Laulajan ja runoilijan kädenpuristus

Nuorena tyttönä soitin pianoa ja huilua ja halusin kirjoittaa runoja, mutta koin, ettei minulla ollut mitään asiaa. Itsekritiikkikin hönki voimakkaana niskaan. Lauluopintojen aikana Sibelius-Akatemiassa 1979−1988 sain tehtäväksi laatia joitakin pilkkarunoja pikkujouluihin ja muihin vastaaviin riekkujaisiin, mutta siinä kaikki. Sen sijaan lauletuksi tuli satoja, satoja lauluja, jotka oli sävelletty jo olemassa olevaan lyriikkaan. Jotkut runot tekivät suuren vaikutuksen, jotkut olivat mielestäni suorastaan surkeita. En siis ole kieriskellyt runoissa humanistisessa tiedekunnassa vaan musiikkikorkeakoulussa ja hyvä niin.

Olen toiminut laulunopettajana kolmekymmentä vuotta, ja vasta hiljattain tajusin, että nyt on aika kirjoittaa omaa poesiaa: runoja, joista voisi säveltää lauluja ja runoja, joihin ei missään nimessä pidä tunkea musiikkia mukaan(!). Yhtäkkiä tuntui, että sitä asiaakin saattaisi jo löytyä. Tuumasta toimeen.

Tekstiä alkoi syntyä. Lähdin muutama vuosi sitten mukaan Helsinki Poetry Connectionin (HPC) lavarunotapahtumiin[i], joissa kaikilla halukkailla on mahdollisuus lukea runojaan tai vaikka esittää omia laulujaan, pääasia, että esitettävä materiaali on omaa tuotantoa. Koska olen ammattiesiintyjä, olo tuntui runolavalla heti kotoisalta ja sain alusta asti yleisöltä lämmintä hyväksyntää ja voimakasta kannustusta. Esiinnyn myös free-improvisaatioduo Before Presentin laulajana: improvisoimme sähkökitaristin kanssa musiikkia runoihini.

Tämä kokeilu antoi aihetta ymmärtää, että musiikkioppilaitostenkin improvisaatiotunneilla voitaisiin harrastaa enemmän free-tyyppistä musisointia, leikkiä soittimilla ja äänellä ilman sointuja, ilman muotoja, ilman genrejä. Voin vakuuttaa, että tajunnanvirtainen improaminen ja sääntöjen heittäminen romukoppaan on erittäin vapauttavaa. Vasta runoilu on saanut minut ymmärtämään, että luodessa uutta kaikki on sallittua. Silloin kehyksiinkin valjastettu taide muuttuu vapaammaksi.

No, sain sitten runojani ja kolumnejani julki maan arvostetuimmissa runolehdissä (Tuli & Savu, Nuori Voima) ja erilaisissa antologioissa. Toukokuussa 2019 julkaistiin esikoisrunokokoelmani Särmää serenadissa (Pesä kustannus), joka on ilokseni saanut erittäin hyvän vastaanoton. Olen itse kuvittanut runokirjan, joten intohimoni myös kuvataiteisiin alkaa näin saada alleen vankempaa maaperää, hahmoa ja toteutusta.

KUN EI ENÄÄ TARVITA MITÄÄN

Kun ei enää tarvita mitään,

siirtyvät mantereet päällekkäin

ja ne syleilevät toisiaan

painavasti

kuin todeten, ettei

täällä tarvita enää mitään.

*    *     *    *    *

Lavarunotapahtumissa olen marssittanut esiin alter egoni Laina Sieniön, hieman höpsähtäneen, kabareetyyppisen maailmannaisen, joka kertoo tarinoitaan ja laulaa hänelle säveltämiäni lauluja ja on aina oikeassa.

Teen tätä nykyä estradikeikkoja sekä itsenäni että Lainan hahmossa ja nautin suunnattomasti. Kirjoittamisesta ja maalaamisesta olen saanut itselleni sisältöä elämään, täytyyhän sitä alkaa jo kehitellä puuhaa eläkeaikaan, vaikka työvuosia onkin vielä muutama jäljellä. Ja mieluusti niitä laulunopettajan töitä teenkin, onhan itsenäinen työ mitä suurinta luksusta: saada opettaa upeita nuoria ja miksei vähän vanhempiakin ihmisiä laulumusiikin saloihin parhaaksi katsomallaan tavalla. Ja harjoittaa liedpianismia siinä ohessa, olihan pääaineeni Akatemiassa ensin piano eivätkä legendaarisen Pentti Koskimiehen (1922−1990) säestysopit totisesti ole unohtuneet.

Tässä toinen asia musiikkikentälle: nuoret pianistit pitäisi saada jo varhain kosketuksiin laulumusiikin kanssa, tekemään yhteistyötä laulajien kanssa. Laulusäestäminen on aivan oma taiteenlajinsa ja vaatii pitkää perehtymistä. Säestäjät − yleisesti ottaen − perin harvoin viitsivät tutustua laulujen sanoihin. Kuitenkin on muistettava, että lähes aina on ensin ollut runo, joka toimii sävellyksen pontimena. Yhtä lailla laulajan tulisi ottaa huomioon mitä pianosatsissa tapahtuu, vaikkei kummoinen pianisti olisikaan. Muulla tavalla toimittaessa lopputulos ei ole yhteistyöllisesti eikä kamarimusiikillisesti briljanttia.

Kuten lukija varmasti huomaa, opettaja-, muusikko-, laulaja- ja kirjailijaminäni elelevät nykyään sulassa sovussa, ja musiikki, sanataide ja kuvataide ovat omassa elämässäni tervehtineet toisiaan varsin lujalla kädenpuristuksella, ystävän otteella.

Vierailijablogin kirjoittaja Leena Sainio on Sibelius-Akatemiasta valmistunut laulaja, laulunopettaja, muusikko ja runoilija.

[i] Tapahtuman on vuonna 2008 perustanut Metropolian alumni, kulttuurituottaja Harri Hertell