Tälle Metropolian Myrsky ja kiihko -blogille ja sen ensimmäiselle postaukselle Maaliskuun manifesti tarjoutui oivallinen tarkistuspiste Savonlinnan oopperajuhlilla. Giuseppe Verdin oopperan I masnadieri (1847) libretto perustuu saksalaisen Friedrich Schillerin 66 vuotta aiemmin ilmestyneelle Rosvot-näytelmälle. Se puolestaan oli tekijänsä nuoruudenteos, joka ilmensi Sturm und Drang -koulukunnan vapausihannetta. Kulttuurin kehityksen päämääränä ei siinä ollut asiallisesti laskelmoiva järki-ihminen, vaan oma-aloitteinen, näkemyksellinen, monipuolisesti kehittynyt ja kiihkeän uudistushalun omaava yksilö.1
Kuva: Caspar David Friedrich 1818
Poliittista vaikuttamista oopperataiteen avulla
Verdin varhaisteoksiin kuuluva Rosvot ei ole juurtunut oopperaohjelmiston kaanoniin, eikä sitä usein esitetä. Maailmankuulun Milanon La Scala -teatterin vierailuproduktio Savonlinnassa on siten harvinaisuus. Teoksen ja sen aatehistoriallisen viestin arvioimiseen avautui siten sattumalta kiinnostava tilaisuus, olihan oopperan syntyaika 1840-
Giuseppe Verdi (1813-1901)
luku poliittisesti kuohuvaa vuosikymmentä. Taustalla vaikuttivat liberalismin, sosialismin ja kansallisuusaatteiden vahvistuminen. Kaikki huipentui 1848 niin sanottuun Euroopan hulluun vuoteen, jolloin useissa maissa syttyi mellakoita, kansannousuja ja valtiollisia yhdentymispyrkimyksiä.
Verdi oli mitä poliittisin taiteilija: säveltäjänuransa alussa hän teki oopperoita, joissa oli voimakas aatteellinen tendenssi. Minna Lindgrenin (2019) mukaan oopperoissa oli poliittinen sanoma: jokin pieni haaveili vapaudesta, sortaja oli suuri ja mahtava. Myös 1852 kantaesitetty ensimmäinen suomalainen ooppera, Fredrik Paciuksen Kung Karls Jakt kuvasi symbolisesti aikansa ylioppilasnuorison radikaaleja poliittisia vapausaatteita Euroopan hullun vuoden vanavedessä (Ranta-Meyer 2019).
Oopperan aatesisältö vs. Schillerin ihanteet
Rosvot-näytelmän muokkasi oopperalibretoksi Verdin ystävä Andrea Maffei. Hän oli Schiller-asiantuntija, mutta oopperan tekijänä kokematon. Säveltäjä oli tarkka tekstistä ja dramaturgiasta, ja joutui puuttumaan libretistin tekemisiin huomattavan paljon. (Lindgren 2019). La Scalan bassolaulaja Michele Pertusi arvelee oopperan jääneen Verdin muiden teosten varjoon nimenomaan tekstin takia. ”Schillerin näytelmä kestää noin neljä ja puoli tuntia. Verdin oopperan kesto puolestaan on kaksi tuntia. Koko tarinaa on vaikea tiivistää niin lyhyeen aikaan.”(Ks. Tiikkaja 2019.) Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Liisamaija Hautsalo (2019) ilmaisee asian vieläkin selkeämmin: ”Friedrich Schillerin rosvoromanttisesta näytelmästä Andrea Maffein libretoksi vääntämä tekele on epäjohdonmukaisuuksien sekasotku, joka täytyy − jos oopperasta haluaa saada jotain irti − jättää omaan arvoonsa.”
Verdin ja Maffein tiivistys Schillerin oopperasta jää ”tekeleeksi” nähdäkseni siksi, että näytelmän varsinainen sanoma ei siinä välity ja roolihahmot jäävät siksi kovin epäjohdonmukaisiksi.2 La Scalan käyttämä ohjaaja, skotlantilainen Sir David McVicar ei onnistunut tuomaan teokseen näkemyksellisyyttä: ohjaus pikemminkin lisäsi sekavaa kokemusta. Alkuperäisen näytelmän (Juhani Siljon suomennoksena) käsiin etsiminen oli siksi tärkeää. Hämmästyttävää oli, että tämä oopperana jokseenkin vaivaannuttava, kerta kaikkiaan aikansa elänyt tarina kykeni Schillerin tekstinä vaikuttamaan paikoin ylevältä, shakespearemaiselta moraliteetilta.
Hautsalo ja Samuli Tiikkaja (2019) kiteyttävät molemmat osuvasti oopperan keskeisen juonen. ”Draaman polttoaineena toimii Moorin kreivi Massimilianon poikien välinen kauna, jonka vuoksi veljekset ovat ajautuneet moraaliseen rappiotilaan”, sanoo edellinen. Jälkimmäisen mukaan ”vanhan kreivi Massimilianon kaksi poikaa ovat kumpikin omalla tavallaan hunningolla, sillä isoveli Carlo on lyöttäytynyt rosvojoukon päälliköksi ja pikkuveli Francesco juonittelee saadakseen itselleen sekä isänsä perinnön että veljensä morsiamen Amalian.”
Oopperassa ongelmallisia ovat erityisesti vanhemman veljen Carlon ja hänen rakastettunsa Amalian hahmot. Vanha isä, Moorin kreivi, ja pikkuveli Francesco ovat yksiulotteisia, mutta siksi ymmärrettäviä. Edellinen on vanha, hauras, juuri tautivuoteelta noussut ja johdateltavissa; pikkuveli tikahtuu kateuteensa, sillä ensin syntynyt on saanut kaiken: isänrakkauden, perintöaseman, komean ulkonäön, ihailtavan rohkeuden ja uskollisen morsiamen. Näytelmässä Frans tilittää kohtaloaan:
Minulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon, ja kunniani kautta, minä käytän sitä oikeutta. ─ Miksi en minä ryöminyt ensimmäisenä äitini kohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi minun piti saaman taakakseni tämä pelottava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi synnyttänyt minut jonkinlaisena jätteenä. […] Kuolema ja kirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen sai lahjaksi? […] Kuinka saattoi luonto tehdä tehtävänsä näin puolueellisesti? (Schiller 1950 [1781], 117−118.)
Carlon kohdalla oopperalibretto ei sen sijaan pysty tavoittaan tämän persoonaa, taustamotiiveja ja lopullista moraalista suuruutta. Hyveellinen − ja produktiossa tietysti valkopukuinen − 23-vuotias Amalia noin vain sattuu ikuisesti ja pyyteettömästi rakastamaan arjen kuvioista hävinnyttä, kaveriporukassa hulttiomaiseksi intoutuvaa vanhempaa veljeä, joka pikkuveljen juonittelun johdosta ajautuu rosvopäälliköksi ja yllyttää joukkoaan raakalaismaisiin tekoihin. Itse näytelmässä nuorta Karl Mooria kuitenkin kuvataan ihanteellisin sanoin:
Se hengen tulisuus, mikä hehkuu pojassa, se joka saa hänet niin alttiiksi kaiken suuruuden ja kauneuden vaikutuksille, tuo avonaisuus, mikä kuvastaa sielua hänen silmissään, tuo tunteen herkkyys, joka sulattaa hänet aina tuskan edessä kyyneleiseen osanottoon, tuo miehenmieli, joka ajaa häntä kiipeämään satavuotisten tammien latvaan ja ojien ja aitojen ja vuolaitten virtojen yli kiitämään − tuo lapsekas kunnianhimo, tuo voittamaton itsepäisyys sekä kaikki nuo kauniit loistavat avut, jotka orastivat hänessä ja näyttivät hänet isänsä pojaksi, tekevät hänestä kerran ystävälle lämpimän ystävän, kunnon kansalaisen, sankarin, suuren suuren miehen (mts. 112.)
Teoksen sankarilla oli siten menestyksen ainekset kasassa. Yltiöpäinen käytös, erityisesti yhteiskunnan tukipylväiden kaksinaismoraalin paljastamiseksi tehdyt vallattomat kepposet, Frans-veljen destruktiivinen kateus ja sen johdosta Karlin päätös rosvojoukkoon liittymisestä vastaiskuna turmeltuneelle yhteiskunnalle veivät elämän suunnan kohti lopullista tragediaa:
Voi minua narria, joka luulin hirmuteoilla luovani maailman kauniimmaksi ja tukevani lakeja laittomuudella! Nimitin sitä kostoksi ja oikeudeksi ─. Oh Sallimus, ylpeydessäni luulin voivani hioa umpeen miekkasi lovet ja korjata puolueelliset tekosi […] Armoa poikaselle, joka tahtoi puuttua ennen sinua sinun tehtäviisi. […] Eihän kyllä ole enää minun vallassani sovittaa menneisyyttä − mikä on murskattu, se pystyy murskattuna − mitä minä kaadoin, se ei ikinä enää nouse. (Mts. 258).
Tätä yhteiskunnan yläpuolelle asettumisesta aiheutuvaa ylipääsemätöntä moraalista ristiriitaa ei Savonlinnan oopperatulkinta tuo tarpeeksi esiin. Näytelmän lopussa Karl haluaa sovittaa häpäisemänsä lait ja korjata loukatun järjestyksen:
”Se tarvitsee uhria − uhria, joka nostaa sen majesteetin loukkaamattomuuden koko ihmiskunnan nähtäviin − minä itse olen se uhri! Minut se vaatii kuolemalla kuolemaan.”
Libreton, McVicarin ohjauksen puutteista ja jopa käsiohjelman synopsiksen selkeästä virheestä johtuen Hautsalo (2019) ehkä tulkitsee, että lopussa ”Carlo häilyy perheen ja rosvojoukon välillä, mutta valitsee loppujen lopuksi rosvojoukot. Säästääkseen Amalian häpeältä Carlo surmaa morsiamensa.”3
Sekä näytelmässä että sen pohjalta tehdystä libretossa Karl (Carlo) ei valitse rosvoja, vaan haluaa sovittaa aiheuttamansa vääryydet antautumalla oikeuden käsiin. Itsemurha olisi hänelle pelkurimainen teko:
”Elävänä saakoon pyöveli minut käsiinsä. Minä lähden ja jättäydyn itse oikeuden käsiin.”
Libreton mukaan hän sanoo:
”Pahantekijän loppu on tullut, Jumala on hänet poiminut. Onnen unelmat, hyvästi ainiaaksi! Kahleet, tyrmä, hirsipuu, rovio − ne ovat rakkautemme suojelijoita.”
Robin Hood -tyyppinen sankari haluaa vielä kuoleman hetkellä tehdä hyvän teon satunnaisesti kohtaamalleen miespololle, 11 lapsen isälle:
”On luvattu tuhat kultarahaa sille, joka tuo suuren rosvon elävänä oikeuden käsiin. Sitä miestä sopii auttaa” (mts. 259).
Kyse ei ole oopperankaan loppukohtauksessa rosvojoukkoon liittymisestä, vaan oikeuden eteen astumisesta. Rosvot vain saattavat nuoren Moorin köyhän torpparin luo, joka saa palkkiorahat etsityn rosvon kiinniotosta.
Naisen osa oopperassa
Lisette Oropesa Amalian roolissa. Kuva Soila Puurtinen.
Niin upeasti bel cantoon ja ensemble-lauluun taipuva ääni kuin La Scalan tähtisopraano Lisette Oropesalla onkin, hänen esittämänsä Amalia von Edelreich jää väistämättä henkilöhahmoltaan epäuskottavaksi. Naisen ainoa rooli kun romanttisessa oopperassa on passiivisesti odottaa ja rakastaa miestä kuolemaan asti. Siinä välissä haahuillaan vitivalkoisessa asussa milloin hulluden partaalla, milloin näytelmän rosvon paheellisen intohimon kohteena − ja aina tikari kädessä valmiina surmaamaan itsensä.
Amalia-raukalle ei Schiller eikä Verdi−Maffai -kaksikko jätä muuta osaa kuin olla vanhukselle empaattinen tytär tai teilleen häipyneen sankarin uskollinen morsian. Ajankohdan sukupuolittuneessa maailmassa on ihanteellisempaa uhrautua kuin ottaa elämä omiin käsiin. Naisen uskollinen rakkaus ja kuolema ikään kuin glorifioivat sankarin. Rosvot-näytelmässä poikkeuksellista on kuitenkin se, että tikarin iskee viattoman rintaan sankari itse, tosin sankarittaren omasta pyynnöstä:
”Oi jumalan tähden, taivaan armon tähden! Enhän pyydä enää rakkautta, tiedän kyllä että tuolla ylhäällä tähtemme pakenevat vihollisina toistensa luota − pyydän vain kuolemaa! […] Sinullehan se on helppoa, niin helppoa, olethan tappotaituri, vedä miekkasi, niin minä saan onneni!” (mts. 256).
Konserttiversio voisi riittää
Savonlinnan musiikillisesti huipputasoisen esityksen jälkeen on hämmentynyt olo. Verdillä on ollut jumalainen kyky säveltää oopperaäänille emotionaalisesti koskettavia, loistokkaita ja taiturillisia aarioita, duettoja, tertsettoja, ensemble-kohtauksia ja kuoro-osuuksia. Italialainen oopperatraditio on I masnedierin kaltaisessa numero-oopperassa omimmillaan ja laulajien vapaasti soljuva äänenkäyttö tavattoman nautittavaa. Aikansa elänyt, jo kumpujen yöhön kuuluva libretto kuitenkin laittaa pohtimaan, onko mestarisäveltäjän jokainen teos ansainnut näyttämötoteutuksen? Olisiko tyylikkäästi visualisoitu konserttiversio voinut jättää oopperasta paremman kokemuksen, sillä alkuperäisnäytelmän vaikuttava moraliteetti latistuu I masnadierissä selittämättömäksi tapahtumien kavalkadiksi?
Lue myös: Maaliskuun manifesti; Rosvot-oopperan libretto on melkoinen tekele; Rosvot-oopperan esittely Savonlinnan oopperajuhlien sivuilla
Lähteet
Gerholm ja Magnusson 1983. Ajatus, aate ja yhteiskunta. Länsimaisten aatteiden ja tieteitten poliittisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien vuorovaikutus antiikista nykyaikaan. 2. painos. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Hautsalo, Liisamaija 2019. Helmeilevää laulua rosvojen leirissä. Helsingin Sanomat 17.7., s. B3.
Lindgren, Minna 2019. Ihanteelliset rosvot. Esittelyteksti Rosvot-produktion käsiohjelmassa. Savonlinnan oopperajuhlat Oy.
Ranta-Meyer, Tuire 2019. Pacius ja Kaarle-kuningas tulivat Metropoliaan https://blogit.metropolia.fi/myrskyjakiihko/2019/04/04/pacius-ja-kaarle-kuningas-tulivat-metropoliaan/.
Schiller, Friedrich 1950 [1781]. Rosvot. Viisinäytöksinen näytelmä. J. Siljon tarkistettu käännös. Teoksessa Friedrich von Schiller. Valitut teokset. Helsinki: Otava.
Tiikkaja, Samuli 2019. Linnassa on maaginen tunnelma. Helsingin Sanomat 15.7., s. B5.
Verdi: Rosvot. Käsiohjelma 2019. Savonlinnan Oopperajuhlat Oy.
Alaviitteet
1 Sturm und Drang sai voimakkaita vaikutteita saksalaisesta varhaisromantiikasta ja Johan Gottfried Herderin (1744-1803) filosofiasta, jossa valistusajan rationaliteetin vastapainoksi korostettiin humanitettia, ihmisen omintakeisuutta, kykyä luoda vapaasti persoonallisuutensa ja aikaansaannoksensa. Ks. Gerholm ja Magnusson 1983, 366-370.
2 Savonlinnan oopperajuhlien käsiohjelmaan sisältyy alkuperäinen libretto ja Eija Hirvosen tekemä suomennos; tekstityslaitteessa nähtiin suomenkielisenä Hirvosen ja englanninkielisenä Jaana Kuoringan laatima tekstitys.
3 Käsiohjelman synopsiksen (s. 26) mukaan harhaanjohtavasti ”Carlon rikollisuus paljastuu Amalialle, joka vannoo silti rakastavansa tätä. Mutta veljesvala voittaa rakkauden. Carlo tappaa Amalian ja pakenee rosvojen mukana.”
Ei kommentteja