Avainsana: Kasvatus
Sosionomit näkyvämmäksi koulumaailmaan
Opinnäytetyömme prosessin aikana olemme paljon pohtineet sitä, minkä takia sosionomeja työskentelee Helsingin peruskouluissa vain muutamia ja minkä vuoksi projektiluonteiset kokeilut eivät saa jatkoa? Kartoitimme keväällä 2014 kouluja, joissa työskentelee kuraattorin lisäksi toinen sosiaalialan edustaja. Tämä osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi kuin luulimme. Tällä hetkellä Helsingissä sosionomeja työskentelee muutamassa yksityisessä koulussa, mutta kunnallisen puolen kouluissa sosionomien edustus on melko suppea. Tämä tieto yllätti meidät, sillä näemme erittäin tärkeänä sosionomien työkenttänä nuorten luonnolliset kasvuympäristöt, kuten koulut. Mielestämme tärkeä kehittämisen kohde olisikin juurruttaa tämä työmuoto myös kunnan kouluihin. Sosiaalisesti kestävän kehityksen näkökulmasta lasten ja nuorten kanssa tehtävä työ silloin, kun ongelmia ei ole vielä syntynyt, olisi ensiarvoisen tärkeää. Aito kohtaaminen ja tulevaisuuteen tähtäävä työ olisi myös taloudellisesta näkökulmasta katsottuna kannattavaa. Talous tuntuu olevan tällä hetkellä yksi merkittävimpiä tekijöitä, joka vaikuttaa palveluiden kehittämiseen ja juurruttamiseen, niin eikö olisi edullisempaa panostaa ennaltaehkäisevään kuin korjaavaan työhön? Sosiaalialalla yleinen haaste on se, että työn arvoa on hankala mitata lyhyellä aikavälillä, sillä vaikutukset ihmisten kanssa tehtävässä työssä saattavat näkyä vasta vuosien päästä. Haluaisimme kuitenkin nostaa tarkasteluun kysymyksen; eikö ole edullisempaa palkata sosiaalialan ammattilainen kouluihin nuorten kasvun ja kehityksen tueksi, jotta voidaan ennaltaehkäistä nuorten syrjäytymistä ja ajautumista muiden korjaavien palveluiden piiriin? Kuraattorilla liian monta rautaa tulessa Kuraattorit on palkattu kouluun vastaamaan sosiaalisiin ongelmiin, joita oppilailla on. Helsingissä kunnan kouluissa yhdellä kuraattorilla voi olla monta koulua työkenttänä, jolloin yksilöllinen tai jalkautuva työ ja kaikkien apua tarvitsevien oppilaiden löytäminen on mahdotonta. Tällä hetkellä tunnutaan käytettävän enemmän energiaa kuraattorin pätevyysvaatimusten laatimiseen kuin siihen, että miten saataisiin enemmän sosiaalialan ammattilaisia kouluun töihin. Sosiaalialan ammattilaisia tarvittaisiin lisää vastaamaan kuraattorin työtaakkaan, ei missään tapauksessa kuraattorin tilalle. Palataankin ennaltaehkäisevän työn ydinkysymykseen, pitääkö tilanteen kriisiytyä ennen kuin apua on tarjolla? Rovaniemellä työskentelevä koulukuraattori Sirkka Veijonaho kertoo työhönsä liittyvistä huolenaiheista haastattelussaan Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti Talentiassa. Hän nostaa esille koulukuraattorin työn haasteeksi sen, jos tulevat muutokset vievät kuraattorin työkentän pois kouluilta. Veijonaho pitää huonona kehityssuuntana sitä, jos koulukuraattorien työt keskitetään niin, että yhdellä kuraattorilla on useamman koulun oppilaat asiakkaina ja työskentely kussakin koulussa rajoittuu muutamaan kertaan viikossa. (Ahonen 2014: 36.) Mielestämme Helsingissä tulisi kuunnella myös muiden kuntien koulujen kokemuksia toimivista käytännöistä, sillä eikö tämä Veijonahon esittämä huolenaihe kuulosta osittain jo Helsingissä olevalta mallilta? Kummalle pallo heitetään; opetusvirastolle vai sosiaali- ja terveysvirastolle? Moniammattillisen yhteistyön onnistumiseksi tarvittaisiin virastojen välistä sujuvaa yhteistyötä ja tiedon lisäämistä puolin ja toisin. Sosiaalialan ja opetusalan moniammatillista yhteistyötä tulisi tehdä jo varhaisessa vaiheessa, kun nuoren kasvun ja kehityksen turvaamiseksi tarvitaan kodin ulkopuolista tukea. Voiko sosionomien työkentän juurruttamisessa koulumaailmaan haasteena olla virastojen välinen byrokratia ja vanhat tottumukset. Opetusvirastossa keskitytään tietysti pääsääntöisesti opetukseen, niin kuin kuuluukin. Sosiaaliset ongelmat ja opetuksen ulkopuolella olevien sosiaalisten taitojen kasvattaminen kuuluvat sosiaalialan ammattilaisille, joten ehkä siirrämmekin katseen sosiaalivirastoon, miksi sosionomit eivät ole juurtuneet koulumaailmaan? Mitä muutoksia tulisi tehdä organisaatiotasolla, että opetusviraston tiloissa ja ympäristössä työskentelisi eri viraston alaisuudessa olevia työntekijöitä. Koemme, että sosiaali- ja opetusalan yhteistyötä tarvitaan ehdottomasti tulevaisuudessa. Markku Aunola ja Petteri Ora kirjoittaa Helsingin sanomissa (HS 16.8.2013) siitä, että lisävuosi koulussa ei yksinään ole vastaus nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Nuorten ongelmat eivät välttämättä enää rajoitu suoranaisesti oppimiseen tai sosiaaliseen ympäristöön, vaan ongelmat voivat olla laaja-alaisempia. Maili Malin kirjoittaa Lastensuojelun käsikirjassa kouluikäisten nuorten syrjäytymiseen ajavista vaiheista, joita ovat vaikeudet kotona, koulussa tai sosiaalisessa ympäristössä. Hälyttävin vaihe on Malinin mukaan se, että nuori keskeyttää koulun tai laiminlyö koulutehtäviä. Näihin vaiheisiin juuri sosionomi voisi puuttua. Sosionomin työkenttänä voisi olla koti ja sosiaalinen ympäristö kouluympäristön lisäksi, jotka jäävät varjoon kuraattorin työssä että opetustyössä. Haetaanko ratkaisua liian kaukaa asioihin, vai onko työmalli jo eri projektien kautta kehitetty? Kuten sanontakin kuuluu, ”ei pyörää kannata uudelleen keksiä”. Mitä toisimme sosionomeina koulumaailmaan lisää? Kävimme haastattelemassa eräässä yksityisessä koulussa kasvatusohjaajaa, sosionomia, joka toimi kuraattorin työparina. Haastattelussa ilmeni, että sosionomin työ koulussa on erittäin arvokasta. Hän työskentelee nuorten keskuudessa välitunneilla ja koulun lähiympäristössä, jolloin hän on helposti lähestyttävissä. Hän pystyy myös puuttumaan erilaisiin kahinoihin heti ja näkee kiusaamistilanteet helpommin kuin kuraattori, joka työskentelee pääsääntöisesti omassa työhuoneessa yksilökeskusteluiden merkeissä. Oppilaalla ei tarvitse olla valmiiksi ongelmaa, jotta hän voi jutella sosionomin kanssa. Nuorelle kuraattorin lähestyminen voi olla iso kynnys, koska kuraattorilla harvoin on aikaa jutella pelkkiä kuulumisia, vaan kuraattorin luokse mennään ja varataan ongelman kanssa aika. Eikö olisi tärkeää, että nuorilla olisi enemmän turvallisia aikuisia, suojaavia tekijöitä, heidän elämässään? Syrjäänvetäytyvät ja hiljaiset oppilaat olisi mielestämme tärkeä kenttä sosionomin työlle koulussa. Hiljaiset ja ujot nuoret eivät välttämättä uskalla hakea itse apua. Niin sanottu etsivä työ kouluympäristössä olisi tärkeä työkenttä, jossa sosionomin ammattitaito olisi omiaan ja nuorten ongelmia voitaisiin yrittää havaita jo varhaisessa vaiheessa. Mervi Juusola kirjoittaa Helsingin sanomissa (HS 17.1.2014) siitä, että nuoret eivät itsestään syrjäydy, vaan heidät syrjäytetään. Juusola kirjoittaa myös siitä, kun nuori ei jaksa enää nousta sängystä ylös. Silloin on jo paljon nuoren elämässä ja syrjäytymisprosessissa ehtinyt tapahtua. Sosionomin ammattitaidolla voitaisiin vastata myös osallisuuden lisäämisen, tukemisen ja vahvistamisen tärkeyteen. Elokuussa 2014 voimaan tuleva oppilas- ja opiskelijahuoltolakihan myös painottaa ennaltaehkäisevää ja yhteisöllistä työotetta. Uudistuvassa laissa tuodaan esille myös oppilaiden osallisuus ja osallistaminen muun muassa ongelmien ehkäisyssä. Sosionomi voisi työllään yhdessä koulukuraattorin ja muun opetuspuolen henkilöstön kanssa vastata osallisuuden toteuttamisen tavoitteisiin. Osallisuuteen kasvetaan ja kasvatetaan (Hämäläinen 2008: 32; Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013.) Meidän sosiaalialan ammattilaisten tulisi viedä koulusosiaalityön tärkeyttä eteenpäin ja saada levitettyä sosiaalialan osaamista niihin ympäristöihin, jotka ovat ihmisille luonnollisia ja työkentät pääsisivät laajenemaan virastojen ulkopuolelle, sinne missä apua tarvitaan! Puhutaan kuitenkin lapsista, jolloin on ensiarvoisen tärkeää saada paljon tukea varhaisessa vaiheessa, jotta saa hyvät eväät elämään. Sosionomi (ylempi AMK) opiskelijat Jaana ja Niina Aiheeseen liittyviä blogipostauksia löytyy alla olevien linkkien alta: Vihreät OutiAlanko Lähteet Helsingin Sanomat 16.8.2013, Verkkojulkaisu. Helsingin Sanomat 17.1.2014. Verkkojulkaisu. Hämäläinen, Juha 2008. Nuorten osallisuus. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja 2008. Kuopio: Kopijyvä. Malin, Maili. Kouluikäiset ja ehkäisevä työ. Lastensuojelun käsikirja. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013. Ahonen, Riitta 2014. Ammattina kohtaaminen. Talentia. Sosiaalialan edunvalvonta- ja ammattilehti. Helsinki: Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry.
ASKELIA KESTÄVÄN KEHITYKSEN POLULLA – lapsuudesta alkaen
Elämä maapallolla on muutosten pyörteissä, kun väestö ja aineellinen kulutus kasvavat jatkuvasti. Maapallon resurssit eivät riitä tyydyttämään nykyistä kulutustasoamme. Meidän on kysyttävä itseltämme, miten voimme turvata nykyisille ja tuleville sukupolville mahdollisuudet hyvään elämään? Oikoreittiä ei ole, joten eläminen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti on välttämättömyys. Kestävän elämäntavan etsimisen yksi avainkysymys onkin, mitä on hyvä elämä, hyvinvointi ja mitä oikeasti tarvitsemme ollaksemme onnellisia? Kestävä kehitys - askeleet varhaiskasvatuksessa Miten kestävän kehityksen ja hyvinvoinnin toimintakulttuurin syntymistä voisi sitten edesauttaa? Vastaus on mahdollisimman varhain, jo ensiaskelista lähtien. Kasvatuksen on tavoiteltava sitä, että tulevaisuuden yhteiskunnassa on entistä enemmän ekologista ja sosiaalista hyvinvointia tavoittelevia kansalaisia. Kun kestävästä elämäntavasta tulee osa lapsen elämää, on se tulevaisuudessa osa aikuisen elämää. Tällöin on sanomattakin selvää, kuinka tärkeää kestävän elämäntavan omaksuminen olisi jo varhaislapsuudessa. Kestävä kehitys varhaiskasvatussuunnitelman lähtökohtana Varhaiskasvatuksen tavoitteena on hyvinvoiva lapsi. Hyvinvointi on myös kestävyysajattelun ydin. Hyvän elämän pohja luodaan siis jo varhaislapsuudessa. Espoon uuden karheassa varhaiskasvatussuunnitelmassa kestävä kehitys muodostaa suunnitelman ”punaisen langan”. Varhaiskasvatuksessa on lähdetty kulkemaan kestävämmän elämäntavan polulle. Varhaiskasvatussuunnitelman tavoitteena on mm. varhaiskasvatuksen näkemyksen vahvistaminen kestävän kehityksen kasvatuksesta ja tuoda kasvatus kestävään kehitykseen varhaiskasvatuksen käytäntöjä ohjaavaksi periaatteeksi. Lastentarhaopettajana työskennellessäni olen pohtinut paljon kestävän kehityksen periaatteita ja sitä, miten sitä toteutetaan ja voisi toteuttaa varhaiskasvatuksessa. Kestävän kehityksen näkökulmien juurruttaminen varhaiskasvatukseen vaatii aikaa, keskeneräisyyden sietämistä ja halua oppia. On hyväksyttävä nykytilanteen tietämys ja silti rohkeasti kuljettava yhteistä tutkimusmatkaa kohti kestävämpää elämäntapaa. Kestävyysajattelu käytännössä Ensimmäinen ns. harhaluulo on, että varhaiskasvatuksen kestävä kehitys on jätteiden lajittelun tai veden säästämisen opastusta. Ympäristökasvatus ja luonnonvarojen säästäminen kuuluvat ekologiseen kestävyyteen, muodostaen yhden kestävään kehitykseen kuuluvan osa-alueen. Kestävä kehitys on käsitteenä monitahoinen, sisältäen myös sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden. Kokonaisvaltainen kestävyysajattelu edistää lapsen osallisuutta ja kasvattaa ympäristötietoiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi. Leikkien, liikkuen, tutkien ja taiteellisen ilmaisun ja kokemisen kautta muodostuu lapselle ymmärrys itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Merkitysten synnyttämisen tärkeys Ihminen toimii sellaisten asioiden puolesta, jotka hän kokee merkityksellisiksi. Kestävään kehitykseen kasvattamisen oleellinen asia on arvojen ja merkitysten synnyttäminen. Jotta merkityksiä voisi syntyä, on toiminnan lähtökohtana oltava lasten osallisuus. Lasten on itse saatava suunnitella, kokeilla ja toteuttaa toimintaa, esimerkiksi toimintatuokiot, retket ja tapahtumat. Yhdessä havainnoiden ja pohtien sitä mitä on koettu, tunnettu ja nähty, alkaa muodostua ymmärrys. Kokemuksen kautta syventyvät myös omaksuminen ja oppiminen. Kestävyysajatteluun pätee vanha sanonta, ”ei kannettu vesi kaivossa pysy”. Hyvin tärkeä näkökulma on myös se, että osallisuuden kannattelu ja osallisuuteen kasvaminen ovat syrjäytymisen ennaltaehkäisyä. Osallisuus ilmenee muun muassa leikeissä sekä lasten keskinäisessä ja lapsen ja aikuisen välisissä vuorovaikutustilanteissa. Ajatus sosiaalisesta kestävyydestä Turvallisuus ja luottamus luovat perustan sille, että lapsi voi kasvaa vastuuseen. Toiset huomioonottaminen ja sosiaalisten taitojen harjoittaminen ovat yksi varhaiskasvatuksen tärkeimmistä tavoitteista. Yhdessä toimien myötätunto ja empatia kasvavat ja opitaan tekemään kompromisseja. Kasvattajien tehtävä on välittää arvomaailmaa, jossa jokainen on arvokas ja hyväksytty omana itsenään. Olemme erilaisia ja se on rikkaus! Se on perustana osallistavan yhteiskunnan rakentamisessa. Tämä ei ole vielä itsestään selvyys, varsinkaan meille aikuisille. Kiusaamisen ehkäisy lasten ja nuorten elämässä ovat yksi tämän ajan haasteellisimmista tehtävistä, mikä ilmenee varhaiskasvatuksesta lähtien. Kiusaamisen ehkäisyssä nollatoleranssin lisäksi osallisuus on (jälleen kerran) merkittävässä asemassa. Pienryhmätoiminta, lämpimät ja turvalliset ihmissuhteet kuuluvat osaksi sosiaalista kestävää kehitystä, kuten myös tasa-arvo- ja monikulttuurisuuskasvatus. Varhaiskasvatuksessa meillä kasvattajilla on vastuumme siitä, minkälaisiksi lasten asenteet ja toimintatavat voivat muodostua. Tämä vaihe lapsen elämässä on tuhannen taalan paikka vaikuttaa! Toivon pystyväni aikuisena ja kasvattajana antamaan seuraavat eväät lapselle varhaiskasvatuksen kestävän kehityksen alkupolulta: ”Olen osallinen”, itsetunnon lisääminen Kasvattaa kohtuullisuuteen, eettinen ajattelu Sosiaalisten taitojen kehittyminen, kaveruus sekä empatian kasvattaminen Ympäristön havainnointi ja kyky huomata muutoksia ”...kenenkään ei tarvitse odottaa toisia voidakseen omaksua oikean elämäntavan. Ihmiset yleensä epäröivät ensimmäisen askeleen ottamista, jos heistä tuntuu, ettei tavoitetta voi saavuttaa kokonaisuudessaan. Sellainen asenne on todellisuudessa este edistykselle.” - Mohandas Gandhi Vilma Kavakko, sosionomi ylempi AMK-opiskelija ja lastentarhanopettaja Lähteet Arto Salonen 2013. Luentomateriaalit 2014. Espoon varhaiskasvatussuunnitelma 2013 Ympäristöministeriö. Kestävä kehitys 2014.
Koulunuorisotyöntekijät tukevat oppilaiden koulunkäyntiä ohjaamalla osallisuustoimintaa ja olemalla arjessa läsnä
Tukioppilaat jakoivat ystävänpäivänä välitunneilla itse askartelemiaan pahvisia sydämiä kaikille halukkaille. Ideana oli kerätä nimiä omaan sydämeensä. Nimen sai aina, kun halasi jotakuta. Vapaaehtoinen koulun osallisuustoiminta tukee oppilaiden koulunkäyntiä ja koulun kasvatustyötä monin eri tavoin Piristystä arkeen, viihtyvyyttä ja just sellasta yhtenäisyyttä meidän kouluun tai niinku tuo meidän porukkaa yhteen. (Oppilas, yläkoulu.) Tavallaanhan tää on niinku koulunkäyntii ihan samassa mielessä kun matematiikan tunti, koska tästäkin oppii samalla tavalla. (Oppilas, yläkoulu.) Se on sillä tavalla vaikuttanut, et kaikilla on niinku kivaa, kun kaikille järjestetään kivoi juttui. Sitten, kun tietää, et seuraavana päivän on hauska päivä tulossa niin jotkut saattaa hyppiä ihan onnesta, et on tulossa kiva koulupäivä. (Oppilas, alakoulu.) Vapaaehtoisen koulun osallisuustoiminnan tarkoitus on osallistaa lapset ja nuoret heidän elämänpiiriinsä kuuluviin yhteisöihin sekä päätöksentekoon. Kouluissa toimii oppilaskunnan hallitusten lisäksi erilaisia oppilaiden osallisuusryhmiä, kuten tukioppilaat, mediatiimit ja tekniikkaryhmät, joiden toiminta ja tavoitteet määräytyvät osallistujien aktiivisuuden ja kiinnostuksen mukaan. Monipuolisella osallisuustoiminnalla on myönteistä vaikutusta: • koettuun kouluviihtyvyyteen • sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja vertaissuhteiden rakentumiseen • ryhmä- ja yhteistyötaitojen, aktiivisen toimijuuden sekä vastuuntunnon kehittymiseen • erilaisten oppimisen ja onnistumisen kokemuksien syntymiseen sekä omien vahvuuksien tunnistamiseen • itsetunnon, itsearvostuksen ja minäkuvan kehitykseen • koulumotivaatioon sekä tulevaisuuden opiskelu- ja työelämään. Kun mä jotenkin ajattelen niin, että jokaisella pitäisi olla koulussakin sellanen tunne, että on hyvä jossakin. Niin jos vaan ei nää oppiaineet täällä suju, sitte on vielä se yksi paikka, se osallisuusryhmä. Et voi ollakin tosi hyvä siellä kioskilla tai voi ollakin tosi hyvä järjestää jotain juhlaa tai voi olla tosi hyvä videokuvaamaan tai jotain mut se, et joku juttu kuitenkin. (Opettaja.) Osallisuustoiminnalla nähdään olevan erityisen tärkeä paikka koulun arjessa. Vapaaehtoinen toiminta mahdollistaa sellaisten taitojen oppimisen areenan, mitä perinteiset oppiaineet eivät välttämättä tarjoa. Tekemisen ja toiminnan lomassa itsetuntemus vahvistuu, kun nuoret saavat onnistumisen kokemuksia. Nekin oppilaat, jotka eivät ehkä muuten pääse esille kouluyhteisössä, voivat näyttää kykynsä. Vaikka oppilas suoriutuisi heikosti oppiaineissa, hän voi löytää vapaaehtoisessa toiminnassa itsestään uusia puolia ja kasvaa aktiiviseksi toimijaksi omassa yhteisössään. No mul tulee ekana mieleen kaikki noi meidän kauhuleffat sun muut jutut, mis on niinku päässyt tekeen ihan uudenlaisia juttuja...päässy näytteleen ja editoimaan, kaikkee sellasii juttui päässyt tekeen mitä ei varmaan niinku muuten tulis tehtyä. (Oppilas, yläkoulu.) (…) Jos sä oot jossakin sellases toiminnassa, mistä sä niinku tykkäät, joka on just niinku koulun yhteydessä niin sun asenne ehkä parantuu ite niinku siihen koulunkäyntiin. (Oppilas, yläkoulu.) Kouluviihtyvyydellä ja yhteisöllisyyden kokemuksilla on myönteisiä vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin. Kouluviihtyvyys ja yhteisöllisyyden tunne vahvistavat oppilaiden kokemuksia ryhmään kuulumisesta. Ryhmään kuulumisen tunne vahvistaa lapsen ja nuoren myönteistä minäkäsitystä, joka heijastelee parhaimmillaan kaikkeen heidän toimintaan. Osallisuustoiminta on koulunuorisotyöntekijän kasvatuskanava kouluviihtyvyyden luomisessa Muutamassa helsinkiläisessä peruskoulussa toimii nykyisin koulunuorisotyöntekijä. Koulunuorisotyö on vielä uusi ja vakiintumaton työmuoto Suomessa ja se on perustunut yksittäisten hankkeiden varaan. Koulunuorisotyöntekijät toimivat oppilaiden kokonaisvaltaisen kasvun, kehityksen ja hyvinvoinnin tukijoina. Osallisuustoiminta on kasvatuskanava, jonka avulla koulunuorisotyöntekijä ohjaa, innostaa ja herättelee oppilaita luomaan kouluympäristöön yhteisöllisyyttä ja kouluviihtyvyyttä. Toiminnan lomassa on luontevaa kohdata oppilaat – osallisuus ja osallistaminen on toimiva työväline ja todellinen keino toimia lasten ja nuorten parissa ja rakentaa yhdessä heidän kanssaan turvallista yhteisöä. Koulunuorisotyöntekijä on niinku vastuussa tosi monesta tällasesta ryhmästä ja niinku mahdollistaa sen toiminnan ja on tosi positiivisella mielellä mukana kannustamassa niinku näit nuoria ja niinku luo sitä semmosta yteisöllisyyttä kouluun ja auttaa meitä luomaan kans ja tuo meidät yhteen. (Oppilas, yläkoulu.) Piristää meitä tässä koulunkäynnissä ja luo tällaista toimintaa, mitä ei oo aikaisemmin ollut ja koulunuorisotyöntekijä pitää yllä sitä toimintaa ja innostaa ihmisiä siihen ja tiedottaa siitä. (Oppilas, yläkoulu.) Koulunuorisotyöntekijällä on aikaa pysähtyä ja kuunnella Osallisuustoiminnan ohjaamisen lisäksi koulunuorisotyöntekijöillä on muitakin tärkeitä rooleja koulun arjessa. Koulunuorisotyöntekijä nähdään: • läsnä olevana ja rinnalla kulkevana ohjaajana • matalan kynnyksen aikuisena arjessa • oppimisen motivoijana Pysähtyminen ja kuunteleminen nähdään työn keskeisenä tehtävänä. Koulun arkeen kaivataan tuttua ja helposti lähestyttävää aikuista, jonka kanssa voi keskustella kaikenlaisista asioista. Koska työntekijällä on aikaa jalkautua oppilaiden pariin, hän tuntee oppilaiden tilanteet laajemmin ja syvällisemmin. Et on joku, jolle puhua, tekee koulusta viihtyisän ja mikä luultavasti parantaa motivaatiota koulunkäyntiin. (Oppilas, yläkoulu.) Jos on ykskin, joka kuuntelee, niin se voi olla aika merkityksellinenkin niiden elämässä, et on joku sellanen aikuinen järkevä ihminen, jolla on aikaa. (Opettaja.) Kyl mä oon ykköseks nostanut sen, et mä oon se henkilö, jolla on aikaa oppilaille. Oon käyttänyt termiä aito läsnäolo, joka on just sitä, et pysähtyy kuuntelemaan ja pystys pysäyttään sen hetken, sillon kun sille on tarve ja toisaalta olla tuol fyysisesti läsnä mahdollisimman paljon tuol käytävillä. (Koulunuorisotyöntekijä.) Koska osallisuustoiminta ei tavoita kaikkia oppilaita, koulunuorisotyöntekijä kohtaa oppilaita myös käytävillä jä välitunneilla. Tuttu työtekijä moikkaa, auttaa läksyjenteossa, ohjaa ja tukee kiusaamis- ja häiriötilanteissa sekä on läsnä arjessa. Koulunuorisotyöntekijän kanssa voi jutella käytävillä ja välitunneilla. Nuorisotyöntekijät kouluihin kuraattorien rinnalle! Koulu kohtaa niin pedagogisia kuin sosiaalisia haasteita nykypäivän muuttuvassa yhteiskunnassa. Koulunuorisotyöntekijöiden sosiokulttuurinen innostaminen tuo kouluun sosiaalipedagogisen näkökulman kasvatukseen. Innostaminen lähestyy koulun haasteita ja yhteiskunnallista murrosta tarjoamalla uudenlaisen näkökulman koulun kasvatustehtävään ja sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseen. Sosiokulttuurinen innostaminen tunnistaa yhteisön vahvuudet, osaamisen, kasvupotentiaalin ja hyödyntää sitä kasvatuksellisesti ja pedagogisesti. Koulun arjessa toimii oppilashuollon työntekijöitä, jotka tavoittelevat lasten ja nuorten kokonaisvaltaista hyvinvointia. Kuraattorit eivät kuitenkaan ehdi huomioimaan koko kouluyhteisöä ja sen sosiaalista hyvinvointia; kuraattorien työ on nykyään valitettavan ongelmakeskeistä, tulipalojen sammuttelua. Koulunuorisotyön tarjoaa rinnalle ennaltaehkäisevän ja ohjauksellisen tuen. Sosiokulttuurinen innostaminen ja sosiaalipedagoginen työ tuovat koulun sosiaaliohjauksen rinnalle erityisesti yhteisöllisyyttä ja osallisuutta koskevaa lisäarvoa. Koulun sosiaaliohjaus keskittyy enemmän yksilöiden sosiaaliseen vahvistamiseen, koulunuorisotyö yhteisön sosiaalisen vahvistamiseen. Koulunuorisotyön ennaltaehkäisevä työ kannattelee oppilaita ja moni heistä selviää ilman erityistukea. Kun lapsen tai nuoren tilanne ei vaadi intensiivistä ja korjaavaa työtä, koulunuorisotyöntekijän ohjauksellinen tuki riittää. Ennaltaehkäisevästä koulun nuorisotyöstä on saatu sekä Suomessa että muualla Euroopassa hyviä kokemuksia, ja siksi sen toimintamuotoja sekä vaikutuksia oppilaiden koulunkäyntiin ja osallisuudelle on tärkeä tehdä tunnetuksi. Koulunuorisotyö on saanut vasta jalkansa koulun ovien väliin. Koululla on todellinen mahdollisuus kasvattaa oppilaita aktiiviseen toimijuuteen ja tarjota tilanteita, joissa lapset ja nuoret saavat tuntea yhteenkuuluvuutta ja onnistumista. Koulun keskeisiä tulevaisuuden haasteita on, miten se kykenee vahvistamaan yhteisöllisyyden kokemuksia, oppilaiden osallistumista ja sosiaalista kanssakäymistä. Jään innolla ja kiinnostuneena seuraamaan, miten koulunuorisotyön muodot kehittyvät ja miten koulut hyödyntävät meidän sosionomien osaamista. Sosiaalipedagogista saamista tarvitaan mielestäni nykypäivän koulumaailmassa. Tammikuussa 2014 valmistunut ylempi amk- opinnäytetyöni on yksi mahdollisuus lisätä koulujen ja kasvattajien tietoutta sosiaalipedagogisten näkökulmien ja menetelmien hyödyllisyydestä oppilaiden osallisuuden edistämisessä ja koulunkäynnin tukemisessa. Kirjoitus ja kuvat Leni Pennanen, sosionomi (ylempi AMK) Kirjoitus perustuu Leni Pennasen 2014 valmistuneeseen opinnäytetyöhön, johon tässä linkki Lue lisää Leni Pennasen koulun osallisuustoimintaa koskevasta aiemmasta blogikirjoituksesta. Lasten ja nuorten osallisuudesta lisää ylemmän amk-opiskelijoiden blogitekstissä:
PÄIVÄHOITOON TULEE JATKOSSAKIN PANOSTAA
Lasten päivähoito on Suomessa monella tapaa murroksessa. Kohta 41 vuotta vanhan päivähoitolain tilalle ollaan tekemässä uutta, ja asian olisi tarkoitus olla käsittelyssä jo tämän kevään aikana. Päiväkotien ryhmäkokojen pienentämisestä on lakiuudistusasian yhteydessä keskusteltu viime aikoina vilkkaasti. Eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsenistä enemmistö tuntuu kannattavan pienentämistä. Samalla subjektiivista päivähoito-oikeutta ollaan rajoittamassa. Niin ikään on keskusteltu päivähoidon muuttamisesta maksuttomaksi tai tuntiperustaisesta laskutuksesta, jollaista on jo kokeiltu useissa kunnissa. Päivänhoidon lapsiryhmät pienemmiksi Pedagogisesta ja lapsen kehityksen näkökulmasta ryhmäkokojen pienentäminen on järkevää ja perusteltua. Mitä pienempi lapsi, sen enemmän hän tarvitsee tuttuja ja turvallisia aikuisia sopeutuakseen hoitopaikkaan. On selvää, että mitä vähemmän lapsia ryhmässä on, sen paremmin myös aikuinen kykenee antamaan yksittäiselle lapselle huomiota ja turvaa. Tällä hetkellä lapsiryhmän enimmäiskokoa ei ole säädetty, on vain hoitajakohtaiset lapsilukumäärän rajat. Tämän vuoksi joissakin päiväkodeissa saattaa olla jopa kolmenkymmenen lapsen ryhmiä. Lastentarhanopettajaliitto on esittänyt, että ryhmän enimmäiskooksi säädettäisiin alle kolmevuotiailla 9 ja yli kolmevuotiailla 16 lasta (LTOL). Esitys on erittäin kannatettava. Samalla kun puhutaan lapsiryhmien kokojen rajoittamisesta, on esimerkiksi Helsingin kaupunki tiukentanut tilasuositustaan päiväkotien lapsikohtaisesta neliömäärästä. Aikaisempi neliömääräsuositus per lapsi oli yhdeksän, nyt kahdeksan neliötä. Koska kyseessä on suositus, se toteutuu vaihtelevasti, mutta tiukennus on silti ristiriidassa ryhmäkokojen pienennyspyrkimysten kanssa. Jokaiseen päiväkotiin ei lapsimäärän kasvaessa kuitenkaan voida palkata lisää henkilökuntaa ja perustaa uusia ryhmiä. Kokopäivähoidon ohella myös osapäivähoitoa Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista on kaavailtu hallituksessa. Oikeus muuttuisi osa-aikaiseksi silloin, kun jompikumpi vanhemmista on kotona äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla tai kotihoidontuella. On ymmärrettävää, että subjektiivinen oikeus herättää kiivastakin keskustelua etenkin silloin kun puhutaan karrikoidusti vanhemmista (pääasiassa äideistä) jotka ”vetelehtivät” kotona samalla kun lapsi on hoidossa jopa yli yhdeksän tuntia päivässä. Asialla on muitakin puolia, esimerkiksi lapsen päivähoidosta saama mittaamattoman arvokas kasvatus- ja sosiaalinen pääoma sekä päivähoidon sosiaalinen tuki perheelle. Anna Kontulan ja Sanna Kyllösen viime syksynä julkaistussa subjektiivisen päivähoidon rajaamisen vaikutuksia esitelleessä raportissa todetaan, että rajaamisen taloudelliset vaikutukset ovat hyvin epävarmoja. Samalla on toki vaikea ymmärtää, miksi jotkut vanhemmat eivät halua tai pysty viettämään lapsensa kanssa enemmän yhteistä aikaa vaikka eivät olekaan työelämässä. Lapsen varhaiskasvatukseen panostaminen on arvovalinta Pohjimmiltaan päivähoidon uudistamisessa on kysymys siitä, minkä koemme yhteiskunnassamme niin tärkeänä ja arvokkaana, että siihen kannattaa panostaa kaikin mahdollisin resurssein. Väitetään usein, että rahaa ei ole. Olen sitä mieltä, että sitä kyllä löytyy. On vain kyse siitä, mihin noita rahoja käytetään. Kyse on arvovalinnasta. Itse olen sitä mieltä, että laadukas varhaiskasvatus on koko yhteiskuntamme peruskiviä. Se on määrittämässä sitä, miten sosiaalistumme yhteisöön ja miten opimme olemaan muiden kanssa. Laadukas päivähoito ennaltaehkäisee ongelmia ja säästää paljon enemmän yhteiskunnan varoja kuin retuperälle jätetyn hoidon ja kasvatuksen seurausten paikkailu ja jälkihoito. Petrus Väärälä, lastentarhanopettaja, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Lastentarhanopettajaliitto Kontula & Kyllönen 2013.
MIKÄ IHMEEN OSALLISUUS?
Nuorten osallisuus on ajankohtainen aihe ja sosiaalialan arkityössä sekä mediassa keskustelua herättävä käsite. Työskentelemme sosiaaliohjaajina lastensuojelussa sekä päihde- ja psykiatriapäihdepalveluissa, jossa osallistava työote on päivittäistä. Teemme opinnäytetyömme nuorten osallisuuteen liittyen ja viimeiset kuukaudet olemme syventyneet sen vuoksi tähän käsitteeseen enemmän. Halusimmekin tässä blogissa tuoda omia ajatuksia ja heränneitä kysymyksiä esille. Koimme hyvin houkuttelevaksi lähteä pyörittelemään käsitettä ”osallisuus” ja pohtia sen ymmärrettävyyttä erityisesti nuorten maailmassa. Nuorten osallisuuden vahvistaminen näyttäisi olevan käsite, joka esiintyy aktiivisesti niin mediassa kuin yhteiskunnan eri kehittämisohjelmissa. Osallisuus on esillä muun muassaJyrki Kataisen hallitusohjelmassa, Nuorisotakuussa, Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallisessa Kaste-kehittämisohjelmassa sekä tämän vuoden alusta tulleessa koulurauhapaketissa, joka on osa koulurauhan lakiuudistusta. Pohdimme miten paljon nämä kehittämispaketit kulkeutuvat nuorison tietoisuuteen ja miten paljon nuoret itse osallistuvat yleiseen keskusteluun osallisuudesta? Osallisuus on käsite, joka on selkeästi esillä aikuisten ja etenkin sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa, mutta onko se käsite, jonka nuoret voivat omaksua itselleen? Erityisopettaja Pirkko Eerola-Pilvi kirjoittaa Helsingin Sanomissa (HS 19.2.2014) osallisuus sanan merkityksestä nuorille ja pohtii miten hienolta kuulostava termi käytännössä kuitenkaan ei näy nuorten arjessa. Ymmärrämme mitä hän ajaa kirjoituksellaan takaa, mutta emme kuitenkaan täysin allekirjoita tätä väitettä. Näemme osallisuuden olevan osa nuorten kanssa tehtävää työtä, vaikka työhön ei aina yhdistetä sanaa osallisuus.Mielestämme osallistava työote on näkyvissä esimerkiksi koulumaailmassa koulusosionomien työotteessa. Osallisuus käsitteenä: onko se ymmärrettävä? Löytyykö osallisuus käsitteelle selkeämpää korvaavaa termiä?Tomi Kiilakoski sekä Juha Hämäläinen tuovat esille, että nuorten osallisuuden vahvistaminen on toisin sanoen syrjäytymisen ehkäisyä ja huono-osaisuuden lievittämistä. (Kiilakoski 2007: 11-12; Hämäläinen 2008: 15.) Sanana osallisuus on kuitenkin positiivisempi kuin ”syrjäytymisen ehkäiseminen”, joka voidaan nähdä melko leimaavana ja negatiivisena käsitteenä.Joten samasta asiasta voidaan puhua positiiviseen sävyyn negatiivisen ilmaisun sijasta. Sosiaalialan työtä tehdessä on luonnollisempaa käyttää käsitettä osallisuus. Onko edes mahdollista löytää yhteistä kaikkien ymmärtämää käsitettä viittamaan osallisuuteen, sillä kukin kokee osallisuuden eri tavoin? Osallisuutta tutkinut Anu Gretschel tuo esille väitöskirjassaan ”Kunta nuorten osallisuusympäristönä”, että osallisuus on jokaisen oma kokemus. (Gretschel 2002: 90-91, 179.) Onkin vaikeaa löytää kaikkien suuhun sopivaa sanaa ja vielä siten, että kaikki ymmärtäisivät sanan tarkoituksen samalla tavalla. Voisiko nuoria osallistaa käytettävien ammattikäsitteiden kehittämisessä, jotta käsitteistä saataisiin ymmärrettäviä kaikille osapuolille eikä vain ammattilaisille? Aikuisten rooli nuorten osallistamisessa Nuorten luonnollisia verkostoja ja kasvuympäristöjä ovat koulu, nuorisotalot, harrastustoiminnat sekä perhe ja muut sosiaaliset suhteet. Näiden kaikkien tulisi tukea nuoren osallisuutta automaattisesti ja konkreettisella tasolla. Nuorten vertaissuhteet ovat luonnollisia osallistavia sosiaalisia ympäristöjä, mutta myös aikuisten tulisi näyttää omalla toiminnallaan osallisuuden tärkeys ja ottaa nuoret tasa-arvoisesti huomioon ja käydä avointa vuoropuhelua heidän kanssaan. Elokuussa 2014 voimaan tuleva oppilas- ja opiskelijahuoltolaki painottaa ennaltaehkäisevää ja yhteisöllistä työotetta. Uudistuvassa laissa tuodaan esille myös oppilaiden osallisuus ja osallistaminen muun muassa ongelmien ehkäisyssä.Koemme sen sosionomeina hyväksi ja näemme, että sosionomit koulussa ovat yksi tekijä, joka mahdollistaa tavoitteen. Oppilashuoltolaissa kirjoitetaan, että kaikkien oppilaiden osallisuutta tulee vahvistaa ja kaikilla oppilailla on mahdollisuus osallistua ja kehittää koulun toimintaa sekä ilmaista oma mielipiteensä. Koulurakenteissa on käytössä jo erilaisia foorumeita, joissa nuorille annetaan mahdollisuus vaikuttaa koulun asioihin, esimerkiksi oppilashuolto, tukihenkilötoiminta ja oppilaskunta. Mielestämme pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota nuoriin, jotka ovat hiljaisempia ja vetäytyvät yhteisestä toiminnasta. Nuorten osallistumisen toteutumisessa aikuisten ja nuorten välinen vuorovaikutus suhde on herkkä, koska aikuisella on aina vastuu alaikäisestä lapsesta ja lapsen osallisuudella on rajansa. Aikuiset määrittävät rajat, joiden sisällä osallisuus ja vaikuttaminen ovat mahdollista. Mutta samoinhan aikuisten osallisuutta määrittävät yhteiskuntarakenteet eli nuoren osallistaminen on kasvattamista ja siihen kasvetaan. (Hämäläinen 2008: 32; Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013.) Jaana ja Niina, sosionomi Ylempi AMK-opiskelijoita Lisätietoa Gretschel, Anu 2002: Kunta nuorten osallisuus ympäristönä; Nuorten ryhmän ja kunnan vuorovaikutussuhteen tarkastelu kolmen liikuntarakentamisprojektin laadun arvioinnin keinoin. Jyväskylä: Jyväskylä University Printing House. Helsingin Sanomat 19.2.2014 mielipide Hämäläinen, Juha 2008. Nuorten osallisuus. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja 2008. Kuopio: Kopijyvä. Kiilakoski, Tomi 2007. Johdanto: Lapset ja nuoret kuntalaisina. Teoksessa Gretschel, Anu – Kiilakoski Tomi (toim.) 2007: Lasten ja nuorten kunta. Helsinki: Hakapaino Oy. Opetushallitus 2013: Verkkouutinen. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013.
Mun perhe -dokumenttielokuvien TV-esitykset parhaillaan AVA:lla
Mun perhe -elokuvissa tarkastellaan lapsen näkökulmasta arkea erilaisissa perheissä. Lasten silmin nähtynä maailma on täynnä mahdollisuuksia ja positiivisuutta, vaikka vanhempia arki saattaakin huolettaa. Lapset kertovat elämästään sijaisperheessä, maahanmuuttajaperheessä, yhteishuoltajuusperheessä, perheessä jossa on vähän rahaa ja perheessä, jossa on kehitysvammainen lapsi. Elokuvien tv-oikeudet on hankkinut MTV Oy. Tämä on MTV:ltä hieno satsaus laadukkaaseen kotimaiseen dokumenttielokuvatuotantoon, ja lisää erityisesti MTV:n lapsille ja koko perheelle suunnattua kotimaista ohjelmistoa. Elokuvat esitetään AVA –kanavalla viiden viikon aikana 18.1.2014 alkaen. Elokuvien lisäksi Mun perhe-hankkeen asiantuntijahaastatteluja ja muuta materiaalia voi käyttää esimerkiksi opetuksessa, seminaareissa, vanhempainilloissa ja erilaisissa tilaisuuksissa, joissa halutaan yhdessä puhua lasten-ja perheiden asioista. Metropolian sosionomi ylempi amk-tutkinnon opiskelijoita on osallistunut materiaalin tuottamiseen. Lue lisää Mun perhe-nettisivuilta. Sieltä pääset edelleen Youtube:n elokuvatrailereihin sekä Emma& Elias-sivustolle, jossa on hankkeen asiantuntija-aineistot. Sirkka Rousu, yliopettaja, sosionomi ylempi amk
Pehmeitä aseita poikien väkivaltaa vastaan
Jokainen meistä on lukenut lehtien pieniä rikosuutisia. Suurimmassa osassa näistä uutisista pääosaa näyttelevät miehet. Usein näissä uutisissa on kyse miesten käyttämästä väkivallasta. Poliisiin tietoon tulleesta lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta noin puolet tapahtuu ikätovereiden välillä ja tyypillisesti väkivalta on paitsi poikiin kohdistuvaa myös poikien tekemää. Mikä tekee meidän pojista väkivaltaisia? Onko kyse synnynnäisestä miessukupuolen ominaisuudesta, johon ei voi vaikuttaa kuin hormonihoidoilla vai olisiko kyse sittenkin poikien väkivallan hyväksyvästä kasvatuskulttuurista? Älkää sanoko pojat on poikia! Miksi niin ei saisi sanoa? Ainahan niin on sanottu, kun pojat tappelevat, rikkovat ja painivat. Kun poikien tappelut, lyöminen ja töniminen kuitataan olan kohautuksella ja ”pojat on poikia” kommenteilla, opettaja, hoitaja, työntekijä tai vanhempi hiljaa hyväksyy poikien käyttämän väkivallan ja antaa sille oikeutuksen ikään kuin sukupuoleen kuuluvana itsestäänselvyytenä. Entä sitten pojat, joihin väkivalta kohdistuu? ”Pojat on poikia” mitätöi, väheksyy ja ohittaa poikien kokemukset ja kuulluksi tulemisen mahdollisuuden. Sekä lyöjät että uhrit kärsivät, jos tilanteisiin ei puututa. Miten pojat voivat oppia tuntemaan omat ja muiden rajat, jos siihen ei opeta? Poikien käyttämään väkivaltaan tulee puuttua ja opettaa toimimaan toisin. Myös pojat pystyvät ratkomaan ristiriitoja muutenkin kuin nyrkein, jos heiltä sitä vaaditaan eikä heidän väkivaltaisuuttaan vahvisteta maskuliinisuuteen kuuluvana ominaisuutena. Pojat tarvitsevat ympärilleen aikuisia, jotka haluavat muuttaa stereotyyppistä mieskuvaa ja antaa pojille enemmän mahdollisuuksia. Pehmeitä otteita myös pojille Päiväkodista - ja varmasti myös kodista - lähtien tyttöjen saama kosketus ja huomio eroavat poikien saamasta. Elina Pajun väitöstutkimuksessa nousee vahvasti esille poikien ja tyttöjen eriarvoisuus läheisyyteen ja aikuisen huomioon päiväkotimaailmassa. Tyttöjen pienet esineet ja asusteet kutsuvat tyttöjä vuorovaikutukseen toistensa kanssa, mutta myös aikuisten kanssa. Tyttöjen hiuksia letitetään ja mekkoja napitetaan, samalla tytöille tarjoutuu mahdollisuuksia hyvään kosketukseen päiväkotiarjessa. Pojille näitä hyvän kosketuksen ja hellyyden tilanteita syntyy huomattavasti vähemmän. Miten päiväkotiarjessa pojille saataisiin kokemuksia läheisyydestä? Tiedostamalla tyttöjen ja poikien erilainen asema voidaan varmasti tehdä jo paljon. Kiinnittämällä huomiota näihin pieniin hetkiin voidaan lisätä sukupuolisensitiivisempää kohtaamista. Tunteita ja vuorovaikutustaitoja pojillekin Ryhmässä ja yhteisön jäsenenä lapset oppivat ymmärtämään sekä omia että toisten tunteita ja harjoittelemaan tunteiden hallintaa. Päiväkodit ja koulut tarjoavat kaikille näitä areenoita. Mutta missä mennään koulujen tunnetaitokasvatuksessa? Riittääkö arkitilanteissa ja opetuksen lomassa tapahtuva vuorovaikutus tunnetaitokasvatukseksi? Väitämme, ettei tänä päivänä riitä. Tunteiden hallitsemattomuus on yksi riskitekijä joutua ryhmän ulkopuolelle ja kiusaajan tai kiusatun rooliin. Jokainen meistä varmasti muistaa omilta kouluajoilta sen pojan, jota pyrittiin välttämään, joka tuuppi muita, oli ärtynyt ja menetti helposti hermonsa. Pääsisikö tavoitteellisella tunnetaito-kasvatuksella jo varhaisessa vaiheessa ehkäisemään nuorten miesten syrjäytymistä? Sekä Väestöliiton Poikien Puhelin että Kalliolan Nuoret ry:n Poikien Talo ovat tarttuneet poikien asioihin. Pojat tarvitsevat rinnalleen aikuisia, jotka auttavat tunteiden nimeämisessä. Tunteiden tunnistaminen ja hallitseminen on lääkettä mielenterveydelle. Saataisiinko nuorten erikoissairaanhoidon kuluja laskemaan, jos ahdistusta ja ärtyneisyyttä opittaisiin paremmin hallitsemaan. Kiitos, televisio, tuntevista miehistä. Olemme kiinnittäneet huomiota, että televisio on omalta osaltaan avartanut perinteistä mieskuvaa ja tuonut kotisohville avoimesti tunteitaan näyttäviä miehiä; vuoden aikana television realitysarjoissa ja erilaisissa kisoissa kameran eteen on saatu ylpeydestä liikuttuneita isiä, perhettään kaipaavia kisailijoita ja karskit Duudsonitkin herkistyvät auttaessaan perheitä. Sattumaa tai ei toivottavasti nämäkin esimerkit auttavat poikiamme näyttämään tunteensa. Emma Rantanen ja Minna Sevón Kirjoittajat ovat Metropolian YAMK-opiskelijoita Aiheesta lisää Paju, Elina. 2013. Lasten arjen ainekset. Tutkijaliitto. Poikien talo -linkki tässä Väestöliiton poikien puhelin -linkki tässä
PÄIVÄKOTIEN JA KOULUJEN RAKENTEITA ON RIKOTTAVA
Aamun lehdessä kerrottiin koulusta, jonka kevätjuhla ei ala tänä vuonna rehtorin tervehdyksellä, koska oppilaat ovat suunnitelleet koko juhlaohjelman. Nuorten osallistumiskyvyn lisäksi olennaista on, että rehtori ja opettajat ovat mahdollistaneet juhlan muodon muuttumisen luovuttamalla oman valtansa asiassa nuorille. Perinteinen kevätjuhlarakenne on rikottu. Lasten osallisuuden ja tasa-arvon suhteesta toukokuussa 2013 valmistuneen väitöskirjan mukaan, päiväkodin rakenne aiheuttaa eriarvoisuutta lasten välille vaikka lapsia kohdellaan yhdenvertaisesti. Varhaiskasvatustieteestä väitellyt Mari Vuorisalo havaitsi, että tutkitussa esikouluryhmässä kaikki lapset ovat mukana toiminnassa, mutta vain osa lapsista osallistui aktiivisesti keskusteluihin. Vaikuttaminen erityisesti aikuisten suuntaan tapahtui kuitenkin pääasiassa nimenomaan keskustelujen kautta, jolloin lapset joilla oli keskusteluun tarvittavia avuja saivat äänensä paremmin kuuluville. Keskustelutaitoiset lapset pääsivät siten vaikuttamaan ryhmässä muodostuviin asemiin ja määrittämään sitä kautta toimintaa. Vuorisalon mukaan syynä ilmiöön on päiväkotitoiminnan rakenne, joka ohjaa aikuisia ja lapsia toimimaan tietyllä tavalla. Päiväkodissa opitut toimintamallit siirtyvät lasten mukana kouluun ja mahdollisesti aikuisuuteen saakka, joten havainto on tärkeä. Päiväkodin jälkeen koulussa voidaan tukea keskustelutaitojen kehittymistä, mutta yhtä suuri painoarvo tulee olla sillä, että mahdollistetaan vaikuttaminen myös toiminnallisesti. Kouluissa on tehty paljon oppilaiden osallisuuden lisäämiseksi, mutta rakenteet ovat pysyneet melko muuttumattomina. Koulun osallisuutta estäviin rakenteisiin tulee kiinnittää erityisen paljon huomiota juuri nyt, kun lööpit keväisten valtakonfliktien jälkeen huutavat tarvetta palata ”vanhaan kunnon koulurakenteeseen, jossa opettajilla oli sentään vielä valtaa”. Mitäpä jos myös mietittäisiin, missä tilanteissa sen vallan jakamisella ja erilaisten arkisten osallistumispaikkojen tarjoamisella päästäisiin parempaan lopputulokseen. Kevätjuhlan lisäksi koululla on melkein 10 kuukautta vuodessa aikaa tehdä tätä uudelleenjakoa. Näin ajatteli tänään sosionomi ylemmän amk –tutkinnon opiskelija Tuija Salovaara Lisätietoa Mari Vuorisalon tutkimuksesta
Koulujärjestelmä- kuri vs. välittäminen?
Hyvä lapsuus- blogin ääressä häärää taas sosiaalialan lastensuojelun pitkälinjaiset ammattilaiset YAMK- opiskelijat Johanna ja Sonja. Tällä kertaa tartumme tulenarkaan puheenaiheeseen koulujärjestelmästä, opettajien oikeudesta tai oikeudettomuudesta kuriin ja mahdollisuuteen puuttua häiriökäyttäytymiseen. Aihe on viikolla puhuttanut paljon mediassa ja kantaa on otettu kärkkäästi puolesta ja vastaan Alppilan koulun opettajan saamiin potkuihin. Opettaja erotettiin välikohtauksen jälkeen, jossa koulun oppilas ei suostunut poistumaan ruokalasta, soitti suutaan opettajalle ja opettaja poisti hänet työntämällä oppilasta voimakeinoin ulos ruokalan tiloista. Koulujärjestelmän nykypäivän moninaiset haasteet Mietimme, onko koulujärjestelmä mennyt jo liian hyväksyväksi. Koulussa oppilaat saavat näyttää pahaa oloaan haukkumalla, huutamalla, uhkailemalla ja riehumalla. He saavat ivailla, nauraa ja haukkua opettajia mitä rankimmilla nimityksillä, ilman että tilanteeseen voidaan puuttua muuten kun sanallisesti keskustelemalla. Nykypäivänä ilmiöön on tullut uusi ulottuvuus kamerakännyköiden kautta. Kännyköillä kuvataan tilanteita ja nettiin leviää kokoajan entistä enemmän videoita opettajista ja koulutilanteista, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kun vastauksia. Ruotsissa on olemassa nettisivut, joihin oppilaat lataavat videoitaan opettajista. Useissa videoissa oppilaat haastavat ja provosoivat opettajia heidän hermostumiseen asti. Opettajan hermostuminen kuvataan ja siitä tehdään pilaa. Onko vanhanaikainen kuri ja järjestys väistymässä ja tilalle tulossa ymmärtävä ja päätä silittelevä kulttuuri, jossa asioihin ei voida kunnolla tarttua ja häiriökäyttäytyjää vain ymmärretään. Vai eivätkö opettajat ole pysyneet ammatillisessa roolissaan kaiken haukkumisen ja riehumisen yläpuolella ja keskustelleet vain oppilaan kanssa koskematta tähän voimakeinoin? Asioilla on monta puolta. Alppilan koulun tilanteen olisi voinut yrittää hoitaa myös vähemmällä voimankäytöllä ja ohjata oppilasta kädestä pitäen ulos ruokalasta, mikäli puhe ei ole yrityksistä huolimatta tehonnut. Oppilaan kielenkäyttöön ja kunnioituksen puutteeseen on pystyttävä puuttumaan, jotta hyvät tavat, auktoriteetti ja kunnioitus säilyvät. Koulukulttuurin ja kurin murros Keskusteluissa on syytä kiinnittää huomio kasvatukseen ja vanhempien vastuuseen. Mistä kunnioitus syntyy ja lähtee, jos ei kotoa? Mistä opitaan mallit, joiden mukaan koulussa käyttäydytään ja ollaan. Koti, kasvatus ja mallioppiminen antaa lapsille hyvät eväät selvitä elämän läpi toisia ihmisiä kunnioittaen, kuunnellen ja arvostaen. Keskustelussa olisikin syytä miettiä, mitä lapsilta koulussa odotetaan ja vaaditaan. Asiat eivät kuitenkaan ole isoja tai mullistavia. Kysymys on hyvästä käytöksestä, mikä on suurimmalle osalle itsestään selvyys. Miten ja miksi koulukuri on sitten vuosien saatossa muuttunut ja muovaantunut hyväksyvämmäksi ja sallivammaksi? Hyväksymisessä ja ymmärtämisessä on toki paljon hyvääkin. Lapset huomioidaan tänä päivänä enemmän yksilöinä ja opetusta räätälöidään yksilön tarpeen ja kykyjen pohjalta. Kulttuurista ei saisi kuitenkaan tulla liian hyväksyvää ja sallivaa, joka antaa lapselle ja nuorelle mahdollisuuden häiriökäyttäytymiseen ja toisten oppimisen estämiseen. Opetuksessa yksilöllinen ote on hyvä ja turvaa lapsen oppimista, mutta sen taakse ei saisi kätkeä kaikkea ongelmakäytöstä. Vanhanaikainen kuri ja kunnioitus ovat tänä päivänä poistumassa, sallivuuden tieltä. Opettajilta odotetaan enemmän kasvattavaa ja hyväksyvää otetta. Lapsia tarkkaillaan yksilöinä, mikä usein tarkoittaa sitä, että lapselle annetaan ns. ”valtuudet käyttäytyä ja voida huonosti, koska hänen tilanteensa on sellainen”. Voiko välittämistä olla, jos on kuria? Mediassa on ollut paljon vastakkainasettelua välittämisellä ja kurilla. Aivan kuin välittäminen pois sulkisi kurin tai toisin päin. Mielestämme välittäminen on juuri kuria ja toimivuutta, mikä edistää kaikkien oppilaiden oppimista. Rauhallisen oppivan ympäristön pitäisi olla pääedellytys kouluun ja opiskeluun. Lasten oireiluun ja käytökseen pitäisi pystyä paremmin puuttumaan. Uskomme, että tähän myös suurin osa vanhemmista pyrkii ja haluaa. Anna Perho nosti kuuman perunan esille artikkelissaan ”Työkaverini läski sika”, ja painotti ettei koulua pidä pyörittää niiden ehdoilla, jotka häiriö käyttäytyy ja pilaa ilmapiirin. Perho toi osuvasti esille, ettei kurinpidon palauttamisessa ole kyse vanhan nöyryyttävän ja fyysiseen kurin palauttamisella, vaan yhteisellä pohdinnalla, missä rajat menevät ja mihin opettajien oikeudet riittävät. Jotta kouluun palaisi työrauha jokaiselle ja kunnioitus toisiaan kohtaan, tulisi opettajilla olla oikeuksia puuttua työilmapiirin sabotoijiin ja pilaajiin. Perho toi artikkelissaan osuvasti esiin, että koulujen ilmapiiri on nyt päästetty tilaan, jota aikuiset eivät ikipäivinä hyväksyisi työpaikoillaan. Vaikka kyse on lapsista, täytyy heidän kouluikäisenä jo harjoitella omia vuorovaikutustaitojaan ja kykyjään, jotta he aikuisena työelämässä pärjäävät. Perhon sanoihin: jos työkaverisi haukkuu esimiestä työpaikallaan läskiksi siaksi, huutaa, mekastaa, heittelee esineitä ja huudattaa musiikkia, esimiehellä saattaa mennä hermo. Tällä ajatuksella lähdemme kohti haasteellista lastensuojelutyötä ja puutumme edelleen käytöshäiriöisten lasten ja nuorten ongelmiin keskustellen, ohjaavasti ja joskus kädestä pitäen. Sonja ja Johanna, sosionomi Ylempi amk-opiskelijoita Aiheesta artikkeleita Iltalehti Ylen uutiset Iltalehti 2 Iltalehti 3
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto