Metropoliassa harjoitellaan paraikaa Einojuhani Rautavaaran oopperaa Auringon talo. Tämä juttusarja seuraa produktion etenemistä ja kertoo  säveltäjästä, oopperasta ja sen tositarinaan perustuvasta traagisesta Thiessien sisarusten kohtalosta. Pysy siis Myrsky ja kiihko -kanavalla!

 Auringon talo: säveltäjästä ja oopperasta

Mikä on Einojuhani Rautavaaran salaisuus? Hänen musiikkiaan esitetään maailmalla enemmän kuin yhdenkään edesmenneen suomalaissäveltäjän Sibeliusta lukuun ottamatta. Hänen värikäs elämänsä on antanut aihetta lukuisiin kirjoihin ja lehtiartikkeleihin. Hänen älykkäät, suorasukaiset kommenttinsa ovat muodostuneet klassikoiksi.

Tritonus on harmonian ketsuppi. Nuoren pitää kerätä traumoja; ne ovat luovuuden moottoreita. En halua musiikkini olevan ajan mukaista vaan mieluummin ajatonta. Maailmassa ei ole mitään ikuista, ja se siinä suurenmoista onkin.

Einojuhani Rautavaara (1928-2016) oli omiaan laajamittaisten teosten parissa, ja erityisen läheinen suhde hänellä oli oopperoihin. Niiden kanssa hän saattoi toimia kahdella tasolla: yhdistää musiikin kirjalliseen lahjakkuuteensa. Rautavaara kertoikin löytäneensä oopperoista itselleen markkinaraon, sillä vain harva säveltäjä pystyy luomaan itse sekä musiikin että libreton.

Rautavaara sanoi ottavansa teoksensa vastaan eräänlaisesta ideaalimaailmasta. Omien sanojensa mukaan ne tulivat hänelle täydellisen ehjinä kuin munat, ja hän koki toimivansa tällöin musiikin meediona tai kätilönä. Näkymätön maailma kiinnosti Rautavaaraa: unet, näyt, synkronismi. Myös oopperoiden aiheet ilmestyivät hänelle kuin tilauksesta mitä erilaisimmista lähteistä. Auringon talosta hän kirjoittaa näin kirjassaan Mieltymyksestä äärettömään:

Kevättalvella 1987 oli harvinaisen kylmää. Tuli aamu, jolloin näin, että alppiruusupensaat puutarhassa olivat kuolleet, paleltuneet. Kun otin sanomalehden, luin miten kaksi vanhaa emigranttidaamia oli kuollut paleltumisen seurauksena. Luin että kyseessä oli alun perin hyvin varakas perhe, joka vuonna 1917 oli paennut vallankumousta Littoisiin kaikkine palvelijoineen. Sieltä ostettiin talo nimeltä Solgården.

Tragedia toisensa perään seurasi Pietarista muuttanutta viisilapsista Thiessin perhettä. He eristäytyivät, palveluskunta katosi, isä ja sisarukset Edna, Marion ja Victor tekivät itsemurhan, äiti kuoli mielisairaalassa. Vain siskokset Eleanor ja Irene jäivät jäljelle autioituneeseen Auringon taloon. Rautavaara ei kuitenkaan halunnut oopperan vellovan surullisissa tapahtumissa; häntä kiinnosti erityisesti ajatus siitä, miten siskokset leikkivät omassa aikakuplassaan. Mielikuvissaan he tanssivat tyttövuosien ylellisessä loistossa samalla kun varat hupenivat, lämmitys hiipui ja taloon kertyneet jätteet nostettiin hienot hansikkaat kädessä asumattomiin huoneisiin, pois silmistä. Aihetta säveltäjä lähestyi opera buffan keinoin, tragiikka yhdistyi komiikkaan mutta pehmeästi, kohdettaan kunnioittaen.

Thiessin perhe eli vaurasta huoletonta elämää Pietarissa vallankumokseen 1917 asti

Rautavaara kertoi alitajuisesti samastuneensa näihin vanhoihin sisaruksiin, sillä myös oman elämänsä vaikeissa vaiheissa hän turvautui usein eskapismiin, ”omaan kauneuden maailmaansa, jossa yksin voi olla valtias.”

Auringon talon sävellysprosessin aikana toisen näytöksen loppu ei ottanut valmistuakseen. Sitten musiikki alkoi yllättäen viedä teosta eteenpäin tuoden mukanaan oikeat sanat, ikään kuin itsenäisen tahtonsa ajamana. Tämä jäi Rautavaaralle mieleen eriskummallisen mystisenä kokemuksena. Sini Rautavaaralla oli oma osuutensa oopperan viimeisissä vaiheissa. Säveltäjä oli suunnitellut loppuun huutokauppakohtausta, jossa myytäisiin Solgårdenin huonekaluja ja muita esineitä. Sini edotti sen sijaan tanssillista loppuratkaisua pietarilaisten seuratanssien tyyliin, jotta oopperan nostalginen tunnelma säilyisi. Lopputuloksena partituuriin syntyi mieleenpainuva, juhlallinen poloneesi.

Auringon taloa on kutsuttu naisten oopperaksi, ensembleoopperaksi ja pakolaisoopperaksi. Yhteiskuntaan integroitumisen vastakohtaa se kuvaa koskettavalla tavalla. Vanhenemista se käsittelee huumorilla ja ironisella lempeydellä. Auringon talo on Einojuhani Rautavaaran esitetyin näyttämöteos, jonka suosioon on monta syytä. Musiikki on helposti lähestyttävää, lauluäänet melodisia. Modernin sävelkielen lomassa on lyyrisiä ensemble-kohtauksia ja venäläisiä romansseja. Libreton englanninkielisestä käännöksestä vastanneen Vern Suttonin mukaan ooppera ansaitsee niin paljon esityksiä kuin mahdollista myös siksi, että siinä on harvinaisen hyviä rooleja naisille.

Auringon talo esitettiin Suttonin käännöksenä Opera in the Ozarksin ohjelmistossa Yhdysvalloissa vuonna 2004 ja myöhemmin Texasissa sikäläisen yliopiston ja Sibelius-Akatemian yhteistuotantona. Saksankielisen esityksensä se sai nimellä Das Sonnenhaus Wienissä. Saksalaiset oopperatalot Greifswaldissa, Stralsundissa ja Mönchengladbachissa ovat esittäneet sitä, ja kotimaisten produktioiden lisäksi teos on myös viety vierailulle Ruotsiin. Rautavaara on yksi harvoja suomalaissäveltäjiä, jonka oopperoita on käännetty ja esitetty maailmalla muutenkin kuin vierailunäytöksinä. Vincent on kuultu Saksan ja Itävallan oopperataloissa, Rasputin Lyypekin oopperassa, Tietäjien lahja Canberran musiikkijuhlilla, Australiassa. Harvinaisempaa on, että ulkomainen oopperatalo tuottaa oman produktionsa suomenkielisestä oopperasta, mutta Rautavaaran kohdalla näin on tapahtunut. Kaivos esitettiin suomeksi Unkarin Valtionoopperassa, Budapestissa loka-marraskuussa 2016 Tibor Bogányin johdolla.

Einojuhani Rautavaara

Auringon talon musiikillinen materiaali sai jatkoelämää orkesteriteoksen Autumn Gardens muodossa. Sini Rautavaaran mukaan Vladimir Ashkenazy innostui laulamaan sen levytyksessä vaikututtuaan musiikin melodisuudesta ja koskettavuudesta. Rautavaaran viides sinfonia syntyi oopperoiden Thomas ja Auringon talo välissä ja sen aiheita on puolestaan siirtynyt Auringon talon musiikkiin. Tämä oli Rautavaaralle tyypillistä, sillä hänen mielestään useat musiikilliset ideat suorastaan vaativat uusintakäsittelyä eri formaateissa.

Vuonna 2015 säveltäjä kertoi BBC Music Magazinessa haaveilevansa uudesta kamarioopperasta, joka kertoisi kreikkalaisen tarinan haaksirikosta ja delfiinin rantaan kuljettamasta pojasta. Libretto oli kuulemma jo hahmottunut, mutta musiikki ei ollut vielä lähtenyt virtaamaan. Uteliaisuus uutta kohtaan oli aina Rautavaaran ohjenuora eikä hänen luomisvoimansa ehtynyt edes viimeisinä vuosina, jolloin hän terveysongelmistaan huolimatta istui joka päivä useita tunteja työpöytänsä ääressä.

Einojuhani Rautavaaran tapaaminen oli aina jotain erityistä. Hypnoottinen äänenkäyttö ja ilmeikkäät silmät, poikkeuksellinen yleissivistys ja joskus virkistävän epäsovinnainenkin verbaliikka tekivät joka kerta vaikutuksen. Usein mukana tapaamisissa oli toimittajia, muusikoita tai musiikkielämän vaikuttajia, jotka kaikki halusivat osansa säveltäjän tähtipölystä. Nyt se jatkaa elämäänsä musiikin muodossa.

Musiikki on suurta, jos kuulija jossakin vaiheessa onnistuu tavoittamaan häivähdyksen iäisyyttä ajan ikkunan läpi.

Valokuva: Eija Tervo

Kirjoittaja Henna Salmela on KTM, MuM, joka toimii musiikkikustannustalo Fennica Gehrmanin johtotehtävissä ja vastaa mm. hallinnosta ja markkinoinnista.

Artikkelikuva: Laura Saloluoma/ennenjanyt.net.

Luovien alojen uusi vuosikymmen on lähtenyt liikkeelle melkoisella ryminällä. Sitä on leimannut COVID-19, joka on koskettanut 8 miljardia maapallon asukasta. Globaali pandemia on iskenyt syvälle luovan alan toimijoihin. Samalla karanteenien ja rajoitusten syvenemisen myötä se on iskenyt jokaisen suomalaisen kulttuurisen osallisuuden mahdollisuuksiin.

Luovat toimialat tuottavat 4 % Euroopan unionin alueen bruttokansantuotteesta ja ovat työllistäneet 12 miljoonaa ammattilaista. Tilanne on muuttunut hyvin toisenlaiseksi viime kuukausien aikana, ja uusia lukuja odotellaan kauhun sekaisin tuntein. Varsin monessa kohdassa luovan alan toimijoille setetuista rajoituksista on julkisuudessa kertonut julkishallinnon palveluksessa toimiva henkilö. Ja toisinaan syyttävä sormi on tainnut osua viestin tuojaan, eikä rajoitusten taustalla olevaan pandemian aiheuttamaan toiminnan säännöstelyyn. Tässä blogimerkinnässä pohditaan, onko byrokratia viimeinen niitti kulttuurialan toiminnan edellytyksille ja hedelmälliselle yhteistyölle?

Toisinaan luovat alat kätkeytyvät ehkä liiankin helposti byrokratian taakse, ja se on ymmärrettävää.  Byrokratia säätelee paljon toimintaamme esimerkiksi tapahtumapalvelua rakennettaessa, mutta myös esimerkiksi osallistuttaessa vapaaehtoisena palvelun toteuttamiseen (kts. Rautiainen 2015).

Byrokratia leimaa keskeisenä elementtinä monin paikoin julkisen sektorin kautta ohjautuvaa rahoitusta.

Tämä tulee vahvasti esille tuoreessa taiteilijoiden työllisyyteen ja toimeentuloon keskittyneessä Taiteen ja kulttuurin barometrissä (Hirvi-Ijäs et.al.2020).

Uusi vuosikymmenemme koronakriisin siivittämänä on näyttänyt kuitenkin, ettei byrokratian tarvitse olla aina jäykkää. Esimerkiksi esitystoiminnan rahoittamiseksi tarjottuja tukia on joustavasti muutettu käyttötarkoitukseltaan toisenlaiseksi. Byrokratian kaavoihin on siis mahdollista ajoittain ja tilanteen niin vaatiessa liittää taiteen kentän peruselementtinä tunnettua improvisaatiota ja mielikuvitusta.

Vaikka byrokratiaksi leimautuvat asiat tuntuvat usein pyyhkäisevän luovalta idealta siivet ruttuun, nyt ei ole lamaantumisen paikka. Jokaisessa kriisissä on mahdollisuuksia – ja niin tässäkin. Charles Landry (2020) on kirjoittanut kiinnostavan keskusteluavauksen ”Now is the time for culture and a more creative bureaucracy ”. Paperi on julkaistu osana meneillään olevaa European Creative Industries Summittia, jota isännöi Euroopan Unionin puheenjohtajamaa Saksa. Landryn ydinviesti on, että luovaa aloja tukevien byrokraattien ja luovan alan ammattilaisen kohtaamisten henki on ollut tyypillisimmillään ”joo, mutta…” -puhetta. Landry kehottaakin siirtymään kohti ”joo, jos…” puhetapaa.

Entä, jos yhteistyön sävy olisikin kyllä, ja jos teemme näin tai näin saadaan vietyä eteenpäin? Ehkä tämä auttaisi löytämään yhteistyöstä uutta potentiaalia ja kohtauspintaa.

Itse menisin vielä pidemmälle. Landryn esittämän ”joo, jos…” puheen sijasta voisi Suomi edelläkävijämaana olla vieläkin rohkeampi. Suomalaisessa, usein taustalle jäävässä viranomaisjoukossa on mukana valtava määrä osaamista, ratkaisukeskeisyyttä ja tekemisen asennetta. Esimerkiksi Osuma -koordinaatiotyön puitteissa yhteistyön henki on mielestäni ollut oppilaitoksen, ministeriön ja ELY -rahoittajan välillä täysin poikkeuksetta ”joo, ja…”. Jossittelun sijasta on hyväksytty toisen kehittämisajatus ja lisätty siihen vielä omia intressejä. Niiden välimastosta on onnistuttu löytämään se molempia osapuolia kutkuttava kohtauspinta. Tätä samaa ”joo, ja…” -henkeä ovat viestineet myös asiakkainamme olevat kymmenet ESR-rahoitetut hankkeet.

Näen Suomessa paljon potentiaalia kasvaa luovan byrokratian kärkimaaksi. Tahtotilaa on ja byrokratia on saanut jäädä taka-alalle. Olenkin vakuuttunut, että byrokratian takana piilee suuri määrä innostusta ja energiaa sekä luovia ratkaisuja, jotka odottavat hetkeä pulpahtaa esille.

Nyt on se hetki. Hetken oikeellisuudesta kertoo esimerkiksi parhaillaan järjestettävä Creative Bureaucracy Festival, jonka osana esille tuotuja tapauskuvauksia suosittelen jokaiselle byrokratiakammoiselle. Osallistujia on yli 40 maasta ja innostusta on riittänyt useiden paikallisten tapahtumien järjestämiseen.

Byrokratiakoneiston viestimässä, karanteenien säätelemässä ympäristössä eri kulttuurialojen toimintamahdollisuuksiin on tullut rajoitteita ja samalla myös uusia mahdollisuuksia. Digiloikkaa on tehty urakalla, mutta samalla karanteeni on tarkoittanut monelle hidastamista — lockdownista on tullut slowdown. Karanteenin aikana esimerkiksi Netflix on lähtenyt ennen näkemättömään liiketoiminnan kasvuun (Lehtiniitty 2020) ja esimerkiksi Euroopassa on jo huononnettu kuvan laatua, jotta internet ei ylikuormittuisi.

Hidastaminen on kuljettanut suomalaisia kohti ulkomaanmatkailuun verrattuna ekologisempien elämyslähteiden pariin kuten patikoimaan lähimetsiinsä. Samalla tuntuu siltä, että yhdessä koetun kulttuurin nälkä on kasvanut. Olisiko yksi avautuva mahdollisuus lähikulttuurin uusi kukoistuskausi? Kriisiaikoina kautta historian ihmiset ovat tukeutuneet kulttuuriin. Hakeneet sieltä yhteishenkeä ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä hyvinvointia. Kulttuuriala kipuilee muutoksessa, johon ei ole olemassa valmiiksi rakennettua palvelupolkua. Mutta juuri luovat alat ovat omiaan löytämään uusia keinoja kompleksisessa ympäristössä — ilman karttaa ja kompassia.

”Joo, ja…” -asenteen siivittämänä luovan alan ammattilaisten käsissä on ratkaisujen avaimia kuljettaessa kohti uutta kulttuuritoiminnan normaalia. Luovat ihmiset tulisi nähdä osana ratkaisua, ei ongelmana. Nyt on aika ottaa luovan alan osaaminen käyttöön. Tarvitaan ongelmanratkaisutaitoa, eri alojen rajapinnoilla työskentelyn kokemusta ja villejä visioita. Ja niistähän kulttuuriala on tehty.

Haastan sinut lukija tuomaan ne vähän villimmätkin ideat esille. Ne saattoivat olla joskus utopioita. Uudessa rajoitusten värittämässä maailmassa ne saattavat olla avaimia uuteen.

Ja virkamiehistön ja luovan alan ammattilaisten kohtaamisiin toivon rutkasti ”joo, ja…” -asennetta. Yhteistyössä rakennamme yhteistä tulevaisuutta.

LÄHTEET

Creative Bureaucracy Festival (2020) Falling Walls Foundation gGmbH. Berliini 29.9.-02.10.2020.

European Creative Industries Summit (2020) Flaming Creative Futures. 24.9.-28.10.2020 livestream Berliinistä.

Hirvi-Ijäs, M, Kautio, T., Kurlin, A., Rensujeff, K. & Sokka, S. (2020) Taiteen ja kulttuurin barometri 2019. Taiteilijoiden työ ja toimeentulon muodot. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus CUPORE & Taiteen edistämiskeskus. Cuporen verkkojulkaisuja 57.

Landry, Charles (2020) Now is the time for culture and a more creative bureaucracy. European Creative Industries Summit, Green paper 2. European Creative Business Network.

Lehtiniitty, Markus (2020) Netflixin tilaajamäärä kasvoi peräti 15,77 miljoonalla korona-ajan kiihdyttämänä. Mobiili.fi blogit 22.04.2020.

Rautiainen, Pauli (2015) Kulttuuritapahtumien järjestäminen: Sääntelyn ja byrokratian purkamisen tarpeita koskeva kartoitus. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:21.

KIRJOITTAJA

Katri Halonen, YTT, FL, yliopettaja, Metropolia-ammattikorkeakoulu, katri.halonen(at)metropolia.fi

Yksi jos toinenkin kynänkäyttäjä saattaa kirjoittaa tekstin oopperaa varten. Eri asia on kuitenkin pystyä laatimaan todella hyvä libretto. Kirjoittajan eli libretistin täytyy olla tuhattaitoinen, musiikkia ja erityisesti laulamista hyvin tunteva, kirjallisilta taidoiltaan erinomainen, yhteistyökykyinen, muutoksiin ja joustoihin sopeutuva entiteetti, eikä sellaisia kasva joka oksalla. Tämä nyt edessäsi oleva artikkeli käsittelee tarkemmin hyvän libreton ominaisuuksia erityisesti säveltäjän ja ohjaajan näkökulmista.

Tunnetta, luonnetta ja jännitettä

Suurin osa oopperoista on draamoja (opera seria).

Libretossa pitää olla jokin suuri teema, esimerkiksi sota, vapaus, ympäristöolosuhteet, itsenäisyys tai hengellisyys. Teema pitää sisällään korkeintaan kaksi tarinaa, joissa esiintyy rakkautta, kuolemaa, hylätyksi tulemista, pettämistä ja niin edelleen. Tämä on ideaali.

Selkeät tapahtumat ja psykologiset jännitteet auttavat säveltäjää luomaan tunteisiin vetoavaa musiikkia, ja sitä ihmiset haluavat kuulla. Hyvässä libretossa tärkeintä on tunnetila, pathos. Kaivataan jatkuvia konfliktitilanteita, jotka ovat lihaa ja verta. ”Paperinmakuinen teksti on epäkiinnostava”, Kansallisoopperan dramaturgi Juhani Koivisto sanoo.

Yleisö toivoo suuria tunteita

Musiikkitoimittaja Tuulikki Närhinsalo on nähnyt lähes kaikki Suomessa esitetyt oopperat viimeisten kuudenkymmenen vuoden ajalta. Hän on kiinnittänyt paljon huomiota siihen, kuinka yleisö reagoi teosten sisältöihin. ”On olemassa vain muutama tarina”, Närhinsalo toteaa. “Ne kiinnittyvät tuttuihin perustunteisiin. Ihmiset pitävät samaistuttavista elementeistä. Yleisö toivoo suuria, pakahduttavia tunteita ja sitä, että oopperalla on selkeä alku ja loppu. Ympyrän on hyvä ikään kuin sulkeutua siinä vaiheessa, kun esirippu laskee.”

”Mutta komediat ovatkin sitten ihan oma lukunsa”, Juhani Koivisto huomauttaa.

Koomisessa oopperassa (opera buffa) lomittuvat juonen nokkeluus, harhautukset, väärinkäsitykset ja hupsut henkilöhahmot. Niihinkin tulee saada syvyyttä, sillä jatkuva vitsinheittely ei pidemmän päälle kiinnosta.

”Koomista oopperaa tehdään harvinaisen vähän. Kulttuurielämässä peräänkuulutetaan älykästä komediaa, fiksua farssia. Mutta sellaisen tekeminen on vaikeaa, eikä liian suuria taloudellisia riskejä tietenkään haluta ottaa.”

Lastenoopperoissa käytetään paljon riimitekstiä. Nasevat säkeet houkuttelevat musiikkia ryhdikkyyteen ja selkeyteen. ”Lastenoopperat vaativat pelkistettyjä henkilöhahmoja, joiden persoonat ovat riittävän erilaisia keskenään”, kuvailee oopperaohjaaja, Metropolian oopperakoulutuksessakin useita teoksia ohjannut Juulia Tapola. ”Joillekin karaktääreille voi kirjoittaa vaikka kuinka tiheää tekstuuria ja jotkut hahmot tarvitsevat laveampaa materiaalia. Säveltäjä todennäköisesti nappaa tekstiin sisällytettyjen tempojen idean ja myös säveltää vastaavalla tavalla.”

Säihkyvä sopraano, sankarillinen tenori, jylisevä basso

Tapolan mielestä nykyoopperoissa saisi esiintyä myös enemmän ensemblejä. ”Tertsetit, kvartetit, kvintetit ynnä muut antavat säveltäjälle loistavan mahdollisuuden luoda upeaa polyfonista kudelmaa säilyttäen silti kaikkien laulajien ominaispiirteet.” Hän toivoo myös, että lastenoopperan teksti sisältäisi kultaisen leikkauksen suhteita. ”Jos lähdetään siitä, että oopperassa on kaksi näytöstä, tulisi ensimmäisen näytöksen lopun kohota, jotta jännitettä ja kiinnostusta jatkoon voitaisiin ylläpitää myös väliajalla pullamehujen lomassa kysyen ja pohtien, mitä seuraavaksi tapahtuu?”

Kelpo libretto sisältää siis hyvän tarinan lisäksi monipuolisen henkilögallerian.

Ihmisäänen tarkkaan tunteva säveltäjä saa erilaisista äänityypeistä eli fakeista niiden parhaat ominaisuudet esiin. Yleisö haluaa kuulla säihkyvää sopraanoa, sankarillista tenoria, koloratuurilivertelyä, jylisevää bassoa. Fakkien rikas käyttö lisää oopperan tehoa ja taikaa.

Hyvä libretisti osaa kuvitella

Ennen kirjoitustoimeen ryhtymistä on mietittävä − mieluiten säveltäjän kanssa − tulevan oopperan tyyli. Onko kyse proosallisesta vai runollisesta teoksesta vai kummastakin, muotoutuuko musiikki resitatiiveista ja musiikkinumeroista: aarioista, duetoista ja muista ensemblekohtauksista vai onko ooppera läpisävelletty? Jälkimmäinen viittaa sävellystapaan, jossa ei käytetä puherepliikkejä ja jossa on vain vähän toistoa ja kertautuvia elementtejä. Käytetäänkö suurta vai pientä kuoroa vai käytetäänkö sitä ollenkaan, päädytäänkö nais- vai mieskuoroon ja niin edelleen.

Tämän kaiken selvittyä tulee huomioida libreton tyyli: onko kysymyksessä epookki, onko historiallisilla seikoilla merkitystä kielen kannalta ja millaisia roolihahmot ovat. Sitten on luotava libreton rakenne. Ellei säveltäjän kanssa ole muusta sovittu, kannattaa lähteä liikkeelle väljästi mutta perinteisesti: synopsis – kohtausluettelo – aikajana -rakenne auttaa kirjoittajaa pitämään ohjat käsissä. Näin voidaan välttää sekä rönsyäminen että paikallaan polkeminen. Synopsis selvittää lyhyesti oopperan päätapahtumat, kohtausluettelo määrittää musiikilliset kohtaukset, ja aikajana selvittää kohtausten ja täten koko oopperan pituuden.

Erityisen tärkeää on huolehtia kielen musiikillisuudesta, soinnillisuudesta ja sanojen yhteensopivuudesta. Koska sanoja ei voi olla paljon, on niiden oltava äärimmäisen hyvin valittuja. Ainoakaan ei saa olla turha, mutta jokaisen pitää olla draaman kannalta tarpeellinen. Sanojen ja äänteiden rytmiikka on tärkeää, samoin tekstin yleinen ymmärrettävyys. ”Ei mitään metakieltä, eihän sellaisesta kukaan mitään tajua!” Koivisto huomauttaa.

Yleisesti ottaen näytelmätyyppiset dialogit toimivat lähinnä resitatiiveissa. Puhenäytelmissä usein varotaan monologeja, mutta libretoissa niitä tarvitaan. ”Oopperalibretoissa täytyy olla monologeja!” painottaa oopperalaulaja Matti Kuronen. ”Länsimaisen ihmisen elämänkokemukseen kuuluu alati läsnä oleva yksinäisyys, syvälle itseen meneminen, paatos ja perinteinen eetos. Ne synnyttävät roolihahmon luonnekuvan, imagon. Yleensä aariaksi sävelletyssä monologissa roolihahmo voi kertoa syvimmät tunteensa ja haaveensa, ja näin saadaan myös säveltäjälle paikka säveltää elämää suurempaa musiikkia.”

Monologeja esiintyy myös musikaaleissa. Esimerkiksi Disneyn musikaaleista löytyy aina niin sanottu ”I want” -laulu, jossa päähenkilö noin vartin päästä teoksen alusta astuu näyttämölle, esittelee itsensä ja toiveensa tunteisiin vetoavalla cavatinalla.

Hengitys määrittää säkeen

Libreton tyyli on siis joko etukäteen sovittu tai vapaata valintaa. On tärkeää, että teksti on laulettavaa ja runollista, soivaa ja musikaalista.

Informatiivisten sanojen tulee olla painavasti esillä, jotta niihin on musiikillisesti järkevää tarttua. Syntaksin tulee olla yksinkertaista eivätkä virkkeet saa olla liian pitkiä – säkeen pituus on se, jonka laulaja laulaa yhdellä hengityksellä. Raskaille äänityypeille on paras kirjoittaa leveää laulettavaa, keveämmät äänet taas selviävät helpommin tikuttavasta tekstistä.

”Jotkut säveltäjät tahtovat valmiiksi tavutettua tekstiä. Tämä on tärkeää nuottien aika-arvojen ja sijoittelun kannalta”, säveltäjä Kimmo Hakola sanoo. ”Silloin tällöin ilmenee, että kirjoittajalla on vaikeuksia tavuttaa erityisesti diftongeja.”

Jos oopperaa kaavaillaan kansainväliseen levitykseen, täytyy libretto kirjoittaa suoraan jollekin valtakielelle, esimerkiksi englanniksi. Silloin suomenkielinen kirjoittaja törmää tavutuksen kanssa helpostikin seinään. “Se on sitten siinä”, Hakola kuittaa.

Libretistin tulee lisäksi käsittää vielä säveltämättömän musiikin viemä aika. Kirjoittajan täytyy pystyä kuvittelemaan mahdolliset resitatiivien paikat, dramaattiset nousut, huippuhetket ja suvannot. Oikeanlainen teksti toimii säveltäjälle houkuttimena ja mielikuvituksen ruokana. Pahin yhteistyön ongelma voi olla se, ettei libretisti tunne musiikkia riittävän syvällisesti.

Kun oopperaproduktio on pyörähtänyt käyntiin, sitä on vaikeaa keskeyttää, vaikka esimerkiksi libretossa huomattaisiin vakavia puutteita. ”Siksikin librettojen tarkastajana pitäisi aina käyttää ammattidramaturgia”, Koivisto painottaa.

Säveltäjän ja libretistin yhteistyö on toivottavaa

Ranskalainen barokkisäveltäjä Jean-Baptiste Lully (1632−1687) teki ystävänsä, näytelmäkirjailija Molièren (1622−1673) kanssa diilin: Molière velvoitettiin käyttämään teoksissaan ainoastaan Lullyn musiikkia ja vastapalvelukseksi Molière kirjoitti Lullylle oopperalibrettoja. He ovat esimerkki säveltäjän ja libretistin saumattomasta yhteistyöstä, mutta aina se ei ole niin yksinkertaista.

”Yhteistyö libretistin ja säveltäjän välillä on toivottavaa, tosin yhteistyön määrä riippuu pitkälti siitä, millainen sopimus on tehty”, Hakola huomioi. ”Tässä nousee keskiöön myös libretistin kompetenssi musiikin suhteen. Heikoilla on sellainen kirjoittaja, joka ei tunne musiikkia.”

”Olisi luotettava luovaan ajatteluun”, Kimmo Hakola miettii.

Säveltäjän ja libretistin olisi hyvä käydä luottamuksellisia keskusteluja, jotta kaikenlaiset ideat olisivat kummankin tiedossa koko prosessin ajan. Ohjaaja olisi syytä saada mukaan suunnitteluun tarpeeksi aikaisessa vaiheessa. Tällöin voitaisiin jo hahmotella eri paralleelien vuorottelua: välillä musiikki on vallalla, välillä voidaan nostaa tekstiä ja välillä visuaalista puolta.

Kirjoitustavan täytyy tukea oopperan henkilöitä

Myös Juulia Tapola suosittaa yhteistyötä ohjaajan, säveltäjän ja libretistin välillä. ”Olisi erittäin tärkeää pystyä kommunikoimaan säveltäjän kanssa esimerkiksi äänikaraktääreistä. Libretistin on vaikea kirjoittaa tekstiä hahmolle, jonka ominaisuuksia ei ole valmiiksi päätetty, mikäli hän ei itse voi niihin vaikuttaa. Kirjoitustavan täytyy tukea oopperan henkilöitä ja antaa jokaiselle roolityypille oma tapa ilmaista itseään.” Tekstin luonteikkuus auttaa henkilöhahmoja näyttämöilmaisussa ja helpottaa myös säveltäjän työtä.

Henkilöhahmojen psykologista syvyyttä tulee myös pohtia. On eduksi, jos roolihenkilöt eivät ole liian stereotyyppisiä. Näytelmissä ja romaaneissa on hahmoilla jo valmiit karaktäärit, mutta niistäkin voi kaivaa esiin ne särmikkäimmät ominaisuudet, jotka innoittavat säveltäjää antamaan musiikille lisää luonnetta. Tekstin tehtävä on luoda kuvia, tunnetiloja ja sellaista väreilyä, josta säveltäjä inspiroituu. Libretisti voi yrittää vaikuttaa musiikin tempoihin ja tiheyteen, mutta säveltäjä päättää niistä viime kädessä.

Onhan ooppera kuitenkin ennen kaikkea sävellys!

Teksti on jälkimmäinen osa kirjoittajan oopperalibrettoja koskevasta artikkelista. Se on julkaistu aiemmin 29.4.2020 Nuoren voiman Jutut-osiossa https://nuorivoima.fi/lue/juttu/jokaisen-oopperan-takana-on-libretto.

Kirjoittaja Leena Sainio on helsinkiläinen laulaja, laulupedgogi ja runoilija.