Uudistuva sosiaalialan osaaminen

Sosiaalialan AMK- ja YAMK-tutkinnon opiskelijoiden yhteisblogi

Avainsana: Opinnäytetyöt

Väkivallan kohtaaminen lastensuojelutyössä
placeholder-image
6.2.2014
Sosiaalialan bloggaajat

”Jos on aggressiivisia nuoria, jotka ovat aggressiivista käyttäytymistä harrastaneet pitkään osastolla, niin kyllä se ahdistumista lisää omalla kohdalla. Ja aina töihin tullessa miettii, mikähän tilanne tai tunnelma siellä nyt on päällä. Että täytyykö tässä nyt varautua väkivaltaisiin tilanteisiin.” Lastensuojelun arviointi- ja vastaanottotoiminta Arviointi- ja vastaanottolaitokset tarjoavat nuorille lyhytaikaista sijaishuoltoa, kun nuoren elämäntilanne herättää huolta. Nuoren lyhytaikaiseen laitossijoitukseen johtavia syitä voi olla koulunkäymättömyys, perheen sisäiset ristiriidat ja vanhemmuuden puute, nuoren kuljeskelu, päihteidenkäyttö, mielenterveydelliset ongelmat tai rikollisuus. Nuorten elämä saattaa olla sijoitushetkellä hyvinkin kaoottinen ja nuori tarvitsee usein pysäytystä ja uuden suunnan löytämistä. Lastensuojelulaitoksen osastolla pyritään selvittämään nuoren elämäntilannetta sekä antamaan nuorelle avaimet toisenlaiseen elämään. Osassa laitoksissa on erikoistuttu päihteitä käyttäviin nuoriin ja osastoiden tarkoituksena on saada nuori luopumaan päihteiden ongelmakäytöstä ja luomaan uusia toimintamalleja haitallisten tilalle. Työväkivallan todennäköisyys on suurin niissä työyksiköissä joiden asiakaskuntaan kuuluu mielenterveysongelmista kärsiviä, alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisia henkilöitä ja jossa työskennellään yksin. Mitä läheisempää ja fyysisempää kontakti asiakkaan kanssa on, sitä suorempaa ja fyysisempää väkivalta on. Tavallisimpia väkivaltatilanteet ovat toimittaessa nuorten parissa. Nuorilla itsekontrolli on vielä kehitysvaiheessa, eikä hän ole välttämättä muulla tavalla oppinut ilmaisemaan pettymyksen tunteitaan. Murrosiässä nuoret koettelevat rajojaan, joka voi purkautua huonona käytöksenä tai väkivaltana. Sosiaalialan työväkivalta tilastojen valossa Erilaisten tutkimusten mukaan 1990-luvulta lähtien työväkivalta on yleistynyt työpaikoilla. Naistyöntekijöillä väkivallan riski on kasvanut. Vuonna 1980 tehdyn tutkimuksen mukaan uhreista enemmistö oli miehiä, mutta vuoteen 2003 mennessä tilanne on päinvastainen. Kunta-alan työolobarometrin (2006) mukaan 17 % sosiaalitoimen työntekijöistä on joutunut vähintään kerran fyysisen väkivallan kohteeksi viimeisen vuoden aikana. 26 % työntekijöistä on kokenut työssä henkistä väkivaltaa tai kiusaamista. Työturvallisuus-hankkeen (2007) työväkivaltakyselyjen mukaan henkinen väkivalta on yleistä ja paljon yleisempää kuin fyysinen väkivalta. Asiakkaiden fyysisen väkivallan kohteeksi on viimeisen vuoden aikana joutunut 11 % työntekijöistä ja henkisen väkivallan ja uhkailujen kohteeksi 46 %. Helsingin kaupungin sosiaaliviraston työsuojelun teettämän Väkivalta- selvityshankkeen (2007) loppuraportissa kerrotaan, että työväkivaltatilanteet vaihtelevat laitosten arjessa. Joissakin laitoksissa tilanteista ei juuri ole, ja joissakin ne ovat hyvin lyhytkestoisia ja satunnaisia, toisissa taas ne ovat osa arkea ja jokapäiväistä elämää. Lastensuojelun laitoshuollon päätehtävänä on antaa lapselle väkivallaton ja turvallinen kasvuympäristö, mutta väkivalta on silti läsnä näissäkin ympäristöissä. Helsingin kaupungin lastensuojelulaitoksista tehtiin työsuojeluun vuonna 2003 yhteensä 196 vaara- ja uhka-tilanneilmoitusta. Ilmoituksen laatijoista 75 % oli naisia ja loput 25 % miehiä. Työväkivallan kohtaaminen lyhytaikaisessa arviointi- ja vastaanottolaitoksessa Lyhytaikaisessa lastensuojelutyössä kohdattua työväkivaltaa on selvitetty vuonna 2014 valmistuneessa ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä ”Väkivallan kohtaaminen lastensuojelutyössä - työntekijöiden näkemyksiä ja kokemuksia uhka- ja vaaratilanteista”. Opinnäytetyön tarkoituksena on ollut selvittää lyhytaikaisessa lastensuojelutyössä tapahtuvaa työväkivaltaa ja sen uhkaa sekä tuoda esiin työssäjaksamisen näkökulmaa. Kaikki opinnäytetyössä haastatellut työntekijät olivat kokeneet työssään työväkivaltaa, mikä oli huomattavasti enemmän kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Asiakkaiden työntekijöihin kohdistama väkivalta oli yleensä henkistä ja se ilmeni sanallisena uhkailuna, nimittelynä tai haukkumisena. Toisinaan uhattiin työntekijän fyysistä koskemattomuutta tai pahimmillaan tämän perhettä ja läheisiä. Uhkailu voi olla hyvinkin aggressiivista ja jotkut nuoret ovat uhanneet myös työntekijöiden henkeä. Fyysinen väkivalta kohdistui enemmän irtaimistoon, mutta osastolla esiintyi myös työntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Henkinen väkivalta saattoi olla päivittäistä, joskus jopa hyvin uuvuttavaa. Fyysistä väkivaltaa esiintyi harvemmin, mutta sen uhka lisäsi työn kuorimittavuutta. Väkivallan kohtaamisessa pidettiin tärkeinä työryhmän yhdessä sovittuja pelisääntöjä, yhteisiä raporttikäytänteitä, hyvää viestintää ja tilanteiden ennakointia. Ennakoinnissa tärkeää oli tiedostaa ne tilanteet, joissa väkivallan uhkaa eniten ilmenee ja pienentää väkivallan riskiä poistamalla mm. tiloista vaarallisia esineitä. Myös vakituista henkilökuntaa ja oikeaa resursointia pidettiin tärkeänä ennaltaehkäisevänä keinona. Sekä nais- että miestyöntekijöitä koettiin tarvittavan lastensuojelutyössä. Työntekijät kokivat parhaan tuen ja avun väkivaltatilanteissa tulevan työyhteisön sisältä. Hyvä, keskusteleva ja avoin ilmapiiri auttoi työssäjaksamisessa. Myös esimiehiltä saatu tuki koettiin tärkeänä ja voimauittavana. Esimieheltä tullut tuki oli keskustelua, tilannetajua ja tuen järjestämistä väkivaltatilanteen jälkeen. Väkivaltatilanteiden jälkeiset puru-tilaisuudet oli koettu tärkeänä työntukena. Työnkehittäminen työturvallisuuden ja työhyvinvoinnin näkökulmasta Väkivaltatilanteiden jälkeisten purkujen pitäminen tulisi olla systemaattisempaa. Purkutilanteet tulisi olla työn sisälle suunniteltuja niin, että ne pystyttäisiin toteuttamaan nopeasti työvuoron aikana. Työssäjaksamista kuormitti asiat, joita ei saatu purettua ja jotka jäivät painamaan mieltä työvuorojen jälkeen. Jatkuva uhkatilanne osastolla koettiin kuormittavana ja pelottavana. Kehityskohteiksi nostettiin myös hälytysjärjestelmään liittyvät asiat ja työryhmän tarpeille kohdennetut koulutukset. Koulutukset tulisi olla järjestetty koko työryhmälle, jotta yhdessä pystyttäisiin suunnittelemaan ja harjoittelemaan työväkivallan kohtaamista. Myös yhteisiä työn ulkopuolisia tilaisuuksia toivottiin lisää ja niiden koettiin tukevan työssäjaksamista. Työyhteisön tiiviys ja toisen tunteminen nousi isoksi osaksi työviihtyvyyttä ja työssäjaksamista. Opinnäytetyöstä kävi ilmi, työturvallisuusasioihin tulee kiinnittää enemmän huomiota, jotta kuormittavaa työtä jaksetaan tehdä ja työntekijöiden vaihtuvuus laskee. Työssäjaksamisessa tulee huomioida työntekijöiden perehdytys, avoin vuorovaikutuskulttuuri ja yhteisten toimintaohjeiden säännöllinen kertaaminen. Erityisesti kehittämiskohdiksi opinnäytetyössä nousivat työn rakenteen miettiminen. Työn voisi olla vähemmän kuormittavaa, kun esim. väkivallan kierre saataisiin pysäytettyä jaksojen uudenlaisella suunnittelulla. Johanna Aaltonen, sosionomi (ylempi amk) Lisätietoa Aaltonen Johanna 2014. Väkivallan kohtaaminen lastensuojelutyössä -työntekijöiden näkemyksiä ja kokemuksia uhka- ja vaaratilanteista. Metropolia ammattikorkeakoulu, sosiaalialan ylempi amk-tutkinto.  Opinnäytetyö saatavana sähköisenä www.theseus.fi

Lue lisää

Tasavertainen vanhemmuus tukee isän hyvinvointia
placeholder-image
19.12.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Isien vanhemmuuteen sitoutumisella on merkittäviä vaikutuksia niin miehiin itseensä, kuin perheen lapsiin, parisuhteeseen ja työelämäänkin. Isät kokevat yleisten asenteiden olevan edelleen yksi suurimpia haasteita isyyden toteuttamisessa halutulla tavalla. Opinnäytetyöni aineistona käytetyssä Mannerheimin Lastensuojeluliiton vuonna 2008 toteuttamassa ”Mitä kuuluu isä?” -kyselyssä tasavertaisuus näkyi eniten kotitöiden jakamisena puolison kanssa. Kotitöiden jakaminen vaikutti positiivisesti mm. parisuhteeseen ja isän jaksamiseen. Isät kertoivat kokevansa epäluottamusta koskien kykyjään vanhempana sekä perhepalvelussa työskentelevien että muiden vanhempien, erityisesti naisten taholta. Myös eronneiden isien huoli ohenevasta vanhemmuudestaan nousi opinnäytetyön tuloksissa selkeästi esiin. Tasavertainen vanhemmuus käsitteenä Tasavertaisen vanhemmuuden käsite voidaan jakaa tasa-arvon sekä työn ja perheen yhteensovittamisen teemoihin (Rantalaiho 2003: 216). Tasavertaisella vanhemmuudella tarkoitetaan sekä äidin että isän vahvaa osallistumista ja sitoutumista vanhemmuuteen. Jaetun vanhemmuuden ideologia korostaa myös vanhemman ja lapsen välistä tunnesuhdetta. (Hakovirta & Rantalaiho 2009: 38.) Tasavertainen vanhemmuus perustuu ajatukseen siitä, että lapsen hoito ja kasvatus sekä siihen liittyvät ulkoiset puitteet kuten kodinhoito, voidaan jakaa tasapuolisesti äidin ja isän kesken ilman sukupuoleen sidottua roolitusta. Vanhempien väliset erot lasten kanssa toimimisessa muodostuvat lähinnä omista taustoista, kokemuksista ja luonteenpiirteistä, eivätkä niinkään riipu vanhemman sukupuolesta. Toteutettaessa tasavertaista vanhemmuutta, olennaista ei ole vain suoritteiden puolittaminen, vaan myös niiden mukanaan tuomien ilojen ja surujen jakautuminen molemmille vanhemmille. (Huttunen 2001: 174-176, Sinkkonen 2012: 76-77.) Tasavertaisen vanhemmuuden ja sitoutuneen isyyden merkitys miehelle  Miesten kannalta jaettu vanhemmuus merkitsee osalliseksi pääsyä johonkin sellaiseen, joka on perinteisesti kuulunut äidille (Huttunen 2001: 174). Isyys muokkaa ja muuttaa positiivisesti isän käsitystä omasta identiteetistään ja voi asettaa elämän uudenlaiseen järjestykseen, sekä vaikuttaa työn ja harrastusten suhteeseen (Mykkänen 2010: 25). Isät ovat havainneet isyyden tuottavan sellaista hyvänolontunnetta ja elämän tarkoitusta, jota ei voi saada mistään muualta. Sitoutuneet isät ottavat uudenlaista vastuuta omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan taatakseen yhdessäolon perheen kanssa. Tähän liittyy myös sukupolvijatkuvuuksien tietoinen katkaiseminen: esimerkiksi poissaolon, väkivallan tai alistumisen kokemusten/ käytäntöjen uudelleenarviointi ja isän oman toimijuuden korostaminen. (Mykkänen 2011.) Aiemmat tutkimustulokset ovat kertoneet sitoutuneiden isien suuremmasta psyykkisestä kypsyydestä, voimakkaammasta tyytyväisyydestä elämään ja lapseen sitoutumattomia isiä ja lapsettomia miehiä vähäisemmistä psyykkisistä oireista (Mykkänen & Eerola 2013: 19). Vaikka tutkimuksissa raportoitiin myös sitoutuneen isyyden väliaikaisista negatiivisista vaikutuksista, kuten väsymyksestä ja stressistä, isät kokivat positiivisten vaikutusten voittavan pidemmällä aikavälillä. Useissa tutkimuksissa (mm. Huttunen 2010, Johansson 2011, Allen & Daly 2007) isyyteen sitoutumisen on todettu vaikuttavan positiivisesti miehen asenteeseen, vastuunottoon ja kehittymishaluun työelämässä. Isyys on vaikuttanut myös stressin ja konfliktien sietokykyyn työpaikalla. Työpaikkakulttuurien ja käytäntöjen ajatellaan olevan avainasemassa siinä, kuinka paljon isät käyttävät vanhempainvapaitaan tai hoitavat sairaita lapsia kotona. Mitä suurempi osa työpaikan henkilöstöstä on miehiä, sitä vaikeammaksi isien vanhempainvapaalle jääminen koetaan. (Kiianmaa 2012: 43.) Isän jaksaminen jää usein äidin varjoon Isät ovat keskimäärin äitejä vähemmän valmistautuneita lapsen tuloon henkisesti ja uusi rooli isänä voi tuntua hämmentävältä ja aiheuttaa riittämättömyyden tunteita (Jämsä 2010: 63). Isällä on kohonnut riski reagoida muutoksiin depressiolla ja tämä tulisi ottaa nykyistä paremmin huomioon myös perhe- ja isyysvalmennuksessa (Sinkkonen 2012: 13). Usein äidin ja isän masennus liittyy toisiinsa, mutta joissain tapauksissa isä voi masentua myös ilman, että äiti on masentunut. Laajan ulkomaisen kartoituksen mukaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii noin 4% isistä ja yleisimmin masennus puhkeaa lapsen ollessa 3-6kk:n ikäinen. Isien masennuksen lisääntyminen on sivuvaikutus siitä positiivisesta muutoksesta, että isät ottavat entistä enemmän vastuuta lapsen hoidosta. (Jämsä 2010: 62-63.) Vaikka tutkimustulokset vaihtelevat, ne ovat silti samansuuntaisia ja viittaavat siihen, että miesten masennus on usein alidiagnosoitua. Syynä tähän voi olla esimerkiksi se, etteivät miehet hae kovin herkästi apua, eikä miehen masennuksen erityispiirteitä tunnisteta. Lisäksi huomio on perinteisesti totuttu kiinnittämään äitiin. Perheiden kanssa työskentelevien tulisi muistaa, ettei isä ei ole pelkkä äidin apuri, vaan hänen mielenterveytensä ja jaksamisensa tukeminen koituu kaikkien perheenjäsenten hyväksi siinä missä äidinkin (Sinkkonen 2012: 91). Tasavertaiseen vanhemmuuteen liittyy piiloasenteita Jaetun vanhemmuuden ideaali voi aiheuttaa miehille myös monenlaisia paineita. Mies ei ole kunnon mies tai nykyaikainen, ellei hän ole vastuullinen ja osallistuva isä. (Eräranta 2007: 92.) Jaetun vanhemmuuden periaatteita ja ideaa kannatetaan yleisessä keskustelussa laajasti, mutta mentäessä syvemmälle sen konkreettiseen toteuttamiseen, kohdataankin epäröintiä. Tätä ”piiloasennetta” on ollut huomattavissa myös äideillä. Äidit saattavat kokea vahvan asemansa uhatuksi perheessä, jos vastuu jakautuu tasaisesti isän kanssa. Haasteeksi voi tulla ”äitiminen”, eli äidin portinvartijana seisominen. (Huttunen 2001: 94.) Vaikka äidin portinvartijana toimimisen ajatus onkin saanut osakseen myös arvostelua, tutkimustieto tukee oletusta, että äidillä on monella tapaa vaikutusta isän sitoutumiseen. (Huttunen 2010.) Opinnäytetyön tulokset Opinnäytetyön tutkimusaineistona oli valmis, Mannerheimin Lastensuojeluliiton vuonna 2008 toteuttamasta ”Mitä kuuluu isä?” -kyselystä kerätty vastausaineisto, sen avoimet vastaukset. Sähköisesti toteutettuun kyselyyn osallistui 936 isää. Kyselyn on analysoinut Sosiaalikehitys Oy:n tutkija Maija Säkäjärvi. Opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää, millaisia vaikutuksia tasavertaisella vanhemmuudella perheessä on, miten se näkyy arjessa, sekä miten sitä suomalaisessa yhteiskunnassa tuetaan. Koska isien itsensä näkökulmasta tuotettua isyyteen ja tasavertaiseen vanhemmuuteen liittyvää tutkimusta on edelleen niukasti, haluttiin opinnäytetyössä tuoda nimenomaan isien oma kokemus esiin. Monet isät kuvasivat arjen tasapuolista jakamista koko perheen jaksamisen ja pikkulapsiperheen arjesta selviytymisen edellytyksenä. Koska kotityöt ovat lisääntyneet lasten myötä, isät kokivat olevan kohtuullista jakaa ne puolison kanssa. Isät kertoivat heille olevan tärkeää, että äiti antaa isän toteuttaa omaa vanhemmuuttaan isälle itselleen luonnollisella tavalla, ilman vertailua äidin omaan toimintaan. Isät kokivat, että lasten kasvatukseen sekä arkeen liittyvien haasteiden ja ilojen jakaminen lähensi puolisoita. ”Mitä kuuluu isä?” -kyselyn mukaan isät haluavat tulla kohdatuiksi tasavertaisina vanhempina. Perhepalveluissa isät kuvasivat kohtaavansa epäluuloista suhtautumista vahvaan isyyteen. He kertoivat kohtaavansa epäluottamusta myös muilta vanhemmilta, erityisesti naisilta. Tämä kertoo siitä, etteivät isät vieläkään ole saavuttaneet vanhemmuudessa tasavertaista asemaa äitien kanssa. Perinteiset asenteet korostuivat vauvaperheiden palveluissa, mutta lasten tullessa kouluikään ja aloittaessa itsenäisen harrastustoiminnan, isän osallistuminen ei enää herättänyt kyselyyn vastanneiden mukaan samanlaista erityishuomiota. Vaikka opinnäytetyössä ei erityisesti huomioitu eronneita isiä, heidän huolensa tuli selkeästi vastauksista esiin. Erotilanteissa, joissa lapsi jää äidin luokse asumaan, läheisen suhteen ylläpitäminen lapseen koettiin haastavaksi. Myös lasten asioita koskeva tiedonkulku ja päätöksenteko ei aina toteutunut toivotulla tavalla. Petra Gergov-Koskelo, sosionomi (ylempi amk) Kirjoitus perustuu marraskuussa 2013 valmistuneeseen opinnäytetyöhön. Tasavertainen vanhemmuus isän näkökulmasta -opinnäytetyö löytyy verkkojulkaisuna osoitteesta: Lähteet Allen & Daly 2007. The effects of father involvement: an updated research summary of the evidence. University of Guelph, Center fot Families, Work &nWellbeing. Verkkodokumentti. Eräranta, Kirsi 2007. Olevasta tekijäksi. Psykososiaalinen tieto isän määrittäjänä. Teoksessa Vuori, Jaana & Nätkin, Ritva (toim.) Perhetyön tieto. Tampere: Vastapaino, 83-105. Hakovirta, Mia & Rantalaiho, Minna 2009. Perhepolitiikka ja jaettu vanhemmuus. Teoksessa Kääriäinen, Aino & Hämäläinen, Juha & Pölkki, Pirjo (toim.) Ero, vanhemmuus ja tukeminen. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto/Neuvo –projekti, 36-60. Huttunen, Jouko 2001. Isänä olemisen uudet suunnat. Juva: PS- kustannus. Huttunen Jouko 2010. Isyyteen sitoutuminen ja sen merkitys miehelle. Suomen Lääkärilehti 3/2010, 175-181. Johansson, Thomas 2011. Fatherhood in Transition: Paternity leave and Changing Masculinities. Journal of Family Communication 11/2011, 165-180. Jämsä, Juha 2010. Miesten synnytyksen jälkeinen masennus. Teoksessa Jämsä, Juha (toim.) & Kalliomaa, Susa. Isyyden kielletyt tunteet. Helsinki: Väestöliitto, 60-75. Kiianmaa, Nelli 2012. Tasa-arvobarometri. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2012: 23. Helsinki: STM. Mykkänen, Johanna 2010. Isäksi tulon tarinat tunteet ja toimijuus. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteellinen tiedekunta. Varhaiskasvatuksen laitos. Mykkänen, Johanna 2011. Isät kasvatuskumppaneina. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Verkkodokumentti.   Mykkänen, Johanna & Eerola, Petteri 2013. Isyyteen sitoutuminen ja isän vastuu esikoisisien kertomana. Kasvatus 1/2013, 17-29. Rantalaiho, Minna 2003. Pohjoismaisen isyyspolitiikan isäkuva. Teoksessa Forsberg, Hannele & Nätkin, Ritva (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 202-227. Sinkkonen, Jari 2009. Isyys tai sen puute vaikuttaa vahvasti lapsen kehittymiseen. Teoksessa Jousmäki, Ari & Kosonen, Liisa. Syytettynä isä. Helsinki: Teos, 193-214. Sinkkonen, Jari 2012. Isäksi ensi kertaa. Helsinki: WSOY.

Lue lisää

Womenton työuramentorointi
placeholder-image
17.12.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Womenton työuramentorointi kulttuurien välisen kohtaamisen areenana ja maahanmuuttajanaisten kotoutumisen edistäjänä ”Ilman Womentoa me ei oltais koskaan kohdattu. Womento on kuin silta, jonka yli voin mennä katsomaan, miten te teette töitä ja mitä suomalaiset ihmiset ajattelevat.” Suomeen muuttaa joka vuosi naisia, jotka ovat oman ammattialansa osaajia. Työllistyminen on Suomessa heille kuitenkin usein haastavaa. Yksilöllisiä syitä voivat olla heikko kielitaito tai oman ammattialan verkostojen puuttuminen. Rakenteellisia syitä voivat olla työmarkkinoiden toiminta, yhteiskunnassa esiintyvät ennakkoluulot ja mahdollinen syrjintäkohtelu. Monet koulutetut Suomeen muuttaneet naiset uhkaavat jäädä työmarkkinoiden marginaaliin ja sitä kautta myös heidän osaamispääomansa jää yhteiskunnassa hyödyntämättä. Työttömyys on myös uhka yksilön hyvinvoinnille ja uuteen kotimaahan kotoutumiselle. Womento on Väestöliiton toteuttama hanke, jonka tarkoituksena on työuramentoroinnin kautta edistää Suomeen muuttaneiden koulutettujen naisten työllistymistä koulutustaan vastaaviin töihin. Aktoreiksi voivat hakeutua Suomeen muuttaneet koulutetut naiset, jotka haluavat tukea ammatilliselle kehittymiselleen. Mentoreina toimivat suomalaiset tai Suomessa pitkään asuneet ja työskennelleet naiset, jotka haluavat tukea aktoreita ammatillisessa kehittymisessä. Naisia yhdistää sama ammattiala. Mentorointi on osallistujilleen vapaaehtoista ja se tapahtuu pääasiassa mentorin ja aktorin välisissä tapaamisissa. Mentoripareille järjestetään myös koulutuksia ja ryhmätapaamisia, joissa parit voivat jakaa kokemuksiaan ja saada vertaistukea. Womento antaa mahdollisuuden tulla nähdyksi ja ymmärretyksi Womenton mentoroinnissa mukana olleet aktorit kuvasivat kokemustaan merkittävänä. He kokivat suhteensa mentoriin hyvin läheisenä ja tärkeänä. Womento antoi heille mahdollisuuden tulla nähdyiksi ja kuulluiksi oman ammattialan osaajina ja naisina. Aktoreiden sosiaaliset verkostot olivat ylirajaisia, mutta useimmilla aktoreilla niistä puuttuivat kontaktit valtaväestöön. Osa aktoreista koki itsensä voimakkaasti yksinäisiksi. Aktoreiden mielestä mentoroinnin tärkeimpänä merkityksenä olikin se, että he saivat mentoristaan itselleen suomalaisen ystävän. Vasta toissijaisena aktorit näkivät mentoroinnin merkityksen oman työllistymisensä tukemisessa. Tämä oli yllättävä tulos, sillä ystävyyssuhteen muodostaminen ei ole Womenton alkuperäisenä tavoitteena. Mentoroinnin hyödyt ja haasteet kulkevat käsi kädessä Womento näyttäytyi paikkana, jossa aktoreilla oli mahdollisuus ylläpitää suomen kielen osaamistaan. Mentorilta aktorit saivat konkreettista apua ansioluettelon päivittämiseen ja työhakemusten tekoon. Osa pareista käytti mentoroinnin kielenä kuitenkin suomen kielen sijaan englantia, sillä heillä mentoroinnin tavoitteet eivät liittyneet kielen oppimiseen. Aktoreiden suomen kielen oppimiseen vaikuttivat myös aktoreiden motivaatio sekä vapaa- ja työajalla tapahtuva suomen kielen käyttö. Vaikka suomen kielen osaaminen nähtiin tärkeänä, sitä ei aina aktiivisesti pyritty edistämään. Aktoreiden ammatilliset verkostot laajenivat mentoroinnin myötä yhdellä ihmisellä – saman ammattialan suomalaisella edustajalla. Osa mentoreista toimi aktorin suosittelijana työhaastatteluissa, mistä oli huomattavaa hyötyä aktorin työllistymiselle. Suomalainen suosittelija toimi työhaastattelutilanteessa luottamuksen osoittajana ja lisäsi hakijan uskottavuutta. Saman ammattialan edustaja pystyi myös jakamaan ajantasaista ja käyttökelpoista ammattitietoa sekä neuvomaan aktoria työnhaussa. Kaikki mentorit eivät kuitenkaan toimineet aktorin suosittelijana, eivätkä aktorin verkostot laajentuneet mentoria ”kauemmaksi”. Työuramentorointi väylänä työllistymiseen ja kotoutumiseen? Mentorointi koettiin toimivana, koska se rakentui aktoreiden yksilöllisten tarpeiden ja toiveiden varaan ja oli osallistujilleen vapaaehtoinen. Kun tavoitteet oli rakennettu omista tarpeista käsin, niihin myös sitouduttiin ja motivoiduttiin. Womenton aikana suurin osa aktoreista sai työkokeilu- tai työpaikan, mitä voi pitää merkittävänä saavutuksena. Mentoreiden antama kannustus ja tuki vahvistivat aktoreiden ammatti-identiteettiä. Mentoreiden jakama ajantasainen ammattitieto selkiytti aktoreiden urakäsityksiä ja -toiveita. Vahva ammatti-identiteetti voi edistää aktoreiden työllistymistä myös jatkossa. Onnistuneeseen kotoutumiseen tarvitaan yhteiskunnan muutosta ja maahanmuuttajien sopeutumista. Womento-mentorointi antaa koulutetuille maahanmuuttajanaisille mahdollisuuden tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Kohdatuksi tuleminen, aktorin ystävystyminen mentorin kanssa sekä mentoroinnista saatu ammatillinen tuki lisäävät aktoreiden hyvinvointia. Tämä johtaa voimaantumisen ja osallisuuden kokemuksiin, jotka puolestaan voivat edistää naisten kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Jatkossa Womenton mentorointiverkostoa voi kehittää ryhmätapaamisten osalta kohti toiminnallisuutta. Toiminnallisuuden ja pienryhmäkeskusteluiden kautta aktoreiden suomen kielen taito pystyy kehittymään ja heidän ammatilliset verkostonsa voivat laajentua. Mentoreiden kanssa on hyvä käydä keskustelua siitä, mikä merkitys suosittelijana toimimisella voi olla koulutettujen maahanmuuttajanaisten työllistymiselle. Suomen kielen taitoa olisi hyvä pyrkiä mentoroinnissa parantamaan, mutta se ei silti saisi mennä muiden tärkeämpien tavoitteiden ohi. Artikkeli perustuu kirjoittajan tekemään Metropolian sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyöhön Womento – Koulutettujen Suomeen muuttaneiden naisten kokemuksia työuramentoroinnista. Satu Kinnunen, sosionomi (ylempi amk) Lähteet ja lisätietoja: Forsander, Annika 2002: Luottamuksen ehdot. Maahanmuuttajat 1990-luvun suomalaisilla työmarkkinoilla. Helsinki, Väestöliiton Väestöntutkimuslaitos, julkaisusarja D 39/2002. Fågel, Stina – Säävälä, Minna – Salonen, Ulla 2012: Womento-käsikirja. WOMENTO – Naiset mentoroinnilla yhteisiin tavoitteisiin. Helsinki, Väestöliiton julkaisusarja. Vanhanen, Sari – Ahlfors, Gunta – Saarela, Inka – Wetzer-Karlsson, Marina 2013: Mentorointi koulutettujen maahan muuttaneiden naisten kotoutumisen edistäjänä. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne – Fågel, Stina – Säävälä, Minna (toim.): Olemme muuttaneet – ja kotoudumme. Maahan muuttaneen kohtaaminen ammatillisessa työssä. Helsinki, Väestöliitto. 176–186. Väestöliitto, Womento-hanke http://www.vaestoliitto.fi/monikulttuurisuus/womento/

Lue lisää

Kansalaisosallisuus ja lähidemokratia
placeholder-image
17.9.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Asukasosallisuuden ja lähidemokratian kysymykset nousevat keskeiselle sijalle nykyisessä kuntaliitoskeskustelussa, jossa hallintoalueet suurenevat ja arkitoimintaan vaikuttava päätöksenteko on vaarana etääntyä entisestään. Siksi on tärkeää löytää toimivat rakenteet ja käytännöt, jolla kansalaiset pääsevät osallisiksi ja lähemmäs päätöksentekoa. Ko­ke­muk­set Suo­men kun­nis­sa ja myös kan­sain­vä­li­set ver­tai­lut osoit­ta­vat, et­tä olen­nai­sin­ta toi­mi­val­le lä­hi­de­mo­kra­tial­le on se, mi­ten vuo­ro­vai­ku­tus asuk­kai­den, luot­ta­mus­hen­ki­löi­den ja kau­pun­gil­la asioi­ta val­mis­te­le­vien vä­lil­lä toi­mii. Kohti aktiivista kansalaisuutta Suomalainen hyvinvointiyhteiskuntamalli perustuu demokratiaan - kansanvaltaan, jonka tarkoituksena on se, että kansalaisilla on oikeus vaikuttaa ja osallistua sekä poliittiseen päätöksentekoon että palveluiden suunniteluun. Käytännössä se edellyttää kuntalaisten äänen huomioon ottamista päätöksenteon yhteydessä. Pihlajamäen kehittämismaratonin toimintaan osallistuneet asukkaat olivat lähes kaikki osallistuneet monin tavoin jo aiemmin asuinalueellaan. Osallistujat olivat pääsääntöisesti tietoisia lainsäädännöllisistä oikeuksistaan osallistua ja vaikuttaa kunnan päätöksentekoon, johon oli pyritty vaikuttamaan suoraan lähinnä yksin erilaisten asiakaspalauteosioiden kautta sekä valituksin. Kollektiivisen tason osallistumis - ja vaikuttamisväyliä suoran vaikuttamisen keinoina oli käytetty vähemmän. Epäsuoran vaikuttamisen keinoina yksilötasolla mainittiin mielipide- ja keskustelupalstat sekä kansanradio. Epäsuoraan kollektiivisella tasolla oli vaikutettu erilaisen talkootyön ja yhdistystoiminnan kautta. Yhdistystoiminnassa mukana oli kuitenkin ollut selkeä vähemmistö. Kehittämismaratontoiminta koettiin tarpeellisena alueellisena toimintamallina, joka mahdollisti kollektiivisen tavan vaikuttaa oman asuinalueen kehittämiseen ja palveluihin. Tulosten mukaan maratoniin osallistuneet olivat erityisen tyytyväisiä toiminnan avoimuuteen, rakenteeseen, osallistujien väliseen hyvään vuorovaikutukseen ja avoimeen dialogiin sekä aluetyön tukeen. Osallisuutta estävinä tekijöinä nähtiin viranomaislähtöisyys sekä asukkaiden huono kuulluksi tulemisen kokemus suhteessa palveluja suunniteleviin ja tuottaviin tahoihin. Kehitettävää oli eri hallintokuntien virkamiesten saamisessa mukaan yhteiseen toimintaan. Vuorovaikutuksella ja yhteistyöllä on merkitystä Vuorovaikutusta kunnan eri viranomaistahojen ja asukkaiden väillä on kritisoitu vuosikaudet. Kansalaisten luottamus omiin vaikuttamismahdollisuuksiin on useiden tutkimusten mukaan heikentynyt ja into osallistua yhteiskunnallisesti suuntautuneeseen toimintaan on vähentynyt. Tutkijoiden mukaan vaarana on, että yhteiskuntamme tulevaisuuden kehityssuuntiin tulee vaikuttamaan selkeä koulutettu vähemmistö, joka edustaa kapeaa otosta koko väestöstä. Kehittämismaratonin tulokset puhuivat puolestaan ja tukevat olemassa olevaa tutkimustietoa. Asukkaiden kokemukset vuorovaikutuksesta kunnan virkamiesten kanssa eivät mairitelleet aiemmin, eivätkä maratontoiminnan aikana. Vaikuttamistoiminta koettiin tuloksettomaksi ja asukkaiden tuottamaa tietoa koettiin vähätellyn. Etenkin virkamiestason toiminta koettiin omavaltaiseksi ja vähätteleväksi, jopa saavuttamattomaksi – yhteistyötä ei koettu syntyneen. Kohti osallistavampia toimintatapoja Huolimatta epämieluisista kokemuksista maratontoimintaan osallistuneilla asukkailla oli vahva kiinnostus ja halu vaikuttaa omaa arkea sekä asuinaluetta koskeviin suunnitelmiin ja päätöksiin. Asukkaiden näkökulmasta kyse ei ollut pelkästä puuhastelusta, vaan tiedontuotannon siirtämisestä sinne minne se kuuluu - asukkaille. Lähidemokratian onnistumisen edellytyksenä on jatkuva, vahva yhteydenpito kunnan viranhaltijoiden ja asukkaiden välillä. Tämä tarkoittaa huomattavaa muutosta nykyisiin työnkuviin, joihin tulee väistämättä lisää tiedottamista, kuntalaisten kuuntelemista ja heidän kanssaan keskustelemista. Parhaimmillaan se innostaa ja inspiroi, vahvistaa luottamusta, mahdollistaa hiljaisen tiedon jakamisen sekä mahdollistaa jaetun asiantuntijuuden syntymisen. Olivatpa tulevaisuuden alueellisen hallinnan ja kehittämisen mallit nimiltään ja muodoiltaan mitä vain, tulee muistaa, että alhaalta ylös tapahtuvassa osallistumisessa tavoitteiden asettaminen ja niiden toteuttaminen on kansalaisia osallistava prosessi ja se tulisi nähdä voimavarana eikä virkamiestyöskentelyä hidastavana. Kun kansalaisia kannustetaan sekä yksityishenkilöinä että sosiaalisten yhteisöjen jäseninä osallistumaan yhteisen toiminnan tavoitteiden määrittelyyn, osallistuminen hahmotetaan tavallisten kansalaisten syvempänä ja laajempana osallisuutena, niin sanottuna vuorovaikutteisena osallistumisena. Osallistuminen koetaan näin kansalaisoikeudeksi, eikä pelkästään mekaaniseksi hallinnoimiskeinoksi. Kansalaiset ovat päätöksentekoprosesseissa kumppaneita ja täysivaltaisia päätöksentekijöitä, joilla voi olla jopa lopullinen päätösvalta. Näin kuljemme kohti aitoa lähidemokratiaa! Sini Heino-Mouhu, Sosionomi (ylempi amk) Artikkeli perustuu ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyöhön: Osallistumisen ja vaikuttamisen tapaa etsimässä. Tarkastelun kohteena Pihlajamäen kehittämismaraton. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Artikkelin lähteet Aalto-Matturi, Sari - Wilhelmsson, Niklas 2010. Demokratiapolitiikan suuntaviivat. oikeusministeriön julkaisuja 14/2010. Heino-Mouhu, Sini 2013. Osallistumisen ja vaikuttamisen tapaa etsimässä – tarkastelun kohteena Pihlajamäen kehittämismaraton. Helsinki. Metropolia ammattikorkeakoulu. Koskinen, Sanna 2007. Lähiympäristöön vaikuttavaa ympäristökasvatusta. Teoksessa Gretschel, Anu - Kiilakoski, Tomi (toim.) Lasten ja nuorten kunta. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto. Hakapaino Oy, 131-143. Staffans, Aija 2004. Vaikuttavat asukkaat. Vuorovaikutus ja paikallinen tieto kaupunkisuunnittelun haasteina. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja A 29. Espoo.

Lue lisää

KOULUSTA KIELTÄTYVÄ NUORI TARVITSEE LÄSNÄ OLEVAN AIKUISEN
placeholder-image
27.6.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Nuoren jääminen pois koulusta on merkki siitä, että hänen elämässään eivät kaikki asiat ole kohdallaan. Koulupoissaoloihin on aina jokin syy ja siksi toimenpiteet nuoren auttamiseksi on aloitettava heti. Perhe, koulu ja muu lähiympäristö muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jonka keskinäisellä yhteistyöllä ja vuorovaikutuksella voidaan vaikuttaa nuoren käytökseen ja koulumotivaatioon. Nuori tarvitsee tuekseen aikuisen, jolla on aikaa ja jolta voi saada konkreettista apua. Koulusta kieltäytyminen ei ole vain nuoren ongelma vaan huomiota on kiinnitettävä myös ympäristön toimintaan. Umpikujaan menneessä tilanteessa nuoren lisäksi tukea tarvitsevat usein myös vanhemmat. Koulusta kieltäytyminen Kearney (2008) määrittelee kouluhaluttomuuden lapsen tahdosta riippuvaksi, vaiheittain eteneväksi koulusta kieltäytymiseksi tai sen välttelyksi, joka ei ole lintsaamista tai koulupelkoa. Nuori haluaa ehkä välttää kouluun liittyviä asioita ja tilanteita, jotka aiheuttavat hänessä ahdistusta, masennusta tai psykosomaattisia oireita, kuten kokeita, esitelmiä, ryhmätöitä, tiettyä oppituntia tai vuorovaikutusta muiden oppilaiden kanssa. Näiden nuoreen itseensä liittyvien tekijöiden lisäksi syy voi olla myös vanhempiin tai perheeseen liittyvissä tekijöissä, jolloin nuori voi hakea huomiota omilta vanhemmiltaan. Toisaalta nuori haluaa ehkä vain tehdä jotain mukavaa koulun sijaan. Joidenkin nuorten kohdalla koulunkäyntihaluttomuuteen vaikuttavat samanaikaisesti monet syyt. (Kearney 2008:463.) Pitkäaikaisilla koulupoissaoloilla on merkittäviä yksilöllisiä vaikutuksia nuoren kasvun, kehityksen ja tulevaisuuden kannalta, sillä ne lisäävät nuoren yksinäisyyttä ja syrjäytymisriskiä. (Aho & Laine 2004; Myrskylä 2010, Myrskylä 2011; Lämsä 2009.) Siksi nuoren ympärillä olevien aikuisten sekä kotona että koulussa tulee puuttua aktiivisesti nuoren koulupoissaoloihin. Aikuisten asenteet  Koulusta kieltäytyvien nuorten vanhemmat tietävät yleensä poissaoloista, mutta eivät jostain syystä puutu niihin tai eivät saa nuorta lähtemään kouluun. Nuori puolestaan saattaa ajatella, että kukaan ei voi auttaa häntä tai mikä pahinta, että ketään ei kiinnosta. Jos nuori on menettänyt luottamuksensa aikuisiin, voi sen muodostaminen uudestaan viedä aikaa ja edellytyksenä on, että nuoren lähellä on joku luottamuksen arvoinen aikuinen. Koulusta kieltäytymisen taustalla vaikuttavia tekijöitä ovat heikkojen kotiolojen lisäksi koulun huono ilmapiiri, läsnä olevan aikuisen tuen puute sekä nuorten heikko osallisuus heihin liittyvissä asioissa. Vanhempien myönteinen ja kannustava suhtautuminen nuoren koulunkäyntiin ja sen merkitykseen nuoren elämässä on tärkeää. Koulun aikuisten asenteet puolestaan vaikuttavat siihen, miten vastaanottava koulun ilmapiiri on nuoren mielestä. Huolimatta nuorten aikaisemmista vaikeuksista ja teoista nuori on otettava koulussa vastaan ja luotettava siihen, että jatkossa asiat sujuvat paremmin. Aikuisten tulee olla aktiivisia nuorta kohtaan ja osoittaa olevansa kiinnostuneita hänestä. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva nuori ei kykene hoitamaan asioitaan aikuisten vaatimalla tavalla vaan tarvitsee tukea. Jos nuori unohtaa sovitun tapaamisen, tulee työntekijän tarjota uusi aika eikä odottaa, että oppilas välttämättä itse ottaa yhteyttä. Unohtunut aika saattaa nolottaa nuorta ja yhteydenotto tuntua vaikealta. Aikuisten käytöksellä, hyväksyvällä asenteella ja myönteisellä suhtautumisella nuoreen on vaikutusta siihen, että nuori alkaa nähdä itsensä ja koulunkäyntinsä niin tärkeänä itselleen ja muille että palaa kouluun. Myös aikuisten asenteet ja koulun ilmapiiri vaikuttavat siihen, millaisiksi nuoret kokevat osallisuutensa ja vaikutusmahdollisuutensa koulussa. Läsnä oleva aikuinen ja aikuisten keskinäinen yhteistyö Nuori tarvitsee elämäänsä ainakin yhden aikuisen, joka on kiinnostunut hänestä ja hänen asioistaan, jolta saa konkreettista tukea ja jonka kanssa voi miettiä tulevaisuuttaan. Nuori, jolla on koulunkäyntiin liittyviä ongelmia, tarvitsee tukea myös itsetunnon ja minäkäsityksen paranemiseen, tunteiden tunnistamiseen ja hallintaan sekä omaan elämänhallintaansa. Jos omat vanhemmat eivät jostain syystä voi olla nuoren tukena, voi saatavilla oleva aikuinen löytyä esimerkiksi koulusta tai läheiseltä nuorisotilalta. Nuoren kannalta tärkeintä on, että hänellä on riittävän pitkään lähellään aikuinen joka ei vaihdu koko ajan, ja joka auttaa esimerkiksi kouluun lähdössä tai rästiin jääneiden tehtävien ja kokeiden suorittamisessa. Läsnä olevan aikuisen tuen lisäksi on tärkeää, että koulusta kieltäytyvän nuoren kanssa toimivilla työntekijöillä ja muilla aikuisilla on selkeä työnjako, ja että he työskentelevät yhteistyössä ja samanaikaisesti. Tuen kohdistuessa samaan aikaan mahdollisimman monelle nuoren elämän alueelle voidaan nuoren ympärille rakentaa pysyvät tukirakenteet. Poissaoloihin keskittynyt työpari koulussa Joissakin kunnissa koulut työskentelevät tiiviisti yhteistyössä lastensuojelun kanssa tekemällä oppilaasta lastensuojeluilmoituksen, kun poissaolotunteja kertyy tietty määrä. Ennen lastensuojeluilmoitusta oppilaan asioita käsitellään koulun oppilashuoltoryhmässä, oppilas tapaa koulukuraattoria tai -psykologia ja myös vanhempia tavataan. Oppilas on voitu ohjata myös koulun ulkopuolisen tuen piiriin ja kouluun tulemista on yritetty helpottaa erilaisilla opetusjärjestelyillä. Nuoren elämä on tässä ja nyt, kotona, koulussa ja kaveripiirissä. Parhaiten nuorta voidaan tukea hänen omassa arkiympäristössään, joka koulupoissaoloista puhuttaessa on luonnollisesti koulu. Koulukuraattorit ja -psykologit, opettajista puhumattakaan, eivät nykyisillä oppilasmäärillään pysty tarjoamaan riittävästi tukea poissaolevalle nuorelle ja hänen vanhemmilleen. Kouluihin tarvitaan erityisopettajasta ja sosiaaliohjaajasta muodostuva poissaoloihin keskittyvä työparimalli, johon oppilashuoltoryhmä voi ohjata nuoren ja hänen vanhempansa. Tarvittaessa työparilla on mahdollisuus tehdä yhteistyötä nuorisotoimen, nuorisoaseman tai muiden koulun ulkopuolisten, mahdollisesti jo nuoren elämässä mukana olevien tahojen kanssa. Työparimallin avulla voidaan lisätä koulujen omia mahdollisuuksia tukea nuorta koulussa, ja sen avulla nuori saa rinnalleen aikuiset joiden puoleen kääntyä. Työparimallin tarjoama tuki myös vanhemmille voi vähentää tarvetta lastensuojelun työskentelylle. Koulupoissaoloja varten nimetyn työparimallin ajatus on sama kuin koulukiusaamiseen puuttuvissa toimintamalleissa, joissa kiusaamistilanteiden selvittämisestä vastaa koulussa oma työryhmä. Koulun keinoja puuttua poissaoloihin tulee kehittää enemmän oppilaan tarpeita vastaaviksi muuttamalla koulun toimintakulttuuria koulun sisällä ja suhteessa nuorten kanssa työskenteleviin koulun ulkopuolisiin tahoihin. Kaikkien niiden alojen koulutuksessa, jotka tähtäävät lasten ja nuorten kanssa työskentelyyn, tulee painottaa aikuisten hyväksyvän, aidosti kiinnostuneen ja osallistavan asenteen tärkeyttä nuoria kohtaan. Sen lisäksi on huomioitava kyky moniammatilliseen yhteistyöhön nuoren ja vanhempien kanssa työskenneltäessä, koska vain siten saadaan aikaan pysyviä muutoksia nuorten elämässä. Artikkelin kirjoittajan Liisa Pelkosen Metropolia ammattikorkeakoulun sosionomi (YAMK) tutkintoon kuuluvan opinnäytetyön aiheena olivat koulusta kieltäytyvät yläasteikäiset nuoret, joilla koulumotivaation puuttumiseen ei liittynyt oppimisvaikeuksia tai muita tutkimuksissa todettuja erityisiä syitä. Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää, millä toimenpiteillä nuoret oli saatu palaamaan kouluun ja oliko muutosta pyritty saamaan itse nuoriin vai nuoren lähiympäristöön. Tarkoituksen oli myös löytää poissaoloihin vaikuttavia taustatekijöitä. Tutkimusaineistona olleet koti- ja ulkomaiset interventiot kerättiin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla. Aineiston interventioissa toiminnan muutos liittyi lähinnä nuoren, vanhempien, koulun ja muiden toimijoiden, kuten projektityöntekijöiden sekä mm. nuoriso- ja sosiaalitoimen väliseen vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Aineiston interventioiden työmenetelmistä vain osa kuului kuntien tai kaupunkien pysyviin käytäntöihin. Interventiot olivat enimmäkseen eripituisia projekteja ja hankkeita, joiden ajaksi resursseja oli ohjattu koulupoissaolojen vähentämiseen. Aineistonhakuun liittyvien tekijöiden lisäksi havainto saattaa olla osoitus siitä, että nuorille ja perheille tarjottu tuki ei ole kunnissa pitkäjänteistä, vaan lyhytaikaisten hankkeiden ja projektien varassa. Liisa Pelkonen, sosionomi (Ylempi amk) opinnäytetyötä koskeva artikkeli Lähteet Aho, Sirkku & Laine, Kaarina 2004. Minä ja muut. Kasvaminen sosiaaliseen vuorovaikutukseen. 1.-3. painos. Helsinki: Otava. Lämsä, Anna-Liisa 2009. Tuhat tarinaa lasten ja nuorten syrjäytymisestä. Lasten ja nuorten syrjäytyminen sosiaalihuollon asiakirjojen valossa. Oulu: Oulun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Kearney, Christopher A. 2008. School absenteeism and school refusal behavior in youth: A contemporary review. Clinical psychology review 28 (2008) 451-471. Elsevier journal. Myrskylä, Pekka 2010. Taantuma ja työttömyys. TEM. Myrskylä, Pekka 2011. Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys. 12/2011. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö. Pelkonen, Liisa 2013. Kun nuori ei mene kouluun. Opinnäytetyö. Metropolia ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto.

Lue lisää

Henkilökohtaisella budjetoinnilla vaihtoehtoja kehitysvammaisten henkilöiden työ- ja päivätoimintaan
placeholder-image
20.6.2013
Sosiaalialan bloggaajat

Helsingissä ja Vantaalla on pilotoitu henkilökohtaista budjetointia kehitysvammaisten henkilöiden työ- ja päivätoiminnoissa. Kokeiluun osallistujat – päämiehet – vaihtoivat yhden toimintapäivän haluamaansa muuhun toimintaan. Perinteisen toiminnan tilalle he valitsivat tavallisella työpaikalla työskentelyä, maatilan töitä ja vapaa-ajan toimintoja. Henkilökohtaisen budjetoinnin järjestelmässä palveluja tarvitseva henkilö saa itse määritellä palvelujaan ja hallinnoida niihin käytettäviä rahoja (1). Vantaalla henkilökohtaisen budjetoinnin kokeilu käynnistyi syksyllä 2011. Kokeilu oli osa Kehitysvammaliiton ja Kehitysvammaisten palvelusäätiön koordinoimaa ’Tiedän mitä tahdon!’ –hanketta. Helsingissä kokeilu käynnistettiin ilman taustatoimijoiden apua syksyllä 2012. Prosessien myötä Vantaalla on myönnetty henkilökohtainen budjetti kahdelle ja Helsingissä neljälle henkilölle. Prosessit käynnistyivät päämiesten toiveiden ja tarpeiden kartoituksella yksilökeskeistä työotetta käyttäen. Kukaan päämiehistä ei halunnut kokonaan luopua toimintakeskustoiminnasta, vaan he vaihtoivat yhden toimintapäivän haluamaansa muuhun toimintaan. Kukin päämies käytti oman budjettinsa henkilökohtaisen avustajan palkkaamiseen, jotta saisi tarvittavan tuen haluamansa toiminnan toteuttamiseen. Sekä päämiehet, heidän läheisensä että työntekijät ovat olleet tyytyväisiä henkilökohtaisen budjetoinnin kokeiluihin. Erityisesti päämiesten vaikuttamismahdollisuuksien lisääntyminen sai kiitosta. Ilman henkilökohtaista budjettia he eivät olisi saaneet mahdollisuutta toteuttaa haaveitaan päiväaikaisen toiminnan suhteen. Työ- ja päivätoiminta – perinteitä ja uusia tuulia Työ- ja päivätoiminnassa on perinteisesti tehty paljon alihankinta- ja kädentaidon töitä, ja näin edelleen on (vrt. 2). Toiminnan sisältöjen monipuolistamista pidetään kuitenkin tärkeänä, ja erityisesti halutaan lisätä asiakkaiden vaikuttamismahdollisuuksia. Yksilökeskeisyys ja valinnanvapauden lisääminen ovat keskeisiä tavoitteita Helsingissä ja Vantaalla, ja henkilökohtaisen budjetoinnin käynnistäminen liittyi juuri näiden tavoitteiden saavuttamispyrkimyksiin. Palvelun käyttäjien itsemäärääminen on kuitenkin toiminnassa vielä vähäistä, ja sitä pyritään lisäämään yksilökeskeisellä työotteella ja henkilökohtaisella budjetoinnilla. Työ- ja päivätoiminnan palveluvalikoima toiminnan sisältöjen suhteen on jo jossain määrin monipuolistunut ja toimintojen uudistamisen tarve tiedostetaan kentällä. Keskeisin muutos tapahtuu kuitenkin työntekijöiden ajattelussa. Henkilöstöllä on halukkuutta toiminnan kehittämiseen ja yksilökeskeisen työotteen käyttöön, mutta muutosvastarintaakin on ilmennyt. Perinteisen työtavan poisoppiminen ja uuden opettelu ei ole helppoa. Näyttää kuitenkin siltä, että suuntaus on palvelujen yksilöllisyyteen ja järjestelmän uudenlaiseen joustavuuteen. Keskeisimmät tekijät vammauttavien ja itsemääräämisen toteutumisen esteiden poistamisessa ovat riittävä tuki ja yksilökeskeinen työote. Näiden avulla valtaa siirtyy henkilölle itselleen, poispäin järjestelmästä ja työntekijöiltä. Aktiiviseen tukeen liittyy aito kuuleminen ja ihmissuhteiden, päätöksenteon ja osallistumismahdollisuuksien tukeminen (3). Jos henkilö ei itse tee aloitteita, tulee hänelle antaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia valita. Henkilölle tulee antaa tietoa eri vaihtoehdoista ja tarjota kokemuksia erilaisista asioista. Kaiken perustana on tuetun päätöksenteon idea: kun henkilöllä on riittävästi tietoa asian taustoista, mahdollisista ratkaisuista ja niiden seurauksista, hän voi tehdä itsenäisiä päätöksiä – tarvittavaa tukea unohtamatta. Työntekijän rooli muuttuukin yksilökeskeisen työotteen avulla hoitajasta tai ohjaajasta mahdollistajaksi (vrt. 4). Henkilökohtaisen budjetoinnin haasteita ja mahdollisuuksia Henkilökohtaisen budjetoinnin haasteina esille nousi toiminnan koordinointi, budjettien kohdentaminen sekä henkilökohtaisen tuen järjestäminen. Palveluohjauksen ja sosiaalityön merkitys näyttäytyi toiminnan koordinoinnissa suurena, ja niihin resurssointia pidettiin tärkeänä. Henkilökohtaisen budjetoinnin mahdollisuudet näyttäytyivät asiakkaan itsemääräämisen paranemisessa. Vaikka henkilön toiveet ja tarpeet saataisiinkin esille yksilökeskeisen suunnittelun keinoin, eivät henkilön vaikuttamismahdollisuudet lisäänny, mikäli toiveita ja tarpeita ei pystytä toiminnassa huomioimaan eikä tavoitteita toteuttamaan. Henkilökohtainen budjetointi toimii yhtenä keinona toiveiden toteuttamisessa, yhtenä päiväaikaisen toiminnan järjestämistapana. Tuolloin henkilö saa itse päättää, mitä päivisin tekee saaden toimintaan osallistumiseensa tarvittavan tuen. Helsingin ja Vantaan kokeilujen perusteella henkilökohtainen budjetointi on toimiva vaihtoehto perinteisille työ- ja päivätoiminnoille. Etenkin kehitysvammaisten henkilöiden kohdalla tarvitaan kuitenkin yksilökeskeistä suunnittelua budjetoinnin perustana. Ilman yksilökeskeistä suunnittelua voi tukea tarvitsevan henkilön olla hyvinkin vaikeaa ilmaista toiveitaan ja tarpeitaan. Riittävän tiedon saanti ja monipuoliset kokemukset erilaisista asioista helpottavat päätöksentekoa. Minna Eronen, Sosionomi (Ylempi amk). Kirjoittaja on laatinut aiheesta opinnäytetyönsä keväällä 2013. Lähteet Ahlsten, Marika 2012: Kokemuksia henkilökohtaisen budjetoinnin kokeilusta Tiedän mitä tahdon! –projektissa. Taustapaperi sosiaalihuollon lainsäädännön uudistustyöryhmälle. Kehitysvammaliitto. Taustapaperi sosiaalihuollon lainsäädännön uudistustyöryhmälle. Kehitysvammaliitto. Kairi, Tea – Nummelin, Tua – Teittinen, Antti 2010: Työtoiminnan käytäntö ja kokemus. Kriittisiä arvioita kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille järjestettävästä työtoiminnasta. Kehitysvammaliiton selvityksiä 6. Helsinki: Kehitysvammaliitto. Konola, Kirsi - Kekki, Sanna - Tiihonen, Petra - Marjamäki, Katja 2011: Tulevaisuus omissa käsissä - Miten päämies itse johtaa oman elämänsä ja palvelujensa suunnittelua. Teoksessa Ripatti, Päivi (toim.): Kehitysvammaisten asuminen. Uusi reformi 2010-2015. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Beadle-Brown, Julie – Mansell, Jim 2011: Yksilökeskeinen aktiivinen tuki mahdollistaa kehitysvammaisille hyvän elämän yhteiskunnassa. Teoksessa Konola, Kirsi – Kukkaniemi, Petteri – Tiihonen, Petra (toim.): Aktiivinen tuki. Kehitysvammaisten palvelusäätiö. 9 – 29.

Lue lisää

Kynnykset pois – palvelu tilalle: kotipalvelu perheiden tukena
placeholder-image
2.5.2013
Sosiaalialan bloggaajat

”Mietin et jos jo siinä vaiheessa,kun ei vielä mitään ongelmaa ookaan,niin antaa sitä tietoo”, sanoo Helsingin kaupungin lapsiperheiden kotipalvelun kehittämisen asiakaskeskusteluun osallistunut äiti. Perheille tulisi antaa kattavasti tietoa erilaisista arjen tukimuodoista ennen kuin tarvetta itse palvelun käyttöön on ehtinyt edes syntyä.  Kotipalvelu perheiden tukena                               Kotipalvelun työllä on pitkät perinteet perheiden tukemisessa. Kotipalvelu perustuu sosiaalihuoltolakiin, ja se velvoittaa kuntia järjestämään palvelua sitä tarvitseville ja siinä laajuudessa kuin on tarvetta. Käytännössä kotipalvelun työllä avustetaan ja tuetaan arjessa selviytymistä silloin, kun siitä ei selvitä itsenäisesti esimerkiksi rasittuneisuuden, sairauden, synnytyksen, vamman tai muun vastaavanlaisen syyn perusteella. (Sosiaalihuoltolaki 1982.) Lapsiperheille tarkoitettu kotipalvelun työ on vuosien mittaan kunnissa merkittävästi vähentynyt tai jopa lakkautettu kokonaan. Vuonna 2010 vain 1,5 % lapsiperheistä on saanut kotipalvelua, kun luku on vuonna 1990 ollut 8,2 % (Sosiaali- ja terveysministeriö 2012: 25). Kotipalvelun työtä ollaan kuitenkin pikkuhiljaa elvyttämässä uudelleen, sillä se on merkittävä perheiden hyvinvoinnin tuki. Helsingin kaupungillakin kotipalvelu on kokonaismäärällisesti vähentynyt, mutta sitä on aina ollut saatavilla. Nyt kotipalveluun halutaan panostaa ja sen määrää lisätä. Kaupungissa onkin kerätty tietoa ja kokemuksia asiakkailta ja muilta kuntalaisilta siitä, miten heidän mielestään kotipalvelun työtä pitäisi kehittää. Avun hakemiseen on korkea kynnys Kynnys hakea kotipalvelua on korkea. Yleensä apua haetaan vasta siinä vaiheessa, kun elämässä on tullut eteen tilanne, jossa ei yksinkertaisesti pärjätä enää omin voimin. Havahdutaan siihen, että lasten hyvinvointi vaarantuu, jos apua ei haeta. Avun hakemiseen liittyy usein kuitenkin pelko siitä, mitä tapahtuu, jos myöntää, ettei jaksa. Lastensuojeluilmoitus ja huostaanoton pelko ovat yleisiä pelkoja, joiden vuoksi avun pyytämistä pitkitetään joskus jopa useita kuukausia. Avuntarpeen myöntäminen itselleen on vaikeaa. Tämän lisäksi erilaiset ulkopuoliset paineet tai muiden ihmisten asenteet vaikeuttavat avun piiriin hakeutumista. Suomalaisessa identiteetissä elää edelleen vahvasti yksin pärjäämisen asenne, eikä näin ollen avun vastaanottamisesta usein julkisesti puhuta. Puutteita voi olla myös palveluista tiedottamisessa, sillä kaikilla ei edes ole tietoa, että omaan tilanteeseen on saatavilla apua. Tiedottamista kotipalvelun olemassa olosta pitäisikin lisätä, jotta perheet tietäisivät olevansa siihen oikeutettuja. Tietoa pitäisi olla kaikilla perheillä, jopa heillä, joilla ei sen hetkisessä tilanteessa katsottaisi olevan tarvetta palvelulle. Sitä, milloin palvelun tarve muodostuu, ei voi ennustaa. Tieto palvelusta on tarpeen olla olemassa valmiiksi, ettei raskaan tilanteen sattuessa voimavarat kuluisi pelkästään tiedon hakemiseen. Tämän vuoksi tiedot palveluista tulisi olla helposti saatavilla. Ensiarvoisen tärkeässä asemassa kotipalvelun työstä tiedottamisessa ovat neuvolan työntekijät, jotka tapaavat suurimman osan lapsiperheistä. Heidän tulisi rohkeasti jakaa kotipalvelun esitettä kaikille neuvolassa asioiville perheille ja kertoa palvelusta. Tämän lisäksi kotipalvelun näkyvyyttä pitäisi lisätä erilaisissa perheille suunnatuissa palveluissa: synnytyssairaaloissa, leikkipuistoissa ja kerhoissa. Internetin aikakaudella myös erilaiset sähköiset tiedotuskanavat ovat oiva väline kertoa työstä ja linkittää tietoa perheiden käyttämille sivustoille kuten Vauva-lehteen ja Facebookiin. Parempi on jos tietoa saa useasta eri lähteestä, kuin että se jää kokonaan saamatta. Apua nopeasti ja luotettavasti Kotipalvelun työtä saa nopeasti sen jälkeen, kun on ylittänyt kynnyksen ottaa yhteyttä. Kotipalveluun tulee harvoin yhteydenottoja, jotka eivät johtaisi asiakkuuteen. Yhteyttä ottaneen perheen tilanne selvitetään aina ja ohjataan muuhun palveluun jos jostakin syystä yhteydenotto on tullut väärään paikkaan tai palvelun ei katsota vastaavan tarpeeseen. Työn sisältöä mietitään yhdessä perheen kanssa ja perheillä on mahdollisuus vaikuttaa palvelun aikaan, ajankohtaan ja toteutukseen. Yksittäisen perheen kohdalla työtä tehdään yleensä työparina. Tämä järjestely mahdollistaa työntekijän paremman tutustumisen perheen tilanteeseen ja suunnitelmallisen työn toteuttamiseen. Perheen näkökulmasta samana pysyvät työntekijät lisäävät luottamusta: tutulle työntekijälle on helpompi kertoa vaikeista tilanteista ja varsinkin lasten kannalta tuttu työntekijä helpottaa vanhemman oloa. Tuttu työntekijä ei myöskään tunnu viranomaiselta, joten hänen seurassaan vanhemmat voivat olla luontevia. Ilta-aikaa ja pidempää käyntiaikaa tarpeen mukaan ei kotipalvelusta ole kokemusten mukaan riittävästi saatavilla. Työ painottuu usein päiväaikaan tehtävään työhön ja ilta-ajalle käytetään tiukkaa harkintaa, joka näyttää vaihtelevan alueesta toiseen. Myös konkreettinen kodinhoitoapu pienine kotiaskareineen on vähentynyt ja sitä toteutetaan työntekijästä riippuen. Kotipalvelulle täytyy jatkossa luoda enemmän yhtenäisiä käytäntöjä ja toimintamalleja, jotta työ toteutuisi asiakkaille riittävän tasa-arvoisesti asuinalueesta riippumatta. Osallistamalla uutta näkökulmaa palveluihin Asiakkaiden näkökulmaa palveluissa ja niiden kehittämisessä on pyritty koko ajan lisäämään. Asiakkaiden osallisuus on keskeisenä tavoitteena sosiaalialan työssä, mutta osallisuutta on ajateltu usein vain suhteessa asiakkaan omaan asiaan. Rinnalle on kuitenkin noussut asiakkaan osallisuus laajemmin palveluiden kehittämiseen. Lähtökohtana tälle osallisuudelle on ajatus, että palvelun asiakkailla on tietoa, jota työntekijöillä ei ole ja tuota tietoa voidaan käyttää hyödyksi palvelun kehittämisessä. Yhdistettynä asiakkaiden kokemuksellinen tieto ja työntekijöiden tieto ns. työn sisältäpäin, voidaan löytää uusia tapoja tuottaa palvelua. (Ks. Virtanen – Suoheimo – Lamminmäki – Ahonen – Suokas 2011 ja Toikko – Rantanen 2009.) Perinteiset asiakastyytyväisyyskyselyt eivät enää riitä osallisuuden toteuttamiseksi, vaan asiakkaita on tärkeä osallistaa koko palveluprosessin suunnitteluun ja arviointiin (Virtanen ym. 2011: 36). Asiakkaiden kokemuksia ja näkökulmia voidaan kerätä monella tapaa: konsultoimalla asiakkaita, pyytämällä heitä mukaan kumppaniksi kehittämiseen ja ottamalla heitä mukaan täysivaltaisena työryhmän jäsenenä (Hyväri – Laine 2012: 53). Tärkeää on, että asiakkaiden osallistumiselle luodaan mahdollisuuksia, sillä asiakkaan tarve on kuitenkin sosiaalialan työn lähtökohta ja tähän tarpeeseen pitäisi päästä vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Miksi siis emme kysyisi heiltä, joilla asiasta on kokemusta? Päivi Reijonen, sosionomi (ylempi amk) 2013 ————————————————————————— Artikkelin teksti pohjautuu Päivi Reijosen opinnäytetyöhön kotipalvelun kehittämisestä. Opinnäytetyö on toteutettu bikva-menetelmällä, joka on yksi asiakaslähtöisen arvioinnin malli. Bikva-menetelmässä asiakkaiden kokemukset muodostavat arvioinnin pohjan ja työntekijöitä sekä johtotasoa on osallistettu sen pohjalta pohtimaan kotipalvelun työtä ja tarvittavia muutoksia. Aineisto on kokonaisuus eri teemallisia ryhmäkeskusteluita, joita on käyty yhdessä asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Asiakkaita keskusteluihin on osallistunut yhteensä 13, työntekijöitä 10 ja esimiestasoa yhteensä 13. Keskusteluiden aineisto on analysoitu sisällönanalyysillä. Lähteet Hyväri, Susanna – Laine, Terhi 2012. Osallistavan kehittämisen perusteita. Teoksessa Kotila, Hannu – Mutanen, Arto (toim.). Käytäntöä tutkimassa. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Puheenvuoroja 2/2012. 48-62. Reijonen, Päivi 2013. Asiakkaiden ja työntekijöiden ajatuksia kotipalvelun perhetyön kehittämisestä – bikva-arviointi Helsingin kaupungin lapsiperheiden kotipalvelussa. Opinnäytetyö. Metropolia ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Sosiaalihuoltolaki 17.9.1982/710. Sosiaali- ja terveysministeriö 2012. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2012:21. Verkkodokumentti. <http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=5065240&name=DLFE-22206.pdf> . Luettu 4.4.2013. Toikko, Timo – Rantanen, Teemu 2009. Tutkimuksellinen kehittämistoiminta. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy. Virtanen, Petri – Suoheimo, Maria – Lamminmäki, Sara – Ahonen, Päivi – Suokas, Markku 2011. Matkaopas asiakaslähtöisten sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Tekesin katsaus 281/2011. Helsinki: Tekes.

Lue lisää
Uudemmat postaukset