Älyseinä, älyavain, älyjääkaappi, Kuntokonsolikeskus, lääkkeitä jakava entinen vihivaunu, paijattava hyljerobotti, VirtuLääkäri, hoivarobotti Ahaba. ”Tää on tätäpäivää”, sanoisi KäyttöpäällikköLähituki Jerry Siilinpää, hoivakoti Ehtoolehdon ainoa varsinainen työntekijä. Hoitohenkilökunta on korvattu hyvinvointiteknologian uusimmilla saavutuksilla, ja asiakkaat – muun muassa lähes satavuotiaat Siiri, Anna-Liisa ja Irma – yrittävät tulla toimeen uudessa ja uljaassa maailmassa.
Minna Lindgrenin romaani Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) on ajankohtainen ja räväkkäkin kommentti meneillään olevaan automatisaatio-, robotisaatio- ja digitalisaatiokeskusteluun. Siinä aikaisemmista teoksista tuttu Ehtoolehto-niminen palvelutalo on muuttunut tulevaisuuden palvelukonseptin pilotiksi, monitoroidun hoivan palveluyksiköksi. Siiri, Anna-Liisa ja Irma sekä monet muut heidän kohtalotoverinsa elävät oman onnensa ja nykyaikaisen teknologian nojassa kuin viimeistä päivää. Tuulahduksina oikeasta elämästä ovat vain herätysliikkeiden vierailijat ja rotat.
Vanhusten ja teknologian yhteispelissä on mukana aimo annos huumoriakin: ”Elämä älytalossa oli hyvinkin lystikästä, kun osasi suhtautua koneiden järjestämiin yllätyksiin vastaanottavaisesti.” Viime kädessä Lindgrenin romaanissa on kuitenkin vankka eettinen pohjavire. Se pakottaa kysymään, ovatko Ehtoolehdon vanhukset todellisuudessa hoivan vai valvonnan kohteena.
Jotkin teknologiset ylilyönnit saavat Siirin ja Irman käymään kamppailuun ihmisläheisemmän huomisen puolesta. Kirjan loppu voi tuoda mieleen vaikkapa Asterix-sarjakuvateoksen Jumaltenrannan nousu ja tuho, jossa haluttu suuri muutos sortuu omaan mahdottomuuteensa.
Aihetta seminaariin
Joissain arvioissa on suositeltu Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaa pakolliseksi luettavaksi sosiaali- ja terveysalalle. Roboreelin hengessä Ehtoolehdon tuhoa voi suositella sote- ja tekniikan alan opiskelijoille yhteiseksi luettavaksi. Se avaa pohdittavaksi monenlaisia näkökulmia siihen, millaisia muita asioita kuin pelkästään teknisiä on hyvä ottaa huomioon esimerkiksi robotiikkakokeilujen yhteydessä. Lindgrenin romaanilla on vahvuutenaan kaunokirjallisuuden yleisesti tunnustettu supervoima: mielikuvitus. Miten muuten alle kolmekymppinen hyvinvointiteknologiaan suuntautuva opiskelija pystyisi eläytymään yhdeksänkymppisen, lähes liikuntakyvyttömän vanhuksen elämään kuin käyttämällä mielikuvitustaan?
Tutustumisen yhteydessä voisi järjestää seminaarin, jossa eri alojen opiskelijat vertailevat näkemyksiään romaanin herättämistä ajatuksista vaikkapa juuri hyvinvointiteknologian merkityksestä. Samassa seminaarissa kannattaisi kaunokirjallisen teoksen rinnalla tarkastella Terhi Solanterän tuoretta (2020) tutkimusta Robotiikka ikääntyvän väestön kotona asumisen ja hoivapalveluiden tukena. Yhdessä teokset luovat lavean näkymän meneillään olevaan kehitykseen – ja antavat tekemisen tueksi mahdollisuuden luoda yhteisen vision tavoittelemisen arvoisesta tulevaisuudesta.
Kirjoittaja: Pasi Lankinen työskentelee suomen kielen ja viestinnän yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa.
