Uudistuva sosiaalialan osaaminen

Sosiaalialan AMK- ja YAMK-tutkinnon opiskelijoiden yhteisblogi Tilaa RSS-syöte

Ihan tavallisten perheiden jaksaminen ja varhainen tukeminen
5.8.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Itsekin kahden pienen lapsen äitinä olen päässyt konkreettisesti kokemaan millaisia haasteita arjen pyörittämiseen liittyy. Monesti on täytynyt heittää kaikki pallot ilmaan ja seurata henkeä pidätellen montako saa kiinni niiden tullessa alas - yleensä onneksi suurimman osan. Ja pudonneet eivät olleet ne tärkeimmät pallot. Olemme olleet siitä onnekkaita, että omat lapsuudenperheemme asuvat lähellä ja ovat pystyneet olemaan apuna ja tukena lasten kanssa. Seuratessani ystävä- ja tuttavaperheiden selviytymistä pikkulapsiperheen arjesta olen pohtinut sitä, miksi avun pyytäminen tuntuu niin kiusalliselta? Vanhempien täytyy olla vähintään kainaloita myöten suossa, ennen kuin apua kehdataan pyytää. Ainakin kahden tuttavaperheen kohdalla lapsen tai lasten jatkuvat yöheräilyt ovat johtaneet vanhempien totaaliseen uupumiseen ja ristiriitoihin parisuhteessa - varmasti hyvin tavallinen tilanne monille pienten lasten vanhemmille. Molempien perheiden lähiomaiset asuvat kaukana tai heiltä ei muista syistä ole mahdollista saada sellaista konkreettista apua, että vanhemmat saisivat hieman hengähtää ja kerätä voimia. Molempien perheiden kanssa keskusteltuani kehotin heitä ottamaan yhteyttä oman asuinalueensa kotipalvelun ja varhaisen tuen yksikköön. Toinen perheistä ei koskaan ottanut yhteyttä, koska he saivat Helsingin ensikodin Unineuvontapuhelimesta hyviä ja toimivia vinkkejä, jotka helpottivat tilannetta kotona. Kriisiytyvä tilanne raukesi, kun saatiin tehtyä hyvät, kyseiselle perheelle räätälöidyt suunnitelmat ja ne saatiin toimimaan. Toisessa tuttavaperheessä, jossa on 2-vuotias ylivilkas poika ja pienet kaksostytöt, sai sosiaalityöntekijän arviointikäynnin jälkeen todella tarpeellista kodinhoitajan apua kahdesti viikossa, noin 8 kuukauden ajan. Molemmat perheet kertoivat, että kynnys soittaa kotipalvelun ja varhaisen tuen yksikköön oli todella korkea. Etenkin äiti jolla oli ”vain yksi” huonouninen vauva kertoi, ettei kehtaa soittaa, koska ”toiset pärjäävät oikein hyvin useammankin lapsen kanssa kotona. Kyllä minunkin pitäisi yhden kanssa pärjätä”. Kotipalvelun ja varhaisen tuen yksikkö mielletään helposti lastensuojeluperheille kuuluvaksi tueksi, eikä moni apua tarvitseva perhe uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkää joutuvansa jonkinlaiseen erityisseurantaan ja saavansa ongelmaperheen leiman. Lastensuojelulla on viime aikoina ollut erityisen negatiivinen klangi, kun mediassa on pyöritelty shokeeraavia kertomuksia siitä, miten lastensuojelu ei ole puuttunut graaveihin lapseen kohdistuviin pahoinpitelyihin, useista lastensuojeluilmoituksista huolimatta. Tai vaihtoehtoisesti ”kukkahattutädit” ovat puuttunut liian hanakasti joihinkin tapauksiin. Välillä unohdetaan mainita, että tehdyt lastensuojeluilmoitukset on lain mukaan selvitettävä, niin erikoisilta kuin ne saattavat joskus kuulostaakin. Esimerkkinä käy 17-vuotiaan jääkiekkoilijan taklaus jääkiekko-ottelussa ja siitä tehty lastensuojeluilmoitus. Perinteisestä lapsiperheiden kotipalvelusta on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana  siirrytty useissa kunnissa perhetyöhön ja tämä on osaltaan aiheuttanut sekaannusta siitä, kenelle palvelut on suunnattu. Kun vuonna 1990 lapsiperheistä 8,2 prosenttia sai kodinhoitoapua, vuonna 2010 osuus oli enää 1,5 prosenttia. Perhetyön käytännöt ja määritelmät ovat kirjavia. Perhetyötä tehdään ennaltaehkäisevästä työstä lastensuojelulaissa määriteltyyn korjaavaan lastensuojelutyöhön.  Tämä toimintakentän laaja kirjo ja sekavuus johtaa siihen, että tavalliset uupuneet perheet miettivät voivatko he tarpeeksi huonosti saadakseen apua ja tätä pohtiessa tilanne ehtiikin jo kriisiytyä. Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyspalvelujen nettisivuilla kerrotaan, että lapsiperheiden varhainen tuki on toimintaa, jolla pyritään tunnistamaan, ehkäisemään ja helpottamaan lasten, nuorten ja perheiden pulmia mahdollisimman varhain. Eli se on juurikin näille tavallisille perheille suunnattua palvelua, joka heidän pitäisi löytää ja uskaltaa hyödyntää. Ystäväni sai kyllä neuvolasta kotipalvelun ja varhaisen tuen yksikköä koskevan esitteen, mutta se annettiin niin varhaisessa vaiheessa, ettei väsymys ollut vielä ehtinyt iskeä. Esite meni tarpeettomana roskakoriin ja avun tarve tuli vasta myöhemmin. 30 vuotta vanhaa sosiaalihuoltolakia ollaan onneksi uudistamassa ja tavoitteena on siirtää painopistettä korjaavasta työstä ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen. Itsekin uskon vakaasti että perheiden varhainen tukeminen arjen paineessa ja elämäntilanteiden muutoksissa voi ennaltaehkäistä myöhäisempiä vakavampia ongelmia ja vähentää raskaiden toimenpiteiden tarvetta. Sosiaalihuollon lainsäädäntötyöryhmän loppuraportissa puhutaan tästä ”sosiaalisena investointina”. Tutkimusten mukaan esimerkiksi vanhempien parisuhde voi kaikista huonoiten juuri perheen pikkulapsivaiheessa ja sen seurauksena vanhemmat saattavat päätyä eroon tai tunnelmat kotona ovat muuten kireät. Olisi tärkeää, että vanhemmilla riittäisi voimia riittävän hyvään vuorovaikutukseen lapsensa kanssa. Sosiaalihuollon lainsäädäntötyöryhmä ehdottaa kotiin annettavien palvelujen sääntelyn modernisointia. Kotiin annettavien palvelujen sisältö jakautuisi perheitä tukeviin palveluihin ja suoriutumisen ja osallistumisen tukemiseen. Työryhmän mukaan tuki kodin- ja lastenhoitoon tulisi palauttaa vahvaksi perhettä varhaisessa vaiheessa tukevaksi palveluksi. Tavoitteena on ollut muun muassa asiakaslähtöisyys ja kokonaisvaltaisuus asiakkaan tarpeisiin vastaamisessa sekä palvelujen saannin turvaaminen ihmisten omassa arkiympäristössä. Pitkään jatkuva väsymys ja unien katkonaisuus saa helposti kaiken tuntumaan toivottomalta eikä ratkaisuja ole enää helppo nähdä, vaikka ne olisivat nenän edessä ja itsestään selviä. Myös vanhemmuuden sitovuus ja sen mukanaan tuomat elämänmuutokset voivat olla monelle yllätys. Ilo lapsesta saattaa jäädä taka-alalle, kun päällimmäisenä mielessä on halu saada nukkua tai saada edes pieni hetki omaa aikaa. Ammattitaitoinen neuvolaterveydenhoitaja osaa tässä kohdassa havaita tilanteen ja kysellä oikeita kysymyksiä ohjaten perheen oikean tukimuodon äärelle. Kaikilla ei ole auttavia käsiä ja mahdollisuutta saada tukea omasta sosiaalisesta verkostosta. Perhettä kohtaava väsymys, yllättävä kriisi tai elämänmuutos voi tuoda mukanaan hetkellisen avun ja tuen tarpeen kenen tahansa kohdalla. Erikseen ovat tietysti vielä ne perheet, joilla lapsen tai vanhemman oma sairaus vaikuttaa perheen jaksamiseen. Toivon todella, että paljon puhuttu panostaminen varhaisen ja ennaltaehkäisevän tuen palveluihin näkyy myös käytännössä. Kun taloudellinen tilanne on tiukka, jostain on kiristettävä ja usein kohteena ovat olleet juuri ennaltaehkäisevät palvelut. Joskus jaksamiseen riittää että joku kysyy ”Miten voit?” ja tarjoaa pienen breikin. Minulle riitti, että neuvolan terveydenhoitaja ehdotti lapsen nukuttamista parvekkeella. Siitä ne paremmat unet sitten lähtivät. Petra Gergov-Koskelo, sosionomi (YAMK) -opiskelija Lisätietoa Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportin linkki (STM:n raportteja ja muistioita 2012:21.) 

Lue lisää

Nuorten hyvinvoinnin tukeminen
placeholder-image
5.8.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Kirjoitin viime blogissani siitä, että jos nuoret pääsisivät yksityisten terapia-palveluiden piiriin, eli saisivat rahallista tukea mielenterveys-ongelmien hoitamiseen, saataisiin Suomessa vähennettyä nuorten työkyvyttömyyseläkkeitä. Olen yhä samaa mieltä, mutta lisäisin vielä, että jos nuoret saisivat apua edes kunnalliselta puolelta, niin sekin kannattelisi jo pitkään. Olen vain huomannut, että kunnalliselle puolellekin pääsyyn vaaditaan nuorelta itseltä kovaa duunia. Nuori menee lääkärille ja valittaa masennusta sekä jaksamattomuutta. Lääkäri kuuntelee ja tyrkkää käteen numeron, mistä voi varata ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Soittoaika on tietysti yhden tunnin päivässä ja soittaminen vaatii puheaikaa sekä motivaatiota, mitä jaksamattomalla nuorella ei ole. Näin tämä hyvä ele jää usein käyttämättä. Olenkin miettinyt, miksi lääkäri ei voisi suoraan tehdä ”lähetettä” hoitajalle nuoren ollessa paikalla tai miksei aikoja voi varata netissä, kun siellä nuoret pyörivät muutenkin.  Onneksi nyt on sentään tulleet nämä takaisin soittojärjestelmät, jolloin vaaditaan vaan nuorelta itseltä motivaatiota soittaa ja antaa oma numeronsa, niin soitetaan takaisin. Ymmärrän kyllä, että Suomessa on monin paikoin resurssipula työntekijöistä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että osaltaan siinä on tekemällä tehtyä kiirettä. Joissakin työpaikoissa se on mantra jota hoetaan, että itsekin aletaan uskoa sitä.  Moniko meistä sosiaalialankin työntekijöistä voi myöntää hengailevansa facebookissa työpäivän aikana? Mitä jos sekin aika käytettäisiin asiakkaan asioiden hoitamiseen ja tukemiseen? Ollessani kesäsijaisena lastensuojelun laitoksessa sain konkreettisesti huomata, että työntekijät viettävät aikaansa ennemmin tietokoneella, kuin lasten kanssa vaikka leffaa katsellen. Nimittäin ollessani yksin työvuorossa vuokrasimme lasten kanssa leffoja ja lapset halusivat varmistaa, että katsonhan ne heidän kanssaan.  Ihmettelin ääneen, että totta kai katson - miksi en katsoisi. Lisäsin kyllä, että jos tulee tärkeitä työasioita hoidettavaksi, joudun hetkeksi poistumaan, mutta muuten kyllä katson ne heidän kanssaan. Lapset totesivat siihen, että ei täällä aikuiset katsele heidän kanssaan leffoja, vaan ne viettää aikaa kanslian koneella facebookissa. Tämä asia sai minut ihmettelemään meidän aikuisten etiikkaa ja sitä, eikö lapsen tarkkanäköisyyttä huomata. Toisaalta tämä teki minut myös hyvin surulliseksi, koska lasten äänessä kuului tarve saada olla aikuisen kanssa vaikkakin vain leffaa katsellen. Eikö lähellä olemista ja yhdessä kokemista katsota tarpeelliseksi? Toinen esimerkki resurssien tuhlauksesta on mielestäni se, että viimeisimmässä työpaikassani skanneri ei toiminut, mikä tarkoitti sitä, että lastensuojeluilmoitukset piti siirtää käsin tietojärjestelmään. Eihän siinä mitään, jos tekstiä oli muutama rivi mutta usein sitä oli sivu tolkulla ja ainekin minulta meni kaksi tuntia kolmen sivun kirjoittamiseen.  Ihmetellessäni tätä sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien resurssien tuhlausta, sanottiin, että skanneri/kone ei ollut koskaan toiminut, kun siitä puuttui joitakin säätöjä ja kukaan ei ollut ottanut asiakseen hoitaa asiaa loppuun. En halua näillä esimerkeillä syyllistää ketään ja ymmärrän, että työpäivässä on tarpeellista pitää myös taukoja, jolloin voi tehdä ”vähemmän” tärkeitä asioita eli olla facebookissa. Mutta voiko silloin huudella, että ei ole esimerkiksi resursseja soittaa vaikka yhtä puhelua nuoren puolesta, jos se edesauttaisi nuoren kuntoutumista sekä mahdollista työllistymistä tulevaisuudessa. Voiko nuori vaatia, että häntä kuullaan ja hänen asiansa hoidetaan loppuun? Nimimerkki Milla, sosionomi Ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Kelan korvaamasta psykoterapiasta

Lue lisää

Liian suuria päätöksiä liian varhain: Miksi yhteiskunta ei kannusta nuoria oman tulevaisuutensa huolelliseen suunnitteluun?
placeholder-image
9.7.2013
Sosiaalialan bloggaajat

"Mä en vieläkään 24-vuotiaana tiedä, mitä haluaisin tehdä, niin miten mä olisin silloin muka tiennyt." Vuoden 2013 alussa voimaan tullut nuorten yhteiskuntatakuu eli nuorisotakuu painottaa toisen asteen koulutuksen tärkeyttä. Nuorisotakuuseensisäänkirjoitettu koulutustakuu pitää sisällään lupauksen siitä, että "jokaiselle peruskoulun päättäneelle taataan koulutuspaikka lukiossa, ammatillisissa oppilaitoksissa, oppisopimuksessa, työpajassa, kuntoutuksessa tai muulla tavoin. Koulutustakuu toteutetaan luomalla jokaiselle peruskoulun päättävälle tosiasialliset mahdollisuudet siirtyä välittömästi jatkokoulutukseen." Nuorisotakuussakorostetaan sitä, kuinka ensiarvoisen tärkeää on siirtyä mahdollisimman nopeasti perusasteen päätyttyä jatkokoulutukseen. Kavereiden imussa … Tavoite on kaunis (joskin koulutuspaikka kuntoutuksessa tai työpajalla kuulostaa jokseenkin oudolta), mutta logiikka taustalla ontuu. Neljäsosa toisen asteen koulutuksessa keskeyttää aloittamansa opinnot joko kokonaan tai alaa vaihtaakseen. Keskeyttämisen syitä vertailtaessa painottuu nuoremmalla ikäryhmällä (15-18-vuotiaat) selvästi enemmän koulutusvalinnan epäonnistuminen. Keskeyttämiseen vaikuttavat myös nuorten omat kokemukset pakkoyhteishausta ja sen seurauksena tehdyt väärät valinnat, opiskeluun liittyvät epärealistiset odotukset ja näistä seuraavat motivaatio-ongelmat. Ihatsun ja Koskelan (2001) tutkimuksen mukaan pakkovalintojen seurauksena sitoutuminen opintoihin on heikkoa ja keskeyttämiset lisääntyvät. Peruskoulun päättövaiheessa valintoja tekevä nuori suuntaa helposti kavereiden imussa alalle, jonne muutkin hakeutuvat, vaikkei ala olisi ehkä itselle kaikkein sopivin. Nuorella ei välttämättä ole muodostunut riittävää näkemystä omista kyvyistään, taidoistaan ja ammattisuuntautumisestaan, tutkimuksessa todetaan. Ohjausta valintoihin Toisen asteen koulutuksen aloittavista lähes kolmanneksella on takanaan ainakin yksi vähintään toisen asteen tutkinto. Vielä useammalla on takanaan ainakin yksi keskeytynyt toisen asteen koulutus. Nuoren kannalta alan vaihtamisen jouheva mahdollisuus on mainio, mutta yhteiskunnan rahoissa tuplakouluttautuminen ja kesken jääneet opinnot kyllä tuntuvat. Nyt koulutustakuun myötä oppilaaksi ottamisen kriteereitä muutetaan siten, että juuri peruskoulun päättäneillä on etuajo-oikeus opintopaikkoihin. Tämä tekee alanvaihdon aiempaa vaikeammaksi. Nuoren olisi siis syytä osua koulutusvalinnassaan ensiyrittämällä napakymppiin! Ilman riittävää ohjausta tämä tuskin on mahdollista. Lehtori Marko Varjos kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastossa napakasti siitä, kuinka ammatillisesta peruskoulutuksesta ollaan nyt tekemässä enenevässä määrin vain ensimmäinen opiskelupaikka, nuorten päivähoitopaikka vailla ammatillisia tavoitteita. Varjos jatkaa, ettei tulevaisuuden miettiminen vasta ammattiopinnoissa ole tavoiteltava tila. Näin on kuitenkin käynyt, eikä suunta ole oikea. Tutkimuksen mukaan vain kymmenen prosenttia ammatilliseen koulutukseen hakeutuneista uskoo opiskelevansa oikealla alalla. Suurimpana syynä nuorten kokemaan uravalinnan epävarmuuteen Salmela-Aro pitää peruskoulun riittämätöntä oppilaanohjausta. Riittämättömän ohjauksen seurauksena nuori ei saa kriittisessä vaiheessa tarpeeksi tietoa eri aloista eikä tukea koulutusalan valintaan. Kaksi vuosiviikkotuntia ohjausaikaa Nuorten yhteiskuntatakuussamainitaan peruskoulun ohjauksen riittävyyden olleen menneinä vuosina esillä useissa valtakunnallisissa työryhmissä. Merkittäviä muutoksia ei kuitenkaan olla saatu aikaan pohdinnoista huolimatta. Uudessa, 2016 voimaan tulevassa perusopetuksen tuntijaossa oppilaanohjauksen vuosiviikkotuntien määrä on yhä se samat kaksi, kuten aiemminkin. Oppilaanohjauksen tavoitteissa mainitaan seuraavaa: "Oppilaalle tulee järjestää henkilökohtaista ohjausta, jolloin oppilaalla on mahdollisuus keskustella opintoihinsa, koulutus- ja ammatinvalintoihinsa sekä elämäntilanteeseensa liittyvistä kysymyksistä. Oppilaalle tulee järjestää pienryhmäohjausta, jonka aikana hän oppii ryhmässä käsittelemään kaikille yhteisiä tai kunkin ryhmään osallistuvan opiskelijan henkilökohtaisia, muiden oppilaiden kanssa jaettavissa olevia ohjauksellisia kysymyksiä. Perusopetuksen päättövaiheessa oppilasta tulee ohjata ja tukea jatko-opiskeluvalinnoissa sekä ohjata käyttämään opetus- ja työhallinnon sekä muita yhteiskunnan tarjoamia ohjaus-, neuvonta- ja tietopalveluita." Kuinkahan mahtavat tavoitteet toteutua kahden vuosiviikkotunnin puitteissa. Aihetta kommentoineet Vamos Starttityöpajan nuoret kokevat, etteivät he ole peruskoulun jälkeen vielä valmiita päättämään omista koulutusvalinnoistaan eivätkä ammattihaaveet ole vielä muotoutuneet kovinkaan selkeiksi. He kokevat, että yhteiskunta odottaa heiltä tuottavuutta, ja mielellään mahdollisimman pian heti peruskoulun jälkeen. Nuoret ahdistuvat erilaisten mahdollisuuksien valinnanpaljouden edessä eivätkä koe olleensa niin nuorina valmiita tietämään, mitä haluavat tulevaisuudelta. Suuri osa ei tiedä vieläkään, vaikka peruskoulusta on jo useampi vuosi. Miten tehdä valintoja? Yksi nuorista kiteytti niin hyvin valinnanvaikeuksien ytimen, että haluan siteerata hänen kommenttiaan kokonaisuudessaan: "Kun ihmiset kasvavat teineistä nuoriksi aikuisiksi he eivät oikein tiedä, mitä pitäisi tai mitä he haluaisivat tehdä. Jos vaihtoehtoja on vähemmän on valintoja helppo tehdä, mutta jos valinnanvaraa on liikaa, eivät ihmiset valitse mitään. Jos ajattelen vaikka omia mahdollisuuksia, voisin mennä lukioon, ammattikouluun, yliopistoon, ammattikorkeakouluun, oppisopimuskoulutukseen, perustaa oman yrityksen, mennä töihin, voisin jäädä kotiin makaamaan sosiaalituelle, voisin tehdä mitä vain, mutta ei ole mitään, mitä pitää tehdä. Jos olisin syntynyt 100 vuotta sitten ei tarvitsisi tehdä valintoja. Vaikka valinnanvapaus on lisääntynyt, tuki ei ole lisääntynyt samassa suhteessa. Kun peruskoulu, amis tai lukio loppuu, monella on vaikeuksia tietää mihin siitä lähtisi, on tyhjän päällä. Ja se on asia, johon ei paljon koulussa valmisteta. Opo neuvoo kyllä, jos tietää mitä haluaa, mutta sitä ei opeteta, että mistä tietää, mitä haluaa, miten tehdä valintoja." Pohditaan nuorten kanssa ryhmissä! Varjos peräänkuuluttaa kymppiluokkia ja ammattistartteja, joissa tulevaisuuttaan voi miettiä rauhassa. Samaa mieltä ovat myös Starttityöpajan nuoret. He kokevat pakkoyhteishaun turhana pakkona, jos ei vielä tiedä, mitä elämältä haluaa. Usealla on jäänyt toisen asteen koulutus kesken siksi, ettei päässyt sinne minne halusi. Vaihtoehdot olivat usein ei mitään tai pakko mennä. Epäkiinnostavakin koulutus aloitettiin, sillä se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin ei mitään. Nuoret kokevat, ettei yhteiskunnan pitäisi painostaa ihmisiä hakemaan johonkin vain siksi, että pitää hakea. He toivovat enemmän sellaisia vaihtoehtoja, joissa voisi miettiä pitkällä aikavälillä tulevaisuuttaan, enemmän kymppiluokkia, ammattistartteja, valmentavaa koulutusta ja ihan uusiakin toimintamuotoja. He haluavat pohtia tulevaisuuttaan ryhmässä yhdessä muiden kanssa. Ihminen pystyy yhdessä muiden kanssa ja muiden kautta löytämään itsensä ja vastaukset ongelmiinsa. Kuten yksi nuori totesi, tällaisia asioita ei voi parhaiten ratkaista antamalla ihmiselle pieni lehtinen, jossa lukee, miten ongelmat ratkaistaan. Nuoret ideoivat ryhmämuotoista kolmas sektori meets koulu -tyyppistä toimintaa, jossa voisi tulevaisuuden miettimisen ohella myös opiskella. Myös yläasteelle ideoitiin opotuntien pohjalta kursseja, joissa pienryhmissä voisi pitkällä aikavälillä pitkin yläastetta miettiä tulevaisuutta yhdessä samojen ihmisten kanssa. Ideat siitä, mitä haluaa tehdä olisivat hautumassa pidemmän aikaa, eikä tulevaisuuttaan alkaisi miettiä vasta ysiluokalla. Silloin on jo kiire. Mielekästä toimintaa Toisen asteen koulutuksen pakkoyhteishaun sijaan yhteiskunnan tulisi kannustaa nuoria hakeutumaan valmentaviin ja ohjaaviin koulutuksiin, työpajoihin tai muuhun toimintaan, jossa tulevaisuuttaan voi rakentaa kaikessa rauhassa. Starttityöpajan nuorten mielestä pitäisi olla enemmän kannustusta pitää välivuosi. He kokevat, että välivuosi ja muut vaihtoehdot nähdään liian usein epäonnistumisena, vaikka olisi hyvä, että voisi käyttää koko vuoden siihen, että tutustuisi eri oppilaitoksiin ja työpaikkoihin. Sen lisäksi, että suurin osa nuorista ei ole kypsiä päättämään sitä, mitä he haluavat tehdä kymmenen vuoden kuluttua, osa heistä kaipaa tukea ammatinvalinnan lisäksi myös muuhun arjen ja elämänhallintaan sekä minäkuvan ja identiteetin selkiyttämiseen. Paitsi ohjausta ja neuvontaa tulisi lisätä nuorten mahdollisuuksia mielekkääseen toimintaan, jossa omaa minuuttaan ja tulevaisuuttaan saa vielä rakentaa kaikessa rauhassa ilman paineita siitä, että elämän suuria päätöksiä täytyisi tehdä itse vielä keskeneräisenä. "On vaikea lähteä juoksemaan, jos ei tiedä, mihin suuntaan pitäisi juosta. Sanotaan vaan että tee, muttei anneta mitään ohjeita." Eeva Piha, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa alla olevista linkeistä Nuorten yhteiskuntatakuu Vamos Starttityöpaja Ihatsu-Koskela: Perusopetuksen opetussuunnitelma  Opintojen keskeyttäminen      

Lue lisää
Uudemmat postaukset Vanhemmat postaukset