Tsekin kielen sana robota tarkoittaa taksvärkkiä, ilmaista työtä ja raatamista. Kirjailija Karel Čapek otti sanan käyttöön veljensä Josefin suosituksesta näytelmäänsä R.U.R. ja liitti siten nimensä ikiajoiksi robotiikan historiaan.
Vuonna 1920 ilmestyneestä näytelmästä robotti levisi vähitellen myös suomen kieleen, vaikka vähältä piti, ettemme nykyään tutki ja kehitä robottereita. Kun näytelmä esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1924, suomennoksen pohjana käytettiin saksankielistä versiota. Kuitenkin jo 1940-luvulla Outsiderin eli Aarne Haapakosken science fiction -tarinoissa seikkaili robotti nimeltä Atorox.
R.U.R eli Rossum’s Universal Robots on ”kollektiivinen draama, jossa on alkukomedia ja kolme näytöstä” (suomentanut Eero Balk, Savukeidas 2009). Alkunäytöksen ja muiden näytösten välissä robotit kehittyvät kymmenessä vuodessa ”vähäpuheisista, liikkeiltään kulmikkaista, kasvoiltaan ilmeettömistä ja tuijottavista” koneihmisistä entistä ihmismäisemmiksi, ihmisten kaltaisiksi. Ikävä kyllä robotit ymmärtävät ihmismäisyyden nimenomaan vihaksi toista ihmistä kohtaan ja ryhtyvät järjestelmällisesti tuhoamaan ihmiskuntaa. Kirjoittamisaikanaan ensimmäisen maailmansodan tuhojen herättämä ajatus ei ole kovin vieras vieläkään: kuinkahan paljon sodankäynnin robotisoimiseen käytetään varoja?
Hypehöpinöiden kallis hinta
Čapekin näytelmän ensi-illasta on noin sata vuotta, mutta sen kysymyksenasettelut ovat yhä ajankohtaisia. Isä ja poika Rossumin unelmat ihmisen kaltaisista roboteista ovat osin toteutuneet. Niistä ainakin yksi – saudiarabialainen Sophia – on saanut jo maansa kansalaisuuden ja kertonut haluavansa perheen.
Rossumien robottien tarkoitus on poistaa inhimillistä kurjuutta. Robottitehtaan pääjohtaja Domin pohtii, mihin koneellinen taksvärkki voi parhaimmillaan johtaa: ”Niin, he (ihmiset) jäävät työttömiksi. Mutta silloin ei olekaan mitään työtä. Kaiken tekevät elävät koneet. Ihminen tekee vain sen, mistä pitää. Hän elää vain kehittääkseen itseään. – – – Et ole enää työläinen, et ole enää kirjuri, et enää kaiva hiiltä etkä seiso vieraan koneen ääressä. Et enää tuhlaa sieluasi työhön, jonka olet kironnut.”
Robotit eivät kuitenkaan pysy lestissään vaan nousevat kapinaan. Tehtaan kaupallinen johtaja Busman esittää käsityksen tilanteeseen johtaneista syistä: ”Me sen kuin vain kiisimme kysyntävyöryn harjalla ja höpisimme samalla – tekniikasta, sosiaalisesta tasa-arvosta, edistyksestä, hyvin kiinnostavista asioista. Aivan kuin nuo höpinät olisivat ohjanneet vyöryn suuntaa. Sillä aikaa kaikki vain eteni omalla painollaan, nopeammin, nopeammin, aina vain nopeammin.” Lopulta robottien kehitystä eivät enää ohjanneetkaan ihmisten tarpeet vaan tehtaanomistajien rahanahneus, ja ahneellahan on tunnetusti tietynlainen loppu.
Karel Čapekin R.U.R. on pysäyttävä ja kysymyksiä herättävä puheenvuoro robotisaatio-, tekoäly- ja digitalisaatiokeskusteluun. Olisiko mahdollista, että nykyäänkin kehitysusko sokaisee ja robotteja tehdään enemmänkin voiton kuin käyttäjien todellisten tarpeiden pohjalta? Tehdäänkö asioita siksi, että ne voidaan tehdä – vai siksi, että ne ovat järkeviä tai eettisesti kestäviä? Voiko kyseistä rajaa ylipäänsä havaita?
Kaiken teknologisväritteisen huomisuskon huumassa tarvitsemme samaa viisautta, jonka Čapek ilmaisi artikkelissaan näytelmänsä ilmestymisvuonna: ”On tärkeää, että tulevaisuutta parannellaan ajatuksissa ja suunnitelmissa, mutta vielä tärkeämpää on, että nykyisyyttä parannellaan teoissa ja elämässä”.
Kirjoittaja: Pasi Lankinen työskentelee suomen kielen ja viestinnän yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa.
