Mindfulnessista on tullut viime aikoina suosittua. Tietoisessa läsnäolossa havainnoidaan kaikkea aivan erityisellä tavalla: nykyhetkessä ja hyväksyen, ilman arvostelua. Kun uskonnossa ollaan siirtymässä järjestäytynyttä ja systemaattista elämänkatsomusta painottavasta orientaatiosta kohti yksilöllistä henkistä polkua, ”toden itsen” ja perimmäisen merkityksen etsinnästä on tullut massa-ilmiö. Viimeisimmässä Suomen Kuvalehdessä (15.5.2020) uskontotieteilijä Helena Kupari pohtii muiden muassa sitä, miksi kulttuuri-ihmiset löytävät enenevässä määrin suojapaikan ortodoksi-suudesta. Hänen mukaansa nykyään yksilön kokemus on etusijalla, ja ortodoksisuudessa moniin vetoavissa asioissa on paljon yhtäläisyyksiä muihin henkisiin virtauksiin. Myös työelämätutkimuk-sessa on herätty huomaamaan henkisyyden nousu työssä esimerkiksi autenttisuuden ja itseilmaisun korostuksena. (Karjalainen 2018, 108−109; Kabat-Zinn 1994, 22.)
Suomessa henkisyys on totuttu näkemään indivi-dualistisena ilmiönä ja kuuluvan yksityisen alueel-le. Viime aikoina on kuitenkin tutkimuksessa huomattu, että uushenkisyys on enemmän kulttuu-riin ja yhteiskuntaan vaikuttavaa, kuin aiemmin on uskottu. (Aupers ja Houtman 2006). Elä-mänvoiman, sisäisen rauhan, henkilökohtaisen kasvun ja syvemmän sisäisen ulottuvuuden etsiminen eivät kuitenkaan ole uusi ilmiö. Jo 1800-luvun loppupuolella esoteeriset tai okkultistiset liikkeet vetivät puoleensa eri alojen taiteilijoita. Heistä monien motiivina oli etsiä itseymmärrystä ja korkepaa totuutta − tai he halusivat kurkottaa tuonpuoleiseen saadakseen luomistyölleen inspiraatiota.
Henkinen taide kurkotti todellisuuden taakse
Henkiselle taiteelle välttämättömäksi katsottu yhteys todellisuuden korkeampiin tasoihin saavutettiin itseä kehittämällä. Mutta samalla esimerkiksi spiritismi, symbolismi, teosofia, tolstoilaisuus, selvänäköisyys ja telepatia tarjosivat taiteilijoille erityisaseman. Valiojoukkoina heillä oli ikään kuin kasvatustehtävä: juuri heidän katsottiin kykenevän paljastamaan ihmisille avarampia näköaloja ja opettavan heitä näkemään syvemmälle aineellisiin ilmiöihin, niin että he vapautuisivat niistä ja nousisivat niiden yli.
Taiteilijan lahjakkuutta ei esimerkiksi teosofiassa pidetty perinnöllisenä tai Jumalan lahjana, vaan se oli jotain mitä oli saavutettu jälleensyntymien ketjussa kovalla työllä. Rakkaus, suru, kova kohtalo tai sairaalloisuus saattoivat edistää hengen ja ruumiin virittymistä tilaan, josta käsin näkymättömästä maailmasta saattoi ammentaa innoitusta. (Fyrqvist 2016, 132−136.)
”Valittujen otsalla, niiden jotka ovat läpikäyneet syvimmät kärsimykset, loistaa näkymättömänä sädekehänä: Usko elämän hyvään tarkoitukseen! Kaikesta huolimatta.”
Näin kirjoitti esimerkiksi viimeistään vuonna 1906 teosofiseen ajatteluun tutustunut säveltäjä Erkki Melartin aforismikokoelmansa Minä uskon (1928) viimeisenä mietteenä (ks. esim. Ranta-Meyer 2008, 70−73). Ajatuksena siis oli, että syvimpien surujen kautta pääsi valittujen joukkoon.
Salattuun tietoon perustuvan henkisyyden ilmenemisestä julkaistiin vuosi sitten uskontotieteilijä Nina Kokkisen kirja Totuudenetsijät – esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Sen pohjana on hänen samaan aikaan ilmestynyt väitöskirjansa Turun yliopistossa. Lisäksi Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä oli 11.5. – 8.9.2019 saman tekijän kuratoima Sielun silmä -niminen näyttely. Se valotti tunnettujen suomalaistaiteilijoiden ja heidän teostensa yhteyksiä selvänäköisyyteen (clairvoyance). Kuudennen aistin ja sielun sisäisten silmien avulla uskottiin voitavan havaita todellisuuden tavanomaisesti näkymättömäksi jääneitä tasoja. Näyttely esitteli, miten spiritualistiset henkivalokuvat ja psyykkinen tutkimus vaikuttivat viime vuosisadan vaihteen taiteeseen.
Esoteerisuus tunnettiin eksoteerisen, yleisesti tunnetun tiedon vastakohtana jo antiikissa. Eso-teerinen tieto oli pienen sisäpiirin hallussa olevaa ja salattua. 1800-luvulla esoteriasta alettiin puhua haluttaessa kytkeä yhteen erilaisia uskonnollisia, filosofisia ja tieteellisiä ideoita, joiden välillä nähtiin yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi ruotsalainen tiedemies, mystikko ja runoilijoita kiehtoneen korrespondenssiopin kehittäjä Emanuel Swedenborg (1688–1772) ja Teosofisen seuran perustaja Helena Petrova Blavatsky (1831–1891) olivat avainhenkilöitä, joiden teosten ääreen sivistyneistön parissa syvennyttiin, kun 1800–1900-lukujen vaihteessa haluttiin etsiä polkua omaan, yksilölliseen totuuteen tai saada aineksia omaan henkiseen kivijalkaan.[1] Kokkisen kirjassa pääosassa ovat kultakauden kolmen kuvataiteilijan, Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin uskonnollisiin ympäristöihin luoma taide ja esoteeriset yhteydet. Kirjoittajan mukaan he rakensivat ajatusta korkeammasta, ”pyhästä taiteesta” johon liittyi henkinen ulottuvuus.
Tiedon salattu puoli
Tieteen ja tekniikan nopeasta kehityksestä huolimatta 1800-luvun lopun tunnelmia leimasi kasvava kiinnostus yliluonnollisia ilmiöitä, parapsykologiaa, idän uskontoja tai filosofisia perinteitä kohtaan. Tieteen mahdollisuudet ratkaista kaikki ihmishavaintoihin liittyvät arvoitukselliset aspektit ja sosiaalisen elämän ongelmat olivat osoittautunut heikoiksi. Materia-lismin, rationalismin ja kapitalismin pelättiin joh-tavan henkisyyden perikatoon, ja positivistinen tiede nähtiin liian kapeakatseisena. Monet pitivät myös virallista kristinuskoa sokeana siksi, ettei se vastannut uuden maailmankuvan haasteisiin ja ihmisten tarpeisiin.
Sekä protestanttinen uskonpuhdistus että katolinen vastareformaatio olivat 1500-luvulla torjuneet mystiikan. Mutta ikivanha, jo Pytha-goraalta ja Aristoteleelta juontuva käsitys siitä, että oli olemassa myös tiedon salattu puoli, pyrki esiin. Se ilmeni yleensä rationaalisena pidetyllä 1600-luvulla kiinnostuksena kabbalistisiin ja okkultistisiin traditioihin. 1700-luvulla mystiikka ja intuitioon sitoutunut uskonnollisuus palasivat herännäisyyden muodossa, ja vuosisadan loppupuolella saksalaisesta romantiikasta tuli tunteista, mielikuvituksesta, luonnon merkityksestä, henkimaailmasta, ihmissielun pimeästä puolesta ja muusta salatusta tuonpuoleisesta kiinnostumisen suuri virtaus. (Kokkinen s. 18−23; Klinge 2006, 545−546.)
Esoteerisuuden merkitystä on painotettu myös 1800-luvun lopun symbolismin yhteydessä. Halu ylittää maallisen todellisuuden rajoitukset ja hetkellisyys sekä oletus aistimaailman tuolla puolella olevasta metafyysisestä, immateriaalisesta ja universaaleille totuuksille perustuvasta todellisuu-desta oli tunnusomaista symbolisteille. Symboli oli heille jotain, joka voi maallisesta kokemuksesta ”tislata esiin ylimaallisen parfyymin”. (Kokkinen s. 24−27; Facos 2009, 6−14; Stewen 1989, 95 −102.)
Taiteilijat etsinnän linssin läpi tarkasteltuna
Kirjassaan Kokkinen ilmoittaa tarkastelevansa Gallen-Kallelaa, Halosta ja Simbergia totuuden-etsijöinä. Sanalla hän viittaa yhtäältä yksilökeskeiseen toimijatyyppiin, joka koostaa itse oman suodattimensa kautta sen, millaisia aineksia hän henkiseen kollaasiinsa hyväksyy. Toisaalta hän etsii vastausta siihen, miten nämä taiteilijat kuvasivat visuaalisesti totuudenetsijän hahmoa ja hänen etsintäänsä.
Aineiston ytimen muodostavat näiden taiteilijoiden teokset erityisesti Juséliuksen mausoleumissa Porissa, Tampereen tuomiokirkossa sekä alttaritaulut Pedersören, Mikkelin, Kotkan, Joroisten, Karstulan ja Vilppulan kirkoissa. Niitä tarkastellaan osana laajempaa kansainvälistä peinture décorative -liikettä, jonka mukaan juuri koristeellisuuden oli määrä palauttaa oletettu taiteen ja uskonnon välillä muinoin elänyt yhteys. Muu teemaan liittyvä visuaalinen aineisto koostuu teosten luonnoksista, esitöistä ja varianteista. Kirjallinen aineisto perustuu kirjeisiin, taiteilijoiden muisti-kirjoihin, päiväkirjamerkintöihin ja julkaistuihin kirjoituksiin sekä ajankohdan aikakausi- ja sanoma-lehtiin.
Kokkinen on halunnut omien sanojensa mukaan ”nostaa esiin kiihkottomasti, ilman negatiivisia mielleyhtymiä suomalaisten taiteilijoiden esoteerista ajattelua”. Vaikka Suomen lehdistössä kirjoitettiin esimerkiksi 1890-luvulla fakiireista, unissakävelystä, ihmeteoista ja kummituksista, se ei tarkoittanut välttämättä kritiikitöntä suhtautumista näihin ilmiöihin. Muiden muassa toimittaja Kasimir Leino kirjoitti Suomen Kuvalehdessä 1894 kokemuksistaan spiritismi-istunnosta ja piti sitä suurelta osin humpuukina. Myös niinkin varhain kuin 1885 teosofian perustajasta Helena Blavat-skysta kirjoitettiin skandaalinkäryinen paljastus, niin sanottu Hodgsonin raportti, jossa hänen toimintansa spiritistisenä meediona osoitettiin huijaukseksi. (Ks. Fyrqvist, 2016, 31–54.)
Opastetulla taidekierroksella
Kokkisen kirja on saanut tavattoman paljon julkisuutta. Vaikka sen johdanto avaa kiehtovasti esoteerisuuteen, teosofiaan ja spiritualismiin liittyvää aatehistoriaa, mukaansa tempaavin anti liittyy kuitenkin lukijan viemiseen ikään kuin tajuntaa laajentavalle opaskierrokselle valituissa kulttuurikohteissa. Tarkasteluun otettujen teosten tai kuvaohjelmien tuttuudesta huolimatta Kokkinen saa maalauksista, hahmoista, luonnoksista, töiden eri kerrostumista tai pois pyyhityistä elementeistä irti hämmästyttävän paljon uutta. Lukija antautuu seuraamaan maalaus maalaukselta kuvaohjelman etenemistä esimerkiksi Sigrid Juséliuksen muistolle omistetussa rakennuksessa ja Simbergin töistä tunnetussa Tampereen tuomiokirkossa. Vastaavaa kokonaisuuksien, esitöiden, luonnosten ja hahmotelmien kavalkadia aiheesta olisi tuskin tavallisen taideharrastajan mahdollisuus itse tavoittaa.
Samalla kirjailija pyrkii vakuuttamaan lukijan uskonnonfilosofisista, totuuden etsimiseen tai selvänäköisyyteen viittaavista tulkinnoistaan osoittamalla valokeilaa milloin taideteoksessa matkasauvan kanssa kulkevan vaeltajan tai luonnonmystiikkaa ja maailmanarvoituksia hyödyntävän tiedemiehen hahmoon. Ei niin pientä yksityiskohtaa luonnosvihon lehdellä, muistikirjoissa, maalauksissa, värilasi-ikkunoissa ja holvien ruoteissa, etteikö niistä löydy lukijalle löytöretken veroista tutustuttavaa. Simbergin köynnöstä kantavat pojat tuomiokirkossa saavat Jeesuksen 12 apostolin symboliset hahmot, mutta köynnöksen punaisina hehkuvat ruusut tulkitaan ”maallisten aistien verevöittämiksi”. Saman kirkon kupolin kattoon maalattu käärme kuvaa Kokkisen tulkinnan mukaan ”pahaa, egoistista sydäntä, jonka sen ympärille sommitellut enkelinsiivet vangitsevat henkisemmän rakkauden suojiin”.
Vyöryttäessään kuvia ja niiden detaljeja lukijan eteen Kokkinen laajentaa esoteerisuuden tarkastelua yhä laajemmalle ja kauemmas muinaisuuteen ja marssittaa esiin jopa alkemistien aiempia symboleja, sielunvaellusta, jälleensyntymisoppia, tolstoilaista etiikkaa ja vuorisaarnan alkuoppia. Myös spiritualistisen henkivalokuvauksen – valokuvamanipulaation keinoin aikaan-saatuja harsomaisia tai valoa hohtavia hahmoja, niin sanottuja mediaalisia kehoja hän saa mahtumaan tulkintakehykseensä, jolloin jännitystarina jatkuu kirjan luvusta toiseen.
Valitettavasti tutkijan innostus ja eittämättä esoteerisuuden pienimpienkin mahdollisten merkkien havaitsemiseen harjaantunut silmä ovat myös kirjan ongelma. Vaikka se on viihdyttävästi kirjoi-tettu, yleismaailmallisia symboleja on usein käsitelty hieman huolettomasti tai näkökulman kannalta tarkoitushakuisesti. Esimerkiksi vaikuttavimpana yksityiskohtana Juséliuksen mauso-leumin esittelyssä nousi esiin keskihallin kahdeksankulmaisen kupolin holveihin maalatut puut (mänty, leppä, pihlaja, haapa, tammi, raita, kuusi ja koivu). Kohottamalla puut ja kasvit kristillisissä kirkoissa yleensä taivaallisen kuvaamiseen varatulle paikalle Gallen-Kallela halusi Kokkisen mukaan ”pyhittää itselleen erityisen merkityksellisen luonnon”. ”Ehkäpä”, saattaa tässä kohdin kriittinen lukija ajatella, ”mutta kun taiteilija ei ole tarkoitusperästään lähdeaineistoa jättänyt, aivan yhtä hyvin aihe voitaisiin tulkita vaikkapa kesken kasvunsa 11-vuotiaana menehtyneen tytön lyhyen elämän symboliksi.” Sillä se, että taiteilija maalasi puut saman ikäisiksi, kuin Sigrid Jusélius oli kuollessaan, on freskon varsinainen, sydämeen käyvä oivallus, eivät puut hahmoina sinänsä.
Subjektiivista taivuttelua
Kirjoittajan houkutus analysoida maalauksia esoteerisuuden viitekehyksestä käsin ja taivuttaa ne melko subjektiivisesti tulkiten sopimaan teoriaansa pohdituttaa Totuudetsijät-kirjaa lukiessa laa-jemminkin. Jos Juséliuksen mausoleumin eteisen kattoholvistoon on aikoinaan maalattu sinihar-maa tähtitaivas, sen voi tutkija halutessaan väittää ”vapaamuurareiden kuvastolle tyypilliseksi aiheeksi, joka on usein kuvattuna loosien katoissa”, mutta varmasti maailmassa on monin verroin enemmän kirkkoja tai juhlasaleja, joista sama aihe löytyy.
Ylipäätään yleismaailmallisia symboleja tulisi poimia vain hyvin harkitusti todistukseksi esotee-risista tai okkultistisista yhteyksistä. Esimerkiksi Tampereen tuomiokirkon kupolin korkeimman kohdan käärme voisi kuvata pahuuden sijaan myös tieteen intressiä ja viisautta, varsinkin kun sillä on tiedon omena suussa.[2]
Melko väkinäisenä tai jopa harhaanjohtavana on pidettävä myös Hokkisen tulkintaa edellä mainitun rakennuksen eteisseiniä aikoinaan koristaneista Pekka Halosen suurehkoista freskoista Kirkkoväkeä ja erityisesti Kivityömiehiä. Niistä jälkimmäinen on äärimmäisen pysäyttävä huolimatta siitä, ettei kirjan kirjoittaja ymmärrä sitä lainkaan.
Kivityömiesten aihetta on aiemmissa analyyseissa pidetty sijaintiinsa nähden outona ja sopimattomana, sillä ”mitä tekevät nämä arkisessa aherruksessa puuhaavat työmiehet nuoren tytön viimeisessä leposijassa?” Kuitenkin maalauksen aihe on ilmiselvä ja järkyttäväkin: kuvassa louhitaan − tai oikeammin kiilaamalla ja jäädyttämällä lohkotaan − arvokkaasti, hiljaisen tiedon tuomalla suurella ammattitaidolla, meluamatta ja nimenomaan talvipakkasella kivipaaseja 11-vuotiaan lapsen hautamuistomerkin rakentamiseen tai symbolisesti kenen tahansa muun kuolleen hautakiveen.
Muitakin, tosin pienempiä, epäjohdonmukaisuuksia on löydettävissä. Kokkinen tulkitsee Simbergin ruusuköynnöstä kantavat pojat ensin Jeesuksen 12 opetuslapseksi, mutta myöhemmin heidät esitellään jo ”pyhimyksiin vertautuvina”. Liekö Kokkinen myöskään lukenut Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, kun hän väittää päähenkilön muotokuvan muuttuneen paholaismaiseksi. Kirjassahan muotokuvaan kumuloituvat Dorian Grayn todellisuudessa harjoittamat paheet, ja se muuttuu aikaa myöten moraalittoman elostelijan ruumiillistumaksi. Kokkinen analysoi Simbergin Hjalmar Procopén näytelmäkirjaan Beltsazars gästabud piirtämää kansikuvaa, mutta kirjoittaa otsikon nimen johdonmukaisesti aina väärin ”Beltszar” samoin kuin ilmoittaa näytelmän ja siten myös Simbergin kuvituksen syntyvuodeksi 1906 oikean vuoden 1905 sijaan.
Lopuksi
Edellä mainittuja kirjasta löydettyjä puutteita tai kovin subjektiivisiksi arvioituja tulkintoja ei tässä yleistajuiseksi tarkoitetussa kirjassa tule ottaa ehkä liian vakavasti. On selvää, että originaalisuutensa osoittamisen paineissa taiteilijat 1800−1900-lukujen vaihteessa etsivät inspiraatiota mitä moninaisimmista lähteistä: kirjoista, maalauksista, historiasta, folkloresta, eksotiikasta. Mikseivät siis olisi etsineet myös eri uskonnoista, vanhoista viisaustraditioista, romantiikan ajan runoudesta, symbolismin verhotusta tuonpuoleisesta tai kaiken ykseyttä korostavat teosofiasta, jotka usein tarjosivat nimenomaan taiteilijoille erityisroolia salattujen maailmoiden raottajana tavalliselle yleisölle.
New age -tyyppiset ajanvietteet eivät olleet siis harvinaisia Nina Kokkisen kirjan kattamalla ajanjaksolla Suomessa. Mutta voiko taiteilijoiden henkisesti uusille asioille avoinna pysymisen tarvetta yleistää okkulttuuriksi: esoteerisuuteen taipuvaiseksi ”ajan hengeksi” tai yleisesti jaetuksi henkiseksi katsantokannaksi? Taiteilijat eivät pelkästään kääntyneet tuonpuoleiseen, vaan seurasivat aktiivisesti myös tieteen, taiteen ja yhteiskunnan kehitystä.
Monet eri henkiset virtaukset ovat olleet läsnä tai taidemaailman sisäpiirien kiinnostuksen kohteena sadan vuoden takaisessa Suomessa aivan kuten nykyäänkin, jolloin yksi innostuu sufilaisuudesta ja Rumin runoudesta, toinen mindfulnessista ja mietiskelystä, kolmas joogasta ja neljäs kukkatipoista, enkeleistä, horoskoopeista ja elävästä ravinnosta. Erikoisuuden tavoittelu saattoi aikoinaan olla keino löytää omintakeista taiteellista ilmaisua tai ylipäätään ymmärtää elämää täydemmin. Etsimisen tarve saattoi johtua myös taitelijoiden sisäisistä tai ulkoisista paineista löytää innoitusta aina uudelleen ja uudelleen osoittaakseen luomiskykyään ja arvoaan yhteiskunnan hierarkioissa.
Kokkisen kirja kannattaa ehdottomasti lukea ja pitää sitä hyvin kirjoitettuna, visuaalisesti kauniisti toteutettuna oppaana erilaisiin 1800- ja 1900-luvulla ilmenneisiin yläluokan tai sivistyneistön harrastamiin esoteerisiin tai okkultistisiin suuntauksiin sekä niiden taustalla olleisiin historiallisiin kehityskulkuihin ja varsin inhimillisiin tarpeisiin ymmärtää elämän tarkoitusta. Esoteeristen tai okkultististen merkkien etsimiseen − taiteilijoiden ajattelua tai teosten tulkintaa subjektiivisesti haluttuun suuntaan venyttämällä − on kuitenkin syytä suhtautua terveellä varauksella.
Lähteet
Aupers, Stef ja Dick Houtman 2006: “Beyond the Spiritual Supermarket: The Social and Public Significance of New Age Spirituality”. Journal of Contemporary Religion (21): 2.
Facos, Michelle. 2009. Symbolist Art in Context. Berkeley, Los Angeles, London: University of California Press.
Fyrqvist, Minna-Maria. 2016. Teosofien Suur-Suomi. Helsinki: Teos.
Kabat-Zinn, Jon 1994. Wherever you go, there you are: Mindfulness meditation in everyday life. New York: Hyperion.
Karjalainen, Mira 2018. ”Uushenkinen työ. Mindfulness jälkimaallistumisen, uusliberalismin ja työn hämärtyvien rajojen risteyksessä.” Elore (25): 1.suomen kansantietouden tutkijain seura ry.
Kokkinen, Nina. 2019. Totuudenetsijät – esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Tampere: Vastapaino.
Klinge, Matti. 2006. Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Melartin, Erkki. 2000 [1928]. Minä uskon. Mietelmiä (op, 150). Helsinki: Suomen musiikkikirjayhdistys.
Onninen, Oskari 2020. ”Turvapaikanhakija. Helena Kupari tutkii, miksi kulttuuri-ihmisen löytävät suojapaikan ortodoksisesta kirkosta.” Suomen Kuvalehti nro 20 (15.5.2020).
Ranta-Meyer, Tuire. 2008. ”Melartinin Aino-oopperan reseptiohistoria.” Musiikki (38): 2, 43−86.
Stewen, Riikka. 1989. Hugo Simberg − unien maalari. Helsinki: Otava.
Ståhlberg, Ester. 1987. Ester Ståhlbergin sodan ja rauhan vuodet: päiväkirja 1935−1947. Toim. Hilkka ja Olli Vitikka. Porvoo: WSOY.
[1] Korrespondenssiopin mukaan fyysisillä asioilla on vastineensa yliaistillisessa henkimaailmassa ja aistittava maailma on yliaistillisen maailman jälkikuva.
[2] Kokkinen yhdistää käärmeen kielteiseen nautinnonhaluun ja seksuaalisuuteen, vaikka tuo esiin sen, että Simberg itse on muistitiedon mukaan yhdistänyt sen ihmissydämeen. Esimerkiksi Teosofisen seuran verkkosivujen http://www.teosofinenseura.fi/teosofinenseura.php?udpview=sinetin-symboliikka&lang=fi mukaan käärme on vanhoissa uskonnoissa ymmärretty viisauden symboliksi.
Kuvat
Hugo Simberg, Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen (Creative commons)
Nina Kokkinen 2019. Totuudenetsijät – esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Tampere: Vastapaino.
Ei kommentteja