Muumipapan romaanista on tekeillä ooppera. Libreton laadinta on annettu teatterirotan tehtäväksi. Muumipappa huomaa aamulla, että on tapahtunut kauheita:
Huomenta rakas vaimoni, tiedätkö mitä tapahtui nyt yöllä? Se kirja jonka loin vaivalla ja työllä ei ole enää romaani. Ei siihen jäänyt mitään omaani – se on nyt lyhennetty, tiivistetty, vesitetty, dramatisoitu, visualisoitu – ja arvaa miksi sitä sanotaan nyt: se on lib-ret-to![i]
Ooppera (lat. opera, monikko sanasta opus ‘työ, teos’) on taidemuodoista monipuolisin. Siinä yhdistyvät musiikki, sanataide, teatteri ja visuaalisuus (ohjaus, valot, lavasteet, puvut, maskit), kenties tanssi ja jopa sirkustaide. Tarkoituksena on tuottaa yleisön kaikille aisteille subliimi kokemus. Aina se ei onnistu, mutta kun niin tapahtuu, lopputulos on kaiken vaivan arvoista – oopperan magia iskee voimalla.
Libretto (ital. kirjanen) sisältää laulumusiikkiteoksen tekstin. Siinä on lauluosuudet, resitatiivit (puhelaulu) ja mahdolliset puheosuudet. Teksti kirjoitetaan aina ensin, eli säveltäjä rakentaa työnsä sen päälle.
Oopperalibretto on usein väärin ymmärretty kirjallisuuden laji
Librettojen laatua on vaikea arvioida. Täysin toimimaton teksti ei varmasti herätä sävellyshaluja, mutta toisaalta vasta lopputulos todella näyttää sen kasvot. Oopperan elinkaareen vaikuttaa tietenkin musiikin taso, mutta millainen hybridi uppoaa yleisöön, on aina arvoitus.
”Oopperalibretto on usein väärin ymmärretty kirjallisuuden laji”, Suomen Kansallisoopperan päädramaturgi Juhani Koivisto sanoo. ”Se voi näyttää luettuna huonolta tekstiltä ja usein onkin sitä. Libretto ei toimisi näytelmänä eikä sen edes pidä toimia luettuna. Sen pitää toimia säveltäjän päässä. Libretto on sävellettäväksi tarkoitettu, joten sen tehtävä on inspiroida säveltäjää.”
”Libreton laatijan kaikkein tärkein tehtävä on ymmärtää jättää tilaa musiikille. Kaikkea ei tarvitse sanoin sanoa ulos”, säveltäjä Kimmo Hakola painottaa. Tekstin tulisi olla kyllin notkeaa, jotta sitä voi vielä sävellysprosessin aikanakin vaivata moneen suuntaan.
Ooppera syntyi kirkkomusiikista
Ihmiset ovat aina tarvinneet ja harjoittaneet esittäviä taiteita. Keskiajalla papisto kehitti kirkkomusiikkia ahkerasti: yksiäänisen gregoriaanisen laulun tie kulki moniäänisten motettien kautta lopulta suuriin laulumusiikkiteoksiin, oratorioihin ja passioihin. Oratorioiden aiheet ovat joko hengellisiä tai maallisia, mutta passiot perustuvat aina evankeliumeihin, Jeesuksen viimeisiin päiviin ja kärsimykseen. Oratoriot ja passiot esitetään ilman näyttämötoimintaa.
Maallisen musiikin puolella moniääniset madrigaalit loivat pohjaa läpilauletuille musiikkinäytelmille. Melodian kehittäminen helpotti draaman sisällyttämistä musiikkiin ja auttoi laulajia esittämään tunteita. Kansankielille kirjoitetut trubaduurilaulut ja keskiaikaiset sankaritarinat (kuten Rolandin laulu, Beowulf, Nibelungein laulu) tukivat säveltäjiä löytämään uusia musiikillisia kerrontatapoja. Ensimmäiset oopperat kajahtivat eetteriin barokin kynnyksellä, 1500−1600-lukujen taitteessa.
Kenen librettoon säveltäjä sai oopperansa luoda
Barokin ja galantin tyylin oopperoiden musiikki oli osittain alisteista libretoille, ja tämä tuki libretistien asemaa. Oli tärkeää, kenen librettoon säveltäjä sai oopperansa luoda. Ikonisimmat tekstinikkarit, kuten myös runoilijana kunnostautunut Pietro Metastasio (1698-1782), saavuttivat suuren suosion ja korkean elintason.
Meno jatkui samana vielä wieniläisklassisminkin aikana. Emanuel Schikaneder (1751-1812) suostui tekemään libreton W. A. Mozartin (1756-1791) Taikahuiluun (1791). Hän vaati saada myös laulaa yhden päärooleista, omistihan hän koko teatterin. Ooppera oli valtaisa menestys alusta asti, ei kuitenkaan vähiten musiikin takia. Vaikutusvaltaisesta Schikanederista tuli rikas mies, mutta nuorena nukkunut Mozart viskattiin köyhäinhautaan.
Nykyään libretto on osittain alisteista musiikille ja erittäin alisteista tunnettuudelle. Toimittajat haastattelevat mieluusti kirjailijaa, jonka tarinan pohjalta ooppera tehdään, mutta harvoin nostetaan esiin se, joka muokkaa kirjailijan opuksen toimivaksi libretoksi. Lehdissä julkaistaan jopa sellaisiakin näyttäviä oopperakritiikkejä, joista libreton tekijän nimi puuttuu tyystin, silloinkin, kun se on säveltäjä itse! Näin pääsi käymään esimerkiksi Heinz-Juhani Hofmannin oopperan Ihmissydän arviossa Helsingin Sanomissa helmikuussa 2020.
Aihe valitaan varman päälle
Millaisia ovat tyypilliset oopperoiden aiheet ja voiko libretisti vaikuttaa aihevalintaan? Barokkioopperoiden tematiikka kietoutuu useimmiten erityisesti Vanhan testamentin tarinoihin, mytologiaan sekä kirjoitetun historian merkkitapauksiin ja -henkilöihin.
Lukuisat libretot on sittemmin muokattu näytelmistä. Romaanit toimivat usein librettopohjina erityisesti romantiikan aikakautena 1800-luvulla. Uudempi aika on käyttänyt aiheinaan historiankirjoitusta, elämäkertoja ja elokuvaa − toisaalta monet elokuvatkin on tehty näytelmien tai romaanien pohjalta. Juhani Koiviston sanoin:
Parhaat aiheet ovat universaaleja. Jos teemat liittyvät liikaa nykyaikaan ja päivänpolttaviin kysymyksiin, ne eivät tahdo kestää. Jäntevimmät oopperan aiheet poimitaan historiasta ja erityisesti henkilöhistoriastaAktuellit aiheet ovat hankalia, koska ne olisivat ensi-illassaan jo vanhentuneita.
Suomalaisissa oopperoissa kestoaihe on oman maan historia ja sen dramaattiset käänteet merkkihenkilöineen. 1970-luvulla Suomessa koettiin varsinainen oopperabuumi niin sanottujen karvalakkioopperoiden myötä. Kansanomaiset, musiikillisesti helposti lähestyttävät teokset koskettivat yleisöjä syvästi. Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset (1975) ja Aulis Sallisen Punainen viiva (1978) mässäilevät köyhyydellä ja kurjuudella. Viimeisten kiusausten libreton laati näytelmäkirjailija Lauri Kokkonen, ja se perustuu maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalaisen (1777-1852) henkiseen kamppailuun. Sallinen puolestaan kirjoitti Punaisen viivan libreton itse Ilmari Kiannon samannimisen romaanin pohjalta. Kainuun korpien ankean elämän kuvaus on suomalaista kulttuurihistoriaa pelkistetyimmillään.
Voiko oopperan aiheen keksiä ”hatusta”?
”Oopperan aiheena voi tietysti olla myös säveltäjän ja libretistin mielikuvituksesta syntyvä idea”, Hakola sanoo, ”mutta jos tuleva ooppera on tilaustyö jotain tärkeää tapahtumaa varten, niin kuin ne useimmiten ovat, rajoittaa se aihevalintaa huomattavasti. Lisäksi valmiiksi tunnetulla romaanilla tai näytelmällä on jo olemassa julkisuusarvo, jota tietenkin oopperan mainonnassa hyödynnetään ja joka voi suoraan vaikuttaa lipunmyyntiin.” Aihevalintaa määrittävät myös hankkeen toteutumisen mahdollisuudet. Summittaisen oopperan tekoon ei rahoitusta helposti heru, eikä riskejä kannata yleensä ottaa. Oopperalle on oltava tilaus ja varmat esityskerrat. Suuren laulumusiikkiteoksen rakentuminen idean syntyhetkestä ensi-iltaan on pitkä ja kallis prosessi.
Kansallisoopperan viimeisin suuri kotimainen produktio oli Jaakko Kuusiston säveltämä ooppera Jää, jonka libreton Juhani Koivisto kirjoitti taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven ja itse säveltäjän ehdotuksesta. Teos pohjautuu Ulla-Lena Lundbergin vuonna 2012 Finlandia-palkittuun romaaniin Jää.
”Ensimmäisen librettosuunnitelman esittelin kirjailijalle toukokuussa 2016”, Koivisto avaa tuotannolle tyypillistä aikajanaa. ”Libretto valmistui syksyllä ja säveltäjä pisti musiikille pisteen pääsiäisenä 2018. Ensi-iltaan päästiin tammikuussa 2019.” ”Joskus voivat tosin puurot ja vellit mennä sekaisin: kenen oopperasta puhutaan,” Hakola huomauttaa, ”kirjailijan, joka on romaanin tai näytelmän kirjoittanut, libretistin, säveltäjän vai ohjaajan?”
Tiivistämisen ihme
Ihanteellisessa libretossa on huomattavasti vähemmän tekstiä kuin näytelmässä, useimmiten vain 25−30 sivua. On otettava huomioon, että musiikki vie oman aikansa. ”Liika teksti tappaa”, Hakola painottaa. Jos oopperalibretossa olisi yhtä paljon sivuja kuin keskimittaisessa näytelmässä, kestäisi siihen sävelletty musiikki viisi, kuusi tuntia. Runsaan kahden tunnin oopperaan ei näin mahdu tekstiä juuri pariakymmentä sivua enempää.
Kun näytelmästä muokataan libretto, joudutaan tekstiä usein karsimaan. Kirjailijan kanssa syntyy helposti erimielisyyttä. Esimerkiksi Aulis Sallinen joutui tiivistämään Paavo Haavikon näytelmätekstejä (Ratsumies ja Kuningas lähtee Ranskaan) vastoin kirjailijan tahtoa saadakseen ne toimimaan samannimisissä oopperoissaan.
Näytelmän muokkaus libretoksi voi myös mennä pieleen
Koska libretosta ei ole tarkoitus tehdä suurta draamakirjallisuutta, teksti on hyvä antaa editoitavaksi oopperaan perehtyneelle ammattidramaturgille. Näin varmistetaan, ettei lähdetä turhaan työstämään tekstiä, jonka kanssa myöhemmin ilmenisi suuria vaikeuksia.
Näytelmän muokkaus libretoksi voi myös mennä pahasti pieleen. Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2019 esitettiin Giuseppe Verdin ooppera I masnadieri (Rosvot, 1847). Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Liisamaija Hautsalo manasi librettoa arvostelussaan, vaikka teoksen musiikkia pidetään kuitenkin niin onnistuneena, että sitä sen takia edelleen esitetään.:
Friedrich Schillerin 1782 kirjoittamasta rosvoromanttisesta, nelituntisesta näytelmästä Die Räuber (Rosvot) Andrea Maffein libretoksi vääntämä tekele on epäjohdonmukaisuuksien sekasotku, joka täytyy, jos oopperasta haluaa saada jotain irti – jättää omaan arvoonsa.
Monet säveltäjät kirjoittavat librettonsa itse. Richard Wagner (1813-1883) ei voinut ajatellakaan kenenkään muun kirjoittavan librettoja oopperoihinsa.
Tosin esimerkiksi Nibelungin sormus -tetralogian (Ring, 1869-1876) kaikki neljä teosta kestävät selvästi kauemmin kuin tavanomainen ooppera, mutta Wagnerin maaginen musiikki pystyy naulaamaan kuulijan penkkiin vaikka vuorokaudeksi. Myös esimerkiksi Einojuhani Rautavaara (1928-2016) koki voimakasta sanan ja sävelen yhteyttä, eikä hän sallinut ulkopuolisia toimijoita oopperoidensa luomisprosesseissa. Rautavaaralla oli tapana synnyttää tekstiä ja musiikkia yhtä aikaa ja/tai limittäin − tällä menetelmällä ei olisi ollut mahdollista edes ajatella työnjakoa erillisen tekstinlaatijan kanssa.
Oopperaa harvoin suomennetaan
Oopperat esitetään nykyään lähes yksinomaan alkukielillä. Menneinä aikoina laulettiin paljon käännösoopperaa. Libretot oli pakko suomentaa ymmärrettävyyden vuoksi. Joskus tuotokset olivat kömpelöitä – aina ei asialle saatu parasta mahdollista suomentajaa, häneltä kun edellytettiin paitsi kielitaitoa, myös runoilijan ja muusikon kykyjä. Oopperan musiikki on kuitenkin sävelletty tiettyyn kieleen, jolla sen esittäminen on luontevinta. Poikkeuksia toki on. Esimerkiksi Mozartin saksankielinen Taikahuilu esitetään meillä usein myös suomeksi, sillä teosta markkinoidaan “koko perheen oopperana”. Uuden, sujuvan ja ajanmukaisen käännöksen tähän riimitettyyn satuun teki oopperalaulaja Matti Kuronen vuonna 2014. Myös ulkomaiset lastenoopperat usein suomennetaan.
Librettokäännöksissä on kuitenkin omat ongelmansa. ”Jos ooppera joudutaan kääntämään alkukielestä suomeksi, täytyy olla tarkka tiettyjen ydinsanojen osumisesta musiikillisesti samaan paikkaan”, Kuronen valottaa.
Lisäksi on otettava huomioon, millaista tekstiä laulajat pystyvät laulamaan omilla äänellisillä raja-alueillaan. Tekstin tiheys on pidettävä samana kuin alkukielessä. Tehtävä ei ole helppo.
Sama pätee tietenkin käännettäessä tekstiä suomesta johonkin muuhun kieleen. Nykyään tekniikka kuitenkin auttaa: yleisön helpotukseksi Kansallisoopperan esityksissä käytetään tekstityslaitetta, johon libretto käännetään suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Myös suomenkieliset oopperat tekstitetään selkokielelle, sillä laulajien artikulaatiosta on tunnetusti vaikea saada selvää. Libretot on myös painettu käsiohjelmiin suomennoksineen. Monia klassikkoja pääsee tutkimaan myös internetissä. Hakusanoiksi laitetaan oopperan nimi ja avainsana ‘libretto’.
Joskus säveltäjä saattaa kuulla jossain tietyssä kielessä sävyjä, joita hän musiikillisesti tavoittelee. Mikko Heiniö kertoo kirjassa Olemme oopperamaa (s. 48), että hän oli aikeissa suomentaa Bo Carpelanin ruotsinkielisen libreton oopperaansa Riddaren och Draken (2000) ja säveltää niin, että ooppera voitaisiin esittää kummallakin kielellä. Hän luopui aikeesta tajuttuaan, että oli pakko säveltää pelkästään Carpelanin uskomattoman kauniin ja runollisen tekstin ehdoilla. [ii]
Säveltäjä Markus Fagerudd puolestaan muotoilee suhdettaan libreton kieleen näin (mts 35):
Kielen olemus, sen luonnonmukaisuus on keskeinen elementti, joka luo kaiken muun ympärilleen. Osuva, kaunis kieli on myös omiaan johdattamaan musiikkia aroille, tunnepitoisille alueille. Tunteita ei voi liiaksi korostaa. Niiden vähyys tappaa teoksen, runsaus taas pidentää teoksen ”ikää” ihmisen muistissa.
Mistä libretistejä löytyy?
Koska enää ei ole olemassa libretistien ammattikuntaa, jonka jäseneksi pääsee vain tietyin armoin ja ansioin, sen laadintaan voi periaatteessa ryhtyä kuka vain. Harvoin kuitenkaan kävelee vastaan sellainen kirjoittaja, joka ilmoittaa harrastuksekseen askarrella oopperalibrettoja pöytälaatikkoonsa. Savonlinnan Oopperajuhlat järjesti vuonna 2017 librettokilpailun, jonka voitti Laura Voipio libretollaan Regine. Jäämme odottamaan tanskalaisfilosofi Sören Kierkegaardin ja hänen kihlattunsa Regine Olsenin suhdetta käsittelevää uutuusoopperaa, jota säveltää parhaillaan Lotta Wennäkoski. Kantaesitys lienee lähivuosina.
Entä missä libreton kirjoittamista sitten voi opiskella? Ei missään! Libretisti oppii omatoimisesti, ja hänestä tulee herkästi melkoinen altavastaaja. Kirjoittamisen professori Mikael Brygger Taideyliopistosta vahvistaa, ettei uudessa kirjoittajamisen maisteriohjelmassa edes sivuta librettojen kirjoittamista, vaikka Teatterikorkeakoulun puolella kuhisevat tulevat dramaturgit ja ohjaajat, ja Sibelius-Akatemian säveltäjäkoulutuksessa tulevaisuuden oopperatykit vain odottavat laukaisuaan. Siinäpä olisi yhteistyöllistä saumaa Taideyliopiston opiskelijoille!
Tuulikki Närhinsalo haluaa antaa nykyisille ja tuleville libretisteille kuitenkin kannustavan viestin. Heitä nimittäin tarvitaan. ”Ooppera voi Suomessa taidelajina mainiosti. Esitystoimintaan on tullut useita uusia toimijoita. Uusia oopperoita on syntynyt paljon ja syntyy edelleen, niin suuren koneiston spektaakkeleita kuin yhden tai muutaman muusikon säestämiä monologi- tai dialogiteoksia. Summa summarum: oopperarakkaus on sekä esittävällä että vastaanottavalla puolella suurta, alati kasvavasta tarjonnasta huolimatta.”
Tekstin on kirjoittanut laulupedagogi ja runoilija Leena Sainio ja se perustuu 29.4.2020 Nuoren voiman Jutut-osiossa artikkeliin. Ks. https://nuorivoima.fi/lue/juttu/jokaisen-oopperan-takana-on-libretto.
[i] Säveltäjä Ilkka Kuusiston Muumiooppera (1974) pohjautuu Tove Janssonin kirjaan Vaarallinen juhannus. Libreton kirjoitti Esko Elstelä.
[ii]Albrecht, Elke ja Eeva-Taina Forsius-Schibli 2014. Olemme oopperamaa. Kulttuuriosuuskunta Vehrä.
Ei kommentteja