Älyseinä, älyavain, älyjääkaappi, Kuntokonsolikeskus, lääkkeitä jakava entinen vihivaunu, paijattava hyljerobotti, VirtuLääkäri, hoivarobotti Ahaba. ”Tää on tätäpäivää”, sanoisi KäyttöpäällikköLähituki Jerry Siilinpää, hoivakoti Ehtoolehdon ainoa varsinainen työntekijä. Hoitohenkilökunta on korvattu hyvinvointiteknologian uusimmilla saavutuksilla, ja asiakkaat – muun muassa lähes satavuotiaat Siiri, Anna-Liisa ja Irma – yrittävät tulla toimeen uudessa ja uljaassa maailmassa.

Minna Lindgrenin romaani Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) on ajankohtainen ja räväkkäkin kommentti meneillään olevaan automatisaatio-, robotisaatio- ja digitalisaatiokeskusteluun. Siinä aikaisemmista teoksista tuttu Ehtoolehto-niminen palvelutalo on muuttunut tulevaisuuden palvelukonseptin pilotiksi, monitoroidun hoivan palveluyksiköksi. Siiri, Anna-Liisa ja Irma sekä monet muut heidän kohtalotoverinsa elävät oman onnensa ja nykyaikaisen teknologian nojassa kuin viimeistä päivää. Tuulahduksina oikeasta elämästä ovat vain herätysliikkeiden vierailijat ja rotat.

Vanhusten ja teknologian yhteispelissä on mukana aimo annos huumoriakin: ”Elämä älytalossa oli hyvinkin lystikästä, kun osasi suhtautua koneiden järjestämiin yllätyksiin vastaanottavaisesti.” Viime kädessä Lindgrenin romaanissa on kuitenkin vankka eettinen pohjavire. Se pakottaa kysymään, ovatko Ehtoolehdon vanhukset todellisuudessa hoivan vai valvonnan kohteena.

Jotkin teknologiset ylilyönnit saavat Siirin ja Irman käymään kamppailuun ihmisläheisemmän huomisen puolesta. Kirjan loppu voi tuoda mieleen vaikkapa Asterix-sarjakuvateoksen Jumaltenrannan nousu ja tuho, jossa haluttu suuri muutos sortuu omaan mahdottomuuteensa.

Aihetta seminaariin

Joissain arvioissa on suositeltu Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaa pakolliseksi luettavaksi sosiaali- ja terveysalalle. Roboreelin hengessä Ehtoolehdon tuhoa voi suositella sote- ja tekniikan alan opiskelijoille yhteiseksi luettavaksi. Se avaa pohdittavaksi monenlaisia näkökulmia siihen, millaisia muita asioita kuin pelkästään teknisiä on hyvä ottaa huomioon esimerkiksi robotiikkakokeilujen yhteydessä. Lindgrenin romaanilla on vahvuutenaan kaunokirjallisuuden yleisesti tunnustettu supervoima: mielikuvitus. Miten muuten alle kolmekymppinen hyvinvointiteknologiaan suuntautuva opiskelija pystyisi eläytymään yhdeksänkymppisen, lähes liikuntakyvyttömän vanhuksen elämään kuin käyttämällä mielikuvitustaan?

Tutustumisen yhteydessä voisi järjestää seminaarin, jossa eri alojen opiskelijat vertailevat näkemyksiään romaanin herättämistä ajatuksista vaikkapa juuri hyvinvointiteknologian merkityksestä. Samassa seminaarissa kannattaisi kaunokirjallisen teoksen rinnalla tarkastella Terhi Solanterän tuoretta (2020) tutkimusta Robotiikka ikääntyvän väestön kotona asumisen ja hoivapalveluiden tukena. Yhdessä teokset luovat lavean näkymän meneillään olevaan kehitykseen – ja antavat tekemisen tueksi mahdollisuuden luoda yhteisen vision tavoittelemisen arvoisesta tulevaisuudesta.

Kirjoittaja: Pasi Lankinen työskentelee suomen kielen ja viestinnän yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa.

Jussi Marttisen teoksen Palvelukseen halutaan robotti. Tekoäly ja tulevaisuuden työelämä (Aula & Co 2018) otsikko on paljon puhuva mutta samalla osin kyseenalainen. Se niputtaa yhteen hengenvetoon kaksi asiaa – robotit ja tekoälyn –, joita olisi oikeastaan hyvä tarkastella erikseen. Niin kirja tekeekin.

Marttinen esittelee kirjassaan historiallisen katsauksen ja nykytila-analyysin meneillään olevasta, teollisuus 4.0:ksi kutsutusta teollisesta vallankumouksesta. Ensimmäinen teollinen vallankumous toi maailmaan mekanisaation eli erilaiset koneet ja laitteet, toinen vallankumous puolestaan liukuhihnan ja massatuotannon. Kolmannen teollisen vallankumouksen saivat aikaan muun muassa tietokoneet ja ohjelmoitavat logiikat. Kukin vallankumous on vaikuttanut työhön ja työntekoon. Jokaiseen murrokseen on liittynyt huolta työn riittävyydestä ja työntekijöiden kohtalosta. Niin on nykyäänkin.

Teollisuus 4.0:n uudet teknologiat eivät ole niinkään fyysisiä laitteita sinänsä, vaan pikemminkin aineettomia, uudenlaisia ilmiöitä, kuten pilvipalvelut, tekoäly, big data ja esineiden internet, itseohjaavat autot, 3D-tulostus, nanoteknologia ja lisätty todellisuus. Ne vievät aikaisemmat vallankumoukset entistä pidemmälle, mikä on saanut yhteiskunnallisista vaikutuksista aikaan laajamittaisen mediakeskustelun. Muutokset tuntuvat olevan entistä nopeampia, ja niiden nostattamat uhkakuvat näyttävät toisinaan mahdollisuuksia suuremmilta.

Ei syytä teknopessimismiin

Marttinen kirjoittaa viidestä eri -saatiosta, jotka ovat parhaillaan meneillään ja joiden vaikutukset limittyvät, vaikka niiden painopisteet vaihtelevatkin: aiheena ovat automatisaatio, robotisaatio, digitalisaatio, tekoälysaatio ja mcdonaldisaatio. Viimeksi mainittu lienee sanana oudoin. Se tarkoittaa palveluiden muuttumista itsepalveluksi mm. automaation lisääntyessä. Aikaisemmin palvelutyöntekijän tekemä työ muuttuu näin asiakkaan itsensä hoitamaksi.

Jokaisessa luvussa käsitellään puheena olevan ilmiön uhkia ja mahdollisuuksia, ja jokaisen luvun lopussa Marttinen kiteyttää kunkin aiheen hyvät puolet tietolaatikkoon otsikolla ”Hyviä syitä olla murehtimatta X:stä”. Automaatio pikemminkin muuttaa töiden sisältöä kuin aiheuttaa niiden katoamista. Robotiikan kehitys puolestaan saattaa tehdä koneet aikaisempaa riippuvaisemmiksi ihmisistä eikä päinvastoin. Digitalisaation saralla Suomella on maailmankin mittakaavassa yhdet parhaista edellytyksistä kääntää ilmiö eduksi. Tekoäly toimii parhaiten ihmisten kanssa yhteistyössä, mikä sekin avaa ovia uudenlaisille työtehtäville.

Teknopessimismiin ei Marttisen mukaan ole syytä eikä oikein varaakaan. Aikaisemmat teolliset vallankumoukset ovat osoittaneet monet pelot turhiksi, ja ilman niiden luomia uusia keksintöjä maailma olisi jäänyt junnaamaan paikoillaan. Sen sijaan että uhrattaisiin energiaa automaatio- tai robotiikkamörköjen taivasteluun, olisi parempi ryhtyä minimoimaan katoavien ja maksimoimaan syntyvien työpaikkojen määrää, jotta teollisuus 4.0:n yhteisvaikutus olisi mahdollisimman edullinen.

Tieteiskirjailija William Gibson on ilmaissut Marttisen käsittelemän asiakokonaisuuden napakasti: ”Tulevaisuus on jo täällä – se on vain epätasaisesti jakautunut”. Yksi Roboreel-hankkeen tavoitteista on juuri tämä: jakaa tulevaisuutta tasaisemmin ja auttaa yrityksiä kehittämään uusia tuotteita ja palveluja teollisuus 4.0:n -saatioiden kiehtovassa maailmassa. Näin on mahdollista luoda tulevaisuuden asiakaskokemuksia jo tänään – nopeammin, paremmin ja korkeammalle kurottaen!

Kirjoittaja: Pasi Lankinen työskentelee suomen kielen ja viestinnän yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa.

Tsekin kielen sana robota tarkoittaa taksvärkkiä, ilmaista työtä ja raatamista. Kirjailija Karel Čapek otti sanan käyttöön veljensä Josefin suosituksesta näytelmäänsä R.U.R. ja liitti siten nimensä ikiajoiksi robotiikan historiaan.

Vuonna 1920 ilmestyneestä näytelmästä robotti levisi vähitellen myös suomen kieleen, vaikka vähältä piti, ettemme nykyään tutki ja kehitä robottereita. Kun näytelmä esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1924, suomennoksen pohjana käytettiin saksankielistä versiota. Kuitenkin jo 1940-luvulla Outsiderin eli Aarne Haapakosken science fiction -tarinoissa seikkaili robotti nimeltä Atorox.

R.U.R eli Rossum’s Universal Robots on ”kollektiivinen draama, jossa on alkukomedia ja kolme näytöstä” (suomentanut Eero Balk, Savukeidas 2009). Alkunäytöksen ja muiden näytösten välissä robotit kehittyvät kymmenessä vuodessa ”vähäpuheisista, liikkeiltään kulmikkaista, kasvoiltaan ilmeettömistä ja tuijottavista” koneihmisistä entistä ihmismäisemmiksi, ihmisten kaltaisiksi. Ikävä kyllä robotit ymmärtävät ihmismäisyyden nimenomaan vihaksi toista ihmistä kohtaan ja ryhtyvät järjestelmällisesti tuhoamaan ihmiskuntaa. Kirjoittamisaikanaan ensimmäisen maailmansodan tuhojen herättämä ajatus ei ole kovin vieras vieläkään: kuinkahan paljon sodankäynnin robotisoimiseen käytetään varoja?

Hypehöpinöiden kallis hinta

Čapekin näytelmän ensi-illasta on noin sata vuotta, mutta sen kysymyksenasettelut ovat yhä ajankohtaisia. Isä ja poika Rossumin unelmat ihmisen kaltaisista roboteista ovat osin toteutuneet. Niistä ainakin yksi – saudiarabialainen Sophia – on saanut jo maansa kansalaisuuden ja kertonut haluavansa perheen.

Rossumien robottien tarkoitus on poistaa inhimillistä kurjuutta. Robottitehtaan pääjohtaja Domin pohtii, mihin koneellinen taksvärkki voi parhaimmillaan johtaa: ”Niin, he (ihmiset) jäävät työttömiksi. Mutta silloin ei olekaan mitään työtä. Kaiken tekevät elävät koneet. Ihminen tekee vain sen, mistä pitää. Hän elää vain kehittääkseen itseään. – – – Et ole enää työläinen, et ole enää kirjuri, et enää kaiva hiiltä etkä seiso vieraan koneen ääressä. Et enää tuhlaa sieluasi työhön, jonka olet kironnut.”

Robotit eivät kuitenkaan pysy lestissään vaan nousevat kapinaan. Tehtaan kaupallinen johtaja Busman esittää käsityksen tilanteeseen johtaneista syistä: ”Me sen kuin vain kiisimme kysyntävyöryn harjalla ja höpisimme samalla – tekniikasta, sosiaalisesta tasa-arvosta, edistyksestä, hyvin kiinnostavista asioista. Aivan kuin nuo höpinät olisivat ohjanneet vyöryn suuntaa. Sillä aikaa kaikki vain eteni omalla painollaan, nopeammin, nopeammin, aina vain nopeammin.” Lopulta robottien kehitystä eivät enää ohjanneetkaan ihmisten tarpeet vaan tehtaanomistajien rahanahneus, ja ahneellahan on tunnetusti tietynlainen loppu.

Karel Čapekin R.U.R. on pysäyttävä ja kysymyksiä herättävä puheenvuoro robotisaatio-, tekoäly- ja digitalisaatiokeskusteluun. Olisiko mahdollista, että nykyäänkin kehitysusko sokaisee ja robotteja tehdään enemmänkin voiton kuin käyttäjien todellisten tarpeiden pohjalta? Tehdäänkö asioita siksi, että ne voidaan tehdä – vai siksi, että ne ovat järkeviä tai eettisesti kestäviä? Voiko kyseistä rajaa ylipäänsä havaita?

Kaiken teknologisväritteisen huomisuskon huumassa tarvitsemme samaa viisautta, jonka Čapek ilmaisi artikkelissaan näytelmänsä ilmestymisvuonna: ”On tärkeää, että tulevaisuutta parannellaan ajatuksissa ja suunnitelmissa, mutta vielä tärkeämpää on, että nykyisyyttä parannellaan teoissa ja elämässä”.

Kirjoittaja: Pasi Lankinen työskentelee suomen kielen ja viestinnän yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa.