Vuosi: 2014
Sosiaalityöhön vahvaa osaamista sosionomi ylempi AMK-tutkinnolla – ratkaisuja myös sosiaalityöntekijäpulaan
Sosiaali- ja terveysministeriössä on valmisteltu virkamiestyönä ammattihenkilölakia. Sen keskeinen tehtävä on säädellä sosiaalihuollon henkilöstön oikeutta toimia laillistettuna työntekijänä alan tehtävissä, vastaavasti kuten terveydenhuollossa. Lailla säädellään myös mm. oikeudesta toimia sijaisena sekä joidenkin tehtävien erityisistä oikeuksista, kuten sosiaalityöntekijän. Sosiaalihuollon alalla ei ole aiemmin vastaavaa lakia ollut. Sosiaalialan AMK-verkosto kannattaa laillistamista. Lailla on tarkoitus kumota v.2005 voimaantullut laki sosiaalihuollon henkilöstön kelpoisuudesta, tosin kumoamisesta aiotaan säätää vasta erikseen vuoden 2015 aikana. Tässä kelpoisuuslaissa ei huomioitu ammattikorkeakouluista valmistuvien ylempien AMK-tutkintojen tuottamaa sosiaalityön osaamista, vaikka AMK-laki oli säädetty samana vuonna 2005: sosionomi ylempi AMK-tutkinto on ylempi korkeakoulututkinto. Tässä uudessa ammattihenkilölaki-luonnoksessa tilannetta ei edelleenkään aiota korjata. Lakivalmistelun aikataulutus on tehokkaasti estänyt julkisen ja avoimen keskustelun asiasta ja rajoittanut vaikuttamistyötä. Lakiesitys-luonnos ei ole ottanut huomioon sosiaalialan AMK-verkoston eikä ARENEn ehdotuksia erityisesti sosiaalityöhön suuntaavan ylemmän AMK-tutkinnon tuottamasta osaamisesta myös sosiaalityöntekijän tehtäviin sekä alan hallinnollisiin ja johtotehtäviin. Lakiesityksen valmisteluprosessi ja aikataulutus: STM:n sivuilla ei ole ollut mitään lain valmisteluaineistoa, ei muistioita tai luonnoksia. Kuulemistilaisuudet ovat olleet suljettuja ja kutsu kuulemiseen on tullut muutamaa päivää aiemmin: kutsu ja lakiluonnosteksti 3.11. ja Sosiaalialan AMK-verkoston edustajat olivat kutsuttu kuulemistilaisuuteen 10.11.2014. Lakiluonnoksesta puuttui tuolloin mm. kokonaan vaikutusarviointitekstit. Avointa kuulemismahdollisuutta ei ole ollut, esim. Ota Kantaa -sivustolla. Lakiesitys lähetettiin viralliselle lausuntokierrokselle 24.11. ja lausuntoaika päättyi jo 2.12.2014, aikaa lausunnolle oli siis VIIKKO. Tällainen aikataulutus ei mahdollista keskustelua edes lausunnonantaja-organisaatioiden sisällä, puhumattakaan julkista keskustelua. Lakiesitysaineisto oli siis vasta 24.11. ensimmäistä kertaa nähtävillä STM:n sivuilla. Yhdeltäkään ammattikorkeakoululta ei pyydetty lausuntoa, toisin kuin useilta yliopistoilta. Lausuntoa pyydettiin vain Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvostolta ARENElta, jolle toki sosiaalialan verkosto toimitti näkemyksensä. Sosiaalialan ammattikorkeakouluverkostolta ei lausuntoa pyydetty. Lausunto piti antaa webrobol-kyselynä, mikä myös hankaloittaa/estää oman lausunnon julkistamista esim.kotisivuilla. Ja kyselyssähän vastataan siihen mitä kysytään, mikä rajaa lausunnonantajan mahdollisuuksia kannan esittämiseen. Lakiesitys on ollut valtion ja Kuntaliiton yhteistyöelimen Kuthanek:in käsittelyssä lausuntokierrosta seuraavalla viikolla, mikä kertoo siitä, että lausunnot on STM:ssä pika-analysoitu. Kovin suuria muutoksia lausuntojen perusteella ei lakiesitykseen ole voinut tulla tällä aikataululla, esim. vaikutusarviointien laatua on kritisoitu. Kansainvälisen katsauksen perusteella tehdyt johtopäätökset ovat heikkoja. Lakiesitys ei vastaa hallituksen rakennepoliittisen ohjelman vaatimuksia. Lakiluonnos on todennäköisesti menossa eduskunnalle hallituksen esityksenä ensi viikolla? Sosiaalialan ammattikorkeakouluverkosto toimittaa näkemyksensä lakiesitystä käsitteleville ministereille ja eduskunnan valiokunnille. Ja luonnollisesti myös medialle sekä erilaisissa verkostoissa ja some:ssa. Julkaisen verkoston kannanoton myös tässä Metropolian Uudistuva sosiaalialan osaaminen-blogissa. Kirjoittaja: Sirkka Rousu, yliopettaja, sosionomi ylempi AMK-tutkinto-ohjelma Kannanotto perusteluineen tässä Sosiaalialan AMK–verkosto: 11.12.2014 Sosiaalialan ammattikorkeakouluverkoston kehittämisehdotukset ammattihenkilölakiesitys-luonnokseen Viite: Hallituksen esitys laiksi sosiaalihuollon ammattihenkilöistä ja siihen liittyvien lakien muuttamiseksi Lakiesitystä tulee muuttaa koskien laillistamista sosiaalityöntekijän tehtävään, sosionomien erityisiä oikeuksia ammatillisiin ja hallinnollisiin johtotehtäviin sekä ylemmän AMK-tutkinnon asemaa ylempänä korkeakoulututkintona. Ammattikorkeakoulujen ylemmän AMK-tutkinnon tuottama sosiaalityön sekä johtamisen osaaminen tulee laissa ottaa huomioon. Nyt esitetyllä lakiluonnoksella tutkinnon asema sementoidaan vastaamaan vuoden 2005 ajankohtaa, jolloin alan kelpoisuuksista säädettiin ilman, että siinä otettiin huomioon ammattikorkeakouluista valmistuvat ylemmät korkeakoulututkinnot. Lakiluonnos ei vastaa nykyisen eikä tulevaisuuden työelämän ja asiakkaiden tarpeisiin. Sosiaalityöntekijäpula ja laillistaminen sosiaalityöntekijäksi myös ammattikorkeakoulun sosiaalityöhön suuntaavalla sosionomi ylempi AMK-tutkinnolla Ammattihenkilölailla on taattava tasavertaiset mahdollisuudet hakea laillistamispäätöstä sekä ammattikorkeakoulussa ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneelle (sosionomi ylempi AMK) että yliopistosta ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneelle (lakiluonnoksen 7 § ja 8 §), silloin kun korkeakoulututkinnon painopiste on ollut sosiaalityön opinnoissa. Kuten lakiluonnoksen 13 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi, niin laillistamishakemuksen liitteistä ilmenisi hakijan mahdollinen pätevyys sosiaalityöntekijäksi. Ammattikorkeakouluverkosto ei esitä tätä mahdollisuutta niille sosionomi ylemmän AMK-tutkinnon suorittaneille, joilla tutkinnon sisältö on painottunut esimerkiksi rikosseuraamusalaan tai terveyden edistämiseen. Sosiaalityöhön suuntautunut sosionomi ylempi AMK-tutkinto tuottaa sosiaalityössä vaadittavan osaamisen. Tämä osaaminen kertyy kahdeksan vuoden ajanjaksolla: sosiaalityön opinnoista AMK-tutkinnossa (3,5 vuoden opinnot ja niihin kuuluvat työelämäharjoittelut), tutkinnon suorittamisen jälkeen karttunut vähintään kolmen vuoden sosiaalialan työkokemus sekä sosiaalityön opinnoista ylempi AMK-tutkinnossa (1,5-2 vuotta). Perustelut: Toisin kuin hallituksen lakiesitys, tämä menettely on hallituksen rakennepoliittisen ohjelman tavoitteiden suuntainen ja mahdollistaa työmarkkinoille korkeakoulutuksen duaalimallin tuottaman osaamisen täysimääräisen hyödyntämisen. Se tuo työmarkkinoille samantasoista (EQF 7) maisteritason osaamista sosiaalityön viitekehyksestä kuin yliopistojen sosiaalityön maisteritutkinnot, mutta soveltavan tutkimuksen sekä työelämälähtöisen kehittämistyön käytäntöorientaatioilla. Tieteellisen ja soveltavan tutkimuksen orientaatioiden yhdistäminen sosiaalityössä toisi työnantajien ja asiakkaiden tarpeisiin toisiaan täydentävää osaamista. Sosionomin (ylempi AMK) osaaminen kohdentuu esimerkiksi juuri sellaisiin osaamistarpeisiin, joita tulevan sosiaalihuoltolain (HE 164/2014 vp) sosiaalityön säännöksessä (15 §) sosiaalityöntekijöiltä edellytetään. Sosionomi ylempi AMK-tutkinto tuottaa osaamista niin asiakastyöhön ja sen koordinointiin ja organisointiin, hallintoon ja johtamiseen kuin myös suurten sosiaalityön rakenteiden ja ilmiöiden kokonaisuuksien hallintaan ja tutkimukselliseen kehittämiseen. Menettelyn käyttöönotto edustaisi proaktiivista ja joustavaa tarkoituksenmukaisuusharkintaan pohjautuvaa asiakas- ja työmarkkina-keskeistä toimintaa sote-alan tuleviin suuriin työvoimatarpeisiin vastaamisessa alan ammattilaisten eläköityessä, resurssien niukentuessa ja palvelutarpeiden kasvaessa. Ratkaisu lisäisi työnantajien mahdollisuuksia joustavasti päättää siitä, mikä on tarkoituksenmukainen koulutustausta kulloinkin kyseessä olevaan sosiaalityöntekijän tehtävään kyseisessä työyhteisössä tai organisaatiossa. Tosiasiassa moniin eri organisaatioihin sosiaalityöntekijän tehtäviin jo nyt rekrytoidaan sosiaalityöntekijöiksi sosionomeja (ylempi AMK), joilla on sosiaalityöhön suuntautuneet opinnot. Koska tällä hetkellä jo palkataan sosiaalityöhön myös ammattikorkeakouluista valmistuneita, niin on välttämätöntä, että uusi lainsäädäntö reagoi positiivisesti näihin rekrytointitarpeisiin. Henkilöstö- ja tehtävärakenteiden kehittämisen tueksi tarvitaan lainsäädännön ohjausta myös tässä asiassa. Monissa Euroopan maissa sosiaalityöntekijän tutkinto on EQF 6 -tasolle sijoittuva bachelor -tutkinto kuten sosionomien (AMK) tutkinnot Suomessa. Näin suomalaisen sosionomi (AMK) tai sosionomi (ylempi AMK) -tutkintonimikkeen haltija voi hakeutua johonkin muuhun EU- tai ETA -valtioon sosiaalityöntekijäksi. Samoin vastaavalla ulkomailla suoritetulla tutkinnolla kuin mitä ovat suomalaisten sosionomien (AMK) suorittamat tutkinnot voi hakea Suomesta laillistamista sosiaalityöntekijän ammattiin. Yhdenvertaisesti myös suomalaisten em. sosiaalityöhön soveltuvien ylempien AMK-tutkintojen suorittaneiden henkilöiden tulee voida hakea Suomessa oikeutta toimia laillistettuna sosiaalityöntekijänä. Näin ollen yliopistoille opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksella (1040/2013) säädetty velvollisuus järjestää sosiaalityön koulutusta, ei myöskään voi sulkea pois mahdollisuutta säätää sosiaalityön teorialle ja soveltavalle tutkimukselle pohjautuvan ja sosiaalityön menetelmiin painottuvan suomalaisen sosiaalityöhön suuntaavan ylempi AMK-tutkintonimikkeen haltijalle oikeutta hakea laillistamispäätöstä sosiaalityöntekijän ammattiin. Sosionomi ylempi AMK-tutkinto tuottaa osaaminen hallinnollisiin ja ammatillisiin johtotehtäviin Ammattihenkilölaki-luonnokseen tarvitaan säännökset myös sosionomien ja geronomien (AMK ja ylempi AMK) erityisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Lakiesitysluonnoksen 9 § käsittelee nyt vain sosiaalityöntekijän erityisiä oikeuksia. Säännöksen tulee sisältää myös ylempi AMK-tutkintojen soveltuvuus sekä hallinnollisiin että ammatillisiin johtotehtäviin. Sosionomi AMK ja ylempi AMK-tutkintopolku sisältää johtamisopintoja sekä hallinnollisiin ja esimiestehtäviin liittyvää käytännön harjoittelua. Sosiaalityöhön suuntaavassa sosionomi ylempi AMK-tutkinnossa johtamisopintojen määrä vaihtelee eri ammattikorkeakouluissa, tavallisimmin niitä karttuu 15-30 op, jonka lisäksi opiskelijan master-opinnäytetyö (30 op) voi kohdentua johtamiseen. Tämän lisäksi heillä on jo AMK-tutkinnossa suoritettuja johtamisopintoja. Toisin kuin yliopistojen sosiaalityön maisterin opinnoissa, on sosionomi ylempi AMK-tutkinnon suorittaneella hyvä osaamispohja johtamis- ja hallinnollisiin tehtäviin. Lisäksi lakiin tulee sisältyä säännökset sekä AMK- että ylempi AMK-tutkinnon suorittaneiden soveltuvuus vastata asiakastyön ohjausta sisältävistä johtotehtävistä. Sosionomi ylempi AMK-tutkinto on ylempi korkeakoulututkinto, ei alan jatkotutkinto Yhtenä perusteluna jättää esitysluonnoksessa säätämättä sosionomi ylempi AMK-tutkintojen laillistamisesta, on käsitys jonka mukaan ylempi AMK-tutkinto olisi sosionomi-tutkinnon jatkotutkinto. Tämä on täysin virheellinen käsitys. Lainsäädännön (nyk.AMK-laki 18 §, uusi AMK-laki 11§) mukaan ylempi AMK-tutkinto on kaksiportaisessa koulutusjärjestelmässä maisteritason ylempi korkeakoulututkinto, ei jatkotutkinto, eikä myöskään erikoistumistutkinto. Ammattikorkeakouluverkosto on aiemmin laajasti perustellut ehdotuksiaan 10.11.2014 lausunnossaan sosiaali- ja terveysministeriön kuulemistilaisuudessa. Kannanottomme löytyvät myös verkostomme nettisivuilta. Sosiaalialan ammattikorkeakouluverkosto 11.12.2014 Jaana Manssila, puheenjohtaja Metropolia Ammattikorkeakoulu, etunimi.sukunimi@metropolia.fi, puh. 0400 578 274 Päivi Niiranen-Linkama, varapuheenjohtaja Mikkelin ammattikorkeakoulu, etunimi.sukunimi@mamk.fi, puh. 040 848 6905 Sirkka Rousu, ylempi AMK-tutkinnon työryhmä Metropolia ammattikorkeakoulu, etunimi.sukunimi@metropolia.fi, puh. 040 714 5157 Lue lisää Sosiaalialan ammattikorkeakouluverkostosta kotisivuiltamme, sieltä löydät myös kannanottomme "dokumentit -kansiosta" - linkki kotisivuille tässä Tässä linkki STM:n sivuille: Ammttihenkilölaki-luonnos 24.11.2014 Tässä linkki lakiluonnoksen lausuntopyyntöön
Lastensuojelun tila ja tulevaisuus Suomessa
Lastensuojelu ja lasten huostaanotot ovat puhututtaneet paljon Suomessa. Keskustelu on käynyt kuumana varsinkin sen jälkeen, kun loppukeväästä 2012 paljastui pienen 8-vuotiaan lastensuojelun asiakkaana olleen Eerika-tytön raaka ja julma surma. Lisää vettä keskustelumyllyyn on ammentanut oululaisen isän kotona kuvaama video kaksospoikiensa huostaanottotilanteesta, joka on levinnyt eri medioiden välityksellä laajasti. Lastensuojelua haukutaan keskustelupalstoilla ja vastuu kaikista maassamme tapahtuvista lapsisurmista lankeaa ihmisten mielestä sosiaalityöntekijöiden päälle. Toisaalta sosiaalityöntekijät saavat kansan haukut niskaansa myös silloin, kun huostaanottoja tehdään, koska silloin ulkopuolisen näkökulmasta katsoen kärsii sekä lapsi että perhe. Tuntuu siltä, että toimivat lastensuojelun työntekijät miten vain, ovat he kansan mielestä tunteettomia petoja. Epäkohdat ja epäonnistuneet tarinat saavat ihmiset kiehumaan raivosta ja kantaa asioihin otetaan lehtijutun perusteella, sen enempää aiheeseen paneutumatta. Lastensuojelutyöntekijät olleet vaitonaisisempia Seurasin aiheesta pulppuavaa keskustelua internetin keskustelupalstojen lisäksi sosiaalialan ammatillisista lehdistä, joissa aihe on myös selvästi pinnalla. Hälyttävää asiassa kuitenkin on se, että lastensuojelun sosiaalityöntekijät ja sosiaaliohjaajat ovat itse tuoneet julkisuuteen työnsä kriisiytyneen tilanteen ja sama kriisitila käy ilmi Valviran julkaisemasta raportista. Sosiaalityöntekijät eivät pysty nykytilanteessa tekemään lainmukaista laadukasta lastensuojelutyötä, sillä asiakasmäärät ovat monikertaisia, jolloin lasten ja perheiden tapaamisille ei jää tarpeeksi aikaa. Työn hajanaisuuden ohella työntekijöiden jaksaminen sekä julkisuuden vihan mukanaan tuomat pelot vaikuttavat tietysti omalta myös osaltaan työn laatuun. (Jaakkola, 28-29). Onko lastensuojelussa kyse kuitenkaan ainoastaan sosiaalityöntekijöiden toiminnasta, yhden yksittäisen henkilön päätöksistä ja mielipiteistä? Ei, ei ole. Kuntien välillä on erilaisia toimintatapoja, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudulla sosiaalityöntekijä ei tee päätöksiä lapsen sijoituksesta, vaan sen tekee erillinen asiakasohjausryhmä tapaamatta lasta tai tämän perhettä. Silti sosiaalityöntekijä on se, joka kantaa vastuun päätöksestä ja on syntipukki, jos jotain tapahtuu. Lain mukaan kuntien vastuulla on järjestää jokaiselle lapselle ja perheelle asianmukaiset tukitoimet, mutta monessa ne kunnassa jäävät auttamatta toteutumatta. Yhdellä sosiaalityöntekijällä saattaa olla 40-60 asiakasta, jolloin asiakkaan asioiden hoitaminen asianmukaisesti on erittäin hankalaa. Lisäksi 2/3 sosiaalityöntekijöistä täyttää heille asetetut kelpoisuusehdot. (Jaakkola, 29). Kaikessa puhuu raha ja säästötoimia sekä kunnallisella että valtakunnallisella tasolla tehdään jatkuvasti. Kysymys kuuluukin, säästetäänkö oikeista asioista? Itse työskentelen lastensuojelun parissa, huostaan otetuille lapsille määräaikaista kuntouttavaa hoitoa tarjoavassa yksikössä. Huostaanottojen yleisimmät syyt taitavat olla vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmat, mutta usein myös se, etteivät vanhemmat pärjää moniongelmaisten lastensa kanssa kotona, edes tuetusti. Tässä kohdassa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että huostaanotto on vasta lastensuojelun viimesijainen toimi lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi ja ennen tätä, perhettä on yritetty auttaa muilla keinoin, joitakin jopa liian pitkän aikaa. Osa huostaanotoista tehdään yhteistyössä vanhempien kanssa, mutta toki on huostaanottoja, joita vanhemmat eivät hyväksy tai vastustavat vahvasti. Usein lasten ja varsinkin lasten vanhempien näkemykset huostaanoton tarpeellisuudesta sekä syistä, poikkeavat lastensuojelulain asettamista määreistä, joita puolestaan lastensuojelun henkilökunnan on noudatettava. Huostaanotolle haetaan lisäksi aina hallinto-oikeuden päätöstä eli mistään mielivaltaisesta kiusanteosta ei suinkaan ole kysymys. Huostaanoton positiiviset vaikutukset Tarvitaanko lasten huostaanottoja kuitenkin vai ovatko ne täysin tarpeettomia, perheitä rikkovia ja traumatisoivia toimenpiteitä? Voisiko avohuollon tukitoimia kehittää niin vahvoiksi, että lapsen asuminen kotona olisi mahdollista tilanteessa kuin tilanteessa? 1950-luvulla Reino Salo on tutkinut asiaa huostaanoton hyödyllisyydestä lasten tulevaisuuden kannalta ja saanut tästä puoltavaa näyttöä. Hiljattain on tehty samankaltaisia tutkimuksia, jotka puhuvat aikaisempien tutkimusten tapaan huostaanottojen positiivisista vaikutuksista lasten elämässä. Yhdysvaltalaisen Joseph Doylen tutkimuksen (2007-2008) mukaan huostaanotto ei välttämättä ole oikea ratkaisu, varsinkaan epävarmoissa tapauksissa. Sosiaalityössä kaivataankin uusia vaihtoehtoja ja työkaluja epäselviin tilanteisiin. (Hiilamo, 63). Itselläni on paljon positiivisia kokemuksia huostaanottojen vaikutuksista lapsen ja perheen elämään. Usein lapset kuntoutuvat hoidon aikana jopa perheitään paremmin, jolloin kotiin palaaminen ei sen vuoksi välttämättä ole mahdollista. Usein myös törmää siihen, että vanhempien on kovin vaikea itse sitoutua hoitoon ja olla itse valmiita muuttamaan omia toimintatapojaan, vaan toivotaan, että hoidon jälkeen kotiin palautuu ”korjattu paketti”. Kriisiytyneeseen lastensuojeluun tarvitaan muutosta Jos kuitenkin palataan lastensuojelun tarpeellisuuden perusteluista sen nykytilanteeseen Suomessa, olisi varmaan syytä miettiä, mitä kriisiytyneelle tilanteelle voisi tulevaisuudessa tehdä? Oulun kaupungin perhehuollon palveluesimies Anne-Maria Takkula esittää erilaisia ratkaisuja, joilla sosiaalityöntekijöiden taakkaa voitaisiin helpottaa. Hänen konkreettisiin muutosehdotuksiinsa kuuluvat mm. tiedonkulun parantuminen sekä ennaltaehkäisevän työn resurssien lisääminen. Takkula myöskin ehdottaa, että lastensuojeluviranomaiset voisivat enemmän kertoa työstään julkisuudessa. (Skyttä, 38-39). Mielestäni tämä on erittäin kannatettava ajatus, sillä tietouden jakaminen sellaisten pariin, jotka eivät siitä tiedä, lisäisi varmasti ymmärrystä sekä vähentäisi tuomitsevuutta. Ja koska media on omalta osaltaan pahentanut luottamusta Suomen lastensuojeluun, voisi se myös ryhdistäytyä ja tuoda esiin lastensuojelun hyviä puolia. Omana ajatuksenani olisi lähteä tarkastelemaan muutoksen mahdollisuutta jo ihan koulutusjärjestelmästä asti. Koulutusjärjestelmä on joiltain osin hyvin vanha, eikä välttämättä sovellu sellaisenaan muutoksien maailmaamme. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän ammattiin opiskelun kynnystä tulisi mielestäni laskea ja uskoisin, että myös ammattikorkeakoulut pystyisivät tarjoamaan tällaiseen työskentelyyn tarvittavan pätevyyden. Itse ainakin koen yliopisto-opiskelun rajoittaneen päätöstäni harkita sosiaalityöntekijän ammattia, sillä en koe luennoilla istumisen tai niillä istumattomuuden olevan oikeanlaista oppimista omalla kohdallani. Mikä yhteiskunnassa mättää? Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden taakkaa olisi ehdottomasti vähennettävä, mutta olen myös sitä mieltä, että vikaa on jossain muussakin, kuin pelkästään lastensuojelun kentässä. Hyvinvointiyhteiskuntamme asukkaat eivät selvästikään voi niin hyvin, koska lastensuojelulle on niin kovasti tarvetta. Eikö vanhemmilla kuitenkin ole ensisijainen vastuu omasta jälkikasvustaan? Mikä yhteiskunnassamme mättää niin, ettei vanhemmuutta enää osata tai se ei ole riittävää? Olisiko syytä aloittaa vankempi vanhemmuuteen tukeminen jo raskausaikana vai olisiko kenties peruskouluun sisällytettävä jo oppitunteja siitä, kuinka toimia tulevaisuudessa vanhempana? Tulisiko yhteiskunnan opettaa vahvemmin kaikille kansalaisille, mikä on oikein ja mikä on väärin lasta kohtaan? Pitäisikö vanhemmuuteen saada lupa? Yhteiskunnan jatkuvassa muutoksessa on vaikea pysyä mukana ja uusia toimintatapoja haasteellista jalkauttaa samaa tahtia, kun ympärillä olevat muutokset tapahtuvat. Suurena haasteena, niin lastensuojelun kuin muunkin toiminnan tasolla, on pystyä mukautumaan alati muuttuvaan maailmaan. Muutokseen ja kehittymiseen tarvitaan avointa mieltä ja oivallusta nähdä asioita eri perspektiivistä. Tarvitaan uskallusta ja luottoa omiin kykyihin. Tarvitaan niitä, jotka haluavat oppia, mutta ehdottomasti myös niitä, jotka haluavat jakaa tietojaan muille. Sosiaalialan työtä tehdään järjellä, mutta myös sydämellä. Moni sosiaalialalla työskentelevä varmasti tunnistaa itsestään sen, että haluaisi poistaa maailmasta kaiken pahan, jos sen vain voisi tehdä. Haluaisi pelastaa jokaisen kaltoin kohdellun lapsen ja säästää nämä kurjalta lapsuudelta. Harmillista, mutta välillä huomaa itsekin toteavansa, että kaikkia ei voi auttaa. Tottahan se on. Yksi ihminen ei voi poistaa kaikkia epäkohtia, joita ympärillämme vallitsee. Omalta osaltani kuitenkin toivon, että sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon avulla saisin eväitä, joiden avulla voisin omalta osaltani olla vaikuttamassa lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin tulevaisuudessa. Toivoisin edellä mainittujen asioiden lisäksi muistavani sisällyttää toimintaani myös hippusen ”tervettä maalaisjärkeä”, sillä sillä pärjää jo yllättävän pitkälle. Henna Repo, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Hiilamo, Heikki (2014). Tarvitaanko huostaanottoja? Lapsen maailma 8/2014, 63. Jaakkola, Helena (2014). Lastensuojelun kriisiviestejä. TALENTIA 5.2014, 28-29. Skyttä, Jaana (2014). Lapsen ääni kuuluviin. Lapsen maailma 4/2014, 38-39.
Yhteisötaidetta leikkipuistoihin, osallisuutta kaupunkitilaan
Taiteen hyvinvointivaikutukset ovat viime vuosina herättäneet paljon kiinnostusta sosiaali- ja terveysalalla. Taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta on pyritty parantamaan ja hyvinvointialoille on kehitetty erilaisia soveltavan taiteen menetelmiä. Kiinnostuksen taustalla ovat taiteen kokemisesta ja harrastamisesta seuraavat moninaiset positiiviset hyvinvointivaikutukset. Osallistuin käynnissä olevaan kehittämistyöhön sosionomi (ylempi amk) –tutkintoon liittyvällä opinnäytetyölläni, jossa arvioin Helsingin kaupungin leikkipuistoissa ja asuinalueilla vuosien 2011 - 2012 toteutettujen Taidekuuri -yhteisötaideprojektien vaikutuksia. Arviointi kohdistui 13 erilliseen, mutta toiminnan tasolla samalla ”kaavalla” toteutettuun yhteisötaideprojektiin, jotka toteutin yhdessä taiteilija-työparin kanssa. Projektien tavoitteena oli tarjota lapsille mahdollisuus taiteen tekemisen ja onnistumisen kokemuksiin, lisätä lasten näkyvyyttä kaupunkitilassa sekä tuoda taidetta ja kulttuuria asuinalueiden arkeen. Taide rakentaa yhteistä todellisuutta Lähestyin arvioinnissa yhteisötaiteellista toimintaa sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen ja sen käytännön sovelluksen sosiokulttuurisen innostamisen viitekehyksestä. Sosiokulttuurinen innostaminen on sosiaalipedagogisesta teoriasta nouseva moninainen kasvatus- ja kansalaistoiminnan metodologia, jota toteutetaan ihmisten arkisissa ympäristöissä ja yhteisöissä. Sosiokulttuurisessa innostamisessa on aina mukana kolme ulottuvuutta ja niistä nousevaa perustehtävää: kasvatuksellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Kasvatuksellisen ulottuvuuden ydin on persoona ja osallistavan kasvatuksen avulla tavoitellaan ihmisen persoonallista kehittymistä, asenteiden muutosta, kriittisen ajattelun kehittymistä, oman vastuun tiedostamista, herkistymistä ja motivaation heräämistä. Sosiaalisen ulottuvuus keskittyy ryhmään ja yhteisöön, jolloin olennaiseksi nousee ihmisen oman osallistumisen kautta tapahtuva integroituminen yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä samalla pyrkimys näiden laadullisen muutokseen. Kulttuurisessa ulottuvuudessa toiminnan tavoitteena on ihmisen luovuuden ja monipuolisen ilmaisun kehittyminen. (mm. Kurki 2006: 154 -155, Nivala 2008) Erilaiset taiteelliset aktiviteetit voivat toimia sosiokulttuurisen innostamisen välineinä. Innostamisen yhteydessä taiteen ymmärretään olevan keino ympäröivän todellisuuden tutkimiseen ja yhteisölliseen toimintaan innostamiseen. Yhteisöllistä taidekasvatusta tutkinut Mirja Hiltunen (2009) toteaa postmodernin taidekasvatuksen korostavan taiteen tehtävää yhteisen todellisuuden symbolien rakentajana, sosiaalisen ja kulttuurisen alueen edistäjänä ja syvemmän ymmärryksen mahdollistajana. Hänen mukaansa yhteisöllisen taidekasvatuksen lähtökohdan tulisi löytyä sosiokulttuurisesta ympäristöstä, vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta toisten kanssa. Taidekasvatuksen tavoitteena on, että yhteisöille syntyy uutta ymmärrystä niistä sosiaalisista ja kulttuurisista maailmoista, joissa ne elävät. Yhteisölliset taidekasvatusprosessit synnyttävät sekä toiminnallista yhteisöllisyyttä että symbolista yhteisyyttä, mikä tukee osallistujan yksilön ja yhteisön toimijuutta, voimaantumista ja emansipaatiosta. (Hiltunen 2009: 253-257) Taidekasvatusta ja osallisuutta tukevia oivalluksia Taidekuurin keinoin Leikkipuistossa toteutettava Taidekuuri on taiteellinen seikkailu, jossa puistojen lapset osallistuvat asuinalueiden julkiseen tilaan sijoitettavan yhteisötaideteoksen taiteiluun. Arvioinnin kohteena olevien projektien teokset syntyivät tilan, taiteilijan ja lasten välisissä dialogeissa siten, että taiteilija haki asuinalueen tilasta tai historiasta teeman lapsille tulkittavaksi ja eteenpäin työstettäväksi. Teosten teemat toimivat leikin ja mielikuvituksen liikkeelle lähettäjinä ja rajasivat leikkikentän sopivaksi. Miltä näyttää ja minne menee Taikametro? Millainen on Kiiltokala? Mitä aarteita löytyy puiston paikalla olleen Lammen pohjalta? Lapset taiteilivat teoksen osat puistoissa järjestetyn kahden viikon mittaisen kuvataidetyöpajan aikana. Taiteilija sommitteli ja kokosi yhteisötaideteokset sillä periaatteella, että kaikkien lasten tulkinnoille tuli yhtä merkittävä paikka niissä. Teokset ripustettiin esille lasten omalle asuinalueelle, jolloin lapset pääsivät muokkaamaan julkista tilaa sekä kuulemaan yhteisöltä tulevan palautteen. Suurin osa teoksista sijoitettiin kirjastoon, yksi metroasemalle ja yksi kauppakeskuksen liiketilan ikkunaan. Yhteisötaideteoksia syntyi tarkastellulla ajanjaksolla 13. Niiden sisään mahtui yhteensä 2610 erillistä lasten tekemää teosta. Ohjaajien arvioiden mukaan leikkipuistoissa järjestettävän iltapäivähoidon koululaisista työpajoihin osallistui puistosta riippuen 70 -100 % kaikista iltapäiväkerholaisista. Vapaaehtoisiin työpajoihin osallistui lapsia, joiden puistohenkilökunta ei uskonut aiemman kokemuksen perusteella osallistuvan mihinkään yhteiseen aktiviteettiin sekä lapsia, jotka saivat mahdollisuuden näyttäytyä uudessa ja positiiviseksi tulkitussa roolissa taiteellisen työskentelyn avulla. Erityinen huomio kiinnittyi poikien aiemmasta poikkeavaan osallistumisaktiivisuuteen; pojat osallistuivat innolla ja kertoivat motivoituvansa siitä kokemuksesta, että saa ”kerrankin tehdä sellaista mitä itse haluu”. Taidekuurien toiminnallisten prosessien aikana syntyi erilaisia kohtaamisen tiloja, joiden puitteissa oli mahdollista herkistyä tarkastelemaan itseään, maailmaa ja yhteisön jäseniä uudella tavalla. Omat ja toisten onnistumiset, oivallukset ympäristön olemuksesta ja kuvallisen ilmaisun kehittyminen innostivat lapsia osallistumaan työpajaan jakson aikana useita kertoja. Toiminnan seurauksena syntyi mahdollisuus tarkastella yhdessä myös sitä, millaisia yhteisötason osallistumismahdollisuuksia instituutioissa ja kaupunkitilassa lapsille on. Fyysiseen kaupunkitilaan suunniteltu yhteisötaideteos ja sen ehdoilla toteutettu projekti toivat toiminnan myötä esiin tilaan ”kätkeytyneitä” kulttuurisia rakenteita ja tiedostamattomia ajattelumalleja. Prosessin aikana oli mahdollista kyseenalaistaa ja arvioida uudelleen sitä, miten lapset näkyvät kaupunkitilassa. Lapsiin kaupunkitiloissa kohdistuva rajoittava hallinta (ks. Strandell 2012 , Kiili 2011, Koskela 2009) tuli näkyviin siinä, miten tiedostamattomasti teoksille tarjottiin tilaa lastenosastoilta eikä suinkaan sieltä, missä ne olisivat kaikkien näkyvillä. Teosten yleisöpalautteessa painottui ilo siitä, että lapset saavat kädenjälkeään kerrankin näkyvälle paikalle. Vahvimmillaan lasten näkyminen noteerattiin yleisökommentilla, jonka mukaan lasten ilmaisua sisältänyt teos edusti ainoaa asiaa, jossa asuinalueen lapset näyttäytyvät positiivisessa valossa. Teosten sijoittaminen yllättävään paikkaan ja kaikkien näkyville oli myös tekijä, joka motivoi lapsia osallistumaan, sai yleisön reagoimaan ja vahvisti osaltaan yhteisöllisyyden kokemusta. Yhteisötaide osallisuuskasvatuksen välineeksi Arvioinnin perusteella leikkipuistoissa toteutettava taidetoiminta tulisi ottaa todelliseksi vaihtoehdoksi, kun lasten oikeutta taiteeseen ja kulttuuriin sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen toteutetaan. Taidekuuri-toiminnan kokemusten perusteella Helsingin kaupungin leikkipuistot soveltuvat toimintaympäristöinä sosiokulttuuriselle innostamiselle ja yhteisötaideprojekteille, koska niissä järjestettävä toiminta on helposti ja yhdenvertaisesti saavutettavissa kaikille alueen lapsille ja niiden toimintaperiaatteet vapaaehtoisuuteen perustuvasta osallistumisesta ja kaikille avoimista tiloista tukevat sosiokulttuuriseen innostamisen mahdollisuuksia ja yhteisöllistä lähestymistapaa. Taidekuuri-projektien keskeisiä elementtejä saavutettavuuden ja rakenteen suhteen voi hyödyntää muissakin projekteissa, mutta käytännössä menetelmätason soveltamiseen liittyy siinä määrin taiteen ja sosiokulttuurisen innostamisen edellyttämää osaamista, että sellaisenaan siitä ei toivottua ”taidelähtöistä menetelmää” kannattanut kehittää. Taidekuurien arvioinnin perusteella taiteilijoiden ohjaamat yhteisötaideprojektit tulisi menetelmäkehittämisen sijaan nähdä avoimina prosesseina ja interventioina, jotka avaavat tietä asuinalueiden ja yhteisöjen kehittymiselle. Taiteen tuomista hyvinvointipalveluiden osaksi ei tulisikaan lähestyä vain menetelmäkehittämisen tai saavutettavuuden näkökulmasta, vaan myös ja nimenomaan sillä perusteella, että taiteen keinoin on mahdollisuus tukea lasten osallisuutta niin lähiyhteisöissä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Tähän tarvitaan avuksi yhteisöihin jalkautuvia taiteen ammattilaisia ja vapautta toimia taiteellisen prosessin ehdoilla. Tuija Salovaara, sosionomi ylempi AMK Artikkelin pohjana oleva opinnäytetyö: Tuija Salovaara 2014: Taidekuureja leikkipuistoihin – Yhteisötaidetta ja osallisuutta kaupunkitilaan. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosionomi ylempi Amk-tutkinto 2014. Lähteet: Hiltunen, Mirja 2009: Yhteisöllinen taidekasvatus - Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissa. Lapin Yliopistokustannus. Kiili, Johanna 2011: Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja sukupolvisuhteiden hallinta. Teoksessa: Alanen, Leena − Harrikari, Timo – Pekkarinen, Elina – Satka, Mirja (toim.): Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Osuuskunta Vastapaino. 167 – 204. Koskela, Hille 2009: Pelkokierre – Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus: Helsinki. Kurki, Leena 2006: Kansalainen persoonana yhteisössään. Teoksessa: Kurki, Leena – Nivala, Elina (toim.) : Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen – Johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan. Tampere: Tampere University Press. Nivala, Elina 2008: Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa – kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen viitekehys. Snellman instituutin A-sarja 24/2008. Kuopio: Snellman instituutti. Strandell, Harriet 2012: Lapset iltapäivätoiminnassa – koululaisten valvottu vapaa-aika. Helsinki: Gaudeamus.
Hyvä varhaiskasvatus edistää lapsen hyvinvointia
Varhaiskasvatuslain uudistusta odotetaan. Keskustelua ovat käyneet niin alan ammattilaiset, erilaiset järjestöt ja liitot kuin poliitikotkin. Varsinkin subjektiivisen päivähoidon rajaamista koskeva keskustelu on käynyt ajoittain kuumana, mutta yhteistä keskustelijoille on ollut se, että he kaikki ajavat mielestään lapsen etua ja parasta. Useimmissa kannanotoissa ja keskusteluissa painotetaan tutkimustuloksiin vedoten laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitystä lasten hyvinvoinnissa. Useiden tutkimusten mukaan laadukas varhaiskasvatus tukeekin lapsen kasvua ja kehitystä ja kaventaa lasten hyvinvointi- ja terveyseroja. Esimerkiksi Britanniassa vuosina 1999–2004 tehty kolmentuhannen lapsen tutkimus osoitti, että laadukkaan varhaiskasvatuksen hyvät vaikutukset ulottuvat pitkälle kouluvuosiin. Kaikkein eniten varhaiskasvatuksesta hyötyvät vähäosaiset lapset, jotka ovat myöhemmin vaarassa syrjäytyä koulutuksesta. (Kalliala & Onnismaa 2014.) Vaikka useat tutkimustulokset puoltaisivatkin laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitystä, on kuitenkin erittäin vaikea sanoa miten päivähoito vaikuttaa lasten kehitykseen, sillä hyvää tutkimusasetelmaa ei ole mahdollista muodostaa. Tutkimusasetelman muodostaminen edellyttäisi täysin samanlaisista perheoloista tulevien lasten satunnaisen jakamisen eri ryhmiin, joissa osa lapsista on kotihoidossa ja osa jaettaisiin laadultaan eritasoisiin päiväkoteihin. On vaikeaa vastata myös siihen, tukeeko laadukas päivähoito myös sellaisten lasten kehitystä, joilla on hyvä olla kotona. Esimerkiksi ruotsalainen tutkimus, jonka mukaan varhain aloitettu päivähoito tukee lasten kehitystä paremmin kuin kotihoito (Andersson 1992, 1996), on herättänyt paljon keskustelua ehkä juuri siksi, että vastaavanlaisia tutkimustuloksia on vaikea löytää muualta. Eräässä asiassa tutkimustulokset ovat kuitenkin yksiselitteiset: päivähoitoon voi liittyä sellaisia tekijöitä, jotka lisäävät suuresti lapsen kehityksen vaurioitumisen riskiä. (Kalland 2011, 149, 152-153.) Varhaiskasvatus tukee myös perhettä Varhaiskasvatuksen johtajat ovat omassa kannanotossaan varhaiskasvatuslain uudistukseen olleet huolissaan siitä, että keskusteluissa on unohdettu huoltajien osuus ja merkitys pienen lapsen elämässä. Suomessa on tyypillistä, että pienten lasten vanhemmat ovat kokopäivätöissä, jolloin hoitopäivät voivat venyä jopa kymmentuntisiksi. (Kalland 2011, 147). Lapsen näkökulmasta varhaiskasvatukseen osallistuminen esimerkiksi kolme- neljä tuntia päivässä voisi olla varhaiskasvatuksen johtajien mielestä mielekkäämpää. Millä voidaan perustella, että ilman perusteltua syytä olisi lapsen edun mukaista viettää mahdollisimman pitkä aika ohjatussa toiminnassa erossa omista huoltajista. Nykyisessä lainsäädännössä ei ole myöskään asetettu reunaehtoja päivähoidon saamiselle, joten pieni lapsi voi olla päivähoidossa yli kymmenenkin tuntia päivässä, vaikka sille ei olisi erityistä tai perusteltua tarvetta. Mm. The Effective Provision of Pre-School Education (EPPE) tutkimuksessa on todettu, että ryhmämuotoiseen varhaiskasvatukseen osallistumisella on myönteisiä vaikutuksia lapsen kehitykseen, mutta samalla myös se, etteivät kokopäiväiset hoitoajat tuota lisähyötyä lapselle verrattuna osapäiväiseen toimintaan. (Anttila ym. 2014) Myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto pitää omassa kannanotossaan varhaiskasvatuslain uudistukseen tärkeänä, että vanhemmilla on aito mahdollisuus valita lapsen yksilöllisin tarpeisiin ja perheen tilanteeseen parhaiten sopiva varhaiskasvatuksen sekä päivähoidon muoto. He esittävätkin, että lakiin kirjattaisiin kunnan velvollisuus huolehtia siitä, että sen alueella on tarjolla varhaiskasvatuksen ja päivähoidon lisäksi myös avointa varhaiskasvatusta. (Mannerheimin Lastensuojeluliiton lausunto 27.5.2014 opetus – ja kulttuuriministeriölle). Näkisin että olisi erittäin tärkeää tarjota vanhemmille myös muunlaisia vaihtoehtoja kuten kerhotoimintaa ja tuoda näiden palvelujen etuja ja hyötyjä enemmän julkiseen keskusteluun. Laadukkaita kerhoja tai avoimia päiväkoteja ei ole vielä ainakaan kaikilla alueilla riittävästi, eikä palvelua näin ollen tarjota aktiivisesti esimerkiksi kotona oleville vanhemmille. Tukemalla vanhempia ja vanhemmuutta heidän kasvatustehtävässään, voidaan myös lisätä lasten ja koko perheen hyvinvointia. Esimerkiksi KASTE- hankkeen juurruttama perhekeskustoiminta on mielestäni loistava esimerkki palveluista joita on lähdetty kehittämään asiakkaan tarpeesta käsin siten, että asiakkaiden omat voimavarat ja asiantuntijuus huomioidaan. Perhekeskustoiminnan kehittämisessä on pyritty korostamaan sen merkitystä sekä lasten, että koko perheen terveyttä ja hyvinvointia edistävänä ja varhaista tukea tarjoavana rakenteena. Niiden tarkoituksena on toimia matalan kynnyksen paikkoina ja tuoda apu ja tuki ihmisen arkiympäristöihin. Perhekeskusten tavoitteina on muun muassa vahvistaa vanhempia kasvatustehtävässä, vahvistaa lasten ja vanhempien osallisuutta, ja tukea perheen arkea. (Halme, Kekkonen & Perälä 2012, 53) Työelämänkäytäntöjen tulee myös kehittyä Jotta vanhempien valinnan vapaus toteutuisi, tulisi myös työelämän joustaa. Työn ja perheen yhteen sovittaminen on usein vaativaa, ja sen maksajina ovat uupuneiden vanhempien väsyneet lapset. Suomessa ei hyödynnetä vielä samalla tavoin osa-aikatyön mahdollisuutta kuin muualla maailmassa. Esimerkiksi Hollantilaiset arvostavat lasten kotihoitoa, eikä siellä edes ole vuorohoitopäiväkoteja. Hollannissa osa-aikatyö on yleistä ja molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus tehdä lyhyempää päivää. Yksi Perheet 24/7- tutkimuksen johtajista ja Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Röngällä onkin viesti suomalaisille työyhteisöille. Röngän mukaan hyvä esimies pystyy ottamaan huomioon työntekijöiden erilaiset elämänvaiheet ja järjestämään pienten lasten vanhempien työvuorot niin, ettei tulisi pitkiä vuoroja. Lastenhoito on myös helpompi järjestää, jos tietää työvuoronsa ajoissa. Vanhempien epätyypillisillä työajoilla voi nimittäin olla kielteinen vaikutus lasten hyvinvointiin. (Siljamäki 2014) Kaikkea päätöksentekoa tulisi mielestäni ohjata aina lapsen ja hänen perheensä etu ja hyvinvointi. Toivon, että uudessa varhaiskasvatuslaissa huomioitaisiin päivähoidossa tapahtuvan varhaiskasvatuksen lisäksi myös avoimen varhaiskasvatuksen palvelut ja perhekeskustyyppinen toiminta ja keskityttäisiin myös näiden palvelujen kehittämiseen. Vanhemmilla tulisi olla oikeus valita juuri ne palvelut, jotka edistävät heidän lastensa ja perheidensä hyvinvointia ja terveyttä. Tämä edellyttää myös yhä tasa-arvoisempaa palkkaus – ja työelämäpolitiikkaa ja tosiasioiden myöntämistä: inhimillisen kehityksen ja yhteiskunnan tulevaisuuden arvokkain tekijä ovat lapsuus ja lapset. Yhteiskunnallisten tavoitteiden kärjessä tulee olla kaikkien lasten kasvumahdollisuuden turvaaminen, oli yhteiskunnan talouden tila mikä hyvänsä. (Kalland 2011, 171.) Leyla Uzun LÄHTEET: Anttila, M.-R., Askola-Vehviläinen, S., Gammelgård, L., Harju, M., Koskinen, E., Kemppainen, S., Kemppainen, T. Kuusisto, H., Kytölaakso, K., Koski-Santti, K. Lahtinen, J. Liuski, P. Näsänen, A.-M., Rantanen, M.-l., Rauvala, K., Rissanen, U., Sairanen, A.-L., Tossavainen, T., Vartiainen, P., Virkki, P. Välimäki, R., & Wikström, M. 2014. Varhaiskasvatusjohtajien verkosto. Varhaiskasvatusjohtajien kannanotto varhaiskasvatuslain uudistamiseen. Halme, N., Kekkonen, M. & Perälä, M.-L 2012. Perhekeskukset Suomessa. Palvelut, yhteistoiminta ja johtaminen. Raportti 62/2012. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Kalland, M. 2011. Päivähoito kiintymyssuhdeteorian valossa. Teoksessa M. Kalland & J. Sinkkonen (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen. Helsinki: WSOYpro Oy, 147-172. Kalliala, M. & Onnismaa, E.-L. 2014. Varhaiskasvatuksen laatu on turvattava. Helsingin Sanomat. Nettilinkki. Mannerheimin Lastensuojeluliiton lausunto 27.5.2014 opetus – ja kulttuuriministeriölle. Varhaiskasvatus on lapsen oikeus – MLL:n lausunto varhaiskasvatuksesta. Nettilinkki. Siljamäki, T. 2014. Vuorotellen kotona. Lapsen maailma 5/2014. Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu. Nettilinkki.
Haaveissa oma perhe -Kun vanhemmalla on kehitysvamma tai laaja-alaisia oppimishäiriöitä
”Jos me emme osaa jotakin, Helmi oppii myöhemmin nekin asiat. Joku muu opettaa.” Rami HS 10.7.2014 Omasta perheestä haaveilu kuuluu nuorten elämään, ja kaikilla on siihen oikeus. Mitä sitten, kun vanhemmuutta pohtivalla on laaja-alaisia oppimishäiriöitä tai kehitysvamma? Kehitysvammaisen ihmisen haave tulla äidiksi tai isäksi on tabu ja siitä on usein vaikea puhua. Nuoren ihmisen halu saada oma lapsi on vahva, ja siihen liittyvät pohdinnat kuuluvat aikuiseksi tulemiseen myös kehitysvammaisella, eikä niitä pidä vähätellä. Kehitysvammainenkin voi saada lapsia, mutta myös tuen tarve on lapsen synnyttyä suuri. Kehitysvammaisella on oikeus hankkia lapsi, mutta täytyy muistaa, että siihen liittyy myös vastuu lapsen kasvatuksesta, turvallisuudesta ja parhaasta mahdollisesta kehityksestä huolehtimisesta. Jos näitä ei pysty tarjoamaan, lapsen oikeus turvalliseen lapsuuteen ja kehitykseen menee vanhemman oikeuden edelle, ja tarvittaessa lapsi voidaan sijoittaa muualle. (Henttonen 2013). Lapsiperheen arjessa tulee jatkuvasti vastaan asioita, jotka ovat uusia ja vaikeitakin kenelle tahansa tuoreelle vanhemmalle. On tärkeää pohtia, miten voidaan parhaiten tukea perhettä, jossa vanhemmilla on haasteita oppimisessa. Lapsen perushoidosta ja hyvinvoinnista huolehtimiseenkin perhe voi tarvita ihan konkreettista apua, saati sitten kun vastaan tulee uusia, yllättäviä tilanteita lasten kanssa. Aiheeseen perehtyessä sai tehdä positiivisen huomion, että nykyään pyritään vahvasti tukemaan kehitysvammaisia vanhempia yksilöllisten tarpeiden mukaan tavoitteena se, että vanhemmat pystyisivät itse hoitamaan ja kasvattamaan lapsensa kotona. Samat mahdollisuudet omaan elämään? Kehitysvammainen haluaa elää kuten muutkin, ja siihen kuuluu oma koti, parisuhde ja perhe. Kun kehitysvammaiset vanhemmat odottavat ja kasvattavat lasta, tarvitsevat he pitkäkestoista ja juuri heidän tarpeisiinsa suunniteltua tukea. Kehitysvammaisten Tukiliitto ry:n projektipäällikkö Pia Mölsän mukaan käytetty kieli tulee olla yksinkertaista ja konkreettista, ja asioiden ymmärtäminen täytyy varmistaa. Ei esimerkiksi pidä puhua varhaisesta vuorovaikutuksesta, vaan lapsen katsomisesta ja koskettamisesta, leikittämisestä ja vauvalle juttelusta. (Laitinen 2013). Helsingin Sanomissa (10.7.2014) ilmestyi Anna Pihlajaniemen kirjoittama juttu ”Tärkein on Helmi”, joka kertoo Jennasta, Ramista ja heidän 3,5 vuotiaasta tyttärestään Helmistä. Vanhemmilla on erinäisiä haasteita oppimisessa, ja he tarvitsevat ulkopuolista tukea vanhemmuuteensa ja arkeensa. Ennen kaikkea jutusta jää kuitenkin mieleen vanhempien positiivinen asenne perhe-elämään ja lapsen kasvatukseen. Helmi on heille kaikkein tärkein, ja lapsen hyvinvointiin on todella panostettu. Perhe vaikuttaa jutun perusteella onnelliselta. He ovat saaneet tarvitsemansa tuen, ja tuen muotoa on muutettu tilanteiden mukaan. Jos vanhempien erityisen tuen tarve tunnistettaisiin ajoissa, he voisivat useammin pärjätä kotona lapsensa kanssa (Mölsä 2014). Alisonin ja Richardin tarina on hieman toisenlainen (Supporting parents with learning disabilities and difficulties 2009). Heidän ensimmäinen lapsensa huostaanotettiin jo sairaalassa, koska siellä epäiltiin, etteivät he kykene huolehtimaan lapsestaan. Asiasta ei annettu edes ymmärrettävää selitystä, eivätkä he saaneet minkäänlaista tukea. Sosiaalityöntekijä sanoi Alisonille, että jos hän vielä tulee raskaaksi, pitäisi hänen hankkia abortti. Toista lasta odottaessaan Alison tiesi tarvitsevansa apua, mutta ei uskaltanut ottaa sosiaaliviranomaisiin yhteyttä. Niinpä hän otti yhteyttä vapaaehtoisjärjestöön ENABLE Scotland, ja sai sieltä tukea. Lapsen synnyttyä tätä ei olisi annettu sairaalasta kotiin, mutta järjestön tultua paikalle palaveriin ja tarjottua apua kotiin vanhemmat saivat pitää vauvan. Saamansa tuen avulla he ovat pärjänneet lapsensa kanssa kotona. Kyseinen tarina on hyvä esimerkki siitä, miten suuri merkitys varhaisella puuttumisella ja yksilöllisesti suunnitelulla tuella voi olla tällaisille perheille. Ikävä kyllä kaikkien kohdalla oikeanlaista tukea ei voida antaa yhtä ajoissa, sillä vanhempien pelko lapsen huostaanotosta ja heihin kohdistuvista ennakkoluuloista voi aiheuttaa sen, että he eivät kerro haasteistaan ja piilottelevat omia oppimisvaikeuksiaan. Tällöin he eivät saa tarvitsemaansa tukea ajoissa, ongelmat pääsevät kasaantumaan ja tilanne saattaa johtaa huostaanottoon. Näiden vanhempien näkymättömyys palvelujärjestelmissä on johtanut myös siihen, ettei tukemiseen tarvittavia palveluja ole kehitetty riittävästi.(Henttonen, Kantojärvi & Puranen 2012). On tärkeää löytää nämä perheet ajoissa, jotta tuki voidaan kohdentaa oikein. "Äiti ei pysy kärryillä" Kehitysvammaisten Tukiliitto ry:llä on meneillään projekti Äiti ei pysy kärryillä (RAY 2010-1014). Projektin kohderyhmänä ovat perheet, joissa vanhemmalla on lapsen kanssa toimimiseen vaikuttavia oppimisvaikeuksia tai kehitysvamma. Projektin tavoitteena on, että tällaiset vanhemmat tunnistettaisiin erilaisissa palveluissa. Projektissa on kehitetty palveluista vastaamaan perheiden tarpeita, ja se pohjautuu aiempien projektien Enemmän otetta ja osallisuutta (2006-2009) sekä Enemmän otetta omaan elämään (2003-2005) käytännön työhön, kokemuksiin, kartoitukseen ja tutkimukseen. (Kehitysvammaisten Tukiliitto ry). Projekti on noussut esille useissa eri yhteyksissä viime aikoina, ja tuonut tätä osin vaiettuakin aihetta julkiseen. Tällaista kehitystä on ilo huomata. Sanna Nykänen, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Henttonen, Pia. Froloff, Lea (toim.). Kehitysvammaisen vanhemmuus on tabu. 2013. Verkkodokumentti. Henttonen, Pia. Kantojärvi, Aila & Puranen, Tuula. Kehitysvammainen vanhempi. 2012. Lastensuojelun käsikirja. Sosiaaliportti. Verkkodokumentti. Kehitysvammaisten Tukiliitto ry. Äiti ei pysy kärryillä. Projekti. RAY 2010-2014. Verkkolinkki. Laitinen, Jaana. Kuten muutkin perheet. Talentia 30 päivää. 1/2013. Mölsä, Pia. Teoksessa: Pihlajaniemi, Anna. Tärkein on Helmi. Helsingin Sanomat 10/7/2014. C10-C11 Pihlajaniemi, Anna. Tärkein on Helmi. Helsingin Sanomat 10/7/2014. C10-C11. Supporting parents with learning disabilities and difficulties. Stories of positive practise. Norah Fry Research Centre 2009. Verkkodokumentti.
Master-tutkinnot (ylempi AMK) mukana uudistamassa sote-alan toimintaa: seminaarin 2.12.2014 tallenteet katsottavissa
Voit katsoa tilaisuuden tallenteet tästä Uudistuva sosiaali- ja terveysala osa 1/2: linkki tässä Uudistuva sosiaali- ja terveysala osa 2/2: linkki tässä ------------------------- Sosiaali- ja terveysalalla ollaan tekemässä hyvin suurta rakennemuutosta sekä toiminnallista kehitystyötä palvelujen saatavuuden parantamiseksi. Metropolian ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelijat ovat master-töissään mukana uudistamassa alan toimintakäytäntöjä ja asiakastyön johtamista työelämän kehitystarpeiden ja ratkaisua vaativien ongelmien pohjalta. Metropolian sote-alan ylempi AMK -tutkinnot ovat valmistelleet kehitystyön tuloksia tarkastelevan seminaarin. Tiistaina 2.12.2014 klo 9-12.30 olevan tilaisuuden aluksi paneelissa keskustellaan nykytilanteesta ja tulevaisuuden haasteita: mukana keskustelussa ovat neuvotteleva virkamies Liisa Heinämäki, Sosiaali- ja terveysministeriöstä, kansanedustaja, sivistysvaliokunnan jäsen Raija Vahasalo, erityisasiantuntija Ulla Saastamoinen Soste ry:stä, perheneuvolatoiminnan päällikkö Mirja Varis Vantaalta sekä sote-lautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila, Helsingistä. Opiskelijat ovat käsikirjoittaneet paneelin ja toimivat sen vetäjinä. Ylempi AMK-alumnit, työelämäkumppanit ja opettajat esittelevät master-töiden tuloksia: Omainen ikäihmisen kuntoutuksen voimavarana: Heidi Perukangas, fysioterapeutti (ylempi AMK), Varhaiskasvatuksen johtamiskoulutuksen vaikuttavuus: Eerika Lehtolammi, sosionomi (ylempi AMK) sekä Iästä voimaa työhön, Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin työkaarimallin laatimisen prosessi: Saija Jokinen (sosiaali- ja terveysalan kehittäminen ja johtamisen ylempi AMK) Sote-alan muutosta johtamisen ja johtajan näkökulmasta tarkastelevat parikeskustelussa tutkija Minna Joensuu, Itä-Suomen yliopisto, sosiaali- ja terveysjohtamisen Kuopion kampukselta ja yliopettaja Sirkka Rousu, Metropolian kulttuurin ja hyvinvoinnin yksiköstä. Seminaarin päätöksenä Metropolian johtajat Elina Eriksson ja Johanna Holvikivi luotsaavat Tulevaisuuden osaamiseen ja tulevaisuuspajoihin, jotka opiskelijat ovat valmistelleet osallistujien yhteiskeskustelun areenaksi. Seminaarin avaa Metropolia Master´s tutkintojen johtaja Antti Piironen ja tilaisuuden puheenjohtajana toimii osaamisaluepäällikkö Katri Luukka. Tilaisuutta voi myös seurata suorana nettilinkin välityksellä, ja myöhemmin tallenteena. Linkki lähetykseen päivittyy seminaarin nettisivuille. Symposium: Seminaarin jälkeen iltapäivällä sote-alan ylemmän AMK-tutkinnon opiskelijat kokoontuvat vielä yhteiseen symposiumiin esittelemään valmistuneita master-töitä. Lisätietoja Metropolia Master´s -maisteritason tutkinto ammattilaisen urakehitykseen nettisivuilta Lisätietoa tilaisuudesta Antti Niemi, terveydenhuolto, puh. 040 676 4866 antti.niemi@metropolia.fi Sirkka Rousu, sosiaaliala, puh. 040 714 5157, sirkka.rousu@metropolia.fi
Lastensuojelusta tukea ilman leimaamista
Lastensuojelun tulisi olla palvelu, joka kuuluu kaikille sitä tarvitseville, samalla tavalla kun terveydenhuolto, eikä sen tulisi leimata käyttäjiään. Usein sitä pidetään kuitenkin pakkotoimenpiteenä. Lastensuojelu tulee olemaan esillä mediassa jatkossakin, toivottavasti uutisoinnissa kiinnitetään huomiota myös onnistumistarinoihin. Lastensuojelulle täytyy tehdä julkisivuremontti ja sen mainetta parantaa. Uudistamalla palveluita asiakaslähtöisemmiksi matalan kynnyksen palveluiksi saadaan palvelut lähemmäs asiakkaita ja karistettua lastensuojelun pelottavuutta. Lastensuojelu on ollut paljon esillä mediassa. Lastensuojeluun on kohdistunut paljon kritiikkiä ja sen laatua on arvosteltu paljon. Mediassa on riepoteltu erilaisia kauhutarinoita lastensuojelusta. Media hakee kirjoituksillaan suuria lukijamääriä ja kirjoitukset ovat aiheuttaneet paljon keskustelua ja kohua ihmisten keskuudessa. Kun itse on työskennellyt lastensuojelussa ja nähnyt sitä ruohonjuurtasolla, tietää että asioita on väritelty ja kärjistetty, jotta saadaan asioista mahdollisimman huomiotaherättäviä. Vaikka näin on toimittu, on uutisoinneissa silti osa totuutta ja näiden räikeiden tarinoiden kautta lastensuojeluun on alettu kiinnittää enemmän huomiota. Nykypäivänä lastensuojelu ei ole enää tabu, josta ei keskustella. Perheiden ongelmat eivät enää ole perheiden omia ongelmia, vaan yhteiskunta on alkanut ottaa vastuuta omista jäsenistään ja ihmiset uskaltavat puuttua asioihin rohkeammin. Mielestäni tällainen kehitys on hyvästä, vaikkakin siihen pääseminen on vaatinut asioiden paisuttelua ja huomionhakua mediassa. Nämä tarinat ovat alkaneet soittamaan hälytyskelloja ihmisten ja päättäjien päässä ja asioihin yritetään saada aikaan muutosta. Helena Jaakkola kirjoittaa Talentia lehden artikkelissa ”Lastensuojelun kriisiviestejä” (Talentia 5/2014) lastensuojelun työntekijöiden työmääristä. Asiakasmäärät ovat huimia yhtä työntekijää kohden ja laadullisesti hyvän työn tekeminen on mahdotonta. Lastensuojelutyö on tulipalojen sammuttamista. Painopiste on siirtynyt vaikeimpien ja kiireellisimpien tapausten hoitamiseen, ja aikaa muulle työlle ei ole. Artikkelin mukaan myös Valvira on tehnyt oman selvityksensä lastensuojelun henkilöstöstä. Selvityksen mukaan kunnat toteuttavat lastensuojelua hyvin vaihtelevasti ja asiakasmäärät ovat selvityksen mukaan liian suuria henkilöstömäärään nähden. Valviran tutkimuksessa kiinnitettiin huomiota myös siihen, ettei läheskään kaikki työntekijät täytä vaadittuja kelpoisuusvaatimuksia. Lastensuojelun avohuollon asiakasmäärät ovat kasvaneet, asiakasmäärät ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa, etenkin kaupungeissa asiakasmäärät ovat suuria (Heino. 2009, 53-54). Asiakasmäärien kasvu ja pula pätevistä työntekijöistä ajaa lastensuojelua yhä ahtaammalle. Talenia lehden mukaan aluehallintovirasto on asettanut kunnille uhkasakkoja, koska asioita ei ole hoidettu vaaditussa määräajassa. Uhkasakot eivät takaa lastensuojelutyön laatua, vaan ajavat työntekijät priorisoimaan työnsä ja jättämään muut työtehtävät, joihin valvonta ei kohdistu, hoitamatta. Tämä muu työ ei kuitenkaan ole työtä, jolla ei ole merkitystä. Työn priorisointi ja tulipalojen sammuttelu johtaa ajan myötä siihen, että kriisiytyneitä perheitä on niin paljon, ettei edes tulipaloja ehditä enää sammuttaa. Huostaanottojen määrä sekä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on kasvanut viime vuosina huomattavasti (Heino 2009, 53-54.) Lastensuojelutyötä on alettu tarkastella ja sen menetelmiä kyseenalaistaa. Heikki Hiilamo pohtii asiaa Lapsen maailma lehdessä kolumnissaan ”Tarvitaanko huostaanottoja” (Lapsen maailma 8/2014). Hiilamo viittaa kolumnissaan eri vuosikymmeninä tehtyihin tutkimuksiin, joissa on tutkittu huostaanotettujen lasten tilannetta ja verrattu sitä lapsiin, joita ei ole otettu huostaan ongelmista huolimatta. Hiilamo ei ota kolumnissaan kantaa siihen, onko huostaanotto tarpeen vai ei, vaan heittää ilmoille ajatuksen lastensuojelun menetelmien kehittämiselle, sijoitukselle ja huostaanotolle vaihtoehtoisten menetelmien etsimiselle. Uudenlaista ajattelua lastensuojeluun Lastensuojelutyössä tarvitaan uudenlaista ajattelua, jotta työn laatua saataisiin parannettua ja apua kohdennettua oikealla tavalla. Lastensuojelussa kynttilää on poltettu molemmista päistä jo pitkään, ja uudistusta tarvitaan pikaisesti. Lasten ja perheiden hyvinvointi on yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeää ja siihen täytyy panostaa. Uusi sosiaalihuoltolaki astunee voimaan vuonna 2015. Essi Kähkönen kirjoittaa Tesso lehdessä (Tesso 9.6.14) lakiuudistuksen madaltavan tuen hakemisen kynnystä. Lakiuudistuksen tarkoitus on siirtää lastensuojelun palveluita matalan kynnyksen palveluihin, erityispalveluista yleispalveluihin. Taustalla on ajatus tiivistää viranomaisten yhteistyötä ja vahvistaa asiakkaiden yhdenvertaisuutta. Perheen ei uuden lain myötä tarvitse enää olla lastensuojelun asiakas saadakseen apua. Lastensuojelua pidetään usein leimaavana ja häpeällisenä asiana. Ihmisillä on lastensuojeluasiakkaista tiettyjä ennakkoluuloja ja käsityksiä. Tuija Eronen kirjoittaa lastensuojelusta ja siihen liittyvästä häpeästä artikkelissa ”Häpeän säätely ja suhteissa olo” (Eronen 2009, 193-194.) Sosiaalityö voi leimata asiakkaan helposti ja interventioita tulisi vältää viimeiseen asti, jotta vältyttäisiin asiakkaan leimaantumiselta. Toisaalta tämä voi olla usein syynä myös puuttumattomuuteen. Palveluiden hakemisen helpottuminen ja palveluiden saatavuus ilman lastensuojeluasiakkuutta on oikea suunta palveluiden kehittämisessä. Monet eivät hakeudu avun piirin, koska pelkäävät leimaa, jonka lastensuojeluasiakkuus heille antaa. Monilla voi olla taustalla myös pelko siitä, mitä lastensuojeluasiakkuudesta seuraa. Sana huostaanotto kummittelee monien vanhempien mielessä, kun puhutaan lastensuojelusta. Monille on epäselvää, että lastensuojelussa ensisijaiset auttamistoimet tehdään avohuollon tukitoimena yhteistyössä perheen kanssa. Yksi tärkeä kehittämisen paikka on eri viranomaisten välinen yhteistyö ja tiedon kulku. Uuden lain myötä sosiaalihuollon ja lastensuojelun välinen työnjako selkiytyy. Jos asiakkaalla ei ole tarvetta varsinaiselle sosiaalityöntekijölle, voi asiakasperhettä auttaa joku muu viranomainen, joka saattaa jo entuudestaan tuntea perheen (Tesso 9.6.14.) Lastensuojelussa ei ole aikaa asiakkaan kohtaamiselle ja kuuntelemiselle suuren työmäärän vuoksi. Jokainen asiakas on yksilö oman tarinansa takana. Usein ajan myötä lastensuojelun työntekijä turtuu ja asiakkaat jaotellaan heidän ongelmiensa perusteella. Jos työntekijällä olisi aikaa kohdata asiakas kasvotusten ja antaa hänelle aikaa, saisi työn kohde kasvot ja työ saisi erilaisen merkityksen. Maiju Huttunen, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Eronen, T 2009. Häpeän säätely ja suhteissa olo. Teoksessa Bardy (toim.) Lastensuojelun ytimissä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Heino, T. 2009 Lastensuojelun tilastot, asiakkaat ja palvelut. Teoksessa Bardy (toim.) Lastensuojelun ytimissä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Hiilamo, H. 2014. Tarvitaanko huostaanottoja. Lapsen maailma lehti 8.8.2014. Jaakkola H. 2014. Lastensuojelun kriisiviestejä. Talentia lehti 5/2014. Kähkönen E. 2014. Sosiaalihuoltolain uudistus madaltaa tuen hakemisen kynnystä. Tesso lehti 9.6.2014.
Ennaltaehkäisy ja varhainen tuki lastensuojelussa -vähemmän tulipalojen sammuttamista
Tulipalojen sammuttamista, sitä on viime vuosien lastensuojelutyö ollut. Monissa kunnissa työskennellään liian pienellä resurssilla valtavien asiakasmäärien kanssa, jolloin on usein mahdollista puuttua vain vaikeimpiin tilanteisiin. Pidemmällä tähtäimellä tällainen työskentelytapa on kuitenkin kuin ”hölmöläisten peitonjatkoa”, jossa pituutta peittoon otettiin saman peiton toisesta päästä. Resursseja siirtelemällä ei tulos ole kovin kestävä. Saamme nauttia yhä 90-luvun lama-ajan säästöjen hedelmää. Perheiden erityispalveluiden päällikkö Hanne Kalmari toteaakin Tessossa (10.3.2014), että ”Peruspalveluiden kattavuus on heikentynyt ja palveluiden painopiste on siirtynyt korjaavaan päätyyn”. Lama-aikana säästöjä haettiin juuri koulusta, kotipalvelusta, neuvolatoiminnasta ja monesta muusta kohdasta, johon hyvinvointisuomi oli 80-luvulla panostanut. Tulokseksi on saatu kasvava joukko tavalla tai toisella syrjäytyneitä ihmisiä, joiden ongelmiin olisi nyt puututtava mittavin toimenpitein. Me kaikki tiedämme, että pieniä ongelmia on helpompi hoitaa, kuin suuria. Samalla tunnistamme jo itsessämme sen, että niihin pieniin ei tahdo aina motivaatio jostain syystä riittää vaan asioihin tulee tartuttua vasta kun seinä tulee vastaan. Jos yksinhuoltajaäiti on väsynyt jatkuvasti huutavan vauvansa kanssa, voi loputon univelka ja riittämättömyyden tunne johtaa jopa masennukseen ja sitä kautta moneen muuhun elämän osa-alueeseen. Onneksi sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut lastensuojelun laatusuosituksen, jossa linjataan, että lapsen ja perheen on saatava apua silloin, kun sitä tarvitaan (Lääkärilehti, uutiset 14.5.2014). Oikea-aikainen ja muutenkin oikein kohdistettu apu onkin ennaltaehkäisyn kannalta tärkeintä. Samalla säästetään myös niin rahallisia kuin henkilöstöresursseja. Asiakkaan oman motivaation kannalta on myös tärkeää, että apua saa silloin kun sitä pyytää. Pettynyt ihminen ei ongelmien kärjistyessä ole enää kovin vastaanottavainen. Oikea-aikainen tukipalvelu pitäisi olla itsestään selvää? Ennaltaehkäisyn lastensuojelussa tulisi olla lapsiperheiden arkea, normaalia, kaikille kuuluvaa (tai ainakin matalalla kynnyksellä haettavaa) toimintaa, joka ei leimaa ihmistä ”hyväksi tai huonoksi”. Tämä on ymmärretty myös lainsäätäjien taholla. Uuden sosiaalihuoltolain painopisteenä tuleekin olemaan ehkäisevä työ ja erityisesti lasten ja perheiden palveluiden vahvistaminen (STM, verkkouutinen 21.1.2014). Toivottavasti tämä tulee näkymään vahvistuvana oppilashuoltona kouluissa, matalan kynnyksen kotipalveluna/perhetyönä, neuvolatyön lisä resursointina ja mahdollisuutena saada keskusteluapua ilman pitkiä jonoja. Myös aivan uudenlaisia ja innovatiivisia työskentelytapoja kaivataan. Väitöskirjaansa tekevä Tarja Hiltunen on haastatellut useita huostaanoton kokeneita äitejä. Hänen mukaansa Suomeen tarvittaisiin järjestelmä, joka tukisi äidiksi kasvamista. (Lapsen Maailma 5/2013.) Kaikilla ei ole omasta lapsuudestaan ja lähiympäristöstään saatua kokemusta ja tietoa, mitä toimiva vanhemmuus on. Lapsen hyvinvointi lähtee aina vanhemmista. Vanhemmuuden tukeminen onkin merkittävin asia ennaltaehkäistessä lastensuojelun tarvetta. Kuitenkin myös lapsen suora tukeminen on tärkeää. Jos kotona ei saakaan kaikkea sitä tukea mitä omaan elämäänsä tarvitsisi, voi kodin ulkopuolinen ihminen olla merkittävässä roolissa lapsen elämässä. Luottohenkilö saattaa löytyä harrastetoiminnan kautta, koulukuraattorista tai vaikkapa nuorisotalon työntekijästä. Siksi on tärkeää yhteiskunnan tukea kaikkea lapsille ja nuorille suunnattua työtä ja toimintaa. Nyky-yhteiskunnassa luonnolliset verkostot ovat hajonneet tai niitä ei ole ollenkaan. Isovanhemmat asuvat kaukana, naapureita ei tunneta ja kaikilla tuntuu olevan kiire ”omien asioiden kanssa”. Moni perhe jää kovin yksin omien arjen haasteiden keskelle. Tähän tarpeeseen voisi vastata myös vertaistuella, koska aina ei ammattilainen ole se paras tai ainoa vaihtoehto. Vertaisryhmiä ja tukihenkilöitä koordinoimaan tarvitaan kuitenkin ammatti-ihmisiä. Tässä kohtaa mielestäni kolmannella sektorilla ja seurakunnilla on mahdollisuus osallistua perheiden tukemiseen. Paljon tällaista toimintaa varmasti jo löytyykin. Useita kynnyksiä on kuitenkin ylitettävänä, että yhteistyö eri toimijoiden kesken saadaan jouhevaksi ja turhat ennakkoluulot voidaan heittää romukoppaan. Tukea yleisenä lapsiperhepalveluna Lastensuojeluasiakkuus voi olla este monelle lähteä hakemaan apua. Tulevaisuudessa onkin tarkoitus siirtää osa lastensuojelun avohuollon palveluista osaksi sosiaalihuollon yleispalveluja. ”Lastensuojelusta yleisiin perhepalveluihin siirtyviä palveluita olisivat muun muassa perhetyö, tukihenkilöiden ja –perheiden palvelut sekä vertaisryhmätoiminta.” kertoo hallitusneuvos Lotta Hämeen-Anttila sosiaali- ja terveysministeriöstä. (Tesso, 9.6.2014.) Päivän sana sosiaalityössä on osallisuus. Jotta ennaltaehkäisy tuottaisi tulosta myös pidemmällä tähtäimellä, on tärkeää, että asiakas saadaan itse auttamaan itseään. Sananlasku ”kannettu vesi ei kaivossa pysy” sopii tähän kohtaan hyvin: Ihmiselle tulisi antaa keinoja ratkaista ongelmia ja haasteita tulevaisuudessakin ilman, että joku tulee aina tekemään puolesta. Tällä tavalla työstä tulee vaikuttavampaa ja asiakasta voimaannuttavaa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmä tiedottaa: ”On arvioitu, että yhden lapsen sijoitus laitoshoitoon maksaa yhteiskunnalle noin 90 000 euroa vuodessa. Samalla rahalla voi saada noin 550 tapaamista lastenneuvolan terveydenhoitajan kanssa, 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai intensiivistä perhetyötä jopa seitsemäksi vuodeksi.” (THL.) Huostaanottojen väheneminen toisi siis yhteiskunnalle huimat rahalliset säästöt puhumattakaan inhimillisistä säästöistä. Huostaanotto on aina traumaattinen kokemus koko perheelle, tehtiin se kuinka hyvässä yhteistyössä tahansa. Kuitenkaan raha ei saisi olla pois sijaishuollosta, sillä sitäkin tullaan aina tarvitsemaan. Heta Niinimäki, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Lapsen maailma-lehden artikkeli Potilaan lääkärilehden artikkeli STM.n tiedote Tesson lapsiperheille tukea artikkeli Tesson artikkeli varhaista puuttumista artikkeli THL: lapsiperheiden palvelut sote-ratkaisussa
Hyvä, paha lastensuojelu?
Ei liene epäselvää, että lastensuojelun tila on yksi kuumimpia alan puheenaiheita. Erilaisista medioista pursuaa tietoa ja uutisia milloin mistäkin epäkohdasta lastensuojelussa. Hätkähdyttävät uutiset lasten kaltoinkohtelusta lisäävät entisestään huolta lasten ja nuorten sekä perheiden hyvinvoinnista. Vihdoin myös lastensuojelun ammattilaiset ovat rohkaistu-neet kertomaan vaikeasta tilanteestaan. Lastensuojelun työntekijät usealta paikkakunnalta viestivät, etteivät pysty tekemään laadukasta ja lainmukaista työtä nykyresursseilla. Asiakasmäärät ovat suosituksiin ja työaikaan nähden ylimitoitettuja. Työntekijät väsyvät ja työ kärsii. Liiallinen työn prosessointikin heikentää työn laatua. Valvira on tullut selvityksissään samoihin tuloksiin. Sekä asiakkaiden että työntekijöiden oikeusturva vaarantuu. (Jaakkola 2014, 29.) Noin puolet Suomen kunnista tekee lastensuojelutyötä vajaalla miehityksellä. Kolmannes lastensuojelutyötä teke-vistä on epäpäteviä. Nyt asiaan on herätty ja Valvira on aluehallintovirastojen kanssa ryhtymässä kehittämis-toimiin. (Esa 2014.) Herää kysymys, miksi ongelmaan ei ole aikaisemmin havahduttu ja miten tilanne on päässyt näin pitkälle. Tilanteen korjaaminen vaatii aikaa ja ponnistuksia. Toivottavaa olisi, etteivät kehittämistavoitteet jää puheeksi, ja ettei juututa kehittämään hallintorakenteita, vaan löydetään nopeita ratkaisuja asiakastyön pikaiseksi parantamiseksi. Kärsijänä on kuitenkin viime kädessä lapsi. Lapsen kuuluu olla lastensuojelussa keskiössä! Sosiaali- ja terveysministeriö on yhdessä Suomen Kuntaliiton kanssa antanut lastensuojelun laatusuositukset. Laatusuositusten ensimmäisenä sisältöalueena on osallisuus lastensuojeluasiassa ja kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen palveluita kehitettäessä. (STM 2014.) Kokemusasiantuntijuus on tunnustettu ja sitä hyö-dynnetty jo monissa aikuisten erityispalveluissa. Kuullaanko lapsia ja nuoria riittävästi? Kerrotaanko lapsille ja nuorille riittävästi heihin kohdistetuista palveluista ja tukitoimista sekä niiden mahdollisuuksista? Aikuisten ja viranomaisten kielellä esitetty asia ei tavoita lapsen tai nuoren käsitemaailmaa. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila pitää lasten kuulemista erityisen tärkeänä. Hän arvostelee kovin sanoin lastensuojelua, sen johtamista ja viranomaisyhteistyötä. Hänen mukaansa lastensuojelusta puuttuu osaamista, aikaa ja ammattitaitoa. Jos lasta ei ehditä kuulla, ei voida tietää, minkälaisessa todellisuudessa tämä elää. (Kurttila 2014.) Lapsen kaltoinkohtelu voi olla pitkäkestoista ja systemaattista. Oman kokemuksensa tästä jakaa näyttelijä Eero Enqvist. Hän ihmettelee vielä aikuisena, miksei hänen kohteluunsa kasvatusperheessä puututtu, vaikka raportit tarkastuskäynneiltä kertoivat huolestuttavia uutisia. Lapset joutuvat keksimään eri-laisia selviämiskeinoja eläessään huonoissa oloissa. Onneksi näitä voi joskus kääntää vahvuuksiksi. Kaikille ei kuitenkaan näin onnekkaasti käy. Huono-osaisuudesta johtuva häpeän ja huonommuuden tunne voi olla elin-ikäinen. Moniammatillinen auttamistyö ei toteudu, jos jokainen palvelujärjestelmän osa hoitaa vain omaa osaansa kuulematta ja konsultoimatta toisia. Tärkeää olisi myös varata aikaa kunnon selvitystyölle huostaanotoissa – se ei aina ole paras ratkaisu. Uusien vaihtoehtojen ja menetelmien löytäminen olisi toivottavaa. (Tuomaala 2014; Pitkänen 2014; Hiilamo 2014.) Lapsuuden turvattomuudella ja kaltoinkohtelulla on pitkät jäljet Jos koko lapsuutta varjostavat turvattomuus, vanhempien päihdeongelma, taloudelliset huolet tai hyväksikäyttö, ei lapsen terveelle kasvulle ole ti-laa. Lapsi saattaa syyllistää itsensä ja oireilla erikoisilla tavoilla, jotka saattava jatkua aikuisuuteen asti. Toipuminen vaatii monen vuoden prosessia ja oikeanlaista terapiaa. (Leppä 2014.) Siksi lapsen hyvinvointiin on kiinnitettävä huomiota varhaisessa vaiheessa ja jatkuvasti. Herännyt huoli on otettava puheeksi ja pyrittävä auttamaan lasta ja nuorta kohtaamalla tämä arvostavasti ja hienotunteisesti. Luottamuksen rakentaminen alkaa aidosta läsnäolosta, kuuntelusta ja lapsen mielipiteen arvostamisesta. Näillä linjoilla on myös Päivi Nurmi, joka on kirjoittanut kirjan lapsen ja nuoren vihasta. Hän arvelee, että aikuiset liian herkästi tarttuvat vain lapsen ja nuoren pahaan oloon eivätkä osaa rohkaista näitä puhumaan vaikeuksistaan. Kohtaaminen vaatii aikaa ja hitaasti etenemistä lapsen ja nuoren ehdoilla. (Arvonen 2014.) Tämä ei ole uusi uutinen. Vastuu on ensisijaisesti lasten ja nuorten vanhemmilla, mutta perheiden problematiikkakin on murroksessa. Vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmien lisäksi lapsia ja nuoria rasittavaa nykyisin vanhempien työ- ja urahakuisuus. Fyysisesti läsnä olevat vanhemmat eivät ole aina henkisesti läsnä. Työpäivä jatkuu kotona tärkeiden paperien tai läppärin seurassa. Tärkeisiin viesteihin ja puheluihin on vastattava. On valmistauduttava tärkeään kokoukseen. Mutta unohtuu se kaikkein tärkein eli lapsi! On joskus huolestuttavaa nähdä lapsiperheitä liikkeellä – lapsi istuu hiljaa rattaissa, kun äiti ja isä selailevat erilaisia saitteja älypuhelimistaan. Muinainen kännyköiden mainosslogan ”jotta suomalaiset voisivat puhua enemmän” ei enää toteudu. Vanhempien vastuusta ja tukea heidän hyvinvoinnilleen Lastensuojelun arvostelun lisäksi pitäisikin kiinnittää huomiota myös vanhempien vastuuseen ja hyvinvointiin. Pitäisi pohtia, mistä lasten suojelun tarve johtuu. Miksi ja miltä lasta on tarpeen suojella? Mitä voisimme tehdä niille asioille, joilta lasta pitää suojella? Seurausten lisäksi on panostettava syiden hoitamiseen. Perheen tuki voi olla suku tai muu yhteisö. Löytyisikö yhteisöstä resursseja lapsen tai nuoren auttamiseksi? Erilaisten yhteisöjen merkitystä korostetaan jatkuvasti, ja yhteisöllisyydestä hyötyvät kaikki. Yhteisöt luovat turvaa ja niiden toivotaan ottavan vastuuta jäsenistään. Perheen ja suvun lisäksi tärkeitä yhteisöjä ovat mm. naapurusto, järjestöt, seurakunta ja muut alueelliset toimijat. (Seppänen 2014.) Tarve kiinnittyä johonkin yhteisöön on ihmiselle tärkeä. Lapselle ja nuorelle on tarjottava luonnollisia ja turvallisia yhteisöjä, jotta nämä eivät jää vaille sosiaalisia siteitä. Vähenisikö silloin myös suojelun tarve? Hyviä uutisiakin Onneksi lastensuojelusta kuuluu hyviäkin uutisia. Työn näkyväksi tekeminen on yksi niistä. Hyvä työ ei riitä, jos ei siitä kukaan tiedä. Lastensuojelun huonot uutiset muokkaavat yleistä käsitystä huonosta ja toimimattomasta palvelukulttuurista. Myös hyvää on tuotava esiin. Markkinataloudesta tuttu tuotteiden brändäys voisi antaa vinkkejä myös sosiaalialalle. Markkinatalouden malleja voisi muutenkin hyödyntää hyvinvointivaltion palvelujen suunnittelussa ja rahoittamisessa. Suomessa tässä on vielä paljon opeteltavaa, mutta myös paljon mahdollisuuksia. (Luoto 2014; Vartiainen 2014.) Lastensuojelun työntekijät tekevät niukoilla resursseilla parhaansa. Nostamalla lastensuojelun onnistumisia, haasteita ja toiveita yleiseen keskusteluun voidaan vaikut-taa positiivisesti yleiseen mielikuvaan lastensuojelusta. Tarvitaan avointa ja rakentavaa keskustelua siitä, mitkä oikeasti ovat lastensuojelun suurimmat ongelmat, miten resurssit olisi syytä jakaa ja erityisesti, miten lasten ja nuorten ääni saadaan kuuluviin. Tiina Snellman, sosionomi ylempi AMK-tutkinnon opiskelija Lisätietoa Arvonen, Päivi 2014. Lapsen ja nuoren viha on iso haaste aikuiselle. Käsi kädessä 3/2014, 24 – 25. Esa, Miia 2014. Uutisia Valviran selvityksestä. Yle, kotimaa 12.5.2014. Hiilamo, Heikki 2014. Lapsen maailma 2014, 63. Jaakkola, Helena 2014. Lastensuojelun kriisiviestejä. Talentia 5/2014, 28 – 29. Kurttila, Tuomas 2014. Haastattelu Ylen tv-uutisissa 4.7.2014 Leppä, Heli 2014. Lapsuuden hyväksikäytöllä on pitkät jäljet. Käsi kädessä 1/2014, 35 – 36. Luoto, Taina 2014. Hyvästäkin työstä pitää kertoa. Enska 2/2014, 14 – 16. Pitkänen, Kati 2014. Mitä köyhyydelle voi? Noste 2/2014, 22-27. Seppänen, Marjaana 2014. Hyvä paha yhteisöllisyys. Diakonian tutkimus 1/2014, 3 – 6. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2014:4. Lastensuojelun laatusuositus. Tuomaala, Ellen 2014. Itsensä kanssa ihminen on paljaimmillaan. Mielenterveys 1/2014, 4 – 7. Vartiainen, Juhana 2014. Hyvinvointivaltio ja markkinatalous. Yhteiskuntapolitiikka 3/2014, 328 – 336.
Uudistuva sosiaali- ja terveysala -seminaari 2.12.2014 klo 9-12.30 Metropolia Masters-verkosto
Metropolia on mukana uudistamassa sosiaali- ja terveydenhuollon toimintakäytäntöjä ja asiakastyön johtamista. Vuosittain ylemmän korkeakoulututkinnon opiskelijoiden opinnäytetöitä valmistuu yhteistyössä reilun sadan työpaikan ja muiden kumppaneiden kanssa. Nämä master-työt perustuvat työelämän kehitystarpeisiin ja ratkaisua vaativiin ongelmiin. Ylemmän korkeakoulututkinnon opiskelijoillamme on useiden vuosien työkokemus alalta sekä aiemmin suoritettu alempi korkeakoulututkinto. Opiskelu toteutuu työssäkäynnin ohella. Nyt sinulla on tilaisuus saada tietoa kehitystöiden tuloksista ja samalla esittää uusia kehitystarpeita sekä osallistua keskusteluun alan uudistumisesta. Seminaarin ajankohta tiistai 2.12.2014, klo 9 - 12.30. Paikkana on Metropolian terveydenhuollon koulutusyksikön auditoriot, Tukholmankatu 10. Tilaisuuteen on kutsuttu myös master-töiden sosiaali- ja terveysalan työelämäkumppanit metropolialueen kunnista ja kuntayhtymistä, järjestöistä ja sote-alan yrityksistä, sote-osaamiskeskuksista ja muista kehittämisyhteisöistä sekä ministeriöistä. Paikalla on Metropolian sosiaali- ja terveysalan alan opettajat ja ylemmän korkeakoulututkinnon opiskelijat sekä master-työn tekijät. Tervetuloa osallistumaan! - tilaisuus on maksuton. Ilmoittaudu viimeistään maanantaina 24.11.2014 mennessä: Ohjelma ja ilmoittutuminen tästä linkistä. Lisätietoa ohjelmasta: Antti Niemi, terveydenhuolto, puh. 040 676 4866 antti.niemi@metropolia.fi ja Sirkka Rousu, sosiaaliala, puh. 040 714 5157, sirkka.rousu@metropolia.fi Lisätietoa Metropolia Masters-tutkinnoista tästä linkistä Lämpimästi tervetuloa seminaariin! Elina Eriksson, johtaja, Terveys ja hoitaminen Johanna Holvikivi, johtaja, Kulttuuri ja hyvinvointi Metropolia Ammattikorkeakoulu
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto