Musiikin reseptiohistoria on tutkimussuuntauksena kiinnostunut siitä, miten säveltäjää tai hänen teoksiaan on tulkittu, millaisia mielikuvia sävellyksistä on luotu julkisuuteen ja millaisia merkityksiä niille on annettu historian eri vaiheissa. Yleensä lähtökohtana on teoksen saama vastaanotto omana syntyaikanaan, ja sen päälle rakennetaan historian saatossa syntyneet erilaiset tulkinnat, painotukset tai kerrostumat. Näiden avulla saadaan esiin mahdollisimman kattava teokseen liitettyjen aspektien kokonaisuus, ja parhaimmillaan voidaan riittävällä aineiston antamalla arvovallalla arvioida teoksen historiallista merkitystä.[i]
Reseptiohistoriassa keskitytään usein siihen, millaisia luonnehdintoja teokseen tai sen tekijään on liitetty eri aikoina. Pyrkimyksenä on rekonstruoida tietylle aikakaudelle tai yhteisölle tyypillistä kollektiivista tajuntaa, stereotypioita, arvostuksia ja mieltymyksiä. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen tutkimuksen (2005) Pohjoismaiden ja Baltian Wagner-reseptiosta 1800-luvulla, oman artikkelini (2008) Melartinin Aino-oopperan vastaanotosta kautta aikojen tai Ruth-Maria Gleissnerin (2002) väitöskirjan Jean Sibeliuksen reseptiosta natsi-Saksassa.
Se, mitä teoksesta on milloinkin nostettu esiin, kertoo myös musiikin yhteiskunnallisuudesta. Taideteos ei synny tyhjiössä, vaan sen vastaanottajat ja siitä kirjoittavat toimivat tietyssä historiallisessa tilanteessa, jonka arvot voivat tiedostamattakin vaikuttaa reaktioihin. Tutkimusaineistona voi olla monen tasoisia dokumentteja: tekijän autenttisia muistiinpanoja, kirjeitä ja merkintöjä, kuulijoiden kirjallisia luonnehdintoja vaikkapa päiväkirjanlehdillä, julkisia sanoma- ja aikakausilehtien arvosteluja tai historiateokset ja tutkielmat.
Tässä blogimerkinnässä tarkastelen sitä, mitä Einojuhani Rautavaaran oopperasta Auringon talo on kirjoitettu ja mitä asioita nostettu esiin sen 30-vuotisen esitys- ja levytyshistorian aikana.
Kantaesityksen arvostelu 1991
Einojuhani Rautavaara sävelsi emigranttiooppera Auringon talon vuonna 1990. Sen ensiesitys oli Lappeenrannassa 1991, ja Veijo Murtomäki kirjoitti siitä laajan arvostelun Helsingin Sanomiin (27.4.1991). Jo otsikkoon ”Muistojen kultaama talo. Einojuhani Rautavaara on löytänyt omimman musiikkialueensa: elegantin lauletun draaman” Murtomäki on pystynyt kiteyttämään kolme olennaista elementtiä. Oopperan keskeinen sisältö on eläminen muistoissa, Rautavaara on onnistunut oopperamusiikin säveltäjänä löytämään omimman ilmaisumuotonsa ja teos on tyylikkäästi toteutettua laulettua draamaa.
”Rautavaara on muotoillut kokonaisuuden miellyttävän helposti ja keveästi”, Murtomäki toteaa ja jatkaa: ”Auringon talossa ei yritetä liikaa, Rautavaara on vain tehnyt sen mitä aihe vaati.”
Ja katso: oopperan kevyt, unenomainen hengitys ottaa valtoihinsa. Tähän näytelmään uppoaa vääjäämättä sisään.
Myös musiikin tyylilajin yhtenäisyys ihastuttaa HS:n kriitikkoa. Toki oopperasta löytyy musiikillisia tyylikerrostumia, kun vanhojen naisten maailmaa kuvataan ”hellyttävän nostalgisesti soivalla, rautavaaralaisittain uusklassisella akordikudoksella”, ”syntetisaattori soi uneen vaivuttaessa”, tytöt pietarilaisessa nuoruudessaan kuvattuna ”saavat taustakseen minimalistisen, leikkeihin ja peleihin viittaavan sointikentän” ja vuosisadanvaihteen ”raukeaa tanssirytmiä käytetään salonkien menneen charmin ilmentämiseen”. Moukkamaisen asianajajan käytöstä ”luonnehditaan junttimelodialla.”
Silti Rautavaara on säveltänyt kauttaaltaan inspiroitunutta, sisäisesti kiinteää ja yksilöllisesti löydettyä uutta tonaalista musiikkia. ”Teoksen pateettisuudesta ja uhosta vapaa melos elää jo aika ajoin omassa kauneuden maailmassaan. Vanhojen neitien duetto oli vokaalisessa täyteydessään oopperan ihastuttavinta antia”, Murtomäki vielä lisäsi kantaesitysarvioonsa.
Helsingin-esityksen vastaanotto 1992
Auringon talo esitettiin samana produktiona vanhassa Kansallisoopperassa, nykyisessä Aleksanterin teatterissa vuotta myöhemmin. Helsingin Sanomien arvostelijana oli nyt laulumusiikkiin ja oopperan psykoanalyyttisiin aspekteihin erikoistunut kriitikko Hannu-Ilari Lampila. Hän kiinnitti huomiota teoksen minimalistisiin aineksiin, kun ”vanhat neidit toistavat loputtomasti samaa iänikuista, surullista duettoaan, joka ilmentää heidän nostalgista, nykyhetkelle täysin vierasta tajunnantilaansa.” Tuota tekniikkaa hänen mukaansa käytetään juuri minimalistisissa oopperoissa, joskin musiikin tempo on Rautavaaran teoksessa paljon hitaampi: yläluokan tyyli vaati tiettyä arvokasta rauhallisuutta. Sen sijaan, kun Thiessin iäkkäät sisarukset muuttuvat oopperassa nuoriksi pietarilaisneitosiksi, heidän ”murheellisesti haalistunut duettonsa saikin alkumuotonsa: se kirkastui ja keveni haaveellisen onnelliseksi ja keinuvaksi.”
Sekä Murtomäki että Lampila katsovat, että Auringon talossa aika-ajattelu, eräänlainen aikamatkailu tai menneen ja nykyisyyden yhdistäminen on Rautavaaraa tyypillisimmillään: olennainen osa itse draamaa, sen perusidea ja olemuksellinen ydin. Säveltäjä tarkastelee ja tutkii tässä, kuten aiemmin Thomaksessa ja Vincentissä, aikaa synkronisesti, ei lineaarisesti. Auringon talo tapahtuu Littoisten talossa, Solgårdenissa, viimeisiä päiviään viettävien emigranttisisarusten mielissä.
Eletään vuotta 1987, mutta unessa vuoden 1917 tapahtumat koetaan uudelleen – ja draaman umpeutuessa molemmat ajat ovat kokemuksellisesti yhtä,
Murtomäki kiteyttää. Lampila kuitenkin huomauttaa, että vanhat neidit vihkisivät oopperassa kuulijansa omaan pohjattomaan ikäväänsä turhankin tehokkaasti, ellei ”muistojen ja todellisuuden kontrasti toisi surkeuden lisäksi mukaan myös farssia ja tragikomiikkaa.” Kahden pojanvintiön kouluttaminen lakeijoiksi paljastaa lopullisesti neitien elämäntyylin ja luokkaylpeyden naurettavuuden.
Lampila tuo esiin, miten Rautavaaran partituurin lähtökohtana on moderni sävellystekniikka, 12-sävelrivi, jonka pohjalta hän kuitenkin ”kehittää tonaalisesti soivaa menneen ajan ja muistojen musiikkia. Sävelet virtaavat ja pyörivät kehässä, menneisyyden vankeina.” 12-säveltekniikan ja tonaalisuuden yhdistäminen on Rautavaaralle yleensäkin luonteenomaista sävellystekniikkaa.
Pakomatka lauluhurmioon: arvio Auringon talon levytyksestä
Kymmenisen vuotta kantaesityksen jälkeen Mikko Franck ja Oulun kaupunginorkesteri tekivät tästä oopperasta levytyksen. Hannu-Ilari Lampila kirjoitti siitä erittäin myönteisen arvion, ja otsikoi jutun paljon puhuvasti ”pakomatkaksi lauluhurmioon”. Kriitikon mukaan ollakseen pienimuotoinen ooppera Auringon talo vaatii paljon kauniita ääniä, jotka sopivat täydellisesti yhteen. Ja tässä levytys onnistui:
Se on täynnä ennen kaikkea kauniiden naisäänten leijailevaa ensemblehurmiota, joka tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja pysähdyttävän ajan kulun.
Koloratuurisopraano Anna-Kristiina Kaappola ja mezzo Raija Regnell esittävät levytyksessä vanhoja sisaruksia, ja ”heidän sointuvissa äänissään on sen verran surua ja ahdistusta, että ne erottuvat siitä valoisasta, viattomasta raikkaudesta, joka puhkeaa tyttömäisen spontaanisti nuoren Eleanorin ja Irenen, sopraanoiden Mia Huhdan ja Helena Juntusen, laulussa.”
On tunnettua, että Mikko Franck on vihkiytynyt syvälle Rautavaaran musiikkiin. Lampilan mukaan se näkyy levytyksessä muiden muassa siinä, että hänellä on taito loihtia esiin suggestiivisesti menneen maailman muistikuvien mystinen virta. ”Levyä kuunnellessa on itse kunkin helppo eläytyä siihen mielentilaan, jossa nykyhetki katoaa näköpiiristä ja muistojen kipeänsuloinen, mutta samalla pakkomielteenomaisesti jähmettävä aaltoilu täyttää tajunnan”, Lampila arvioi ja jatkaa: ”Franck löytää itsestään selvästi soitinnuksen pienet detaljit, jotka luovat Auringon taloon niin ironiaa kuin magiaakin. Pienemmät ja suuremmat sointišokit rikkovat neitien haavekuplat ja tiputtavat kerronnan arjen koomiselle tasolle.
”Todellisuuspako, haaveiden ja muistojen maailma, on Rautavaaran tragedia buffassa myös portti laulun juhlaan”, Lampila kokoaa yhteen teoksen ja sen levytyksen ansiot. Sen sijaan hän ei mainitse arvostelussaan sitä, että levyn esittelyvihkosessa teosesittelyn on kirjoittanut Rautavaara itse. Se saattoi olla itsestäänselvyys tuolloin, kun säveltäjä oli elossa ja tunnettu siitä, että hän kirjoitti ilmeisen mielellään. Nykypolville tällainen säveltäjän omakätinen teksti on kiinnostava näkökulma teokseen. Esittelytekstin teemoja on näkyvillä myös Rautavaara & Franck -kirjassa (2006), joskin hieman hajalleen ripoteltuna.
Esityksiä kotimaassa
Vuonna 2001 ooppera esitettiin Oulussa, ja produktiosta kirjoitti tällä kertaa Helsingin Sanomien kriitikko Vesa Sirén. Hän näki esityksen ikäneidot traagisena parina: ”He metsästävät kodissaan rottia tsaarin antamalla hopeisella pääsiäismunalla ja ovat itsekin kuin kaksi vanhaa rottaa, syömässä toisiaan. He kaipaavat nuoruutensa Pietariin kuin Tšehovin kolme sisarta, jotka kaipasivat Moskovaan. Elämä kulkee kuitenkin odottavien ohi, odottamatta.”
Takertumisessa menneisyyteen oli silti nähtävissä myös jotain ylevää. Kun muuta ei ollut jäljellä, sisarukset totesivat kauniiden muistojen ja hyvien tapojen olevan heidän luovuttamatonta omaisuuttaan.
Sirénin mukaan ”oopperassa kurja kuolema on pääsylippu ’väärästä’ todellisuudesta siihen oikeaan, kun loppukohtauksessa Pietarin kosijat tanssittavat heitä jälleen kuoleman hetkellä, itsemurhan tehneet isä ja Victor-veli ovat taas heidän kanssaan, samoin suruun kuollut äiti.”
Samaan loppuun viittaa Hannu-Ilari Lampila (2003):
Kahden vanhan venäläisen emigranttisisaruksen, Nooran ja Riinan eli Eleanoren ja Irenen, surkuhupaisa kohtalo osoittautui aiheeksi, joka sopii mitä parhaiten Rautavaaran sävelkielelle ja koko hänen musiikkifilosofialleen.
Kysymys ei ole niinkään todellisuuteen pohjautuvan eriskummallisen tarinan kertomisesta kuin ”nykyhetken ja menneen maailman kontrastista ja kietoutumisesta toisiinsa. Vanhojen neitien farssimaisen arjen taustalla soivat lähes jatkuvasti lapsuuden ajan Pietarin-muistot, jotka kasvavat aina uudelleen nykyhetkeä todellisemmaksi hallusinaatioksi ja nielevät neidit lopulta kaivoonsa.”
Auringon talo käännetty ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi
Auringon talo on saanut harvinaisen paljon esityksiä ulkomailla. Suomen Kansallisooppera esitti sen jo lokakuussa 1992 ruotsiksi Tukholman-vierailullaan (jossa toisena teoksena oli Leevi Madetojan Pohjalaisia). Lisäksi oopperaa on esitetty saksankielisenä tuotantona Greifswaldissa ja Stralsundissa 1994−1995 sekä vierailuna Mönchengladbachissa 1995. Wienissä se esitettiin 2004, jolloin Jugenstiltheaterin esittämä produktio sai suurta huomiota jo ennen ensi-iltaansa. Suomen kerrottiin olevan modernin oopperan johtava maa, jossa kantaesitetään kymmenkunta oopperaa vuodessa. Itse teoksen vastaanotto oli kuitenkin hieman ristiriitainen.
Arvovaltainen Die Presse kehui musiikkia ”viehättäväksi” sekä ”taidokkaasti ja tuskattomasti muovailluksi”. Rautavaaran librettokin on elegantti, mutta esityksen dramaturgia oli avuton, eikä lavastuskaan miellyttänyt. Kurierin mielestä Rautavaaran ooppera olisi ansainnut paremman esityksen kuin Musikwerkstatt Wien ja konservatorion orkesteri pystyivät tarjoamaan. Ylipäätänsä hänen oopperoitaan olisi pitänyt esittää enemmän ja jo aikaisemmin. Laajalevikkinen Kronen Zeitung moitti, ettei Rautavaaran sävelkieli, hänen ”herkullinen kipinöivä maailmansa” päässyt oikeuksiinsa, vaikka kokonaisuutena tuotos oli kiitettävä.” Wiener Zeitungin mukaan kaiken kaikkiaan teos tarjosi korkean tason oopperanautinnon ja yleisö oli vaikuttunut. Arvostelija koki katsomon vanhojen samettipäällysteisten nojatuolien olevan kuin Rautavaaran partituuri: ”Vaikka ooppera on sävelletty 12-säveltekniikalla, katsoja vajoaa harmonian plyyshiin, mille jousisoittimet antavat karvaan pehmeän pölyn.”[ii]
Kesällä 2004 Auringon talo esitettiin ensi kertaa myös Yhdysvalloissa. Esityspaikkana oli Walton Arts Center Arkansasin Fayettevillessä. Englanninkielisen esityksen tuotti Opera in the Ozarks, joka järjesti omalla Inspiration Point-näyttämöllään oopperasta yhteensä kuusi esitystä.[iii] Helsingin Sanomien Mari Koppinen (24.6.2004) saikin aiheen kirjoittaa, että ”Einojuhani Rautavaaran oopperoita esitetään nyt ennätystahtiin ulkomailla. Tänä vuonna Rautavaaran Auringon talo -ooppera kuullaan sekä Yhdysvalloissa että Itävallassa. Vincent esitetään Saksassa tammikuussa 2005, ja vuotta myöhemmin on vuorossa Rasputinin Saksan kantaesityksensä.
Helsingin Sanomien Sirén (2001) katsoo, että Rautavaara löysi oopperatyylinsä juuri Auringon talon säveltämisen aikoihin. Sitä leimaa matalien jousien kiireetön vuolaus ja seestynyt kauneudenpalvonta. Tästä hän jatkoi vuoden 1999 Autumn Gardens -orkesteriteoksen vielä rauhallisempiin tunnelmiin. Rautavaara käytti teoksessa Auringon talon materiaalia. Oopperassa elää myös varhaisemman Rautavaaran ironisuus ja monitasoisuus. Rautavaara kutsui aikanaan teosta ”hellänironiseksi hommageksi”. ”Oopperan viehätysvoima perustuu juuri tuohon hellyyden ja ironian kaksoisvalaistukseen”, Sirén toteaa.
Säveltäjä ja Rautavaaran sävellysoppilas Jyrki Linjama (2016) muistelee, miten Auringon talon loppukohtaus jäi vahvana hänen mieleensä:
Monien oopperoiden tapaan kyseessä on kuolinkohtaus, ja millainen! Oopperan pääosissa on kaksi venäläisnaista, vallankumouksen Suomeen heittämiä emigrantteja. Heidän köyhtymistään ja syrjäytymistään, harhaisia kuvitelmiaan ooppera kuvaa koskettavasti. Loppukohtauksen voi tulkita siten, että tästä todellisuudesta irtautuessaan vanhusten mieleen nousee muistikuvia nuoruudesta yläluokkaisessa Pietarissa, suurenmoiset kutsut, joissa airut asianmukaisesti ilmoittaa saapuvat korkea-arvoiset vieraat. Musiikillisena ja näyttämöllisenä eleenä Auringon talon loppu tavoittaa samalla jotain yleispätevää. Vaikka pakolaisten elämä rappeutuvassa talossa on ollut kuinka surkeaa, ihmisen perimmäinen arvo on ja pysyy.
”Tätä perimmäistä ihmisarvoa oopperan loppu rehabilitoi ja juhlii komeasti”, Linjama luonnehtii oopperan ehkäpä perimmäistä sanomaa.
[i] Ks. esim. Ranta-Meyer 2008, 1-4
[ii] Turun sanomat 24.6.2004. Ks. https://www.ts.fi/kulttuuri/1073975462/Rautavaaran+Auringon+talo+Yhdysvalloissa
[iii] Ks. HS 8.11.2004. Ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004265110.html
Lähteet
Gleissner, Ruth-Maria 2002. Der “unpolitische” Komponist als Politikum: Die Rezeption von Jean Sibelius im NS-Staat. Europäische Hochschulschriften, Bd. 218. Frankfurt am Main: Peter Lang GmbH.
Hako, Pekka (toim.) 2006. Rautavaara & Franck. Keskusteluja ja kirjoituksia. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Koppinen, Mari 2004. Rautavaaran oopperat suosittuja ulkomailla. Ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004233252.html
Lampila, Hannu-Ilari 1992. ”Yläluokan tyttöjen menetetyt haaveet. Einojuhani Rautavaaran ajankohtainen Auringon talo ensi kerran Helsingissä”. HS 6.10. Ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003179102.html.
Lampila, Hannu-Ilari 2003. ”Pakomatka lauluhurmioon. Rautavaaran Auringon talon levytys on laulun juhlaa.” HS 20.12. Ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004190490.html
Linjama Jyrki 2016. EjR im memoriam. Ks. https://www.kirkkomusiikkijuhlat.fi/juhlienhistoria/arkisto 4.8.2016
Murtomäki, Veijo 1991. ”Muistojen kultaama talo. Einojuhani Rautavaara on löytänyt omimman musiikkialueensa: elegantin lauletun draaman.” HS 27.4. Ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003062688.html
Ranta-Meyer, Tuire 2008. “Melartinin Aino-oopperan reseptiohistoria.” Musiikki 2.
Rautavaara, Einojuhani 2003. The House of the Sun. Tragedia Buffa, Opera in Two Acts. Kaappola, Regnell, Huhta, Juntunen. Oulun kaupunginorkesteri, johtajana Mikko Franck. Kaksois-CD. Ondine Ode 1032-2D.
Salmi, Hannu 2005. Wagner and Wagnerism in Nineteenth-Century Sweden, Finland, and the Baltic Provinces: Reception, Enthusiasm, Cult. Eastman Studies in Music. Rochester, NY: University of Rochester Press.
Sirén, Vesa 2001. ”Elämä kulkee odottavan ohi – odottamatta. Rautavaaran Auringon talo sai ehjän esityksen Oulussa.” Ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003969696.html
Tiikkaja, Samuli 2014. Tulisaarna – Einojuhani Rautavaaran elämä ja teokset. ilmestyi vuonna 2014. Juva: Teos.
Ei kommentteja