Avainsana: Osallisuus
Opiskelijan hyvinvointia ja koulukuraattorityön kehittämistä: Elisa Parikan master-opinnäytetyö
Kohti hyvinvointia ”Maahanmuuttajaopiskelijan hyvinvointi on monen tekijän summa. Opiskelut sujuvat, jos voimavaroja on riittävästi. Voimavaroihin kuuluvat mm. fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky, terveys, opiskelutaidot, arvot, asenteet ja opiskelumotivaatio.” Hyvinvointiin liittyvän laadullisen opinnäytetyöni olen toteuttanut omassa työyhteisössäni Töölön yhteiskoulussa, jossa toimin koulukuraattorina. Minua kiinnostivat erityisesti aikuislukon peruskoulua suorittavien maahanmuuttajaopiskelijoiden hyvinvoinnin käsitykset, sekä kuraattorityön ja asiakasyhteistyön kehittäminen. Tässä laadullisessa opinnäytetyössäni aineistonkeruumenetelminä olivat kyselytutkimus ja ryhmähaastattelu. Menetelmätriangulaation etuja olivat ilmiön tutkiminen monelta eri näkökannalta. Avointen kysymysten vastaukset analysoitiin sisällöllisellä aineiston analyysillä. Kysely ja haastattelut toivat maahanmuuttajien erilaisia kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. Hyvinvointia tukeviksi tekijöiksi mainittiin esimerkiksi ystävät ja perhe. Myös työllisyys nähtiin toivottuna suomalaiseen yhteiskuntaan yhdistävänä tekijänä, jota suomen kielen oppiminen ja koulutus puolestaan edistivät. Hyvinvointia heikentäviksi tekijöiksi koettiin ikävä kotimaassa asuvia läheisiä kohtaan sekä vaikeus muodostaa ystävyyssuhteita suomalaisten kanssa. Myös koulutuksen kesto nähtiin toisaalta työhön pääsyä pitkittävänä. Opinnäytetyössäni elämänhallinta ja osallisuus ovat välineitä hyvinvoinnin toteuttamiselle. Töölön yhteiskoulun aikuislukio Töölön yhteiskoulun aikuislukio tarjoaa perusopetusta aikuisille maahanmuuttajille ja auttaa osaltaan Suomeen tulleita maahanmuuttajia kotoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutus auttaa maahanmuuttajia suomen kielen kiemuroiden oppimisessa, sekä tutustumisessa suomalaiseen opiskelukulttuuriin. Monimutkaiset hyvinvointipalvelut Suomalainen yhteiskunta on monimutkainen ja hyvinvointipalvelut ovat eriytyneet monille hallinnollisille sektoreille ja erityisasiantuntijoille. Maahanmuuttajaopiskelijoille voi olla vaikeaa hahmottaa palvelujärjestelmää. Oman elämän hallinnan kannalta on tärkeää tuntea julkiset palvelut. Suomessa on asioiden hoitaminen siirtynyt entistä enemmän verkkoon, esimerkiksi pankkiasiat, verokortit, muuttoilmoitukset, Kelassa asiointi, hakeminen työpaikkoihin ja koulutuspaikkoihin. Nettiasioinnin hankaluudet tulevat myös aikuislukion kuraattorin työssä eteen lähes päivittäin. Valitettavasti asunto, kielikurssi tai työpaikka voi mennä maahanmuuttajaopiskelijalta sivu suun, jos asiointi verkossa ei suju. Palveluiden tarve Maahanmuuttajaopiskelijat tarvitsevat runsaasti palveluita ja tähän palvelutarpeeseen myös kuntien pitäisi pystyä vastaamaan. Heitä on autettava ja tuettava erityisesti arkielämän hallinnassa, esimerkiksi perustoimeentulossa, mutta myös oleskelulupa-asiat, työllistyminen, asuminen, terveys, kielen oppiminen, muu opiskelu, lasten päivähoito ja koulu, harrastukset, uskonto ja sosiaaliset kontaktit. Nämä elämän alueet ovat yhteydessä toisiinsa ja jos yhdellä alueella syntyy ongelmia niin ne vaikeuttavat selviytymistä myös muilla alueilla. Työllistymisen merkitys Maahanmuuttajille yrittäminen ja työn tekeminen Suomalaisessa yhteiskunnassa saattaa olla jopa kantaväestöä tärkeämpää. Työllistymisen myötä he voivat näyttää olevansa hyödyllisiä kansalaisia ja veronmaksajia. Somalit eivät tässä tee poikkeusta, päinvastoin. Koska he ovat leimatuin etninen ryhmä, heillä on vielä muita ryhmiä suurempi tarve todistaa suomalaisuutensa työn kautta. Jos haluaa löytää työpaikan Suomesta, on opiskeltava, mutta on myös tärkeää, että tutustuu suomalaisiin ihmisiin ja työelämään jo opiskeluaikana. Se auttaa löytämään ystäviä ja helpottaa tulevaisuuden työnhakua. Moni maahanmuuttajaopiskelija on riittävän kielitaidon tai tietoteknisten taitojen puutteen vuoksi vaikeuksissa, kun yhä useammat asiat pitäisi hoitaa netissä. Usein koulutetut maahanmuuttajat selviävät hyvin nettiasioinnista. Heikoilla ovat sen sijaan ne, jotka tulevat köyhistä maista ja köyhistä oloista. Vaikeuksia voi olla myös niillä maahanmuuttajaopiskelijoilla, jotka ovat olleet pitkään kotona hoitamassa lapsia. Koulu hyvinvoinnin tukena -ihmissuhteet tärkeitä Opiskelijat odottavat kouluilta nykyistä enemmän. Koulu on tuttu foorumi, joka voisi toimia paremmin opiskelijoiden hyvinvoinnin tukena. Kouluissa voisi myös antaa enemmän tietoa kunnan palveluista. Myös toimivalla yhteistyöllä on suuri merkitys opiskelijoiden hyvinvoinnin turvaamisessa. Eri toimijoiden yhteistyössä on kuitenkin vielä paljon oppimista. Opiskelijoiden hyvinvointia eivät ratkaise ensisijaisesti palvelut vaan ihmissuhteet. Läheiset ihmissuhteet kannattelevat. Puolisot, vanhemmat, sisarukset, sukulaiset ja kaverit luovat parhaimmillaan tuen. Riidat, kiusaaminen, epätasapuolisen kohtelun kokemukset, yksinäisyys tai kavereiden puute tuovat huolia ja pahoinvointia. Opiskelijoille myös palvelut ovat ihmisiä ja ihmissuhteita. Maahanmuuttajaopiskelijoiden kannalta olennaista ei ole palvelun toimiala tai ammattikunta vaan se, että heidän arkiympäristössään on tarpeen tullen ihmisiä, joihin on helppo ottaa yhteyttä ja kertoa omista asioista, iloista ja huolista. Kuraattoripalvelujen käyttö Kuraattorille hakeutumista voi estää se, että tehtäviä hoitava ihminen ei ole kouluyhteisössä riittävästi läsnä tai tunnettu, eikä hänen tehtävistään ole opiskelijoille kerrottu. Maahanmuuttajaopiskelijoilla voi myös olla epätietoisuutta siitä, pysyvätkö ammattilaiselle kerrotut asiat hänen tietonaan vai eivät. Jos ammatti-ihmisellä ja opiskelijalla on aikaa kohdata niin että tullaan tutuiksi, se parantaa palvelun laatua ja vaikuttavuutta. Työntekijän tuttuus, jatkuvuus ja pysyvyys on opiskelijoiden kannalta olennainen laadun tekijä. Erilaisilla maahanmuuttajaopiskelijoita kohtaavilla ammattilaisilla tulisi olla perustiedot ihmisoikeuksista, riittävät vuorovaikutustaidot, sekä hyvä yleistieto kunnan palveluista. Myös jokaisen kuraattorin tulisi kyetä antamaan opiskelijoille palveluohjausta ja perustietoa palveluista, tarvittaessa myös alaikäisten oppilaiden vanhemmille, heille ymmärrettävästi. Arkinen, leimaamaton ja nopea tuki opiskelijalle tukee heidän pärjäämistään. Aikuisten palveluissa tulee lisäksi ottaa huomioon opiskelijoiden mielenterveys-, päihde-, työuupumusongelmat tai erotilanteen vaikutukset. Kuraattorityön kehittäminen: osallisuuden merkitys Mitä tulisi ottaa huomioon kuraattoripalvelun kehittämistyössä opiskelijoiden kannalta? Usein opiskelijoita ajatellaan ammattilaisten näkökulmasta oppilaina tai erityistä tukea tarvitsevana, jopa vammaisena tai lastensuojeluasiakkaana. Opiskelijan kannalta laatua on kuitenkin se, että hänet kohdataan kokonaisena, tavallisena ihmisenä iloineen ja suruineen. Opiskelija ei halua, että hänen erityisyyttään korostetaan. Myös kuraattorin asenne ratkaisee usein enemmän kuin ammattikunta: ”Oletko kiinnostunut juuri minusta?” Opiskelija ei halua olla tapaus muiden joukossa, vaan ainutlaatuinen yksilö. Tulevaisuuden mahdollisuuksien ja toivon kannattelu, sekä itsetunnon vahvistaminen tuovat parempia tuloksia kuin opiskelijan näkeminen ongelmatapauksena. Huomio tulee kiinnittää opiskelijan vahvuuksiin, ei puutteisiin tai vajeisiin. Palveluiden kehittämisessä painotetaan asiakaskeskeisyyttä ja laadun varmistamista. Aina ei kuitenkaan muisteta, että asiakkaan ja ammattilaisen näkökulma laatuun voi olla erilainen. Kaikkien näkökulmaa tarvitaan laadukkaan ja vaikuttavan palvelun kehittämiseen. Osallistuminen ja kokemuksellisen tiedon jakaminen voimaannuttaa opiskelijoita, sekä kiinnittää heitä kouluyhteisöön. Opiskelijoiden hyväksyminen asiantuntijoiksi palveluiden kehittämisessä vaatii myös työntekijältä nöyrtymistä, epävarmuuden sietokykyä ja oman ammattilaisuuden asettamista ennakkoluulottomasti puntariin. Kielitaidon merkitys maahanmuuttajaopiskelijan hyvinvoinnille Myös suomen kielen oppiminen, sosiaaliset suhteet sekä yhteisöön kiinnittyminen ovat tärkeitä osa-alueita, paitsi osallistumisen, mutta myös hyvinvoinnin kannalta. Suomen kielen oppiminen ja koulutus nähtiin tärkeiksi asioiksi, vaikkakin kielen oppiminen koettiin vaikeana. Maahanmuuttajaopiskelijat kokivat suomen kielen osaamisen hyödyttävän ja auttavan heitä monissa asioissa, kuten asioiden hoitamisessa, ammatilliseen koulutukseen pääsemisessä, sekä työn saamisessa. Kielen oppiminen on tärkeää maahanmuuttajien psyykkisen hyvinvoinnin, uuteen yhteiskuntaan sopeutumisen ja siinä pärjäämiseen, sekä itsenäiseen toimintaan vaikuttava tekijä. Huono kielitaito on merkittävä tekijä ahdistuneisuuden ja masentuneisuuden lisääntymisessä. Hyvät toverisuhteet ja hyväksi koettu sosiaalinen ilmapiiri edistää opiskeluyhteisön toimivuutta, sujuvuutta ja opiskelijoiden hyvinvointia. Yhteisöön kuuluminen, hyväksytyksi tuleminen sekä kokemus arvostetuksi tulemisesta ovat meille itse kullekin tärkeitä hyvinvoinnin lähteitä. Muilta saatu apu helpottaa opiskelua. Erityisen tärkeäksi hyvinvoinnin kannalta osoittautui luottamus siihen, että apua ja tukea saa tarvittaessa. Vaikka tarve yhteisöllisyyteen on yksilöllinen ja kulttuurissidonnainen, kaipaa valtaosa opiskelijoista jonkin asteista yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Ulkopuolisella ja yksinäisellä on raskasta. Vastavuoroista oppimista Maahanmuuttajaopiskelijat ovat tuoneet kouluyhteisöömme monia uusia myönteisiä asioita. He ovat opettaneet esimerkillään koko yhteisöä. Sosiaaliset taidot, laaja kielitaito ja kulttuurinen tuntemus ovat maahanmuuttajien etuja. Kouluyhteisössämme nähdään maahanmuuttajat arvokkaana voimavarana. Monikulttuurisessa kouluyhteisössä erilaiset näkökulmat laajentavat tapaa tarkastella opiskelua ja tuovat uusia, luovia ratkaisumalleja. Myönteisenä näen maahanmuuttajien myötä avartuneen näkemyksen siitä, että on useita tapoja opiskella oikein. Opinnäytetyössäni osallisuus ja elämänhallinta näyttäytyvät opiskelijan hyvinvointia edistävinä asioina. Onnellisuus on hyvinvoinnin korkein tila. Elisa Parikka, koulukuraattori, sosionomi (ylempi AMK) Tämä teksti perustuu syksyllä 2014 valmistuneeseen opinnäytetyöhöni: Parikka Elisa 2014. Kohti hyvinvointia. Kuraattorityö aikuislukiossa, aikuisten peruskoulua suorittavien maahanmuuttajaopiskelijoiden kanssa. Metropolia ammattikorkeakoulu, sosiaalialan ylempi AMK-tutkinto-ohjelma. Verkossa.
Koululaisten syrjäytymistä torjuvaa osallistamista monin keinoin
Osallisuus ja syrjäytyminen nousevat tuon tuosta julkiseen keskusteluun: politiikassa, erityisesti kun mietitään maamme talouden tilaa ja syrjäytymisen aiheuttamia kustannuksia ja syrjäytymisen estämistä; mediassa ja kansalaisten keskuudessa, kun yksinäisyys, asunnottomuus ja työttömyys kohtaavat ja puhuttelevat. Osallisuus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Aihe on ajankohtainen eriarvoistuvassa Suomessa. Suomi on ratifioinut Unicefin lapsen oikeuksien sopimuksen, jonka mukaan lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu. Lapsi- ja nuorisopolitiikkamme ja – opinnäytetyömme korostavatkin sitä, että nuorten syrjäytymistä tulee monipuolisesti ennaltaehkäistä. Lasten ja nuorten osallistumisen vahvistamisen haasteena on avointen ja vuorovaikutuksellisten käytäntöjen ja toiminta- ja opetusmallien kehittäminen ja vakiinnuttaminen. Koulun oppilastyö on integroitua nuorisotyötä, joka voi tukea uudenlaisen toimintakulttuurin syntymistä ja hyvinvointia kouluissa. Myös tutkijat muistuttavat siitä, että peruskoulussa, joka kokoaa sosiaalityön, terveyspalvelut ja nuorisotyön yhteen paikkaan, voidaan tarjota korjaavia ja ennaltaehkäiseviä palveluita. Koulujen tulee siis olla yhteisöjä, joissa oppilaat, moniammatillinen henkilökunta ja vanhemmat ovat aktiivisessa vuorovaikutuksessa keskenään ja lähiyhteisön kanssa. (Mm. Kiilakoski ja Gretschel 2012.) Yhteisöllisyys on syrjäytymisen näkökulmasta tärkeää. Se tarjoaa yksilölle mahdollisuuden samaistua yhteisöön tai sen jäseniin ja luo elämään merkitystä. Lisäksi yhteisö tarjoaa yksilölle sen tarvitsemaa turvallisuutta. Yhteisö voi myös vahvistaa toivottua käyttäytymistä, ja tämä puolestaan johtaa helpommin yhteisiin arvoihin. Myös omien ongelmien, vahvuuksien ja heikkouksien tiedostaminen kehittyy, kun niitä joutuu peilaamaan oman yhteisönsä muiden jäsenten ominaisuuksiin. Näin yhteisöllisyys liittyy erottamattomasti osallisuuteen ja syrjäytymiseen. Osallisuus koulussa opinnäytetyömme keskiössä Sosiaalialalla työskentelevinä sosionomeina kohtaamme työssämme asiakkaita, jotka ovat syrjäytyneet monien asioiden seurauksena. Näemme työssämme, kuinka tärkeää syrjäytymisen ennaltaehkäiseminen ja osallisuus ovat. Jotta kouluyhteisö aidosti olisi oppilaiden yhteisö, sen tulee tarjota oppilaille konkreettisia tilaisuuksia osallisuuteen sekä kohdentaa merkittäviä voimavaroja oppilaiden syrjäytymisen ehkäisyyn. Metropolia ammattikorkeakoulun ylemmän ammattikorkeakoulujen opinnäytetyön aiheen valintaan vaikuttivat sekä oppilaiden syrjäytymisen tekijöihin liittyvä kiinnostus että ammatilliset lähtökohtamme ja valtakunnalliset osallisuuden edistämisen tavoitteet. Työn teimme yhdessä Petrus Väärälän kanssa aiheesta ”Oppilaiden osallisuuden vahvistaminen Hiidenkiven peruskoulussa opettajien työtapoja kehittämällä”, Tutkimuskohteeksemme valikoitui kouluterveyskyselynkin mukaan tavallinen keskiverto helsinkiläinen Hiidenkiven peruskoulu Helsingin Tapanilassa. Kehittämisen kohderyhmäksi valikoitui peruskoulun koko henkilökunta, kaikki koulun aikuiset. Opinnäytetyömme lähtökohta oli se, että koko henkilöstö voi toimillaan ja valinnoillaan vaikuttaa lasten ja nuorten osallistumis- ja osallistamiskokemuksiin koulun arjessa. He näkevät sekä paremmin että huonommin toimivat käytänteet koulussa. Oppilaiden osallisuuden merkitys kouluissa nousee esiin niin lainsäädännössä kuin erilaisissa ohjelmissa. Myös Helsingin kaupungin strategiassa osallisuus on nostettu yhdeksi tärkeäksi kivijalaksi. Hiidenkiven opetussuunnitelmassa korostuvat kasvattaminen suvaitsevaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen, vastuunottoon, itsearviointiin ja yhteistyöhön oppilaiden, opettajien ja muun henkilökunnan kesken. Myös yhteistyöhön oppilaiden huoltajien kanssa ja ulkopuolisten yhteistyökumppanien kanssa kiinnitetään huomiota. Yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen toimintakulttuuri ja sen tukeminen monin eri tavoin, kuten myös oppilaan kehittyminen aloitteelliseksi, yhteistyökykyiseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi, korostuvat Hiidenkiven opetussuunnitelmassa. Ennaltaehkäisevä toiminta on koulun keskeinen toimintaperiaate. Opinnäytetyössä käyttämässämme näyttöön perustuvan käytännön tutkimusmenetelmässä tieto ja kokemus yhdistyvät. Menetelmää on käytetty terveysalalla, mutta se soveltuu hyvin myös sosiaalialan kehittämistyöhön. Käsityksemme mukaan näyttöön perustuvan käytännön tutkimusmenetelmää ei kovin laajasti käytetä sosiaalialalla. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa, Tanskassa ja Ruotsissa tilanne on toinen. Osallisuus on syrjäytymisen vastapari, ja molemmat kehittyvät prosesseina. Näyttöön perustuvan käytännön tutkimusmenetelmä tuo yhteen teorian ja käytännön. Se auttaa tarkentamaan tieteellisten tutkimusten tuottaman tiedon merkitystä ammatillisten toimenpiteiden perustana. Sitä mitä Hiidenkiven peruskoulussa tapahtuu oppilaiden osallisuuden edistämisen ja syrjäytymisen ehkäisyn näkökulmista, selvitettiin kysymällä henkilöstöltä millaisia oppilaiden osallisuutta edistäviä rakenteita ja henkilökunnan työtapoja koulun käytännössä on sekä miten toimivia käytäntöjä toteutetaan. Lisäksi kysyimme miten osallisuustyön haasteita tehdään näkyviksi ja miten vahvistetaan oppilaiden osallisuutta sekä millaisia osallisuutta edistäviä ratkaisuja löydetään. Paljon on tehty, mutta mahdollisuuksia on enemmän Tulosten perustella Hiidenkivessä tehdään paljon oppilaiden osallisuuden edistämiseksi. Koulun rakenteet saattavat kuitenkin vaikeuttaa aitoa osallisuutta. Henkilökunnan saumaton yhteistyö koetaan usein vaikeaksi, kun toiminta on pirstaloitunutta ja esimerkiksi kouluruokailu tuotetaan ostopalveluna. Kaikkia koulussa työskenteleviä ihmisiä ei ole myöskään valmennettu oppilaiden kohtaamiseen. Yhteishengen nostaminen on tärkeä osa osallisuuden kokemuksen lisäämistä. Osa opettajista kaipasi me-hengen kasvattamista ja vaalimista. Myös koulumummot nousivat toivelistalle. Opinnäytetyömme osoitti sen, että koulun opetustyön rinnalle pitäisi kehittyä myös moniammatillista sosiaali- ja terveysalan yhteistyötä oppilaiden hyvinvointia edistämään. Oppilaat tarvitsevat aikuisia arjessaan. Tämän järjestämisessä, vastuu on aikuisilla. Mirka Vainikka, sosionomi (ylempi AMK) Lisätietoa Mirka Vainikka ja Petrus Väärälä 2014. Oppilaiden osallisuuden vahvistaminen Hiidenkiven peruskoulussa opettajien työtapoja kehittämällä. Metropolia ammattikorkeakoulu, sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Master-opinnäytetyö. www.theseus.fi -> Metropolia -> Sosionomi ylempi AMK-tutkinto.
Perheiden kokemuksia lastensuojelun perhetyöstä Helsingissä
Lastensuojelu on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua mediassa. Työntekijöiden ammattitaitoa ja pätevyyttä on arvosteltu voimakkaasti. Median myötä ihmisille on voinut tulla kuva siitä, että lastensuojelun työntekijät voisivat tehdä päätöksiä kuulematta tai kohtaamatta asiakasta. Lastensuojelun asiakkaille on tarjolla lukuisia erilaisia tukipalveluita, joita ei mediassa juurikaan ole nostettu esiin, esimerkiksi lastensuojelun perhetyö. Lastensuojelun perhetyö on yksi lastensuojelun avohuollon palvelu- ja tukimuoto, jonka tarkoituksena on tukea tilapäisesti lapsiperheitä arkielämän hallinnassa, voimavarojen vahvistamisessa, vanhemmuudessa, sekä lasten ja nuorten kasvatustehtävässä. Perhetyön pääasiallisena menetelmänä on yhdessä keskusteleminen ja tiedon antaminen muun muassa arjen toimivuudesta, lasten kehitysvaiheista ja - tarpeista sekä kasvatusasioista. Lastensuojelun perhetyössä työskentelevät pääsääntöisesti sosionomi AMK koulutuksen saaneet työntekijät. Lastensuojelun perhetyö on tavoitteellista ja suunnitelmallista perheen tilanteen selvittelyä, tukemista sekä palvelua, jota Helsingissä haetaan lapsen vastuusosiaalityöntekijän kirjallisella hakemuksella. Helsingin kaupungin lastensuojelun perhetyölle tehdään tavoitteet ensimmäisessä tapaamisessa, johon osallistuvat asiakasperhe, sosiaalityöntekijä sekä sosiaaliohjaajatyöpari. Ensimmäisessä tapaamisessa sovitaan tavoitteiden lisäksi tapaamisten tiheys, väliarvio ja työskentelyn alustava kesto. Tämä kirjoitus perustuu Tuire Fjäderin ja Tanja Varetto-Schnitterin vuonna 2014 valmistuneeseen Metropolian sosiaalialan ylemmän AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön Perheiden kokemuksia lastensuojelun perhetyöstä. Opinnäytetyön tavoitteena oli kerätä asiakkailta kokemuksellista tietoa lastensuojelun perhetyön prosessista sekä osallisuudesta. Lastensuojelun perhetyö koettiin hyödyllisenä ja perheitä monipuolisesti auttavana tukimuotona. Tutkimusaineisto koostui 14 lapsen ja vanhemman haastattelusta. Vaikuttavaa lastensuojelun perhetyötä Lastensuojelun työskentelyä ohjaa lastensuojelulaki. Uudessa lastensuojelulaissa on huomioitu erityisesti lapsen ja perheen osallisuuden ja oikeudellisuuden tehostaminen. Lain 20 §:n mukaan lastensuojelua toteutettaessa on selvitettävä lapsen omat toivomukset ja mielipide sekä otettava ne huomioon lapsen iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla. Opinnäytetyön tutkimustulokset osoittivat asiakasperheiden kokevan lastensuojelun perhetyön lisänneen perheiden sisäistä elämänhallintaa, hyvinvointia sekä toimintakykyä. Työskentelyssä oli huomioitu lasten ja vanhempien voimavarat yksilöllisesti ja joustavasti. Lastensuojelun perhetyö oli koettu kokonaisvaltaiseksi tukimuodoksi jossa oli huomioitu monipuolisesti kaikki perheen yhteistyötahot. ”Perhetyöntekijät on olleet yhteydessä nuorisopsykiatrianpolille niin mä oon saanut semmosta varmuutta siihen, että mä voin tehdä näin ja voin kieltää tän, et se on auttanut sitä arjen sujumista. On tullut enemmän rohkeutta pitää rajoista kiinni.” Lastensuojelun perhetyö vaikuttaa lapsen hyvinvointiin ja etuun kun perheessä on työskennelty myös vanhempien kanssa. Lapset ovat osallisina työskentelyssä olemalla mukana laatimassa itseään ja perhettä koskevia lastensuojelun perhetyönsuunnitelmia sekä ovat läsnä kaikissa heitä koskevissa päätöksissä ja arvioinneissa. Yhdessä lapsen ja vanhempien kanssa laaditut lastensuojelun perhetyön tavoitteet lisäsivät asiakaslähtöisyyttä, luottamusta sekä työskentelyyn motivoitumista. Lapsen osallisuus on keskeinen lähtökohta työskentelyn jokaisessa vaiheessa (Saastamoinen 2010). Työskentelyssä käytetyt toiminnalliset menetelmät, kuten kortit, pelit sekä lapsen/ nuoren oma kirja koettiin lisäävän asiakasosallisuutta. Lastensuojelun työskentelyssä asiakas itse on paras arvioija omasta osallisuudestaan eikä osallisuuteen vaikuta välttämättä tapaamisten lukumäärä. (Muukkosen 2008.) ”Me ollaan tehty sellasta kirjaa ja sit me ollaan piirrelty tai pelattu tai sit työntekijä on kyselly jotain. Joo ne on tavannu meitä yhessä ja sit ne on tavannu myös mun äitii.” Lastensuojelun perhetyön prosessissa oli huomioitu lasten ikä ja kehitystaso hyvin. Lapset olivat mukana suunnittelemassa, toteuttamassa ja arvioimassa lastensuojelun perhetyön työskentelyä. Lastensuojelun perhetyöhön osallistuminen oli vapaaehtoista kaikille perheen jäsenille. Asiakkaan ja lastensuojelun perhetyöntekijöiden välinen vuorovaikutus koettiin avoimeksi, arvostavaksi ja asiakasta kunnioittavaksi. Asiat otettiin puheeksi suoraan ja niistä voitiin olla eri mieltä. Lastensuojelun perhetyö koettiin läpinäkyväksi, eikä asiakkaan selän takana tehty mitään, mistä asiakas tai vanhemmat eivät olisi olleet tietoisia. Perheet tulivat hyvin kuulluiksi lastensuojelun perhetyön työskentelyn aikana. Osallisuus käsitteenä ja käytäntönä on onnistuneen kohtaamisen mahdollistaja. Lastensuojelun muutostyöskentelyä tehdään usein vanhemman kautta, mutta se ei sulje pois sitä, että lasta ei tavattaisi laisinkaan. Vain lasta näkemällä ja kuulemalla saadaan lapsesta kokonaisvaltainen kuva hänen hyvinvoinnistaan. Tuire Fjäder ja Tanja Varetto-Schnitter, sosionomi ylempi AMK-tutkinnosta Lähteet Fjäder, Tuire – Varetto-Schnitter, Tanja 2014. Perheiden kokemuksia lastensuojelun perhetyöstä. Opinnäytetyö. Metropolia AMK. Lastensuojelulaki 417/2007. Muukkonen, Tiina 2008. Suunnitelmallinen sosiaalityö lapsen kanssa. Heikki Waris instituutti. Saastamoinen, Kati 2010. Lapsen asema sijaishuollossa, käsikirja arjen toimintaan. Helsinki. Edita.
Yhteisötaidetta leikkipuistoihin, osallisuutta kaupunkitilaan
Taiteen hyvinvointivaikutukset ovat viime vuosina herättäneet paljon kiinnostusta sosiaali- ja terveysalalla. Taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta on pyritty parantamaan ja hyvinvointialoille on kehitetty erilaisia soveltavan taiteen menetelmiä. Kiinnostuksen taustalla ovat taiteen kokemisesta ja harrastamisesta seuraavat moninaiset positiiviset hyvinvointivaikutukset. Osallistuin käynnissä olevaan kehittämistyöhön sosionomi (ylempi amk) –tutkintoon liittyvällä opinnäytetyölläni, jossa arvioin Helsingin kaupungin leikkipuistoissa ja asuinalueilla vuosien 2011 - 2012 toteutettujen Taidekuuri -yhteisötaideprojektien vaikutuksia. Arviointi kohdistui 13 erilliseen, mutta toiminnan tasolla samalla ”kaavalla” toteutettuun yhteisötaideprojektiin, jotka toteutin yhdessä taiteilija-työparin kanssa. Projektien tavoitteena oli tarjota lapsille mahdollisuus taiteen tekemisen ja onnistumisen kokemuksiin, lisätä lasten näkyvyyttä kaupunkitilassa sekä tuoda taidetta ja kulttuuria asuinalueiden arkeen. Taide rakentaa yhteistä todellisuutta Lähestyin arvioinnissa yhteisötaiteellista toimintaa sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen ja sen käytännön sovelluksen sosiokulttuurisen innostamisen viitekehyksestä. Sosiokulttuurinen innostaminen on sosiaalipedagogisesta teoriasta nouseva moninainen kasvatus- ja kansalaistoiminnan metodologia, jota toteutetaan ihmisten arkisissa ympäristöissä ja yhteisöissä. Sosiokulttuurisessa innostamisessa on aina mukana kolme ulottuvuutta ja niistä nousevaa perustehtävää: kasvatuksellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Kasvatuksellisen ulottuvuuden ydin on persoona ja osallistavan kasvatuksen avulla tavoitellaan ihmisen persoonallista kehittymistä, asenteiden muutosta, kriittisen ajattelun kehittymistä, oman vastuun tiedostamista, herkistymistä ja motivaation heräämistä. Sosiaalisen ulottuvuus keskittyy ryhmään ja yhteisöön, jolloin olennaiseksi nousee ihmisen oman osallistumisen kautta tapahtuva integroituminen yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä samalla pyrkimys näiden laadullisen muutokseen. Kulttuurisessa ulottuvuudessa toiminnan tavoitteena on ihmisen luovuuden ja monipuolisen ilmaisun kehittyminen. (mm. Kurki 2006: 154 -155, Nivala 2008) Erilaiset taiteelliset aktiviteetit voivat toimia sosiokulttuurisen innostamisen välineinä. Innostamisen yhteydessä taiteen ymmärretään olevan keino ympäröivän todellisuuden tutkimiseen ja yhteisölliseen toimintaan innostamiseen. Yhteisöllistä taidekasvatusta tutkinut Mirja Hiltunen (2009) toteaa postmodernin taidekasvatuksen korostavan taiteen tehtävää yhteisen todellisuuden symbolien rakentajana, sosiaalisen ja kulttuurisen alueen edistäjänä ja syvemmän ymmärryksen mahdollistajana. Hänen mukaansa yhteisöllisen taidekasvatuksen lähtökohdan tulisi löytyä sosiokulttuurisesta ympäristöstä, vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta toisten kanssa. Taidekasvatuksen tavoitteena on, että yhteisöille syntyy uutta ymmärrystä niistä sosiaalisista ja kulttuurisista maailmoista, joissa ne elävät. Yhteisölliset taidekasvatusprosessit synnyttävät sekä toiminnallista yhteisöllisyyttä että symbolista yhteisyyttä, mikä tukee osallistujan yksilön ja yhteisön toimijuutta, voimaantumista ja emansipaatiosta. (Hiltunen 2009: 253-257) Taidekasvatusta ja osallisuutta tukevia oivalluksia Taidekuurin keinoin Leikkipuistossa toteutettava Taidekuuri on taiteellinen seikkailu, jossa puistojen lapset osallistuvat asuinalueiden julkiseen tilaan sijoitettavan yhteisötaideteoksen taiteiluun. Arvioinnin kohteena olevien projektien teokset syntyivät tilan, taiteilijan ja lasten välisissä dialogeissa siten, että taiteilija haki asuinalueen tilasta tai historiasta teeman lapsille tulkittavaksi ja eteenpäin työstettäväksi. Teosten teemat toimivat leikin ja mielikuvituksen liikkeelle lähettäjinä ja rajasivat leikkikentän sopivaksi. Miltä näyttää ja minne menee Taikametro? Millainen on Kiiltokala? Mitä aarteita löytyy puiston paikalla olleen Lammen pohjalta? Lapset taiteilivat teoksen osat puistoissa järjestetyn kahden viikon mittaisen kuvataidetyöpajan aikana. Taiteilija sommitteli ja kokosi yhteisötaideteokset sillä periaatteella, että kaikkien lasten tulkinnoille tuli yhtä merkittävä paikka niissä. Teokset ripustettiin esille lasten omalle asuinalueelle, jolloin lapset pääsivät muokkaamaan julkista tilaa sekä kuulemaan yhteisöltä tulevan palautteen. Suurin osa teoksista sijoitettiin kirjastoon, yksi metroasemalle ja yksi kauppakeskuksen liiketilan ikkunaan. Yhteisötaideteoksia syntyi tarkastellulla ajanjaksolla 13. Niiden sisään mahtui yhteensä 2610 erillistä lasten tekemää teosta. Ohjaajien arvioiden mukaan leikkipuistoissa järjestettävän iltapäivähoidon koululaisista työpajoihin osallistui puistosta riippuen 70 -100 % kaikista iltapäiväkerholaisista. Vapaaehtoisiin työpajoihin osallistui lapsia, joiden puistohenkilökunta ei uskonut aiemman kokemuksen perusteella osallistuvan mihinkään yhteiseen aktiviteettiin sekä lapsia, jotka saivat mahdollisuuden näyttäytyä uudessa ja positiiviseksi tulkitussa roolissa taiteellisen työskentelyn avulla. Erityinen huomio kiinnittyi poikien aiemmasta poikkeavaan osallistumisaktiivisuuteen; pojat osallistuivat innolla ja kertoivat motivoituvansa siitä kokemuksesta, että saa ”kerrankin tehdä sellaista mitä itse haluu”. Taidekuurien toiminnallisten prosessien aikana syntyi erilaisia kohtaamisen tiloja, joiden puitteissa oli mahdollista herkistyä tarkastelemaan itseään, maailmaa ja yhteisön jäseniä uudella tavalla. Omat ja toisten onnistumiset, oivallukset ympäristön olemuksesta ja kuvallisen ilmaisun kehittyminen innostivat lapsia osallistumaan työpajaan jakson aikana useita kertoja. Toiminnan seurauksena syntyi mahdollisuus tarkastella yhdessä myös sitä, millaisia yhteisötason osallistumismahdollisuuksia instituutioissa ja kaupunkitilassa lapsille on. Fyysiseen kaupunkitilaan suunniteltu yhteisötaideteos ja sen ehdoilla toteutettu projekti toivat toiminnan myötä esiin tilaan ”kätkeytyneitä” kulttuurisia rakenteita ja tiedostamattomia ajattelumalleja. Prosessin aikana oli mahdollista kyseenalaistaa ja arvioida uudelleen sitä, miten lapset näkyvät kaupunkitilassa. Lapsiin kaupunkitiloissa kohdistuva rajoittava hallinta (ks. Strandell 2012 , Kiili 2011, Koskela 2009) tuli näkyviin siinä, miten tiedostamattomasti teoksille tarjottiin tilaa lastenosastoilta eikä suinkaan sieltä, missä ne olisivat kaikkien näkyvillä. Teosten yleisöpalautteessa painottui ilo siitä, että lapset saavat kädenjälkeään kerrankin näkyvälle paikalle. Vahvimmillaan lasten näkyminen noteerattiin yleisökommentilla, jonka mukaan lasten ilmaisua sisältänyt teos edusti ainoaa asiaa, jossa asuinalueen lapset näyttäytyvät positiivisessa valossa. Teosten sijoittaminen yllättävään paikkaan ja kaikkien näkyville oli myös tekijä, joka motivoi lapsia osallistumaan, sai yleisön reagoimaan ja vahvisti osaltaan yhteisöllisyyden kokemusta. Yhteisötaide osallisuuskasvatuksen välineeksi Arvioinnin perusteella leikkipuistoissa toteutettava taidetoiminta tulisi ottaa todelliseksi vaihtoehdoksi, kun lasten oikeutta taiteeseen ja kulttuuriin sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen toteutetaan. Taidekuuri-toiminnan kokemusten perusteella Helsingin kaupungin leikkipuistot soveltuvat toimintaympäristöinä sosiokulttuuriselle innostamiselle ja yhteisötaideprojekteille, koska niissä järjestettävä toiminta on helposti ja yhdenvertaisesti saavutettavissa kaikille alueen lapsille ja niiden toimintaperiaatteet vapaaehtoisuuteen perustuvasta osallistumisesta ja kaikille avoimista tiloista tukevat sosiokulttuuriseen innostamisen mahdollisuuksia ja yhteisöllistä lähestymistapaa. Taidekuuri-projektien keskeisiä elementtejä saavutettavuuden ja rakenteen suhteen voi hyödyntää muissakin projekteissa, mutta käytännössä menetelmätason soveltamiseen liittyy siinä määrin taiteen ja sosiokulttuurisen innostamisen edellyttämää osaamista, että sellaisenaan siitä ei toivottua ”taidelähtöistä menetelmää” kannattanut kehittää. Taidekuurien arvioinnin perusteella taiteilijoiden ohjaamat yhteisötaideprojektit tulisi menetelmäkehittämisen sijaan nähdä avoimina prosesseina ja interventioina, jotka avaavat tietä asuinalueiden ja yhteisöjen kehittymiselle. Taiteen tuomista hyvinvointipalveluiden osaksi ei tulisikaan lähestyä vain menetelmäkehittämisen tai saavutettavuuden näkökulmasta, vaan myös ja nimenomaan sillä perusteella, että taiteen keinoin on mahdollisuus tukea lasten osallisuutta niin lähiyhteisöissä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Tähän tarvitaan avuksi yhteisöihin jalkautuvia taiteen ammattilaisia ja vapautta toimia taiteellisen prosessin ehdoilla. Tuija Salovaara, sosionomi ylempi AMK Artikkelin pohjana oleva opinnäytetyö: Tuija Salovaara 2014: Taidekuureja leikkipuistoihin – Yhteisötaidetta ja osallisuutta kaupunkitilaan. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosionomi ylempi Amk-tutkinto 2014. Lähteet: Hiltunen, Mirja 2009: Yhteisöllinen taidekasvatus - Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissa. Lapin Yliopistokustannus. Kiili, Johanna 2011: Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja sukupolvisuhteiden hallinta. Teoksessa: Alanen, Leena − Harrikari, Timo – Pekkarinen, Elina – Satka, Mirja (toim.): Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Osuuskunta Vastapaino. 167 – 204. Koskela, Hille 2009: Pelkokierre – Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus: Helsinki. Kurki, Leena 2006: Kansalainen persoonana yhteisössään. Teoksessa: Kurki, Leena – Nivala, Elina (toim.) : Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen – Johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan. Tampere: Tampere University Press. Nivala, Elina 2008: Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa – kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen viitekehys. Snellman instituutin A-sarja 24/2008. Kuopio: Snellman instituutti. Strandell, Harriet 2012: Lapset iltapäivätoiminnassa – koululaisten valvottu vapaa-aika. Helsinki: Gaudeamus.
Haaveissa oma perhe -Kun vanhemmalla on kehitysvamma tai laaja-alaisia oppimishäiriöitä
”Jos me emme osaa jotakin, Helmi oppii myöhemmin nekin asiat. Joku muu opettaa.” Rami HS 10.7.2014 Omasta perheestä haaveilu kuuluu nuorten elämään, ja kaikilla on siihen oikeus. Mitä sitten, kun vanhemmuutta pohtivalla on laaja-alaisia oppimishäiriöitä tai kehitysvamma? Kehitysvammaisen ihmisen haave tulla äidiksi tai isäksi on tabu ja siitä on usein vaikea puhua. Nuoren ihmisen halu saada oma lapsi on vahva, ja siihen liittyvät pohdinnat kuuluvat aikuiseksi tulemiseen myös kehitysvammaisella, eikä niitä pidä vähätellä. Kehitysvammainenkin voi saada lapsia, mutta myös tuen tarve on lapsen synnyttyä suuri. Kehitysvammaisella on oikeus hankkia lapsi, mutta täytyy muistaa, että siihen liittyy myös vastuu lapsen kasvatuksesta, turvallisuudesta ja parhaasta mahdollisesta kehityksestä huolehtimisesta. Jos näitä ei pysty tarjoamaan, lapsen oikeus turvalliseen lapsuuteen ja kehitykseen menee vanhemman oikeuden edelle, ja tarvittaessa lapsi voidaan sijoittaa muualle. (Henttonen 2013). Lapsiperheen arjessa tulee jatkuvasti vastaan asioita, jotka ovat uusia ja vaikeitakin kenelle tahansa tuoreelle vanhemmalle. On tärkeää pohtia, miten voidaan parhaiten tukea perhettä, jossa vanhemmilla on haasteita oppimisessa. Lapsen perushoidosta ja hyvinvoinnista huolehtimiseenkin perhe voi tarvita ihan konkreettista apua, saati sitten kun vastaan tulee uusia, yllättäviä tilanteita lasten kanssa. Aiheeseen perehtyessä sai tehdä positiivisen huomion, että nykyään pyritään vahvasti tukemaan kehitysvammaisia vanhempia yksilöllisten tarpeiden mukaan tavoitteena se, että vanhemmat pystyisivät itse hoitamaan ja kasvattamaan lapsensa kotona. Samat mahdollisuudet omaan elämään? Kehitysvammainen haluaa elää kuten muutkin, ja siihen kuuluu oma koti, parisuhde ja perhe. Kun kehitysvammaiset vanhemmat odottavat ja kasvattavat lasta, tarvitsevat he pitkäkestoista ja juuri heidän tarpeisiinsa suunniteltua tukea. Kehitysvammaisten Tukiliitto ry:n projektipäällikkö Pia Mölsän mukaan käytetty kieli tulee olla yksinkertaista ja konkreettista, ja asioiden ymmärtäminen täytyy varmistaa. Ei esimerkiksi pidä puhua varhaisesta vuorovaikutuksesta, vaan lapsen katsomisesta ja koskettamisesta, leikittämisestä ja vauvalle juttelusta. (Laitinen 2013). Helsingin Sanomissa (10.7.2014) ilmestyi Anna Pihlajaniemen kirjoittama juttu ”Tärkein on Helmi”, joka kertoo Jennasta, Ramista ja heidän 3,5 vuotiaasta tyttärestään Helmistä. Vanhemmilla on erinäisiä haasteita oppimisessa, ja he tarvitsevat ulkopuolista tukea vanhemmuuteensa ja arkeensa. Ennen kaikkea jutusta jää kuitenkin mieleen vanhempien positiivinen asenne perhe-elämään ja lapsen kasvatukseen. Helmi on heille kaikkein tärkein, ja lapsen hyvinvointiin on todella panostettu. Perhe vaikuttaa jutun perusteella onnelliselta. He ovat saaneet tarvitsemansa tuen, ja tuen muotoa on muutettu tilanteiden mukaan. Jos vanhempien erityisen tuen tarve tunnistettaisiin ajoissa, he voisivat useammin pärjätä kotona lapsensa kanssa (Mölsä 2014). Alisonin ja Richardin tarina on hieman toisenlainen (Supporting parents with learning disabilities and difficulties 2009). Heidän ensimmäinen lapsensa huostaanotettiin jo sairaalassa, koska siellä epäiltiin, etteivät he kykene huolehtimaan lapsestaan. Asiasta ei annettu edes ymmärrettävää selitystä, eivätkä he saaneet minkäänlaista tukea. Sosiaalityöntekijä sanoi Alisonille, että jos hän vielä tulee raskaaksi, pitäisi hänen hankkia abortti. Toista lasta odottaessaan Alison tiesi tarvitsevansa apua, mutta ei uskaltanut ottaa sosiaaliviranomaisiin yhteyttä. Niinpä hän otti yhteyttä vapaaehtoisjärjestöön ENABLE Scotland, ja sai sieltä tukea. Lapsen synnyttyä tätä ei olisi annettu sairaalasta kotiin, mutta järjestön tultua paikalle palaveriin ja tarjottua apua kotiin vanhemmat saivat pitää vauvan. Saamansa tuen avulla he ovat pärjänneet lapsensa kanssa kotona. Kyseinen tarina on hyvä esimerkki siitä, miten suuri merkitys varhaisella puuttumisella ja yksilöllisesti suunnitelulla tuella voi olla tällaisille perheille. Ikävä kyllä kaikkien kohdalla oikeanlaista tukea ei voida antaa yhtä ajoissa, sillä vanhempien pelko lapsen huostaanotosta ja heihin kohdistuvista ennakkoluuloista voi aiheuttaa sen, että he eivät kerro haasteistaan ja piilottelevat omia oppimisvaikeuksiaan. Tällöin he eivät saa tarvitsemaansa tukea ajoissa, ongelmat pääsevät kasaantumaan ja tilanne saattaa johtaa huostaanottoon. Näiden vanhempien näkymättömyys palvelujärjestelmissä on johtanut myös siihen, ettei tukemiseen tarvittavia palveluja ole kehitetty riittävästi.(Henttonen, Kantojärvi & Puranen 2012). On tärkeää löytää nämä perheet ajoissa, jotta tuki voidaan kohdentaa oikein. "Äiti ei pysy kärryillä" Kehitysvammaisten Tukiliitto ry:llä on meneillään projekti Äiti ei pysy kärryillä (RAY 2010-1014). Projektin kohderyhmänä ovat perheet, joissa vanhemmalla on lapsen kanssa toimimiseen vaikuttavia oppimisvaikeuksia tai kehitysvamma. Projektin tavoitteena on, että tällaiset vanhemmat tunnistettaisiin erilaisissa palveluissa. Projektissa on kehitetty palveluista vastaamaan perheiden tarpeita, ja se pohjautuu aiempien projektien Enemmän otetta ja osallisuutta (2006-2009) sekä Enemmän otetta omaan elämään (2003-2005) käytännön työhön, kokemuksiin, kartoitukseen ja tutkimukseen. (Kehitysvammaisten Tukiliitto ry). Projekti on noussut esille useissa eri yhteyksissä viime aikoina, ja tuonut tätä osin vaiettuakin aihetta julkiseen. Tällaista kehitystä on ilo huomata. Sanna Nykänen, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Henttonen, Pia. Froloff, Lea (toim.). Kehitysvammaisen vanhemmuus on tabu. 2013. Verkkodokumentti. Henttonen, Pia. Kantojärvi, Aila & Puranen, Tuula. Kehitysvammainen vanhempi. 2012. Lastensuojelun käsikirja. Sosiaaliportti. Verkkodokumentti. Kehitysvammaisten Tukiliitto ry. Äiti ei pysy kärryillä. Projekti. RAY 2010-2014. Verkkolinkki. Laitinen, Jaana. Kuten muutkin perheet. Talentia 30 päivää. 1/2013. Mölsä, Pia. Teoksessa: Pihlajaniemi, Anna. Tärkein on Helmi. Helsingin Sanomat 10/7/2014. C10-C11 Pihlajaniemi, Anna. Tärkein on Helmi. Helsingin Sanomat 10/7/2014. C10-C11. Supporting parents with learning disabilities and difficulties. Stories of positive practise. Norah Fry Research Centre 2009. Verkkodokumentti.
Lapsiperheille heidän tarvitsemiaan palveluja
1990-luvulta lähtien on erilaisilla kehittämishankkeilla ja projekteilla pyritty siirtämään painopistettä korjaavasta työstä ennaltaehkäisevään työhön. Osa kunnista on onnistunut juurruttamaan kehittämishankkeet käytännön toimintaan, mutta kuitenkaan suuressa osassa kuntia ei ole tapahtunut toivottavaa asiakasta tasavertaistavaa muutosta palvelujen saamisessa. Kuntien palvelujärjestelmiin on edelleen jäänyt aukkoja, jolloin asiakas ei saa oikeinkohdennettua ja tarvitsemaansa palvelua. Myös toimijat ovat liian eriytyneitä, jolloin hedelmällinen asiakasta tukeva yhteistyö ja toisen ammattikunnan työn tunteminen on jäänyt hataraksi. Talentian ja lastensuojelun keskusliiton vuonna 2013 tekemässä yleisselvityksessä kävi ilmi kuntien ehkäisevän työn tilanteen huolestuttavuus. Myöskään lastensuojelun avohuollon tukitoimien osalta ei ollut tapahtunut merkittäviä parannuksia tukitoimien ja palvelujen saamiseksi. (Talentia ja lastensuojelun keskusliitto 2013, 37.) Sosiaalihuoltolain uudistus on ollut valmisteilla jo monen vuoden ajan, onhan voimassaoleva laki jo vuodelta 1983. Siinä ei kuitenkaan taata lapsiperheille universaaleja palveluja. Vuonna 2008 voimaan tulleella lastensuojelulailla ei siten ole ollut taustalakia, joka olisi mahdollistanut lastensuojelulain toimivuuden kaikilta osin hyvin. Nyt uudistettava sosiaalihuoltolain esitys sisältää tämän suuntaisen palvelun lapsiperheille. Sosiaalihuoltolain muutosesitys on mielestäni yllättävän vähän herättänyt mielenkiintoa sosiaalisessa mediassa. Ehkä osasyynä kansalaisten kirjoittamisen ja ihmettelyn vähäisyyteen on ollut se, ettei muutosesitys ole tavoittanut kansalaisia. Seuratessani touko-elokuun välisenä aikana lehtikirjoittelua ei vastaani tullut yhtään asiakkaan kirjoittamaa mielipidettä. Lähinnä kirjoittelusta ovat vastanneet erilaiset asiantuntijat ja tutkijat. Kirjoitteluissa huolta on herättänyt sosiaalihuoltolain uudistuksen vaikutus lastensuojelun maineeseen, työntekijöiden asiakkuuksien vaikeutumiseen, vastuun hämärtymiseen eri toimijoiden kesken sekä asiakkaiden mahdollisesta pallottelusta viranomaiselta toiselle (Heinonen & Puustinen-Korhonen 2014). Myös kentältä olen kuullut työntekijöiltä huolestuneita kannanottoja koskien työn vaikeutumista ja huolestumista jaksamisesta. Sosiaalityöntekijöitä on kovasti mietityttänyt, tulevatko asiakkaat lain muutoksen myötä seilaamaan edestakaisin peruspalveluissa ja lastensuojelun asiakkuudessa. On totta, että lastensuojelun maine voi huonontua asiakkuuksien vaikeutumisen vuoksi. On totta, että työntekijät voivat kuormittua, vaikka asiakasmäärät pienenisivät. On totta, että asiakkuuksia tulee alkamaan, loppumaan ja alkamaan uudestaan. Ymmärrän työntekijöiden huolen omasta toimenkuvastaan ja työn luonteesta sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä ja uskon, että huolenaiheet voivat muuttua todeksi. Työssäni kohtaan asiakasperheitä päivittäin ja itselleni on herännyt kysymyksiä, mitä asiakas hyötyy sosiaalihuoltolain muutoksesta? Miten se vaikuttaa asiakkaan tuen saamiseen? Mielestäni tuleva suuntaus painopisteen siirtämisestä ennaltaehkäisevään työhön on asiakkaan kannalta tervetullut uudistus. Tällä hetkellä lastensuojelun asiakkuuteen tulee herkästi asiakkaita, joilla ei ole lastensuojelun tai tukitoimien tarvetta. Lastenpsykiatriasta on esimerkiksi tullut paineita lastensuojeluasiakkuuden aloittamisesta ajan saamiseksi tai perhetyön aloittamiseksi, jolla varmistettaisiin vastaanotolla käyminen. Vähävaraisen lapsiperheen kohdalla on voitu aloittaa lastensuojeluasiakkuus, jotta perhe on saanut kotipalvelua riittävästi ja ilmaiseksi. Sosiaalihuoltolain uudistuksella pyritäänkin saavuttamaan yhtenäinen lapsiperheiden palvelujen kokonaisuus ja mahdollisuus saada palveluja ilman lastensuojelun asiakkuutta (Hämeen – Anttila, 2014). Asiakkaiden tarpeet, odotukset ja toivomukset tuleekin olla yksi palvelujen kehittämistä määräävistä tekijöistä. Asiakastyössä auttamismenetelmät muuttavat aika ajoin muotoaan sen mukaisesti, miten yhteiskunta ja organisaatiot muuttuvat. Asiakastyössä saan kokemuksellista tietoa nykyisten palvelujärjestelmien toimivuudesta ja voin arvioida suunnitelmien toteutumista ja miten palvelut käytännössä vastaavat asiakkaiden tarpeita. Sekava palvelujärjestelmä ja yhteistyö hajanaista Asiakkailta saamani palautteen mukaan palvelujärjestelmä on tällä hetkellä sekava. Asiakkaille on usein epäselvää, kuka tekee, milloin ja miksi? Asiakkaalla voi olla samaan aikaan asiakkuus usean toimijan kanssa niin peruspalveluissa kuin erityispalveluissa. Päällekkäiseltä työltä ei siinä tilanteessa voida välttyä. Aiheellista onkin mielestäni kysymys: kuka oikeasti hyötyy mistäkin palvelusta ja missä tilanteessa? Yhteistyö eri toimijoiden kesken on tällä hetkellä hajanaista ja riippuvainen työntekijän omasta halusta yhteistyöhön. Yhteistyöhön ja sen kehittämiseen eri toimijoiden kesken tulisi panostaa riittävästi ja palvelut tulisi ketjuttaa päämäärätietoisesti, ei useita palveluja samaan aikaan eikä kaikkia kokeillen. Mielestäni yhteisvastuullinen, moniammatillinen yhteistyö saattaisi tuottaa sellaisia uusia ratkaisuja, joilla asiakasta voidaan auttaa sopivilla menetelmillä ja tukitoimilla oikeaan aikaan ja tärkeimmissä asioissa. Asiakas keskiössä Sosiaalityössä on asiakaslähtöisyydestä puhuttu pitkään ja pyrkimyksenä on ollut osallistaa asiakasta enemmän. Valitettavasti asiakas on kuitenkin omassa prosessissaan myös ulkopuolinen. Suunnitelmat ja päätökset pitää kuitenkin tehdä yhdessä asiakkaan kanssa asiakasta kuunnellen. Asiakaslähtöisellä ajattelutavalla ja palvelulla voitaisiin lisätä asiakkaan ja työntekijän välillä avoimuutta ja luottamusta (Keronen, 2013). Asiakkaalla voi olla toimijan kanssa erilainen näkemys palvelujen tai tukitoimien suhteen. Hän saattaa tarvita selviytymisensä tueksi vain tiettyjä osia olemassa olevasta palvelukokonaisuudesta. Tällöin asiakkaalla tulisi olla mahdollisuus luoda itse oma palvelupakettinsa. Asiakkaan osallistaminen vaatii työntekijältä uudenlaista näkökulmaa ja asennoitumista työn tekemiseen. Ammattikäytäntöjen kehittämisessä keskeistä onkin, että eettiset periaatteet konkretisoidaan käytännön toimiin. Työntekijän tulisi ammattieettisesti pyrkiä työssään asiakaslähtöisyyteen, luottamuksellisuuteen ja asiakkaan kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen (Mänttäri-Van Der Kuip, 2013). Tällöin työntekijä ei olisi auktoriteettina, vaan tasavertaisena asiakkaan kanssa tukemassa asiakkaan osallisuutta. Janne Kurki on esittänyt unelmakseen, että olisi vain yksi psykososiaalisia palveluja järjestävä organisaatio, jonka työryhmä seuraisi asiakasta palvelujen alkamisesta loppumiseen, jolloin perhettä ei pyöriteltäisi eri viranomaiselta toiselle (2014). Monissa kunnissa lasten ja perheiden hyvinvointia edistäviä palveluita on keskitetty perhekeskuksiin. Esim. Hämeenlinnassa lasten ja nuorten palvelut toimivat yhden organisaation alla ja samassa talossa, joka mahdollistaa moniammatillisen yhteistyön. Yhteistyön johdosta toimijat ovat selvillä toistensa tekemisestä ja saavat tukea toisiltaan. (Kettunen 2014.) Suurimmissa kaupungeissa palvelujen ja toimintojen yhdistäminen saman katon alle tuskin tulee mahdolliseksi, mutta unelmana hieno. Pienin askelin etenemällä saadaan kuitenkin asiakkaan näkökulmasta iso harppaus yhteisvastuullisella ja moniammatillisella yhteistyöllä yli sektorirajojen. Jaana Calenius, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoja Keronen, M. Asiakaslähtöisyys – olennainen tekijä sosiaalihuollossa. Tesso 31.1.2013. Kettunen, Iina. Ajoissa Vaahteramäkeen. 30 päivää. Lastensuojelun ammattilaiselle. 1.2014. Talentia. Mänttäri – Van der Kuip, Maija. Julkinen sosiaalityö markkinoistumisen armoilla?. Yhteiskuntapolitiikka 78 (2013):1 Talentia ja Lastensuojelun keskusliitto 2013. Heinonen & Puustinen – Korhonen. Lastensuojelun muutoksilla oikea-aikaista apua. Helsingin sanomat. 29.6.2014. C22. Hämeen – Anttila, Lotta. Lastensuojelun muutoksilla oikea-aikaista apua. Helsingin Sanomat. 1.7.2014. B9. Kurki, Janne. Varat lasten ja nuorten palveluihin yhdestä pussista. Helsingin Sanomat. 30.7.2014. B12.
Sosionomit näkyvämmäksi koulumaailmaan
Opinnäytetyömme prosessin aikana olemme paljon pohtineet sitä, minkä takia sosionomeja työskentelee Helsingin peruskouluissa vain muutamia ja minkä vuoksi projektiluonteiset kokeilut eivät saa jatkoa? Kartoitimme keväällä 2014 kouluja, joissa työskentelee kuraattorin lisäksi toinen sosiaalialan edustaja. Tämä osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi kuin luulimme. Tällä hetkellä Helsingissä sosionomeja työskentelee muutamassa yksityisessä koulussa, mutta kunnallisen puolen kouluissa sosionomien edustus on melko suppea. Tämä tieto yllätti meidät, sillä näemme erittäin tärkeänä sosionomien työkenttänä nuorten luonnolliset kasvuympäristöt, kuten koulut. Mielestämme tärkeä kehittämisen kohde olisikin juurruttaa tämä työmuoto myös kunnan kouluihin. Sosiaalisesti kestävän kehityksen näkökulmasta lasten ja nuorten kanssa tehtävä työ silloin, kun ongelmia ei ole vielä syntynyt, olisi ensiarvoisen tärkeää. Aito kohtaaminen ja tulevaisuuteen tähtäävä työ olisi myös taloudellisesta näkökulmasta katsottuna kannattavaa. Talous tuntuu olevan tällä hetkellä yksi merkittävimpiä tekijöitä, joka vaikuttaa palveluiden kehittämiseen ja juurruttamiseen, niin eikö olisi edullisempaa panostaa ennaltaehkäisevään kuin korjaavaan työhön? Sosiaalialalla yleinen haaste on se, että työn arvoa on hankala mitata lyhyellä aikavälillä, sillä vaikutukset ihmisten kanssa tehtävässä työssä saattavat näkyä vasta vuosien päästä. Haluaisimme kuitenkin nostaa tarkasteluun kysymyksen; eikö ole edullisempaa palkata sosiaalialan ammattilainen kouluihin nuorten kasvun ja kehityksen tueksi, jotta voidaan ennaltaehkäistä nuorten syrjäytymistä ja ajautumista muiden korjaavien palveluiden piiriin? Kuraattorilla liian monta rautaa tulessa Kuraattorit on palkattu kouluun vastaamaan sosiaalisiin ongelmiin, joita oppilailla on. Helsingissä kunnan kouluissa yhdellä kuraattorilla voi olla monta koulua työkenttänä, jolloin yksilöllinen tai jalkautuva työ ja kaikkien apua tarvitsevien oppilaiden löytäminen on mahdotonta. Tällä hetkellä tunnutaan käytettävän enemmän energiaa kuraattorin pätevyysvaatimusten laatimiseen kuin siihen, että miten saataisiin enemmän sosiaalialan ammattilaisia kouluun töihin. Sosiaalialan ammattilaisia tarvittaisiin lisää vastaamaan kuraattorin työtaakkaan, ei missään tapauksessa kuraattorin tilalle. Palataankin ennaltaehkäisevän työn ydinkysymykseen, pitääkö tilanteen kriisiytyä ennen kuin apua on tarjolla? Rovaniemellä työskentelevä koulukuraattori Sirkka Veijonaho kertoo työhönsä liittyvistä huolenaiheista haastattelussaan Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti Talentiassa. Hän nostaa esille koulukuraattorin työn haasteeksi sen, jos tulevat muutokset vievät kuraattorin työkentän pois kouluilta. Veijonaho pitää huonona kehityssuuntana sitä, jos koulukuraattorien työt keskitetään niin, että yhdellä kuraattorilla on useamman koulun oppilaat asiakkaina ja työskentely kussakin koulussa rajoittuu muutamaan kertaan viikossa. (Ahonen 2014: 36.) Mielestämme Helsingissä tulisi kuunnella myös muiden kuntien koulujen kokemuksia toimivista käytännöistä, sillä eikö tämä Veijonahon esittämä huolenaihe kuulosta osittain jo Helsingissä olevalta mallilta? Kummalle pallo heitetään; opetusvirastolle vai sosiaali- ja terveysvirastolle? Moniammattillisen yhteistyön onnistumiseksi tarvittaisiin virastojen välistä sujuvaa yhteistyötä ja tiedon lisäämistä puolin ja toisin. Sosiaalialan ja opetusalan moniammatillista yhteistyötä tulisi tehdä jo varhaisessa vaiheessa, kun nuoren kasvun ja kehityksen turvaamiseksi tarvitaan kodin ulkopuolista tukea. Voiko sosionomien työkentän juurruttamisessa koulumaailmaan haasteena olla virastojen välinen byrokratia ja vanhat tottumukset. Opetusvirastossa keskitytään tietysti pääsääntöisesti opetukseen, niin kuin kuuluukin. Sosiaaliset ongelmat ja opetuksen ulkopuolella olevien sosiaalisten taitojen kasvattaminen kuuluvat sosiaalialan ammattilaisille, joten ehkä siirrämmekin katseen sosiaalivirastoon, miksi sosionomit eivät ole juurtuneet koulumaailmaan? Mitä muutoksia tulisi tehdä organisaatiotasolla, että opetusviraston tiloissa ja ympäristössä työskentelisi eri viraston alaisuudessa olevia työntekijöitä. Koemme, että sosiaali- ja opetusalan yhteistyötä tarvitaan ehdottomasti tulevaisuudessa. Markku Aunola ja Petteri Ora kirjoittaa Helsingin sanomissa (HS 16.8.2013) siitä, että lisävuosi koulussa ei yksinään ole vastaus nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Nuorten ongelmat eivät välttämättä enää rajoitu suoranaisesti oppimiseen tai sosiaaliseen ympäristöön, vaan ongelmat voivat olla laaja-alaisempia. Maili Malin kirjoittaa Lastensuojelun käsikirjassa kouluikäisten nuorten syrjäytymiseen ajavista vaiheista, joita ovat vaikeudet kotona, koulussa tai sosiaalisessa ympäristössä. Hälyttävin vaihe on Malinin mukaan se, että nuori keskeyttää koulun tai laiminlyö koulutehtäviä. Näihin vaiheisiin juuri sosionomi voisi puuttua. Sosionomin työkenttänä voisi olla koti ja sosiaalinen ympäristö kouluympäristön lisäksi, jotka jäävät varjoon kuraattorin työssä että opetustyössä. Haetaanko ratkaisua liian kaukaa asioihin, vai onko työmalli jo eri projektien kautta kehitetty? Kuten sanontakin kuuluu, ”ei pyörää kannata uudelleen keksiä”. Mitä toisimme sosionomeina koulumaailmaan lisää? Kävimme haastattelemassa eräässä yksityisessä koulussa kasvatusohjaajaa, sosionomia, joka toimi kuraattorin työparina. Haastattelussa ilmeni, että sosionomin työ koulussa on erittäin arvokasta. Hän työskentelee nuorten keskuudessa välitunneilla ja koulun lähiympäristössä, jolloin hän on helposti lähestyttävissä. Hän pystyy myös puuttumaan erilaisiin kahinoihin heti ja näkee kiusaamistilanteet helpommin kuin kuraattori, joka työskentelee pääsääntöisesti omassa työhuoneessa yksilökeskusteluiden merkeissä. Oppilaalla ei tarvitse olla valmiiksi ongelmaa, jotta hän voi jutella sosionomin kanssa. Nuorelle kuraattorin lähestyminen voi olla iso kynnys, koska kuraattorilla harvoin on aikaa jutella pelkkiä kuulumisia, vaan kuraattorin luokse mennään ja varataan ongelman kanssa aika. Eikö olisi tärkeää, että nuorilla olisi enemmän turvallisia aikuisia, suojaavia tekijöitä, heidän elämässään? Syrjäänvetäytyvät ja hiljaiset oppilaat olisi mielestämme tärkeä kenttä sosionomin työlle koulussa. Hiljaiset ja ujot nuoret eivät välttämättä uskalla hakea itse apua. Niin sanottu etsivä työ kouluympäristössä olisi tärkeä työkenttä, jossa sosionomin ammattitaito olisi omiaan ja nuorten ongelmia voitaisiin yrittää havaita jo varhaisessa vaiheessa. Mervi Juusola kirjoittaa Helsingin sanomissa (HS 17.1.2014) siitä, että nuoret eivät itsestään syrjäydy, vaan heidät syrjäytetään. Juusola kirjoittaa myös siitä, kun nuori ei jaksa enää nousta sängystä ylös. Silloin on jo paljon nuoren elämässä ja syrjäytymisprosessissa ehtinyt tapahtua. Sosionomin ammattitaidolla voitaisiin vastata myös osallisuuden lisäämisen, tukemisen ja vahvistamisen tärkeyteen. Elokuussa 2014 voimaan tuleva oppilas- ja opiskelijahuoltolakihan myös painottaa ennaltaehkäisevää ja yhteisöllistä työotetta. Uudistuvassa laissa tuodaan esille myös oppilaiden osallisuus ja osallistaminen muun muassa ongelmien ehkäisyssä. Sosionomi voisi työllään yhdessä koulukuraattorin ja muun opetuspuolen henkilöstön kanssa vastata osallisuuden toteuttamisen tavoitteisiin. Osallisuuteen kasvetaan ja kasvatetaan (Hämäläinen 2008: 32; Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013.) Meidän sosiaalialan ammattilaisten tulisi viedä koulusosiaalityön tärkeyttä eteenpäin ja saada levitettyä sosiaalialan osaamista niihin ympäristöihin, jotka ovat ihmisille luonnollisia ja työkentät pääsisivät laajenemaan virastojen ulkopuolelle, sinne missä apua tarvitaan! Puhutaan kuitenkin lapsista, jolloin on ensiarvoisen tärkeää saada paljon tukea varhaisessa vaiheessa, jotta saa hyvät eväät elämään. Sosionomi (ylempi AMK) opiskelijat Jaana ja Niina Aiheeseen liittyviä blogipostauksia löytyy alla olevien linkkien alta: Vihreät OutiAlanko Lähteet Helsingin Sanomat 16.8.2013, Verkkojulkaisu. Helsingin Sanomat 17.1.2014. Verkkojulkaisu. Hämäläinen, Juha 2008. Nuorten osallisuus. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja 2008. Kuopio: Kopijyvä. Malin, Maili. Kouluikäiset ja ehkäisevä työ. Lastensuojelun käsikirja. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013. Ahonen, Riitta 2014. Ammattina kohtaaminen. Talentia. Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti. Helsinki: Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry.
Uusilla osallistumistavoilla päätöksenteko keskustelevammaksi ja läpinäkyvämmäksi
Olemme viime aikoina seuranneet keskustelua uusista osallistumistavoista ja niiden vaikutuksista. Esimerkiksi Paul-Erik Korvela ja Jenni Rinne kirjoittivat (7.3.2014) Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla demokratian uudistamisesta. He olivat sitä mieltä, että uusien osallistumistapojen kautta kansalaiset hyväksyvät paremmin poliittisen järjestelmän, mutta demokratia ei välttämättä toteudu. Haluamme kuitenkin nostaa esiin uusien osallistumistapojen, kansalaisraatien ja lähidemokratian merkitystä perinteisen kansanäänestyksen rinnalla, sillä vaikka ne eivät lisäisi kansanvaltaa, ne kuitenkin parantavat kansalaisten tietoutta oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, palveluista sekä vaikutuskanavista. Suomalaisen demokratian haasteet Suomalaisessa demokratiassa on ainakin kaksi ongelmaa. Ensimmäinen niistä on äänestysaktiivisuuden pieneneminen. Samaan aikaan kun suomalaiset luottavat entistä enemmän yhteiskuntaan, poliittiseen toimintaan osallistuminen on laskussa. Toinen merkittävä ongelma on osallistumismahdollisuuksien eriarvoisuus kansalaisten välillä. Osallisuuteen rohkaiseva ja osallistumistapoja tarjoava yhteiskunta estävät eriarvoistumista. Sosiaalihuollon tehtävä on ehkäistä eriarvoistumista ja siksi demokratian haasteet ovat vahvasti sidoksissa sosiaalipalveluiden järjestämiseen. Elämme yksilökeskeisessä kulttuurissa, jossa kansalaisten on helppo tehdä itsenäisiä päätöksiä olematta niistä kuitenkaan vastuussa kenellekään. Vastuukysymys korostuu myös demokratiassa. Omien kokemustemme mukaan suurin osa ihmisistä ei ole perehtynyt asioihin, joista äänestää. Uusien osallistumistapojen kautta äänestysvaikuttamisen kanavan on mahdollista monipuolistua, sillä kansalaisten äänestyskäyttäytymisen taustalla on enemmän tietoa aihepiiristä. Deliberatiivinen demokratia on tulevaisuutta Deliberaatiolla tarkoitetaan laaja-alaista ja monipuolista harkintaa yhteiskunnallisissa asioissa. Deliberatiivisen demokratian avulla kansalaiset saavat äänensä kuuluviin muutenkin kuin vaalien alla. Etenkin kuntatasolla tällainen keskusteluun pohjautuva demokratia on kasvanut Suomessa, koska paikallisuudesta ja lähidemokratian katoamisesta ollaan oltu huolissaan. Deliberaation kautta kansalaisille syntyy mahdollisuus uuden tiedon myötä oman näkemyksen muuttumiseen. Mielipidekyselyt ja palautekuulemiset eivät anna tähän samanlaista mahdollisuutta. Siksi onkin mielenkiintoista pohtia, ovatko kansanäänestyksellä saadut tulokset tarpeeksi päteviä. Tulevaisuudessa deliberatiivinen keskustelukulttuuuri keskittyy varmasti entistä enemmän internettiin. Jos esimerkiksi kansanäänestykset siirtyvät kokonaan verkkoon, niitä tulee luultavasti edeltämään vilkas keskustelu äänestykseen vaikuttavista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Vaikka verkko on hyvä väylä deliberatiivisen demokratian lisäämiseksi, ei pidä unohtaa face-to-face -kohtaamisten merkitystä osana demokratiaa. Tutkimustulokset ja strategiat puoltavat uusien osallistumismuotojen merkitystä Yleisimpiä demokratia-mittareita käyttävien tutkimusten mukaan Suomi saa hyvät pisteet demokratian toteutumisessa. Jos kriteereinä toimivat kansalaisvapaudet ja poliittiset oikeudet, Suomi on täysin demokraattinen maa. Kuitenkin, jos puhutaan demokratian syventämisestä niin toimenpiteissä kuin osallisuuden lisäämisessäkin, Suomi ei pärjää tilastoissa muille pohjoismaille. Siksi pelkkään muodolliseen päätöksentekoon osallistuminen ei enää riitä. European Social Survey:n tutkimusaineisto puoltaa sitä, että demokratian pääpaino tulisi siirtää avoimempaan ja vuorovaikutuksellisempaan päätöksentekokulttuuriin, jossa kaikilla kansalaisilla olisi mahdollisuus osallistua taitojensa ja tarpeidensa mukaan keskusteluun ja päätöksentekoon. Myös kuluttajatutkimuksen Kansalaisraati suomalaista demokratiaa kehittämässä -hankkeentulokset osoittavat, että uudet osallistumistavat herättelevät kansalaisten kiinnostusta yhteiskunnallisiin teemoihin sekä lisäävät kansalaisten poliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Niiden kautta kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös suoraan heitä koskeviin asioihin kuten palveluiden kehittämiseen. Tutkimusten ja mittareiden lisäksi osallisuutta on perusteltu myös strategiatasolla. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategiassa Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020 linjataan, että palveluita olisi kehitettävä yhdessä asiakkaiden kanssa. Asiakaskeskeisyys pitäisi nähdä koko toiminnan lähtökohtana. Myös sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportissa lainsäädännön uudistamisen keskeiset periaatteet ovat asiakaslähtöisyys ja yksilön vaikuttamismahdollisuudet palveluiden kehittämiseen. Yhteiskunnalliselta tasolta käytännön tekoihin Jotta strategiset tavoitteet saataisiin juurrutettua ruohonjuuritasolle, tarvitaan uusia osallistumistapoja. Niitä tulisi kehittää niin, että ne palvelevat myös huono-osaisia, yhteiskunnan laidalla eläviä kansalaisia. Mahdollisuutta osallistua raateihin, kansalaisaloitteisiin tai muihin osallistumista lisääviin hankkeisiin pitäisi siis tarjota kaikille kansalaisille. Ihmisillä on kuitenkin hyvin erilaiset lähtökohdat osallistumiselle. Jos toimintaan saadaan mukaan vain kaikkein aktiivisimmat, yhteiskuntaan luottavaisimmat ja argumentointitaidoiltaan parhaiten suoriutuvat kansalaiset, kuka tuo yhteiskunnasta syrjäytyneiden äänen kuuluviin? Haasteena onkin, miten saada erilaisissa elämäntilanteissa olevat kansalaiset mukaan heitä koskevien palveluiden ja toimintojen kehittämiseen. Syrjäytymisestä ja osattomuudesta tulee kehittää erilaisia väyliä osallistumiseen ja osallisuuteen. Myös lapsia tulisi ohjata osallisuuteen vahvemmin. Demokratiakasvatusta ja osallisuuden kokemuksia tulisi syntyä esimerkiksi jo päiväkodista ja alaluokilta alkaen. Näin voitaisiin vahvistaa kansalaisten tietoisuutta omista osallistumismahdollisuuksistaan pienestä pitäen. Osallisuuden kokemus syntyy niin suoran kuin epäsuorankin demokratian kautta. Suurin ongelma lienee niiden sovittaminen yhteen. Millaisia todellisia vaikuttamiskanavia voidaan tarjota moniäänisissä osallistumismuodoissa? Uusien vaikuttamiskanavien tulisi olla läpinäkyviä ja osallistujille tulisi tehdä selväksi heidän roolinsa suhteessa muodolliseen päätöksentekoon. Parhaimmillaan uudet osallistumismuodot nostavat äänestysaktiivisuutta lisääntyneen keskustelun myötä eli vastaavat yhteen tämän hetken suomalaisen yhteiskunnan demokratian keskeisimmästä haasteesta. Sini ja Eeva-Maria, sosionomi ylempi AMK-opiskelijoita Lue lisää aiheesta Borg, Sami (toim.) – Kiilakoski, Tomi – Mykkänen, Juri - Myllyniemi, Sami – Pekola-Sjöblom, Marianne – Piipponen, Sirkka-Liisa – Pikkala, Sari 2013. Demokratiaindikaattorit 2013. Luettavissa netissä Korvela, Paul-Erik – Rinne, Jenni 2014. Demokratian uudistaminen voi viedä harmaalle alueelle. Helsingin sanomat/vieraskynä 7.3.2014 Luettavissa netissä. Lundström, Niklas – Raisio, Harri 2013. Kansalaisraadit aluekehittämisen pirullisissa peleissä. Hallinnon tutkimus 32 (3) 179-196. Peura-Kapanen, Liisa − Rask, Mikko – Saastamoinen, Mika – Tuorila, Helena 2013. Kansalaisraati suomalaista demokratiaa kehittämässä. Kuluttajatutkimuskeskus: Helsinki. Luettavissa netissä Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. STM 2012. Luettavissa netissä. Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia. STM 2011. Luettavissa netissä
Ihmisen kohtaaminen – hupeneva voimavara asiakastyössä?
Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten asiakastyöhön käyttämää aikaa kiristetään koko ajan. Suuntausta perustellaan kustannusten leikkaamisella. Asia vaikuttaa selvältä, mutta onko se sitä kuitenkaan? Suomen Punaisen Ristin nuorten turvatalon johtaja Pekka Väänänen muotoilee asian näin: ”Monet ongelmat jäisivät pienemmiksi, jos ihmiset kuuntelisivat enemmän toisiaan. Hyvä vuorovaikutus ei ole mahdollista, jos ei osata kuunnella. Toisia ihmisiä ei voi myöskään auttaa, jos ei kuuntele mikä heille on tärkeää ja arvokasta. Kuuntelemisen pahin vihollinen on liian kova kiire." Ihmistyön tekemisen tavat Sosiaalialan työ on ihmisen auttamistyötä. Asiakkaat ovat jollakin tavoin elämässään heikoilla ja heidät on aluksi kohdattava yksilöinä. Jokaisen tarina on erilainen. Kaikki eivät tunnista omien ongelmiensa juuria eivätkä siksi ole motivoituneita heti muuttamaan toimintaansa. Ongelmat ovat kehittyneet ajan kanssa ja niiden on mahdollista helpottua ja selvitä myös ajan kanssa. Tavallinen elämä jatkuu auttamistyön rinnalla ja tuo vaihtelevuutta paranemisprosessiin. Pienen lapsen kasvaminen tasapainoiseksi aikuiseksi edellyttää ennen kaikkea hyviä malleja aikuisuudelle ja inhimillisyydelle. Vanhuksen toimintakyvyn ja elämänhalun ylläpitäminen riippuu eniten siitä, kuinka hyvin hänen on mahdollista olla osallisena tavallisessa elämässä ja muiden ihmisten kanssa. Mielenterveyspotilaan tai päihteiden käyttäjän kuntoutuminen terveempiin elämäntapoihin vaatii toisilta ihmisiltä saatavaa uskoa ihmisen kykyyn parantua ja muita onnistumisen tarinoita, joista voi ottaa oppia. Perheen ongelmien kääntäminen yhteiseksi ponnisteluksi ja antoisiksi kokemuksiksi edellyttää usein rinnalla kulkijaa, jonka kanssa yhdessä löytyvät hyvät toimintatavat ja opitaan koko perheelle parempi arki. Sosiaalityöntekijä voi tehdä asiakkailleen viisaita päätöksiä vain, jos hänellä on mahdollisuus oikeasti kurkistaa heidän todelliseen elämäänsä ja seurata sen kehittymistä. Jos aika ei edes laskennallisesti voi riittää asiakkaiden riittäviin tapaamisiin, työtä on mahdoton tehdä oikealla tietopohjalla eli joka tilanteessa eettisesti oikein ja lain kirjaimen mukaisesti. Kun nuori on ajautumassa huonoille teille uuden kaveriporukan mukana, tarvitaan aikuisia jotka osaavat kohdata nuoren sellaisena kuin hän on ja arvostaa hänen potentiaaliaan. Jos etsivän nuorisotyön ensikohtaaminen epäonnistuu, saattaa nuori helposti joutua pahenevaan kierteeseen, josta ulos pääseminen on jo paljon vaikeampi tehtävä. Jos apua tarvitsevan ihmisen aito ja tasaveroinen kohtaaminen laiminlyödään, menetetään olennainen osa sosiaalialan auttavasta työstä. Ellei ihmisen kohtaaminen onnistu alun alkaen, luottamus jää syntymättä ja auttamisprosessi pitkittyy tai jää kokonaan käynnistymättä. Ihmisen ongelmat usein syvenevät ilman apua. Viivästynyt avuntarjonta on näin lisännyt inhimillistä tuskaa ja viranomaisten ennakoituja kustannuksia huomattavasti. Hollannin malli kohtaamiselle Hollantilainen sosiaalityön opettaja kertoi Metropolian Wellbeing-seminaarissa, että heillä sosiaalityöntekijä on vastuussa tietyn alueen kaikista asiakasryhmistä ja asiakkaita on 40-50 kappaletta. Asiakkaat odottavat sosiaalityöntekijältä aitoa kiinnostusta ja vuorovaikutusta, itsetunnon vahvistamista sekä pitkäkestoisia ihmissuhteita. Hollannissa on lähdetty kehittämään joustavampaa sosiaalityötä näiden asiakasodotusten pohjalta. Työntekijät ovat pääosin jalkautuneet kaduille asiakkaiden pariin. He panostavat asukkaiden aitoon ja empaattiseen kohtaamiseen tasaveroisina ihmisinä. Sosiaalityön kustannusten leikkaaminen on sielläkin todellisuutta. Työskentelyä on siitä huolimatta – itse asiassa sen vuoksi - viety ennaltaehkäisevään suuntaan. On tunnistettu ja tunnustettu tasa-arvoisen vuorovaikutuksen perustava arvo ihmistyössä. Suuremmat ongelmat ja niistä koituvat kustannukset oletettavasti pitkällä aikavälillä vähenevät. Samalla ihmiset kokevat paremmin saavansa apua ja tukea. Muutoksen tie enemmän poliittinen kuin ammatillinen Ihminen on aivan erilainen ja paljon monimutkaisempi kuin kone. Ihmistä ei voi laittaa liukuhihnalle. Jos teemme niin, menetämme inhimillisyyden. Sosiaaliset ongelmat pahenevat ja niiden hoitaminen maksaa lopulta paljon enemmän. Jos ihmisen kohtaamiseen tarvittavat resurssit (aika ja osaaminen) vähennetään olemattomiksi, ihmisten palveluista häviää olennainen sisältö. Palvelu ei olekaan enää ihmisten auttamista parempaan, vaan lähes hyödyttömien suoritteiden kirjaamista lain muodolliseksi noudattamiseksi ja johdon vaatimusten täyttämiseksi. Ammattitaitoiset työntekijät jättävät paikkansa ja tilalle tulee epäpätevää työvoimaa. Tämänsuuntaisilla poliittisilla päätöksillä ja johtamisella ajetaan hyvinvointiyhteiskuntaa alas - aivan tietoisesti. Onhan selvää että ongelmien pahentuessa laajamittaisesti ne tulevat myös kunnille liian kalliiksi hoitaa. On ajauduttu sille tielle, että kunnat eivät enää yleisesti noudata säädettyjä lakeja. Kelkkaa on vaikea enää kääntää, kun se on päässyt kunnolla vauhtiin. Se on kuitenkin mahdollista ja nyt on sen aika. Annetaan arvo inhimilliselle kohtaamiselle ja ennaltaehkäisevälle ihmistyölle. Tuija Mannersola, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lue lisää aiheesta Esa, Miia 2014. Valvira: Lastensuojelussa jopa 160 asiakasta sosiaalityöntekijää kohden. Yleisradio 12.5. Verkkojulkaisu. Kantomaa, Raija 2014. Kunnat rikkovat räikeästi lakia – vanhukset heitteillä. MTV 19.5. Verkkojulkaisu. Kantomaa, Raija 2014. Valvira: Vanhustenhuollossa liikaa puutteita – emme pysty valvomaan. MTV 19.5. Verkkojulkaisu. Kotihoitaja: Vanhukset pestään pyhänä 2013. Helsingin Sanomat 14.12. Verkkojulkaisu. Puro, Tuulia 2013. Kotihoidon työntekijöiden tilanne on kestämätön. Helsingin Sanomat 30.11. mielipide. Verkkojulkaisu. Savolainen, Jaana 2012. TEM: Palveluasuntojen tarve kaksinkertaistuu. Helsingin Sanomat 26.9. Verkkojulkaisu. SOTE-uudistuksessa varmistettava mielenterveyspalvelujen saatavuus 2014. Mielenterveyden keskusliitto 16.5. Verkkojulkaisu. Toivonen, Terhi 2014. MLL: Valviran selvitys piirtää huolestuttavan kuvan lastensuojelun tilasta. Yleisradio 13.5. Verkkojulkaisu. Väänänen, Pekka 2014. Kuuntelemisen taidot ovat uhattuna, sanoo auttamisen ammattilainen. Helsingin Sanomat 5.5. Verkkojulkaisu.
Perhetyön ryhmätoiminnan mahdollisuudet: vertaistukea ja palvelujärjestelmään vaikuttamista
Paikallisessa lastensuojelun perhetyön ryhmätoiminnan kehittämishankkeessa vahvistui käsitys, että ryhmätoimintaan osallistuminen ja ryhmissä syntyvä vertaistuki voimaannuttaa ja aktivoi lastensuojelun asiakkaita vaikuttamaan palvelujärjestelmään. Lisäksi voitiin todeta, että asiakkaiden osallistuminen ryhmätoiminnan suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin lisäsi työntekijöiden työmotivaatiota ja antoi lisää tietoa perhetyön asiakkaiden palvelutarpeista. Vaikka ryhmiä käynnistettiin samanlaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten arjen sujumisen ja perheiden kuntoutumisen tueksi, niistä muotoutui toiminnan edetessä luontaisia kehittämisen paikkoja. Kun lastensuojeluun liittyvistä asioista päästiin keskustelemaan laajemmalla kokoonpanolla virastoa tai perheyhteisöä neutraalimmassa ympäristössä, rohkaistuivat palvelujen käyttäjät tuomaan esiin kokemusasiantuntijuuttaan. Riittääkö ryhmätoiminnassa vieläkin kehitettävää? Lastensuojelun ryhmätoiminnasta on pyritty jo muutaman vuosikymmenen ajan kehittämään avohuollon työmenetelmää, jonka avulla voitaisiin korjaavasti tai ennaltaehkäisevästi tukea lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia. Ryhmätoiminta ei silti ole vakiintunut pysyväksi toimintatavaksi lähinnä resurssipulan ja lastensuojeluun liittyvän tutkimustiedon vähäisyyden takia, vaikka lukuisia projektivetoisia kehittämishankkeita on toteutettu ja dokumentoitu. (Pekkarinen 2006, 2011, Kananoja 2007.) Ryhmätoiminnan avulla voidaan kuitenkin ylläpitää vaikeissa olosuhteissa elävien lasten ja nuorten toivoa ja lisätä heidän mahdollisuuksiaan selviytyä elämässään (Heikkinen – Levamo – Parviainen - Savolainen 2007.) Lastensuojelun laatusuosituksissa kehotetaan lisäämään lastensuojelun asiakkaiden, niin lasten, nuorten kuin vanhempienkin osallisuutta lastensuojelupalveluiden suunnittelussa ja toteutuksessa, koska vain osallisuuden toteutuessa on mahdollista saavuttaa aito yhteistyö kaikkien osapuolten välillä ja sitä kautta varmistaa lapsen edun toteutuminen. Laajemmasta näkökulmasta katsottuna asiakasosallisuuden lisääminen sosiaalipalvelujen kehittämisessä on tärkeä sosiaalipoliittinen tavoite hyvinvointivaltion siirtyessä kohti managerismia ja tilaaja-tuottajamalleja (Toikko 2011.) Kansalaisten osallistuminen parantaa tiedonkulkua ja läpinäkyvyyttä palvelujärjestelmässä, jolloin järjestettävät palvelut ja kansalaisten tarpeet kohtaavat paremmin. Yhteiskunnassa kaivataan uudenlaisia tapoja voida vaikuttaa perinteisten kuulemisten, tyytyväisyyskyselyjen ja edustajavaalien lisäksi. On myös syytä pitää mielessä, että demokratiassa on pidettävä huolta heikommassa asemassa olevien äänen kuulemisesta varsinkin heille välttämättömissä asioissa, kuten palveluissa. (Matthies 2013) Työnsä kehittämisestä kiinnostunut perhetyöntekijöiden työryhmä vastasi alaotsikon kysymykseen myöntävästi ja lähti toteuttamaan paikallista perhetyön ryhmätoiminnan kehittämishanketta. Kehittämishankkeen yhteydessä syntyi myös tässä artikkelissa esiteltävä toimintatutkimuksellinen opinnäytetyö. Opinnäytetyön tehtävänä oli selvittää, miten perhetyön asiakkaiden osallisuus toteutuu perhetyön ryhmätoiminnan suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa, ja miten työntekijät voivat lisätä asiakkaiden osallisuutta. Lisäksi tehtävänä oli selvittää, miten ryhmätoiminnan avulla vahvistetaan asiakkaiden osallisuutta palvelujen kehittämiseen. Kehittämisen työkalut ja tulokset Työntekijälähtöisessä kehittämishankkeessa tavoiteltiin toimintatutkimukselle ominaista käytännöllisen osaamisen lisääntymistä sekä osallistujien valtautumista. Toimintatutkimus voidaan ymmärtää paitsi työtä kehittävänä menetelmänä myös eettisenä ja emansipatorisenakin asenteena, jonka päämääränä on ihmisen hyvän elämän edistäminen laajassa merkityksessä. (Heikkinen - Jyrkämä 1999) Koska myös perhetyössä ihmisen hyvä elämä kuuluu eettisiin pääperiaatteisiin, toimintatutkimuksellisen lähestymistavan valitseminen oli motivoivaa. Kehittämistoimintaa toteutettiin konkreettisesti kymmenen kuukauden ajan viidessä ryhmässä asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Hankkeessa sovellettiin kehittävän työntutkimuksen ekspansiiviseen oppimiseen suuntaavaa asetelmaa. Ryhmätoiminnan kehittämisestä koottiin osallistuvan havainnoinnin keinoin peiliaineistoja, joita reflektoitiin seitsemässä eri työryhmän kehittämissessiossa. Yhteisen pohdinnan seurauksena syntyneet korjausliikkeet toteutettiin mahdollisimman pian, ja niiden vaikutuksia arvioitiin seuraavissa kehittämissessioissa. Opinnäytetyössä tarkasteltiin prosessin kahta kehittämissykliä, jotka ekspansiivisen oppimisen kehälle asetettuina kuvasivat uuden toimintamallin suunnittelun, käyttöönoton ja arvioinnin vaiheita. Tutkimusaineisto, jonka perusteella tutkimuskysymyksiin vastattiin, koostuu kenttäpäiväkirjaan kootuista havainnoista ja avoimista keskusteluista ryhmäläisten ja ohjaajien kanssa ryhmissä, kehittämissessioiden dokumentoinneista ja sekä ryhmäläisille että työntekijöille suunnatuista palautekyselyistä. Opinnäytetyön tekijä kuului työtään kehittävään työyhteisöön, ja hyödynsi kaksoisrooliaan menemällä mukaan tutkittavaan käytäntöön, koordinoimalla toimintaa ja innostamalla sekä työntekijöitä että asiakkaita kehittämään ryhmätoimintaa. Keskeiset tulokset Keskeisinä tuloksina voitiin todeta, että ryhmätoiminta ja siellä syntyvä vertaistuki voimaannuttavat osallistujia. Ryhmäläiset kokivat perhetyön ryhmät turvallisiksi, hyvinvointia kohentaviksi paikoiksi, jonne oli mielekästä kotoa lähteä. Ryhmätoiminnan havaittiin aktivoivan asiakkaita vaikuttamaan palvelujärjestelmään, prosessin edetessä heidän osallisuutensa toiminnan suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa lisääntyi selvästi. Työntekijät arvostivat ryhmätoiminnan kautta syntynyttä tasavertaisempaa työskentelysuhdetta, ja kuvasivat sen lisäävän työmotivaatiota ja antavan uudenlaista tietoa palvelutarpeista. Johtopäätöksinä voi todeta, että asiakkaiden kokemustieto yhdistettynä työntekijöiden ammattitaitoon tuottaa toimivampaa lastensuojelutyötä. Jatkossa jaetun asiantuntijuuden mahdollisuuksia tulisi hyödyntää perhetyön lisäksi myös lastensuojeluprosessin muissakin vaiheissa unohtamatta asiakasosallisuuden huomioimista ja kehittämistä. Palvelunkäyttäjien osallisuus luo hyvinvointia Suunnitteluvaiheessa perhetyöntekijät olettivat perhetyön asiakkaiden hyötyvän ryhmistä, ja tämä oletus tulee aineiston kautta vahvistetuksi. Se, miten paljon ryhmät saivat positiivista palautetta kaikilta mukana olleilta asiakkailta, oli ehkä yllättävääkin, kuten myös esimerkiksi lasten ryhmän vanhempainilloissa syntynyt yhteisöllinen tunnelma. Kehittämishankkeen arviointivaiheessa työntekijät olivat yhtä mieltä siitä, että asiakkaat opettivat työntekijöille paljon tasavertaisen kohtaamisen toteuttamisesta. Osallisuuden lisääntyminen näkyy aineistossa monin tavoin, monipuolisesta toiminnan suunnittelusta ja arvioinnista aina vaatimuksiin ryhmien jatkamiseksi. Asiakkaiden valmiudet olla osallisina vaihtelevat, joten ryhmätoiminnan lisäksi tarvitaan monipuolisesti muunlaisiakin osallisuuden mahdollisuuksia ja muotoja. Palvelujen kehittämisessä asiakkaan osallisuutta voidaan tukea asiakaslähtöisellä toiminnalla, sen mahdollistavalla johtamiskulttuurilla ja työntekijöiden asiakaslähtöisellä asenteella. (Laitila 2010) Osallisuutta kuvataan usein erilaisilla tikapuu- tai tasomalleilla, joista esimerkiksi Toikon (2011) esittämistä neljästä tasosta tässä hankkeessa edettiin toiselle tasolle. Siinä asiakkaat voivat saada aktiivisen, mutta silti rajoitetun osallistumisoikeuden kehittämiseen tilanteessa, jossa kehittämisen muoto ja tavoitteet oli asetettu organisaatiosta käsin etukäteen. Asiakkaita kannustettiin osallistumaan aktiivisesti ryhmissä, mutta työntekijöiden kehittämissessioihin ei vielä ollut valmiuksia kutsua heitä mukaan. Kokemusasiantuntijuuden merkitys kuitenkin kasvoi kehittämistyön aikana, joten tulevaisuudessa on mahdollista edetä kolmannelle asiakasosallisuuden tasolle, jossa kokemusasiantuntijuus ja ammatillinen asiantuntijuus huomioidaan tasavertaisesti. Työntekijälähtöinen ja – vetoinen paikallinen kehittämishanke jäi organisaatiossa alkukiinnostuksen jälkeen melko yksin ja unohduksiin työyhteisön muiden haasteiden alle. Suurimmat häiriöt kehittämistyöhön aiheutuivat työntekijävaihdoksista, jokaisessa kehittämissessio toteutettiin erilaisella kokoonpanolla, sekä organisaation nopeasta tarpeesta sopeuttaa toiminta jyrkästi väheneviin taloudellisiin resursseihin. Kehittämistyö keskeytyi resurssipulan vuoksi ensimmäisen ryhmätoimintavuoden jälkeen ainakin puoleksi vuodeksi, joten perhetyön ryhmätoiminnan kehittämisessä saavutettuja tuloksia ja toimintatapoja ei päästy heti juurruttamaan. Vaatii rohkeutta luottaa siihen, ettei tehty työ ollut turhaa, ja että ryhmätoiminnasta kiinnostuneet perhetyön asiakkaat sekä perhetyöntekijät pääsevät mahdollisimman pian jatkamaan hyvään vauhtiin päässyttä tässä toimintaympäristössä uudenlaista yhteistyötä. Artikkeli perustuu Leena Rinteen Metropolian sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon vuonna 2014 valmistuneeseen opinnäytetyöhön "Tavataan Perhetuvalla - lastensuojelun perhetyön ryhmätoimintaa kehittämässä". Leena Rinne, sosionomi (ylempi AMK) Lähteet Heikkinen, Alpo – Levamo, Pauliina – Parviainen, Maaret – Savolainen, Aili 2007 (toim.) Näe minut – kuule minua. Kokemuksia ryhmistä. Soccan ja Heikki Waris-instituutin julkaisusarja nro 11. Helsinki: Yliopistopaino. Kananoja, Aulikki – Lavikainen, Marjo – Oranen, Mikko 2013. Toimiva lastensuojelu – selvitysryhmän loppuraportti. STM:n raportteja ja muistioita 2013:19. Laitila, Minna 2010. Asiakkaan osallisuus mielenterveys- ja päihdetyössä. Fenomenografinen lähestymistapa. Kuopio: Kopijyvä Oy. Matthies, Aila-Leena – Rantamäki, Niina 2013 (toim.). Miten kuntalaisten osallistuminen tukee palveluita. Hyvinvointipalvelujen kehittäminen kansalaisosallistumisen ja yhteisöllisyyden pohjalta maaseudulla. Kampa-hankkeen julkaisu. Jyväskylä: Jyväskylän yliopistopaino. Pekkarinen, Elina 2011. Lastensuojelun tieto ja tutkimus – asiantuntijoiden näkökulma. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Verkkojulkaisuja 51. Pekkarinen, Elina 2006. Murrosikäisten tyttöjen kokemukset lastensuojelun ryhmätoiminnasta. Teoksessa Forsberg, Hannele – Ritala-Koskinen, Aino – Törrönen, Marita: Lapset ja sosiaalityö. Kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleenarviointia. Juva: PS-kustannus. 99–128. Toikko, Timo 2011. Kokemusasiantuntija palvelujen kehittäjänä. Teoksessa Ruuskanen, Petri – Savolainen, Katri – Suonio Mari (toim.) Toivo sosiaalisessa. Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. EU: Unipress. 103–117.
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto