Avainsana: Yhdenvertaisuus
Antirasistisesta pedagogiikasta vauhtia yhdenvertaiselle opinpolulle
Rasismi ja antirasismi ovat olleet melko runsaasti esillä viime vuosien yhteiskunnallisessa keskustelussa. Koska varhaiskasvatus, esiopetus ja perusopetus eivät suinkaan ole muusta yhteiskunnasta erillään olevia tahoja, vaan päinvastoin keskeisiä toimijoita kaikkien kansalaisten elämässä, on tarpeen arvioida, miten antirasistisen pedagogiikan avulla voidaan edistää yhdenvertaisuutta ja mahdollisuuksien tasa-arvoa koulutuksen kautta. Rasismi vaikuttaa meidän kaikkien elämässä, tiedostimmepa sitä tai emme. Arjen rasismin lisäksi rasismi vaikuttaa koko yhteiskunnan tasolla sen rakenteissa ja järjestelmissä. Koska varhaiskasvatus ja perusopetus ovat osa tätä järjestelmää, on tärkeää tarkastella, miten rasismi näkyy päiväkotien ja koulujen arjessa ja miten voisimme taata yhdenvertaisen opinpolun jokaiselle lapselle hänen taustastaan riippumatta.1 Antirasismi ei ole uusi termi, mutta se on ollut unohduksissa viime vuosikymmenet, koska termillä koettiin olevan historiallista painolastia sen viitatessa osin vanhentuneeseen biologisen rodun käsitteeseen. Monikulttuurisuus on osin korvannut antirasismin käsitteenä, mutta on tärkeää huomata, että niillä on yhtäläisyyksien lisäksi myös perustavanlaatuisia eroja. Monikulttuurisuuden keskeinen ajatus on, että pyritään kulttuurien väliseen ymmärrykseen ja keskinäiseen kunnioittamiseen, kun taas antirasistinen näkökulma ottaa aktiivisen roolin yhdenvertaisen yhteiskunnan rakentamisessa, jossa rasismia ylläpitävät rakenteet tehdään näkyviksi, jotta ne voidaan purkaa. Antirasistisessa yhteiskunnassa jokaisen ääni pääsee kuuluviin. 2 Antirasistinen pedagogiikka ohjaavissa asiakirjoissa Varhaiskasvatusta, esiopetusta ja perusopetusta ohjaavat asiakirjat3,4,5 pohjautuvat lainsäädännölle, joka voidaan nähdä paikoin antirasistisena. Ketään ei saa syrjiä tai asettaa eri asemaan henkilöön liittyvien seikkojen perusteella6,7. Jokaisella on lainsäädännön nojalla myös uskonnon- ja omantunnonvapaus sekä oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin. Laki8 myös velvoittaa kaikkia oppilaitoksia laatimaan yhdenvertaisuussuunnitelman, joka voi olla oma suunnitelmansa tai osa muuta toimintasuunnitelmaa. Vaikka nämä asiakirjat jo sinällään ohjaavat kohti antirasistisia käytäntöjä, antirasismin pedagogiseksi asenteeksi omaksuva opettaja tai kasvattaja pyrkii tarkastelemaan rasismin vaikutuksia työssään ja ympäristössään laajemmin ja purkamaan sellaiset rakenteet ja käytännöt, jotka ylläpitävät rasismia. Antirasistinen opettaja tai kasvattaja huomioi esimerkiksi sen, että toimintaympäristö ja välineistö tarjoavat samaistumisen kohteita erilaisista taustoista tuleville lapsille. Lisäksi hän varmistaa, että jokainen lapsi saa äänensä kuuluviin, vaikka yhteistä kieltä ei olisi. Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan Maahanmuuttajien kasvatuksen ja koulutuksen kehittämissuunnitelma (Make)9 on järjestänyt yhteistyössä Rauhankasvatusinstituutin kanssa antirasismikoulutusta kasvatuksen ja koulutuksen henkilöstölle varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle. Vuoden 2021 loppuun mennessä antirasismityöpajoja on järjestetty 165. Työpajojen lisäksi koulutukseen osallistuneet saivat käyttöönsä Ensiaskeleita antirasismiin -työkirjat, jotka kannustivat aiheen jatkotyöstöön omassa työyksikössä. Opinnäytetyössäni selvitin dokumenttianalyysin keinoin, miten antirasistisia teemoja helsinkiläistä varhaiskasvatusta, esiopetusta ja perusopetusta ohjaavissa asiakirjoissa ja suunnitelmissa on nostettu esiin ja miten antirasismikoulutukseen osallistuminen näkyy yksikkökohtaisissa kirjauksissa. Aineisto lajiteltiin kuuden teeman alle, jotka olivat kriittinen käsitys opettajan tiedoista, erojen huomioiminen, moninaisuuden olettaminen, aktiivinen rasismin vastustaminen, osallisuus ja kulttuuriperintö. Osallisuus, moninaisuuden olettaminen ja erojen huomioiminen ovat keskeisiä useimmissa suunnitelmissa, ja jokaisen lapsen mahdollisuuksia olla osa vertaisryhmää vaalitaan. Kulttuuriperintöön liittyviä tarkennuksia löytyy runsaasti, mutta ne ovat sisällöltään hyvin vaihtelevia; joissain suunnitelmissa kulttuurinäkökulma on hyvin monokulttuurinen, kun taas useimmissa suunnitelmissa hyvin monikulttuurinen. Opettajan tietojen kriittinen tarkastelu ja aktiivinen rasismin vastustaminen ovat sivuroolissa ja erityisesti niiden osalta korostuu ne yksiköt, jotka ovat osallistuneet antirasismikoulutukseen. Monikulttuurisuusajattelu on edelleen keskeisessä asemassa moninaisuuteen liittyvissä kirjauksissa. Monikulttuurisuudesta antirasismiin Siinä missä monikulttuurisuus saattaa jäädä päälle liimatuksi projektityöskentelyksi, on antirasismi pedagogisena asenteena läsnä kaikessa opettajan ja kasvattajan toiminnassa. Antirasismi ei suinkaan vaadi täydellisyyttä, vaan päinvastoin se nostaa esille sen, että kukaan ei ole rasismista vapaa. Monikulttuurisuudessa piilee myös vaara, että näennäinen moninaisuuden korostaminen jättää valtakulttuuriin kuulumattomat lapset pysyvästi toisen asemaan. Antirasismi pyrkii purkamaan nämä toiseuttavat rakenteet, jolloin on mahdollista liikkua kohti todellista yhdenvertaisuutta. Monikulttuurisuutta ja antirasismia on kuitenkin vaikea täysin erottaa toisistaan. Nieto10 (ks. kuva 1) onkin määritellyt monikulttuurisuudelle neljä tasoa, josta viimeisen voidaan ajatella olevan sellainen, jota kohti kuljemme, jos omaksumme antirasistisen pedagogiikan työotteeksemme. Kuva 1. Monikulttuurisuuden tasot Nietoa (2010) mukaillen. Koulutuksella kohti antirasistista työotetta Opinnäytetyöni tulosten perusteella koulutuksella voidaan lisätä varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja perusopetuksen antirasistista osaamista. Näyttäisi myös siltä, että antirasismikoulutus lisää yksiköiden halua sitoutua antirasistiseen työotteeseen. Koska antirasistinen pedagogiikka ei ole arjesta irrallinen projekti, vaan pedagoginen asenne, joka on läsnä kaikessa opettajan tai kasvattajan toiminnassa, on tärkeää löytää ne teemat, jotka sitovat sen niihin ohjaaviin asiakirjoihin ja toimintasuunnitelmiin, jotka ohjaavat varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja perusopetuksen ammattilaisten työtä. Varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja perusopetuksen kansallisesti ja kunnallisesti velvoittavat lait ja suunnitelmat ohjaavat vahvasti kohti antirasistista pedagogiikkaa, mutta yksikkökohtaisissa suunnitelmissa on hyvin paljon vaihtelua. Toisaalta opetus- ja toimintasuunnitelmat ovat laajoja kokonaisuuksia käsitteleviä asiakirjoja, joten voisi ehkä miettiä, olisiko joku muu väylä parempi tuoda antirasismia enemmän esiin myös toiminnan suunnittelussa. Oppilaitoksilla on velvoite laatia myös tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma, joten voisi miettiä, olisiko antirasistinen työote mahdollista integroida osaksi näitä suunnitelmia, koska antirasismin tarkoitushan on juuri pyrkiä kohti tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Kirjoittaja Veera Luukkonen, sosionomi (ylempi AMK), Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittaja toimii varhaiskasvatuksen opettajana helsinkiläisessä päiväkodissa. Kirjoitus perustuu Metropolia Ammattikorkeakoulun sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyöhön: Antirasistinen pedagogiikka Helsingin varhaiskasvatuksessa, esiopetuksessa ja perusopetuksessa. Lähteet: Alemanji, Amikeng A. 2021. Kohti antirasistista pedagogiikkaa. Teoksessa Keskinen, Suvi & Seikkula, Minna & Mkwesha, Faith (toim.): Rasismi, valta ja vastarinta – rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa. Tallinna: Gaudeamus. Alemanji, Amikeng A. 2018. Antiracism Education in and out of Schools. Cham: Pal-grave Macmillan. Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus, määräykset ja ohjeet 2016: 1. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus, määräykset ja ohjeet 2014: 96. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018. Opetushallitus, määräykset ja ohjeet 2018:3a. Yhdenvertaisuuslaki (1325/2014). Annettu Helsingissä 30.12.2014 Perustuslaki (731/1999). Annettu Helsingissä 11.6.1999. Yhdenvertaisuuslaki (1325/2014). Annettu Helsingissä 30.12.2014 Maahanmuuttajien kasvatuksen ja koulutuksen kehittämissuunnitelma (Make) Nieto, Sonia 2010. Language, Culture & Teaching. Taylor & Francis Group.
Valtaa sosiaalihuollon asiakkaille ja työntekijöille
Lainaan aluksi pitkän koosteen Simon Duffyn kahdesta Suunta-kolumnista 1. ja 8.2.2021, sillä kommentoin hänen ajatuksiaan tässä puheenvuorossani. ”Ratkaisevaa on, millaisiksi henkilökohtaisen budjetoinnin järjestelmät on suunniteltu ja millaisiin arvoihin ne perustuvat. Henkilökohtainen budjetointi on vain työväline; järjestelmä olemme me, ihmiset, työskentelemässä yhdessä, käyttäen tätä työkalua. Jos henkilökohtaisen budjetin avulla ei voi muuta kuin valita, käyttääkö tätä vai tuota palvelutarjoajaa, järjestelmä on pääosin epäonnistunut. Henkilökohtainen budjetointi toimii, jos se auttaa ihmisiä osallistumaan, olemaan aktiivisia ja luovia omissa yhteisöissään. Siinä ei kehitetä uutta hallintojärjestelmää vaan sitoudutaan yhdessä edistämään ihmisten välistä tasa-arvoa, valinnanvapautta ja aktiivista kansalaisuutta kaikille. Jos siis haluamme, että ihmisten olisi helpompi rakentaa itselleen hyvä elämä, joudumme kovasti miettimään, miten luodaan toimivia palvelujärjestelmiä, jotka ovat riittävän joustavia ja yksinkertaisia toimiakseen hyvin monenlaisten ihmisten monenlaisissa tilanteissa. Palvelujärjestelmästä täytyy tehdä myös hallinnon ja veronmaksajien kannalta toimiva: pitkällä aikavälillä tehokas, kohtuuhintainen ja houkutteleva. Jos järjestelmän sanotaan olevan joustava, mutta siinä on paljon sääntöjä ja rajoituksia, kuinka ottaisin riskin ja muuttaisin mitään? Melkein kaikki sosiaalipalveluiden työntekijät haluavat tehdä työnsä hyvin ja toimia luovasti ja kannustavasti asiakkaan tasaveroisena kumppanina. Työntekijät joutuvat kuitenkin mukautumaan jäykkärakenteisiin, rajoittaviin järjestelmiin niin, että lopulta voi näyttää siltä, kuin ongelma olisi työntekijöissä eikä järjestelmässä. On luotava sellainen järjestelmä, joka saa työntekijät loistamaan ja kannustaa heitä onnistumaan. Tehokkuus saadaan aikaan sillä, että palvelujen käyttäjät voivat panostaa omaan yhteisöönsä, omaan elämäänsä ja sellaisiin tukiin, jotka oikeasti palvelevat heitä. Luodaan järjestelmä, jossa kaikkia kohdellaan reilusti ja jonka säännöt kaikki ymmärtävät. Varmistetaan, että kaikki hyötyvät parannuksista ja säästöistä.” Duffy Simon. Suunta-blogi 1.2.2021. Miten henkilökohtainen budjetointi tukee palvelujen käyttäjiä ja perheitä? Duffy Simon. Suunta-blogi 8.2.2021. Henkilökohtainen budjetointi: hyvän järjestelmän periaatteet. Ollaanko sosiaalihuollon organisaatioissa valmiita jakamaan valtaa? Viisaita sanoja. Nostaisin esille monissa tutkimuksissa todetun suomalaisen yhteiskunnan keskeisen vahvuuden - luottamuksen. Kun kerran luotetaan, niin miten järjestelmä suhtautuu valtaan. Kysynkin, uskallammeko antaa todellista valtaa asiakastyöhön. Uskallammeko organisaatioissa aidosti luottaa asiakkaana olevan ihmisen ja hän läheistensä sekä työntekijän kykyyn löytää kunkin ihmisen tarpeisiin ja elämän tavoitteisiin sopivia ratkaisuja? - tämä kysymys riippumatta siitä, käytetäänkö henkilökohtaista budjetointia tai jotain muuta tapaa järjestää asiakkaan palvelutarpeisiin soveltuvaa tukea. Suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointijärjestelmä perustuvat luottamukseen. Keskeinen lähtökohta sote-lainsäädännössä on tarvelähtöisyys - universaalien palvelujen ohella. Ihmisen tarpeiden tulisi ohjata palveluapparaatin toimintaa. Tämä edellyttää hyvää vuoropuhelua ihmisten kanssa heidän tarpeistaan. Lainsäädäntömme mukaan ihmisellä on itsemääräämisoikeus ja sitä tulee kunnioittaa. Sote-alan koulutusorganisaatiot tuottavat alansa osaajat. Ammatillisuuteen kuuluu autonomia ja myös vastuu asiakkaiden tarpeiden kuulemisesta ja asiakkaan kanssa ratkaisuvaihtoehtojen löytämisestä. Miten organisaatiot hyödyntävät ammattilaisen kyvykkyyttä olla ratkaisemassa yhdessä asiakkaan kanssa hänen tarpeisiinsa ja hyvinvoinnin tavoitteisiin soveltuvaa tukea ja apua? Olemmeko rakentaneet sääntöjen ja raja-aitojen järjestelmän, jossa asiakkaan kanssa toimivilla alansa osaajilla on heikot mahdollisuudet kukoistaa ja yltää parhaimpaansa? Voisivatko järjestelmä ja siinä toimivat johtajat ja päättäjät luottaa siihen, että asiakas ja työntekijät löytävät yhdessä parhaat soveltuvat ratkaisut? Kun puhutaan rahasta ja henkilökohtaisesta budjetin käytöstä, olen varma, että asiakas ja työntekijä huolella miettivät, miten kaikkein viisaimmin budjettiraha saataisiin riittämään ja että rahan käytöllä vahvistettaisiin ihmisen hyvinvointia ja toimintakykyä arjessa. Suomessa ammattilaisilla on korkea ammattieettinen sitoutuminen ja laaja ymmärrys myös yhteiskunnan voimavarojen käytöstä mahdollisimman fiksusti. Ja kun yhdenvertaisuus on tärkeä arvo ja tavoite, se tarkoittaa juuri sitä, että kukin saa tarpeidensa mukaan, ei sitä, että kukaan ei saisi enemmän kuin toinen - jos tarpeet ovat erisuuruisia. Pois holhoavasta toimintatavasta Meidän on opittava pois ihmistä holhoavasta toimintatavasta ja annettava vastuu ja valta sinne, missä on parasta osaamista. Johtamisesta palkituissa organisaatioissa vahvistetaan ammattilaisten ja asiakastiimien itseohjautuvuutta, mikä merkitsee myös valtaa vastuun ohella. Johtamisopeissa myös korostuu kyky toimia resilientisti. Asiakastyössä tarvitaan ihmisten erilaisiin tarpeisiin joustavasti rakentuvia ratkaisuja, eikä niitä synny ellei sitä mahdollisteta organisaatioissa. Henkilökohtainen budjetointi olisi yksi hyvä väline resilientille organisaatiolle. Veikkaan, että tällainen järjestelmä olisi kustannustehokas ja vaikuttava. Ja vaikuttavuushan on yhteiskunnallisen toiminnan tärkein tavoite. Suomalainen sosiaalihuolto on monin paikoin edelleen järjestelmä- ja organisaatiolähtöinen, jossa palveluja toimeenpanevat organisaatiot määrittävät mikä on ihmiselle kulloinkin se tuki ja palvelu, jota on valittavissa. Millainen valta ihmisellä itsellään on vaikuttaa häntä koskeviin ratkaisuihin? Lainsäädäntömme on kirjoitettu ammattiala- ja palvelukohtaiseksi, ei ihmislähtöisesti, vaikka lakien sisällössä korostetaankin asiakkaana olevan ihmisen itsemääräämisoikeutta ja tarvelähtöisyyttä. Toisin on Skotlannissa, jossa jo lain nimi viestii asiakkaana olevan ihmisen asemasta ohjata sitä, miten hän tarvitsemansa tuen järjestää. ”The Scottish Parliament passed the Social Care (Self-directed Support) (Scotland) Act 2013 so people who are eligible for social care support can get greater choice and control over these services.” Asiakkaana olevan ihmisen itsemääräämisoikeuden toteutuminen suomalaisissa käytännöissä on pitkälti vielä järjestelmän ja työntekijän ”taskussa”. Ihmisten osallisuuden vahvistuessa, vähenee järjestämä- ja asiantuntijajohtoisuus. Ihmiskohtainen palvelujen ja tuen integraatio Kirjoitin Kainuun Sanomiin kehitysjohtaja Maritta Pikkaraisen kanssa Avain kansalaisuuteen - hankkeen päättyessä organisaation rajoista, jotka estävät tai hankaloittavat ihmislähtöistä työskentelyä. Silloin kun ihmisellä on tarve moniin palveluihin, tulisi näistä muodostua arkea ja toimintakykyä tukeva integroitu tuen kokonaisuus. Esimerkiksi ikäihmisen kotona asumisessa tai erityistä tukea tarvitsevan lapsiperheen tukemisessa tarvittavat erilaisten tukien yhteentoimivuus. Kyse ei aina ole vain sote-palveluista, vaan sosiaalista hyvinvointia edistävistä erilaisten yhteisöjen ja vertaisryhmien kautta syntyvästä arjen tuesta. Tuen kokonaisuus on erilainen riippuen ihmisen tarpeista, voimavaroista ja tarjolla olevista mahdollisuuksista. Jotta palveluista muodostuisi ihmisen ja hänen perheensä tarpeisiin vastaava integroitu palvelukokonaisuus, pitäisi soten palvelutyö ja siinä yhteisvastuu organisoida niin, että tämä mahdollistuu. Erilaisten hallinnollisten raja-aitojen ja “siilojen” sijaan tarvitaan joustavasti toimivia monialaisia vastuutiimejä. Asiakkaan tiimi muodostuu niistä ammattilaisista ja muista toimijoista, jotka ovat mukana asiakkaan palveluissa. Tässä on kyse toiminnallisesta asiakaskohtaisesta integraatiosta. Ihminen on oman elämänsä asiantuntija Sote-palvelujärjestelmässä tulisi ymmärtää, että ihminen on itse oman elämänsä asiantuntija. Hän tuntee omat tarpeensa ja voimavaransa sekä tietää, millaisesta tuesta ja avusta hän kulloinkin hyötyisi. Ihmisen tarve ymmärretään usein palveluna, jota hänelle tarjotaan sellaisena, jota palvelujärjestelmässä “sattuu olemaan palveluhyllyllä”. Elämäntilanteiden muutoksissa palvelujärjestelmä ei jousta, eikä mahdollista yksilöllistä tuen muotoilua. Lähtökohtaisesti ihminen toimii vastuullisesti, ja sitä edistää kokemus siitä, että häneen luotetaan. Palvelujärjestelmässä tämä tarkoittaa sitä, että ihminen on päähenkilö omassa asiakkuudessaan. Hänellä on valtaa ja vastuuta oman elämänsä ratkaisuissa. Ilman ihmisen omaa motivaatiota, hoidon ja tuen vaikuttavuus jää vähäiseksi. Motivaatio syntyy kokemuksesta, että ihminen on tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. Hänen näkemyksensä otetaan aidosti häntä koskevissa palvelupäätöksissä huomioon. Ensikontakti määrää paljon: ihmisen tarpeeseen on tärkeää vastata sote-organisaatiossa nopeasti. Jos jo ensikontaktissa asiakasta ohjataan eteenpäin ihmisen omien tarpeiden mukaan, tuesta voi tulla vaikuttavaa ja sitä kautta tehokasta. Tarvitaan uudenlaista ihmislähtöistä asiakasohjauksen toimintatapaa. Ihmislähtöisen toimintalogiikan mukainen palvelujärjestelmä tuottaa terveys- ja hyvinvointihyötyä sekä kustannusten kannalta paremman tuloksen. Toimintamallin kokonaisvaltainen muutos vaatii rohkeutta päättäjiltä, alan ammattilaisilta ja asiakkailta. Kuten Simon Duffy Suunta-blogissa toteaa, meillä Suomessa on mahdollisuus ottaa opiksi muiden maiden kokemuksista. Käydessämme Skotlannissa opintomatkalla kysyin asuinalueen sosiaalijohtajalta, mihin asiakas saa budjettiaan käyttää ja mihin ei. Sain vastauksen: “Budjettia ei saa käyttää uhkapeleihin eikä laittomaan toimintaan, budjettia pitää käyttää ihmisen hyvinvointiin ja toimintakykyyn. Ja sitä me seuraamme. Meillä asiakastulos on ihmisen hyvinvointi ja sitä me mittareilla mittaamme.” Uskallammeko olla Suomessa näin joustavia ja antaa valtaa ihmiselle ja hänen tukenaan toimiville? Organisaatiot voisivat toimia toisin - nykyiset lait eivät estä vallan jakamista. Kirjoittaja Sirkka Rousu, hallintotieteiden tohtori, sosiaalityöntekijä ja johtamisen opettaja Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittaja toimi Avain kansalaisuuteen - henkilökohtainen budjetointihankkeen projektipäällikkönä 2016-2019 www.henkilokohtainenbudjetointi.fi. Metropolia Ammattikorkeakoulu toimii kehittämiskumppanina Essoten Sopiva HB-hankkeessa. Hän on kotikuntansa kuntavaltuutettu sekä Keski-Uudenmaan sote -kuntayhtymän (Keusote) valtuuston valtuutettu, yhtymähallituksen ja yksilöjaoston jäsen. Keusote oli STM:n henkilökohtaisen budjetoinnin palvelusetelikokeilussa mukana, kuten on myös meneillään olevassa Vammaispalvelujen HB-hankkeessa. Kuntayhtymässä on käytössä HB-toimintamalli. Blogiteksti on julkaistu 1.3.2021 Suunta - henkilökohtaisen budjetoinnin keskuksen blogina Lisätietoa Duffy Simon. Suunta-blogi 1.2.2021. Miten henkilökohtainen budjetointi tukee palvelujen käyttäjiä ja perheitä? https://suunta.fi/duffyn-blogi-1/ Duffy Simon. Suunta-blogi 8.2.2021. Henkilökohtainen budjetointi: hyvän järjestelmän periaatteet. https://suunta.fi/hb_jarjestelman_periaatteet/ Ihamäki Katja 2018. Asiakaslähtöisyyden ytimessä sosiaali- ja terveystoimessa. Julkaisussa: Rousu Sirkka (toim.) 2018. Henkilökohtainen budjetointi - yksilöllinen ratkaisu asiakkaan tarpeisiin. Avain kansalaisuuteen - henkilökohtainen budjetointihankkeen ensimmäisen toimintavuoden kokemuksia ja havaintoja. Metropolia Ammattikorkeakoulu. 52-78. Saatavana Theseus-tietokannasta https://www.theseus.fi/handle/10024/146228 Artikkelit julkaisussa: Rousu Sirkka (toim.) 2019. Henkilökohtainen budjetointi. Ihmislähtöinen toimintapa sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Avain kansalaisuuteen - henkilökohtainen budjetointi -kehittämishankkeen (2016-2019) tulokset ja kehittämisehdotukset sekä yhteenveto hankkeesta. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Saatavana Theseus-tietokannasta https://www.theseus.fi/handle/10024/167272 Rousu Sirkka, Ihamäki Katja, Ojanen Mia 2019. Monipuolistuvat palvelut ja osallistava asiakkuusprosessi. 31-49. Rousu Sirkka & Pekonen Elina (toim.) 2019. Henkilökohtainen budjetointi - ihmislähtöinen toimintatapa sosiaali- ja terveydenhuoltoon. 74-90. Pikkarainen Marita & Rousu Sirkka 2019. Näkökulma: Soten palvelujärjestelmässä tarvitaan vallankumous. Kainuun Sanomat 25.6.2019. Saatavana https://www.kainuunsanomat.fi/artikkeli/nakokulma-soten-palvelujarjestelmassa-tarvitaan-vallankumous-165775325/ Uusitalo Kaisa 2020. "Viisaus ei asu esimiehen päässä", todettiin sote-yhtymässä – ja siitä käynnistyi kokonaisen työkulttuurin jättimuutos. Yle-uutiset/Työelämä-artikkeli: 7.9.2020. Saatavana https://yle.fi/uutiset/3-11525700 Tammeaid Marika & Virtanen Petri 2020. Yhdessä ohjautuvan tiimin rakentaminen. Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahasto ITLA, blogi 28.8.2020. Saatavana https://itla.fi/yhdessa-ohjautuvan-tiimin-rakentaminen/ Martela, Frank Jarenko, Karoliina (toim.) 2017. Itseohjautuvuus: Miten organisoitua tulevaisuudessa? Alma Talent. Filosofian Akatemia - johtamisen blogit https://filosofianakatemia.fi/blogi/
Miten saadaan kaikki lapset ja nuoret harrastamaan?
Helsingin kaupungin lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyn strategiahankkeessa kokeillaan niin sanottua Islannin mallia. Sen yhtenä ideana on taata jokaiselle lapselle harrastus oman koulunläheisyydessä. (https://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2018-012167/) Minun oma monipuolinen kokemus tukea tarvitsevien lasten ja nuorten kanssa on osoittanut, että pelkkä toiminnan järjestäminen ei riitä. Vaan tarvitaan myös keinoja miten houkutella ja tukea lapsia ja nuoria harrastusten pariin. Islannin malli Suomeen Islannissa nuorten päihteiden käyttö oli suuri ongelma. Tähän ongelmaan siellä reagoitiin tosissaan lisäämällä suojaavia tekijöitä lasten elämään. Mallissa yhtenä kantavana ideana oli tarjota jokaiselle lapselle mielekäs harrastus. Islannissa otettiin käyttöön myös kansalliset kotiintuloajat lapsille. Muun muassa näillä toimenpiteillä saatiin merkittäviä muutoksia tilanteeseen ja päihteiden käyttö väheni Euroopan matalimmalle tasolle. Tämän mallin oppeja ollaan nyt tuomassa Suomeen sovelletusti. (https://www.hel.fi/uutiset/fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-toimiala/islannin-mallista-helsingin-malliin) Myös terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan harrastus on yksi syrjäytymiseltä suojaava elementti (https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/nuorten-syrjaytyminen/syrjaytyminen-ja-syrjaytymisen-riskitekijat). Maksuttomien harrastuksien vieminen koulupäivien jatkeeksi, on kannatettava. Toivon kuitenkin viisautta mallin toteuttajilta. Viisautta siinä, miten saadaan harrastusten pariin ne nuoret, jotka niistä eniten hyötyvät. Ettei käy niin, että ne ketkä jo harrastaa ja kenellä on taitoja saa tästä itselleen lisä harjoituksen. Oma kokemus on osoittanut, että monesti hyvinvoivat jo harrastuksissa olevat, toimintakykyiset lapset pystyvät paremmin hyödyntämään tällaisia matalankynnyksen harrastusmahdollisuuksia, kuin ne joilla on haasteita muutenkin löytää harrastusten pariin. Mallin toteuttamiseen liittyy haasteita Pelkkä matalan kynnyksen maksuton harrastustoiminta ei tavoita kaikkia. Harrastamattomuuden esteet ovat moninaisia. Esteitä voivat olla muun muassa kavereiden puute, toimintarajoitteet tai aikaisemmat kiusaamis- ja syrjimiskokemukset. (Opetus ja kulttuuriministeriö 2019: 35–36) Nämä moninaiset esteet pitää huomioida kun mallia jalkautetaan Suomeen. Mallin yhtenä ideana on avata koulun tiloja seurojen ja järjestöjen käyttöön. Jotta he voivat järjestää harrastustoimintaa lapsille ja nuorille. Tämä on hyvä idea saada seurojen ja järjestöjen toimintaa lähemmäs kaikkia lapsia ja nuoria sekä tehostaa tilojen käyttöä. Tähän liittyy mielestäni kuitenkin haasteita. Onko seuroissa ja järjestöissä riittävää osaamista kaikkien lasten mukaan saamiseen? Harrastamattomuuden esteet ovat moninaisia ja näiden esteiden tunnistamiseen ja ylittämiseen tarvitaan harrastusten vetäjiltä paljon osaamista. Esimerkiksi urheiluseuroissa on monesti totuttu kilpailuhenkiseen ajatteluun. Vähän liikkuvat lapset ja nuoret taas harvoin kaipaavat kilpailua vaan ennen kaikkea mukavaa yhdessä tekemistä turvallisessa ympäristössä. Malli saadaan toimimaan jos: Toimijat ymmärtävät todella, mitä matalankynnyksen paineeton harrastaminen on Harrastus ryhmissä, kiinnitetään erityistä huomiota yhdenvertaisuuteen ja turvallisuuden tunteen luomiseen Otetaan huomioon, miten kaikki saadaan toimintoihin mukaan. Vaikka toiminta olisi kuinka hyvää, se ei riitä jos, lapsi tai nuori ei tule sinne paikalle Harrastamisen takaaminen kaikille on todella inhimillisesti ja taloudellisesti tehokas tapa ehkäistä syrjäytymistä sekä lisätä hyvinvointia. Tähän kannattaa todella panostaa. Tarvitaan kuitenkin monialaista osaamista ja ymmärrystä, jotta kaikki saadaan mukaan harrastusten pariin. Kirjoittaja: Niklas Hjort, Sosiaalialan (ylempi AMK) opiskelija, Etsivä nuorisotyöntekijä Helsingin NMKY, karaten harrastaja ja valmentaja Lähteet: Helsingin kaupunki 2019. Islannin mallista Helsingin malliin – tiedon avulla johdettuja tekoja lasten ja nuorten hyvinvoinnin parantamiseksi. https://www.hel.fi/uutiset/fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-toimiala/islannin-mallista-helsingin-malliin Luettu 10.12.2019 Opetus ja kulttuuriministeriö 2019. Harrastamisen strategia. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2019:7 Päätökset, Helsingin kaupunki 2018. Lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyn kaupunkistrategiahanke. (https://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2018-012167/) Luettu 24.11.2019 Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2018. Syrjäytyminen ja syrjäytymisen riskitekijät. https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/nuorten-syrjaytyminen/syrjaytyminen-ja-syrjaytymisen-riskitekijat Luettu 24.11.2019
Lastensuojelun perhehoidossa kummittelee
Perheiden moninaisuus ei toteudu aina lastensuojelun perhehoidossa sateenkaariperheiden kohdalla, toteaa Petri Segerholm opinnäytetyössään. Perhehoidon sosiaalityössä on halua toimia moninaisuuden edistämiseksi, mutta työskentelystä puuttuu kriittinen tapa tarkastella rakenteita sateenkaari-ihmisten kannalta. Yhdenvertaisuuslain vaatima edistämisvelvoite on jäänyt lastensuojelun perhehoidon prosesseissa taka-alalle. Työntekijät eivät aina edes tiedä lain olemassaolosta tai siitä, miten sitä pitäisi soveltaa, ja he ovat usein epävarmoja omasta osaamisestaan yhdenvertaisuuden edistämisessä. Organisaation ja työntekijöiden toiminta näyttäytyy sosiaalialan arvojen realisoitumisen osalta ambivalenttina sateenkaariperheille. Tarkastelen opinnäytetyössäni sitä, miten sateenkaariperheiden määrää perhehoitajissa voitaisiin lisätä ja mitkä seikat tukevat tai estävät heidän ryhtymistään perhehoitajiksi. Tarkastelen kysymystä työntekijöiden näkökulmasta. Opinnäytetyön aineisto kerättiin eläytymismenetelmällä sosiaalialan korkeakoulutetuilta, jotka toimivat lastensuojelun kentällä. Aineisto analysoitiin laadullisesti sekä lähilukua hyödyntämällä. Tietoperustana oli heteronormatiivisuus, rakenteellinen ja kriittinen sosiaalityö sekä yhdenvertaisuuslaki. Tulokset on kuvattu alla olevassa kuviossa. Estävät ja edistävät tekijät näyttäytyvät kuin peilikuvina. Merkityksellisin tekijä on työyhteisön yhteinen keskustelu, joka mahdollistaa sen, että perhehoitajiksi päätyy enemmän sateenkaariperheitä. Ydinperheen haamu perhehoidossa ”Yleinen” ja heteronormatiivinen käsitys perheestä on ajoittain varsin kapea. Sen mukaan ”ydinperhe” määrittyy vain ja ainoastaan yhden äidin, yhden isän ja lapsien muodostamaksi. Kyse on hyvin tiukkaan rajatusta perhekäsityksestä, joka ei huomioi perheiden moninaistumista ja istuu melko huonosti reaalitodellisuuteen (Castrén & Högbacka 2014: 106). Ydinperheen haamu kummittelee sinnikkäästi lastensuojelun perhehoidossa pelotellen heteronormatiivisuudella, niin että sateenkaariperheiden puolesta ei osata argumentoida eikä toimia sateenkaariperheiden oikeuksia edistäen. Heteronormatiivinen ajattelutapa ja siitä kumpuava käsitys perheestä ja vanhemmuudesta tuottaa suoraa syrjintää, niin että osassa sosiaalityöntekijöiden sijoituspyynnöissä lapselle halutaan löytää perhe, jossa on isä ja äiti. Osa työntekijöistä on kokenut omia arvoja vastaamattomaksi sen, että he joutuisivat sijoittamaan lapsia sateenkaariperheisiin. Silloin vedotaan helposti lapsen etuun ja työntekijän omaan konservatiiviseen vakaumukseen, joka halutaan esitellä ”ihmisoikeuskysymyksenä”, mikä peittää alleen sen, että tässä logiikassa yksilöillä tulisi olla oikeus olla piittaamatta toisten oikeuksista (Datta 2018: 14–16, 30). Tiukasti rajattu (ydin)perhekäsitys tuottaa avointa syrjintää sijoituspyyntöjen muodossa, ja se hyväksytään hiljaisesti työyhteisöissä. Sukupuolien mukaisiin roolimalleihin vetoaminen voidaan nähdä tapana kontrolloida seksuaalivähemmistöön kuuluvia hakijoita perhehoidossa (Hicks 2009: 236). Usein vedotaan lapsen etuun, mutta kyse on lopulta homoseksuaalisuuden patologisoimisesta ja yhden ihmisryhmän toiseuttamisesta. Sosiaalialan ammattilaiset kontrolloivat ja legitimoivat lapsen etua. Lapsen edun kautta työntekijä voi kuitenkin jättää esimerkiksi artikuloimatta asioita, joita ei haluta sanoa ääneen, kuten homofobian tai pedofilian pelkoa. Näin perustellaan (perhehoidossa) lapsen edulla sitä, ettei samaa sukupuolta olevien parien tai etenkään homomiesten pitäisi toimia vanhempina (Moring 2013: 222). Haamun karkottaminen Sosiaalialan ammattieettiset arvot määrittelevät sosiaalialan korkeakoulutettujen työn sisältöjä. Näitä ammattieettisiä arvoja ovat muun muassa oikeudenmukaisuuden puolustaminen, epätasa-arvon purkaminen ja rakenteisiin vaikuttaminen (ks. Talentia 2017). Sosiaalialan työtä ohjaa myös lainsäädäntö, kuten sosiaalihuoltolaki ja lastensuojelulaki. Myös yhdenvertaisuuslaki koskettaa sosiaalityötä, erityisesti sen 5 §:n maininta, että julkisen vallan tehtävänä on edistää yhdenvertaisuutta kaikessa toiminnassaan ja arvioitava sen toteutumista riittävästi. Yhdenvertaisuuslaki määrittää ne ryhmät, joita yhdenvertaisuuden edistäminen koskee. Muodollisessa yhdenvertaisuudessa kaikkia kohdellaan samanarvoisesti, kun taas tosiasiallisessa yhdenvertaisuudessa huomioidaan eri ryhmien asema(t) ja pyritään aktiivisesti vaikuttamaan tilanteeseen poikkeamalla samanlaisen kohtelun periaatteesta. Tämän kaiken realisointi edellyttää keskustelua organisaatioissa, eikä kyse ole mistään pikaisesta prosessista. Opinnäytetyön tuloksien mukaan prosessi voi olla pitkä, mutta prosessi on myös mahdollistanut organisaatioissa uusia ajatuspolkuja ja se on koettu kannattavaksi. Jotta kehittäminen voi olla perhehoitoa edistävää, kehittämisen tulee olla kriittistä. Omia havaintojaan sosiaalisesta todellisuudesta ei tule hyväksyä annettuina ja yleistää kaikkia koskeviksi, koska tämä saattaa lujittaa olemassa olevaa eriarvoisuutta (Thompson 2011: 223). Näyttäytyykö perhehoito Janus-kasvoisena sateenkaariperheille? Sateenkaari-ihmisiä on vuosikymmenien ajan pyritty toiseuttamaan ja patologisoimaan heidän seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolikokemuksensa takia. Sateenkaari-ihmisiä, etenkin homomiehiä, on myös hyperseksualisoitu (Hicks 2008: 134; Moring 2013: 106–110). Heteroparin osalta taas ajatus siitä, että heitä tarkasteltaisiin puhtaasti heidän seksuaalisen suuntautumisensa kautta, olisi outoa ja tavatonta (Cocker Brown & Cosis 2008: 25). Tämä kaikki vaikuttaa niin, että sateenkaari-ihmiset ovat alkaneet osin syrjiä itseänsä. Samaan aikaan kuitenkin osa perhehoidon toimijoista on alkanut aktiivisemmin rekrytoida sateenkaariperheitä perhehoitajiksi. Millaisena näyttäytyy se tilanne, jossa toinen käsi rekrytoi ja toivoo moninaisia perheitä ja toinen käsi taas torjuu kylmästi vaatimalla lapselle isän ja äidin muodostamaa perhettä perustellen sitä lapsen edulla? Lastensuojelun perhehoidon arvot, tavoitteet ja toteutus voivat olla todellisuudessa ambivalentteja. Vaikuttamistyö Lastensuojelun perhehoidolla on paljon kehitettävää, jotta perhehoitajissa voitaisiin lisätä moninaisuutta ja näin vastata erilaisiin tarpeisiin ja vaatimuksiin. Opinnäytetyön tulosten perusteella perhehoidon sosiaalityössä olisi kuitenkin halua toimia moninaisuuden edistämiseksi, mutta haluamisesta puuttuu kriittinen tapa tarkastella olemassa olevia asioita sekä rakenteita sateenkaari-ihmisten kannalta. Suomalaisessa sosiaalityön teoriaperinteessä kriittinen tarkastelutapa ei ole kuitenkaan tutuinta toiminnan kehittämisessä ja sen arvioinnissa, ja tapana on ollut rakenteisiin vaikuttamisen sijaan toimia yksilötasolla (Kivipelto & Kotiranta 2014: 177). Nyt pitäisi tarttua vain tarttua tuumasta toimeen. Sateenkaariperheet ry:n Väriä perhehoitoon -hanke on käynnistynyt 2018, ja hankkeen tehtävänä on juuri purkaa epäkohtia, jotka estävät sateenkaariperheiden sijaisvanhemmuutta ja samalla tarjota useammille lapsille mahdollisuuden perhehoitoon. Kirjoittaja: Petri Segerholm, sosionomi (ylempi AMK) Kirjoitus perustuu Petri Segerholmin sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon Jos olisi osaamista ja uskallusta – kohti sateenkaarevaa perhehoitoa -opinnäytetyöhön (marraskuu 2019) Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Lähteet: Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta 2014. Avautuuko perhe? Ekslusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 2. 106–122. Datta, Neil 2018. Restoring order the natural. The religious extremists’ vision to mobilize European societies against human rights on sexuality and reproduction. European Parliamentary Forum on Population & Development (EPF). <https://www.epfweb.org/sites/epfweb.org/files/rtno_epf_book_lores.pdf > Luettu 26.9.2019. Hicks, Stephen 2008. What Does Social Work Desire? Social Work Education 27 (2). 131–137. Hicks, Stephen 2009. Sexuality and the ‘Relations of Ruling’: Using Institutional Ethnography to Research Lesbian and Gay Foster Care and Adoption. Social Work & Society 7 (2). 234–245. Kivipelto, Minna & Kotiranta, Tuija 2014. Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin kriittinen eetos saatava takaisin. Janus sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakausilehti 22 (2). 172–182. Moring, Anna 2013. Oudot perheet – Normeja ja ihanteita 2000-luvun suomesta. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Talentia 2017. Arki, arvot ja etiikka. Sosiaalialan ammattihenkilön eettiset ohjeet. Talentia. Thompson, Neil 2011. Promoting equality – working with diversity and difference. Palgrave Macmillan, Yhdysvallat.
Omaishoitajien yhdenvertaisuus kuntien haasteena
Suomessa on kaiken kaikkiaan noin 350 000 omaishoitajaa (Hoitajana omassa kodissa). Kuitenkin vain noin 42 500 omaishoitajaa on tehnyt omaishoito-sopimuksen. THL:n kuntakyselyn mukaan enemmistö sekä omaishoitajista että hoidettavista on yli 64-vuotiaita. Jos omaishoitajia ei olisi, laitoshoidossa olisi jopa 19 000 ihmistä enemmän (Pernaa 2015). Omaishoitajat tekevät arvokasta työtä, usein oman jaksamisensa äärirajoilla. Kun kotona on muistisairas puoliso, joka tarvitsee apua ympäri vuorokauden, miten omaishoitaja pystyy huolehtimaan omasta jaksamisestaan? Ikääntymisen myötä sairaudet lisääntyvät ja toimintakyky heikkenee, ennen pitkää omaishoitaja voi itse uupua ja sairastua. Koska omaishoitajan työ on vaativaa ja sitovaa, tulisi heidän tukemiseensa panostaa. Ongelmalliseksi on muodostunut yhdenvertaisuuden saavuttaminen valtakunnallisesti. THL:n erikoistutkija, dosentti Anni Vilkka toteaa tuen saatavuudessa ja kattavuudessa olevan alueellista vaihtelua ja tuen saamisen kriteerit voivat vaihdella kunnan sisällä. Yhtenä ongelmana on lisäksi tuen määrärahasidonnaisuus, sillä vaikka tuen kriteerit täyttyisivät, kunnan ei tarvitse myöntää tukea jos taloudellinen tilanne ei salli. Yhteiskunnan roolista omaishoitajien tukemiselle käydään vilkasta keskustelua - yhteiskunta nähdään vastuunkantajana ihmisten hyvinvoinnista. Toki yhteiskunnan tulee järjestää tietyt peruspalvelut ihmisten hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi, mutta mihin raja vedetään? Entä ihmisten oma vastuu? Toisaalta palvelut tulisi kustantaa maksamistamme verovaroista. Kuinka pitkälle viedään ihmisen vastuu läheisistään? Nykyinen yksilökeskeisyyttä korostava ajattelu vieraannuttaa meitä toisistamme. Onko yhteisöllisyys katoavaa? Tutkimusten mukaan suomalaiset ovat toisistaan huolehtivaa kansaa: viidentoista EU-maan vertailussa suomalaiset auttoivat vanhoja ihmisiä eniten Euroopassa. (Kehusmaa, Autto-Rämö & Rissanen 2013, 138). Tiedämme ikääntyneiden määrän kasvavan ja samaan aikaan eletään taloudellisesti tiukkoja aikoja. Onko mahdollista löytää tasapainoa yhteiskunnan ja omaisten vastuun välille vanhusten hoidossa? Yksilön ja yhteiskunnan yhteinen hyvä Ihanteellisessa tilanteessa yhteiskunnan ja yksilön voimavarat tukisivat toisiaan: omaishoitaja saisi rahallista tukea läheisensä hoitoon, lakisääteiset vapaapäivät ja mahdollisuuden virkistyspalveluihin. Hänellä olisi mahdollisuus saada apua kotiin ja asianmukaiset apuvälineet omaisen hoitamista varten. Helsingin sanomien julkaisemassa artikkelissa Päivi Repo kirjoittaa kuntien toivovan omaishoidon kriteereihin yhtenäistä linjaa. Kuinka pitkälle yhdenvertaisuus voidaan varmistaa kriteereiden yhtenäistämisellä? Omaishoidontuen päätöksentekijä on joka kerta vastakkain erilaisen asiakastilanteen kanssa, joten kriteereiden soveltamista ei voine välttää. Päätös tulee kuitenkin räätälöidä yksilöllisesti kriteerejä mukaillen. Koska palveluntarve on kaikilla omaishoitajilla ja hoidettavilla erilainen, omaishoidon palkkioiden yhtenäistäminen olisi paras lähtökohta. Mediassa on käyty keskustelua siitä, tulisiko palkkioiden maksamisen siirtyä Kelalle, jolloin ne olisivat yhtenäiset valtakunnallisesti. Ammattilaisten kesken tiedon pitäisi kulkea omaishoitajien tilanteesta Yhtenä haasteena on myös ammattihenkilöstön tietämyksen lisääminen omaishoitajien tilanteesta. Jos sairaalasta kotiutetaan huonokuntoinen vanhus, tulisi päätöksen tehneen lääkärin olla perillä kotona odottavasta tilanteesta. Valitettavan usein tiedonkulku ei ole riittävää eri työntekijöiden välillä. Omaishoitaja tarvitsee tukea selvitäkseen läheisensä hoidosta ja kuntien tulisikin järjestää omaishoitajille palvelupisteitä, joista voisi kysyä neuvoa ongelmatilanteisiin. Asioiden hoitaminen monella eri luukulla on työlästä ja aikaa vievää. Keskustelua on herättänyt myös se, olisiko omaishoitajilla oikeus työterveyshuoltoon. Tällä hetkellä Taivalkoski lienee ainoa kunta, joka tarjoaa omaishoitajille työterveyspalvelut (Väisänen 2014). Taivalkoski on tässä tapauksessa edelläkävijä omaishoitajien tukemisessa, mutta kuntien taloudellinen tilanne asettaa omat haasteensa palvelun järjestämiselle. Ja vaikka omaishoidon palkkioiden maksaminen siirtyisi Kelalle, tulisi kuntien edelleen järjestää palvelut. Kuitenkin omaishoitajat säästävät kunnan menoissa merkittävästi hoitaessaan omaistaan kotona, joten heidän hyvinvointiinsa tulisi panostaa. Jotta omaishoidon kriteerit saadaan yhtenäisiksi, on edessä vielä pitkä matka. Kaisu Kohola, geronomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Hoitajana omassa kodissa. Verkkodokumentti. Kehusmaa S., Autto-Rämö I. & Rissanen P. 2013. Omaishoidon vaikutus ikääntyneiden hoidon menoihin. Verkkojulkaisu. Kunnat toivovat yhtenäisiä kriteerejä omaishoidon tuen myöntämiselle. Verkkodokumentti. Pernaa, M. 26.3.2015. Omaishoitaja näkymättömän työn tekijä. Verkkodokumentti. Repo, P. 22.1.2015. Omaishoidon tukeen kaivataan yhtenäisiä kriteerejä. Helsingin sanomat. Verkkodokumentti. Väisänen, P. 5.5.2014. Omaishoitajille työterveyshuolto vain Taivalkoskella. Verkkodokumentti.
Helsinki haluaa lisätä yksityisen päivähoidon määrää: toteutuuko perheiden yhdenvertaisuus ja miten taataan yksityisten palveluiden laatu?
Helsingin kaupungin sosiaalivirasto teki vuonna 2011 mittavan lasten päivähoidon palvelujen järjestämiseen ja hankintaan liittyvän selvityksen. Selvityksen perusteella sosiaalilautakunta päätti Helsingin päiväkotihoidon palvelustrategiasta 17.1.2012, jonka mukaisesti varhaiskasvatusvirastolla on kattavat omat päivähoitopalvelut. Näiden palveluiden lisäksi vanhemmilla on mahdollisuus valita yksityisen hoidon tuella avustettua päivähoitoa. Käytännössä Helsingin kaupungin varhaiskasvatusvirasto tarjoaa peruspäivähoitoa, kaikki kieleen tai ideologiaan perustuva toiminta on yksityisten päiväkotien tuottamaa. Tällä hetkellä Helsingillä on ostopalvelusopimus enää noin viiden yksityisen päiväkodin kanssa. Helsinki lisää yksityistä päivähoitoa - onko valinta mahdollista kaikille perheille ja lapsille? Helsinki haluaa edelleen lisätä yksityistä päivähoitoa: tällä hetkellä noin 8% helsinkiläisistä päivähoitoikäisistä lapsista saa tukea yksityiseen päivähoitoon. Tämä on vielä melko pieni määrä ja on ymmärrettävää, että Helsinki haluaa kasvattaa tätä määrää. Yksityinen päivähoito on kaupungille edullisempaa ja tuo näin ollen säästöä. Perheiden kannalta yksityinen päivähoito tuo valinnanvapautta ja erilaisia mahdollisuuksia lapsen päivähoitopaikan valitsemiseen. Mutta miten tasa-arvoisessa asemassa perheet ovat päivähoitopaikan valitsemisen suhteen? Onko kaikille perheille yksityinen päivähoito mahdollista vaikka he niin haluaisivat? Yleisesti ottaen perheet maksavat itse yksityisestä päivähoidosta suurempaa kuukausimaksua kuin kunnallisen päivähoidon hoitomaksu on. Helsinki on tullut hieman vastaan pienituloisia perheitä ja on päättänyt, muista kunnista poiketen, maksaa pienituloisille perheille hieman suurempaa yksityisen hoidon tuen hoitolisää jolloin yksityisellä päiväkodilla on mahdollisuus pienentää perheen maksamaa kuukausimaksua. Mutta tämä koskettaa vain hyvin pienituloisia. Monet pienituloiset kaksi vanhempaiset perheet eivät saa hoitolisää ollenkaan ja näin ollen maksavat yksityisessä päivähoidossa maksimimaksun. Ja tämä voi olla perheelle liikaa, jolloin heillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin kunnallinen päivähoito. On myös muita syitä kuin raha miksi yksityinen päivähoito ei ole kaikille perheille mahdollinen. Esimerkiksi yksityisissä päiväkodeissa ei yleensä ole mahdollista erityiseen tukeen niille lapsille, joille tähän olisi tarve. Näin ollen erityistä tukea tarvitsevat lapset jäävät usein yksityisen päivähoitomahdollisuuden ulkopuolelle. Yksityistä päivähoitoä monenlaisiin tarpeisiin Vanhemmilla voi olla monenlaisia syitä haluta valita yksityinen päiväkoti lapsensa hoitopaikaksi. Esimerkiksi asuinalueen päiväkodit voivat olla niin täynnä, että päivähoitopaikka osoitetaan hankalasti saavutettavasta hoitopaikasta. Tai perhe haluaa laittaa tiettyyn ideologiaan tai pedagogiikkaan perustuvaan päiväkotiin tai halutaan tukea lapsen kielellisiä valmiuksia vieraan kielen opiskelussa jo päivähoitoikäisenä. Tai halutaan tukea toista äidinkieltä suomen lisäksi. Syitä voi siis olla esimerkiksi sijaintiin ja päiväkodin toimintaan liittyviä, jotka omalta osaltaan tukevat perheitä heidän kasvatustyössä, elämän- ja arjen hallinnassa. Yksityisen päivähoidon toimijoissa voi olla sellaisia palvelun tuottajia, jotka pystyvät tarjoamaan perheille sellaista kasvatuksellista tukea, mihin kaupungin oma tuottama päivähoito ei pysty, esimerkiksi kaksikielisyys. Yksityisen päivähoidon palvelun laatu ja perheiden yhdenvertaisuus Yksityisessä päivähoidossa piilee kuitenkin omat ongelmansa ja haasteensa. Niistä voidaan nostaa esiin esimerkiksi kysymykset miten voidaan taata palveluiden laatu ja perheiden yhdenvertaisuus. Kuten erityisesti terveyspalveluissa yksityiset palveluntuottajat ovat lisääntyneet myös päivähoidon tuottajissa. Markkinoille tulee bisneshenkisiä palvelun tuottajia, joiden lähtökohdat eivät yleensä ole halu tuottaa laadukasta päivähoitoa tietyllä ideologialla tai toiminnalla vaan sijoittajalähtöinen bisnes. Näin ollen toimintaa voi leimata mahdollisimman suuri tuotto eikä silloin etusijalla ole pedagogiikka, lapsen etu ja henkilöstön työolot. Helsingissä varhaiskasvatusvirasto toimii yhteistyössä yksityisten päivähoidon tuottajien kanssa. Se valvoo, neuvoo ja ohjaa niiden toimintaa. Ja tietenkin päivähoitoa koskevan lait ja asetukset määrittävät palvelun tuottajien toimintaa. Käytännössä tämä tarkoittaa palvelun tuottajalle omavalvontasuunnitelman laatimista ja kaupungilta valvontakäyntiä kerran vuodessa. Koulutusta ei yksityisten päiväkotien henkilökunnalle ole tarjolla oikeastaan ollenkaan kaupungin toimesta. Miten siis oikeasti Helsinki varmistaa yksityisten päivähoidon tuottajien laadukkuuden? Miten varmistetaan, että yksityiset palvelun tuottajat ovat luotettavia toimijoita? Miten varmistetaan perheiden yhdenvertaisuus palvelujen käyttäjinä? On ymmärrettävää, että Helsinki haluaa tarjota perheille vaihtoehtoja lapsensa päivähoidon järjestämiseen, varsinkin kun se mahdollistaa säästöt omissa kustannuksissa. Mutta mikä on perheiden eriarvoistumisen hinta? Ja miten taataan yksityisen päivähoidon laatu? Hieman suuremmalla taloudellisella panostuksella, yksityisen päivähoidon aktiivisempi valvonta ja ohjaus Helsingin osalta mahdollistaisi perheille yhdenvertaisemmat mahdollisuudet valita käyttämänsä palvelut. Leena Linsiö, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Helsinki haluaa lisätä yksityistä päivähoitoa. Helsingin sanomat 20.1.2015, Maija Aalto Helsingin kaupunginvaltuusto. Esityslista nro 8. 7.5.2014. Esittelijänä Satu Järvenkallas. Helsingin kaupungin Varhaiskasvatuslautakunta. Päätöstiedote nro 2. 20.1.2015.
Oman elämänsä päähenkilöksi
Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan uutta lakia itsemääräämisoikeudesta ja rajoitustoimenpiteiden käytön edellytyksistä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uusi laki koskettaa lähes kaikkia sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaita. Rajoitustoimenpiteitä voi soveltaa esimerkiksi kehitysvammaiseen, muistisairaaseen tai aivovamman saaneeseen henkilöön, jonka toimintakyky on alentunut niin, ettei hän kykene ymmärtämään käyttäytymisensä seurauksia (Paavilainen – Vuorinen 2013). Tavoitteena on edistää asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeutta, sekä ennaltaehkäistä ja vähentää rajoitustoimenpiteiden käyttöä. Erityisesti kehitysvammahuollossa ollaan tämän vuoksi muutosten edessä. Taustalla on YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista, joka on 2000-luvun ensimmäinen kattava ihmisoikeusjulistus. Se hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 2006 ja Suomi oli ensimmäisten maiden joukossa allekirjoittamassa sitä vuonna 2007. Julistuksen ratifiointi on kuitenkin jäänyt kesken. Valtakunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon eettisen neuvoston Etenen pääsihteeri, ylilääkäri Ritva Halila totesi Sillalla-seminaarin puheenvuorossaan 7.2.2014 Suomen toteuttavan tämän ratifioinnin tarkastelemalla julistuksen asiakohtia yksi kerrallaan ja varmistaen, että julistuksessa todetut asiat ovat todennettavissa lainsäädännön tasolla. Lainsäädännön puutteellisuus on tähän asti estänyt voimaansaattamisen, koska mm. rajoitteiden käytöstä on kirjattu ympäripyöreästi. Nyt lainsäädäntöön kirjattaisiin julistuksen keskeiset asiat vammaisten henkilöiden oikeuksista ja ihmisarvosta. Miten rajoitustoimenpiteet toteutuvat käytännössä? Voimaan tullessaan uusi laki tuo haasteita käytäntöön. Uusi lakiehdotus antaa aiempaa laajemmat oikeudet ammattihenkilöille toteuttaa rajoitustoimenpiteitä kotona, vaikka lain alkuperäisenä tarkoituksena oli vähentää rajoitustoimenpiteiden käyttöä. Haasteita tämä tuo myös vanhuspalveluihin, jossa suurimpana tavoitteena on tällä hetkellä kotona asumisen lisääminen. Laki antaa liian suuren liikkumavaran rajoittuneen asiakkaan vallankäytölle. Vallankäyttöä kotioloissa on erityisen vaikea valvoa, toteaa Invalidiliiton lakimies Elina Akaan-Penttilä. (Akaan-Penttilä 2013) Asiasta tehdyt selvitykset ovat karua luettavaa. Valviran selvityksen perusteella ympärivuorokautisessa palveluissa asiakas saa itse päättää eniten sosiaalisesta kanssakäymisestään (esim. ystävistään), osallistumisesta asuntonsa tai huoneensa sisustamiseen ja TV:n katselusta. Jollakin tavalla säädellympää oli sängystä nouseminen aamulla, välipalan syöminen ja yksilöllinen asiointi (esim. kaupassa käyminen). Eniten asioita, joista asiakas ei koskaan päättänyt itse, oli sähköpostin ja internetin käyttö sekä oman huoneen lukitseminen. (Valvira, s. 26) Itsemääräämisoikeuteen ja perimmiltään ihmisarvoon liittyvää näkökulmaa voidaan pohtia Sillalla -seminaarissa kerrotun neliraajahalvaantuneen miehen tarinan pohjalta. Kyseessä on henkilö, joka on täysin avustajan varassa useimmissa päivittäiseen elämään liittyvissä asioissa. Näin ollen hän menee nukkumaan silloin kun avustajan työpäivä loppuu, ja nousee ylös sängystään, kun avustaja tulee aamulla paikalle. Voidaan kysyä, määrittelevätkö asiakkaan omat toiveet hoidon ajan ja sisällön, vai kenties kuntien rajalliset resurssit? Toteutuuko tässä tapauksessa henkilön itsemääräämisoikeus ja aidosti ihmisarvoinen elämä? Uuden lain tultua voimaan meidän on hyvä olla kriittisiä myös omaa työtämme kohtaan. Meidän tulisi jälleen muistuttaa itseämme itsemääräämisoikeudesta, jonka tulisi ohjata työtämme tälläkin hetkellä. Erityisen tärkeää on nostaa tarkasteluun se, miten asiakkaan elämää määrittää organisaatioiden palveluprosessit ja henkilöstön omat toiveet, työtavat ja tarpeet tehdä työtä. Sosiaalialan ammattilaisten tulee kysyä itseltään, kuinka voimme mahdollistaa asiakkaalle omannäköinen, omien toiveiden ja tarpeiden pohjalta nouseva hyvä elämä. Meidän tehtävämme on ensisijaisesti auttaa. Laura ja Maria, sosionomi ylempi amk-opiskelijoita Lisätietoa Akaan-Penttilä Elina 2013. Uusi itsemääräämisoikeuslaki mahdollistaisi sosiaalipalvelujen hoitohenkilökunnan vallankäytön asiakkaan kotona. Verkkodokumentti. Konttinen Juha-Pekka 2013. YK:n vammaissopimuksen ratifiointi lähestyy. Verkkodokumentti. Paavilainen, Mika – Vuorinen Virpi 2013. Itsemääräämisoikeuslaki painottaa ennakointia ja rajoitusten käytön vähentämistä. Verkkodokumentti. Sosiaali- ja terveysministeriö 2013. Itsemääräämislaki painottaa ennakointia ja rajoitusten käytön vähentämistä. Verkkodokumentti. Suomen YK-liitto: YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja 2006. Verkkodokumentti. Valvira 2013. Itsemääräämisoikeuden toteutumisessa puutteita sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa palveluissa. Verkkodokumentti.
Womenton työuramentorointi
Womenton työuramentorointi kulttuurien välisen kohtaamisen areenana ja maahanmuuttajanaisten kotoutumisen edistäjänä ”Ilman Womentoa me ei oltais koskaan kohdattu. Womento on kuin silta, jonka yli voin mennä katsomaan, miten te teette töitä ja mitä suomalaiset ihmiset ajattelevat.” Suomeen muuttaa joka vuosi naisia, jotka ovat oman ammattialansa osaajia. Työllistyminen on Suomessa heille kuitenkin usein haastavaa. Yksilöllisiä syitä voivat olla heikko kielitaito tai oman ammattialan verkostojen puuttuminen. Rakenteellisia syitä voivat olla työmarkkinoiden toiminta, yhteiskunnassa esiintyvät ennakkoluulot ja mahdollinen syrjintäkohtelu. Monet koulutetut Suomeen muuttaneet naiset uhkaavat jäädä työmarkkinoiden marginaaliin ja sitä kautta myös heidän osaamispääomansa jää yhteiskunnassa hyödyntämättä. Työttömyys on myös uhka yksilön hyvinvoinnille ja uuteen kotimaahan kotoutumiselle. Womento on Väestöliiton toteuttama hanke, jonka tarkoituksena on työuramentoroinnin kautta edistää Suomeen muuttaneiden koulutettujen naisten työllistymistä koulutustaan vastaaviin töihin. Aktoreiksi voivat hakeutua Suomeen muuttaneet koulutetut naiset, jotka haluavat tukea ammatilliselle kehittymiselleen. Mentoreina toimivat suomalaiset tai Suomessa pitkään asuneet ja työskennelleet naiset, jotka haluavat tukea aktoreita ammatillisessa kehittymisessä. Naisia yhdistää sama ammattiala. Mentorointi on osallistujilleen vapaaehtoista ja se tapahtuu pääasiassa mentorin ja aktorin välisissä tapaamisissa. Mentoripareille järjestetään myös koulutuksia ja ryhmätapaamisia, joissa parit voivat jakaa kokemuksiaan ja saada vertaistukea. Womento antaa mahdollisuuden tulla nähdyksi ja ymmärretyksi Womenton mentoroinnissa mukana olleet aktorit kuvasivat kokemustaan merkittävänä. He kokivat suhteensa mentoriin hyvin läheisenä ja tärkeänä. Womento antoi heille mahdollisuuden tulla nähdyiksi ja kuulluiksi oman ammattialan osaajina ja naisina. Aktoreiden sosiaaliset verkostot olivat ylirajaisia, mutta useimmilla aktoreilla niistä puuttuivat kontaktit valtaväestöön. Osa aktoreista koki itsensä voimakkaasti yksinäisiksi. Aktoreiden mielestä mentoroinnin tärkeimpänä merkityksenä olikin se, että he saivat mentoristaan itselleen suomalaisen ystävän. Vasta toissijaisena aktorit näkivät mentoroinnin merkityksen oman työllistymisensä tukemisessa. Tämä oli yllättävä tulos, sillä ystävyyssuhteen muodostaminen ei ole Womenton alkuperäisenä tavoitteena. Mentoroinnin hyödyt ja haasteet kulkevat käsi kädessä Womento näyttäytyi paikkana, jossa aktoreilla oli mahdollisuus ylläpitää suomen kielen osaamistaan. Mentorilta aktorit saivat konkreettista apua ansioluettelon päivittämiseen ja työhakemusten tekoon. Osa pareista käytti mentoroinnin kielenä kuitenkin suomen kielen sijaan englantia, sillä heillä mentoroinnin tavoitteet eivät liittyneet kielen oppimiseen. Aktoreiden suomen kielen oppimiseen vaikuttivat myös aktoreiden motivaatio sekä vapaa- ja työajalla tapahtuva suomen kielen käyttö. Vaikka suomen kielen osaaminen nähtiin tärkeänä, sitä ei aina aktiivisesti pyritty edistämään. Aktoreiden ammatilliset verkostot laajenivat mentoroinnin myötä yhdellä ihmisellä – saman ammattialan suomalaisella edustajalla. Osa mentoreista toimi aktorin suosittelijana työhaastatteluissa, mistä oli huomattavaa hyötyä aktorin työllistymiselle. Suomalainen suosittelija toimi työhaastattelutilanteessa luottamuksen osoittajana ja lisäsi hakijan uskottavuutta. Saman ammattialan edustaja pystyi myös jakamaan ajantasaista ja käyttökelpoista ammattitietoa sekä neuvomaan aktoria työnhaussa. Kaikki mentorit eivät kuitenkaan toimineet aktorin suosittelijana, eivätkä aktorin verkostot laajentuneet mentoria ”kauemmaksi”. Työuramentorointi väylänä työllistymiseen ja kotoutumiseen? Mentorointi koettiin toimivana, koska se rakentui aktoreiden yksilöllisten tarpeiden ja toiveiden varaan ja oli osallistujilleen vapaaehtoinen. Kun tavoitteet oli rakennettu omista tarpeista käsin, niihin myös sitouduttiin ja motivoiduttiin. Womenton aikana suurin osa aktoreista sai työkokeilu- tai työpaikan, mitä voi pitää merkittävänä saavutuksena. Mentoreiden antama kannustus ja tuki vahvistivat aktoreiden ammatti-identiteettiä. Mentoreiden jakama ajantasainen ammattitieto selkiytti aktoreiden urakäsityksiä ja -toiveita. Vahva ammatti-identiteetti voi edistää aktoreiden työllistymistä myös jatkossa. Onnistuneeseen kotoutumiseen tarvitaan yhteiskunnan muutosta ja maahanmuuttajien sopeutumista. Womento-mentorointi antaa koulutetuille maahanmuuttajanaisille mahdollisuuden tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Kohdatuksi tuleminen, aktorin ystävystyminen mentorin kanssa sekä mentoroinnista saatu ammatillinen tuki lisäävät aktoreiden hyvinvointia. Tämä johtaa voimaantumisen ja osallisuuden kokemuksiin, jotka puolestaan voivat edistää naisten kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Jatkossa Womenton mentorointiverkostoa voi kehittää ryhmätapaamisten osalta kohti toiminnallisuutta. Toiminnallisuuden ja pienryhmäkeskusteluiden kautta aktoreiden suomen kielen taito pystyy kehittymään ja heidän ammatilliset verkostonsa voivat laajentua. Mentoreiden kanssa on hyvä käydä keskustelua siitä, mikä merkitys suosittelijana toimimisella voi olla koulutettujen maahanmuuttajanaisten työllistymiselle. Suomen kielen taitoa olisi hyvä pyrkiä mentoroinnissa parantamaan, mutta se ei silti saisi mennä muiden tärkeämpien tavoitteiden ohi. Artikkeli perustuu kirjoittajan tekemään Metropolian sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyöhön Womento – Koulutettujen Suomeen muuttaneiden naisten kokemuksia työuramentoroinnista. Satu Kinnunen, sosionomi (ylempi amk) Lähteet ja lisätietoja: Forsander, Annika 2002: Luottamuksen ehdot. Maahanmuuttajat 1990-luvun suomalaisilla työmarkkinoilla. Helsinki, Väestöliiton Väestöntutkimuslaitos, julkaisusarja D 39/2002. Fågel, Stina – Säävälä, Minna – Salonen, Ulla 2012: Womento-käsikirja. WOMENTO – Naiset mentoroinnilla yhteisiin tavoitteisiin. Helsinki, Väestöliiton julkaisusarja. Vanhanen, Sari – Ahlfors, Gunta – Saarela, Inka – Wetzer-Karlsson, Marina 2013: Mentorointi koulutettujen maahan muuttaneiden naisten kotoutumisen edistäjänä. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne – Fågel, Stina – Säävälä, Minna (toim.): Olemme muuttaneet – ja kotoudumme. Maahan muuttaneen kohtaaminen ammatillisessa työssä. Helsinki, Väestöliitto. 176–186. Väestöliitto, Womento-hanke http://www.vaestoliitto.fi/monikulttuurisuus/womento/
Onko työmarkkinoilla tilaa osatyökykyisille?
Julkisuudessa on viime aikoina mietitty erilaisia ratkaisuja työvoiman riittävyyden, työurien pidentämisen ja työmarkkinoilla pysymisen turvaamiseksi. Näissä keskusteluissa on harvakseltaan näkynyt myös osatyökykyisten henkilöiden palkkaamiseen liittyviä ratkaisuja. Mutta kuka on oikeasti valmis palkkaamaan osatyökyisen tai jollain tavoin vajaakuntoisen työnhakijan? TE-toimistoissa oli vuonna 2011 yhteensä noin 93 000 vajaakuntoista työnhakijaa. Heistä työttömiä oli 68 000 ja pitkäaikaistyöttömiä 23 000. Vajaakuntoisten työttömien työnhakijoiden diagnooseista tai vajaakuntoisuuden syistä merkittävimpiä olivat tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ja mielenterveyden häiriöt. (Antila ym. 2013: 14.) Suomessa on siis melkoinen joukko työtä haluavia vajaakuntoisia tai osatyökykyisiä työnhakijoita, joiden on ilmeisen vaikea päästä työmarkkinoille. Esimerkkinä palveluyritykset, joista tutkimusten mukaan vain 2 - 4 prosenttia on palkannut fyysisesti vammaisen tai kehitysvammaisen henkilön tai mielenterveyskuntoutujan (Antila ym. 2013: 18). Työllistymisen vaikeudesta kertoo sosiaali- ja terveysministeriön asettaman osatyökykyisten työllistymisen edistämisen toimintaohjelmaa valmistelevan työryhmän välimietintö, joka julkaistiin 22.2.2013. Antilan ym. (2013:17–18) esittämissä tutkimuksissa ja selvityksissä tulee ilmi työnantajien perusteluja vajaakuntoisten ja osatyökykyisten työnhakijoiden vähäiselle rekrytoinnille. Työnantajien perustelut vähäiseen rekrytointiin liittyvät siihen, että em. ryhmistä rekrytointi voisi vaikuttaa yrityskuvaan tai työyhteisöön kielteisesti. Erityisen usein tämä arvio oli tehty selvitysryhmän mukaan psyykkisesti vajaakuntoisen henkilön työllistämisestä. Vajaakuntoisten rekrytointi koetaan haastavaksi, koska työnantajien arvioiden mukaan osatyökykyiset työntekijät vaativat enemmän aikaa työtehtävien suorittamiseen kuin muut työntekijät. Työnantajan on lisäksi vaikea arvioida työnhakijan pätevyyttä ja työnantajalle ei ole tarjolla riittävästi ohjausta, tukea ja neuvontaa työllistämiseen liittyvissä asioissa. Työnantajilla tuntuu myös olevan varsin vähän tietoa eri tukitoimista tai – rahoista, joita voisi hyödyntää palkkauksessa, esim. kyselyyn osallistuneista 60 prosenttia ei tuntenut palkkatukea. Huomioon kannattaa ottaa se, että suuri osa vastaajista ei katsonut myöskään tarvitsevansa lisätietoa vammaisen työntekijän työhön ottamisesta. Positiivisena asiana työryhmän muistiossa tuli esiin, että kun yrityksellä oli kokemusta työllistämisestä, arviot mm. työntekijän työssä suoriutumisesta, erityisjärjestelyjen tarpeesta ja työkyvyttömyyden riskistä olivat myönteisempiä kuin kokemusta vailla olevilla yrityksillä. (Antila ym. 2013: 18.) Työnantajien perustelut palkkaamatta jättämiselle kertovat mielestäni karua kieltä osatyökykyisten henkilöiden työllistymismahdollisuuksista. Asenteet ovat sillä tasolla, että pelätään palkata erilaisia työnhakijoita, koska se saattaa vaikuttaa kielteisesti yrityskuvaan. Missä ovat ajatukset ihmisten yhdenvertaisuudesta? Laissa on kyllä kirjattuna syrjinnän kielto eli, että ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella ja tätä pitäisi nimenomaan soveltaa myös, kun kyse on työhönottoperusteista, työoloista tai työehdoista, henkilöstökoulutuksesta taikka uralla etenemisestä (Yhdenvertaisuuslaki 2004/21 § 6, § 2). Harva työnantaja näyttää kuitenkaan olevan valmis kantamaan yhteiskuntavastuuta ja toimimaan uusien työntekijöiden palkkaamisen kohdalla yhdenvertaisuuslain periaatteita noudattaen. Tiedon vai halun puutetta? Ihmettelen, miksi työnantajat sanovat, että eivät tiedä tarpeeksi yhteiskunnan tarjoamista osatyökykyisten palkkaamiseen liittyvistä tukitoimista, mutta eivät kuitenkaan myöskään koe tarvitsevansa lisätietoa tarjolla olevista mahdollisuuksista. Osatyökykyisten henkilöiden palkkaaminen ei tässä suhteessa näytä olevan millään tavalla olennaista työnantajien mielestä. Yhteiskunnan tasolta on kyllä huolehdittu, että koulutusjärjestelmässä on tilaa kaikenlaisille oppijoille ja opiskelijoille. Suomessa on mahdollisuus opiskella ammattiin asti eritysopetuksen piirissä. Ammatillisissa erityisoppilaitoksissa oli vuoden 2010 tilastojen mukaan noin 4 155 opiskelijaa (OPM 2010). Tämän lisäksi opetussuunnitelmaperusteisessa ammatillisessa koulutuksessa on iso joukko opiskelijoita, jotka saavat erityisopetusta joko eriytettynä tai integroituna opetuksena. Näiden opiskelijoiden erityisen tuen tarve on pystytty huomioimaan koulutuksen poluilla, mutta missä on se ”erityinen työelämä”, johon he työllistyvät ammattiin valmistumisen jälkeen? He kilpailevat niistä samoista työpaikoista, kuin kaikki muutkin työnhakijat, ja lisäksi kohtaavat työnantajien ennakkoluulot ja -asenteet rekrytointitilanteissa. Yhdenvertaisuutta työmarkkikoille Voisimmeko oikeasti alkaa ajatella, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia ja kaikilla tulisi olla oikeus työhön sekä tasavertaiseen osallisuuteen yhteiskunnassa. Työ ja ammatti ovat monelle meistä tärkeitä itsetunnon rakentajia ja tuovat tunteen yhteiskuntaan kuulumisesta. Miten voisimme mahdollistaa tuon tunteen kaikille sitä haluaville? Kulunut sanontakin kuuluu: ”Työ on parasta sosiaaliturvaa”. Miten saatamme osatyökykyiset ja vajaakuntoiset työnhakijat tuon sosiaaliturvan piiriin? Työmarkkinoille tarvitaan tilaa kaikenlaisille työntekijöille. Voisiko tulevaisuuden työelämässä monimuotoinen, erilaisista työntekijöistä koostuva, työyhteisö olla menestysvaltti eikä yrityskuvaan kielteisesti vaikuttava tekijä? Kristiina, sosionomi YLEMPI AMK-opiskelija Lähteet Antila Outi, - Kerminen, Päivi - Liski-Wallentowitz, Hanna - Nissinen, Pia - Paaermaa, Pekka – Tossavainen, Hanna - Tötterman, Patrik 2013. Osatyökykyisten Työllistymisen edistäminen. Toimintaohjelmaa valmistelevan työryhmän välimietintö. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013:6. Opetusministeriö 2010. Ammatillisten erityisoppilaitosten ammatillisen peruskoulutuksen ja valmentavan ja kuntouttavan opetuksen ja ohjauksen järjestävät vuonna 2010. Yhdenvertaisuuslaki 21/20.1.2004.
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto