Epävarmuus, massakäyttäytymisen muutos, talouskriisi, eristäytyneisyys… korona on tuonut mukanaan uuden maailman, jossa poliittisella päätöksellä on lamautettu mm. kulttuurin tapahtumatuotanto oopperasta baarin trubaduurilaulajaan. Saman shokin keskellä on opittu jotain tärkeää: nähty jaettujen kokemusten ja kohtaamisten merkityksellisyys.

Poikkeustilan ohella puhutaan yhä vahvemmin uudesta normaalista. Futuristit (kts. Pine 2020, Boswijk 2020, Clusini 2020) ennakoivat, että reseptiä koronan jälkeiseen elämään ei voi etsiä menneisyydestä. On tärkeämpää kysyä, mitä epidemiasta seuraa ja mitä tapahtuu, kun tämän on ohi? Ja ehkäpä tottua ajatukseen, että tämä ei tule olemaan ehkä koskaan ohi. Muuttamalla aikaisempaa toimintaa epidemioiden kanssa eläminen tulevaisuudessa helpottuu. Millaista on sitten tuo uusi normaali?

Uusi etänormaali kulttuurin foorumina

Elämystalouden liiketoimintamallien keskeinen analyytikko Albert Boswijk arvioikin, että ne liiketalouden alueet, joiden toiminnan julkisen sektorin säätely on kokonaan lopettanut, voivat pärjätä vain muuntamalla koko toimintansa digitaaliseksi (Clusini 2020, 5). Suomessakin näin on monessa tapauksessa käynyt ja myös yleisö on löytänyt striimattuja teatteri-, musiikki- tai muita esityksiä aiempaa enemmän (kts. Weckström 2020). Yhtenä suurena tapahtumana esimerkisi vuoden 2020 vappu Helsingissä JVG:n Senaatintorin virtuaalisen vapun muodossa (Vanha-Majamaa 2020). Samalla kun kokemus on siirtynyt julkiselta alueelta olohuoneisiin, yleisötapahtumasta yksityiseksi ja fyysisestä kokemuksesta digitaaliseksi. Uusi normaali saattaa värittyä vahvasti kotona koettujen digitaalikokemuksen kehykseen.

Digikokemusten sisällöt ovatkin vahvasti kehittyvä kulttuurituotannon alue. Koronaepidemian voittajiin kulttuurin kentällä kuuluvat vahvasti peliteollisuuteen kiinnittyvät toimijat (2021). Amerikkalainen räppäri Travis Scott antoi live-konsertin 23.4.2020 Fortnite peliympäristössä osana Astronomical -kiertuettaan (Scott 2020). Konsertti keräsi paikalle 27.7 miljoonaa Fortnite pelaajaa, jotka pystyivät kontrolloimaan omaa peliavatartaan ja myötäelämään sitä kautta musiikin mukana. Vaikuttaa siltä, että millenniaaleille peliympäristöt ovat muodostumassa luovan ja taiteellisen ilmaisun alusta, joka tarjoaa jo valmiiksi ympäristöön tottuneen yleisön.

Kokemus vaikuttaa win-win tilanteelta sekä pelialustalle että artistille. Travis Scott kykeni tuottamaan lehdistö- ja markkinointisisältöjä aikana, jolloin esiintymisiin pohjautuva näkyvyys on monella tapaa mahdotonta. Samalla hän löysi aikaisempaa laajemman yleisön Fortniten pelaajakunnan ollessa keskimäärin nuorempia kuin Scottin normaali fanikunta. Samalla konsertti toi Fortniten käyttäjiksi taiteilijan mukana uusia käyttäjiä, jotka eivät olleet aikaisemmin pelanneet (kts. Scott 2020, Clusini 2020b). Yksi konserttien digitalisoitumisen voittajista on Wave, joka julkaisi kesäkuussa 2020 keränneensä 30 miljoonan dollarin rahoituksen muuttaakseen taiteiljoita animoiduiksi hahmoiksi virtuaalimaailmassa jossa heidän liikkeensä animoituvat hahmon liikkeiksi (Takashi 2020). Waven liikeideana on interaktiivisen kokemuksen luominen: sekä taiteilijan että yleisön liikkeet tuodaan osaksi virtuaalielämystä perinteisen livestreamauksen sijasta.

Kohtaamisen magiikka, korvaako sitä mikään?

Virtuaalitapahtumissa näyttää olevan kaksi varsin erilaista kenttää. On ilmaistapahtumat, joissa tavoitteena ei ole suora kaupallinen hyöty, vaan pikemminkin erilaiset palvelufunktiot. Näiden rinnalla on kasvava määrä kehittyneitä alustoja, joilla kehittyneitä alustoja, joilla digitaalista tapahtumien tuotantoa tehdään tapahtumatuotannon ammattilaisten ja hyvien moderaattorien yhteistyönä. Niissä hyödynnetään innovaatioita ja luovuutta – sanalla sanoen niissä virtuaalinen asiakaskokemus on muotoiltu juuri virtuaalista alustaa varten, onlineen siirtämisen sijasta (Clusini 2020, 35).

Mutta onko virtuaalikonserteista fyysisen konsertin korvaajaksi? Alalla tuntuu olevan vahva näkemys: ”ei ole”. Tämä taitaa kuitenkin vahvasti yksinkertaistaa tilannetta. Virtuaalisuus on tuonut mukanaan uusia yleisöjä, foorumeja ja kokemuksia. Esimerkiksi virtuaalifestivaali Lost Horizon (2021) näyttää löytäneen oman globaalin osallistujakaartin, joka muodostaa interaktiivisen virtuaaliyleisönsä.

Ainakin Suomen perspektiivistä virtuaalisuus on mahdollistaa uudenlaisen vahvasti kansainvälisen festivaalikokemuksen ilman matkustamista ja vieläpä varsin alhaisilla festivaalilippujen hinnoilla.

Taloudellisesti kannattavan virtuaalifestivaalin saavuttaminen on haastavaa ja saattaa kulkea kohti yhteistyöstä esimerkiksi pelialustojen kanssa. Toisaalta virtuaalisuuden kautta mahdollistuu osallistuminen myös tapahtuma-alan varsin eksklusiivisille festivaaleille, kuten Burning Man festivaalille, joka toteutettiin vuonna 2020 virtuaalisena (Bender 2020).

Työni puolesta osallistun säännöllisesti erilaisiin virtuaalikonferensseihin, joiden toimintaresepti on varsin kaavamainen. Usein kiinnostavienkin puheenvuorojen sarjan jälkeen tulen heitetyksi satunnaisiin pienryhmähuoneisiin keskustelemaan ja jakamaan ajatuksia satunnaisten henkilöiden kanssa.

Verkostot tuntuvat kansainvälisemmiltä kuin aikaisemmin. Samalla kontaktien satunnaisuus on tuonut mukanaan keskustelujen keveyttä. Siirtymä tosielämän yhteistyöhön tuntuu vaikeammalta tuhansien kilometrien päässä olevan asiantuntijakollegan kanssa.

Siispä juututaan kovin usein ajatusten vaihdon tasolle, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa. Sinänsä satunnaiset kohtaamiset ovat usein uusien oivallusten alustoja joista myös yleisössä ollut muistaa myöhemmin tapahtuman.

Kaipaa kuitenkin toimintaa, jonka suunnittelussa toisen toimintaympäristön tunteminen on lähtökohta hedelmälliselle yhteiskehittämiselle. Koen, että verkostoituminen ei ole itsetarkoitus ja toisinaan siihen käytetty aika tuntuu osaltani turhalta. Koin tarvetta nähdä polku, jossa ajatusten jakaminen johtaa omassa työarjessa näkyväksi toiminnaksi. Ilolla olen huomannut, että syksyn 2020 aikana yhä useammassa konferensseissa oli kuratoituja tapaamisia (esimerkiksi Creative Budeaucracy Festival 2020 ja Saksan EU-puheenjohtajakauden konferenssi Coping with the crisis with creativity: CCI innovations beyond the crisis). Tapaamisien pienryhmissä päästiin esittelyjen ohella paikantamaan myös ongelmia ja hetkittäin jopa yhteiskehittämään niihin ratkaisumalleja. Näissä tapaamisissa on siirretty tunnustelevasta tutustumisesta merkityksellisiin kohtaamisiin. Ilman uutta normaalia, jota leimaavat globaalit asiantuntijoiden yhteistyöverkostojen muuntuminen ja avautuminen digitaalisiksi yhteisöiksi, tällaista ei ole aikaisemmin ollut nykyisessä mittakaavassa tarjolla.

Kulkeeko kulttuuri elämystaloudesta kohti merkityksellisyyttä ja muuntautumistaloutta?

Onko digitaalisuus sitten uusi normaali? Muuttuvatko ihmiset joustavasti täyttämään elämysnälkänsä digitaalisin sisällöin? Ainakaan alan tutkimuskirjallisuus ei viittaa siihen suuntaan. Tapahtumille ennakoidaan vahvaa paluuta, ihmisten kaipuu sosiaalisiin kokemuksiin muiden ihmisten kanssa ei näytä tyydyttyvän nykyisellä digiteknologialla. Uusi elämystalous kuitenkin poikkeaa aiemmasta: janoamme merkityksellisiä kokemuksia perheittemme, ystäviemme ja muun lähipiirimme kanssa.  Mikä tahansa kokemus ei enää riitä: vaan kokemuksen on sosiaalisen tarpeen ohella täytettävä kokemaamme merkityksellisyyden tarvetta (Pine & Gilmore 2019, Clusini 2020, kts. myös Aalto-Setälä 2005). Mieleen jäävä kulttuuritapahtuma ei ole vain järisyttävä kokemus, se on osa yksilön elämänpolkua.

The European Centre for the Experience and Transformation Economyn johtaja Albert Boswijk on sanoittanut vahvasti elämystalouden lähtökohtia (kts. 2012) ja siirtänyt viime vuosina näkökulmansa muuntautumistalouden näkökulmaan (kts. 2017 & 2020).

 Elämystaloudesta kuljetaan parhaillaan kohti muuntautumistaloutta (Boswijk 2020). Sellaista taloutta, jonka keskeisin kilpailuvaltti on kokemuksen sijasta muuntautuminen, joka luo merkityksellisyyttä.

Muuntautuminen tuntuu olevan mediassa paljon käytetty sana korona-haasteiden edessä. Kauppalehti (2020) julisti, että Senaatintori muuntautuu suureksi kesäterassiksi. Helsingin uutiset (2020) kertovat punavuorelaisen kivijalkaravintolan muuntautuvan deliksi ja paikallisyhteisöt kannattelevat ihmiskontakteja vältellen yhteisöllisyyden tunnetta esimerkiksi muuntamalla joulupolun jouluikkunapoluksi (Itä Häme 2020). Elämysten paikkojen ja kuluttamistapojen rinnalla kyse on myös syvemmästä muuntautumisen trendistä. Muuntautuminen linkitetään yhä vahvemmin yksilöön: yksilö kaipaa henkistä kasvua ja tilaa pohtia kuka on ja mihin on menossa. Muuntautumisesta on tullut oma monitieteinen tutkimushaaransa (kts. esim. Boswijk 2020, Pine & Gilmore 2019).

Merkityksellinen muuntautuminen on näyttäytynyt kiinnostavasti jo esimerkiksi hyvinvoinnin alueella esimerkiksi kuntoilun, ruokavalion ja hengellisen kasvun teille opastavien sisältöjen, mahdollisimman henkilökohtaisten valmennusohjelmien muodoissa. Kulttuuri tarjoaa vahvoja välineitä myös merkityksellisyyden tunteen äärelle pysähtymiseen. Kulttuurin keinoin voidaan lisätä ihmisten onnellisuuden ja merkityksellisyyden tunteita, aktivoida ihmisiä etsimään uusia kokemuksia sekä pitämään mielensä virkeänä (Korhonen 2017). Samalla kulttuuritoiminta tukee ihmisten elämänhallintaa ja luo mahdollisuuksia luoda uusia ihmissuhteita ja verkostoja. Näiden ytimessä on yhdessä kokemisen traditio: sosiaalinen osallistuminen ja kokeminen osana kulttuuriyleisöä on nähty erityisen vaikuttavaksi.

Kulttuurituottajasta merkitysten tuottajaksi

Musiikin digitalisoinnin polulla Spotify on muuttanut radikaalisti kuluttajakäyttäytymistä. Saman vaikutuksen teki elokuva-alalle Netflix. Onko jo nyt nähtävissä, miten polku Covid-19 viruksen kiihdyttämänä muuttaa tapahtumakenttää? Uudessa normaalissa turvallisuustietoisuus on varmasti lisääntynyt ja ehkäpä se jopa kuljettaa osaa kuluttajista digitapahtumien vakioasiakkaiksi.

Ammattitapahtumiin uuden normaalin aikakauden keskustelujen yhteydessä liitetään yhä vahvempi asiakaskohtainen kustomointi. Tapahtumia lyhennetään ajallisesti, mutta samalla kuluttaja odottaa yhä paremmin häntä varten räätälöityä kokemusta. XR maailma tarjoaa mahdollisuuden koskettaa ja liikuttaa ihmistä henkilökohtaisella tasolla ilman fyysisiä tosielämän esteitä. Tutkijat maalailevat uutta asiakaskokemusta vahvasti yksilön haluun muokattavana palveluna (kts. Alusini 2020, 40-44, Pine 2020). Siinä kokija voi sukeltaa ilman fyysistä kosketusta mukaansatempaaviin vahvan jäljen jättäviin kokemuksiin hänelle räätälöidyn kokemussuunnittelun luotsaamana. Hän voi myös itse vaikuttaa kokemukseensa ja toimia kyytiläisen sijasta ohjaajana sekä olla osa luovaa prosessia. Virtuaalinen ympäristö mahdollistaa myös uuden tyyppisen yhteistyön, jossa voidaan mallintaa ketterästi reaalimaailman ratkaisuja virtuaalisina kokeiluina tai esimerkiksi pelillistettynä pakohuoneena osana ihmisten yhteisöllistä kehittämisyhteistyötä.

Kulttuurituotannon AMK-koulutuksen opintojaksoilla tapahtumien suunnittelu, toteuttaminen, markkinointi ja asiakaslähtöinen jatkuva kehittäminen ovat olleet keskeisiä teemoja. Koulutuksen suunnittelijana olisi kiusaus ajatella, että pian palaamme jälleen kasvotusten tapahtuvien kohtaamisten äärelle. Tuohon paluuseen ei voi kuitenkaan juuttua. Uusi normaali voimistaa tarvetta uudelleen räätälöidä tapahtujakonsepteja, ansaintalogiikkoja ja yleisökokemuksia epidemian kestäväksi.

Hybriditapahtumissa kokemussuunnittelu edellyttää vahvaa tapahtumatuotannon osaamista, johon yhdistyy teknologinen osaaminen ja myös luovuus. On uskallettava haastaa IT-sektorin toimijoita uusien visioiden toteuttajiksi ja yhteiskehitettävä uudenlaista tapahtumakenttää, joka teknologien rajoitteista huolimatta tai mahdollisuuksista iloiten kykenee tarjoamaan asiakkaalle tartuntaturvallisen, merkityksellisen, osallistavan ja koskettavan kulttuurielämyksiä.

Jos jotkut, niin tapahtuma-alan ammattilaiset ovat tottuneet ratkaisemaan ongelmia. Heillä on mielikuvitusta ja visioita, ja vankka kokemus visioiden toteuttamisesta käytännössä. Heitä on lupa odottaa myös uusia ratkaisuja, sellaisia avauksia joita muille ei ole ehkä vielä tullut paniikkimielialassa vielä mieleen. Sanotaan, että usein asioita kaipaa vasta kun sen menettää. Näin on ainakin omalta osaltani käynyt fyysisten jokaisella solulla läsnäoloon pohjautuvien kulttuuritapahtumien osalta. Kaipaan kohtaamisia, tuoksuja, ääniä, tunnelmaa ja ennen kaikkea jaettua yhteistä kokemusta. Uskon, etten ole likimainkaan ainoa, joten uusi normaali tuo varmasti mukanaan myös jotain vanhaa ja hyvää.

LÄHTEET

Aalto-Setälä (2005) Merkitystalous. Kirjapaja.

Bender, Andrew (2020) Burning Man 2020 Goes Burn-From-Home, Courts Potential Global Audience. Forbes 27.8.2020.

Boswijk, Albert, Peelen, Ed & Olthof, Steven (2012) Economy of Experiences. The European Centre for the Experience and Transformation Economy. Van Lindonk & De Bres special projects.

Boswijk, Albert (2017) Transforming Business Value through Digitalized Networks: A Case Study on the Value Drivers of Airbnb. Journal of Creating Value. 2017;3(1):104-114.

Boswijk, Albert (2020) The (huge) impact of COVID-19 on the economy and the Experience Economy: case studies.  Teoksessa Alessia Clusini. The Future of Experiences and Events Summit.

Clusini, Alessia (2020) What Happens After COVID-19. Sharing 80 ideas and consumer trends on the future of society, culture, marketing, tech, entertainment, events, WFH, and tools to deal with the New Normal to come. The Future of Experiences and Events Summit, blogit 2.7.2020.

Clusini, Aleesia (2020b) Calling out 1 Bullshit on Gen Z: Social Distancing is the End of All Live Events. Trubesagency.com blogi 19.6.2020.

Coping with the crisis with creativity: CCI innovations beyond the crisis (2020) Saksan EU-puheenjohtajakauden luovan alan konferenssi. ECBN – European Creative Business Network.

Creative Bureaucracy festival 2020.

Helsingin uutiset (2020) Kivijalkayritykset kamppailevat nyt olemassaolostaan – pieni punavuorelaisravintola muuntautuu deliksi. 25.3.2020.

Itä-Häme (2020) Sysmän perinteinen joulupolku muuntautui jouluikkunapoluksi. 30.11.2020.

Kauppalehti (2020) Senaatintori muuntautuu suureksi kesäterassiksi, kun Helsinki höllää byrokratiaa – tarkoituksena elvyttää kaupunkielämää. 25.5.2020.

Lost horizon festivaali (2021)

Korhonen, Marko (2017) Kulttuurin merkitys kansalaisen arjessa ja elinympäristössä. Taiteen edistämiskeskuksen blogisarja 100 puheenvuoroa taiteesta.

Pine, B. Joseph & Gilmore, James H. (2019) The Experience Economy. Kindle Edition. Boston, Massachusetts: Harvard Business Review Press.

Pine, Joseph (2020) The End of the Experience Economy? Luento 17.6.2020.

Scott, Travis (2020) Travis Scott and Fortnite Present: Astronomical (Full Event Video).

Takahashi, Dean (2020) Wave raises $30 million for superstars to stage virtual concerts. Venturebeat 10.6.2020.

Vanha-Majamaa, Anton (2020) JVG järjesti Senaatintorilla virtuaalisen vapun sadoille tuhansille, ja tunnelma oli aavemainen. YleX 1.5.2020.

Weckström, Kaisa (2020) Korona pisti kulttuuri- ja viihdetoiminnan polvilleen. Tilastokeskuksen Tieto & Trendit artikkeli 18.12.2020.

De Voldere, Isabelle, Fraioli, Martina, Blau, Antonia, Lebert, Sina, Amann, Sylvia & Heinsius, Joost (2021) Cultural and creative sectors in post-COVID-19 Europe. Crisis effects and policy recommendations. CULT Committee. European Union.

KIRJOITTAJA

Katri Halonen, YTT, FL, yliopettaja, Metropolia-ammattikorkeakoulu, katri.halonen(at)metropolia.f

Koronapandemia heitti varjonsa viime vuoteen tavalla, johon emme ole länsimaissa tottuneet. Myöskään opetus- ja kulttuuriministeriö, Suomen Akatemia sekä Tieteellisten seurain valtuuskunta eivät aavistaneet, miten ajankohtaiseksi niiden tasan vuosi sitten 9.1.2020 lanseeraama tutkitun tiedon teemavuosi 2021 aiheensa puolesta osoittautuisi. Teemavuoden tavoitteeksi jo silloin asetettiin tutkitun tiedon ja sen lähteiden, kuten tilastojen, selvitysten ja analyysien esiin nostaminen. Päämääränä oli tehdä tutkitusta tiedosta entistä näkyvämpää ja saavutettavampaa sekä lisätä ymmärrystä tiedon luonteesta, johon kuuluu sen päivittyminen uusien tutkimustuloksien myötä. Tutkitun tiedon teemavuoden ohjausryhmän varapuheenjohtaja, johtaja Erja Heikkinen opetus- ja kulttuuriministeriöstä on muotoillut asian seuraavasti:

Tutkittu tieto on sivistyksen rakennusainetta ja maailmankuvan pohja. Yksilöiden ja yhteisöjen syrjäytymisen estäminen ja osallisuuden vahvistaminen ovat parasta lääkettä vaihtoehtoisia totuuksia ja salaliittoteorioita vastaan. TKI-tiekarttaa toimeenpannaan myös madaltamalla kynnystä lähestyä ja hyödyntää tutkittua tietoa osana jokaisen arkea.

Kulttuuriala mukaan tiedon hyödyntämiseen

Olemme olleet yllättävän kriisin keskellä siksi, ettei koronaviruksen leviämisestä, käyttäytymisestä ja seurauksista aluksi tiedetty juuri mitään. Infektiotauteihin, virologiaan tai zoonoosiin, tehohoitoon tai rokotekehitykseen erikoistuneita lääkäreitä ja tartuntojen mallintamiseen perehtyneitä tilastotieteilijöitä tarvittiin siksi eturintamaan. Suomessa annettiin nopeasti selvitystehtäviä myös niin sanotuille valtakunnan talousviisaille siitä, miten voitaisiin minimoida koronarajoitusten mukanaan tuomat negatiiviset taloudelliset vaikutukset. Ehkäpä muutamaa psykologia tai sosiaalitieteilijääkin haastateltiin, sillä hyvin turvatuissa oloissa kasvaneet saattoivat saada ahdistusoireita tai pelkotiloja sellaisen ilmiön kohdatessaan, johon yhteiskunnalla ei ollut tarjota heti tepsiviä parannuskeinoja eikä edes varmuutta terveydenhoitokapasiteetin riittävyydestä.

Nyt kun pandemiasta tiedetään huomattavasti enemmän, ammattikorkeakoulujen kulttuurialat voisivat reagoida yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja tuoda aktiivisesti esiin sellaisia näkökulmia, jotka kumpuavat heidän erityisosaamisestaan? Mitkä seikat edistävät resilienssiä, toipumista, toiveikkuutta ja paineensietoa? Mikä tuo ihmisille lohdutusta menetysten kohdatessa? Emmehän yleensä pyydä tällaisiin kysymyksiin vastauksia THL:n pääjohtajalta tai VTT:n materiaalitekniikan tutkimusprofessorilta. Meillä jos kellään olisi nyt hyvä tilaisuus tarjota tutkittua tietoa ja näkökulmia, joita työksemme ammennamme humanistisesta perinnöstä ja taiteen tekemisen ihmismieltä eheyttävästä ja yhteisöllisyyttä lisäävältä alalta.

Taiteilla ja niihin kytkeytyvällä monipuolisella tieteellisellä tutkimuksella on pysyvä arvo aloina, joissa ”voidaan keskustella, kiistellä ja sen kautta lisätä ymmärrystä ihmisen toiminnan ja kulttuurin luonteesta ja merkityksestä ja joiden kaikkien tutkimuskysymyksen keskiössä on todella suuret, ikuiset kysymykset siitä, mitä on olla ihminen − yksilönä ja ryhmässä” (Reisz 2020).

Vaikkapa historiallinen tieto ei ole ennakkotapaus tai kaava, jota voi soveltaa nykypäivän tilanteisiin, vaan se kannattaa mieltää keinona identifioida ihmisten käyttäytymistä ja sen seurauksia erilaisissa kriisitilanteissa.

Esimerkiksi Saksassa pitkät perinteet omaava Leopoldina-tiedeakatemia on julkaisut tutkijoiden ja tiedemaailman toimijoiden ryhmänä tuottamia kannanottoja koronakriisin selättämiseksi. Kolmas, elokuussa julkaistu ”Coronavirus-Pandemie − Die Krise nachhaltig überwinden” on noussut kansainvälisestikin esimerkin asemaan siksi, että 26 tekijästä valtaosa oli muita kuin lääketieteilijöitä tai virologeja: filosofeja, tieteenhistorioitsijoita, teologeja, kasvatusalan ammattilaisia ja oikeustieteilijöitä on katsottu tarvittavan navigoimaan vaikeakulkuisella yksilön oikeuksien ja kansanterveyden välisellä rajapinnalla.

Tällainen kokoonpano ei saanut poliitikoilta ja yleisöltä pelkästään päänsilitystä, mutta yhden raportin kirjoittajan, Max Planck -tieteenhistorian instituutin johtaja Jürgen Rennin mukaan ”kyse on monimutkaisesta, systeemisestä kriisistä, jolloin sitä pitää analysoida kaikilta mahdollisilta katsantokannoilta. Myös vihreät arvot ja kestävä kehitys ovat tärkeä näkökulma: kun kaupungistuminen on tiivistänyt ihmisten ja eläinten yhteistä elinpiiriä, zoonoosia tapahtuu yhä useammin. Covid-19 ei todellakaan ole ainoa, vaan ovella odottaa muitakin potentiaalisia pandemian aiheuttajia.”

Myös Nordrhein-Westfalenissa, Saksan suurimmassa osavaltiossa, perustettiin poikkialainen neuvoa antava asiantuntijaryhmä. Siihen kutsuttiin maailman johtava Immanuel Kant -tutkija Otfried Höffe, jonka tehtävänä oli ”tehdä hankalia kysymyksiä” ja pitää huolta siitä, etteivät asiantuntijat ohittaneet sellaisia kysymyksiä, jotka ylittivät heidän osaamis- tai mukavuusalueensa. Höffen mukaan ”tässä tehtävässä, jos jossain, filosofian parissa 2500 vuoden ajan kertynyt kokemus kysyä asioiden perusteita oli suuri etu”. (Matthews 2020.)

Kokonaisuudessaan taide ja kulttuuri yhteiskunnassa laajasti vaikuttavana, rajoja ylittävänä ja asioita yhteen sitovana tekijänä tunnistetaan ja tunnustetaan koko ajan laajemmin (Ruusuvirta 2020).

Silti kulunut koronavuosi juuri taiteen ja kulttuurin aloilla on tehnyt näkyväksi alalla toimivien taloudellisesti heikon aseman. Pandemian ja sen edellyttämien sulkutoimien vaikutukset kulttuurialan ammattitoimintaan ovat olleet merkittäviä erityisesti fyysiseen läsnäoloon perustuvilla taiteenaloilla. (Karttunen ja Mäenpää 2020; Florida ja Seman 2020).

Huhuu korkeakoulut, kuuleko kukaan?

Luovilla ja kulttuurialoilla pandemia on paljastanut rakenteellisen haurauden ja kyvyttömyyden suojautua taloudellisilta iskuilta. Millaisia puheenvuoroja alan korkeakoulut ovat asiasta esittäneet ja millaisia keskusteluja käyneet? Onko tehty itsearviointeja tai perustettu laatujärjestelmien mukaisia asiantuntijapaneeleita, jotta kulttuurialan koulutuspaikkamäärät olisivat jossain suhteessa alueen elinkeinorakenteeseen. Onko kulttuuriyrittäjyyskoulutus varmasti ajan tasalla sen suhteen, mitä sisältöjä alalle hakeutuvat tarvitsevat? Onko ylipäätään eettistä rakentaa yrittäjyystutkintoja tai -kokonaisuuksia kulttuurialalle ilman, että on analysoitu niin sanottua pakkoyrittäjyyttä korkeakoulutettujen taiteilijoiden ja kulttuurialan toimijoiden ainoana toimeentulon keinona. Ovatko yrittäjyyskoulutusta tarjoavat tahot tai kouluttajat itse kokeilleet yrittäjyyttä?

Voidaan myös kysyä, millaisella ammattitaidolla kulttuuriyrittäjyyttä opiskelevien liiketoiminta- tai markkinointisuunnitelmia arvioidaan? Jokaisen ohjaavan opettajan tulisi käsi sydämellä miettiä, vaihtaisiko opiskelijansa kanssa paikkaa. ”En vaihtaisi, mutta…”-vastauksen kohdalla oikea johtopäätös olisi olla hyväksymättä opiskelijankaan kohdalla yhtään sellaista liikeideaa, johon ei itse olisi valmis sijoittamaan aikaa tai rahaa.

Tutkimusten mukaan kiinteää palkkaa suurista organisaatioista saavat ovat − luonnollisestikin − pärjänneet kriisissä paremmin kuin freelancerit. Kulttuurialoilla nimenomaan itsensä työllistävien määrä on keskimääräistä suurempi. Pandemian aikana kulttuurialan työntekijät ovat useissa Euroopan maissa pudonneet myös tukijärjestelmien ulkopuolelle, eikä työtehtävien varalle ole peruutusturvaa. (Karttunen ja Mäenpää 2020.) Yhdysvalloissa luovalta alalta on hävinnyt työpaikoista 30 % ja maksetut tai ansaitut kuukausipalkat ovat vähentyneet 15 prosentilla. Maan suuressa mittakaavassa se tarkoittaa, että Covid-19-pandemian takia häviää 2,7 miljoona luovan alan työpaikkaa ja sektorin liikevaihdosta sulaa 150 miljadia dollaria. (Florida ja Seman 2020).

Kulttuuritaloutta kuvataan usein poikkeukselliseksi tai jopa julmaksi alaksi.

Luovien alojen taloudellista organisoitumista ja toimintalogiikkaa leimaa epävarmuus, joka johtuu kuluttajan reaktioiden ja kulttuurituotteiden kysynnän vaikeasta ennustettavuudesta. Epävarmuus johtaa tuotteiden ja tuottajien ylitarjontaan. Alan toimijat arvostavat työnsä sisältöä ja tavoitteita niin paljon, että ovat valmiita tinkimään toimeentulostaan. (Karttunen ja Mäenpää 2020.) Ylitarjonta hyödykkeestä ja kilpailu työmarkkinoilla tuhansien muiden hyvin samanlaisen osaamisen ja koulutuksen saaneiden kanssa vaikuttaa myös siihen, että toimeentulo jää usein epäsäännölliseksi ja sattumanvaraiseksi.

Normaaleinakin aikoina taiteilijat elävät taloudellisessa epävarmuudessa ja jopa köyhyydessä. Luovan sektorin työntekijöillä on keskimäärin vähemmän tuloja ja puskurisäästöjä kuin muilla aloilla toimivilla ihmisillä, joilla on vastaava määrä koulutusta ja työkemusta. (Karttunen ja Mäenpää 2020.) Suomessa julkinen talous on ollut vaikeuksissa jo ennen pandemiaa ja kriisiin jouduttiin tilanteessa, jossa velkaantuminen on jatkunut pitkään. Kunnallisten kulttuuripalvelujen resurssitilanne oli monissa kunnissa vaikea jo ennen koronaa. Rahapelituottojen vähentyminen ja julkisen talouden kiristyminen eivät poistu pandemian jälkeen. Päinvastoin on oletettavaa, että julkisen talouden säästöpaineet kasvavat entisestäänkin. (Jakonen et al. 2020) Tämä voi osaltaan heikentää taide- ja kulttuuritoimialan edellytyksiä. Kulttuurialalla on erityisesti Suomessa kohtalonyhteys kriisiytyvään juliseen talouteen. Tulevaisuusvaliokunnan (2020) mukaan se on yksi lähitulevaisuuden avainkysymyksistä.

Taideyliopiston entinen rehtori Jari Perkiömäki ja hallituksen puheenjohtaja Heikki Lehtonen ottivat huhtikuussa (14.4) Helsingin Sanomien mielipideosastolla kantaa taiteilijoiden välittömään ja ankaraan tulonmenetykseen. He tekivät raikkaan ehdotuksen auttaakseen romahduksen partaalle ajautunutta alaa ja peräänkuuluttivat ylimääräistä apurahakierrosta kulttuuria tukevilta säätiöiltä niin, että OKM antaisi euron jokaista säätiöiden antamaa ylimääräistä euroa kohden.

Sain muutaman päivän päästä (17.4.) samassa lehdessä läpi jatkokirjoituksen edellä mainittuun mielipiteeseen ja argumentoin, että samalla kun katse kohdistetaan ministeriöön ja säätiöihin, kaikkien taide-, elokuva- ja kulttuurialan opetusta antavien korkeakoulujen tulisi katsoa peiliin ja arvioida omia resurssejaan auttaa kasvattejaan. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus on korkeakoulujen lakisääteinen tehtävä. Yhdeltä osaltaan se tarkoittaa, että korkeakoulu huolehtii koulutuksen laadusta ja valmistuvien työllistymisvalmiuksista. Vastuu ulottuu kuitenkin pidemmälle. Kulttuuritoimijoiden työn edellytykset tulee turvata tarjoamalla kriisitilanteessa myös korkeakoulujen tukea taiteelliseen työskentelyyn tai oman ammattitaidon syventämiseen.

Vastuullisuutta on myös tutkitun tiedon avulla tunnistaa ne sudenkupat, joihin kulttuuriyrittäjä usein ensimmäisenä kompastuu, jos liikeidea ei ole kunnossa, asiakashankinta on unohtunut ja yhteiskunnan tukipuut murtuvat alta. En ole samaa mieltä kuin Karvi, jonka julkaisun (2018) nimi on ”Yrittämään oppii yrittämällä”. Yrittämään ehkä oppii kantapään kautta, mutta korkeakouluissa pitää pystyä parempaan. Eihän lääketieteen opiskelijallekaan sanota, että lääkäriksi oppii leikkaamalla tai määräämällä lääkkeitä. Kantapään kautta oppimisen hinta voi olla liian korkea niin yrittäjäksi kuin lääkäriksi aikovalle. Jälkimmäisessä tapauksessa varsinkin potilaalle voi käydä huonosti, edellisen kohdalla harmit ja raskaat taloudelliset taakat jäävät saattavat jäädä yrittäjän kannettaviksi loppuiäksi.

Myllypuron kampuksen elinkeinopoliittisessa selvityksessä (2017) todetaan aiheellisesti, että korkeakoulutasolla perustason yrittäjävalmiudet olisi hankittava itsenäisen opiskelun avulla hyödyntämällä ensisijaisesti jo olemassa olevat digitaaliset yrittäjyysalustat, yrittäjäverkostot, kaupunkien elinkeinoyksiköiden tarjoamat palvelut ja vaikkapa CampusOnline-tarjonta. Opiskelijalähtöisille yrityksille on edellytykset sen sijaan silloin, kun opiskelijainnovaatiot ja liiketoimintaideat jo alkuvaiheessa systemaattisesti yhdistetään korkeakoulun kumppaniyritysten intresseihin. Näin varmistetaan, että käynnistyvillä yrityksillä on valmiina asiakaskuntaa eikä yritysidea perustu irralliseen, yksittäiseen ja vaikeasti erottuvaan tuotteeseen tai sovellukseen. Myös kulttuurialalla olisi tärkeää kehittää konsepti, jossa lähtökohtana olisi yrityskentän tarpeet saada start-upien apua tai ulkoistaa joitain toimintojaan.

Koronapandemian vaikutuksista kulttuurialalle on tuotettu ja tuotetaan runsaasti tietoa. Oleellista on, miten tietoa käytetään kulttuuripolitiikan kehittämisessä nyt ja tulevaisuudessa. (Jakonen et al. 2020). Alkanut teemavuosi 2021 haluaa koota yhteen tapahtumia ja tekoja, joiden avulla muodostuu monipuolinen kuva tutkitusta tiedosta ja sen roolista esimerkiksi yksilön hyvinvoinnin ja yhteiskunnan toiminnan kannalta. Toivottavasti teemavuosi tuottaa myös tutkittua ja yksilöityä tietoa kulttuuriyrittäjyydestä, luovan alan yrittäjien urapoluista ja yritysten elinkaaresta. Sen pohjalta korkeakoulujen yrittäjyysopintoja voisi tarjota, edelleen kehittää ja versioida.

Ehkäpä ensi vuosi 2022 onkin sitten jo tiedon soveltamisen teemavuosi. Pelkkä tutkitun tiedon tuottaminen ei riitä, vaan laaja-alaisen tutkimustuloksiin perehtymisen tulisi olla ylimmäinen hyve korkeakouluissa silloinkin − ja juuri silloin −, kun itse ei tee tutkimusta. Tutkitun tiedon, sen omaksumisen, siitä keskustelemisen ja erityisesti sen kriittisen arvioinnin perusteella voi tehdä oletettavasti parempia päätöksiä

Lähteet

Florida, Richard ja Michael Seman 2020. Lost art: Measuring COVID-19’s devastating impact on America’s creative economy. Bookings: Metropolitan policy program. https://www.brookings.edu/wp-content/uploads/2020/08/20200810_Brookingsmetro_Covid19-and-creative-economy_Final.pdf

Huusko, Mira, Juha Vettenniemi, Raisa Hievanen, Anni Tuurnas, Risto Hietala, Johanna Kolhinen ja Elena Ruskovaara 2018. Yrittämään oppii yrittämällä. Yrittäjyys ammatillisessa koulutuksessa ja korkeakouluissa -arviointi. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, julkaisut 25:2018.

Jakonen, Olli, Mervi Luonila, Vappu Renko ja Anna Kanerva 2020. Katsaus koronan vaikutuksista taiteen ja kulttuurin alojen toimintaedellytyksiin ja kulttuuripolitiikkaan Suomessa. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja. Vol. 5, nro 1. https://journal.fi/kultpol/issue/view/7056.

Karttunen, Sari ja Marjo Mäenpää 2020. Koronakriisi kärjistää kulttuuritalouden rakenteellista epävakautta ja epätasa-arvoa. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja. Vol 5 nro 1. https://journal.fi/kultpol/issue/view/7056.

Matthews, David. 2020. ”German humanities enlisted to end the Coronavirus lockdown”. Times Higher Education. Haettu 31.12.2020. https://www.timeshighereducation.com/news/german-humanities-scholars-enlisted-end-coronavirus-lockdown.

Myllypuron kampuksen elinvoimavaikuttavuus − visio ja suunnitelma Metropolian uuden kampuksen elinkeinopoliittisesta merkityksestä ja sen vahvistamisesta 2017. Metropolian ja Helsingin kaupungin yhteistyössä tekemä raportti. Työryhmän puheenjohtajana Tuire Ranta-Meyer. https://dev.hel.fi/paatokset/media/att/fc/fc836c167f940405033c2a18a9351a1279bf8458.pdf.

Reisz, Matthew. 2020. ”What can the humanities offer in the Covid era”. Times Higher Education. Haettu 31.12.2020. https://www.timeshighereducation.com/news/what-can-humanities-offer-covid-era.

Ruusuvirta, Minna. 2020. Kohti valoa, kulttuuripolitiikka. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja. Vol. 5, nro 1. https://journal.fi/kultpol/issue/view/7056.

Tulevaisuusvaliokunta 2020. Koronapandemian hyvät ja huonot seuraukset lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1. https://www.eduskunta.fi/FI/valiokunnat/tulevaisuusvaliokunta/julkaisut/Sivut/Koronapandemian%20hyvat%20ja%20huonot%20seuraukset.aspx.

Tutkitun tiedon teemavuosi 2021 https://tutkittutieto.fi/ ja https://www.tieteenpaivat.fi/fi/ajankohtaista/tieteen-paivat-avaa-tutkitun-tiedon-teemavuoden-2021.

Vuonna 2021 vietetään tutkitun tiedon teemavuotta https://valtioneuvosto.fi/-/1410845/vuonna-2021-vietetaan-tutkitun-tiedon-teemavuotta.

Huom! Kirjoittaja on toiminut yrittäjänä vuosina 1983-1990. Hänen yhdessä Sibelius-Akatemian pianonsoitonopettajansa Eeva Sarmanto-Neuvosen kanssa perustamansa Eiran Musiikkikoulu on edelleen toiminnassa, joskin nykyään kannatuisyhdistyksen ylläpitämänä.

Oopperaan hurahtaneet näyttelijä Antti Holma ja toimittaja Jani Halme saivat huomattavan suuren, jopa 2,5 sivun tilan Helsingin Sanomissa kesäkuun alussa (9.6.2020). Kumpikin kuvasi tämän taidemuodon merkitystä itselleen ja yrittivät tuntojensa jakamisella madaltaa suomalaisten kynnystä mennä oopperaan. Jutun julkaiseminen taustalla oli Antti Holman YLE:lle tekemä ”humoristis-elämäkerrallinen” kahdeksanosainen podcast-sarja Antti Holman oopperajuhlat, jonka julkaisupäivä oli juuri tuolloin. Sarjan alaotsikkona oli ”Tule oopperaan Antti Holman käsikynkässä”. Helsingin Sanomien jutun päänostona oli toteamus, että ”Jani Halme ei ole ainoa, joka haluaa saada suomalaiset irrottautumaan oopperaennakkoluuloistaan”.

Useiden Kung Karls Jakt -aiheisten blogipostauksieni jälkeen olin jo pitkään suunnitellut tekstiä, jossa pohtisin oopperan ja musiikkidraaman vuosisatoja kestävää lumoa. Miksi itsekin lukeudun oopperafanien joukkoon? Miksi samoihinkaan teoksiin ei koskaan kyllästy? Siksi luin sanasta sanaan tuon sanomalehtikirjoituksen, ehkä oppiakseni uutta, ehkä ammentaakseni inspiraatiota muiden kokemuksista. Tämän blogimerkinnän tarkoituksena on kommentoida ja esittää vastaväitteitä Helsingin Sanomien kesäjuttuun.

Oopperan olemusta etsimässä

Toimittaja Tero Kartastenpään kokoaman jutun jälkeen olin kuitenkin valtavan pettynyt. Oopperan syvintä olemusta ei siinä ollut tavoitettu, eikä uutta yleisöä houkuteltu niillä argumenteilla, jotka mielestäni ehdottomasti kannattaisi nostaa esiin. Sen sijaan populistisesti neuvottiin ottamaan halutessaan pienet unet, avaamaan eväspatukka tai vilkuilemaan esiintyjien pakaroita, kun tarinassa on tylsä kohta. ”Tosi moni trendi on saamassa taas kiinni oopperaa” -tyyppiset tyhjät toteamukset eivät myöskään avautuneet, kun niitä ei avattu, ja ilman pohjaa jäi myös tarkentamaton heitto siitä, että oopperassa on ”tiettyä pyhyyttä”.

On ihan varmasti teoksia, joissa on läsnä pyhyyden tai ylevöitymisen kokemus, mutta yhtä paljon on koomisia, satiirisia tai genren kaikkien tunnistamilla konventioilla leikitteleviä oopperoita, vaikkapa Wolfgang Amadeus Mozartin Don Giovanni tai Cosi fan tutte, Giaccomo Rossinin Selvillan parturi, Jacques Offenbachin Orfeus Manalassa tai Ilkka Kuusiston Gabriel tule takaisin. Niissähän yleensä tehdään lempeää pilaa ihmisluonnon heikkouksista tai kuvataan uskomattomia sekaannuksia, ei suinkaan tuutata artikkelin sanoin ”ahdistavaa dramaattista laulua”. Helsingin Sanomien jutussa ei edes mainittu tätä oopperan toista päälajia, opera buffaa eli koomista oopperaa.

Jokseenkin eri mieltä voi olla myös Halmeen toteamuksesta, että oopperassa kokoluokka on oleellista: ”Puitteilla pitää olla näköä, myönteistä röyhkeyttä, ylenpalttisuutta. Siinä pitää olla kohtuuttomuutta.” Joskus tehokeino voi olla ylenpalttinen upeus ja loisto vastakohtana kieltäymyksille ja askeesille, kuten vaikkapa Jules Massenet’n oopperassa Thaïs, mutta oopperan voi toteuttaa myös niukoin resurssein ja pelkistetyin keinoin ilman, että se olisi yhtään vähemmän vaikuttava.

Esimerkiksi Metropolian vuoden 2019 produktio Kung Karls Jakt (kuva alla) toteutettiin yhteensä vain 3000 euron panostuksella puvustukseen ja lavastukseen. Kenen mielestä vähäeleisyydessä jäi kaipaamaan kristallien kimallusta, töyhtöhattujen komeutta tai vaikka punaista Maseratia myönteisen röyhkeyden tuojana?

Sopraano Veera Niiranen ja tenori Eero Lasorla Metropolian produktiossa Kung Karls Jakt keväällä 2019

Laulaminen sen tekee

On toki helppoa arvostella muita. Siksi on parempi yrittää löytää enemmän omalta tuntuva peilauskulma oopperaan. Säveltäjä Einojuhani Rautavaara on kirjassaan Omakuva (1989) sanonut oopperaa taidemuodoista omituisimmaksi: ”Että jokin niin logiikkaa ja tervettä järkeä joka tavalla loukkaava voi olla niin kiehtovaa, että oopperalaulajaan liittyvä ’suoraa huutoa sarvet päässä’ -junttihuumori tai sarjakuvien jokapäiväinen pilkkaava indoktrinaatio ei pysty muuhun kuin nostamaan tuon taidemuodon lumoa”, hän sanoo (s. 277−279). Oopperassa nimenomaan laulaminen pitää yleisön jatkuvasti, hellittämättä tietoisena näyttämön irrationaalisuudesta tavalla, joka olisi tuhoisaa elokuvassa tai näytelmässä. Ooppera jatkaa häpeämättömällä tavalla korkealentoista tyyliä, joka on ajat sitten tullut mahdottomaksi muille taiteen lajeille. Jos lukisimme perinteisen oopperan tekstejä sellaisenaan, huomaisimme ne yleensä naurettaviksi tai ikävystyttäviksi.

”Vaikka ooppera on vähemmän uskottava kuin puhenäytelmä, niin musiikillisen ilmeikkyyden ylivoimainen intensiteetti tekee oopperasta paljon todellisemman kuin mitä näytelmä on”, brittiläinen draamakirjailija ja musiikkikriitikko Bernhard Shaw on todennut. Rautavaara havainnollistaa kirjassaan tätä uskottavuuden ja todellisen tavoittelun eroja esimerkillä näytelmästä ja siihen perustuvasta oopperasta Cavalleria rusticana. ”Mimeettisestä, jäljittelevästä näkökulmasta katsoen on Vergan näytelmä paljon uskottavampi kuin Mascagnin ooppera samasta näytelmästä, sillä sisilialainen maalaistyttö, jonka hänen sulhasensa pettää, todennäköisemmin ilmaisee murheensa puhuen eikä laulaen.”

”Kuitenkin”, Rautavaara jatkaa, ”jos vaihtaa mimeettisestä retoriseen arvosteluperusteeseen näiden kahden esitystavan reaalisuutta verrattaessa, niin oopperaversio selvästi luo sellaisen kommunikaation välittömyyden esittäjän ja yleisön suhteeseen, että puhenäytelmä ei sitä mitenkään voi saavuttaa.”

Shaw käyttää sanaa ”intensiivisyys” kuvatakseen ominaisuutta, joka on sinänsä ylivoimaista musiikillisessa ilmaisussa. Musiikkidraamalla on kyky tavoittaa subliimi, ylevä ja vaikuttava aspekti tavalla, joka ei ole hevin mahdollista puhenäytelmälle. Verratessaan Victor Hugon draamaa Hernani Giuseppe Verdin oopperaversioon, Shaw kirjoitti että ”näytelmässä Charles on tunnelataukseltaan ylevä, mutta ilmaisussaan vähän ikävystyttävä. Oopperassa hän on emotionaalisesti yhtä ylevä, mutta ilmaisultaan tiiviimpi ja siksi koskettava. (Mts. 280−281.)

Ooppera suurentaa, syventää ja laajentaa

Amerikkalainen säveltäjä ja kapellimestari, West Side Storyn myötä maailmanlaajuisesti tunnettu Leonard Bernstein piti 1950-luvulla legendaarisia televisioluentoja ja -demonstraatioita klassisen musiikin ilmiöistä. What makes Opera Grand? -jaksossa hän on mielestäni onnistunut kuvamaan oopperan lumon ja pysyvän suosion juurisyyt oivallisesti, paremmin kuin kukaan muu. Hän konkretisoi samoja asioita, kuin edellä Rautavaara ja tämän siteeraaman Shaw: ”Ooppera on teatteria ja vieläpä yleisöystävällisempi muoto siitä, koska se on emotionaalisesti niin suoraan ytimiin menevä. Puheteatterissa ei ole mitään keinoa sanoa yksinkertaista toteamusta ’rakastan sinua’ yhtä vaikuttavasti kuin mitä tekee oopperassa tenori tullessaan lattiaspottien valoon ja kajauttaessaan [kuten oopperassa Carmen]: ”Je t’aime!” Tuo fraasi on yksinkertaisuudessaan monoliitti, yhdestä kivestä veistetty kokonaisuus. Inhimillinen perustunne on yksiselitteinen ja sen kokoa suurennettu elämää suuremmaksi, niin ettei siitä voi erehtyä.”

Säveltäjä, kapellimestari Leonard Bernstein

Oopperassa jokainen emootio tulee kuulijan luo jättiläismäisenä, selkeänä ja suorana.” Missä muualla kuin vaikkapa Richard Wagnerin Tristan ja Isoldessa rakkauden huumaa voidaan − säädyllisyyden puitteissa − kuvata yhtä intohimoisesti? Missä muualla rakkaus on eristetty ja voimistettu yhtä suurenmoisesti? Mikään valkohehkuinenkaan puhuttu rakkaudentunnustus ei voi vetää vertoja Wagnerin esitykselle sen silkan laajuuden suhteessa: rakkauskohtaus kestää miltei kaksi kolmasosaa koko näytöksen kestosta. ”Mutta tämän kaikkien aikojen rakkausdueton suurenmoisuus ei perustu vain sen laajuuteen”, lisää Bernstein. ”Se on lisäksi valtava ekspressiivisessä voimassaan, mittasuhteissaan ja vaihtelevuudessaan.” (Bernstein 1969, 276.)

Myös Bernstein (s. 280) korostaa oopperan järisyttävän suoran voiman piilevän siinä, että se lauletaan. Vaikka aluksi tämä toteamus tuntuu lapsellisen itsestään selvältä, sen merkitys käy selväksi ajateltaessa, ettei koko heterogeenisistä soittimista koostuvassa orkesterissa ole sellaista, joka voisi kilpailla millään tavoin ihmisäänen hämmästyttävän ilmaisuvoiman kanssa. Se on maailman suurenmoisin instrumentti, ja kun sellainen ääni − ehkä useat äänet yhdessä tai jopa kuoro − kannattelevat draamaa, sen tapahtumien tai tunnevoimaisten tilanteiden painoa, niin mikään teatterin maailmassa ei ole sen välittömän vaikutuksen veroista. Kaikkein keskeisimpiä tunteita ei oopperassa vain esitellä, vaan ne paiskataan hyökyaallon tavoin suoraan kuulijan sydämeen − ohi kaiken aivojen rationaalisen arvioinnin ja kategorisoinnin kerrostumien.

Toteamuksia ja perusteluja

Toisin kuin Helsingin Sanomien artikkelissa tehdään, Bernstein perustelee luennoissaan ja kirjoissaan suurella pensselillä maalailemansa toteamukset. Kun hän monen oopperakatkelman tai -esimerkin kohdalla painottaa, että ”ooppera on jotain suurta, suurempaa kuin elämä”, hän ei tyydy siihen, että julkkiksena hänen sanaansa uskotaan vastaväitteittä. Hän argumentoi sanomaansa ottamalla esimerkin Giaccomo Puccinin oopperasta La Bohème ja tutkimalla, miten musiikki teoksen kolmannessa näytöksessä tekee sen eli laajentaa pelkän draaman oopperaksi. Hän nostaa esiin neljä eri tapaa:

Musiikki laajentaa näyttämäkuvan luomaa tunnelmaa

Laulettu fraasi kertoo enemmän kuin pelkät sanat: henkilöitä luonnehditaan ja katsotaan kuin suurennuslasin kautta siksi, että sanoihin liittyy musiikin ilmaisuvoima

Vain yhden sävelen vaihtaminen toiseen voi muuttaa hetken koko tunnelman ja arkipäiväiseen tekstiin sävelletty ihmeitä tekevä melodia voi paljastaa laulajan todelliset tunteet, vaikkapa salatun tuskan ja epätoivon

Useiden henkilöiden samanaikainen laulaminen on jotain tärisyttävää, todellisuutta laajentavaa ja sellaista mitä mikään muu taidemuoto ei voi tarjota.

Bernsteinin mielestä (s. 302−313) musiikki sallii ihmeen, jota ei voisi kuvitella puhenäytelmässä. Sävelet ovat luotu soimaan yhdessä, samanaikaisesti, kun taas sanat eivät. Kun La Bohèmessa Mimi, Marcello ja Rodolfo laulavat kuuluisassa tertsetissään kukin omaa repliikkiään, sekasotkun sijaan syntyy häkellyttävän kaunis hetki. Todellisuus on laajentunut musiikin avulla runollisuuden huipentumaksi niin, että kuulijan on mahdollista eläytyä kolmen eri henkilön tunnemaailmaan samanaikaisesti. Tällainen useista erilaisista tunteista kutoutunut verkko on itsessään eräänlainen uusi emotionaalinen kokemus. Kaiken kukkuraksi musiikki luo mielleyhtymiä aiempiin tapahtumiin tai tilanteisiin käyttämällä tuttuja teemoja ja viittauksia. Näin tunnetiloja laajennetaan ja samalla kiteytetään olennaiseen.

Oopperan ihmeen tekee moni seikka yhdessä. Erityisen vaikuttavaksi sen tekee kuitenkin musiikin kyky ikään kuin paisuttaa ja tihentää repliikkien tai tilanteiden kestoa, ilmapiirin karakteereja, tunteiden kirjoa ja luonnetyyppien eroja. Myös ajallisesti musiikki voi laajentaa tapahtumahorisonttia, kun käytetään henkilöihin tai aiempiin tilanteisiin assosioituvia johtoaiheita. Oopperan kruununa on kaikkein dramaattisin tehokeino: se, että samanaikaisesti voimme kokea roolihenkilöiden keskenään ristiriitaisia intohimoja, vastakkaisia tunnetiloja ja monia eri tapahtumia näyttämöllä. Tätä jumalallista, monen asian yhtäaikaista syvää kokemista ja niihin eläytymistä voi Bernsteinin mukaan (s. 312) kuvata ”ihmisen kohoamiseksi lyhyen hetken ajaksi jumalien tasolle”. Oopperassa puhenäytelmän vuorosanat tiivistyvät murto-osaan, mutta musiikin ilmaisuvoiman avulla teos nousee uusiin korkeuksiin.

Monenlaista oopperaa, monia mahdollisuuksia sen kokemiseen

Antti Holman oopperajuhlat -podcast − jonka alkukuvaksi kuinka ollakaan oli valittu tuo ”suoraa kurkkua huutava sopraano sarvet päässä” − on varmaankin tarkoitettu YLE:n jollain kriteerillä segmentoidulle kuulijaryhmälle. Itse en vaikuttunut siitä eikä sen stereotypioita purkamaan pyrkivä huumori naurattanut. Ehkäpä kaikki todella hauska sisältyi niihin 6,5 jaksoon, joita en motivoitunut kuulemaan. Ooppera on taidemuoto, jota saa ja jota laulajat itsekin parodioivat sydämensä kyllyydestä erilaisissa tilaisuuksissa. Oopperassa on mitä suurimmassa määrin käytetty parodiaa ja pilkattu vallanpitäjiä. Ranskassa Wagnerin musiikkidraamoista tehtiin 1800-luvulla pilailuversioita, joita esitettiin turuilla ja toreilla hauskuuttamassa maanmiehiä ja nolaamassa saksalaisia (ks. Rowden 2017).

Toivottavasti some-vaikuttajan ”humoristis-elämäkerrallinen” podcast tuo uutta yleisöä oopperaan. Helsingin Sanomien pintapuolinen juttu tuskin tuo, sillä siinä ei edes mainittu Kansallisoopperan rinnalla muita, usein hyvin edullisia vaihtoehtoja kuten monet aktiiviset oopperaseurueet, Tampereen, Kokkolan tai Vaasan esitykset tai Metropolian, Helsingin konservatorion ja Sibelius-Akatemian korkeatasoiset opiskelijaproduktiot. Jutun neljästä suurikokoisesta valokuvasta vain yksi kuvasi itse asiaa eli oopperaa ja sekin vain harjoituksia.

Holman kanssa voi olla samaa mieltä siitä, että jos haluaa tutustua oopperaan, kannattaa kysyä mukaan jotakuta muuta, sellaista joka ehkä pystyy avaamaan teosta ensikertalaiselle tai jonka kanssa jutella esityksen herättämistä ajatuksista. Ehkä paras opettaja kuitenkin on itse teos: onhan jo 150 vuotta sitten pessimistisen elämänkatsomuksen tunnetuin filosofi Arthur Schopenhauer (sit. Ranta 1946, 257) sanonut oopperasta:

”Säveltaide osoittaa voimansa ja korkeamman kykynsä tehdessään oopperan esittämästä toiminnasta mitä syvimpiä, salatuimpia ja viimeisimpiä paljastuksia, tulkitessaan niiden varsinaisen ja oikean olemuksen sekä opettaessaan meidät tuntemaan ilmiöiden ja tapahtumien sisimmän sielun, jonka pelkän kuoren ja ruumiin näyttämö tarjoaa.”

Bolognan Teotro Communalen kellonmuotoinen (campanula) oopperasali

Einojuhani Rautavaara (1989, 283−284) puolestaan on osannut pukea sanoiksi sen, mikä oopperassa nostaa esiin pyhyyden kokemuksen:

Kun Rossinin Sevillan parturissa Bartolo laulaa sanoiltaan ja sävyltään ja tempoltaan ilmikoomisen aariansa ”A un dottor della mia sorte”, me emme suinkaan vain huvitu, vaan tulemme täyteen pyhää kunnioitusta sen virtuositeetin ja energia kokiessamme, jota sävellyksen kulku ja sen esitys säteilevät. Koemme, että näytelmän triviaalitaso nousee sakraaliin sfääriin − ja oopperan magia toteutuu.

Lähteet

Bernstein, Leonard 1969. The Joy of Music. Lontoo: Panther Books.

Kartastenpää, Tero 2020. “Kannattaa kokeilla! Oopperaan hurahtaneet Jani Halme ja Antti Holma tietävät, että oopperassa tieto ei ole tärkeää, vaan kohtuuttomuus.” Helsingin Sanomat 9.6., B3.

Ranta, Sulho 1946. Sävelten valoja ja varjoja. Porvoo, Helsinki: WSOY.

Rautavaara, Einojuhani 1989. Omakuva. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.

Rowden, Clair 2017. “Parodying opera in Paris: Tannhäuser on the popular stage, 1861.” Teoksessa Anne Kauppila, Ulla-Britta Broman-Kananen ja Jens Hesselager (toim.): Tracing Operatic Performances in the Long Nineteenth Century. Practises, Performers, Peripheries, s. 43−81. DocMus Research Publications 9. Helsinki: Sibelius Academy.

Artikkelikuva

Statsoper Stuttgart, oopperasalin katto. Valokuva: Tuire Ranta-Meyer.