Vuosi: 2013
Nuorten hyvinvoinnin tukeminen
Kirjoitin viime blogissani siitä, että jos nuoret pääsisivät yksityisten terapia-palveluiden piiriin, eli saisivat rahallista tukea mielenterveys-ongelmien hoitamiseen, saataisiin Suomessa vähennettyä nuorten työkyvyttömyyseläkkeitä. Olen yhä samaa mieltä, mutta lisäisin vielä, että jos nuoret saisivat apua edes kunnalliselta puolelta, niin sekin kannattelisi jo pitkään. Olen vain huomannut, että kunnalliselle puolellekin pääsyyn vaaditaan nuorelta itseltä kovaa duunia. Nuori menee lääkärille ja valittaa masennusta sekä jaksamattomuutta. Lääkäri kuuntelee ja tyrkkää käteen numeron, mistä voi varata ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Soittoaika on tietysti yhden tunnin päivässä ja soittaminen vaatii puheaikaa sekä motivaatiota, mitä jaksamattomalla nuorella ei ole. Näin tämä hyvä ele jää usein käyttämättä. Olenkin miettinyt, miksi lääkäri ei voisi suoraan tehdä ”lähetettä” hoitajalle nuoren ollessa paikalla tai miksei aikoja voi varata netissä, kun siellä nuoret pyörivät muutenkin. Onneksi nyt on sentään tulleet nämä takaisin soittojärjestelmät, jolloin vaaditaan vaan nuorelta itseltä motivaatiota soittaa ja antaa oma numeronsa, niin soitetaan takaisin. Ymmärrän kyllä, että Suomessa on monin paikoin resurssipula työntekijöistä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että osaltaan siinä on tekemällä tehtyä kiirettä. Joissakin työpaikoissa se on mantra jota hoetaan, että itsekin aletaan uskoa sitä. Moniko meistä sosiaalialankin työntekijöistä voi myöntää hengailevansa facebookissa työpäivän aikana? Mitä jos sekin aika käytettäisiin asiakkaan asioiden hoitamiseen ja tukemiseen? Ollessani kesäsijaisena lastensuojelun laitoksessa sain konkreettisesti huomata, että työntekijät viettävät aikaansa ennemmin tietokoneella, kuin lasten kanssa vaikka leffaa katsellen. Nimittäin ollessani yksin työvuorossa vuokrasimme lasten kanssa leffoja ja lapset halusivat varmistaa, että katsonhan ne heidän kanssaan. Ihmettelin ääneen, että totta kai katson - miksi en katsoisi. Lisäsin kyllä, että jos tulee tärkeitä työasioita hoidettavaksi, joudun hetkeksi poistumaan, mutta muuten kyllä katson ne heidän kanssaan. Lapset totesivat siihen, että ei täällä aikuiset katsele heidän kanssaan leffoja, vaan ne viettää aikaa kanslian koneella facebookissa. Tämä asia sai minut ihmettelemään meidän aikuisten etiikkaa ja sitä, eikö lapsen tarkkanäköisyyttä huomata. Toisaalta tämä teki minut myös hyvin surulliseksi, koska lasten äänessä kuului tarve saada olla aikuisen kanssa vaikkakin vain leffaa katsellen. Eikö lähellä olemista ja yhdessä kokemista katsota tarpeelliseksi? Toinen esimerkki resurssien tuhlauksesta on mielestäni se, että viimeisimmässä työpaikassani skanneri ei toiminut, mikä tarkoitti sitä, että lastensuojeluilmoitukset piti siirtää käsin tietojärjestelmään. Eihän siinä mitään, jos tekstiä oli muutama rivi mutta usein sitä oli sivu tolkulla ja ainekin minulta meni kaksi tuntia kolmen sivun kirjoittamiseen. Ihmetellessäni tätä sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien resurssien tuhlausta, sanottiin, että skanneri/kone ei ollut koskaan toiminut, kun siitä puuttui joitakin säätöjä ja kukaan ei ollut ottanut asiakseen hoitaa asiaa loppuun. En halua näillä esimerkeillä syyllistää ketään ja ymmärrän, että työpäivässä on tarpeellista pitää myös taukoja, jolloin voi tehdä ”vähemmän” tärkeitä asioita eli olla facebookissa. Mutta voiko silloin huudella, että ei ole esimerkiksi resursseja soittaa vaikka yhtä puhelua nuoren puolesta, jos se edesauttaisi nuoren kuntoutumista sekä mahdollista työllistymistä tulevaisuudessa. Voiko nuori vaatia, että häntä kuullaan ja hänen asiansa hoidetaan loppuun? Nimimerkki Milla, sosionomi Ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Kelan korvaamasta psykoterapiasta
Ihan tavallisten perheiden jaksaminen ja varhainen tukeminen
Itsekin kahden pienen lapsen äitinä olen päässyt konkreettisesti kokemaan millaisia haasteita arjen pyörittämiseen liittyy. Monesti on täytynyt heittää kaikki pallot ilmaan ja seurata henkeä pidätellen montako saa kiinni niiden tullessa alas - yleensä onneksi suurimman osan. Ja pudonneet eivät olleet ne tärkeimmät pallot. Olemme olleet siitä onnekkaita, että omat lapsuudenperheemme asuvat lähellä ja ovat pystyneet olemaan apuna ja tukena lasten kanssa. Seuratessani ystävä- ja tuttavaperheiden selviytymistä pikkulapsiperheen arjesta olen pohtinut sitä, miksi avun pyytäminen tuntuu niin kiusalliselta? Vanhempien täytyy olla vähintään kainaloita myöten suossa, ennen kuin apua kehdataan pyytää. Ainakin kahden tuttavaperheen kohdalla lapsen tai lasten jatkuvat yöheräilyt ovat johtaneet vanhempien totaaliseen uupumiseen ja ristiriitoihin parisuhteessa - varmasti hyvin tavallinen tilanne monille pienten lasten vanhemmille. Molempien perheiden lähiomaiset asuvat kaukana tai heiltä ei muista syistä ole mahdollista saada sellaista konkreettista apua, että vanhemmat saisivat hieman hengähtää ja kerätä voimia. Molempien perheiden kanssa keskusteltuani kehotin heitä ottamaan yhteyttä oman asuinalueensa kotipalvelun ja varhaisen tuen yksikköön. Toinen perheistä ei koskaan ottanut yhteyttä, koska he saivat Helsingin ensikodin Unineuvontapuhelimesta hyviä ja toimivia vinkkejä, jotka helpottivat tilannetta kotona. Kriisiytyvä tilanne raukesi, kun saatiin tehtyä hyvät, kyseiselle perheelle räätälöidyt suunnitelmat ja ne saatiin toimimaan. Toisessa tuttavaperheessä, jossa on 2-vuotias ylivilkas poika ja pienet kaksostytöt, sai sosiaalityöntekijän arviointikäynnin jälkeen todella tarpeellista kodinhoitajan apua kahdesti viikossa, noin 8 kuukauden ajan. Molemmat perheet kertoivat, että kynnys soittaa kotipalvelun ja varhaisen tuen yksikköön oli todella korkea. Etenkin äiti jolla oli ”vain yksi” huonouninen vauva kertoi, ettei kehtaa soittaa, koska ”toiset pärjäävät oikein hyvin useammankin lapsen kanssa kotona. Kyllä minunkin pitäisi yhden kanssa pärjätä”. Kotipalvelun ja varhaisen tuen yksikkö mielletään helposti lastensuojeluperheille kuuluvaksi tueksi, eikä moni apua tarvitseva perhe uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkää joutuvansa jonkinlaiseen erityisseurantaan ja saavansa ongelmaperheen leiman. Lastensuojelulla on viime aikoina ollut erityisen negatiivinen klangi, kun mediassa on pyöritelty shokeeraavia kertomuksia siitä, miten lastensuojelu ei ole puuttunut graaveihin lapseen kohdistuviin pahoinpitelyihin, useista lastensuojeluilmoituksista huolimatta. Tai vaihtoehtoisesti ”kukkahattutädit” ovat puuttunut liian hanakasti joihinkin tapauksiin. Välillä unohdetaan mainita, että tehdyt lastensuojeluilmoitukset on lain mukaan selvitettävä, niin erikoisilta kuin ne saattavat joskus kuulostaakin. Esimerkkinä käy 17-vuotiaan jääkiekkoilijan taklaus jääkiekko-ottelussa ja siitä tehty lastensuojeluilmoitus. Perinteisestä lapsiperheiden kotipalvelusta on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana siirrytty useissa kunnissa perhetyöhön ja tämä on osaltaan aiheuttanut sekaannusta siitä, kenelle palvelut on suunnattu. Kun vuonna 1990 lapsiperheistä 8,2 prosenttia sai kodinhoitoapua, vuonna 2010 osuus oli enää 1,5 prosenttia. Perhetyön käytännöt ja määritelmät ovat kirjavia. Perhetyötä tehdään ennaltaehkäisevästä työstä lastensuojelulaissa määriteltyyn korjaavaan lastensuojelutyöhön. Tämä toimintakentän laaja kirjo ja sekavuus johtaa siihen, että tavalliset uupuneet perheet miettivät voivatko he tarpeeksi huonosti saadakseen apua ja tätä pohtiessa tilanne ehtiikin jo kriisiytyä. Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyspalvelujen nettisivuilla kerrotaan, että lapsiperheiden varhainen tuki on toimintaa, jolla pyritään tunnistamaan, ehkäisemään ja helpottamaan lasten, nuorten ja perheiden pulmia mahdollisimman varhain. Eli se on juurikin näille tavallisille perheille suunnattua palvelua, joka heidän pitäisi löytää ja uskaltaa hyödyntää. Ystäväni sai kyllä neuvolasta kotipalvelun ja varhaisen tuen yksikköä koskevan esitteen, mutta se annettiin niin varhaisessa vaiheessa, ettei väsymys ollut vielä ehtinyt iskeä. Esite meni tarpeettomana roskakoriin ja avun tarve tuli vasta myöhemmin. 30 vuotta vanhaa sosiaalihuoltolakia ollaan onneksi uudistamassa ja tavoitteena on siirtää painopistettä korjaavasta työstä ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen. Itsekin uskon vakaasti että perheiden varhainen tukeminen arjen paineessa ja elämäntilanteiden muutoksissa voi ennaltaehkäistä myöhäisempiä vakavampia ongelmia ja vähentää raskaiden toimenpiteiden tarvetta. Sosiaalihuollon lainsäädäntötyöryhmän loppuraportissa puhutaan tästä ”sosiaalisena investointina”. Tutkimusten mukaan esimerkiksi vanhempien parisuhde voi kaikista huonoiten juuri perheen pikkulapsivaiheessa ja sen seurauksena vanhemmat saattavat päätyä eroon tai tunnelmat kotona ovat muuten kireät. Olisi tärkeää, että vanhemmilla riittäisi voimia riittävän hyvään vuorovaikutukseen lapsensa kanssa. Sosiaalihuollon lainsäädäntötyöryhmä ehdottaa kotiin annettavien palvelujen sääntelyn modernisointia. Kotiin annettavien palvelujen sisältö jakautuisi perheitä tukeviin palveluihin ja suoriutumisen ja osallistumisen tukemiseen. Työryhmän mukaan tuki kodin- ja lastenhoitoon tulisi palauttaa vahvaksi perhettä varhaisessa vaiheessa tukevaksi palveluksi. Tavoitteena on ollut muun muassa asiakaslähtöisyys ja kokonaisvaltaisuus asiakkaan tarpeisiin vastaamisessa sekä palvelujen saannin turvaaminen ihmisten omassa arkiympäristössä. Pitkään jatkuva väsymys ja unien katkonaisuus saa helposti kaiken tuntumaan toivottomalta eikä ratkaisuja ole enää helppo nähdä, vaikka ne olisivat nenän edessä ja itsestään selviä. Myös vanhemmuuden sitovuus ja sen mukanaan tuomat elämänmuutokset voivat olla monelle yllätys. Ilo lapsesta saattaa jäädä taka-alalle, kun päällimmäisenä mielessä on halu saada nukkua tai saada edes pieni hetki omaa aikaa. Ammattitaitoinen neuvolaterveydenhoitaja osaa tässä kohdassa havaita tilanteen ja kysellä oikeita kysymyksiä ohjaten perheen oikean tukimuodon äärelle. Kaikilla ei ole auttavia käsiä ja mahdollisuutta saada tukea omasta sosiaalisesta verkostosta. Perhettä kohtaava väsymys, yllättävä kriisi tai elämänmuutos voi tuoda mukanaan hetkellisen avun ja tuen tarpeen kenen tahansa kohdalla. Erikseen ovat tietysti vielä ne perheet, joilla lapsen tai vanhemman oma sairaus vaikuttaa perheen jaksamiseen. Toivon todella, että paljon puhuttu panostaminen varhaisen ja ennaltaehkäisevän tuen palveluihin näkyy myös käytännössä. Kun taloudellinen tilanne on tiukka, jostain on kiristettävä ja usein kohteena ovat olleet juuri ennaltaehkäisevät palvelut. Joskus jaksamiseen riittää että joku kysyy ”Miten voit?” ja tarjoaa pienen breikin. Minulle riitti, että neuvolan terveydenhoitaja ehdotti lapsen nukuttamista parvekkeella. Siitä ne paremmat unet sitten lähtivät. Petra Gergov-Koskelo, sosionomi (YAMK) -opiskelija Lisätietoa Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportin linkki (STM:n raportteja ja muistioita 2012:21.)
Olisiko asuinaluedemokratiasta apua köyhyysongelmiin?
Köyhyys on ilmiö, johon ei tunnu löytyvän ratkaisua. Köyhyyttä voi määritellä subjektiivisesti tai objektiivisesti. Länsimaissa asuva ihminen voi pitää itseään köyhänä, vaikka hänellä on kymmenkertaisesti rahaa verrattuna Afrikan slummissa asuvaan ihmiseen. Suomessa asuvan ihmisen köyhyyttä voidaan kuvata suhteelliseksi, kun puolestaan afrikkalaisen köyhyys on luonteeltaan absoluuttista. Monen mielestä voi olla moraalitonta tai itsekästä puhua länsimaisten ihmisten köyhyydestä, kun maapallolla on paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään – ei ruokaa, ei vaatteita, eikä asuntoa. Silti suhteellinen köyhyys on yhtä todellista sille, joka sitä kokee. Köyhyys ei ole laiskuudesta kiinni Stephen C. Smith kertoo kirjassaan Ending Global Poverty – A Guide to what works millaisia köyhyysloukut nyky-maailmassa ovat. Hänen mukaansa syyt köyhyyteen ovat pääosin rakenteellisia, eikä yksilö siksi pysty yksin niitä selättämään. Köyhät tarvitsevat siis yhteisöllistä tukea ja yhteiskunnallisia rakenteita jättääkseen köyhyysloukut taakseen. Smithin mukaan köyhyys on mahdollista selättää. Hänen mielestään siihen tarvitaan kahdeksan ”avainta”. Niistä mikään ei yksin riitä, mutta niitä yhdessä käyttämällä köyhyys voitaisiin yhden sukupolven kuluessa poistamaan maapallolta. Nämä avaimet ovat: 1. Aikuisten terveydestä ja ravinnon saannista huolehtiminen (mistä seuraa se, että he jaksavat tehdä töitä ja lasten ei tarvitse työskennellä, vaan lapset voivat kasvattaa osaamistaan) 2. Peruskoulutus (seurauksena riippumattomuus ja pääoman kasvu) 3. Luotto ja vakuutus työtä tekeville 4. Pääsy toimiville markkinoille ja mahdollisuudet hankkia varallisuutta 5. Pääsy teknologian hyödyille (tuotantoa voidaan tehostaa) 6. Pysyvä ja vakaa ympäristö (kestävän kehityksen varmistaminen) 7. Yksilön henkilökohtainen voimaantuminen (ja vapautuminen hyväksikäytöstä) 8. Yhteisön voimaantuminen tai valtaistuminen (tehokas osallisuus maailmassa myös laajemmin). Suomalainen köyhyys Onko suomalainen köyhyys samanlaista kuin Smithin kuvaukset globaalista köyhyydestä? Voiko näitä edes verrata? Suomessa käydään tällä hetkellä kiivastakin keskustelua siitä, pitäisikö kaikille ihmisille turvata perustulo. Osa perustulon vastustajista näkee, että perustulon käyttöönotto heikentäisi ihmisten halua työntekoon ja yhteiskunnan verovaroilla ”siipeily” lisääntyisi entisestään. Perustulon puolustajat toivovat perustulon olevan vastaus toimeentulotuilla elävien ihmisten köyhyyteen. Ottamatta kantaa perustuloon sen enempää, haluaisin nostaa näkyville köyhyyden monimutkaisen ongelmavyyhden. Köyhyys on rahattomuutta, mutta se on paljon muutakin: osattomuutta ja syrjäytyneisyyttä yhteiskunnan palveluista ja toiminnoista, terveyseroja ja tietämättömyyttä. Pelkkä rahan lisääminen yksilöille ei ratkaise köyhyysongelmaa. Smith puhuu kirjassaan asioista ja ilmiöistä, jotka ovat yleisiä absoluuttisen köyhyyden alueilla. Eroosiota, sotia, kielitaidottomuutta tai lasten työssäkäyntiä ei Suomessa onneksi esiinny. Kuitenkin aikuisten terveys ja ravinnonsaanti sekä yksilöiden ja yhteisöjen voimaantuminen ovat ilmiöitä, joihin voisi suomalaisessa yhteiskunnassa enemmän kiinnittää huomiota. Hyvin tyypillistä on, että rahattomuus johtaa ruokavalioon, joka ei ole terveellinen. Terveyteen kuuluu myös mielen hyvinvointi. Köyhän ruokavalioon saattaa kuulua päihteiden liikakäyttöä, jolla haetaan sisältöä arkeen ja sosiaalista hyväksyntää. Sairastavuus lisääntyy, mutta lääkäreihin tai lääkkeisiin ei ole varaa. Entä sitten voimaantuminen? Ihmisen on tärkeä kokea osallisuutta ja arvokkuutta omana itsenään, omassa yhteisössään. Toimettomuus ja neljän seinän sisälle jämähtäminen eivät edistä kenenkään hyvinvointia vaan pikemminkin pahentavat syrjäytyneisyyttä ja kynnys lähteä toimintaan tai työhön kasvaa. Riski päihteiden käyttöön puolestaan lisääntyy. Kun ihminen kokee voimattomuutta, tunnetta, ettei hän pysty vaikuttamaan elämäänsä, hän ei jaksa yrittää sinnitellä köyhyyttä vastaan. Smith sanoo kirjassaan, että ”Poverty and powerlessness are two sides of the same coin.” (Köyhyys ja voimattomuus ovat saman kolikon kaksi puolta.) Mitä tehdä? “Empowering the poor also frees them to innovate, to envision new possibilities, to become more productive, to find new ways to solve problems, and to form productive, cooperative relationships with others to achieve shared goals” (Smith 2005, 43). Voisiko vastauksena olla alueyhteisötyö – yhteisöjen innostaminen ja voimauttaminen? Helsingissä on käynnissä Demokratia-hanke, jonka tarkoituksena on parantaa kaupunginosien viihtyvyyttä ja asukkaiden osallisuutta. Sen tavoitteena on edistää kaupunkilaisten vaikuttamismahdollisuuksia. Esimerkiksi Helsingin Malminkartanossa viihtyvyyttä pyritään parantamaan kohentamalla alueen siisteyttä ja turvallisuutta. Kuitenkin jotain tuntuu puuttuvan. Tai itse asiassa paljonkin. Ensinnäkin tiedotus. Kuinka moni on kuullut näistä demokratia-hankkeista, joita on kymmenen ympäri Helsinkiä? Ei ilmeisesti monikaan, sillä hankkeen nettisivuille on tähän mennessä tullut neljä kommenttia. Ja toiseksi: Kaikkien osallisuus. Miten saadaan mukaan kaikki alueen ihmiset – ei vain niitä, jotka muutenkin osallistuvat kaikkeen toimintaan? Kuka kysyisi torin laidalla aamusta iltaan istuvalta miesporukalta, miten he haluaisivat osallistua alueensa kehittämiseen? Kuka soittaisi ovikelloa ja ottaisi alueen kehittämiseen mukaan myös vanhukset, jotka eivät enää uskalla poistua asunnostaan, koska pelkäävät kaatumista? Entä lapset päiväkodissa ja nuoret kouluissa? Entä ne, jotka eivät puhu kunnolla suomea tai eivät osaa käyttää tietokonetta? Miten heitä kuullaan, osallistetaan ja voimautetaan? Aluetta, osallisuutta ja ihmisten vaikutusmahdollisuuksia ei voi kehittää niin, että huono-osaisimmat tai heikommassa asemassa olevat jätetään toiminnan ulkopuolelle. Se vain entisestään polarisoi alueen ihmisten hyvinvointi- ja tyytyväisyyseroja. Sosionomina näkisin tällaisissa hankkeissa todella paljon potentiaalia myös köyhyyden selättämiseksi. Siksi onkin todella harmillista, jos tällaiset mahdollisuudet jäävät käyttämättä tai jos toiminta vain pahentaa syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten ulkopuolisuuden kokemusta. Satu Kinnunen, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Helsingin Demokratia-hanke Smith, Stephen C. 2005: Ending global poverty. A guide to what works. Palgrave Macmillan, England.
Liian suuria päätöksiä liian varhain: Miksi yhteiskunta ei kannusta nuoria oman tulevaisuutensa huolelliseen suunnitteluun?
"Mä en vieläkään 24-vuotiaana tiedä, mitä haluaisin tehdä, niin miten mä olisin silloin muka tiennyt." Vuoden 2013 alussa voimaan tullut nuorten yhteiskuntatakuu eli nuorisotakuu painottaa toisen asteen koulutuksen tärkeyttä. Nuorisotakuuseensisäänkirjoitettu koulutustakuu pitää sisällään lupauksen siitä, että "jokaiselle peruskoulun päättäneelle taataan koulutuspaikka lukiossa, ammatillisissa oppilaitoksissa, oppisopimuksessa, työpajassa, kuntoutuksessa tai muulla tavoin. Koulutustakuu toteutetaan luomalla jokaiselle peruskoulun päättävälle tosiasialliset mahdollisuudet siirtyä välittömästi jatkokoulutukseen." Nuorisotakuussakorostetaan sitä, kuinka ensiarvoisen tärkeää on siirtyä mahdollisimman nopeasti perusasteen päätyttyä jatkokoulutukseen. Kavereiden imussa … Tavoite on kaunis (joskin koulutuspaikka kuntoutuksessa tai työpajalla kuulostaa jokseenkin oudolta), mutta logiikka taustalla ontuu. Neljäsosa toisen asteen koulutuksessa keskeyttää aloittamansa opinnot joko kokonaan tai alaa vaihtaakseen. Keskeyttämisen syitä vertailtaessa painottuu nuoremmalla ikäryhmällä (15-18-vuotiaat) selvästi enemmän koulutusvalinnan epäonnistuminen. Keskeyttämiseen vaikuttavat myös nuorten omat kokemukset pakkoyhteishausta ja sen seurauksena tehdyt väärät valinnat, opiskeluun liittyvät epärealistiset odotukset ja näistä seuraavat motivaatio-ongelmat. Ihatsun ja Koskelan (2001) tutkimuksen mukaan pakkovalintojen seurauksena sitoutuminen opintoihin on heikkoa ja keskeyttämiset lisääntyvät. Peruskoulun päättövaiheessa valintoja tekevä nuori suuntaa helposti kavereiden imussa alalle, jonne muutkin hakeutuvat, vaikkei ala olisi ehkä itselle kaikkein sopivin. Nuorella ei välttämättä ole muodostunut riittävää näkemystä omista kyvyistään, taidoistaan ja ammattisuuntautumisestaan, tutkimuksessa todetaan. Ohjausta valintoihin Toisen asteen koulutuksen aloittavista lähes kolmanneksella on takanaan ainakin yksi vähintään toisen asteen tutkinto. Vielä useammalla on takanaan ainakin yksi keskeytynyt toisen asteen koulutus. Nuoren kannalta alan vaihtamisen jouheva mahdollisuus on mainio, mutta yhteiskunnan rahoissa tuplakouluttautuminen ja kesken jääneet opinnot kyllä tuntuvat. Nyt koulutustakuun myötä oppilaaksi ottamisen kriteereitä muutetaan siten, että juuri peruskoulun päättäneillä on etuajo-oikeus opintopaikkoihin. Tämä tekee alanvaihdon aiempaa vaikeammaksi. Nuoren olisi siis syytä osua koulutusvalinnassaan ensiyrittämällä napakymppiin! Ilman riittävää ohjausta tämä tuskin on mahdollista. Lehtori Marko Varjos kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastossa napakasti siitä, kuinka ammatillisesta peruskoulutuksesta ollaan nyt tekemässä enenevässä määrin vain ensimmäinen opiskelupaikka, nuorten päivähoitopaikka vailla ammatillisia tavoitteita. Varjos jatkaa, ettei tulevaisuuden miettiminen vasta ammattiopinnoissa ole tavoiteltava tila. Näin on kuitenkin käynyt, eikä suunta ole oikea. Tutkimuksen mukaan vain kymmenen prosenttia ammatilliseen koulutukseen hakeutuneista uskoo opiskelevansa oikealla alalla. Suurimpana syynä nuorten kokemaan uravalinnan epävarmuuteen Salmela-Aro pitää peruskoulun riittämätöntä oppilaanohjausta. Riittämättömän ohjauksen seurauksena nuori ei saa kriittisessä vaiheessa tarpeeksi tietoa eri aloista eikä tukea koulutusalan valintaan. Kaksi vuosiviikkotuntia ohjausaikaa Nuorten yhteiskuntatakuussamainitaan peruskoulun ohjauksen riittävyyden olleen menneinä vuosina esillä useissa valtakunnallisissa työryhmissä. Merkittäviä muutoksia ei kuitenkaan olla saatu aikaan pohdinnoista huolimatta. Uudessa, 2016 voimaan tulevassa perusopetuksen tuntijaossa oppilaanohjauksen vuosiviikkotuntien määrä on yhä se samat kaksi, kuten aiemminkin. Oppilaanohjauksen tavoitteissa mainitaan seuraavaa: "Oppilaalle tulee järjestää henkilökohtaista ohjausta, jolloin oppilaalla on mahdollisuus keskustella opintoihinsa, koulutus- ja ammatinvalintoihinsa sekä elämäntilanteeseensa liittyvistä kysymyksistä. Oppilaalle tulee järjestää pienryhmäohjausta, jonka aikana hän oppii ryhmässä käsittelemään kaikille yhteisiä tai kunkin ryhmään osallistuvan opiskelijan henkilökohtaisia, muiden oppilaiden kanssa jaettavissa olevia ohjauksellisia kysymyksiä. Perusopetuksen päättövaiheessa oppilasta tulee ohjata ja tukea jatko-opiskeluvalinnoissa sekä ohjata käyttämään opetus- ja työhallinnon sekä muita yhteiskunnan tarjoamia ohjaus-, neuvonta- ja tietopalveluita." Kuinkahan mahtavat tavoitteet toteutua kahden vuosiviikkotunnin puitteissa. Aihetta kommentoineet Vamos Starttityöpajan nuoret kokevat, etteivät he ole peruskoulun jälkeen vielä valmiita päättämään omista koulutusvalinnoistaan eivätkä ammattihaaveet ole vielä muotoutuneet kovinkaan selkeiksi. He kokevat, että yhteiskunta odottaa heiltä tuottavuutta, ja mielellään mahdollisimman pian heti peruskoulun jälkeen. Nuoret ahdistuvat erilaisten mahdollisuuksien valinnanpaljouden edessä eivätkä koe olleensa niin nuorina valmiita tietämään, mitä haluavat tulevaisuudelta. Suuri osa ei tiedä vieläkään, vaikka peruskoulusta on jo useampi vuosi. Miten tehdä valintoja? Yksi nuorista kiteytti niin hyvin valinnanvaikeuksien ytimen, että haluan siteerata hänen kommenttiaan kokonaisuudessaan: "Kun ihmiset kasvavat teineistä nuoriksi aikuisiksi he eivät oikein tiedä, mitä pitäisi tai mitä he haluaisivat tehdä. Jos vaihtoehtoja on vähemmän on valintoja helppo tehdä, mutta jos valinnanvaraa on liikaa, eivät ihmiset valitse mitään. Jos ajattelen vaikka omia mahdollisuuksia, voisin mennä lukioon, ammattikouluun, yliopistoon, ammattikorkeakouluun, oppisopimuskoulutukseen, perustaa oman yrityksen, mennä töihin, voisin jäädä kotiin makaamaan sosiaalituelle, voisin tehdä mitä vain, mutta ei ole mitään, mitä pitää tehdä. Jos olisin syntynyt 100 vuotta sitten ei tarvitsisi tehdä valintoja. Vaikka valinnanvapaus on lisääntynyt, tuki ei ole lisääntynyt samassa suhteessa. Kun peruskoulu, amis tai lukio loppuu, monella on vaikeuksia tietää mihin siitä lähtisi, on tyhjän päällä. Ja se on asia, johon ei paljon koulussa valmisteta. Opo neuvoo kyllä, jos tietää mitä haluaa, mutta sitä ei opeteta, että mistä tietää, mitä haluaa, miten tehdä valintoja." Pohditaan nuorten kanssa ryhmissä! Varjos peräänkuuluttaa kymppiluokkia ja ammattistartteja, joissa tulevaisuuttaan voi miettiä rauhassa. Samaa mieltä ovat myös Starttityöpajan nuoret. He kokevat pakkoyhteishaun turhana pakkona, jos ei vielä tiedä, mitä elämältä haluaa. Usealla on jäänyt toisen asteen koulutus kesken siksi, ettei päässyt sinne minne halusi. Vaihtoehdot olivat usein ei mitään tai pakko mennä. Epäkiinnostavakin koulutus aloitettiin, sillä se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin ei mitään. Nuoret kokevat, ettei yhteiskunnan pitäisi painostaa ihmisiä hakemaan johonkin vain siksi, että pitää hakea. He toivovat enemmän sellaisia vaihtoehtoja, joissa voisi miettiä pitkällä aikavälillä tulevaisuuttaan, enemmän kymppiluokkia, ammattistartteja, valmentavaa koulutusta ja ihan uusiakin toimintamuotoja. He haluavat pohtia tulevaisuuttaan ryhmässä yhdessä muiden kanssa. Ihminen pystyy yhdessä muiden kanssa ja muiden kautta löytämään itsensä ja vastaukset ongelmiinsa. Kuten yksi nuori totesi, tällaisia asioita ei voi parhaiten ratkaista antamalla ihmiselle pieni lehtinen, jossa lukee, miten ongelmat ratkaistaan. Nuoret ideoivat ryhmämuotoista kolmas sektori meets koulu -tyyppistä toimintaa, jossa voisi tulevaisuuden miettimisen ohella myös opiskella. Myös yläasteelle ideoitiin opotuntien pohjalta kursseja, joissa pienryhmissä voisi pitkällä aikavälillä pitkin yläastetta miettiä tulevaisuutta yhdessä samojen ihmisten kanssa. Ideat siitä, mitä haluaa tehdä olisivat hautumassa pidemmän aikaa, eikä tulevaisuuttaan alkaisi miettiä vasta ysiluokalla. Silloin on jo kiire. Mielekästä toimintaa Toisen asteen koulutuksen pakkoyhteishaun sijaan yhteiskunnan tulisi kannustaa nuoria hakeutumaan valmentaviin ja ohjaaviin koulutuksiin, työpajoihin tai muuhun toimintaan, jossa tulevaisuuttaan voi rakentaa kaikessa rauhassa. Starttityöpajan nuorten mielestä pitäisi olla enemmän kannustusta pitää välivuosi. He kokevat, että välivuosi ja muut vaihtoehdot nähdään liian usein epäonnistumisena, vaikka olisi hyvä, että voisi käyttää koko vuoden siihen, että tutustuisi eri oppilaitoksiin ja työpaikkoihin. Sen lisäksi, että suurin osa nuorista ei ole kypsiä päättämään sitä, mitä he haluavat tehdä kymmenen vuoden kuluttua, osa heistä kaipaa tukea ammatinvalinnan lisäksi myös muuhun arjen ja elämänhallintaan sekä minäkuvan ja identiteetin selkiyttämiseen. Paitsi ohjausta ja neuvontaa tulisi lisätä nuorten mahdollisuuksia mielekkääseen toimintaan, jossa omaa minuuttaan ja tulevaisuuttaan saa vielä rakentaa kaikessa rauhassa ilman paineita siitä, että elämän suuria päätöksiä täytyisi tehdä itse vielä keskeneräisenä. "On vaikea lähteä juoksemaan, jos ei tiedä, mihin suuntaan pitäisi juosta. Sanotaan vaan että tee, muttei anneta mitään ohjeita." Eeva Piha, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa alla olevista linkeistä Nuorten yhteiskuntatakuu Vamos Starttityöpaja Ihatsu-Koskela: Perusopetuksen opetussuunnitelma Opintojen keskeyttäminen
Vastaavan koulukuraattorin kelpoisuus uudessa oppilashuoltolakiehdotuksessa
Hallitus on tehnyt lakiesityksen oppilas- ja opiskelijahuoltolaiksi. Laki pyrkii parantamaan koululaisen ja opiskelijan oppilashuoltopalveluja. Kommentoin tässä vain esityksen yhtä asiaa. Hallituksen esityksen mukaan kuntien tehtävänä olisi jatkossa järjestää myös vastaavan kuraattorin palvelut. Tehtävä on kunnille uusi ja tehtävän hoitaminen edellyttäisi nykyisen kelpoisuuslain mukaista sosiaalityöntekijän tutkintoa. Ja kuten tiedämme sosiaalityöntekijöistä on suuri pula kunnissa. On myös eriskummallista, että kelpoisuutta tällaiseen tehtävään ei olisi esim. sosionomi (Ylempi amk) -tutkinnolla. Tälläkin hetkellä ylempi amk-tutkintoa opiskelee useita jo nyt koulukuraattorin tehtävissä toimivia sosionomeja, jotka eivät siis olisi edes ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamisen jälkeenkään päteviä toimimaan vastaavan kuraattorin tehtävässä. Osaamista heillä siihen varmasti on ja motiivi kehittää kuraattorityötä. Yleensä he tekevät myös opinnäytetyönsä kuraattorin tehtäväalueisiin liittyen. He ovat jo tällä hetkellä erittäin hyviä koulun sosiaalityön asiantuntijoita. Miksi tässäkään ei haluta tunnustaa sosionomi ylempi amk- tutkinnon suorittaneiden osaamista koulun sosiaalityön tehtäviin? Sirkka Rousu, sosionomi ylempi amk-tutkinnon yliopettaja
KOULUSTA KIELTÄTYVÄ NUORI TARVITSEE LÄSNÄ OLEVAN AIKUISEN
Nuoren jääminen pois koulusta on merkki siitä, että hänen elämässään eivät kaikki asiat ole kohdallaan. Koulupoissaoloihin on aina jokin syy ja siksi toimenpiteet nuoren auttamiseksi on aloitettava heti. Perhe, koulu ja muu lähiympäristö muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jonka keskinäisellä yhteistyöllä ja vuorovaikutuksella voidaan vaikuttaa nuoren käytökseen ja koulumotivaatioon. Nuori tarvitsee tuekseen aikuisen, jolla on aikaa ja jolta voi saada konkreettista apua. Koulusta kieltäytyminen ei ole vain nuoren ongelma vaan huomiota on kiinnitettävä myös ympäristön toimintaan. Umpikujaan menneessä tilanteessa nuoren lisäksi tukea tarvitsevat usein myös vanhemmat. Koulusta kieltäytyminen Kearney (2008) määrittelee kouluhaluttomuuden lapsen tahdosta riippuvaksi, vaiheittain eteneväksi koulusta kieltäytymiseksi tai sen välttelyksi, joka ei ole lintsaamista tai koulupelkoa. Nuori haluaa ehkä välttää kouluun liittyviä asioita ja tilanteita, jotka aiheuttavat hänessä ahdistusta, masennusta tai psykosomaattisia oireita, kuten kokeita, esitelmiä, ryhmätöitä, tiettyä oppituntia tai vuorovaikutusta muiden oppilaiden kanssa. Näiden nuoreen itseensä liittyvien tekijöiden lisäksi syy voi olla myös vanhempiin tai perheeseen liittyvissä tekijöissä, jolloin nuori voi hakea huomiota omilta vanhemmiltaan. Toisaalta nuori haluaa ehkä vain tehdä jotain mukavaa koulun sijaan. Joidenkin nuorten kohdalla koulunkäyntihaluttomuuteen vaikuttavat samanaikaisesti monet syyt. (Kearney 2008:463.) Pitkäaikaisilla koulupoissaoloilla on merkittäviä yksilöllisiä vaikutuksia nuoren kasvun, kehityksen ja tulevaisuuden kannalta, sillä ne lisäävät nuoren yksinäisyyttä ja syrjäytymisriskiä. (Aho & Laine 2004; Myrskylä 2010, Myrskylä 2011; Lämsä 2009.) Siksi nuoren ympärillä olevien aikuisten sekä kotona että koulussa tulee puuttua aktiivisesti nuoren koulupoissaoloihin. Aikuisten asenteet Koulusta kieltäytyvien nuorten vanhemmat tietävät yleensä poissaoloista, mutta eivät jostain syystä puutu niihin tai eivät saa nuorta lähtemään kouluun. Nuori puolestaan saattaa ajatella, että kukaan ei voi auttaa häntä tai mikä pahinta, että ketään ei kiinnosta. Jos nuori on menettänyt luottamuksensa aikuisiin, voi sen muodostaminen uudestaan viedä aikaa ja edellytyksenä on, että nuoren lähellä on joku luottamuksen arvoinen aikuinen. Koulusta kieltäytymisen taustalla vaikuttavia tekijöitä ovat heikkojen kotiolojen lisäksi koulun huono ilmapiiri, läsnä olevan aikuisen tuen puute sekä nuorten heikko osallisuus heihin liittyvissä asioissa. Vanhempien myönteinen ja kannustava suhtautuminen nuoren koulunkäyntiin ja sen merkitykseen nuoren elämässä on tärkeää. Koulun aikuisten asenteet puolestaan vaikuttavat siihen, miten vastaanottava koulun ilmapiiri on nuoren mielestä. Huolimatta nuorten aikaisemmista vaikeuksista ja teoista nuori on otettava koulussa vastaan ja luotettava siihen, että jatkossa asiat sujuvat paremmin. Aikuisten tulee olla aktiivisia nuorta kohtaan ja osoittaa olevansa kiinnostuneita hänestä. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva nuori ei kykene hoitamaan asioitaan aikuisten vaatimalla tavalla vaan tarvitsee tukea. Jos nuori unohtaa sovitun tapaamisen, tulee työntekijän tarjota uusi aika eikä odottaa, että oppilas välttämättä itse ottaa yhteyttä. Unohtunut aika saattaa nolottaa nuorta ja yhteydenotto tuntua vaikealta. Aikuisten käytöksellä, hyväksyvällä asenteella ja myönteisellä suhtautumisella nuoreen on vaikutusta siihen, että nuori alkaa nähdä itsensä ja koulunkäyntinsä niin tärkeänä itselleen ja muille että palaa kouluun. Myös aikuisten asenteet ja koulun ilmapiiri vaikuttavat siihen, millaisiksi nuoret kokevat osallisuutensa ja vaikutusmahdollisuutensa koulussa. Läsnä oleva aikuinen ja aikuisten keskinäinen yhteistyö Nuori tarvitsee elämäänsä ainakin yhden aikuisen, joka on kiinnostunut hänestä ja hänen asioistaan, jolta saa konkreettista tukea ja jonka kanssa voi miettiä tulevaisuuttaan. Nuori, jolla on koulunkäyntiin liittyviä ongelmia, tarvitsee tukea myös itsetunnon ja minäkäsityksen paranemiseen, tunteiden tunnistamiseen ja hallintaan sekä omaan elämänhallintaansa. Jos omat vanhemmat eivät jostain syystä voi olla nuoren tukena, voi saatavilla oleva aikuinen löytyä esimerkiksi koulusta tai läheiseltä nuorisotilalta. Nuoren kannalta tärkeintä on, että hänellä on riittävän pitkään lähellään aikuinen joka ei vaihdu koko ajan, ja joka auttaa esimerkiksi kouluun lähdössä tai rästiin jääneiden tehtävien ja kokeiden suorittamisessa. Läsnä olevan aikuisen tuen lisäksi on tärkeää, että koulusta kieltäytyvän nuoren kanssa toimivilla työntekijöillä ja muilla aikuisilla on selkeä työnjako, ja että he työskentelevät yhteistyössä ja samanaikaisesti. Tuen kohdistuessa samaan aikaan mahdollisimman monelle nuoren elämän alueelle voidaan nuoren ympärille rakentaa pysyvät tukirakenteet. Poissaoloihin keskittynyt työpari koulussa Joissakin kunnissa koulut työskentelevät tiiviisti yhteistyössä lastensuojelun kanssa tekemällä oppilaasta lastensuojeluilmoituksen, kun poissaolotunteja kertyy tietty määrä. Ennen lastensuojeluilmoitusta oppilaan asioita käsitellään koulun oppilashuoltoryhmässä, oppilas tapaa koulukuraattoria tai -psykologia ja myös vanhempia tavataan. Oppilas on voitu ohjata myös koulun ulkopuolisen tuen piiriin ja kouluun tulemista on yritetty helpottaa erilaisilla opetusjärjestelyillä. Nuoren elämä on tässä ja nyt, kotona, koulussa ja kaveripiirissä. Parhaiten nuorta voidaan tukea hänen omassa arkiympäristössään, joka koulupoissaoloista puhuttaessa on luonnollisesti koulu. Koulukuraattorit ja -psykologit, opettajista puhumattakaan, eivät nykyisillä oppilasmäärillään pysty tarjoamaan riittävästi tukea poissaolevalle nuorelle ja hänen vanhemmilleen. Kouluihin tarvitaan erityisopettajasta ja sosiaaliohjaajasta muodostuva poissaoloihin keskittyvä työparimalli, johon oppilashuoltoryhmä voi ohjata nuoren ja hänen vanhempansa. Tarvittaessa työparilla on mahdollisuus tehdä yhteistyötä nuorisotoimen, nuorisoaseman tai muiden koulun ulkopuolisten, mahdollisesti jo nuoren elämässä mukana olevien tahojen kanssa. Työparimallin avulla voidaan lisätä koulujen omia mahdollisuuksia tukea nuorta koulussa, ja sen avulla nuori saa rinnalleen aikuiset joiden puoleen kääntyä. Työparimallin tarjoama tuki myös vanhemmille voi vähentää tarvetta lastensuojelun työskentelylle. Koulupoissaoloja varten nimetyn työparimallin ajatus on sama kuin koulukiusaamiseen puuttuvissa toimintamalleissa, joissa kiusaamistilanteiden selvittämisestä vastaa koulussa oma työryhmä. Koulun keinoja puuttua poissaoloihin tulee kehittää enemmän oppilaan tarpeita vastaaviksi muuttamalla koulun toimintakulttuuria koulun sisällä ja suhteessa nuorten kanssa työskenteleviin koulun ulkopuolisiin tahoihin. Kaikkien niiden alojen koulutuksessa, jotka tähtäävät lasten ja nuorten kanssa työskentelyyn, tulee painottaa aikuisten hyväksyvän, aidosti kiinnostuneen ja osallistavan asenteen tärkeyttä nuoria kohtaan. Sen lisäksi on huomioitava kyky moniammatilliseen yhteistyöhön nuoren ja vanhempien kanssa työskenneltäessä, koska vain siten saadaan aikaan pysyviä muutoksia nuorten elämässä. Artikkelin kirjoittajan Liisa Pelkosen Metropolia ammattikorkeakoulun sosionomi (YAMK) tutkintoon kuuluvan opinnäytetyön aiheena olivat koulusta kieltäytyvät yläasteikäiset nuoret, joilla koulumotivaation puuttumiseen ei liittynyt oppimisvaikeuksia tai muita tutkimuksissa todettuja erityisiä syitä. Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää, millä toimenpiteillä nuoret oli saatu palaamaan kouluun ja oliko muutosta pyritty saamaan itse nuoriin vai nuoren lähiympäristöön. Tarkoituksen oli myös löytää poissaoloihin vaikuttavia taustatekijöitä. Tutkimusaineistona olleet koti- ja ulkomaiset interventiot kerättiin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla. Aineiston interventioissa toiminnan muutos liittyi lähinnä nuoren, vanhempien, koulun ja muiden toimijoiden, kuten projektityöntekijöiden sekä mm. nuoriso- ja sosiaalitoimen väliseen vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Aineiston interventioiden työmenetelmistä vain osa kuului kuntien tai kaupunkien pysyviin käytäntöihin. Interventiot olivat enimmäkseen eripituisia projekteja ja hankkeita, joiden ajaksi resursseja oli ohjattu koulupoissaolojen vähentämiseen. Aineistonhakuun liittyvien tekijöiden lisäksi havainto saattaa olla osoitus siitä, että nuorille ja perheille tarjottu tuki ei ole kunnissa pitkäjänteistä, vaan lyhytaikaisten hankkeiden ja projektien varassa. Liisa Pelkonen, sosionomi (Ylempi amk) opinnäytetyötä koskeva artikkeli Lähteet Aho, Sirkku & Laine, Kaarina 2004. Minä ja muut. Kasvaminen sosiaaliseen vuorovaikutukseen. 1.-3. painos. Helsinki: Otava. Lämsä, Anna-Liisa 2009. Tuhat tarinaa lasten ja nuorten syrjäytymisestä. Lasten ja nuorten syrjäytyminen sosiaalihuollon asiakirjojen valossa. Oulu: Oulun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Kearney, Christopher A. 2008. School absenteeism and school refusal behavior in youth: A contemporary review. Clinical psychology review 28 (2008) 451-471. Elsevier journal. Myrskylä, Pekka 2010. Taantuma ja työttömyys. TEM. Myrskylä, Pekka 2011. Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys. 12/2011. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö. Pelkonen, Liisa 2013. Kun nuori ei mene kouluun. Opinnäytetyö. Metropolia ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto.
SYRJÄYTTÄÄKÖ NUORIA RAKKAUDEN PUUTE VAI YHTEISKUNNAN KEHNOT PALVELUT?
Vai mistä on kyse? Työssäni oppilashuollon parissa olen paljon pohtinut tätä syrjäytymisen dilemmaa. Olen yrittänyt omasta perspektiivistäni käännellä ja väännellä tätä kysymystä ja päästä sen ytimeen. Työssäni lasten ja nuorten parissa havaitsen jatkuvasti, että tämän päivän lapset ja nuoret todella kaipaavat ihmistä, joka kuuntelee, joka hyväksyy, joka välittää ja luo turvan asettamalla rajat. Helsingin Sanomat kirjoitti 12.3.2013 olevan tavallista, että syrjäytynyt nuori on kertonut tarinansa 150-200 ammattiauttajalle. Eikö tämä ole älytöntä ja työskentelyotteissa jotain pahasti pielessä, että näin voi käydä? Kierre auttajalta toiselle kulkemisessa on lähtenyt todennäköisesti käyntiin jo päivähoitoikäisenä ja jatkunut edelleen koko peruskoulun ajan, kunnes painiskellaan ehkä jo isompien ja vaikeampien haasteiden kanssa - mukana kun ovat usein jo päihteet ja mielenterveyden ongelmat. Samassa lehtiartikkelissa (HS 12.03.13) Helsingin Diakonissalaitoksen tutkija Olli Alanen kertoo haastatelleensa 30: a nuorta syrjäytymiseen johtavista poluista. Näitä nuoria syrjäyttäviä tekijöitä hän toteaa olevan muun muassa: pallottelu palvelusta toiseen, ”ei toivotun asiakkaan” leima, yksinäisyys, kiusaaminen, masentuminen, peruskoulun kesken jääminen, alhainen itsetunto ja vähäinen itsekunnioitus, luottamuksen puute muihin ihmisiin, luottotietojen menetys, asunnottomuus. Alasen tutkimuksessa yhteisiä olivat kokemukset yksinäisyydestä, masennuksesta, kouluvaikeuksista ja kiusaamisista. Puolet tutkimusjoukosta koki itsensä epäonnistuneeksi. Nämähän ovat asioita, joiden täytyisi herättää jokainen lasten ja nuorten parissa työskentelevä ammattilainen. Mitä voimme tehdä toisin, jotta edellä mainituilta kokemuksilta vältyttäisiin tai niiden yli selvittäisiin? Herätkää! Täytyisi herättää meidät ammattilaiset, viranomaiset, palveluidentuottajat …mutta miksi vain meidät? Artikkelissa ei mainita sanallakaan näiden lasten ja nuorten vanhempia. Yleisemminkin olen havainnut olevan niin, että vanhemmuuteen kuuluvasta vastuusta ja tehtävistä vältetään puhumasta, ettei vain kukaan syyllistyisi. Onko niin, että yksin viranomaistaho ja erilaiset palvelut voivat pelastaa nuoren syrjäytymiskierteeltä? Jos nuori ei arvosta itseään ja luota kanssaihmisiin, missä ovat juuret sille? Eikö kyse ole viime kädessä välittämisen ja rakkauden puutteesta? Voimmeko me ammattilaiset työskentelyllämme korvata rakkauden ja välittämisen puutteen? Edellä kuvattujen taustatietojen valossa emme ainakaan ole kovin onnistuneet näinä ”rakkauden ammattilaisina”. Millä tavoin voimme ammattilaisina estää saman rakkauden ja välittämisen puutteen jatkumon seuraavien sukupolvien ollessa kyseessä? Oppilashuollossa työskentelevänä en voi olla kommentoimatta edellä mainittuun kiusaamisen kokemukseen. Miten voi olla mahdollista, että koulukiusaamisesta on tullut niin suuri halvaannuttava tekijä yhteiskunnassamme? Ketkä kiusaavat? Eivätkö ne ole heitä, joita itseä kiusataan esimerkiksi kodin piirissä jollakin tavalla, heitä joille ei ole tarpeeksi kerrottu, että toisia ei saa loukata ja kaltoin kohdella tai heitä, jotka eivät edes tiedä, että välittämistä voi ilmaista ihan yhtälailla kuin pahaa oloa? Päivähoidolla ja kouluilla on tärkeä tehtävä opettaa sosiaalisia taitoja ja toisten huomioonottamista, mutta aitoja rakkauden ja välittämisen kokemuksia sekä arvostusta lapsella ja nuorella on mahdollisuus saada vain läheisiltään. Sitä ei voi ulkoistaa perheiltä pois, vaan ennemminkin tehdä yhteistyötä ja kannustaa sekä tukea perheitä rakkauden ja välittämisen osoittamiseen. Tämän uskon olevan meidän ammattilaisten tehtävän. On yritettävä tuoda esiin lapsista ja nuorista kaikki se hyvä, mikä heissä on, ja kannustaa perheenjäseniä ja muita läheisiä välittämään toisistaan sanoin, puhein ja teoin, keinoja kaihtamatta. Katariina Mäki-Kokkila, sosionomi YAMK-opiskelija
Ajatuksia palvelukulttuurin muutostarpeista
Ihmisen onni ja muuttuva maailmamme Ihmisen onnellisuus on kiinni hyvästä tuurista ja sattumasta, niin kuin rulettipelissäkin. Kuitenkin, mielestäni tärkeintä onnessa ei ole onni sinänsä, vaan hetki, jolloin sen kokee. Lasten ja perheiden onnen etsimisen tarve ei ole muuttunut mihinkään vuosien saatossa, mutta ihmisten elämänkenttä on muuttunut, ja se on ollut voimakkaassakin muutoksessa viime vuosina. Kodin ihmissuhteet, perheiden verkostot ja yhteydenpitokulttuuri ovat olleet muutoksen kourissa. Myös julkisen sektorin palvelutuotanto on ollut muutosliikkeessä peruspalveluiden tuottamisesta palveluihin, jotka edellyttävät erikoisosaamista. Hölmöläisten hommaako? Julkisalan sosiaali- ja terveyspalvelualalla on vallinnut sektorijakoinen asiantuntija- ja ongelmakeskeinen työorientaatio, joka on pyrkinyt tuottamaan hyvinvointia satavuotisen historiansa aikana tehdasmaisella palveluiden tuotantonäkökulmalla. Tosin, aivan viimevuosina on sektorijakoisuuden rinnalle tuotu mm. tilaus/tuotanto -organisaatiota ja elämänkaarimallia julkisen sektorin organisaatiomalliksi. On mielenkiintoista nähdä, toimiiko nuo uudet tuulahdukset kuntarakenteessa, vai työllistävätkö virkamiehet vain toinen toisiaan? Hölmöläisten hommaako? Jokatapauksessa sektorirakenteisessa organisaatioissa on ollut haastavaa toteuttaa työntekijäverkostojen rajojen ylityksiä ja yhdessä tekemisen kulttuuria. Pulmat eivät ole liittyneet pelkästään resursseihin, lainsäädäntöön tai yhteistyön toteuttamiseen liittyviin näkökohtiin. Näiden lisäksi haasteena on ollut myös, kuinka saada asiakkaan omat verkostot mukaan yhteistoimintaan. Tulevaisuuden menestystekijät ja työkulttuurin muutostarve kuntapalveluissa Näyttää siltä, että palvelujärjestelmän kyky toimia hyvinvointia lisäävällä tavalla puuttumisen paikoissa kasvaa tulevaisuudessa. Työssä korostuu oikea-aikaisuus, yhteistyö, sekä tuen ja kontrollin sopivan balanssin löytäminen. Kuinka hyvin pystymme tulevaisuudessa vastaamaan tämän ajan tuomiin haasteisiin, on ratkaiseva menestystekijä kuntapalveluissa. Nykyinen tilanne on luonut tarpeen palveluiden kehittämiseen dialogiseen suuntaan. Yhteistyön tunnustelu, varhainen tukeminen ja puuttuminenkin, edellyttävät yhteyden syntymistä työntekijän ja asiakkaan vuorovaikutustilanteissa. Kuinka huolta käsitellään ja kuinka huolesta puhutaan? Vuorovaikutuksen onnistuminen on asiakastilanteen jatkon edistymisen kannalta merkityksellistä. On siis syntynyt tarve kouluttaa hyvinvointiammattilaisia dialogiseen työkulttuuriin. Juurruttamisen haasteet ja voimaannuttava työote Palvelujärjestelmämme kykyä vastata nykyisiin haasteisiin tulee kehittää pitkäjänteisesti ja prosessimaisesti. Projekteina toteutetut palveluiden ja hyvinvoinnin kehittämiset eivät ole ottaneet juurtuakseen arjen työkäytäntöihin. Palvelukulttuuriimme ja työorientaatioomme kohdistuu muutostarpeita, joista ainakin seuraava listaus antaa ajattelemisen aihetta: Tarve siirtyä ongelmakeskeisyydestä voimavarasuuntautuneeseen työotteeseen, tarve siirtyä dialogiseen palveluun, tarve siirtyä yksin työskentelystä verkostomaiseen työskentelyyn ja yhdessä tekemiseen, asioiden käsittelytapaan liittyvä muutostarve; esimerkiksi asiakkaan asioiden käsittely ilman asiakkaan läsnäoloa tai suostumusta, vain perustellusta syystä tai poikkeustapauksessa. Ja lopuksi vielä, oman toiminnan muuntelumahdollisuuksien tarve. Loppupeleissä vain omaa toimintaansa tai elämäänsä voi muuttaa. Jukka, sosionomi (Ylempi amk) -opiskelija
Suomen nuoret voivat entistä – paremmin
Aamujunassa Metron tekstiviestipalstaa lukiessa nuorten pahoinvointi on yleinen keskustelunaihe. Tämä keskustelu on selkeästi heijastusta myös siitä, minkälaista kuvaa mediassa osittain annetaan. Sosiaalialalla työskennellessä ei itsekään aina saa oikeanlaista kuvaa suomalaisten nuorten tilanteesta, vaan se voi vääristyä. Suomen nuorisoyhteistyö - Allianssi ry kokoaa kahden vuoden välein ”Nuorista Suomessa” - julkaisun. Julkaisu antaa selkeätä informaatiota suomalaisista nuorista, heidän elinoloistaan ja asemastaan. Raportti julkaistaan kahden vuoden välein ja se on ajankohtaisiin nuoria koskeviin tutkimuksiin pohjautuva. Ensimmäinen sarjaan kuuluva raportti on laadittu vuonna 2001 ja tuorein on vuodelta 2012. Viimevuosien trendi on, että nuorista enemmistön hyvinvointi on kasvanut. Laiskoiksi Suomen nuoria ei oikein voida katsoa, kiinnostus työhön ja koulutukseen ovat tilastojen valossa korkealla tasolla, niin kuin edellisissäkin Allianssin koonneissa. Kahdella kolmesta nuoresta on vaativan koulunkäynnin lisäksi jokin harrastus. Kaksi viidestä nuoresta olisi valmis lähtemään mukaan vapaaehtoistoimintaan, jos siihen on tilaisuus. Myös terveyteen liittyvä toiminta on kohentunut viimevuosina. Tupakoimattomien nuorten osuus on kasvanut selvästi 2000-luvun aikana. Nuorten viikoittainen alkoholinkäyttö on vähentynyt vuosituhannen taitteesta sekä peruskoululaisilla että lukiolaisilla. Täysin raittiiden nuorten osuus on sekin kasvanut. Kaiken kaikkeaan Suomen jalot nuoret ovat fyysisesti terveitä ja 15–24-vuotiaista yli 80 prosenttia kokee terveydentilansa hyväksi. Myös elinolosuhteet, kuten taloudelliset puitteet ja suhteet vanhempien kanssa ovat valtaosalla hyvät ja turvalliset. Kyllä, keskimäärin Suomen nuoriso voi entistä paremmin ja korkeatasoinen opetus- nuoriso- ja kasvatustyö tuottaa tulosta. Haasteena onkin, että verrattain pieni osa voi huonosti, mutta kuilu huonosti voivien ja tilastoissa hyvin voiviksi katsottujen nuorien välillä kasvaa. Vuoden 2011 lopussa 16–29-vuotiaita oli vajaa 950 000, tästä noin 50 000 katsotaan henkilöiksi, jotka eivät kykene toimimaan aktiivisina toimijoina yhteiskunnan tyypillisissä toiminnoissa, kuten opiskelussa tai työelämässä. Tämä noin 5 % nuorista katsotaan siis syrjäytyneiksi. Vähemmän mukavaa luettavaa Allianssi raportissa on myös se, että mielenterveysongelmien takia eläkkeelle siirtyy enemmän nuoria kuin koskaan, kannabiksen käyttö on lisääntynyt ja nuorisotyöttömyys kasvanut. Ulkopuolisuus ja työttömyys siirtyvät ainakin osittain sukupolvelta seuraavalle ja vanhempien alkoholinkäyttö aiheuttaa haittoja joka neljännelle suomalaisnuorelle. Selkeästi suurimmalla osalla nuorista kuitenkin asiat luistavat siis hyvin ja heillä on energiaa suorittaa opintonsa ja päästä työelämään. Nuorten, joilla on voimia ja keinoja hoitaa opintonsa ja työelämänsä riittävällä tasolla, tulisi toimia ikään kuin tienavaajina sekä ryhmähengen ylläpitäjinä. Kaikkien ei tarvitse tehdä yhtä paljon, eikä osata yhtä paljon. Yhteiskunnassa täytyy olla tilaa erityyppisille tekijöille eikä syrjään jättäminen ei ole perusteltua milloinkaan. Olemme seuranneet mediassa Tukholman vakavia, reilusti ylimeneviä nuorten ”mielenilmauksia”, - isoja mellakoita. Tukholmassa nuorten tulo-, koulutus- ja työttömyyserot ovat alueittain suurempia kuin Suomen pääkaupunkiseudulla. Esimerkiksi mellakoiden ytimenä olleen Husbyn kaupunginosan työttömyys on kaksi prosenttiyksikköä isompi kuin Tukholmassa keskimäärin. Tukholmassa nuorten välinen kuilu koulujen ja kaupunginosien välillä on syvä ja ylisukupolvista. Selkeästi alueille keskittynyt syrjäytyminen ei ole suomessa näin ilmeistä, eikä sitä saa näin pahaksi päästää. Jos nämä noin 50 000 syrjäytyneeksi katsottua nuorta sijoittuu enenemässä määrin samoille alueille, ei positiivista sosiaalista nostetta pääse syntymään ja syrjäytyminen syvenee. Vastuu lähimmäisestä ei keskity pelkästään aikuisikään, vaan myös nuoria tulee auttaa ymmärtämään mitä lähimmäisestä huolehtiminen on. Tätä asiaa voidaan edesauttaa hyvällä integraatiopolitiikalla, monimuotoisilla opetusryhmillä ja työvoimapoliittisella toiminnalla. On syytä tukea aivan junnusta asti myös harrastustoiminnassa ”kaikki osallistuu” – tyyppistä toimintaa. Meidän, nuoria koskevien asioiden kanssa työskentelevien ei pitäisi tyytyä vaan rypemään ajatuksessa, että nuorten haasteet lisääntyvät. On syytä miettiä, miten saattaa sitä energiaa ja paloa mitä suurimmalla osalla nuorista on, myös niihin viiteen prosenttiin. Tässä viidessä prosentissa on valtavasti potentiaalia, piilossa olevaa osaamista ja lahjakuutta sekä purkamatonta energiaa. Kuinka saadaan se ilo ja energia esiin? Johannes Saarinen Kirjoittaja toimii nuorten työpajatoiminnassa työpajakuraattorina ja opiskelee sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa.
Sosiaalialan työntekijä – yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ihmisoikeustaistelija!
Ammattietiikka työntekijän tukena Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ammattieettinen lautakunta on laatinut sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet. Ohjeisto perustuu kansainvälisen sosiaalityöntekijäjärjestö IFSW:n eettiseen ohjeistoon. Ohjeet tukevat ammatti-identiteettiä ja niiden avulla voidaan tehdä tunnetuksi ammatillisuuden periaatteita. Ammattietiikka ei ole yleviä sanoja ja arjen yläpuolelle nousevaa retoriikkaa, vaan ne puhuttelevat minua sosiaalialan työntekijänä, mutta myös kansalaisena nyky-Suomessa ja laajemmin muuttuvassa maailmassa. Kun pysähdyn pohtimaan eettisten ohjeiden todellista merkitystä ja siirrän ne käytännön työtilanteisiin, löydän vastauksia perimmäiseen kysymykseen miksi teen tätä työtä ja mikä sen merkitys on. Tämä lisää työssä jaksamistani ja hyvinvointiani. Toisaalta eettisten ohjeiden ja arkitodellisuuden yhteentörmäys voi joskus aiheuttaa turhautumista ja uuvuttaa. Niin tai näin, yhteiset eettiset ohjeet viestivät mielestäni sosiaalialan kehittyneisyydestä ja pyrkimyksestä tasa-arvoiseen ja oikeudenmukaiseen mukaiseen yhteiskuntaan. Eettiset ohjeet ja arki Eettisten ohjeiden keskiössä ovat ihmisoikeuksiin, ihmiselämän arvokkuuteen ja ihmisarvoon liittyvät periaatteet. Tarkastelen muutamia eettisiä toimintaperiaatteita ja niiden toteutumista arjen työtilanteissani aikuisten asiakkaiden parissa ohjaavassa koulutuksessa ja ammatillisessa kuntoutuksessa. Itsemääräämisoikeus Ammattilaisen on omista arvoistaan ja elämänvalinnoistaan riippumatta kunnioitettava ja edistettävä asiakkaansa oikeutta tehdä omat valintansa edellyttäen, että tämä ei uhkaa muiden oikeuksia tai oikeutettuja etuja. Täysivaltainen asiakas on vastuussa omista valinnoistaan ja niiden seurauksista. (Talentia 2005) Oma näkemykseni asiakkaalle soveltuvasta ratkaisusta on usein ristiriidassa asiakkaan näkemyksen kanssa. Asiakas saattaa haluta työharjoittelun avulla kokeilla alaa, joka ei sovellu hänen terveydentilalleen tai ei edistä hänen työllistymistään. Toisaalta, yrittämisen ja erehtymisen kautta voi tapahtua oppimista, joka kehittää itsetuntemusta ja lisää hallinnan tunnetta. Osallistumisoikeus Ammattilaisen on edistettävä asiakkaansa sen kaltaista osallisuutta, joka lisää hänen mahdollisuuksiaan vaikuttaa elämäänsä koskeviin päätöksiin ja toimiin. (Talentia 2005) Ohjaavan koulutus ja kuntoutustoiminta perustuu vahvasti tälle eettiselle toimintaperiaatteelle. Osallistumisoikeus konkretisoituu varsinkin vammaisten henkilöiden kohdalla. Työnteon, koulutuksen, itsenäisen asumisen ja vapaa-ajan mahdollistaminen kaikille on tärkeä ihmisoikeuskysymys. Joskus aloitetaan pienin askelin; nuoren asiakkaan omat verkkopankkitunnukset tai opiskeluun tarvittavat apuvälineet edistävät molemmat asiakkaan osallisuutta. Oikeus tulla kohdatuksi kokonaisvaltaisesti Ammattilaisen on pyrittävä ottamaan huomioon asiakkaansa kaikki elämänalueet ja kohtaamaan hänet paitsi yksilönä myös osana perhettään sekä osana ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa. (Talentia 2005) Myös tämä toimintaperiaate on mukana päivittäisessä työssäni. Esimerkiksi asiakkaan ammatillista suunnitelmaa laadittaessa pyritään huomioimaan tämän perhetilanne ja muut työllistymiseen vaikuttavat asiat; millainen työaika soveltuu pienten lasten vanhemmalle, entä millaista tukea työnantaja voi saada osatyökykyisen henkilön palkkakustannuksiin? Aloittakaamme keskustelu! Sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet ovat siirrettävissä moneen toimintaan, työskenneltiinpä sitten päiväkodissa, ikääntyneiden parissa, aikuisten psykososiaalisessa ohjaustyössä tai vammaistyössä. Jokaisen sosiaalialalla työskentelevän tulisi pohtia eettisiä näkökulmia arjessaan. Niistä pitäisi keskustella työpaikoilla, työn ohessa, kehityskeskusteluissa ja kahvitauoilla. Muuttuvassa maailmassa ja pirstaloituneissa toimintaympäristöissä tulee palata perusasioiden äärelle; mistä on ihmisyydessä kyse ja miten voimme rakentaa parempaa tulevaisuutta yhdessä. Mahtipontista ja naiivia ehkä, mutta sosiaalialan työntekijänä haluan ottaa ensimmäisen askeleen. Tuletko mukaan? Kaisa Priiki, sosionomi (Ylempi amk) -opiskelija Lisätietoa Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityö: Luku 3: Sosiaalityön arvot ja etiikka. Helsinki: Gaudeamus University Press. Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry. Ammattieettiset ohjeet. Arki, arvot, elämä.
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto