Taiteilijan ja luovuuden romanttiset representaatiot Einojuhani Rautavaaran teksteissä
Kun Einojuhani Rautavaara vuonna 1998 täytti 70 vuotta, hän oli ollut näkyvä hahmo suomalaismedioissa jo pitkään. Valtakunnalliset lehdet olivat seuranneet hänen teostensa levytysten saamaa kiittävää, palkintojenkin siivittämää vastaanottoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Aikakauslehdet ja TV-dokumentit olivat puolestaan esittäneet mietteliäsilmeisen säveltäjän puhumassa taiteilijana olemisestaan ja taidefilosofiastaan. Jo vuonna 1989 ilmestyi Rautavaaran itsensä laatima Omakuva-kirja. Se sisältää paitsi kiehtovia, kaunokirjallisuutta läheneviä omaelämäkerrallisia väläyksiä, myös lehti- ja TV-haastatteluista tuttuja kommentteja estetiikasta ja taiteilijuudesta.
Einojuhani Rautavaaran omaelämäkerta ilmestyi 1989 (WSOY)
Rautavaara romantikkona
Rautavaaran luovuutta ja taideteoksen luonnetta koskevien pohdiskelujen voidaan ajatella muodostavan kokonaisuuden, ikään kuin yhden ison tekstin. Omakuvasta ja hänen haastatteluistaan näet löytyy keskenään samankaltaisia tapoja antaa merkityksiä taiteilijan, taiteellisen työn ja sävelteoksen käsitteille. Kyseisten tapojen voidaan katsoa osoittavan, että Rautavaara on omaksunut romanttisen neromyytin mukaisen käsityksen taiteilijuudesta. Sillä tarkoitetaan käsitystä taiteilijasta henkilönä, joka pystyy poikkeuksellisten kykyjensä voimin luomaan uraauurtavia teoksia. Lisäksi ”nerokas taiteilija” on autonominen, riippumaton suhteessa ympäristöönsä: hän työskentelee omien sisäisten näkyjensä eikä konventioiden tai sosiaalisen hyväksynnän tavoittelemisen ohjaamana.
Romantiikan taiteilijakuva
Tämä blogi perustuu parinkymmenen vuoden takaiseen artikkeliini Musiikin suunta -lehdessä (3/1998).[1] Lähtökohtana siinä oli tarkastella, miten edellä mainittu luovan neron representaatio[2] on läsnä Rautavaaran teksteissä. Vaikka monet kirjoittajat ovat viitanneet Rautavaaran ”romanttisuuteen”, he eivät ole pysähtyneet tarkemmin pohtimaan kielenkäyttöä, jonka avulla säveltäjä ylläpitää taiteilijan ja teoksen romanttisia ideaaleja kirjoituksissaan ja lausunnoissaan. Ajatuksena on, että jos säveltäjän tai teosten representaatioita ei tutkita kulttuurisidonnaisina tuotoksina ja niiden syntykontekstista käsin, syntyy helposti vaikutelma, jonka mukaan ne edustavat itsestään selvää ja muuttumatonta tapaa ymmärtää taiteilijana oleminen. Romanttista taiteilijuutta ei toisin sanoa pidetä tässä todellisuutta suoraan heijastavana, ajattomana tai arvovapaana taiteilijan olemuksen kuvauksena.
Romanttinen taiteilijakuva nähdään sen sijaan konstruktiona, diskurssien eli kielenkäytön tapojen tai merkityssysteemien tuottamana. Se muotoutui 1700−1800-lukujen taitteessa, kun taiteilijan muuttunut rooli suhteessa yhteiskuntaan ja sen instituutioihin synnytti uudenlaisia tapoja ja tarpeita ymmärtää säveltäjän tehtävät ja merkitys. Diskurssit rakentuvat sosiaalisissa käytännöissä ja samalla rakentavat sosiaalista todellisuutta. Niinpä esimerkiksi musiikinhistoriankirjoitus ja taiteilijoiden esiintyminen medioissa rakentavat taiteilijuuden sosiaalisia käytäntöjä.
Arkielämästä oman maailman valtiaaksi
Omakuva on teemoiltaan ja tyyliltään monenkirjava. Samoihin kansiin mahtuu välähdyksiä lapsuus- ja nuoruusvuosilta, sarkastisia huomioita Suomen musiikkielämän ilmiöistä ja hahmoista sekä taiteilijana olemisen pohdiskelua milloin vakavasti ja ihannoivasti, milloin ilkikurisesti ja ironisoiden. Romanttinen taiteilijaihanne on läsnä niin omaa taiteilijuutta määrittelevissä katkelmissa kuin vaikkapa mielipiteissä perhe-ja työelämän suhteesta. Rautavaaran itseironia omasta taiteilijaolemuksestaan tarjoaa mahdollisuuksia tulkintaan, jonka mukaan säveltäjä ylläpitää tietoisesti romantiikan taiteilijamyyttiä ja hakee siihen samalla etäisyyttä ironisen asennoitumisen avulla.
Taiteilijaksi tulemisen ja taiteilijana olemisen teema nousee esiin useissa Omakuvan kohdissa. Esimerkiksi sivuilla 35−36 Rautavaara kertoo etsiytymisestään säveltämisen pariin näin:
Turussa yksinäisenä koulupoikana vietetystä ajasta koitui se seurauksiltaan arvaamaton heräte, että aikani kuluksi luin suuren määrän säveltäjäelämäkertoja. Niiden tarinoissa tapasin maailman, joka kiehtoi. Näytti siltä, että tässä oli taas aivan uudenlaatuinen merkkijärjestelmä, jolla olisi mahdollista rakentaa oma kauneuden maailma. Sellainen, missä itse olisi suvereeni hallitsija, ei kenenkään arvosteltavissa, vastuussa kenellekään. Jossa olisi turvassa tämän todellisuuden raadollisuudelta, sen tappioilta.
Huomio katkelmaa lukiessa kiinnittyy sen romanttiseen myyttiin: kuvaukseen musiikista ja sen tekemisestä yksityisenä ja omalakisena, arkielämän ulkopuolisena todellisuutena. Rautavaaran tekstissä taiteilijan päämääränä on − ikään kuin jumalan tavoin − luoda maailma, määrätä sen mittapuut ja hallita sitä.
Romantiikan ajan estetiikassa taiteilijan nerouden katsottiin ilmenevän hänen yksilöllisyydessään. Todellinen luova ihminen ei jäljitellyt edeltäjiään, ottanut vaikutteita ympäristöstään eikä kumartanut taiteellisia tai sosiaalisia konventioita. Kuten jumala, hän loi vain itsestään käsin ja uutta, jolloin tuloksena oli ennen kokemattomia ja autonomisia maailmoja: taideteoksia. Myös sosiaalinen eristäytyminen kuului kuvaan: omistautuminen taiteelle oman taiteellisen luomakuntansa herrana. Tämän kielikuvan sukupuolittuneisuus ei ole sattumaa romanttisista taiteilijakäsityksistä puhuttaessa, sillä niissä taiteilija määrittyy vahvasti maskuliiniseksi ja miespuoliseksi. Rautavaara hänkin asettaa teksteissään elämän ja taiteen käsitteet vastakkain ja nostaa näistä jälkimmäisen hierarkkisesti edellistä ylemmäksi.
Taidetta itseltä itselle – erakoituneen neron ihanne
Erakkotaiteilija-uskomuksen taustalla häilyy niin ikään romanttinen käsitys siitä, että omaperäinen ja uudistuksellinen nero joutuu usein konfliktiin yhteiskunnan kanssa. Tämä tulee usein esiin 1700−1800-luvuilla kirjoitetuissa taitelijaromaaneissa, joissa konventioista kiinni pitävä yhteisö ei osaa arvostaa aikaansa edellä olevaa taiteilijaa, vaan hylkää ja tuomitsee tämän. Niinpä niissä usein päähenkilö-taiteilija vetäytyy rahvaanomaisesta ja tietämättömästä arkimaailmasta norsunluutorniinsa, luomisen vapauteen.
Kiintoisaa on, että myös Rautavaara käyttää vuoden 1994 Maestro-TV-ohjelmassa (MTV3) nimenomaan torni-kielikuvaa eritellessään suhdetta yleisöön:
se on minun yksityisasiani tämä sävellysten tekeminen ja se … se sattuma, että minä sitten lähetän niitä maailmaan sieltä tornista, missä minä niitä teen … niin − se on ihan hauskaa − jos niistä pidetään … olen kovin imarreltu ja yllättynyt, jos muutkin niistä saavat jotain, mutta kyllä ne periaatteessa ovat … periaatteessa tilanne on niin epämoraalinen, että minä teen ne kyllä itselleni, ennen kaikkea rakennan niistä omaa universumia.
Säveltäjä tekee selväksi, ettei pyri taiteessaan ensisijaisesti kommunikoivuuteen eikä tavoittele sille sosiaalista hyväksyntää tai merkittävyyttä. Uuden maailman luominen on ainakin tämän ohjelman mukaan Rautavaaran primääri tavoite. Romantiikan taiteilijadiskurssissa tekijän oma persoona ja kokemukset osoitetaan hänen luovuutensa lähteiksi ja taideteokset näiden kokemusten ja yksilöllisten piirteiden realisaatioksi. Kiinnostavaa on myös, että saavuttamastaan kuulijakunnasta ja suosiosta huolimatta Rautavaara vaikuttaa kieltävän niiden minkäänlaisen tietoisen tavoittelemisen ja pitää kiinni taiteilijan riippumattomuuden romanttsesta illuusiosta.
Yksityisen yli yleiseen
Romanttisessa myytissä taiteilijan irrallisuus reaalimaailmasta on kärjistetyimmillään ulotettu koskemaan vieläpä tämän läheisimpiä ihmissuhteita. Luova työ velvoittaa suorittajaansa ehdottomasti tehden äärimmäisissä tapauksissa tyhjiksi tämän mahdollisuudet inhimilliseen onneen. Taiteilijanerolle langenneen tehtävän toteuttaminen menee tärkeysjärjestyksessä yksityis- ja tunne-elämän edelle.
Tämä ajatus ei ole Rautavaarallekaan vieras. Hän kirjoittaa ensimmäisestä avioliitostaan Omakuvassa (s. 215−216) seuraavaa:
Tuon ajan elämäkerrallisten tapahtumien suhde taiteellisen työn tapahtumiin on minimaalinen. Opin vähitellen irrottamaan luovan minän yksityishenkilöstä; ihan käytännöllisellä tasolla opin syventymään työhön [- -] siirtymään sen maailmaan vaikka äänekäs ja väkivaltainen myrsky olisi raivonnut ympärillä [- -] Olin kirjoittanut, että ’elämä ei ole itsetarkoitus, se on välikappale’ [- -] Tarvitsi vain katsoa peiliin. Minulle ei edelleenkään ollut relevanttia muu kuin työ, uuden luominen, maailmojen rakentaminen.
Rautavaara ei tunnu kelpuuttavan yksityiselämän tapahtumia edes luovan työn kimmokkeeksi: henkilökohtainen taso edustaa hänelle häiriötekijää, joka on eliminoitava, jotta taiteelle antautuminen onnistuisi. Romanttinen käsite neroudesta perustui ajatukselle, että se on persoonaton, universaali voima, joka ottaa taiteilijan valtaansa ja johdattaa tämän materiaalisesta maailmasta ideoiden sfääreihin. Ollakseen nero tuleekin pystyä irrottautumaan persoonastaan, tunteistaan ja kokemuspiiristään voidakseen ottaa vastaan mullistavia visioita ja saavuttaa yleispätevyyden tason. Rautavaarakin korostaa teksteissään ja puheissaan usein sitä, että taiteellinen luominen on laadultaan ei-henkilökohtaista. Hän kutsuu itseään teostensa välittäjäksi tai kätilöksi, toisin sanoen luodessaan hän ei pyri tuomaan esiin henkilökohtaisia tuntemuksiaan vaan tavoittamaan ja saattamaan kuuluville sävellyksiä, jotka jo valmiina odottavat ideaalimaailmassa.
Neromyytti ja valta
Romantiikan taide- ja tekijäkäsitys muokkaa yhä suuresti sosiaalista todellisuuttamme. Se ilmenee varsin elinvoimaisena jokapäiväisessä kielenkäytössämme, luovan työn määritelmissä, yksittäisten taiteilijoiden kommenteissa, kritiikeissä ja muussa mediakirjoittelussa. Tämä ei sinänsä ole välttämättä haitallista, jos vaikkapa taidemusiikkikulttuurissa tunnistetaan, etteivät nämä romantiikasta juontuvat käsitykset ole arvovapaita kuvauksia todellisuudesta. Romantiikan taiteilijadiskurssi voi kuitenkin toimia myös vallankäytön välineenä ja sillä on helposti ideologinen luonne: sen avulla jokin sosiaalinen ryhmä voi oikeuttaa katsomuksiaan ja vahvistaa statustaan, mutta samalla vaientaa kilpailevia todellisuuden tulkintoja ja muita taiteentekijöitä.
Tutkitun tiedon vuonna 2021 musiikkitiedettä ja taiteiden tutkimusta tarvitaan tekemään tunnetuksi ja hyväksytyksi romanttisen taiteilijamyytin vaihtoehtoja sekä tunnistamaan niitä ehkä jo aikansa eläneitä konventioita, jotka on ymmärretty luonnollisiksi ja ainoiksi taiteilijan arvon mittapuiksi.
[1] Kiitän Tuire Ranta-Meyeria ehdotuksesta kirjoittaa artikkelin pohjalta blogiteksti sekä avusta sen toteuttamisessa.
[2] Representaatio tarkoittaa edustusta, esitystä tai kuvaamista, mielikuvan tyyppistä, mielen tuottamaa kuvausta jostain mielen ulkopuolisesta, havaittavissa olevasta todellisuutta ilmiöstä, asiasta tai ympäristöstä. Representaatio nerosta on ikäänkuin mielikuva siitä, millainen nero on ja mitkä ominaispiirteet häntä luonnehtivat.
Lähteet
Beebe, Maurice 1964. Ivory towers and sacred founts (The Artist as Hero in Fiction from Goethe to Joyce). New York: New York Press.
Bone, Drummond 1989. ”The Emptiness of Genius. Aspects of Romanticism.” Teoksessa Penelope Murray (toim): Genius: the History of an Idea. Oxford. Basil Blackwell.
Jokinen Arja ja Juhila Kirsi 1993. ”Valtasuhteiden analysoiminen.” Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen: Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino.
Jokinen Arja, Juhila Kirsi ja Suoninen Eero 1993. Diskursiivinen maailma: teoreettiset lähtökohdat ja analyyttiset käsitteet. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila ja Eero Suoninen: Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino.
Lehtonen, Mikko 1994. Kyklooppi ja kojootti: Subjekti 1600–1900-lukujen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Tampere: Vastapaino.
Lepistö, Vappu 1991. ”Myyttinen taiteilija ja taiteilijatyypit”. Teoksessa Tuija Siltanen (toim.): Taiteilija, mielikuvat ja todellisuus. Helsinki: Nykytaiteen museo.
Rautavaara, Einojuhani 1989. Omakuva. Juva: WSOY.
Sarje, Kimmo 1989. Romantiikka ja postmodernismi. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
[1] Representaatio tarkoittaa edustusta, esitystä tai kuvaamista, mielikuvan tyyppistä, mielen tuottamaa kuvausta jostain mielen ulkopuolisesta, havaittavissa olevasta todellisuutta ilmiöstä, asiasta tai ympäristöstä. Representaatio nerosta on ikäänkuin mielikuva siitä, millainen nero on ja mitkä ominaispiirteet häntä luonnehtivat.
Kirjoittaja FT, dos. Milla Tiainen on yliopisto-opettaja Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteen laitoksella. Tällä hetkellä hän on tutkimusvapaalla ja hankejohtajana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Taidetyö ja talouden uuden muodot. Hän on myös Suomen musiikkitieteellisen seuran puheenjohtaja.
Ei kommentteja