Avainsana: Etiikka
Ennaltaehkäisy ja varhainen tuki lastensuojelussa -vähemmän tulipalojen sammuttamista
Tulipalojen sammuttamista, sitä on viime vuosien lastensuojelutyö ollut. Monissa kunnissa työskennellään liian pienellä resurssilla valtavien asiakasmäärien kanssa, jolloin on usein mahdollista puuttua vain vaikeimpiin tilanteisiin. Pidemmällä tähtäimellä tällainen työskentelytapa on kuitenkin kuin ”hölmöläisten peitonjatkoa”, jossa pituutta peittoon otettiin saman peiton toisesta päästä. Resursseja siirtelemällä ei tulos ole kovin kestävä. Saamme nauttia yhä 90-luvun lama-ajan säästöjen hedelmää. Perheiden erityispalveluiden päällikkö Hanne Kalmari toteaakin Tessossa (10.3.2014), että ”Peruspalveluiden kattavuus on heikentynyt ja palveluiden painopiste on siirtynyt korjaavaan päätyyn”. Lama-aikana säästöjä haettiin juuri koulusta, kotipalvelusta, neuvolatoiminnasta ja monesta muusta kohdasta, johon hyvinvointisuomi oli 80-luvulla panostanut. Tulokseksi on saatu kasvava joukko tavalla tai toisella syrjäytyneitä ihmisiä, joiden ongelmiin olisi nyt puututtava mittavin toimenpitein. Me kaikki tiedämme, että pieniä ongelmia on helpompi hoitaa, kuin suuria. Samalla tunnistamme jo itsessämme sen, että niihin pieniin ei tahdo aina motivaatio jostain syystä riittää vaan asioihin tulee tartuttua vasta kun seinä tulee vastaan. Jos yksinhuoltajaäiti on väsynyt jatkuvasti huutavan vauvansa kanssa, voi loputon univelka ja riittämättömyyden tunne johtaa jopa masennukseen ja sitä kautta moneen muuhun elämän osa-alueeseen. Onneksi sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut lastensuojelun laatusuosituksen, jossa linjataan, että lapsen ja perheen on saatava apua silloin, kun sitä tarvitaan (Lääkärilehti, uutiset 14.5.2014). Oikea-aikainen ja muutenkin oikein kohdistettu apu onkin ennaltaehkäisyn kannalta tärkeintä. Samalla säästetään myös niin rahallisia kuin henkilöstöresursseja. Asiakkaan oman motivaation kannalta on myös tärkeää, että apua saa silloin kun sitä pyytää. Pettynyt ihminen ei ongelmien kärjistyessä ole enää kovin vastaanottavainen. Oikea-aikainen tukipalvelu pitäisi olla itsestään selvää? Ennaltaehkäisyn lastensuojelussa tulisi olla lapsiperheiden arkea, normaalia, kaikille kuuluvaa (tai ainakin matalalla kynnyksellä haettavaa) toimintaa, joka ei leimaa ihmistä ”hyväksi tai huonoksi”. Tämä on ymmärretty myös lainsäätäjien taholla. Uuden sosiaalihuoltolain painopisteenä tuleekin olemaan ehkäisevä työ ja erityisesti lasten ja perheiden palveluiden vahvistaminen (STM, verkkouutinen 21.1.2014). Toivottavasti tämä tulee näkymään vahvistuvana oppilashuoltona kouluissa, matalan kynnyksen kotipalveluna/perhetyönä, neuvolatyön lisä resursointina ja mahdollisuutena saada keskusteluapua ilman pitkiä jonoja. Myös aivan uudenlaisia ja innovatiivisia työskentelytapoja kaivataan. Väitöskirjaansa tekevä Tarja Hiltunen on haastatellut useita huostaanoton kokeneita äitejä. Hänen mukaansa Suomeen tarvittaisiin järjestelmä, joka tukisi äidiksi kasvamista. (Lapsen Maailma 5/2013.) Kaikilla ei ole omasta lapsuudestaan ja lähiympäristöstään saatua kokemusta ja tietoa, mitä toimiva vanhemmuus on. Lapsen hyvinvointi lähtee aina vanhemmista. Vanhemmuuden tukeminen onkin merkittävin asia ennaltaehkäistessä lastensuojelun tarvetta. Kuitenkin myös lapsen suora tukeminen on tärkeää. Jos kotona ei saakaan kaikkea sitä tukea mitä omaan elämäänsä tarvitsisi, voi kodin ulkopuolinen ihminen olla merkittävässä roolissa lapsen elämässä. Luottohenkilö saattaa löytyä harrastetoiminnan kautta, koulukuraattorista tai vaikkapa nuorisotalon työntekijästä. Siksi on tärkeää yhteiskunnan tukea kaikkea lapsille ja nuorille suunnattua työtä ja toimintaa. Nyky-yhteiskunnassa luonnolliset verkostot ovat hajonneet tai niitä ei ole ollenkaan. Isovanhemmat asuvat kaukana, naapureita ei tunneta ja kaikilla tuntuu olevan kiire ”omien asioiden kanssa”. Moni perhe jää kovin yksin omien arjen haasteiden keskelle. Tähän tarpeeseen voisi vastata myös vertaistuella, koska aina ei ammattilainen ole se paras tai ainoa vaihtoehto. Vertaisryhmiä ja tukihenkilöitä koordinoimaan tarvitaan kuitenkin ammatti-ihmisiä. Tässä kohtaa mielestäni kolmannella sektorilla ja seurakunnilla on mahdollisuus osallistua perheiden tukemiseen. Paljon tällaista toimintaa varmasti jo löytyykin. Useita kynnyksiä on kuitenkin ylitettävänä, että yhteistyö eri toimijoiden kesken saadaan jouhevaksi ja turhat ennakkoluulot voidaan heittää romukoppaan. Tukea yleisenä lapsiperhepalveluna Lastensuojeluasiakkuus voi olla este monelle lähteä hakemaan apua. Tulevaisuudessa onkin tarkoitus siirtää osa lastensuojelun avohuollon palveluista osaksi sosiaalihuollon yleispalveluja. ”Lastensuojelusta yleisiin perhepalveluihin siirtyviä palveluita olisivat muun muassa perhetyö, tukihenkilöiden ja –perheiden palvelut sekä vertaisryhmätoiminta.” kertoo hallitusneuvos Lotta Hämeen-Anttila sosiaali- ja terveysministeriöstä. (Tesso, 9.6.2014.) Päivän sana sosiaalityössä on osallisuus. Jotta ennaltaehkäisy tuottaisi tulosta myös pidemmällä tähtäimellä, on tärkeää, että asiakas saadaan itse auttamaan itseään. Sananlasku ”kannettu vesi ei kaivossa pysy” sopii tähän kohtaan hyvin: Ihmiselle tulisi antaa keinoja ratkaista ongelmia ja haasteita tulevaisuudessakin ilman, että joku tulee aina tekemään puolesta. Tällä tavalla työstä tulee vaikuttavampaa ja asiakasta voimaannuttavaa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja eduskunnan Lapsen puolesta -ryhmä tiedottaa: ”On arvioitu, että yhden lapsen sijoitus laitoshoitoon maksaa yhteiskunnalle noin 90 000 euroa vuodessa. Samalla rahalla voi saada noin 550 tapaamista lastenneuvolan terveydenhoitajan kanssa, 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai intensiivistä perhetyötä jopa seitsemäksi vuodeksi.” (THL.) Huostaanottojen väheneminen toisi siis yhteiskunnalle huimat rahalliset säästöt puhumattakaan inhimillisistä säästöistä. Huostaanotto on aina traumaattinen kokemus koko perheelle, tehtiin se kuinka hyvässä yhteistyössä tahansa. Kuitenkaan raha ei saisi olla pois sijaishuollosta, sillä sitäkin tullaan aina tarvitsemaan. Heta Niinimäki, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Lapsen maailma-lehden artikkeli Potilaan lääkärilehden artikkeli STM.n tiedote Tesson lapsiperheille tukea artikkeli Tesson artikkeli varhaista puuttumista artikkeli THL: lapsiperheiden palvelut sote-ratkaisussa
Voiko sote-alan työtä tehdä aina vaan laadukkaammin, tehokkaammin ja paremmin?
Olen pohtinut mistä me sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset voisimme ottaa oppia työmme kehittämiseksi. Olen seurannut erilaisia keskusteluja, lukenut blogeja ja selaillut kirjoja. Miten tekisimme työmme laadukkaammin, tehokkaammin ja paremmin? Onko se edes mahdollista? Onko mahdollista tehdä työ hyvin, vaikka leikataan ja kiristetään? Kuulen eri yhteyksissä puheita paljon siitä, miten se hankaloittaa työntekoa ja laatu heikkenee. Heikkeneekö työn laatu, vai uskonko vain, että se heikkenee? Onko laatu minusta kiinni, miten työni teen? Peruspalveluministeri Susanna Huovisen ajatuksilla on mukava aloittaa. ”pitäisi kuitenkin keskustella siitä, miten nykyisiäkin voimavaroja voitaisiin käyttää järkevämmin ihmisten parhaaksi.” Näen samoin meidän työmme. Omassa työssämme, emme aina jaksa pohtia sitä miten työstä saisi järkevää. Kuinka asiakas saa laadukkaimman, parhaimman ja henkilökohtaisen avun. Helposti tulee ajatus, että ”tehdään vaan näin”. Mielestäni lastensuojelussa teemme monesti päällekkäistä toiminta (sosiaalityöntekijä keskustelee, sosiaaliohjaaja keskustelee, opettaja keskustelee, kuraattori keskustelee, osaston työntekijä keskustelee, laitoksen terapeutti keskustelee) asiakkaiden kanssa ja ajattelen, että laatu kärsii ja työmme ei ole useinkaan tehokasta. Usein käydään eri toimijoiden kanssa samoja asioita läpi ja päätöksen teko saattaa venyä tai emme saa tehtyä päätöksiä nopeasti. Sekä työntekijät, että asiakkaat väsyvät ja turhautuvat ja toivottua tukea ei saada järjestettyä. Olen miettinyt, että ei auta valittaa ja ei auta, että puhisen työkaverille tai esimiehelle. Työ pitää tehdä joka tapauksessa ja asiakkaalle tarjottava paras mahdollinen tuki. Lastensuojelussa kiristetään. Mitä sitten? Työni minä teen kuitenkin. Kuinka työntekijä reagoi kun turhautuminen iskee ja tempo kiihtyy? Mitä se käytännössä tarkoittaa? Se tarkoittaa, että asiakas joka on laitoksessa, on hoidettava. Asiakas, jonka kanssa on sovittu neuvottelu, on pidettävä. Se ei tarkoita käytännössä muuta. Jos teen työni hyvin, kohtaan asiakkaan ammattitaidolla, niin varmasti pärjäämme. Amazonin toimitusjohtaja Jeff Bezosin sanoin: ”Jos voimme järjestää asiamme niin, että meidän etumme on asiakkaan etu, pärjäämme molemmat hyvin”. Ajattelen, että jos arjessa, hetkessä, kohtaamisessa olen läsnä, toteutuu asiakkaan etu. Jos työ suunnitellaan hyvin, niin toteutuu asiakkaan etu. Valviran (2014, 23) selvitys tukee mielestäni sitä tarvetta työskentelyn kehittämiselle ja keskustelulle. Valvira selvityksessä tulee ilmi se kykenevätkö kunnat tarjoamaan asianmukaisen ja lainmukaisen palvelun. Mielestäni meidän tarvitsee todella pohtia miten työmme teemme? Selvitys vahvistaa, että ei ole tarpeeksi työntekijöitä, enkä usko, että niitä lisääntyy huomattavia määriä, niin voimmeko työtä järkeistämällä saada hyvän tuloksen aikaan? Voimmeko turvata asiakkaan palvelun, vaikka henkilöstömitoitukset eivät ole lastensuojelulain (11§) edellyttämässä tasolla. Mielestäni on turhaa kapinoida taloutta tai työntekijä vajetta vastaan. Vastuu on minulla, tässä hetkessä ja tämän asiakkaan kanssa. Hänellä on oikeus hyvään palveluun, kuitenkin. Tarvitaan rohkeaa ja kriittistä keskustelua Olen Hanna Heinosen kanssa samaa mieltä, että kriittistä keskustelua tarvitaan kun muutosta tehdään. Muutoksia tulee, vaikka en työntekijä sitä haluaisi. Joudumme haasteellisessa taloustilanteessa niitä tekemään ja joudumme pohtimaan työtämme. ”Uskon vahvasti, että kriittistä vuoropuhelua käymällä saavutamme parhaan mahdollisen lopputuloksen, johon kaikkien toimijoiden on helpompi sitoutua”. Olemmeko me ammattilaiset valmiita tähän keskusteluun? Olemmeko rohkeita pohtimaan ihan uusia ajatuksia? Kun Pia Sutinen valittiin perhe- ja sosiaalipalvelujen osastopäälliköksi, niin kentän keskustelu aiheesta oli kiivasta. ”Mitä se tietää alasta? Eihän se ole ollut koskaan töissä täällä? jne.” Olen miettinyt itsekseni, että hienoa ja rohkeaa. Ehkä joku joka ei ole vuosia tehnyt perustyötä ja jonka ajattelu on sosiaalialan ajattelua ja näkökulmaa, voi nähdä asiat toisin. Me helposti teemme niin kuin on aina tehty, koska osaamme työmme. Peltola (2011,116) pohtii kirjassaan vastuuta ja valtaa. Näen samoin kuin Peltola, että me työntekijät joskus alistumme olemaan ja pysähdymme. Näen, että kunnan työntekijänä helposti passivoidumme, koska nykyinen järjestelmä ei mahdollista rohkeaan muutokseen. Työntekijöiden turhautuminen näkyy arjessa välinpitämättömyytenä ja parasta mahdollista tulosta ei saada aikaan. Myös Petri Virtanen pohtii muutosta ja muutosjohtamista, ”Kuntasektorilla on taipumus liialliseen ”kyllä me tämän itse osaamme” ajatteluun” (2013, 28). Lisäksi pohdintaa kannattaa käydä asiakkaan näkökulmasta kun kehitämme jotakin. Virtanen jatkaa, ”meidän on siirryttävä pois maailmasta, jossa me aina tiedämme, mikä on asiakkaalle parasta. On tärkeää selvittää myös käyttäjiltä itseltään…” (2013, 28). Kari Iloranta pohtii blogissaan ulkoistamista ja sosiaali- ja terveysalalla. On mukava lukea niiden henkilöiden kirjoituksia, jotka katsovat toimintaamme hiukan etäämmältä. Nämäkin ajatukset helposti saavat reaktion aikaan. ”Kyllä palvelut pitää olla julkisia” Olen samaa mieltä, julkisella palvelulla on oma paikkansa, mutta toiminnan järkeistäminen on pakollista. Ajattelen, että toiminta lähtee myös meidän työntekijöiden tekemisestä. Meidän on aika pohtia kriittisesti miten työtämme teemme? Vaikka Päivi Vuorimaa puhuu blogissa palvelubisneksestä, niin mielestäni tämä malli sopii myös kunnan työntekijälle. Mielestäni liiketoiminnasta olisi hyvä ottaa mallia, jolloin joutuisimme hiukan miettimään laajemmin omaa toimintaamme. Näin työntekijän vastuu omasta työstään kasvaa. Joskus jopa ajattelen, että kunpa kaikkia työntekijät olisivat yrittäjiä, niin luultavasti työmme olisi järkevämpää ja tehokkuus lisääntyisi. Voiko sosiaali - ja terveysviraston esimiehet olla mahdollistajia laadukkaalle, tehokkaammalle ja paremmalle työlle? Päivi Sippala (2013, 104) Pro gradu työssään on tutkinut lähiesimiehen roolia. Mielestäni tässä vastaamme siihen aiheeseen, jota pohdin aluksi. Meillä työntekijöillä tulee turhautumista ja epätoivoa. Halumme tarjota hyvää palvelua asiakkaalle ja toimia niin, että asiakkaan ei tarvitse odottaa ja turhautua. Esimiehen rooli on tässä tärkeä. Hän huolehtii työryhmän toimintaedellytyksistä, toimintakyvystä sekä huolehtii osaston toiminnan kehittämisestä ja vaativan asiakastyön menetelmien kehittämisestä. Esimies huolehtii ennen kaikkea laadukkaasta asiakastyöstä. Toivottavasti sosiaali- ja terveysalalla panostetaan esimiesten kouluttamiseen nyt ja tulevaisuudessa. Johtaminen on sosiaalialalla haastavaa nykyisten paineiden alla. Sippalan ajatus on, että johtamiskoulutuksessa panostetaan henkilöstöjohtamiseen strategisen johtamisen ohella, joka mielestäni on hyvin tärkeää työn vaativuuden vuoksi. Toivottavasti me avoimina itseämme pitävät alan ammattilaiset olemme rohkeita keskustelemaan myös kriittisesti. Ei tehdä vastakkainasettelua, vaan ollaan dialogisia. Antti Kärki, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Flykt, Johan. Asiakkaan ehdoilla? 6.8.2014. Heinonen, Hanna. Sosiaalihuollon palvelutarpeen arviointi mietityttää. 15.8.2014. Iloranta, Kari. Sote Koneen jalanjäljillä – toisiko ulkoistaminen tehoa? 12.2.2014. Nykopp, Johanna. Huovinen: Sote-uudistus tuo palvelut keskiöön. 23.4.2014. Peltola.H. Yhtenä. Kun minästä kasvaa me. 1.painos. 2011. WSOYpro Oy. Sippala, Päivi. Pro gradu –tutkielma. Sosiaalityön lähijohtaminen kunnan sosiaalitoimistossa sosiaalisen tuen näkökulmasta. Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Jyväskylän yliopisto. Helmikuu 2014. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto. Valtakunnallinen lastensuojelun henkilöstöselvitys. 2014. Helsinki. Virtanen, Petri. Tesso. 8/2013. Muutosjohtaja lyhytsyöttöpelissä Vuorimaa, Päivi. Palvelubisnes on joukkuepeliä. 13.8.2014.
Kuka huolehtii vanhuksista – huoltovelvollisuudet ja perinnönjaot uusiksi?
Professori Urpo Kankaan mielestä suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään vanhempiaan ja vastuu omien vanhempien vanhuuden hoivasta tulisi olla lapsilla, ainakin jos nämä ovat varakkaita - mitä mieltä olet ehdotuksesta? Pitäisikö elatusvelvollisuus ulottaa omiin vanhempiin? Entä pitääkö perintö ansaita huolehtimalla vanhemmistaan? Pitääkö lapsille jättää perintöä vai tulisiko omaisuus käyttää oman hoivan kustantamiseen? Yle Uutisten haastattelussa Urpo Kangas ehdotti, että aikuiset lapset pitäisi velvoittaa maksamaan esimerkiksi vanhempiensa laitospaikat, jos vanhempien oma eläke ei tähän riitä. Hänen mukaansa suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään omat vanhempansa, sillä Suomessa vanhemmat on velvoitettu pitämään huolta alaikäisistä lapsista ja avioliitossakin on pidettävä huolta puolisosta. ”Jos äidin eläke ei riitä laitoshoitopaikkaan tai omaishoitoon, niin silloin varakas lapsi saa luvan auttaa, koska hän tulee myöhemmin mahdollisesti perimään omaisuutta. Oikeudenmukaisuus suorastaan huutaa sitä sellaisissa tapauksissa, joissa lapsi on hyvin varakas, käyttää tuhlailevaan elämään omia varojaan, ja on hylännyt omat vanhempansa” sanoi Kangas haastattelussa. (Yle Uutiset a 2014.) Kankaan mukaan myös aikuisten lasten velvollisuus auttaa köyhiä vanhempia voitaisiin kirjata lakiin. Hän toteaa, että ajatus elatusvelvollisuuden ulottamisesta omiin vanhempiin ei ole uusi. Vastaava laki on käytössä useissa Euroopan maissa. Vanhempien elatusvelvollisuus oli aiemmin myös Suomen laissa, joka oli vuodelta 1922 peräisin ollut köyhäinhoitolaki. Kyseinen laki kumottiin kuitenkin hyvinvointivaltion arvoihin huonosti sopivana vuonna 1970. Vuodelta 1922 peräisin olevassa köyhäinhoitolaissa luki seuraavasti: Kukin on tarvittaessa velvollinen kykynsä mukaan pitämään huolta vanhemmistaan. Professori Kankaan mukaan poliittiset päätöksentekijät ovat asiaa varmasti miettineet, mutta kukaan ei ole kuitenkaan uskaltanut avata aiheesta edes arvokeskustelua. (Yle Uutiset a 2014.) Kuka tai mikä laitos valvoisi käytännössä lain toteutumista ja mitä kustannuksia valvonta aiheuttaisi yhteiskunnalle? Onko Urpo Kangas lainkaan pohtinut, että elämme yhteiskunnassa, jossa 1970- luvulta lähtien naisten työssäkäynnin seurauksena perheet ovat vieneet omat lapsensa päivähoitoon. Tämän hetken ikääntyneet ihmiset ovat juuri se ryhmä ihmisiä, jotka tuolloin totuttivat lapsensa kyseiseen ajatukseen, eli että yhteiskunta pitää huolen ja hoitaa hoivaa tarvitsevia. Myös vanhukset siirrettiin tuolloin vanhainkoteihin paljon paremmassa kunnossa kuin mitä nykyään. Kangas totesi lisäksi, että jos velvoite omista vanhemmista huolehtimiseen ei saa kannatusta, olisi toisena vaihtoehtona perinnönjaon muuttaminen. Kankaan ehdotuksessa perinnön lakiosa ei enää kuuluisi lapselle automaattisesti. Tämä tarkoittaisi sitä, että jos lakiosajärjestelmä kumottaisiin, niin isällä tai äidillä olisi oikeus palkita se rintaperillisistä, joka on auttanut heitä ja pitänyt huolta heistä heidän vanhuudessaan. Toisin sanoen, mikäli ei osallistu vanhempiensa avustamiseen, ei tule perintöäkään. Varsinkin omaishoitamisessa oikeudenmukaisuus toteutuisi professorin mukaan näin parhaiten. (Yle Uutiset a 2014.) Ymmärrän Kankaan ajatuksen kyseisessä asiassa, mutta siinä ei oteta huomioon sitä tosiasiaa, että monella vanhemmalla, ei ole perintöä lapsilleen jätettäväksi. Miten laki tuolloin kohtelisi lapsia, jotka kieltäytyisivät omien vanhempiensa hoitamisesta, kun mitään perintöä ei kuitenkaan tulisi? Kangas ei huomioi sitä, että moni suomalainen perhe, jolla on omat apua tarvitsevat vanhemmat elossa, ovat itse työikäisiä ja heillä on mahdollisesti vielä omat lapset huollettavana. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijaprofessori Harriet Finne-Soveri ei myöskään kannata ajatusta laista, jolla lapset velvoitettaisiin kustantamaan iäkkäiden vanhempiensa hoitoa. Finne-Soveri näkee useita uhkatekijöitä, jos huoltovelvollisuudesta säädettäisiin lailla. Hänen mukaan perheillä on jo nyt suuria taloudellisia vastuita omien lastensa elättämisessä ja vanhempien elättämisessä voisi olla kyse useisiin tuhansiin euroihin nousevista summista kuukaudessa. Finne-Soveri vastaa professori Urpo Kankaan ehdotukseen, että lasten olisi osallistuttava köyhien vanhempiensa elättämiseen kysymällä miksei yhteiskuntaa voida kehittää niin, että huolenpito vanhemmista olisi houkuttelevaa. (Yle Uutiset c 2014.) Monet työssäkäyvät ihmiset ovat myös itse oman jaksamisen äärirajoilla, varsinkin jos heillä on vielä omia lapsia hoidettavana tai jos he itse kamppailevat oman terveytensä kanssa. Voiko tuolloin aikuisia lapsia velvoittaa tekemään enemmän ilman, että vaikean stressin tai uupumisen diagnoosit lisääntyisivät räjähdysmäisesti? Mikäli lapset jäävät pois töistä hoitamaan omia vanhempiaan esimerkiksi omaishoitajaksi, he ovat poissa työvoimasta ja siitä on taas omat työn tarjontaan liittyvät ongelmat, kuten Soininvaara toteaa nettisivuillaan (Soininvaara 2014). Peruspalveluministeri Susanna Huovinen ei innostu ehdotuksesta, että aikuiset lapset velvoitettaisiin maksamaan esimerkiksi vanhempiensa laitospaikat, jos vanhemman oma eläke ei riitä. Huovisen mukaan lähdetään siitä ajatuksesta, että kaikille suomalaisille varallisuudesta riippumatta taataan samat hyvinvointipalvelut. Hän ei pidä tätä ainakaan nyt lyhyellä aikavälillä realistisena tapana viedä eteenpäin palveluasioita ja toteaa, että monissa Euroopan maissa ei ole myöskään tuotettu julkisin varoin "yhtä laadukasta hyvinvointiyhteiskuntaa" kuin Suomessa. Ministeri korostaa myös, että palvelut eivät saisi kytkeytyä varallisuuteen. (Yle Uutiset b 2014.) Kankaan ehdotus ei huomio sitäkään, että kaikilla vanhemmilla ei ole omia lapsia, tai sitä, että lapset voivat asua esimerkiksi ulkomailla. Tuolloin vanhemman hoitaminen on mahdoton yhtälö, ellei se sitten perustu pelkkiin laskujen maksuihin. Monet eivät myöskään tule toimeen omien vanhempiensa kanssa ja välit ovat voineet mennä poikki kokonaan. Kuten Finne-Soveri toteaa, voivat vanhempien ja lasten suhteet olla riitaisia tai sitten suhteet voivat olla muuten niin toimimattomia, että edes henkistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ei enää ole. Hyvää huoltovelvollisuudessa voisi Finne-Soverin mukaan olla se, että lapset voisivat taloudellisten menetysten pelossa osallistua enemmän vanhempiensa hoitamiseen ja sukupolvet voisivat lähentyä toisiaan. Silti hän ei kannata lainsäädäntöä, vaan kannattaa yhteiskunnan kehittämistä. Finne-Soveri muistuttaa edelleen, että varakkailla ihmisillä on mahdollisuus ostaa vanhemmilleen enemmän hoitoa. ”Kaikenkaltainen eriarvoisuuden vähentäminen tietysti kuuluu hyvinvointivaltion perustavoitteisiin” Finne-Soveri sanoo. (Yle Uutiset c 2014.) Ajankohtainen kysymys voi kuitenkin olla se, että tarvitseeko vanhemman ihmisen jättää mahdollista perintöä lapsilleen vai käyttääkö hän rahat itseensä ja omaan hoitoonsa? Urpo Kangas kannustaakin ikääntyneitä ihmisiä siihen, että he käyttäisivät säästönsä ennen kuolemaansa.(Yle Uutiset a 2014). Soininvaara toteaa puolestaan, että Suomen vanhustenhoito on kallista ja laadultaan huonoa. Hän lisää, että hoito ei ole ammatillisesti huonoa vaan, että vanhusten elämä Suomessa on kolkkoa ja epätyydyttävää. Viranomainen on vain harvoin yhtä hyvä omainen kuin oikea omainen Soininvaaran mukaan. (Soininvaara 2014.) Vanhusten hoidon laatu ei parane siitä, että omaisia pakotetaan hoitamaan vanhusta vasten tahtoaan. Se olisi edelleen kolkkoa ja epätyydyttävää. Eskolan ja Saarenheimon (2005) tekemän tutkimuksen mukaan apua tarvitsevat vanhukset tyypillisesti korostivat, että he eivät halua kuormittaa lapsiaan likaa, koska lapsilla on oma elämänsä, työnsä ja perheensä. Suhteet lapsiin myös edustivat hoitamisen ulkopuolista maailmaa, eikä lasten odotettu lainkaan osallistuvan arjen järjestelyihin, vaan käyvän tapaamassa silloin kun heille sopii. (Eskola & Saarenheimo 2005.) Nykypäivänä laki ei sido rikastakaan lasta auttamaan köyhää vanhempaansa, mutta suuri määrä suomalaisia auttaa ikääntyneitä vanhempiaan vapaaehtoisesti. Jo nyt valtava määrä suomalaisia auttaa ikääntyneitä vanhempiaan myös näiden rahavaikeuksissa. Kun lakia ei ole, on kaikki perustunut vapaaehtoisuuteen. Järjestelmää on erittäin vaikea muuttaa toiseksi kesken kaiken, kuten Soininvaara (2014) toteaa. ”Tosin näin taidetaan pikkuhiljaa kuitenkin tehdä. Julkisen vallan antama palvelulupaus on kääntymässä niin heppoiseksi, että kelvollisesta hoidosta on maksettava itse. Köyhien sukujen vanhusten kannalta tämä vaihtoehto on huonoin.” (Soininvaara 2014.) Ritva Mieronkoski, sosionomi (Ylempi Amk) opiskelija Lisätietoa Eskola, Päivi & Saarenheimo, Marja 2005. Omaishoitoperheen sosiaalinen verkosto. Teoksessa Saarenheimo, Marja & Pietilä, Minna (toim.) Kaksin kotona. Iäkkäiden omaishoitoperheiden arjen ulottuvuuksia. Geriatrisen kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämishanke. Tutkimusraportti 6. Vanhustyön Keskusliitto – Centralförbundet för de gamlas väl ry. Gummerus Kirjapaino Oy. Soininvaara, Timo 2014. Soininvaara.fi. Lapset vastuuseen vanhempiensa hoidosta? Verkkodokumentti. Yle Uutiset a 2014. Kangas, Urpo. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti. Yle Uutiset b 2014. Huovinen, Susanna. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti. Yle Uutiset c 2014. Finne- Soveri, Harriet. Yle Uutiset. Kotimaa. Verkkodokumentti.
Myötä- ja vastamäessä – tukisuhteissa
Tukihenkilö on turvallinen aikuinen, joka uskaltaa antaa lupauksen sekä päättää pitää sen. Lupaukset ovat pieniäsuuria tekoja ja asioita. Ne ovat sitä, että ilmestyy paikalle sovitussa aikataulussa, sitä että voi toteuttaa tuettavan toivoman tekemisen, mutta yhtälailla sitä, että on ja pysyy rinnalla, kun on siihen lähtenyt. Elämään mahtuu kuitenkin pettymyksiä meillä jokaisella. Myös tukisuhteissa tulee pettymyksiä, hyvissäkin. Joskus bussi vaan on myöhässä ja tukihenkilö myöhästyy. Maailman Paras tukihenkilö saattaa yllättäen joutua muuttamaan Norjaan, vaikka on luullut voivansa pysyä ja vaikka tuettava on luullut hänen pysyvän. Tällaisten pettymysten kohdalla turvallisen aikuisen rooli on olla mukana muutoksessa, sanoittaa muutosta, sen aiheuttamia omia tunteita. Ehkä turvallinen aikuinen jopa uskaltautuu ääneen arvailemaan lapsen tunteita. Turvallinen aikuinen ei häviä tai jätä. Turvallinen aikuinen tekee selväksi, ettei yllättävä käänne ja harmittava takaisku ole tuettavan vika, eikä seurausta hänen käytöksestään. Turvallinen aikuinen osaa kertoa, mitä tapahtuu, kun tukisuhde päättyy. Poistetaanko puhelinnumerot puhelimista? Saako soittaa? Saako moikata kadulla? Voiko mennä joskus kahville? Tuleeko synttärinä postikortti? Tietysti on sanomattakin selvää, että se turvallinen aikuinen on ensin selvittänyt nämä asiat itselleen. Tukisuhteessa ollaan ja edetään lapsen ehdoilla, joka saattaa tarkoittaa yhteisten mukavien tekemisten suunnittelua tai vaikka ohareita. Tuettavaa ei voi pakottaa tukisuhteeseen. Ennen kuin selviää, mikä ohareiden taustalla on, tarvitaan turvalliselta aikuiselta kärsivällisyyttä, turvallinen aikuinen malttaa odottaa ja katsoa millaiseen ratkaisuun päädytään, mitä tuettava todella toivoo ja tarvitsee. Ohareiden taustalla voi olla monta asiaa, nuoren mieltä voi täyttää kaverit, harrastukset, muutokset perheen tai hänen omassa elämäntilanteessaan. Ohareilla saatetaan myös kokeilla suhteen kestävyyttä tai aikuisen pysyvyyttä. Oharit saattavat astua kuvioon myös siinä kohtaa, jos aikuisesta on tulossa ”liian tuttu”. On ehkä tutustuttu paremmin tai vaikka juteltu vakavia. Voi tuntua pelottavalta tai jopa hävettävältä, että on uskaltautunut luottamaan. Joissain tapauksissa oharit saattavat viestiä myös sitä, ettei tuettava koe olevansa niin merkityksellinen tai hyvä, että uskoisi tukisuhteesta tulevan mitään, että hän olisi tukisuhteen tai turvallisen aikuisen huomion arvoinen. Joskus on helpompi pettää toinen kuin antaa itsensä pettyä. Myös aikuisen läsnäolo voi tuntua vaativalta: Ehkei tuettava ole tottunut siihen näkyväksi tulemisen tunteeseen – vaikka sitä haluaisikin – vaan siihen täytyy totutella ajan kanssa. Kaiken tämän sanoittamiseksi tarvitaan apua, tukea ja aikaa. Sekä usein myös tulkki, ehkä tukisuhteen ulkopuolinen henkilö. Tässä kohtaa tulkiksi saattaakin kelvata vanhempi tai vaikkapa sosiaalityöntekijä. Kyllä: Oharit saattavat viestiä myös siitä, ettei nuori ole tukisuhteeseen tyytyväinen ja haluaa lopettaa tukisuhteen. Ehkä hän on pettynyt toimintaan, ehkei tukihenkilö olekaan ollut sitä, mitä hän on ajatellut. Ja kyllä:. Eivät kaikki tukisuhteet onnistu. Ja kyllä, vapaaehtoiset tukihenkilötkin kokevat pettymyksiä. Se ei ollutkaan sitä mitä ajattelin. En ymmärrä miksi tässä kävi näin. En haluaisi lopettaa, vaikka onkin pakko. Eräs aikoja sitten tukihenkilönä toiminut sanoi: ”Joskus ilo täytyi raapia kasaan.” Silti. Elämä lapsen tai nuoren rinnalla kulkijana voi myös onnistua ja olla antoisaa. Osa oppii tukisuhteen aikana lähinnä itsestään, osa lasten ja nuorten maailmasta. Jos ei riskiä ottaisi, jos ei katsoisi, ei heittäytyisi tukisuhteeseen tuntemattoman lapsen kanssa ja katsoisi mitä siitä seuraa, ei saisi mahdollisuutta tulla kokeneeksi sitä, kun lapsi luottaa, kertoo koulupäivästä, keksii ensimmäisen yhteisen tekemisen kohteen vuoden yhteisen polun jälkeen tai laittaa viestin, että nähtäispä pian. Kun seistään yhdessä ikkunassa yhteisen päivän jälkeen ja haaveillaan siitä, ettei täytyisikään mennä kouluun ja töihin, että yhteinen aika voisi jatkua. Tästä jää paitsi, jos ei ota riskiä. Jää paitsi siitä kaikesta tykkäämisestä ja tykätyksi tulemisesta. On siis niinkin, että joskus sitä iloa ihan läikkyy yli. Piia Vanhatalo Sosionomi amk, sosionomi Yamk-opiskelija, Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori, Lastensuojelun muut palvelut, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto
Ihmisen kohtaaminen – hupeneva voimavara asiakastyössä?
Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten asiakastyöhön käyttämää aikaa kiristetään koko ajan. Suuntausta perustellaan kustannusten leikkaamisella. Asia vaikuttaa selvältä, mutta onko se sitä kuitenkaan? Suomen Punaisen Ristin nuorten turvatalon johtaja Pekka Väänänen muotoilee asian näin: ”Monet ongelmat jäisivät pienemmiksi, jos ihmiset kuuntelisivat enemmän toisiaan. Hyvä vuorovaikutus ei ole mahdollista, jos ei osata kuunnella. Toisia ihmisiä ei voi myöskään auttaa, jos ei kuuntele mikä heille on tärkeää ja arvokasta. Kuuntelemisen pahin vihollinen on liian kova kiire." Ihmistyön tekemisen tavat Sosiaalialan työ on ihmisen auttamistyötä. Asiakkaat ovat jollakin tavoin elämässään heikoilla ja heidät on aluksi kohdattava yksilöinä. Jokaisen tarina on erilainen. Kaikki eivät tunnista omien ongelmiensa juuria eivätkä siksi ole motivoituneita heti muuttamaan toimintaansa. Ongelmat ovat kehittyneet ajan kanssa ja niiden on mahdollista helpottua ja selvitä myös ajan kanssa. Tavallinen elämä jatkuu auttamistyön rinnalla ja tuo vaihtelevuutta paranemisprosessiin. Pienen lapsen kasvaminen tasapainoiseksi aikuiseksi edellyttää ennen kaikkea hyviä malleja aikuisuudelle ja inhimillisyydelle. Vanhuksen toimintakyvyn ja elämänhalun ylläpitäminen riippuu eniten siitä, kuinka hyvin hänen on mahdollista olla osallisena tavallisessa elämässä ja muiden ihmisten kanssa. Mielenterveyspotilaan tai päihteiden käyttäjän kuntoutuminen terveempiin elämäntapoihin vaatii toisilta ihmisiltä saatavaa uskoa ihmisen kykyyn parantua ja muita onnistumisen tarinoita, joista voi ottaa oppia. Perheen ongelmien kääntäminen yhteiseksi ponnisteluksi ja antoisiksi kokemuksiksi edellyttää usein rinnalla kulkijaa, jonka kanssa yhdessä löytyvät hyvät toimintatavat ja opitaan koko perheelle parempi arki. Sosiaalityöntekijä voi tehdä asiakkailleen viisaita päätöksiä vain, jos hänellä on mahdollisuus oikeasti kurkistaa heidän todelliseen elämäänsä ja seurata sen kehittymistä. Jos aika ei edes laskennallisesti voi riittää asiakkaiden riittäviin tapaamisiin, työtä on mahdoton tehdä oikealla tietopohjalla eli joka tilanteessa eettisesti oikein ja lain kirjaimen mukaisesti. Kun nuori on ajautumassa huonoille teille uuden kaveriporukan mukana, tarvitaan aikuisia jotka osaavat kohdata nuoren sellaisena kuin hän on ja arvostaa hänen potentiaaliaan. Jos etsivän nuorisotyön ensikohtaaminen epäonnistuu, saattaa nuori helposti joutua pahenevaan kierteeseen, josta ulos pääseminen on jo paljon vaikeampi tehtävä. Jos apua tarvitsevan ihmisen aito ja tasaveroinen kohtaaminen laiminlyödään, menetetään olennainen osa sosiaalialan auttavasta työstä. Ellei ihmisen kohtaaminen onnistu alun alkaen, luottamus jää syntymättä ja auttamisprosessi pitkittyy tai jää kokonaan käynnistymättä. Ihmisen ongelmat usein syvenevät ilman apua. Viivästynyt avuntarjonta on näin lisännyt inhimillistä tuskaa ja viranomaisten ennakoituja kustannuksia huomattavasti. Hollannin malli kohtaamiselle Hollantilainen sosiaalityön opettaja kertoi Metropolian Wellbeing-seminaarissa, että heillä sosiaalityöntekijä on vastuussa tietyn alueen kaikista asiakasryhmistä ja asiakkaita on 40-50 kappaletta. Asiakkaat odottavat sosiaalityöntekijältä aitoa kiinnostusta ja vuorovaikutusta, itsetunnon vahvistamista sekä pitkäkestoisia ihmissuhteita. Hollannissa on lähdetty kehittämään joustavampaa sosiaalityötä näiden asiakasodotusten pohjalta. Työntekijät ovat pääosin jalkautuneet kaduille asiakkaiden pariin. He panostavat asukkaiden aitoon ja empaattiseen kohtaamiseen tasaveroisina ihmisinä. Sosiaalityön kustannusten leikkaaminen on sielläkin todellisuutta. Työskentelyä on siitä huolimatta – itse asiassa sen vuoksi - viety ennaltaehkäisevään suuntaan. On tunnistettu ja tunnustettu tasa-arvoisen vuorovaikutuksen perustava arvo ihmistyössä. Suuremmat ongelmat ja niistä koituvat kustannukset oletettavasti pitkällä aikavälillä vähenevät. Samalla ihmiset kokevat paremmin saavansa apua ja tukea. Muutoksen tie enemmän poliittinen kuin ammatillinen Ihminen on aivan erilainen ja paljon monimutkaisempi kuin kone. Ihmistä ei voi laittaa liukuhihnalle. Jos teemme niin, menetämme inhimillisyyden. Sosiaaliset ongelmat pahenevat ja niiden hoitaminen maksaa lopulta paljon enemmän. Jos ihmisen kohtaamiseen tarvittavat resurssit (aika ja osaaminen) vähennetään olemattomiksi, ihmisten palveluista häviää olennainen sisältö. Palvelu ei olekaan enää ihmisten auttamista parempaan, vaan lähes hyödyttömien suoritteiden kirjaamista lain muodolliseksi noudattamiseksi ja johdon vaatimusten täyttämiseksi. Ammattitaitoiset työntekijät jättävät paikkansa ja tilalle tulee epäpätevää työvoimaa. Tämänsuuntaisilla poliittisilla päätöksillä ja johtamisella ajetaan hyvinvointiyhteiskuntaa alas - aivan tietoisesti. Onhan selvää että ongelmien pahentuessa laajamittaisesti ne tulevat myös kunnille liian kalliiksi hoitaa. On ajauduttu sille tielle, että kunnat eivät enää yleisesti noudata säädettyjä lakeja. Kelkkaa on vaikea enää kääntää, kun se on päässyt kunnolla vauhtiin. Se on kuitenkin mahdollista ja nyt on sen aika. Annetaan arvo inhimilliselle kohtaamiselle ja ennaltaehkäisevälle ihmistyölle. Tuija Mannersola, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lue lisää aiheesta Esa, Miia 2014. Valvira: Lastensuojelussa jopa 160 asiakasta sosiaalityöntekijää kohden. Yleisradio 12.5. Verkkojulkaisu. Kantomaa, Raija 2014. Kunnat rikkovat räikeästi lakia – vanhukset heitteillä. MTV 19.5. Verkkojulkaisu. Kantomaa, Raija 2014. Valvira: Vanhustenhuollossa liikaa puutteita – emme pysty valvomaan. MTV 19.5. Verkkojulkaisu. Kotihoitaja: Vanhukset pestään pyhänä 2013. Helsingin Sanomat 14.12. Verkkojulkaisu. Puro, Tuulia 2013. Kotihoidon työntekijöiden tilanne on kestämätön. Helsingin Sanomat 30.11. mielipide. Verkkojulkaisu. Savolainen, Jaana 2012. TEM: Palveluasuntojen tarve kaksinkertaistuu. Helsingin Sanomat 26.9. Verkkojulkaisu. SOTE-uudistuksessa varmistettava mielenterveyspalvelujen saatavuus 2014. Mielenterveyden keskusliitto 16.5. Verkkojulkaisu. Toivonen, Terhi 2014. MLL: Valviran selvitys piirtää huolestuttavan kuvan lastensuojelun tilasta. Yleisradio 13.5. Verkkojulkaisu. Väänänen, Pekka 2014. Kuuntelemisen taidot ovat uhattuna, sanoo auttamisen ammattilainen. Helsingin Sanomat 5.5. Verkkojulkaisu.
ASKELIA KESTÄVÄN KEHITYKSEN POLULLA – lapsuudesta alkaen
Elämä maapallolla on muutosten pyörteissä, kun väestö ja aineellinen kulutus kasvavat jatkuvasti. Maapallon resurssit eivät riitä tyydyttämään nykyistä kulutustasoamme. Meidän on kysyttävä itseltämme, miten voimme turvata nykyisille ja tuleville sukupolville mahdollisuudet hyvään elämään? Oikoreittiä ei ole, joten eläminen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti on välttämättömyys. Kestävän elämäntavan etsimisen yksi avainkysymys onkin, mitä on hyvä elämä, hyvinvointi ja mitä oikeasti tarvitsemme ollaksemme onnellisia? Kestävä kehitys - askeleet varhaiskasvatuksessa Miten kestävän kehityksen ja hyvinvoinnin toimintakulttuurin syntymistä voisi sitten edesauttaa? Vastaus on mahdollisimman varhain, jo ensiaskelista lähtien. Kasvatuksen on tavoiteltava sitä, että tulevaisuuden yhteiskunnassa on entistä enemmän ekologista ja sosiaalista hyvinvointia tavoittelevia kansalaisia. Kun kestävästä elämäntavasta tulee osa lapsen elämää, on se tulevaisuudessa osa aikuisen elämää. Tällöin on sanomattakin selvää, kuinka tärkeää kestävän elämäntavan omaksuminen olisi jo varhaislapsuudessa. Kestävä kehitys varhaiskasvatussuunnitelman lähtökohtana Varhaiskasvatuksen tavoitteena on hyvinvoiva lapsi. Hyvinvointi on myös kestävyysajattelun ydin. Hyvän elämän pohja luodaan siis jo varhaislapsuudessa. Espoon uuden karheassa varhaiskasvatussuunnitelmassa kestävä kehitys muodostaa suunnitelman ”punaisen langan”. Varhaiskasvatuksessa on lähdetty kulkemaan kestävämmän elämäntavan polulle. Varhaiskasvatussuunnitelman tavoitteena on mm. varhaiskasvatuksen näkemyksen vahvistaminen kestävän kehityksen kasvatuksesta ja tuoda kasvatus kestävään kehitykseen varhaiskasvatuksen käytäntöjä ohjaavaksi periaatteeksi. Lastentarhaopettajana työskennellessäni olen pohtinut paljon kestävän kehityksen periaatteita ja sitä, miten sitä toteutetaan ja voisi toteuttaa varhaiskasvatuksessa. Kestävän kehityksen näkökulmien juurruttaminen varhaiskasvatukseen vaatii aikaa, keskeneräisyyden sietämistä ja halua oppia. On hyväksyttävä nykytilanteen tietämys ja silti rohkeasti kuljettava yhteistä tutkimusmatkaa kohti kestävämpää elämäntapaa. Kestävyysajattelu käytännössä Ensimmäinen ns. harhaluulo on, että varhaiskasvatuksen kestävä kehitys on jätteiden lajittelun tai veden säästämisen opastusta. Ympäristökasvatus ja luonnonvarojen säästäminen kuuluvat ekologiseen kestävyyteen, muodostaen yhden kestävään kehitykseen kuuluvan osa-alueen. Kestävä kehitys on käsitteenä monitahoinen, sisältäen myös sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden. Kokonaisvaltainen kestävyysajattelu edistää lapsen osallisuutta ja kasvattaa ympäristötietoiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi. Leikkien, liikkuen, tutkien ja taiteellisen ilmaisun ja kokemisen kautta muodostuu lapselle ymmärrys itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Merkitysten synnyttämisen tärkeys Ihminen toimii sellaisten asioiden puolesta, jotka hän kokee merkityksellisiksi. Kestävään kehitykseen kasvattamisen oleellinen asia on arvojen ja merkitysten synnyttäminen. Jotta merkityksiä voisi syntyä, on toiminnan lähtökohtana oltava lasten osallisuus. Lasten on itse saatava suunnitella, kokeilla ja toteuttaa toimintaa, esimerkiksi toimintatuokiot, retket ja tapahtumat. Yhdessä havainnoiden ja pohtien sitä mitä on koettu, tunnettu ja nähty, alkaa muodostua ymmärrys. Kokemuksen kautta syventyvät myös omaksuminen ja oppiminen. Kestävyysajatteluun pätee vanha sanonta, ”ei kannettu vesi kaivossa pysy”. Hyvin tärkeä näkökulma on myös se, että osallisuuden kannattelu ja osallisuuteen kasvaminen ovat syrjäytymisen ennaltaehkäisyä. Osallisuus ilmenee muun muassa leikeissä sekä lasten keskinäisessä ja lapsen ja aikuisen välisissä vuorovaikutustilanteissa. Ajatus sosiaalisesta kestävyydestä Turvallisuus ja luottamus luovat perustan sille, että lapsi voi kasvaa vastuuseen. Toiset huomioonottaminen ja sosiaalisten taitojen harjoittaminen ovat yksi varhaiskasvatuksen tärkeimmistä tavoitteista. Yhdessä toimien myötätunto ja empatia kasvavat ja opitaan tekemään kompromisseja. Kasvattajien tehtävä on välittää arvomaailmaa, jossa jokainen on arvokas ja hyväksytty omana itsenään. Olemme erilaisia ja se on rikkaus! Se on perustana osallistavan yhteiskunnan rakentamisessa. Tämä ei ole vielä itsestään selvyys, varsinkaan meille aikuisille. Kiusaamisen ehkäisy lasten ja nuorten elämässä ovat yksi tämän ajan haasteellisimmista tehtävistä, mikä ilmenee varhaiskasvatuksesta lähtien. Kiusaamisen ehkäisyssä nollatoleranssin lisäksi osallisuus on (jälleen kerran) merkittävässä asemassa. Pienryhmätoiminta, lämpimät ja turvalliset ihmissuhteet kuuluvat osaksi sosiaalista kestävää kehitystä, kuten myös tasa-arvo- ja monikulttuurisuuskasvatus. Varhaiskasvatuksessa meillä kasvattajilla on vastuumme siitä, minkälaisiksi lasten asenteet ja toimintatavat voivat muodostua. Tämä vaihe lapsen elämässä on tuhannen taalan paikka vaikuttaa! Toivon pystyväni aikuisena ja kasvattajana antamaan seuraavat eväät lapselle varhaiskasvatuksen kestävän kehityksen alkupolulta: ”Olen osallinen”, itsetunnon lisääminen Kasvattaa kohtuullisuuteen, eettinen ajattelu Sosiaalisten taitojen kehittyminen, kaveruus sekä empatian kasvattaminen Ympäristön havainnointi ja kyky huomata muutoksia ”...kenenkään ei tarvitse odottaa toisia voidakseen omaksua oikean elämäntavan. Ihmiset yleensä epäröivät ensimmäisen askeleen ottamista, jos heistä tuntuu, ettei tavoitetta voi saavuttaa kokonaisuudessaan. Sellainen asenne on todellisuudessa este edistykselle.” - Mohandas Gandhi Vilma Kavakko, sosionomi ylempi AMK-opiskelija ja lastentarhanopettaja Lähteet Arto Salonen 2013. Luentomateriaalit 2014. Espoon varhaiskasvatussuunnitelma 2013 Ympäristöministeriö. Kestävä kehitys 2014.
Oman elämänsä päähenkilöksi
Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan uutta lakia itsemääräämisoikeudesta ja rajoitustoimenpiteiden käytön edellytyksistä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uusi laki koskettaa lähes kaikkia sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaita. Rajoitustoimenpiteitä voi soveltaa esimerkiksi kehitysvammaiseen, muistisairaaseen tai aivovamman saaneeseen henkilöön, jonka toimintakyky on alentunut niin, ettei hän kykene ymmärtämään käyttäytymisensä seurauksia (Paavilainen – Vuorinen 2013). Tavoitteena on edistää asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeutta, sekä ennaltaehkäistä ja vähentää rajoitustoimenpiteiden käyttöä. Erityisesti kehitysvammahuollossa ollaan tämän vuoksi muutosten edessä. Taustalla on YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista, joka on 2000-luvun ensimmäinen kattava ihmisoikeusjulistus. Se hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 2006 ja Suomi oli ensimmäisten maiden joukossa allekirjoittamassa sitä vuonna 2007. Julistuksen ratifiointi on kuitenkin jäänyt kesken. Valtakunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon eettisen neuvoston Etenen pääsihteeri, ylilääkäri Ritva Halila totesi Sillalla-seminaarin puheenvuorossaan 7.2.2014 Suomen toteuttavan tämän ratifioinnin tarkastelemalla julistuksen asiakohtia yksi kerrallaan ja varmistaen, että julistuksessa todetut asiat ovat todennettavissa lainsäädännön tasolla. Lainsäädännön puutteellisuus on tähän asti estänyt voimaansaattamisen, koska mm. rajoitteiden käytöstä on kirjattu ympäripyöreästi. Nyt lainsäädäntöön kirjattaisiin julistuksen keskeiset asiat vammaisten henkilöiden oikeuksista ja ihmisarvosta. Miten rajoitustoimenpiteet toteutuvat käytännössä? Voimaan tullessaan uusi laki tuo haasteita käytäntöön. Uusi lakiehdotus antaa aiempaa laajemmat oikeudet ammattihenkilöille toteuttaa rajoitustoimenpiteitä kotona, vaikka lain alkuperäisenä tarkoituksena oli vähentää rajoitustoimenpiteiden käyttöä. Haasteita tämä tuo myös vanhuspalveluihin, jossa suurimpana tavoitteena on tällä hetkellä kotona asumisen lisääminen. Laki antaa liian suuren liikkumavaran rajoittuneen asiakkaan vallankäytölle. Vallankäyttöä kotioloissa on erityisen vaikea valvoa, toteaa Invalidiliiton lakimies Elina Akaan-Penttilä. (Akaan-Penttilä 2013) Asiasta tehdyt selvitykset ovat karua luettavaa. Valviran selvityksen perusteella ympärivuorokautisessa palveluissa asiakas saa itse päättää eniten sosiaalisesta kanssakäymisestään (esim. ystävistään), osallistumisesta asuntonsa tai huoneensa sisustamiseen ja TV:n katselusta. Jollakin tavalla säädellympää oli sängystä nouseminen aamulla, välipalan syöminen ja yksilöllinen asiointi (esim. kaupassa käyminen). Eniten asioita, joista asiakas ei koskaan päättänyt itse, oli sähköpostin ja internetin käyttö sekä oman huoneen lukitseminen. (Valvira, s. 26) Itsemääräämisoikeuteen ja perimmiltään ihmisarvoon liittyvää näkökulmaa voidaan pohtia Sillalla -seminaarissa kerrotun neliraajahalvaantuneen miehen tarinan pohjalta. Kyseessä on henkilö, joka on täysin avustajan varassa useimmissa päivittäiseen elämään liittyvissä asioissa. Näin ollen hän menee nukkumaan silloin kun avustajan työpäivä loppuu, ja nousee ylös sängystään, kun avustaja tulee aamulla paikalle. Voidaan kysyä, määrittelevätkö asiakkaan omat toiveet hoidon ajan ja sisällön, vai kenties kuntien rajalliset resurssit? Toteutuuko tässä tapauksessa henkilön itsemääräämisoikeus ja aidosti ihmisarvoinen elämä? Uuden lain tultua voimaan meidän on hyvä olla kriittisiä myös omaa työtämme kohtaan. Meidän tulisi jälleen muistuttaa itseämme itsemääräämisoikeudesta, jonka tulisi ohjata työtämme tälläkin hetkellä. Erityisen tärkeää on nostaa tarkasteluun se, miten asiakkaan elämää määrittää organisaatioiden palveluprosessit ja henkilöstön omat toiveet, työtavat ja tarpeet tehdä työtä. Sosiaalialan ammattilaisten tulee kysyä itseltään, kuinka voimme mahdollistaa asiakkaalle omannäköinen, omien toiveiden ja tarpeiden pohjalta nouseva hyvä elämä. Meidän tehtävämme on ensisijaisesti auttaa. Laura ja Maria, sosionomi ylempi amk-opiskelijoita Lisätietoa Akaan-Penttilä Elina 2013. Uusi itsemääräämisoikeuslaki mahdollistaisi sosiaalipalvelujen hoitohenkilökunnan vallankäytön asiakkaan kotona. Verkkodokumentti. Konttinen Juha-Pekka 2013. YK:n vammaissopimuksen ratifiointi lähestyy. Verkkodokumentti. Paavilainen, Mika – Vuorinen Virpi 2013. Itsemääräämisoikeuslaki painottaa ennakointia ja rajoitusten käytön vähentämistä. Verkkodokumentti. Sosiaali- ja terveysministeriö 2013. Itsemääräämislaki painottaa ennakointia ja rajoitusten käytön vähentämistä. Verkkodokumentti. Suomen YK-liitto: YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja 2006. Verkkodokumentti. Valvira 2013. Itsemääräämisoikeuden toteutumisessa puutteita sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa palveluissa. Verkkodokumentti.
Ikäihmisten ääntä ei kuulla asumispalveluissa
Vanhusten asumis- ja hoivapalveluiden markkinat ovat muotoutumassa kovaa vauhtia uudenlaisiksi. Yleisesti tiedetään, että vanhusten määrä kasvaa huikeasti suhteessa muuhun väestöön. ”Vuonna 2030 elää Suomessa ennusteen mukaan 1 400 000 yli 65-vuotiasta, ja heistä yli puolet on yli 75-vuotiaita.” Ikärakenteen nopea muutos aiheuttaa työvoimapulaa tuleviin vuosiin. Tähän on nyt koetettu vastata alkamalla kouluttaa hoiva-avustajia yksiköiden avustaviin tehtäviin. Luultavasti yhä enemmän rekrytoidaan myös ulkolaista, kohtuullisesti suomea puhuvaa henkilökuntaa. Suuret kansainväliset yritykset valtaavat asumispalvelun markkinat Tehostettua palveluasumista saaneiden asiakkaiden määrä ja osuus on viime vuosina jatkuvasti kasvanut. Samaan aikaan vanhainkotien ja tavallisen palveluasumisen asiakasmäärät ovat pienentyneet. Suuret, osin kansainvälisetkin terveydenhuollon yritykset ovat levittäytyneet yhä suurempaan osaan asumispalveluita. Ennen palveluita järjestivät lähinnä kunnat ja lisäksi paljon pienemmällä volyymillä paikalliset järjestöt. Nykyisenmallinen julkisten hankintojen kilpailutuskäytäntö on omiaan suosimaan suuria yrityksiä, joilla on riittävät resurssit tarjouslaskentaan ja laatupisteiden osoittamiseen vaadittavalla tavalla. Monin paikoin tällä hetkellä suunnitellaan palveluiden viemistä mahdollisimman laajalti vanhusten koteihin ja epäilemättä tämän samalla oletetaan olevan kunnille kaikista edullisinta. Kilpailutus monopolisoi palvelumarkkinat Julkisten kilpailutusten suunnittelu ja organisointi on väistämättä vienyt melkoisesti kuntien resursseja. Päättäjät haksahtavat usein kuitenkin tarkastelemaan vain saatujen tarjousten loppusummia ja tekemään valintansa halvimman hinnan mukaan. Näin saattaa käydä jatkossa vieläkin useammin, koska kunnat ovat niin kovissa taloudellisissa paineissa sekä keskellä työläitä ja alkuun kalliitakin rakennemuutoksia. Ehkä ajatellaan päästävän helpoimmalla ja halvimmalla ulkoistamalla palveluita. Edullisimpaan tarjoushintaan (eikä asianosaisten mielipiteisiin ja palveluiden laatuun) keskittymällä on viime vuosina ajettu alas valtava määrä pieniä järjestöjä ja vapaaehtoistyön muotoja – ne ovat usein panostaneet hyvään palvelutoimintaan, mutta niillä ei ole käytössään riittäviä resursseja laadun osoittamiseen, ammattitaitoiseen tarjouslaskentaan tai lyhyen ajan tappionsietoon. Samaan aikaan media on tuonut säännöllisesti ilmi suurten palveluntuottajien väärinkäytöksiä: henkilökunnan alimitoitusta ja muita hoivan ja hoidon laadun puutteita. Asiakas unohtunut Kuntien pitäisi kantaa lakisääteinen vastuunsa paremmin miettimällä kehittämistä ja päätöksiä asiakaslähtöisesti ja pitkäjänteisesti. Sen sijaan yritysmaailman tapaan saatetaan keskittyä vain kyseiseen kilpailutusjaksoon tai kuntapäättäjien omaan edustuskauteen. Asiakas unohtuu! Uusi kesällä 2013 julkaistu ikäihmisten palvelujen laatusuositus mainitsee ensimmäisenä vanhuksen osallisuuden ja toimijuuden. Myös toimialan kehittämistoiminnan suurin rahoittaja RAY on kirjannut Eloisa Ikä -avustusohjelman ensimmäiseksi tavoitteeksi ”Mahdollisuuksien ja edellytysten luominen ikäihmisten osallisuudelle ja mielekkäälle tekemiselle”. Viiden vuoden työkokemukseni mukaan vanhusyksiköissä saatetaan usein tehdä arvokasta työtä asukkaiden osallisuuden hyväksi. Kuitenkaan tämän asukkaan äänen kuulemisen en ole vielä huomannut ulottuneen päättäjätasolle saakka! Jos asumispalvelua hoitaa markkinalähtöisesti toimiva sijoittajavetoinen yritys, lienee selvää ettei vanhusten hyvinvointi ole aidosti tärkein tavoite, vaan voiton tuottaminen. Lisäksi kuntapäättäjätkin saattavat tehdä vanhusten asumisolosuhteisiin suuria ja yhtäkkisiä muutoksia. Tavoitteena on toki silloin palveluiden kehittäminen, mutta miksei vanhustyön ammattilaisia ja loppuasiakkaita haluta kuunnella muutoksia suunniteltaessa? Asuinpaikan tai hoitajien vaihtuminen nopealla tahdilla saattaa viedä muistisairaan ihmisen aivan sekaisin ja hänen terveytensä jyrkkään alamäkeen. Omaishoitoa kehitettävä ja lisättävä Vanhusten asumisoloihin ja hyvinvointiin vaikuttavat palveluiden lisäksi kuntien kirjavat käytännöt kiinteistöjen omistusten ja hallinnoinnin sekä omaishoidon tukien ja palveluiden suhteen. Monet kunnat ”säästävät” lyhytnäköisesti leikkaamalla omaishoidon tukea tai poistamalla sen kokonaan. Jos näihin sen sijaan panostettaisiin enemmän, pitemmällä aikavälillä useampi omainen tai läheinen alkaisi omaishoitajaksi ja kunta säästäisi reilusti kustannuksissa, koska omaishoito on hinnaltaan murto-osan ympärivuorokautisen hoivan hinnasta. Jotkut kunnat eivät säästösyistä halua omistaa kiinteistöjä, vaan sijoittavat vanhuksia yritysten omistamiin taloihin ja kilpailuttavat sinne palvelutoiminnan. Entä ovatko päättäjät miettineet, mitä tapahtuu uuden kilpailutusjakson alkaessa jos yritys ei haluakaan vuokrata tiloja kilpailutuksen voittaneelle palveluntuottajalle? Sekä vanhusten elämä että hoivatyöntekijöiden työelämä on nykyään jaksottunut ehkä vain kolmen vuoden jaksoihin eikä kukaan tiedä mitä tapahtuu jakson vaihtuessa! Esimerkkiä muualta Tanskalainen vanhustenhoito on jo pitkään saanut myönteistä huomiota Euroopassa. Meillä onkin sieltä paljon opittavaa ja opit ovat melko hitaasti tulleet osaksi suomalaisia vanhusten palveluita. Tanskassa yksiköissä eletään kuin yhtenä suurena perheenä. Vanhukset viettävät suuren osan vapaa-ajastaan yhteisissä tiloissa, toimintaa ideoidaan toiveiden mukaan, ruoka tehdään maistuvaksi, omaiset otetaan aina lämpimästi vastaan, juhlia vietetään usein ja koko porukalla sekä vanhusta kohdellaan arvostavasti ihmisenä eikä potilaana. ”Koti merkitsee vanhuksille turvaa, vapautta ja osallistumisen kautta syntyvää yhteisöön kuuluvuuden tunnetta.” (Karhinen 2009) Jotta asumispalvelu olisi laadukasta ja asiakaslähtöistä, olosuhteiden olisi muistutettava tavallista kotia ja niiden olisi pysyttävä pääpiirteiltään samanlaisina mielellään vanhuksen elämän loppuun saakka. Vanhuksen toimintakykyä ylläpidetään ennen kaikkea seuraa ja merkityksellistä tekemistä tarjoamalla, luonnollisesti hyvän perushoidon lisäksi (ravinto, liikunta, apuvälineet, tarvittava lääkitys jne). Ihminen on kokonaisuus Useimmat vanhukset eivät ole niin sairaita, että tarvitsisivat laitoshoitoa – päinvastoin esim. muistisairaan sijoittaminen pariksi viikoksi sairaalan petiin voi viedä häneltä voimat kävelemiseen ja normaaleihin päivittäisiin toimiin. Iäkäs ihminen on kokonaisuus, jolle yhden osa-alueen huononeminen vaikuttaa usein moneen muuhunkin hyvinvoinnin tekijään. On aika ottaa loppuasiakas mukaan suunnitteluun, myös isoissa asioissa. Muutoksia tulee suunnitella pitkäjänteisesti ja tällöin niitä pystytään toteuttamaan huomattavasti joustavammin ja asiakaslähtöisemmin. Tuija Mannersola, sosionomi ylempi amk-opiskelija Ikäihmisten määrä Suomessa. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ldk00281 Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2011. http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tilastot/aiheittain/ikaantyneet/laitos_ja_asumispalvelut http://www.julkari.fi/handle/10024/90785 Ikäihmisten asumispalveluiden järjestäminen, Sinervo Timo 9/2011. http://www.labour.fi/tutkimusjulkaisut/raportit/raportti21.pdf Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi. http://www.stm.fi/sosiaali_ja_terveyspalvelut/ikaihmiset/palvelujen_laatu/laatusuositus Miten turvataan hyvä vanhuus Suomessa? Raportti kuntien vanhustyöstä vastaaville johtajille toteutetusta kyselytutkimuksesta 6/2012 Valli ry. http://www.valtaavanhuus.fi/files/e9406dfaba9eaf24168bc4fab8e7b4836a549e9b50e40319923a2b41b76e617b.pdf Raha-automaattiyhdistyksen Eloisa Ikä -avustusohjelma (Vanhustyön keskusliitto koordinoijana). http://www.eloisaika.fi/ Etiikan näkökulmasta on luontevaa korostaa heikompien asemaa. Eettisyys ja käytännön vanhustyö. http://www.valli.fi/lehti_1_2013.htm Lotte-kodissa asukkaat alkavat kukoistaa. http://www.valli.fi/lehti_6_2012.htm Hyggen salaisuus (sivu 10). https://www.ray.fi/sites/default/files/emmi_mediabank/TUKIPOTTI_1_2013_NETTI.pdf Kykenemmekö kohtaamaan vanhuksen? http://www.vtkl.fi/fin/vanhustyo-lehti/tutustu_lehteen/ Kuin yhtä perhettä. http://www.vtkl.fi/fin/vanhustyo-lehti/tutustu_lehteen/ Ovi auki vanhukselle. http://www.perhehoitoliitto.fi/julkaisut/phlehti1_13/paattinen.pdf MATKALLA PALVELUTALOON, Ikääntyneiden käsityksiä merkityksellisestä toiminnasta ja odotuksia siinä tapahtuvista muutoksista palvelutaloon muutettaessa, JYO 2009. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/20095/URN_NBN_fi_jyu-200905131588.pdf?sequence=1
Sosiaalialan työntekijä – yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ihmisoikeustaistelija!
Ammattietiikka työntekijän tukena Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ammattieettinen lautakunta on laatinut sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet. Ohjeisto perustuu kansainvälisen sosiaalityöntekijäjärjestö IFSW:n eettiseen ohjeistoon. Ohjeet tukevat ammatti-identiteettiä ja niiden avulla voidaan tehdä tunnetuksi ammatillisuuden periaatteita. Ammattietiikka ei ole yleviä sanoja ja arjen yläpuolelle nousevaa retoriikkaa, vaan ne puhuttelevat minua sosiaalialan työntekijänä, mutta myös kansalaisena nyky-Suomessa ja laajemmin muuttuvassa maailmassa. Kun pysähdyn pohtimaan eettisten ohjeiden todellista merkitystä ja siirrän ne käytännön työtilanteisiin, löydän vastauksia perimmäiseen kysymykseen miksi teen tätä työtä ja mikä sen merkitys on. Tämä lisää työssä jaksamistani ja hyvinvointiani. Toisaalta eettisten ohjeiden ja arkitodellisuuden yhteentörmäys voi joskus aiheuttaa turhautumista ja uuvuttaa. Niin tai näin, yhteiset eettiset ohjeet viestivät mielestäni sosiaalialan kehittyneisyydestä ja pyrkimyksestä tasa-arvoiseen ja oikeudenmukaiseen mukaiseen yhteiskuntaan. Eettiset ohjeet ja arki Eettisten ohjeiden keskiössä ovat ihmisoikeuksiin, ihmiselämän arvokkuuteen ja ihmisarvoon liittyvät periaatteet. Tarkastelen muutamia eettisiä toimintaperiaatteita ja niiden toteutumista arjen työtilanteissani aikuisten asiakkaiden parissa ohjaavassa koulutuksessa ja ammatillisessa kuntoutuksessa. Itsemääräämisoikeus Ammattilaisen on omista arvoistaan ja elämänvalinnoistaan riippumatta kunnioitettava ja edistettävä asiakkaansa oikeutta tehdä omat valintansa edellyttäen, että tämä ei uhkaa muiden oikeuksia tai oikeutettuja etuja. Täysivaltainen asiakas on vastuussa omista valinnoistaan ja niiden seurauksista. (Talentia 2005) Oma näkemykseni asiakkaalle soveltuvasta ratkaisusta on usein ristiriidassa asiakkaan näkemyksen kanssa. Asiakas saattaa haluta työharjoittelun avulla kokeilla alaa, joka ei sovellu hänen terveydentilalleen tai ei edistä hänen työllistymistään. Toisaalta, yrittämisen ja erehtymisen kautta voi tapahtua oppimista, joka kehittää itsetuntemusta ja lisää hallinnan tunnetta. Osallistumisoikeus Ammattilaisen on edistettävä asiakkaansa sen kaltaista osallisuutta, joka lisää hänen mahdollisuuksiaan vaikuttaa elämäänsä koskeviin päätöksiin ja toimiin. (Talentia 2005) Ohjaavan koulutus ja kuntoutustoiminta perustuu vahvasti tälle eettiselle toimintaperiaatteelle. Osallistumisoikeus konkretisoituu varsinkin vammaisten henkilöiden kohdalla. Työnteon, koulutuksen, itsenäisen asumisen ja vapaa-ajan mahdollistaminen kaikille on tärkeä ihmisoikeuskysymys. Joskus aloitetaan pienin askelin; nuoren asiakkaan omat verkkopankkitunnukset tai opiskeluun tarvittavat apuvälineet edistävät molemmat asiakkaan osallisuutta. Oikeus tulla kohdatuksi kokonaisvaltaisesti Ammattilaisen on pyrittävä ottamaan huomioon asiakkaansa kaikki elämänalueet ja kohtaamaan hänet paitsi yksilönä myös osana perhettään sekä osana ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa. (Talentia 2005) Myös tämä toimintaperiaate on mukana päivittäisessä työssäni. Esimerkiksi asiakkaan ammatillista suunnitelmaa laadittaessa pyritään huomioimaan tämän perhetilanne ja muut työllistymiseen vaikuttavat asiat; millainen työaika soveltuu pienten lasten vanhemmalle, entä millaista tukea työnantaja voi saada osatyökykyisen henkilön palkkakustannuksiin? Aloittakaamme keskustelu! Sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet ovat siirrettävissä moneen toimintaan, työskenneltiinpä sitten päiväkodissa, ikääntyneiden parissa, aikuisten psykososiaalisessa ohjaustyössä tai vammaistyössä. Jokaisen sosiaalialalla työskentelevän tulisi pohtia eettisiä näkökulmia arjessaan. Niistä pitäisi keskustella työpaikoilla, työn ohessa, kehityskeskusteluissa ja kahvitauoilla. Muuttuvassa maailmassa ja pirstaloituneissa toimintaympäristöissä tulee palata perusasioiden äärelle; mistä on ihmisyydessä kyse ja miten voimme rakentaa parempaa tulevaisuutta yhdessä. Mahtipontista ja naiivia ehkä, mutta sosiaalialan työntekijänä haluan ottaa ensimmäisen askeleen. Tuletko mukaan? Kaisa Priiki, sosionomi (Ylempi amk) -opiskelija Lisätietoa Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityö: Luku 3: Sosiaalityön arvot ja etiikka. Helsinki: Gaudeamus University Press. Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry. Ammattieettiset ohjeet. Arki, arvot, elämä.
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto