Avainsana: sosionomi ylempi amk

Alle kouluikäisten lasten osallisuus UNICEF:n lapsiystävällinen kuntamallin kunnissa

”Lapsuus on itsessään tärkeä, eikä vain kulkua aikuisuuteen”, todetaan YK:n lasten oikeuksien sopimuksessa (1989). Lapsuus on saanut viime vuosina yhä merkityksellisemmän aseman yhteiskunnallisessa keskustelussa. Varhaiskasvatusala elää uudistuksien aikaa, jossa lapsen asema ja oikeudet ovat näkyvästi esillä. Hiljattain uudistuneissa varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa lasten osallisuus on nostettu esille keskeisenä teemana. Lasten osallisuus on osa lapsen oikeuksia ja hyvinvointia. Suomen UNICEFin kotimaantyö keskittyy Lapsiystävällinen kunta -mallin kautta lisäämään ja vahvistamaan lasten osallisuutta edistäviä käytäntöjä ja toimintatapoja ympäri Suomen. Suomen UNICEF toimi tukijana Metropolian sosiaalialan (ylempi AMK) tutkinnon opinnäytetyössä, jossa kuvattiin alle kouluikäisten lasten osallisuuden toteutumista kunnissa, jotka toteuttavat UNICEFin lapsiystävällinen kunta -mallia. Aineisto kerättiin e-lomakekyselyn muodossa varhaiskasvatusalan asiantuntijoilta, joilla nähtiin olevan tietoa ja näkemystä alle kouluikäisten lasten osallisuuden toteutumisesta. Vastaajien joukossa oli päiväkodin johtajia, tilaajapäälliköitä ja lastentarhanopettajia sekä varhaiskasvatusalan alueellinen suunnittelija. Kasvattajan ja lapsen herkkä vuorovaikutus osallisuuden perustana Kyselyyn vastanneista suurin osa toi esille kasvattajan työn merkityksen, kuinka omalla asenteella ja lapset huomioon ottaen voi luoda lapselle ihanteelliset mahdollisuudet olla oman arkensa tekijä. Osallisuus ei ole mitään erikoista tai mystistä, vaan sitä jokapäiväistä arkea, missä lapsi saa päättää omista asioistaan aikuisen tuella ja läsnäololla. Aikuisen, kasvattajan roolia tarkasteltiin monesta eri näkökulmasta. Aikuinen toimii myös oppijan roolissa suhteessa lapseen, kyky kuunnella lasta ja lapset ajatuksien arvostaminen koettiin erittäin merkitykselliseksi. Lapsella on mahdollisuus vaikuttaa tai olla vaikuttamatta Tulosten mukaan lasten ajatusten kuuleminen ja heidän vaikutusmahdollisuuksien lisääminen arjessa koettiin tärkeänä varhaiskasvatusalan asiantuntijoiden näkökulmasta. Lasta koskevia päätöksiä tehtäessä lapsen mielipide tulee selvittää lapsen ikä- ja kehitystason vaatimalla tavalla. Tätä korostavat sekä varhaiskasvatuslaki että sosiaalihuoltolaki. Lapsella tulee olla ennen kaikkea valinnanvapaus osallistua tai olla osallistumatta häntä koskevaan toimintaan. Lapsen toiveiden kuuleminen vaatii kasvattajalta herkkyyttä havaita ja olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa. Lapsen tulee saada kokemuksia omasta toimijuudestaan, siitä, että hän saa päättää itseään koskevista asioista. Kyselyyn vastanneet näkivät selkeinä lasten päätöstä tukevina työmalleina lasten haastattelut, keskustelut ja tärkeimpänä havainnoinnin. Osallistavaa toimintakulttuuria kehitetään jatkuvasti  Opinnäytetyön tulokset osoittivat, että päiväkodeissa on olemassa pysyviä toimintatapoja lasten kanssa toteutuvaan toiminnan kehittämiseen. Lasten kokoukset, päivittäiset keskustelut toiminnan kehittämisestä sekä projektimaiset työskentelyt antavat lapsille mahdollisuuksia muuttaa ja kehittää toimintaa haluamaansa suuntaan. Varhaiskasvatuksessa puhutaan toimintakulttuurista, joka elää päiväkodissa. Lasten osallisuuden mahdollisuudet nähdään, mutta työskentely osallisuutta edistävän toimintakulttuurin eteen vaatii pitkäjänteistä sitoutumista erityisesti varhaiskasvatusalan ammattilaisilta. Toimintakulttuuri on jatkuvasti elävä ja muuttuva, sitä tulee myös arvioida ja kehittää kohti haluttua tavoitetilaa.  Miten jokainen tulee kuulluksi? Tulosten mukaan alle kouluikäisten lasten osallisuuden toteutumisessa nähtiin myös omat haasteensa. Pienempien lasten kohdalla osallisuuden toteutuminen koettiin haastavampana. Miten jokaisen lapsen toive tulee kuulluksi, oikeinymmärretyksi ja miten löydetään kunkin lapsen potentiaali, iästä huolimatta? Osallisuuden mahdollistaminen ei ole vielä automaatio. Vastanneet nostavat esiin työntekijöiden asenteen ratkaisevana tekijänä, toimintatapoja voi olla vaikea muuttaa vanhasta totutusta. Osallisuutta tulee tietoisesti kehittää, muuttamalla toimintaa kohti osallisuutta edistäviä toimintatapoja ja rakenteita. Hyvät käytännöt jakoon Olennaista olisi nostaa keskusteluun myös kuntien välinen yhteistyö. Opinnäytetyön tuloksista nousi myönteinen suhtautuminen hyvien käytäntöjen jakamiseen. Yhteiset tapaamiset, vierailut ja lasten osallisuuteen liittyvä tietopankki internetissä koettiin hyvinä ideoina jakaa tietoa. Tiedon vaihtoa ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan sille tulisi olla suunnitelmallinen toimintatapa, joka otettaisiin esimerkiksi lähialueen päiväkodeissa käyttöön. Lasten osallisuuden tulevaisuuden näkymät Shierin (2001:110) osallisuuden tasot -mallia mukaillen perustana lapsen osallisuudelle tulee olla halu vastaanottaa uusia ajatuksia ja ravistella vanhoja toimintatapoja työyhteisössä. Kun kasvattajan ajattelussa on tapahtunut muutoksia, tulee ryhtyä toimiin, osallisuuden muutoksien mahdollistamiseksi toimintakulttuurissa. Lopulta tavoitteena olisi luoda jatkumo kasvattajan, sekä koko työyhteisön sitoutumiseksi uudenlaiseen ajatteluun ja toimintamalliin, jolloin lasten osallisuudesta tulee ylläpitävä käytäntö. Suomen UNICEFin Lapsiystävällinen kunta -mallissa tavoitteena on lasten oikeuksia ja tietoperustaisuutta vahvistava toimintakulttuuri. Tavoitteena on luoda lapsille yhdenvertainen ympäristö kasvaa, vaikuttaa ja osallistua. (Suomen UNICEF n.d.) Näiden ajatusmallien kautta tulevaisuudessa lasten osallisuuden laajentumisella ja kehittymiselle tulisi olla mahdollisuuksia. Nina Saukkola, sosionomi ylempi AMK Lähde Saukkola Nina 2018. Lasten osallisuutta edistämässä. Alle kouluikäisten lasten osallisuus Lapsiystävällinen kunta -mallin kautta tarkasteltuna. Sosiaalialan tutkinto-ohjelma, Sosionomi ylempi AMK-opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Shier, Harry 2001. Pathways to Participation. Julkaisussa: Children and Society, vol. 15, 107-117, UK. Saatavilla myös sähköisesti osoitteessa: <http://www.ipkl.gu.se/digitalAssets/1429/1429848_shier2001.pdf>. Luettu 1.2.2017.    

Sosiaalialan (ylempi AMK) opiskelija on transversaalisten taitojensa vastuullinen kehittäjä

Suomalaisilla työpaikolla muutostahti on nopea. Työntekijältä vaaditaan kykyä muutosten hallintaan, jolloin onnistuneet muutokset työpaikoilla tukevat työntekijöiden työhyvinvointia. Kahden edellisen vuoden aikana noin 60 % julkisen sektorin organisaatioista on toteuttanut  organisaatiomuutoksen. Muutokset ovat vaikuttaneet kielteisimmin julkisella sektorilla. (Pasu,Hasu & Pahkin 2016.) Tulevaisuuden työelämätaidot 2020 raportissa luetellaan tulevaisuuden taidoiksi monialaisuus, sosiaalinen älykkyys, luova ajattelu, kulttuurien välinen osaaminen ja virtuaalinen yhteistyö. (Tulevaisuuden työelämätaidot, 2016). Myös empatia ja kyky ihmisten arkisten ongelmien ratkaisuun saattavat Megatrendien (2016) mukaan olla keskeisiä tulevaisuuden innovaatioiden kohteita. Transversaalisia taitoja tutkimuksessamme (OTTO -hanke) yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena olivat kysymykset siitä miten transversaaliset taidot kehittyvät ammattikorkeakouluopintojen aikana ja miten niitä voidaan arvioida (ks. alla Isacsson 2017; Raatikainen 2017). Transversaaliset taidot ovat kaikille aloille yhteisiä taitoja; luonteen taidot, ajattelun taidot sekä tunne, yhteistyö ja vuorovaikutustaidot. (Euroopan komissio 2012; 2013, Euroopan Unioni 2016). Näitä taitoja tarvitaan muuttuvassa työympäristössä, oman ammattitaidon ylläpitämisessä ja edelleen kehittämisessä sekä työssä menestymisessä. Tässä tekstissä tuon esille sen mikä on merkitys arvioinnilla ja palautteella on opintojen aikaisten transversaalisten taitojen kehittymisessä. Tutkittaessa sosiaalialan (ylempi AMK tai YAMK) opiskelijoiden transversaalisia taitoja ja arvioinnin merkitystä taitojen kehittymisessä, toivat tutkimukseen osallistuneet opiskelijat (n=10) vastauksissaan esille arvioinnin ja palautteen monipuolisuuden merkityksen. Heidän mukaansa on tärkeää, että transversaalisia taitoja sanoitetaan säännöllisesti opintojen eri vaiheissa. Taidoista puhuminen ja niihin kohdistuva monimuotoinen eri tahoilta tuleva arviointi ja palaute edistävät kaikista parhaiten transversaalisten taitojen tunnistamista. Osa vastaajista koki, että transversaalisten taitojen arviointia oli opintojen aikana tehty yllättävän vähän, joidenkin mielestä arviointia oli riittävästi. Tämä voi osaltaan kuvastaa sitä, että arvioinnin ja palautteen erilaisia muotoja ei ole aina helppo tunnistaa. Keskeinen tutkimustulos oli myös se, että YAMK-opiskelijat kaipasivat opettajilta saadun palautteen lisäksi vertaisarviointia sekä työpaikalla tapahtuvaa esimieheltä saatavaa palautetta. Mielestäni esimies/johtajuus-tasolle olisi hyvä kehittää mittareita, jolla tämän tyyppisiä taitoja voisi arvioida. Itsearvioinnilla töissä esimiehen ja työyhteisön kanssa yhdessä. Yhteistyökumppanit lienevät myös pätevä taho arvioimaan tätä. Vertaisryhmää hyödyntämällä voidaan myös arvioida oppimista ja sen strategioita. Vastausten perustella voidaan ajatella, että sosiaalialan YAMK-opiskelijoiden opintojen aikaisten transversaalisten taitojen kehittymisessä olisi tavoiteltavaa entistä monipuolisempi näihin taitoihin keskittyvä arviointi ja palautteenanto. Opettajien antama tuki taitojen sanoittamisessa osana opetusta on tärkeää, mutta sen ohella myös opiskelijoiden vertaispalautetta tulisi hyödyntää entistä laajemmin. Myös esimiesten antama tuki ja palaute edistäisi transversaalisten taitojen tunnistamista työelämäkontekstissa. Erityisesti tätä YAMK-opiskelijat tuntuivat kaipaavan. Myös vertaisilta saatu palaute asettaa alttiiksi kyvyn ottaa palautetta vastaan, mutta myös edistää palautteenantotaitoa. Palautteenanto ja palautteen vastaanotto taito ovat tärkeitä elinikäisen oppimisen ja työelämätaitoja. Opiskelijan transversaalisten taitojen arvioinnin ja palautteen osa-alueet: itsearviointi vertaispalaute opettajan antama palaute esimiesten antama palaute Opiskelijoiden transversaalisten taitojen kehittymisessä tulisi huomioida kokonaisvaltaisemmin arvioinnin ja palautteen merkitys opiskelijan moninaisissa arki -ja työelämäkonteksteissa. Opiskelijaa tulisi ohjata ja tukea kehittämään itsearviointitaitoja, jossa hän on transversaalisten taitojensa sisäinen ohjaaja siten, että hän itseohjautuvasti ohjaa omaa arviointi- ja palauteprosessiaan koko opintojen ajan. Tällöin hän kerää palautetta esimieheltään, vertaisiltaan ja opettajilta. Itsearviointikäytäntöjen harjoitteleminen opettaa opiskelijalle itsetuntemusta, sopeutumiskykyä ja joustavuutta (McDonald 2010: 127).   Arvioinnin keskiön tulisi transversaalisten taitojen kehittymisessä olla opiskelijalla itsellään. Arviointi- ja palauteprosessiin voitaisiin kehittää yhtenäisiä kriteerejä tai suunnitelma, jolloin ne voisivat olla sovellettavissa arvioinnin ja palautteen kaikille yhteistyötahoille. Toisaalta palautteenanto voisi olla hyvinkin vapaamuotoista.   Tavoitteena olisi arvioinnin / palautteen ohjaava luonne, jolloin opiskelija olisi itse omien transversaalisten taitojen muutosagentti. Itsearviointia varten pitäisi uskaltaa olla rohkeasti avoin ja rehellinen itsensä kanssa. Parhaimmillaan itsearviointi tarjoaa opiskelijalle tietoa hänen vahvuuksistaan ja kehittämiskohteistaan (Boud & Falchikov 1989). Mielenkiintoiseksi taitojen kehittymisen kannalta tekisi vielä se, jos opiskelija uskaltautuisi haastamaan oman vapaa-ajan ja harrastukset transversaalisten taitojensa tutkimiseksi. Eija Raatikainen, KT, lehtori,  sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalue, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet Boud, D. & Falchikov, N. 1989. Quantitative studies of students’ self-assessment in higher education: a critical analysis of findings. Higher Education 18, 529–549. Isacsson, A. 2017. avaintaidoista transversaaleihin taitoihin -mistä on kyse? https://esignals.haaga-helia.fi/2017/03/16/avaintaidoista-transversaaleihin-taitoihin-mista-on-kyse/16.3.2017. Isacsson, A. 2017. Korkeakoulusta taidot ja hyveet tulevaisuudessa menestymiseen.  https://esignals.haaga-helia.fi/2017/03/30/korkeakoulusta-taidot-ja-hyveet-tulevaisuudessa-menestymiseen/ Isacsson, A., Raatikainen, E. & Ekström, M. Transversal skills and emotional intelligence in higher professional education. Nordic Journal of Vocational Education and Training (in process). McDonald, B. 2010. Improving learning through meta-assessment. Active Learning in Higher Education 11(2), 119–129. Puttonen, S., Hasu, M. & Pahkin, K. 2016. Työhyvinvointi paremmaksi Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveylaitos. Helsinki. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence=1 Raatikainen, E. Työelämä muuttuu, SOTE -uudistus etenee. Mitä se vaatii sosiaali- ja terveysalan tulevaisuuden osaajalta? https://blogit.metropolia.fi/uudistuva-sosiaalialan-osaaminen/2017/05/30/tyoelama-muuttuu-sote-uudistus-etenee-mita-se-vaatii-sosiaali-ja-terveysalan-tulevaisuuden-osaajalta/      

Vertaisryhmä tukee jälkihuoltonuorten itsenäistymistä

Lastensuojelun jälkihuollon tavoitteena on tukea nuorta ja hänen verkostoaan sijoituksen päättymisen jälkeen. Tällöin sosiaalityöntekijä laatii yhdessä asiakkaan ja hänen verkostonsa kanssa jälkihuoltosuunnitelman, johon kirjataan asiakkaan tarvitsemat palvelut ja tuki jälkihuollon aikana. Jälkihuoltosuunnitelmassa huomioidaan elämän eri osa-alueet, kuten asuminen, toimeentulo, koulutus/työ, läheisverkosto sekä mahdolliset hoitotahot ja yhteistyökumppanit. Oman työntekijän antamien arjessa selviytymiseen ja itsenäisen elämän taitoihin liittyvien neuvonnan ja ohjauksen lisäksi jälkihuollossa voidaan käyttää erilaisia psykososiaalisen tuen muotoja, joita on esimerkiksi vertaisryhmätoiminta (Taskinen 2010: 153). ”Jälkihuolto on portti siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan” Siirtymävaiheet ja aikuistumiseen liittyvä vastuun kantaminen omasta elämästä saattavat olla erityisen vaikeita nuorille, jotka ovat eläneet haasteellisissa oloissa. Vaikeudet voivat näkyä sosiaalisen tuen ja verkostojen puutteena, opiskeluun liittyvinä vaikeuksina ja työelämäkokemuksen ja -valmiuksien puutteina, tunneperäisinä ja psyykkisinä vaikeuksina tai runsaana päihteiden käyttönä. Nuorten toimijuutta tutkineen Tarja Juvosen mukaan kyse ei ole yksistään nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista vaan tilanteeseen vaikuttavat yhtä lailla olemassa olevat resurssit tai yhteiskunnalliset rakennetekijät. (Juvonen 2015: 31.) Mike Stein (esim. 2009) on kirjoittanut paljon nuorten siirtymävaiheista nuoruudesta aikuisuuteen nimenomaan sijaishuollosta itsenäiseen elämään siirtyvien nuorten aikuisten elämässä. Teksteissä todetaan, että sijaishuollossa asuneille tämä siirtymävaihe on usein lyhyt ja nopeatempoinen, jolloin nuoren siirtymä rajoitetusta sijaishuollosta täysivaltaiseen kansalaisuuteen voi olla varsin raju (Stein 2009: 31). Maritta Törrönen ja Teemu Vauhkonen ovat tutkimuksissaan löytäneet neljä itsenäistymisen kipukohtaa: 1) nuorella ei ole riittävästi taitoja huolehtia omasta kodistaan, 2) hän on menettänyt suhteensa sijaishuoltoon ja sukuunsa, 3) hänellä on vaikeuksia ylläpitää talouttaan ja selvitä vuokranmaksusta ja 4) hänen itsetuntonsa on alhainen. Nämä tekijät ilmenivät suhteessa luottamukseen, sillä nuorten luottamus läheisiin ihmisiin, yhteisöön ja yhteiskuntaan oli alhainen. (Törrönen – Vauhkonen 2012: 102.) Muutokseen tähtäävä ja hyvinvointia vahvistava työ ovat sosiaalityön peruslähtökohtia. Kansainvälisen sosiaalityön määritelmän (IFSW) mukaan sosiaalityö on paitsi muutostyötä, myös elämänhallintaa ja itsenäistymistä sekä ihmisten toimintavoimaa kasvattavaa ongelmanratkaisutyötä, joka rakentuu arvoperustaan, jolla edistetään ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutumista (Väisänen 2011: 177–178). Vertaiskokemuksia peilaamalla nuori saa vahvistettua omaa identiteettiään Vertaisryhmä voi toimia nuorelle sekä konkreettisten että sosiaalisten taitojen harjoittelupaikkana. Ryhmässä tapahtuvan vuorovaikutuksen avulla nuorella on mahdollisuus kyseenalaistaa ja muuttaa käsitystä itsestään ja muista, jolloin tapahtuu nuoren identiteetin kehitystä ja uudelleen rakentumista. Ryhmässä opitaan toimimaan yhdessä neuvoteltujen normien mukaisesti ja omaksutaan kulttuurisia tapoja, normeja ja sääntöjä, jotka puolestaan tukevat nuoren itsenäistymistä. (Huovila 2013: 33–34.) Kaarina Mönkkönen on kirjoittanut, että jokainen uusi tilanne tarjoaa mahdollisuuden siirtyä totutusta roolista uuteen rooliin sekä testata omaksumiaan rooleja. Erilaiset roolit tukevat siten identiteetin rakentamisen mahdollisuuksia. Ryhmätoiminta voi Mönkkösen mukaan toimia myös vastavoimana nuoren mahdollisesti omaksumalle negatiiviselle ’itseään toteuttavalle ennusteelle’, jolloin nuori toimii muiden asettamin odotusten mukaisesti, ja jolloin poikkeavuus muodostaa leimaavan piirteen nuoren identiteetissä. (Mönkkönen 2007: 47–48.) On sanottu, että kertomalla tarinaansa muille, voi tulla tietoiseksi omista asioistaan ja havaita, miten tarina resonoi kuulijoissa. Ryhmässä on mahdollista etsiä ja löytää uusia näkökulmia, joita vasten peilata omia kokemuksiaan. Tutkijat puhuvat emansipoitumisesta ja liittävät sen identiteettityöskentelyyn. Kirsi Nousiaisen mielestä identiteettityöskentely ja emansipaatio ovat edellytyksiä muutokseen tähtäävässä sosiaalityössä ja niiden tulisi olla tavoitteina asiakasryhmien kanssa työskentelyssä (Nousiainen 2015: 101–102). Myös Susanna Hyväri näkee ryhmätoiminnan yhteyden emansipaatioon ja tiedostamiseen perustellen, että vertaisryhmätoiminnassa on mahdollista tuoda vapaasti esiin vaiennettuja ja piiloon jääneitä tilanteita ja tapahtumia. Hyvärin mukaan vertaiskokemusten peilaaminen luo mahdollisuuden omaksuttujen käsitystapojen ja näkemysten tutkimiseen ja uuden positiivisen identiteetin rakentamiseen (Hyväri 2005: 222–223.) Liisa Hokkasen ajatus emansipoitumisesta liittyy mahdollisuuteen saavuttaa parempi tilanne. Hänen mukaansa vertaisryhmässä on mahdollista toteutua subjektiuden ja tietoisuuden kasvamista, hallinnan- ja pystyvyydentunteen vahvistumista, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman kohentumista ja toimijuuden lujittumista. (Hokkanen 2014: 44.) Vertaisryhmään kuuluminen edistää nuoren osallisuutta Ryhmään kuuluminen ja jäsenyys yhteisöissä ja yhteiskunnassa edellyttävät hyväksyntää, mukaan ottamista ja luottamusta, jotta yksilön osallistumista ja voimaantumista voi tapahtua. Käytännössä tämä edellyttää sitä, että yksilöllä on sosiaalisesti merkityksellisiä ja tärkeitä suhteita tai jäsenyyttä erilaisissa ryhmissä (vrt. Raivio ja Karjalainen 2013). Vertaisryhmä voi toimia ”sosiaalisena liimana” eli sosiaalisiin toimintaympäristöihin kiinnittäjänä. Tässä kiinnittymisessä oleellisia tekijöitä ovat yhteistoiminnallisuus ja kollektiivinen intentionaalisuus, joka sitoo yksilöt yhteen ja toimii pohjana sosiaalisille ryhmille, suhteille ja vuorovaikutukselle (Tollefsen 2014: 90.) Osallisuudessa on keskeistä yhteenkuuluvuuden tunne sekä kokemus turvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta (Särkelä-Kukko 2014: 49). Vertaisryhmä voi näitä tunteita nuorelle mahdollistaa. Eila Jantusen mukaan useassa tutkimuksessa on tullut esiin se, että vertaisryhmään osallistujille merkityksellistä ovat olleet muun muassa tiedon saaminen toisilta samoin kokeneilta, mahdollisuus kuulua johonkin, kokemusten jakaminen, muiden auttaminen ja ongelmien selkiytyminen (Jantunen 2008: 25). Liisa Hokkanen näkee vertaisuuden olevan ihmisten keskinäistä samuutta jonkin asian, ominaisuuden tai elämäntilanteen suhteen ja vertaistuen olevan tästä yhteisyydestä kumpuavaa sosiaalista tukea ja autetuksi tulemisen rakennusainetta. Vertaistuki voi näin ollen olla voimaannuttavaa ja eheyttävää. (Hokkanen 2014: 71–72.) Vertaistuen voima on nimenomaan vertaisuudessa, jolloin yksilökohtaisen kokemuksen ainutlaatuisuus korostuu ja jakamisen kohteena ovat vertaisten erilainen elämänhistoria koetusta vertaisasiasta. Tämän kokemustiedon tekee erityiseksi se, että se on vertaisten kokemaa ja elämässä koeteltua. (Hokkanen 2014: 218–219.) Nuori on asiantuntija Tämä artikkeli perustuu opinnäytetyöhön, jossa tarkasteltiin harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneille nuorille suunnattua vertaisryhmää ja ryhmän merkitystä siihen osallistuneille nuorille. Opinnäytetyöllä pyrittiin hakemaan vastausta siihen, miten ryhmämuotoinen tuki auttaa harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneita nuoria oman elämänsä ja itsenäistymisensä alkuun ja mitä uutta työntekijät voivat oppia nuorten tukemisesta. Eräs opinnäytetyön nuorista kuvasi jälkihuoltoa porttina siihen mitä tulevaisuus tuo tullessaan pohtiessaan jälkihuollosta saamiaan palveluita. Portti-metafora on osuva. Ei ole yhdentekevää millaisin eväin nuori astuu portista ulos itsenäiseen elämään. Vertaisryhmätoiminta on tärkeä tuki nuorten itsenäistymisen tukemisessa. Ryhmämuotoisella tuella pystytään saavuttamaan sellaisia tavoitteita mihin yksilöllisellä työllä ei ole mitenkään mahdollista päästä. Vertaisryhmässä mahdollistuu samaistuminen muiden nuorten elämään, vertaisuuden kokemus, hyväksytyksi tuleminen vertaisten joukossa ja vastavuoroinen jakaminen. Tällaista sosiaalista tukea ei yksilötapaamisilla pystytä tarjoamaan, vaikka kuinka työntekijä pyrkisi omalla empaattisuudellaan asettumaan nuoren asemaan. Opinnäytetyön tuloksista ilmeni, että vaikka nuoret kokivat ryhmänohjaajien roolin tärkeäksi, nousi ”nuorilta nuorille” – tiedon saaminen selkeästi merkitykselliseksi. Merkittävää tässä oli paitsi vertaisilta saatu kokemustieto, myös kokemus siitä, etteivät he ole elämäntilanteidensa kanssa yksin. Lisäksi vertaisryhmässä mahdollistui lupa olla oma itsensä ilman leimautumisen pelkoa. ”Kyl se silleen vaikutti, et mulle tuli enemmän itseluottamusta kun sai sitä tukee ja silleen tunsi itsensä jotenkin hyväksytyksi, et ei kukaan silleen… niinku tuominnut sua.” Camilla Peltola, sosionomi (ylempi AMK) Tämä artikkeli pohjautuu opinnäytetyöhön: Peltola, Camilla 2016. Harkinnanvaraisen jälkihuoltopäätöksen saaneiden nuorten vertaisryhmä lastensuojelun avohuollossa. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto.  Opinnäytetyö on luettavissa sähköisenä ammattikorkeakoulujen www.theseus.fi –tietokannasta. Lähteet Hokkanen, Liisa 2014. Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Rovaniemi: Acta Universitatis Lapponiensis 278. Huovila, Eija 2013. Identiteettiä rakentamassa – Alle 25-vuotiaiden helsinkiläisten nuorten kokemuksia perussosiaalityöstä. Sosiaalityön erikoistumiskoulutukseen kuuluva lisensiaatintutkimus. Marginalisaatiokysymysten sosiaalityön erikoisala. Sosiaalitieteidenlaitos. Helsingin yliopisto. Verkkodokumentti. Hyväri, Susanna 2005. Vertaistuen ja ammattiauttamisen muuttuvat suhteet. Teoksessa Nylund, Marianne – Yeung, Anne Birgitta (toim.) Vapaaehtoistoiminta. Anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino. Jantunen, Eila 2008. Osalliseksi tuleminen − masentuneiden vertaistukea jäsentävä substantiivinen teoria. Tampereen yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, Hoitotieteen laitos. Lisensiaatintutkimus. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja: A Tutkimuksia 18. Tampere: Juvenes Print. Juvonen, Tarja 2015. Sosiaalisesti kontrolloitu, hauraasti autonominen. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, Julkaisuja 165. Helsinki. Mönkkönen, Kaarina 2007. Vuorovaikutus – dialoginen asiakastyö. Helsinki: Edita Prima Oy. Nousiainen, Kirsi 2015. Yhteisöt pitkäaikaisasunnottomien elämänkuluissa ja emansipatorisessa identiteettityössä. Teoksessa Väyrynen, Sanna – Kostamo-Pääkkö, Kaisa – Ojaniemi, Pekka (toim.) Sosiaalityön yhteisöllisyyttä etsimässä. EU: United Press Global. Raivio, Helka – Karjalainen, Jarno 2013. Osallisuus ei ole keino tai väline, palvelut ovat! Osallisuuden rakentuminen 2010-luvun tavoite- ja toimintaohjelmissa. Teoksessa Era, Taina (toim.): Osallisuus – oikeutta vai pakkoa? Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja 156. Tampere: Suomen yliopistopaino Oy – Juvenes Print. Verkkodokumentti. Stein, Mike 2009. Young people leaving care: transitions to adulthood. Teoksessa Petch, Alison (toim.): Managing Transitions: Support for Individuals at Key Points of Change. Bristol: The Policy Press. Verkkodokumentti. Särkelä-Kukko, Mona 2014. Osallisuuden eriarvoisuus ja eriarvoistuminen. Mistä puhumme, kun puhumme osallisuudesta? Teoksessa Jämsén, Arja – Pyykkönen, Anne (toim.): Osallisuuden jäljillä. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry. Saarijärvi: Saarijärven offset 2014. Verkkodokumentti. Taskinen, Sirpa 2010. Lastensuojelulain soveltaminen. Helsinki: WSOYpro Oy. Tollefsen, Deborah 2014. Social Ontology. Teoksessa Montuschi, Eleonora – Cartwright, Nancy (toim.): Philosophy of Social Science: A New Introduction. Oxford: Oxford University Press. Törrönen, Maritta – Vauhkonen, Teemu 2012. Itsenäistyminen elämänvaiheena – osallistava vertaistutkimus sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten hyvinvoinnista. SOS-Lapsikylä ry. Väisänen, Raija 2011. Toivon ja epätoivon rajapinnoilla - näkökulmana ehkäisevä päihdesosiaalityö. Teoksessa Ruuskanen, Petri T. – Savolainen, Katri – Suonio, Mari (toim.): Toivo sosiaalisessa. Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. EU: UNIPress.    

Sosiaalisesti kestävää kasvatusta espoolaisissa päiväkodeissa

Päiväkodin arjessa voidaan nähdä runsaasti sosiaalisesti kestävään kehitykseen liittyviä käytäntöjä ja toimintamalleja. Laadukas varhaiskasvatus sisältää paljon sellaisia elementtejä, jotka tukevat ja vahvistavat sosiaalisesti kestävää kehitystä. Esimerkiksi yhteisöllisyys, osallisuus, vastuuseen kasvaminen, suvaitsevaisuus ja kiusaamisen ehkäisy sekä niihin kuuluvat käytännöt ovat vahvasti läsnä päiväkotien arjessa. Niiden ei kuitenkaan välttämättä suoraan mielletä liittyvän sosiaalisesti kestävään kehitykseen. Sosiaalisesti kestävän kehityksen ja sen sisältöjen määrittely varhaiskasvatuksessa voi olla kasvattajille haastavampaa kuin esimerkiksi ekologisesti kestävän kehityksen määrittely. Kestävä kehitys on ajankohtainen aihe, sillä maapallon rajallisuus tulee keskusteluissa esille yhä enemmän. Kestävällä kehityksellä tarkoitetaan sekä nykyisten että tulevien sukupolvien todelliset tarpeet tyydyttävää ekologista, taloudellista, yhteiskunnallista ja kulttuurista kehitystä (Åhlberg 1998: 14). Kestävä kehitys on ekologista, sosiaalista ja taloudellista kehitystä, jossa huomioidaan yhtä aikaa paikallinen ja maailmanlaajuinen ulottuvuus. Kestävä kehitys toteutuu vastuuta kantaen, ja päämääränä monimuotoinen hyvinvointi nyt ja aina. (Salonen 2010: 36.) Yksi kestävän kehityksen tärkeistä ulottuvuuksista on sosiaalinen kestävyys, jossa keskeistä on hyvinvoinnin edellytysten siirtyminen sukupolvelta toiselle (Cantell 2004: 25). Sosiaalinen kestävyys ja globaali vastuullisuus ovat merkittävässä roolissa ekologisten näkökulmien rinnalla maapallon elinkelpoisuuden ja hyvän elämän turvaamisessa niin nykyisille kuin tulevillekin sukupolville. Jotta asenteisiin ja tapoihin pystytään vaikuttamaan mahdollisimman tehokkaasti, tarvitaan kestävän kehityksen kasvatusta. Koska pienet lapset ovat hyviä omaksumaan ja oppimaan asioita, mikä olisikaan parempi ympäristö toteuttaa kestävän kehityksen kasvatusta kuin päiväkodit? Kestävä kehitys varhaiskasvatuksessa Tämän artikkelin perustana oleva opinnäytetyö käsittelee kasvattajien näkemyksiä kestävästä kehityksestä espoolaisten päiväkotien arjessa. Opinnäytetyö toteutettiin pari- ja ryhmähaastatteluina teemahaastattelun menetelmällä. Tavoitteena oli selvittää kestävän kehityksen periaatteiden toteutumista ja näkymistä käytännössä päiväkotien arjessa, sekä kerätä käytännön esimerkkejä toimintatavoista, joita haastateltavien päiväkodeissa on käytössä liittyen erityisesti sosiaalisesti ja ekologisesti kestävään kehitykseen. Espoon varhaiskasvatussuunnitelmassa kestävä kehitys on yksi painopiste, johon on haluttu kiinnittää huomiota, joten opinnäytetyössä kiinnostus suuntautui tämänhetkiseen tilanteeseen käytännössä. Tulosten mukaan kestävän kehityksen mukaisia toimintatapoja ja käytäntöjä löytyi kaikkien haastateltavien työyksiköiden arjesta, mutta hajontaa oli selkeästi havaittavissa. Joissakin päiväkodeissa kestävään kehitykseen oli panostettu tietoisesti jo toimintaa suunniteltaessa ja kehitettäessä, ja se saattoi olla koko toiminnan punaisena lankana. Toisissa päiväkodeissa taas asioita ei ollut samalla tavalla mietitty ja suunniteltu kestävän kehityksen näkökulmasta, vaikka käytännön toteutuksesta siihen liittyviä asioita löytyikin. Sosiaalisesti kestävän kehityksen määrittely haastavaa Varhaiskasvatuksessa sosiaalisella kestävyydellä tavoitellaan päiväkotiyhteisön kokonaisvaltaista hyvinvointia, kaikkien tasavertaisuutta, turvallisuutta ja mahdollisuutta osallisuuteen (Salonen 2012: 12). Kasvattajille ekologisesti kestävän kehityksen määritteleminen ja siihen liittyvien päiväkodin toiminnan käytäntöjen nimeäminen oli melko helppoa, ja vähintäänkin jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen liittyviä asioita oli kehitetty suunnitelmallisesti jokaisessa haastateltavien yksiköistä. Sosiaalisesti kestävän kehityksen osalta sekä käsitteen määrittelyssä että käytäntöjen erittelemisessä oli joillakin selvästi enemmän haasteita. Kaikkia käytössä olevia menetelmiä ei suoraan osattu liittää sosiaalisesti kestävään kehitykseen, vaikka ne lähemmän tarkastelun myötä osoittautuivatkin hyvin vahvasti siihen kuuluviksi. Monet tällaiset olivat jo pitkään käytössä olleita ja varhaiskasvatussuunnitelmastakin löytyviä asioita, niitä ei vain oltu käsitelty kestävän kehityksen termin näkökulmasta. Käytäntöjen muodostama kokonaisuus linkittyi vahvasti sekä sosiaaliseen kestävyyteen yleisesti, että Espoon varhaiskasvatussuunnitelman sosiaalisesti kestävän kehityksen keskeisiin asioihin (Espoon varhaiskasvatussuunnitelma 2013: 9). Sosiaalisesti kestävän kehityksen mukaisia käytäntöjä päiväkodin arjessa Päiväkodin arjessa harjoitellaan jatkuvasti sosiaalisia taitoja, toisten hyväksymistä ja kunnioittamista sekä yhdessä toimimista. Haastatteluihin osallistuneet kasvattajat kertoivat panostavansa ryhmäytymiseen, kaverisuhteiden muodostamiseen, kiusaamisen ehkäisyyn ja yhteishengen luomiseen lapsiryhmissään. Sitä kautta pyritään rakentamaan lapsille turvallinen ja hyväksyvä kasvuympäristö sekä vahvistamaan yhteisöllisyyttä. Käytännön menetelminä mainittiin esimerkiksi pienryhmätoiminta, vuorovaikutustaitoryhmät, leikkitaulut ja tunnekortit. Osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia korostetaan uudessa varhaiskasvatuslaissa, ja tulosten perusteella niiden merkitys oli tiedostettu päiväkodeissa. Lasten ja vanhempien osallisuutta mahdollistavia ja vahvistavia menetelmiä oli käytössä monipuolisesti. Leikkitaulu oli yksi väline myös tähän, sillä sen avulla lapsi voi itse jossain määrin vaikuttaa sekä leikin että leikkikavereiden valintaan. Toiminnan sisältöihin oli kysytty lasten mielipiteitä ja huomioitu heidän kiinnostuksen kohteitaan mahdollisuuksien mukaan. Yhdessä päiväkodissa toimi eri ryhmistä tulevien lasten muodostama ympäristöraati, jossa lapset saivat mahdollisuuden vaikuttaa ja jonka avulla rakennettiin ryhmärajat ylittävää yhteisöllisyyttä. Vanhempia pyrittiin ottamaan mukaan toimintaan kysymällä heidän mielipiteitään ja toiveitaan, järjestämällä yhteisiä tapahtumia sekä hyödyntämällä heidän osaamistaan lapsiryhmän toiminnassa. Pysyvien ihmissuhteiden merkitys Yhtenä tärkeänä asiana päiväkodin sosiaaliseen kestävyyteen liittyen kasvattajat nostivat esille pysyvien ihmissuhteiden merkityksen lasten arjessa. Niiden koettiin olevan tärkeitä sekä lasten turvallisuuden ja jatkuvuuden takaamisessa, että yhteistyössä vanhempien kanssa eli kasvatuskumppanuudessa. Päiväkodeissa pyrittiin varmistamaan mahdollisimman pysyviä ja turvallisia ihmissuhteita esimerkiksi omahoitajakäytännön avulla sekä siten, että päiväkodin eri ryhmien lapset ja aikuiset tutustuivat koko talon yhteistyön kautta toisiinsa. Henkilökunnan pysyvyyteen vaikuttamisen mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset, ja työntekijöiden vaihtuvuus päiväkodissa voi olla melkoinen haaste myös sosiaalisesti kestävän kehityksen näkökulmasta. Varhaiskasvatus on merkittävässä roolissa tulevien vuosien yhteiskuntaa kehitettäessä, sillä se voi osaltaan olla luomassa kestävää kehitystä edistäviä arvoja ja asenteita. Siltä pohjalta lapsi oppii myös ymmärtämään, mikä on oikein ja mikä väärin. (Salonen 2012: 12.) Varhaislapsuudessa kehittyvät ihmisen perusarvot, asenteet, taidot, käyttäytyminen ja tavat, ja niillä on vaikutusta pitkälle eteenpäin, joten myös kestävän kehityksen opettamisen tulisi alkaa varhaisessa elämänvaiheessa. Varhaiskasvatus on ottanut kestävyyden haasteen vastaan yllättävän hitaasti siihen nähden, kuinka tärkeässä roolissa se kestävyysajattelun eteenpäin viemisessä on. (Salonen – Tast 2013: 71.) Varhaiskasvatuksen voidaankin jo itsessään katsoa olevan sosiaalisesti kestävää kehitystä. Se on varsin otollinen paikka työstää kestävän kehityksen mukaista kasvatusta, koska pienet lapset oppivat ja omaksuvat asioita luontevasti, ja kestävyysajattelussa juuri asenteilla ja ymmärryksellä on keskeinen merkitys. Sanna Nykänen, sosionomi (ylempi amk) Lähteet Cantell, Hannele (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. Porvoo: WS Bookwell Oy. Espoon Varhaiskasvatussuunnitelma 2013. http://www.espoo.fi/download/noname/%7BAFB7AE5E-7D21-4CF3-8F32-977B2885A83B%7D/42804. Linsiö, Leena – Nykänen, Sanna 2016. Kasvattajien näkemyksiä kestävästä kehityksestä päiväkodin arjessa. Opinnäytetyö. Sosionomi ylempi amk – tutkinto. Metropolia ammattikorkeakoulu. Salonen, Arto 2010. Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena. Väitöstutkimus. Tutkimuksia 318. Helsingin yliopisto. Salonen, Arto 2012. Sosiaalisen kestävyyden edistäminen on kestävän kehityksen ydinosaamista. Lastentarha 2012:1. 10–17. Salonen, Arto – Tast, Sylvia 2013. Finnish Early Childhood Educators and Sustainable Development. Journal of Sustainable Development 6 (2). 70 – 85. Varhaiskasvatuslaki 2015. Åhlberg, Mauri 1998. Kestävän kehityksen pedagogiikka ja yleisdidaktiikka. Kasvatustieteiden tiedekunnan selosteita. Joensuun yliopisto.