksia perheille?
”Rakas päiväkirja, sairastuin 11 vuotta sitten synnytyksen jälkeiseen masennukseen keskimmäisen poikani syntymän jälkeen. Makasin lattialla voimatta tehdä mitään, itkin, olin väsynyt ja voimaton. Saimme apua. Meille tuli Ritva.” (linkki tekstin lopussa) Ritva on perhetyöntekijä, joka saapui Johannan kotiin oikealla hetkellä, kun omat voimavarat olivat vähissä. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että Ritvan kaltaisia pelastusrenkaita odottaessa ehtii upota jo liian syviin aaltoihin. Ei tarvitse olla sosiaalialan ammattilainen, että ymmärtää sen, että vanhempien voimavarojen tukemiseen riittävän varhaisessa vaiheessa olisi syytä panostaa. Vanhemmuutta ei ole tarkoitettu yksinäiseksi puuhaksi tai yksin pärjäämiseksi. Vanhemmuus on sosiaalinen asia ja yksinäisyys aiheuttaa syrjäytymistä ja stressiä, mikä on suoraan yhteydessä lapsen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Miksi sitten ehkäisevään työhön ei panosteta, vaikka tämä olisi järkevää, taloudellista ja usein myös inhimillisesti ja eettisesti katsoen oikein? Tämä on erittäin hyvä kysymys, jonka Hanna Heinonen esittää Lastensuojelun keskusliiton blogitekstissään (linkki tekstin lopussa) hallituksen suuntaan. Heinonen viittaa perusteluissaan THL:n ja lastensuojelun keskusliiton tekemään selvitykseen lastensuojelun kustannuksista (linkki alla). Kustannusesimerkit ovat fiktiivisiä eivätkä kata täysin koko perheen kustannuksia, mutta osoittavat varmasti oikean suhteen varhaisen tuen ja lastensuojelullisten viimesijaisten toimien välillä. Vuoden laitossijoituksen hinnalla saataisiin muun muassa 3000 tuntia Ritvan tekemää perheiden kotipalvelua. Tosiasia on kuitenkin se, että kustannuksia katsotaan lyhytnäköisesti ja kunnille myönnetään lastensuojelun valtionosuuksia kodin ulkopuolisten sijoitusten perusteella. Onkin yhä suurempi riski siihen, että resurssit valuvat kunnissa muihin kohteisiin ennaltaehkäisevän lapsi- ja perhetyön sijaan, jos hallitus aikoo leikata kunnille osoitettuja valtionosuuksia edelleen ja olla korvamerkitsemättä niitä. Hyvä kiertämään On hienoa, että taloudellisesta tilanteesta huolimatta ympäri Suomea kehitetään jatkuvasti uusia hyviä käytäntöjä lastensuojeluun ja mietitään, miten kunnassa toimijat voisivat yhdistää voimavaransa ja uudistaa perhepalveluverkkoa paremmin paikallisia tarpeita vastaavaksi. Harmillista on kuitenkin se, että hyvät ja toimivat käytännöt eivät leviä, ja niitä aletaan kehittää alusta pitäen uudelleen jokaisessa kunnassa, jolloin kehittäminen vie itsessään aikaa arjen kohtaamisilta. Lastensuojelun keskusliitto haluaakin omalta osaltaan tukea hyvien käytäntöjen leviämistä laajemmin palkitsemalla vuoden kunnallisen lastensuojeluteon. Ensimmäistä kertaa jaettu palkinto sai tavoiteltua huomiota valtakunnan mediassa. Helsingin sanomien otsikon ”Neuvola, joka vähensi lasten sijoituksia” (linkki tekstin lopussa), on Imatran hyvinvointineuvola, jossa kaikki ensimmäistä lastaan odottavat perheet saavat tuekseen äitiys- ja lastenneuvolan lisäksi neuvolan perhetyöntekijän palvelut. Kuten Heinonen blogitekstissään hehkuttaa, Imatra onnistui kääntämään lastensuojelun menot laskuun ja pienentämään lastensuojelun laitospalvelumenoja yli 700 000 euroa pienemmiksi sillä, että kunnassa panostettiin yksinkertaiseen ja ennaltaehkäisevään tukeen. Imatran hyvinvointineuvolatoiminta onkin hyvä osoitus siitä, että raskaiden ja resursseja itsessään vaativien hallinnollisten rakenteiden luomisen sijaan kehittäminen on lähtenyt aidosti kuntalaisten tarpeista ja toiminnan sisällöstä käsin. Tavoitteet eivät ole korkealentoisia, vaan pyrkivät vastaamaan arjen työn tasolla alueen lapsiperheiden tarpeisiin. Tällöin toiminta myös tavoittaa tarpeen ja sen juurruttaminen pysyväksi osaksi peruspalveluita onnistuu ja on kannattava satsaus tulevaisuuteen. Perheiden kuuleminen ja palvelujen tuominen luonnollisiin yhteisöihin lähelle perheiden arkea on osoitus arjen kohtaamisen innovaatioista. Vanhemmat kokevat luonnollisesti helpoimmaksi huolista puhumisen peruspalvelujen piirissä toimiville ammattilaisille, joiden kanssa he asioivat eniten. Avun pyytämiseen ei muodostu kynnystä, eikä avun pyytämistä tai vastaanottamista tarvitse hävetä, kun sitä tarjotaan tutussa paikassa kaikille ensimmäistä lastaan odottaville vanhemmille perheen tilanteesta riippumatta. ”Oli tunne, että kaikesta pystyi puhumaan” kommentoi vanhempi perhetyöntekijän kohtaamista Helsingin Sanomien artikkelissa. Arjen yhteistyötä tukevat päätökset Sekä neuvolassa että päivähoidossa luodaan tärkeät ensikontaktit perheisiin ja näen, että yhteiskunnan heikossa taloudellisessa tilanteessa tulisikin panostaa siihen, että näitä universaaleja peruspalveluita vahvistamalla muodostetaan perheille varhaisen tuen vahva ja yhtenäinen verkosto. Tämä vaatii siirtymistä korulausein kirjatuista ylhäältä asetetuista tavoitteista perheiden tarpeista lähtevään päätöksentekoon Imatran osoittamalla tavalla. Tämä ei ole kuitenkaan tehty helpoksi kunnille, joissa tällä hetkellä yritetään löytää sote-uudistuksen kaltaisten julkilausumien rivien välistä totuus siitä, kuka ylipäätään tuottaa kunnan perustason palvelut tulevaisuudessa. Mahdollisuus on kuntien yhteistyön tiivistymiselle ja peruspalvelujen vahvistumiselle. Mutta jos rahoitus ja valtionosuuksien ohjautuminen kuntien välillä on edelleen ratkaisematta, on lähtökohtaisesti varhaisen tuen toteuttaminen asiakaslähtöisesti lähipalveluina toisen kunnan kanssa mahdollisuuden sijaan todellinen haaste. Kaisa Kakko, sosionomi (YLEMPI AMK) –opiskelija ja LTO Linkit kirjoituksessa viitattuihin julkaisuihin Aamulehti-blogi: Johannan päiväkirja Lapsiperheiden perhetyöstä ja pelastusrenkaista. Selvitys lastensuojelun kustannuksista Lastensuojelun keskusliitto –Blogi: Lapsen etu hallituksen kehysriihessä Helsingin sanomat 19.1.2013: Neuvola vähensi lasten sijoituksia
Kiusaaminen on vakava asia – siihen on puututtava entistä varhaisemmin!
Kiusaaminen on todellista jo päiväkodeissa Kiusaaminen on arkipäivää niin kouluissa kuin varhaiskasvatuksessa. Tietoisuus tästä on lisännyt toimia kiusaamisen ehkäisemiseksi. On todettu, että kiusaamiseen puuttuminen on vaikeampaa koulumaailmassa, sillä koulussa opettajien ei ole mahdollista seurata ja havainnoida lapsia samalla tavalla kuin varhaiskasvatuksessa. Vanhempainliiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila ja erityisasiantuntijan Tuija Metso kertovat Uusisuomen artikkelissa Ekaluokkalaisia kiusataan – yllättävän moni tietää kiusaamisen kulttuurin olevan kouluissa jo hyvin vahvaa. Mielestämme onkin ensisijaisen tärkeää puuttua kiusaamiseen jo varhaiskasvatuksessa ja etsiä keinoja sen ehkäisemiseen, sillä näin toimimalla voidaan vähentävää myös koulukiusaamista. KiVa Koulu suunnannäyttäjänä Opetusministeriön rahoittama valtakunnallinen peruskouluissa toteutuva kiusaamisen vastainen toimenpideohjelma KiVa Koulu on tehnyt tärkeää työtä, joka pitäisi mielestämme aloittaa jo varhaisemmassa vaiheessa lapsen kehitystä: päiväkodeissa ja esikouluissa. KiVa Koulu -ohjelma vähentää kiusaamista merkittävästi samalla, kun se myös lisää kouluviihtyvyyttä ja motivaatiota sekä vähentää nuorten masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta. Ohjelma sisältää konkreettisia työvälineitä kiusaamisteeman käsittelemiseksi oppitunneilla ja esille tuleviin kiusaamistapauksiin puuttumiseksi. Ajatuksena on, että oppilaille opetetaan sosiaalisia sekä tunne-elämän taitoja, jolloin kiusaamista ei pääsisi edes tapahtumaan. Mannerheimin lastensuojeluliiton tekemän Kiusaavatko pienet lapsetkin? – julkaisu nostaa esiin, että kiusaaminen päiväkodissa muistuttaa juuri samanlaista kiusaamismuotoa kuin koulussa. Miksi siis KiVa Koulu pedagogiikkaa ei aloiteta kunnolla jo varhaiskasvatuksessa? Alle kouluikäisten lasten vuorovaikutustaidot ovat vasta kehittymässä joten koemme, että KiVa Koulun tapaisella ohjelmalla voidaan lasten toimintatapoihin vaikuttaa vielä enemmän kuin nykyisillä kiusaamisen ehkäisymenetelmillä. Yksikkökohtaiset kiusaamisen ehkäisysuunnitelmat varhaiskasvatuksessa saattavat olla hyvinkin kirjavia eikä yhteistä linjaa välttämättä ole edes olemassa. Pohdimme siis, olisiko järkevämpää luoda valtakunnallinen ”yhtenäinen” toimintaohjelma, niin kuin KiVa Koulu, kaikkiin varhaiskasvatuksen yksiköihin. Tällöin toimintamenetelmät liittyen kiusaamiseen olisivat kaikilla samat. Varhaisen puuttumisen tärkeys Työkokemuksemme myötä olemme huomanneet, että kiusaamista tapahtuu niin kouluissa kuin varhaiskasvatuksen puolellakin. Kiusatuksi joutuminen aiheuttaa lapsille sekä nuorille pahoinvointia ja lisää syrjäytymisen riskiä. Emme halua lasten ja nuorten kokevan samankaltaisia tunteita, kuin Oona kuvailee Helsingin Sanomien (18.4.2013) mielipidepalstalla ajatuksiaan kiusatuksi tulemisesta. Oonan kertomuksen luettua voi aistia sen mielipahan, mitä kiusaaminen tuottaa nuorelle. Jo alakoulussa alkanut kiusaaminen aiheutti hänelle ulkopuolisuuden tunteita ja jatkuva haukkuminen väritti Oonan arkea. Mietimme, montako kertaa lapsen mieli kestää kohdata toisen lapsen torjunnan, ivan ja avoimen vihamielisyyden. Minkälaiseksi muotoutuu pienen ihmisen itsetunto ja minäkuva, jos hän saa päivittäin osakseen pilkantekoa ja jää jatkuvasti ulkopuoliseksi? Lasten keskinäisestä kiusaamisesta on syytä puhua ja se on välttämätöntä, koska yhdeksi koulusurmien motiivisiksi on paljastunut pitkään jatkunut kiusaaminen, ulossulkeminen tai ulkopuolisuuden tunne. On syytä herätä kiusaamisen ehkäisyn tärkeyteen jo varhaisemmassa vaiheessa! Haluamme painottaa, että KiVa Koulun tapaista toimintamenetelmää täytyisi tuoda jo lapsen varhaisemmille vuosille. Näin voitaisiin varmistaa ja turvata lasten ja nuorten parempi hyvinvointi sekä elinympäristö, jossa kiusaamista tapahtuisi entistä vähemmän. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamisessa painotetaan ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Kiusaamisen ehkäisy varhaisemmassa vaiheessa on lapsen hyvinvoinnin kannalta merkittävä tekijä. Haluamme peräänkuuluttaa varhaisen puuttumisen tärkeyttä. Turvallisen elinympäristön, jossa lapsi voi kokea itsensä arvostetuksi ja hyväksytyksi, rakentaminen on syytä aloittaa mahdollisimman varhain. Leni ja Sanna, sosionomi Ylempi amk-opiskelijoita Linkit Kiusaavatko pienet lapsetkin? Julkaisussa paneudutaan siihen, millaisena ilmiönä kiusaaminen esiintyy suomalaisissa päiväkodeissa. Linkki julkaisuun tässä. Kiusaamisen ehkäisy varhaiskasvatuksessa. Julkaisu on osa Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Folkhälsanin hanketta Kiusaamisen ehkäisy alle kouluikäisten parissa. Linkki julkaisuun tässä. KiVa Koulu, linkki tässä. Kiusaaminen – ryhmän ulkopuolelle jääminen. Videossa koulukiusattu kertoo tuntemuksistaan. Linkki tässä. Ekaluokkalaisia kiusataan – yllättävän moni tietää. Vanhempainliiton toiminnanjohtaja ja erityisasiantuntija kertovat koulukiusaamisen kulttuurista. Linkki tässä.
Koulujärjestelmä- kuri vs. välittäminen?
Hyvä lapsuus- blogin ääressä häärää taas sosiaalialan lastensuojelun pitkälinjaiset ammattilaiset YAMK- opiskelijat Johanna ja Sonja. Tällä kertaa tartumme tulenarkaan puheenaiheeseen koulujärjestelmästä, opettajien oikeudesta tai oikeudettomuudesta kuriin ja mahdollisuuteen puuttua häiriökäyttäytymiseen. Aihe on viikolla puhuttanut paljon mediassa ja kantaa on otettu kärkkäästi puolesta ja vastaan Alppilan koulun opettajan saamiin potkuihin. Opettaja erotettiin välikohtauksen jälkeen, jossa koulun oppilas ei suostunut poistumaan ruokalasta, soitti suutaan opettajalle ja opettaja poisti hänet työntämällä oppilasta voimakeinoin ulos ruokalan tiloista. Koulujärjestelmän nykypäivän moninaiset haasteet Mietimme, onko koulujärjestelmä mennyt jo liian hyväksyväksi. Koulussa oppilaat saavat näyttää pahaa oloaan haukkumalla, huutamalla, uhkailemalla ja riehumalla. He saavat ivailla, nauraa ja haukkua opettajia mitä rankimmilla nimityksillä, ilman että tilanteeseen voidaan puuttua muuten kun sanallisesti keskustelemalla. Nykypäivänä ilmiöön on tullut uusi ulottuvuus kamerakännyköiden kautta. Kännyköillä kuvataan tilanteita ja nettiin leviää kokoajan entistä enemmän videoita opettajista ja koulutilanteista, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kun vastauksia. Ruotsissa on olemassa nettisivut, joihin oppilaat lataavat videoitaan opettajista. Useissa videoissa oppilaat haastavat ja provosoivat opettajia heidän hermostumiseen asti. Opettajan hermostuminen kuvataan ja siitä tehdään pilaa. Onko vanhanaikainen kuri ja järjestys väistymässä ja tilalle tulossa ymmärtävä ja päätä silittelevä kulttuuri, jossa asioihin ei voida kunnolla tarttua ja häiriökäyttäytyjää vain ymmärretään. Vai eivätkö opettajat ole pysyneet ammatillisessa roolissaan kaiken haukkumisen ja riehumisen yläpuolella ja keskustelleet vain oppilaan kanssa koskematta tähän voimakeinoin? Asioilla on monta puolta. Alppilan koulun tilanteen olisi voinut yrittää hoitaa myös vähemmällä voimankäytöllä ja ohjata oppilasta kädestä pitäen ulos ruokalasta, mikäli puhe ei ole yrityksistä huolimatta tehonnut. Oppilaan kielenkäyttöön ja kunnioituksen puutteeseen on pystyttävä puuttumaan, jotta hyvät tavat, auktoriteetti ja kunnioitus säilyvät. Koulukulttuurin ja kurin murros Keskusteluissa on syytä kiinnittää huomio kasvatukseen ja vanhempien vastuuseen. Mistä kunnioitus syntyy ja lähtee, jos ei kotoa? Mistä opitaan mallit, joiden mukaan koulussa käyttäydytään ja ollaan. Koti, kasvatus ja mallioppiminen antaa lapsille hyvät eväät selvitä elämän läpi toisia ihmisiä kunnioittaen, kuunnellen ja arvostaen. Keskustelussa olisikin syytä miettiä, mitä lapsilta koulussa odotetaan ja vaaditaan. Asiat eivät kuitenkaan ole isoja tai mullistavia. Kysymys on hyvästä käytöksestä, mikä on suurimmalle osalle itsestään selvyys. Miten ja miksi koulukuri on sitten vuosien saatossa muuttunut ja muovaantunut hyväksyvämmäksi ja sallivammaksi? Hyväksymisessä ja ymmärtämisessä on toki paljon hyvääkin. Lapset huomioidaan tänä päivänä enemmän yksilöinä ja opetusta räätälöidään yksilön tarpeen ja kykyjen pohjalta. Kulttuurista ei saisi kuitenkaan tulla liian hyväksyvää ja sallivaa, joka antaa lapselle ja nuorelle mahdollisuuden häiriökäyttäytymiseen ja toisten oppimisen estämiseen. Opetuksessa yksilöllinen ote on hyvä ja turvaa lapsen oppimista, mutta sen taakse ei saisi kätkeä kaikkea ongelmakäytöstä. Vanhanaikainen kuri ja kunnioitus ovat tänä päivänä poistumassa, sallivuuden tieltä. Opettajilta odotetaan enemmän kasvattavaa ja hyväksyvää otetta. Lapsia tarkkaillaan yksilöinä, mikä usein tarkoittaa sitä, että lapselle annetaan ns. ”valtuudet käyttäytyä ja voida huonosti, koska hänen tilanteensa on sellainen”. Voiko välittämistä olla, jos on kuria? Mediassa on ollut paljon vastakkainasettelua välittämisellä ja kurilla. Aivan kuin välittäminen pois sulkisi kurin tai toisin päin. Mielestämme välittäminen on juuri kuria ja toimivuutta, mikä edistää kaikkien oppilaiden oppimista. Rauhallisen oppivan ympäristön pitäisi olla pääedellytys kouluun ja opiskeluun. Lasten oireiluun ja käytökseen pitäisi pystyä paremmin puuttumaan. Uskomme, että tähän myös suurin osa vanhemmista pyrkii ja haluaa. Anna Perho nosti kuuman perunan esille artikkelissaan ”Työkaverini läski sika”, ja painotti ettei koulua pidä pyörittää niiden ehdoilla, jotka häiriö käyttäytyy ja pilaa ilmapiirin. Perho toi osuvasti esille, ettei kurinpidon palauttamisessa ole kyse vanhan nöyryyttävän ja fyysiseen kurin palauttamisella, vaan yhteisellä pohdinnalla, missä rajat menevät ja mihin opettajien oikeudet riittävät. Jotta kouluun palaisi työrauha jokaiselle ja kunnioitus toisiaan kohtaan, tulisi opettajilla olla oikeuksia puuttua työilmapiirin sabotoijiin ja pilaajiin. Perho toi artikkelissaan osuvasti esiin, että koulujen ilmapiiri on nyt päästetty tilaan, jota aikuiset eivät ikipäivinä hyväksyisi työpaikoillaan. Vaikka kyse on lapsista, täytyy heidän kouluikäisenä jo harjoitella omia vuorovaikutustaitojaan ja kykyjään, jotta he aikuisena työelämässä pärjäävät. Perhon sanoihin: jos työkaverisi haukkuu esimiestä työpaikallaan läskiksi siaksi, huutaa, mekastaa, heittelee esineitä ja huudattaa musiikkia, esimiehellä saattaa mennä hermo. Tällä ajatuksella lähdemme kohti haasteellista lastensuojelutyötä ja puutumme edelleen käytöshäiriöisten lasten ja nuorten ongelmiin keskustellen, ohjaavasti ja joskus kädestä pitäen. Sonja ja Johanna, sosionomi Ylempi amk-opiskelijoita Aiheesta artikkeleita Iltalehti Ylen uutiset Iltalehti 2 Iltalehti 3
Kuka kääntää kehityksen suunnan – ajatuksia kouluväkivallasta
Lasten ja nuorten lisääntyvä pahoinvointi ilmenee kouluissa häiriökäyttäytymisenä, joka ei, lööppikirjoittelusta huolimatta, ole enää kenellekään uutinen, vaan lähes normaali yhteiskunnallinen ilmiö. Opettajat kampanjoivat kouluväkivaltaa vastaanja vanhempainyhdistykset peräävät ulkonaliikkumiskieltoa alaikäisille. Vaara- ja uhkatilanteet eivät ole vieraita lasten ja perheiden palveluiden työntekijöillekään. Tuntuu siltä, että kukaan ei mahda tilanteelle mitään. Olemmeko aikuisina ja sosiaalialan ammattilaisina valmiita hyväksymään tällaisen kehityksen suunnan? Lienee selvää, että perheet eivät selviä kasvatustehtävästä yksin, vaan tarvitsevat siihen yhteiskunnan tuen. Valitettavasti kuitenkin tuntuu, että kasvatuskumppanuus rakoilee palvelujärjestelmän monilla tasoilla. Koetaan, että mitkä tahansa säännöt rajoittavat yksilön vapauksia ja rajojen asettajat ovat epäsuosiossa. Kouluilla on kuitenkin tärkeä rooli yhteiskunnan arvojen toteuttajana ja perheiden kasvatustyön täydentäjänä. Jos koulun keinot loppuvat ja opettajat väsyvät, kuka kasvattaa tulevan sukupolven? Ratkaisuksi ei riitä lastensuojelu Uhkana on, että koulu ei pysty vastaamaan opetuksesta eikä oppilaiden ja opettajien turvallisuudesta. Rehtorit kaipaavat jo nyt oikeutta erottaa vakavaan häiriökäyttäytymiseen syyllistynyt määräajaksi, ja toivovat, ettäpäätös käynnistäisi pikaisesti myös lastensuojelulliset tukitoimet. Toimenpide turvaisi muiden oppilaiden koulunkäyntiä, mutta sysäisi erotettavan erityispalveluiden piiriin ja pois omasta yhteisöstään. Syrjäytymiskierre voi alkaa tästä. Kouluilta pitää löytyä riittävästi asiantuntijuutta ja toimintatapoja jokaisen oppilaan ongelmien ratkaisemiseksi omassa koulussa, tutussa ympäristössä. Vanhemmat eivät voi ulkoistaa kasvatusvastuutaan koululle, eikä koulu voi ulkoistaa kasvatusvastuutaan erityispalveluille. Rohkeutta tarvitaan Koulujen ongelmat pitää ottaa vakavasti. Yhteiskunnan kaiken sallivan asenteen pitäisi muuttua ja aikuisten pitäisi ottaa lisää vastuuta lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Kouluihin pitäisi palauttaa työrauha ja opettajille sallia keinot sen ylläpitämiseen. Kenellä on keinot toteuttaa tarvittavat muutokset? Opettajat penäävät lakimuutoksia, mutta jää nähtäväksi, saadaanko niillä syntymään tarvittavaa vaikuttavuutta. Poliittista päätöksentekoa ohjaavat taloudelliset näkökulmat ja teknologiateollisuuden retoriikka. Asennemuutos ja vaatimus yhteisvastuullisuudesta eivät yksin riitä. Lisäksi tarvitaan riittävät resurssit eli laadukasta opetusta ja toimivat, terveelliset tilat. Kuntien kiristyvässä taloustilanteessa varhaiskasvatus ja koulutus ovat olleet vuodesta toiseen ensimmäisiä kustannusten leikkauskohteita, sillä niitä ei ole turvattu vastaavilla sitovilla säädöksillä kuin sosiaali- ja terveyspalveluja. Mutta kun peruspalvelut pettävät, paine erityispalveluja kohtaan kasvaa. Joudutaan tilanteeseen, jossa vähenevistä verovaroista yhä suurempi osa on suunnattava lakisääteisiin erityispalveluihin, ja peruspalvelut heikkenevät entisestään. Perustetaanko lakkautettaviin homekouluihin tämän seurauksena koulukoteja ja nuorisopsykiatrian osastoja, jos lasten ja nuorten kehitystä ei kyetä nykymeiningillä tukemaan? Lapset ja nuoret ansaitsevat turvallisen ja laadukkaan oppimisympäristön. Opettajilla pitäisi olla mahdollisuus laajentaa ammatillista osaamistaan kattamaan opetuksen lisäksi myös kasvatuksellinen tuki. Kouluissa tarvitaan opettajien ja oppilashuoltohenkilöstön lisäksi riittävästi muitakin aikuisia lapsia ja nuoria varten, esimerkiksi kouluisäntiä, koululla toimivia nuorisotyöntekijöitä ja sosiaaliohjaajia. Opetusryhmiä pitää pystyä tarvittaessa pienentämään. Ilman vanhempien rohkeampaa kasvatusvastuuta koulun työrauha ei kuitenkaan parane. Kodin ja koulun yhteistyössä on paljon käyttämättömiä voimavaroja. Tarvitaan tahtoa, mahdollisuuksia ja aikaa inhimilliseen arjen vuorovaikutukseen niin kodeissa kuin kouluissakin. Seuraavaan mielenosoitukseen on syytä lähteä koko kansakunnan voimin! Eerika Lahtinen ja Leena Rinne, sosionomi ylempi amk-opiskelijoita Lähteinä on käytetty Opettaja-lehden numeroita 16–17/2013 sekä Valtiovarainministeriön julkaisua 11/2013 Jorma Sipilä & Eva Österbacka. Enemmänongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua? Perheitä ja lapsia tukevien palvelujentuloksellisuus ja kustannusvaikuttavuus, johon linkki tässä.
Kynnykset pois – palvelu tilalle: kotipalvelu perheiden tukena
”Mietin et jos jo siinä vaiheessa,kun ei vielä mitään ongelmaa ookaan,niin antaa sitä tietoo”, sanoo Helsingin kaupungin lapsiperheiden kotipalvelun kehittämisen asiakaskeskusteluun osallistunut äiti. Perheille tulisi antaa kattavasti tietoa erilaisista arjen tukimuodoista ennen kuin tarvetta itse palvelun käyttöön on ehtinyt edes syntyä. Kotipalvelu perheiden tukena Kotipalvelun työllä on pitkät perinteet perheiden tukemisessa. Kotipalvelu perustuu sosiaalihuoltolakiin, ja se velvoittaa kuntia järjestämään palvelua sitä tarvitseville ja siinä laajuudessa kuin on tarvetta. Käytännössä kotipalvelun työllä avustetaan ja tuetaan arjessa selviytymistä silloin, kun siitä ei selvitä itsenäisesti esimerkiksi rasittuneisuuden, sairauden, synnytyksen, vamman tai muun vastaavanlaisen syyn perusteella. (Sosiaalihuoltolaki 1982.) Lapsiperheille tarkoitettu kotipalvelun työ on vuosien mittaan kunnissa merkittävästi vähentynyt tai jopa lakkautettu kokonaan. Vuonna 2010 vain 1,5 % lapsiperheistä on saanut kotipalvelua, kun luku on vuonna 1990 ollut 8,2 % (Sosiaali- ja terveysministeriö 2012: 25). Kotipalvelun työtä ollaan kuitenkin pikkuhiljaa elvyttämässä uudelleen, sillä se on merkittävä perheiden hyvinvoinnin tuki. Helsingin kaupungillakin kotipalvelu on kokonaismäärällisesti vähentynyt, mutta sitä on aina ollut saatavilla. Nyt kotipalveluun halutaan panostaa ja sen määrää lisätä. Kaupungissa onkin kerätty tietoa ja kokemuksia asiakkailta ja muilta kuntalaisilta siitä, miten heidän mielestään kotipalvelun työtä pitäisi kehittää. Avun hakemiseen on korkea kynnys Kynnys hakea kotipalvelua on korkea. Yleensä apua haetaan vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on tullut eteen tilanne, jossa ei yksinkertaisesti pärjätä enää omin voimin. Havahdutaan siihen, että lasten hyvinvointi vaarantuu, jos apua ei haeta. Avun hakemiseen liittyy usein kuitenkin pelko siitä, mitä tapahtuu, jos myöntää, ettei jaksa. Lastensuojeluilmoitus ja huostaanoton pelko ovat yleisiä pelkoja, joiden vuoksi avun pyytämistä pitkitetään joskus jopa useita kuukausia. Avuntarpeen myöntäminen itselleen on vaikeaa. Tämän lisäksi erilaiset ulkopuoliset paineet tai muiden ihmisten asenteet vaikeuttavat avun piiriin hakeutumista. Suomalaisessa identiteetissä elää edelleen vahvasti yksin pärjäämisen asenne, eikä näin ollen avun vastaanottamisesta usein julkisesti puhuta. Puutteita voi olla myös palveluista tiedottamisessa, sillä kaikilla ei edes ole tietoa, että omaan tilanteeseen on saatavilla apua. Tiedottamista kotipalvelun olemassa olosta pitäisikin lisätä, jotta perheet tietäisivät olevansa siihen oikeutettuja. Tietoa pitäisi olla kaikilla perheillä, jopa heillä, joilla ei sen hetkisessä tilanteessa katsottaisi olevan tarvetta palvelulle. Sitä, milloin palvelun tarve muodostuu, ei voi ennustaa. Tieto palvelusta on tarpeen olla olemassa valmiiksi, ettei raskaan tilanteen sattuessa voimavarat kuluisi pelkästään tiedon hakemiseen. Tämän vuoksi tiedot palveluista tulisi olla helposti saatavilla. Ensiarvoisen tärkeässä asemassa kotipalvelun työstä tiedottamisessa ovat neuvolan työntekijät, jotka tapaavat suurimman osan lapsiperheistä. Heidän tulisi rohkeasti jakaa kotipalvelun esitettä kaikille neuvolassa asioiville perheille ja kertoa palvelusta. Tämän lisäksi kotipalvelun näkyvyyttä pitäisi lisätä erilaisissa perheille suunnatuissa palveluissa: synnytyssairaaloissa, leikkipuistoissa ja kerhoissa. Internetin aikakaudella myös erilaiset sähköiset tiedotuskanavat ovat oiva väline kertoa työstä ja linkittää tietoa perheiden käyttämille sivustoille kuten Vauva-lehteen ja Facebookiin. Parempi on jos tietoa saa useasta eri lähteestä, kuin että se jää kokonaan saamatta. Apua nopeasti ja luotettavasti Kotipalvelun työtä saa nopeasti sen jälkeen, kun on ylittänyt kynnyksen ottaa yhteyttä. Kotipalveluun tulee harvoin yhteydenottoja, jotka eivät johtaisi asiakkuuteen. Yhteyttä ottaneen perheen tilanne selvitetään aina ja ohjataan muuhun palveluun jos jostakin syystä yhteydenotto on tullut väärään paikkaan tai palvelun ei katsota vastaavan tarpeeseen. Työn sisältöä mietitään yhdessä perheen kanssa ja perheillä on mahdollisuus vaikuttaa palvelun aikaan, ajankohtaan ja toteutukseen. Yksittäisen perheen kohdalla työtä tehdään yleensä työparina. Tämä järjestely mahdollistaa työntekijän paremman tutustumisen perheen tilanteeseen ja suunnitelmallisen työn toteuttamiseen. Perheen näkökulmasta samana pysyvät työntekijät lisäävät luottamusta: tutulle työntekijälle on helpompi kertoa vaikeista tilanteista ja varsinkin lasten kannalta tuttu työntekijä helpottaa vanhemman oloa. Tuttu työntekijä ei myöskään tunnu viranomaiselta, joten hänen seurassaan vanhemmat voivat olla luontevia. Ilta-aikaa ja pidempää käyntiaikaa tarpeen mukaan ei kotipalvelusta ole kokemusten mukaan riittävästi saatavilla. Työ painottuu usein päiväaikaan tehtävään työhön ja ilta-ajalle käytetään tiukkaa harkintaa, joka näyttää vaihtelevan alueesta toiseen. Myös konkreettinen kodinhoitoapu pienine kotiaskareineen on vähentynyt ja sitä toteutetaan työntekijästä riippuen. Kotipalvelulle täytyy jatkossa luoda enemmän yhtenäisiä käytäntöjä ja toimintamalleja, jotta työ toteutuisi asiakkaille riittävän tasa-arvoisesti asuinalueesta riippumatta. Osallistamalla uutta näkökulmaa palveluihin Asiakkaiden näkökulmaa palveluissa ja niiden kehittämisessä on pyritty koko ajan lisäämään. Asiakkaiden osallisuus on keskeisenä tavoitteena sosiaalialan työssä, mutta osallisuutta on ajateltu usein vain suhteessa asiakkaan omaan asiaan. Rinnalle on kuitenkin noussut asiakkaan osallisuus laajemmin palveluiden kehittämiseen. Lähtökohtana tälle osallisuudelle on ajatus, että palvelun asiakkailla on tietoa, jota työntekijöillä ei ole ja tuota tietoa voidaan käyttää hyödyksi palvelun kehittämisessä. Yhdistettynä asiakkaiden kokemuksellinen tieto ja työntekijöiden tieto ns. työn sisältäpäin, voidaan löytää uusia tapoja tuottaa palvelua. (Ks. Virtanen – Suoheimo – Lamminmäki – Ahonen – Suokas 2011 ja Toikko – Rantanen 2009.) Perinteiset asiakastyytyväisyyskyselyt eivät enää riitä osallisuuden toteuttamiseksi, vaan asiakkaita on tärkeä osallistaa koko palveluprosessin suunnitteluun ja arviointiin (Virtanen ym. 2011: 36). Asiakkaiden kokemuksia ja näkökulmia voidaan kerätä monella tapaa: konsultoimalla asiakkaita, pyytämällä heitä mukaan kumppaniksi kehittämiseen ja ottamalla heitä mukaan täysivaltaisena työryhmän jäsenenä (Hyväri – Laine 2012: 53). Tärkeää on, että asiakkaiden osallistumiselle luodaan mahdollisuuksia, sillä asiakkaan tarve on kuitenkin sosiaalialan työn lähtökohta ja tähän tarpeeseen pitäisi päästä vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Miksi siis emme kysyisi heiltä, joilla asiasta on kokemusta? Päivi Reijonen, sosionomi (ylempi amk) 2013 ————————————————————————— Artikkelin teksti pohjautuu Päivi Reijosen opinnäytetyöhön kotipalvelun kehittämisestä. Opinnäytetyö on toteutettu bikva-menetelmällä, joka on yksi asiakaslähtöisen arvioinnin malli. Bikva-menetelmässä asiakkaiden kokemukset muodostavat arvioinnin pohjan ja työntekijöitä sekä johtotasoa on osallistettu sen pohjalta pohtimaan kotipalvelun työtä ja tarvittavia muutoksia. Aineisto on kokonaisuus eri teemallisia ryhmäkeskusteluita, joita on käyty yhdessä asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Asiakkaita keskusteluihin on osallistunut yhteensä 13, työntekijöitä 10 ja esimiestasoa yhteensä 13. Keskusteluiden aineisto on analysoitu sisällönanalyysillä. Lähteet Hyväri, Susanna – Laine, Terhi 2012. Osallistavan kehittämisen perusteita. Teoksessa Kotila, Hannu – Mutanen, Arto (toim.). Käytäntöä tutkimassa. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Puheenvuoroja 2/2012. 48-62. Reijonen, Päivi 2013. Asiakkaiden ja työntekijöiden ajatuksia kotipalvelun perhetyön kehittämisestä – bikva-arviointi Helsingin kaupungin lapsiperheiden kotipalvelussa. Opinnäytetyö. Metropolia ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Sosiaalihuoltolaki 17.9.1982/710. Sosiaali- ja terveysministeriö 2012. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2012:21. Verkkodokumentti. <http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=5065240&name=DLFE-22206.pdf> . Luettu 4.4.2013. Toikko, Timo – Rantanen, Teemu 2009. Tutkimuksellinen kehittämistoiminta. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy. Virtanen, Petri – Suoheimo, Maria – Lamminmäki, Sara – Ahonen, Päivi – Suokas, Markku 2011. Matkaopas asiakaslähtöisten sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Tekesin katsaus 281/2011. Helsinki: Tekes.
Rousu Kuntalehdessä 25.4.2013: Kuntien sosiaalityön työvoimapulaan on myös ratkaisuja
Tämä mielipide on julkaistu 25.4.2013 Kuntalehden printtilehdessä lyhennettynä ja kokonaisuudessaan Kuntalehden nettisivuilla, johon linkki tässä. Mielipide-artikkelin teksti myös alla: Kuntalehden 4/2013 numerossa sosiaalipalvelujohtaja Päivi Nykänen kuvasi, miten käytännön asiakastyö kärsii henkilöstön suuresta vaihtuvuudesta. Sosiaalityön vakansseihin ei saada kelpoisuuslain edellyttämiä yliopistomaistereita. Asiakastyöhön voidaan rekrytoida korkeintaan vuodeksi määräaikainen ei-kelpoinen työntekijä. Nykäsen mukaan heillä on jatkuva pula pätevästä työvoimasta. Suuri vaihtuvuus vaikeuttaa pitkäjänteistä asiakastyötä. Jatkuva henkilöstön perehdytys kuormittaa henkilöstöä ja esimiehiä. Osaavia työntekijöitä on koulutettu, mutta heidän osaamistaan ei haluta tunnustaa kunta-alalla. Vuodesta 2002 lähtien on voinut suorittaa virkakelpoisuuden antavan ylemmän korkeakoulututkinnon tiede- tai ammattikorkeakoulussa (L 351/2005, 18§). Laki sosiaalihuollon henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista (2005/272) ei kuitenkaan määrittele ammattikorkeakoulusta valmistuvien sosionomi YLEMPI AMK- tutkinnon suorittaneiden pätevyyttä lainkaan. Toistuvista vetoomuksista huolimatta kelpoisuuslakia ei ole haluttu muuttaa. Ministeriö aikoo ratkoa työvoimapulaa niin, että alemman korkeakoulututkinnon suorittaneille sosionomeille (AMK) tarjottaisiin joustavaa lisäkoulutusmahdollisuutta yliopisto-opintoihin. Ministeriö sivuuttaa tosiasian, että sosiaalialan YLEMPI AMK-tutkinnon suorittaneilla on jo maisteritason ylempi korkeakoulututkinto ja usean vuoden sosiaalialan työelämäkokemus sekä asiakastyön osaaminen. Sosiaalialan ja –työn teoriaa ja työelämälähtöistä oppimista on heillä yhteensä 300 op, mikä kertyy yhteensä noin viiden-kuuden vuoden opiskelusta, kuten yliopistossakin. Lisäksi heillä tulee olla vähintään kolme vuotta sosiaalialan työkokemusta jo ennen YAMK-tutkintoon hakua. Useimmilla erilaista asiakastyökokemusta on tätä enemmän. Yliopistot vastustavat ammattikorkeakoulusta valmistuneiden tutkinnon suorittaneiden hyväksymistä kelpoisiksi sosiaalityöhön. Ammattikorkeakouluista valmistuvien osaaminen on sosiaalialan asiakkaiden ja työelämätarpeiden mukaista. Vaikka tutkinnon profiili on erilainen, tuottaa se varmasti hyvän osaamisen sosiaalityöhön. Vastaavalla tavalla kahden koulutusputken kautta sijoitutaan tällä hetkellä kelpoisiksi lastentarhanopettajiksi: yliopiston kasvatustieteen kandidaatin sekä sosionomi (AMK) tutkinnoilla. Tutkintojen takaama erilainen osaaminen on tarpeen päivähoidossa. Jos sosiaalialalta valmistunut sosionomi (YLEMPI AMK) tutkinnon suorittanut haluaa toimia sosiaalityöntekijänä, tulee hänen hakea sosiaalityön maisteritutkintoon suorittaakseen sosiaalityön pääaineopinnot. Tämä on sekä opiskelijan että veronmaksajien resurssien haaskaamista eikä vastaa työelämässä oleviin asiakastarpeisiin. Vuosittain valmistuu noin 120-140 opiskelijaa sosiaalialan YLEMPI AMK-koulutusohjelmista. Lisäksi heitä valmistuu myös sosiaali- ja terveydenhuollon johtamisen ja esimerkiksi terveyden edistämisen koulutusohjelmasta. Tutkinnon suorittaneet sijoittuvat hyvin alan eri tehtäviin, mutta heikoiten heidän osaamisensa tunnetaan kunnissa. Joskin kunnissakin on kehitetty henkilöstön tehtäväkuvia niin, että erilainen osaaminen hyödynnetään esimerkiksi aikuissosiaalityössä, lapsiperheiden palveluissa, mielenterveys-, päihde- ja vanhustyössä. Osa sosionomi (YLEMPI AMK) tutkinnon suorittaneista työskentelee myös ns. epäpätevänä sosiaalityöntekijänä, jolloin virkasuhde ja myös asiakkuudet ovat koko ajan katkolla. Osaavan työvoiman saatavuus sosiaalityöhön helpottuisi, kun heidän osaamisensa tunnustettaisiin myös kelpoisuuslaissa. Sosiaalityön työvoimatilanne on ollut heikko jo vuosia: alan palkkaus, työn määrä ja kuormittavuus ja liian vähäiset koulutusmäärät. Tarvitaankin monia tekoja työvoimatilanteen muuttamiseksi paremmaksi. Yksi ratkaisu olisi kelpoisuuslain päivittäminen. Kyse ei ole kelpoisuusehtojen madaltamisesta, vaan sosiaalialan samantasoisten master-tason tutkintojen rinnastamisesta tuottamaan samantasoisen pätevyyden. Yliopiston sosiaalityön aloituspaikkoja tarvitaan myös lisää sekä joustavia opiskelujen jatkamisväyliä. Kunnissa tulisi uudistaa aktiivisesti henkilöstön tehtäväkuvia, sillä ihmisten tarpeet ja palvelujärjestelmä muuttuvat koko ajan. Sosiaalityössä tarvitaan tiimityötä, jossa erilainen osaaminen yhdistyy asiakkaiden hyväksi. Uudistuva sosiaaliala ja osaaminen - maksuton ajankohtaisseminaari järjestetään Kuntatalolla 17.5.2013 yhteistyössä Kuntaliiton ja Sosiaalialan työnantajien kanssa. Siellä on mahdollisuus jatkaa keskustelua aiheesta. Lisätietoa mm. kunnat.net -tapahtumakalenterista. Sirkka Rousu, hall.tiet.tohtori, sosiaalityöntekijä ja yliopettaja Metropolia ammattikorkeakoulusta
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto