Uudistuva sosiaalialan osaaminen

Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan esityslistassa käsiteltiin huhtikuussa 2015 muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon toimialan toimintakertomus vuodelta 2014. Toimintakertomuksessa oli mukana kahden vuoden välein toteutettava asiakastyytyväisyyskysely, johon kuuluivat perhepalvelujen, vanhus- ja vammaispalvelujen, suun terveydenhuollon sekä terveyspalvelujen tulosalueet, sekä niiden tulosyksiköt. Kyselyn tulokset osoittivat, että parhaiten toteutui asiakkaiden asiallinen kohtelu ja heikoimmin vastaajien mahdollisuus osallistua palvelun suunnitteluun. Asiakastyytyväisyyskyselyn tulokset eivät sinänsä olleet ehkä yllättäviä, mutta mielestäni on kovin valitettavaa, etteivät ihmiset koe voivansa riittävästi osallistua heitä koskevien palvelujen suunnitteluun. Sosiaalipalvelujen tarkoituksena on tukea ihmisten omia voimavaroja ja elämänhallintaa. Tukea tarvitsevan ihmisen tarpeita ja toiveita ei tule sovittaa järjestelmään, vaan järjestelmän on tarkoitus hyväksyä käyttäjä sekä palveluprosessin kumppaniksi, että kehittäjäksi. Näin käyttäjä muuttuu objektista aktiiviseksi kanssa toimijaksi. Palvelujen oikea kohdentaminen edellyttää, että asiakasta kuunnellaan ja hänen kanssaan käydään vuorovaikutteisia keskusteluja tilanteen kartoittamiseksi ja ratkaisuvaihtoehtojen löytämiseksi. Tämä taas edellyttää asiakaan osallistamista palveluprosessiin. (Aaltio 2013; Ahola ym. 2005.) Koska taloudellinen tilanne on mitä on, pohdin mitä tavallinen rivityöntekijä voisi asialle tehdä. Tiedän, että todellinen kohtaaminen vaatii aikaa, eikä loputon kiire tai kohtuuttoman suuret asiakasmäärät ainakaan paranna tilannetta. Uskon kuitenkin, että asiakkaan osallistaminen vaatii paitsi resursseja, niin paljon myös työntekijältä itseltään.  Vaikka työntekijät saattavatkin olla ”systeemin uhreja”, mietin, olisiko sosiaalialan ammattilaisten kuitenkin syytä myös itsetutkiskeluun, tarkastella omia työtapojaan ja käytäntöjään?            Onko niin, että alalla piiloudutaan usein professionaalisuuden naamion taakse, eikä haluta antautua todelliseen dialogiin asiakkaan kanssa. Dialogisuus avain osallisuuteen Arnkilin (2004) tavoin näen, että modernin asiantuntijajärjestelmän ihanteena on asiantuntijuus, joka tuottaa samoja luotettavia tilannearvioita ratkaisusuunnitelmia ja ennusteita, olipa niiden tekijä kuka tahansa pätevä henkilö. Niin ekspertit, kuin asiakkaatkin ovat irrotettavissa: heidät tulee saada kuntoon pätevän hoidon jälkeen ja palauttaa sitten ”kunnostettuna” sosiaalisiin suhteisiinsa.  Tämän ideaalin ytimessä on ekspertin ja elämänsuhteistaan irrotetun kansalaisen kohtaaminen. Tällaisessa järjestelmässä kullakin ammattilaisella on oma vajavuusalue poistettavana ja kansalaiset näyttäytyvät pikemminkin ongelmien valossa, kuin elämänsä eläjinä, suhteissaan. Tällaisessa järjestelmässä henkilö ei syrjäydy johonkin ”ulos”, vaan jää tuloksettomaan kehään tai pahenevaan kierteeseen palvelujärjestelmien piirissä (emt.). Ahola ym. 2005 puhuu jaetusta asiantuntijuudesta. Jaettu asiantuntijuus tarkoittaa, että käyttäjä ja ammattilainen ovat tasavertaisessa suhteessa, jossa käyttäjä tuntee elämäntilanteensa ja ammattilaisella on tietoa ja kokemusta siitä, mikä auttaa vaikeissa elämäntilanteissa ja millaisin keinoin voidaan päästä eteenpäin. Taikasanana asiakkaan osallisuuteen ja vaikuttamiseen tarjoan sellaista dialogisuutta, jota jo Paul Freire (1970) on peräänkuuluttanut kriittisessä pedagogiikassaan. Freiren dialogi rakentuu perusajatukselle ihmisen kykenevyydestä oppia, kasvaa ja muuttua, mikäli hän voi aidosti osallistua elämäntapaansa koskeviin päätöksiin. Dialogisessa, kohtaavassa ja avoimessa vuorovaikutuksessa jokainen vuorovaikutuksen osallistuja tulee mukaan omasta elämismaailmastaan ja omien ajatustensa kanssa. Kukaan ei määrittele valmiiksi keskustelun tulosta saati sallittuja mielipiteitä. Kohtaavassa vuorovaikutuksessa sinän ja minän välille rakennetaan suhde, joka mahdollistaa ymmärtämisen ja dialogin. Tämän kaltainen suhde edellyttää molemmilta osapuolilta läsnäoloa, valmiutta kohdata toinen avoimesti, kiinnostusta ihmisestä ja valmiutta esittää omia näkemyksiä. Hetki, jolloin asiakas ja työntekijä ovat yhteisen tietämättömyyden edessä, on usein juuri se paras, inhimillisen välittymisen hetki, joka sellaisenaan antaa kokemuksen sosiaalisesta tuesta. (Metteri & Haukka-Waclin 2012.)  Toivoisinkin erityisesti sosiaalialan työntekijöiden muistavan, että jaettuun asiantuntijuuteen ja dialogisuuteen panostaminen kannattaa, vapauttaa pidemmällä tähtäimellä resursseja ja on nimenomaan avain osallisuuteen. Vuoden 2014 asiakaspalautteiden perusteella sosiaali- ja terveysalan toimialan johtoryhmä nosti yhteiseksi kehittämiskohteeksi asiakkaan osallistamisen oman palvelunsa suunnitteluun ja arviointiin.  Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, miten Vantaan kaupunki pyrkii korjaamaan tutkimuksessa esille nousseet puutteet asiakkaiden vaikutusmahdollisuuksista. Toivon myös, että sote-lain uudistamisen myötä voidaan viimein lunastaa erityisesti ne tavoitteet, jotka koskevat asiakkaan osallistamista. Leyla Uzun, sosionomi (ylempi AMK) LISÄTIETOA Aaltio, E. 2013. Hyvinvoinnin uusi järjestys. Helsinki: Gaudeamus Ahola, P., Arajärvi, P. & Kananoja, A. (toim.) Yhteiset vai ostetut? Sosiaalipalvelut hyvinvoinnin tuottajina. Kalevi Sorsa – säätiön julkaisuja 5/2010. Arnkil, T. E. 2004. Verkostotyö – perinnekaluja, uutta ekspertiisiä vai pirullinen juoni. Teoksessa T. Helne, S. Hänninen & Karjalainen, J. (toim.) Seis yhteiskunta – tahdon sisään! Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 99-124. Freire, P.  2005. Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino Metteri, A. & Haukka-Wacklin, T. 2012. Sosiaalinen tuki kuntoutuksen ytimessä. Teoksessa V. Karjalainen & I. Vilkkumaa (toim.) Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (STAKES).