”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!” -vanhuspalvelulaki puntarissa
Vanhuspalvelulaki tuli voimaan 1.7.2013 ja sai paljon median huomiota jo valmistelun aikana. Päähuomio kiinnittyi lain tehottomuuteen ja lehdissä kritisoitiin laista puuttuvaa käytännön vaikutusta. Esille myös nostettiin erilaiset henkilökuntamitoitukset hoivayksiköissä ja kotihoidossa. Selvyyttä keskusteluissa ei saatu: tarkoitetaanko mitoituksella koko henkilöstöä vai suoraan hoitotyöhön osallistuvaa henkilöstöä (Pohjanpalo Olli, 2013). Vanhustenhuollon hoivatyön monimuotoisuuden vuoksi mitoituksen asettaminen vanhusten huoltoon on haastavaa, niinpä päädyttiin asettamaan toistaiseksi alaraja mitoitukselle (Pohjanpalo Olli, 2013) Mielenkiintoista keskustelusta tekee sen, että vasta vuonna 2012-2013 herätään keskustelemaan asioista, jotka ovat jo hyvin kauan olleet käytännön työntekijöiden huulilla. Tarvitaan yhteneväiset mitoitukset, sekä mittaristot henkilöstömitoituksen luomiseen. Niin kuin oppositiojohtaja Timo Soini toteaa lehtiartikkelissa Helsingin sanomissa: "Tosiasia on, että 0,5 on jo käytännön todellisuutta. Mutta ongelmat ovat paikoissa, joissa tarvitaan 0,7. Käytännössä nyt ei ole mitään varmuutta siitä, että mitään tapahtuu [henkilöstömitoitukselle]", (Sutinen Teija, Suominen Heli, 2012). Pääkaupunkiseudulla pääsääntöisesti ko. suosituksia mitoituksissa noudatetaan, joten muutosta asiaan siinä suhteessa ei tullut. Edelleen minimimitoitus on liian alhainen. Hienoa, että alaraja säädettiin, koska jos tällä hetkellä vielä jokin hoivayksikkö minimisuosituksen alle jää, niin saadaan tämän kautta muutosta aikaan. Toivottavaa on, että tämä minimimitoitus ei laske minkään hoitolaitoksen mitoituksia. Keskusteluun on myös nostettu käytännön työntekijöiden tunne siitä, että laki ei ole konkreettinen (Siironen Susanna, 2013). Kuinka paljon uutta laki varsinaisesti tuo käytännön työhön. Raisiossa, niin kuin monissa kunnissa, vanhuspalvelulaki ei tuonut käytäntöihin uutta, vaan palveluita on jo järjestetty vuosien ajan lain tarkoittamalla tavalla. Niin kuin Raision kaupungin projektityöntekijä Karoliina Holappa toteaa Helsingin sanomissa: "Nyt voimaan tullut vanhuspalvelulaki ei tuo Raision kaupungin käytännön toimintoihin juuri mitään uutta. Meillä on kehitetty ennalta ehkäiseviä palveluita jo vuosia" (Lehtinen Toni, Repo Päivi, 2013). Median tyypilliseen tapaansa kiinnittää huomiota asioihin, joita ei saatu lakiin mukaan. On kuitenkin hyvä nostaa esille mitä uutta ja positiivista laki nosti esille. Kokonaisuudessaan laki on väline edistää vanhusten asioiden eteenpäin viemistä - lailla voidaan saada vaikutuksia aikaan. Kunnille, jotka ovat hoitaneet hyvin tai kohtalaisesti vanhusten asioita, ei laki juurikaan tuonut uutta. Lailla pystytään yhdenmukaistamaan palveluja ja mm. Valvira on laatimassa vanhustenhuoltoon valvontaohjelmaa. Ilman lakia ei ole aikaisemmin pystytty nostamaan esille tämän tyyppisiä asioita. Näin ollen kehittäminen vanhusten ja vanhustenpalveluiden puolesta on saatu uusiin uomiin. Konkreettisia uudistuksia tarvitaan monessa kunnassa. Tietenkään muutokset eivät vielä näy käytännössä, se vie oman aikansa. Kuntien tulee laatia suunnitelma ikääntyneen väestön hyvinvoinnin, terveyden, toimintakyvyn ja itsenäisen suoriutumisen tukemiseksi. Ikääntyvällä on oikeus palvelutarpeen arviointiin. Kunnan on myös järjestettävä neuvontapalveluja. Osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia lisäämään tulee perustaa vanhusneuvosto joka kuntaan. Lisäksi on huolehdittava monipuolisesta osaamisesta kunnissa. Henkilöstömitoitussuositus antaa kunnille nyt aikaa kehittää vanhusten palveluita. Jos olisi lakiin suoraan kirjattu 0,7 henkilöstömitoitus ilman, että tutkittaisiin kuntien tilannetta sekä palvelurakenteita, olisi voitu monessa pienemmässä kunnassa joutua taloudellisesti ahtaalle. Ammattitaitoisen henkilöstön saaminen pieneen kuntaan ei välttämättä ole yksinkertaista. Tulee miettiä kokonaisuuksia kun tehdään näinkin suuria linjauksia. Henkilöstömitoitukset tulisi lähteä asiakkaiden tarpeista. Jos automaattisesti kaikkialle annetaan samat mitoitukset, nousee mietinnän alle myös verorahojen oikeanlainen kohdistaminen. Toisaalla voidaan tarvita suurempaa mitoitusta, kun taas toisaalla pärjätään pienemmälläkin. Vanhusten erilaiset tarpeet on otettava huomioon. Suurin positiivinen asia lain käyttöönotossa on, käyty keskustelu asian ympärillä. Kansalaiset ovat olleet kiinnostuneita aiheesta ja on esitetty oma huoli vanhusten palveluiden tilasta. Lain ympärillä on jouduttu ääneen pohtimaan vanhustenhuollon haasteita. Raivokkaan alkumyllerryksen jälkeen voi vain toivoa, että keskustelu ja toiminta ei jää tähän, vaan vanhusten hoivaa ja palveluita kehitetään kunnissa eteenpäin. Laura Tiilikainen, kirjoittaja opiskelee Sosionomi Ylempi amk-tutkintoa Lisätietoa Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 28.12.2012/980. Lehtinen Toni, Repo Päivi, 2.7.2013. Raisiossa vanhuspalvelulaki on jo arkea. Helsingin sanomat. Pohjanpalo Olli, 10.6.2013. Ikäihmistenkotihoitoon ei tule mitoitusta. Helsingin sanomat. Siironen Susanna, 1.7.2013. Vanhuspalvelulaki voimaan-alalla työskentelevät kritisoivat. YLE-uutiset. Sutinen Teija ja Suominen Heli, 12.12.2012. Demarien vaatima henkilöstöasetus pyyhittiin pois vanhuspalvelulaista. Helsingin sanomat.
Mikä auttaa lapsia ja nuoria?
Viime aikoina otsikoihin ja keskusteluun on noussut nuorten syrjäytyminen ja pahoinvointi sekä sen ehkäisy. Viime vuosien koulusurmat ja ampumistapaukset ovat herättäneet keskustelua kaikkialla siitä, mikä tämän päivän nuoria vaivaa ja miten heitä voidaan auttaa. Etenkin viime kuukausina on esille noussut lasten ja nuorten väkivaltainen aiempaa uhmakkaampi käytös esimerkiksi kouluissa. Me ammattilaiset olemme ehkä enemmän miettineet, miten huonosti voivia nuoria voisi auttaa ajoissa ja paremmin. Aihe koskettaa meitä erityisesti siksi, että työskentelemme lasten ja nuorten parissa, joilla on mielenterveysongelmia ja suuria vaikeuksia elämänhallinnassa ja vaara syrjäytyä ilman riittävää tukea. Omassa työssämme olemme usein kokeneet myös riittämättömyyttä; omat taidot ja resurssit eivät riitä auttamaan asiakkaita. Toisaalta ei ole aina saatavilla palveluita, joihin lapsia ja nuoria ohjata saamaan tarvitsemaansa apua. Huolta aiheuttaa myös se, että vanhemmat ja perheet kokonaisuudessaan jäävät usein ilman tarvitsemaansa apua. Lastensuojelu kriisissä Samaan aikaan nuorten syrjäytymiskeskustelun kanssa käydään keskustelua lastensuojelun kriisistä. Vuonna 2012valtiontalouden tarkistusviraston (VTV) laatima tarkastuskertomus antaa huonot arvosanat lastensuojelulle. VTV selvitti, miten lapsen etu toteutuu lastensuojelussa sekä saavatko lapset ja perheet tarvitsemiaan palveluita. Tulos oli se, että parannettavaa, ongelmia ja kehittämisen paikkoja löytyy kaikilta lastensuojelun osa-alueilta. Lapsen etu toteutuu tutkimuksen mukaan vaihtelevasti sen mukaan, onko lapsi avo-, sijais- vai jälkihuollossa ja missä kunnassa lapsi asuu. Lisäksi palveluiden saatavuudessa on tutkimuksen mukaan kehitettävää, esim. psykiatrista hoitoa ei saada tarvetta vastaavasti. Tarkastuskertomuksen esille nostamat ongelmat ja puutteet eivät ole uutisia lastensuojelutyötä tekeville, eivät myöskään meille. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät saavat jatkuvasti taistella riittämättömyyden tunteen kanssa, kun asiakasperheitä on liikaa. Sijaishuollon sijoituspaikkaa valitessa valitettavan usein taloudellisuus ja byrokratia ratkaisevat sijoituspaikan. Lapsen etu ei toteudu. Tämä on valitettavaa, koska lapsen edun mukainen sijaishuolto on myös taloudellisin vaihtoehto, jos sopivan hoidon avulla voidaan välttää myöhemmin riittämättömästä hoidosta koituvat kustannukset. Lapset ja nuoret jonottavat psykiatrista hoitoa Lapset ja nuoret, jotka kipeästi ovat psykiatrisen avun tarpeessa jonottavat pitkään saadakseen tarvitsemaansa apua. Kunnilla ei ole tarjota apua perheille, varsinkaan jos ongelmat eivät ole vielä niin suuria. Yksinkertaisesti palvelut ja ihmiset eivät kohtaa ja kun kohtaavat, ongelmat ovat usein jo suuria. Uskomme, että palveluita kehittämällä perheiden tarpeita vastaavaksi, saataisiin jo paljon aikaan. Lupaavaa on se, että sosiaalihuoltolain uudistamisessa tähdätään juurikin siihen, että se vahvistaa asiakkaan oikeuksia saada oikeanlaisia palveluita oikea-aikaisesti. Tarvitaan moniammatillista osaamista Mielestämme pelkkä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden lisääminen ei auta vaan tarvitaan moniammatillista osaamista enemmän. Työntekijöitä ja osaamista on saatava kentälle ja käytännön työhön; neuvoloihin, päiväkoteihin, kouluihin, ihmisten koteihin auttamaan perheiden arjessa ja tukemaan vanhempia heidän kasvatustyössään sekä kohtaamaan lapsia ja nuoria. THL:n ja Opetushallituksen elokuussa 2012 järjestämässä seminaarissa käytiin keskustelua nuorten syrjäytymisen ehkäisystä, keinoista ja syistäkin syrjäytymiseen. Seminaarissa todettiin, että nuorten syrjäytyminen on periaatteessa ehkäistävissä, kunhan eri tahot kantavat riittävää huolta lasten ja nuorten elämästä ja kukin ammattilainen kantaa vastuunsa lapsen, nuoren ja hänen vanhempiensa tarvitseman tuen tarjoamisesta yhteistoiminnassa muiden kanssa. THL:n pääjohtaja Pekka Puska korosti seminaarissa ,että pohjimmiltaan on kysymys suomalaisen yhteiskunnan yleisistä asenteista mutta myös julkinen palvelujärjestelmä voi tehdä paljon. Olemme samaa mieltä ja ainakin kaikkien ammattilaisten, jotka toimivat lasten ja nuorten parissa on muutettava asenteitaan ja tapaansa kohdata nuori työssään kokonaisvaltaisesti. Mielestämme tarvitaan lisäkoulutusta mm. opettajille. Myös yleisten asenteiden on muututtava yhteiskunnassa. Yhteiskunta painottaa liikaa suoritus – ja yksilökeskeisyyttä. Toisaalta myös ihmisen yksityisyyttä kunnioitetaan liikaa eikä uskalleta kysyä lähellä olevalta, miten tämä voi tai puuttua tämän elämään ja esim. hakea hänelle apua. Katri ja Sari, Sosionomi (Ylempi amk) opiskelijoita Lisätietoa Sosiaalihuoltolain uudistamisella oikea-aikaista tukea THL:n ja Opetushallituksen seminaari elokuu 2012
Pehmeitä aseita poikien väkivaltaa vastaan
Jokainen meistä on lukenut lehtien pieniä rikosuutisia. Suurimmassa osassa näistä uutisista pääosaa näyttelevät miehet. Usein näissä uutisissa on kyse miesten käyttämästä väkivallasta. Poliisiin tietoon tulleesta lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta noin puolet tapahtuu ikätovereiden välillä ja tyypillisesti väkivalta on paitsi poikiin kohdistuvaa myös poikien tekemää. Mikä tekee meidän pojista väkivaltaisia? Onko kyse synnynnäisestä miessukupuolen ominaisuudesta, johon ei voi vaikuttaa kuin hormonihoidoilla vai olisiko kyse sittenkin poikien väkivallan hyväksyvästä kasvatuskulttuurista? Älkää sanoko pojat on poikia! Miksi niin ei saisi sanoa? Ainahan niin on sanottu, kun pojat tappelevat, rikkovat ja painivat. Kun poikien tappelut, lyöminen ja töniminen kuitataan olan kohautuksella ja ”pojat on poikia” kommenteilla, opettaja, hoitaja, työntekijä tai vanhempi hiljaa hyväksyy poikien käyttämän väkivallan ja antaa sille oikeutuksen ikään kuin sukupuoleen kuuluvana itsestäänselvyytenä. Entä sitten pojat, joihin väkivalta kohdistuu? ”Pojat on poikia” mitätöi, väheksyy ja ohittaa poikien kokemukset ja kuulluksi tulemisen mahdollisuuden. Sekä lyöjät että uhrit kärsivät, jos tilanteisiin ei puututa. Miten pojat voivat oppia tuntemaan omat ja muiden rajat, jos siihen ei opeta? Poikien käyttämään väkivaltaan tulee puuttua ja opettaa toimimaan toisin. Myös pojat pystyvät ratkomaan ristiriitoja muutenkin kuin nyrkein, jos heiltä sitä vaaditaan eikä heidän väkivaltaisuuttaan vahvisteta maskuliinisuuteen kuuluvana ominaisuutena. Pojat tarvitsevat ympärilleen aikuisia, jotka haluavat muuttaa stereotyyppistä mieskuvaa ja antaa pojille enemmän mahdollisuuksia. Pehmeitä otteita myös pojille Päiväkodista - ja varmasti myös kodista - lähtien tyttöjen saama kosketus ja huomio eroavat poikien saamasta. Elina Pajun väitöstutkimuksessa nousee vahvasti esille poikien ja tyttöjen eriarvoisuus läheisyyteen ja aikuisen huomioon päiväkotimaailmassa. Tyttöjen pienet esineet ja asusteet kutsuvat tyttöjä vuorovaikutukseen toistensa kanssa, mutta myös aikuisten kanssa. Tyttöjen hiuksia letitetään ja mekkoja napitetaan, samalla tytöille tarjoutuu mahdollisuuksia hyvään kosketukseen päiväkotiarjessa. Pojille näitä hyvän kosketuksen ja hellyyden tilanteita syntyy huomattavasti vähemmän. Miten päiväkotiarjessa pojille saataisiin kokemuksia läheisyydestä? Tiedostamalla tyttöjen ja poikien erilainen asema voidaan varmasti tehdä jo paljon. Kiinnittämällä huomiota näihin pieniin hetkiin voidaan lisätä sukupuolisensitiivisempää kohtaamista. Tunteita ja vuorovaikutustaitoja pojillekin Ryhmässä ja yhteisön jäsenenä lapset oppivat ymmärtämään sekä omia että toisten tunteita ja harjoittelemaan tunteiden hallintaa. Päiväkodit ja koulut tarjoavat kaikille näitä areenoita. Mutta missä mennään koulujen tunnetaitokasvatuksessa? Riittääkö arkitilanteissa ja opetuksen lomassa tapahtuva vuorovaikutus tunnetaitokasvatukseksi? Väitämme, ettei tänä päivänä riitä. Tunteiden hallitsemattomuus on yksi riskitekijä joutua ryhmän ulkopuolelle ja kiusaajan tai kiusatun rooliin. Jokainen meistä varmasti muistaa omilta kouluajoilta sen pojan, jota pyrittiin välttämään, joka tuuppi muita, oli ärtynyt ja menetti helposti hermonsa. Pääsisikö tavoitteellisella tunnetaito-kasvatuksella jo varhaisessa vaiheessa ehkäisemään nuorten miesten syrjäytymistä? Sekä Väestöliiton Poikien Puhelin että Kalliolan Nuoret ry:n Poikien Talo ovat tarttuneet poikien asioihin. Pojat tarvitsevat rinnalleen aikuisia, jotka auttavat tunteiden nimeämisessä. Tunteiden tunnistaminen ja hallitseminen on lääkettä mielenterveydelle. Saataisiinko nuorten erikoissairaanhoidon kuluja laskemaan, jos ahdistusta ja ärtyneisyyttä opittaisiin paremmin hallitsemaan. Kiitos, televisio, tuntevista miehistä. Olemme kiinnittäneet huomiota, että televisio on omalta osaltaan avartanut perinteistä mieskuvaa ja tuonut kotisohville avoimesti tunteitaan näyttäviä miehiä; vuoden aikana television realitysarjoissa ja erilaisissa kisoissa kameran eteen on saatu ylpeydestä liikuttuneita isiä, perhettään kaipaavia kisailijoita ja karskit Duudsonitkin herkistyvät auttaessaan perheitä. Sattumaa tai ei toivottavasti nämäkin esimerkit auttavat poikiamme näyttämään tunteensa. Emma Rantanen ja Minna Sevón Kirjoittajat ovat Metropolian YAMK-opiskelijoita Aiheesta lisää Paju, Elina. 2013. Lasten arjen ainekset. Tutkijaliitto. Poikien talo -linkki tässä Väestöliiton poikien puhelin -linkki tässä
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto