Nuorten hyvinvoinnin tukeminen
Kirjoitin viime blogissani siitä, että jos nuoret pääsisivät yksityisten terapia-palveluiden piiriin, eli saisivat rahallista tukea mielenterveys-ongelmien hoitamiseen, saataisiin Suomessa vähennettyä nuorten työkyvyttömyyseläkkeitä. Olen yhä samaa mieltä, mutta lisäisin vielä, että jos nuoret saisivat apua edes kunnalliselta puolelta, niin sekin kannattelisi jo pitkään. Olen vain huomannut, että kunnalliselle puolellekin pääsyyn vaaditaan nuorelta itseltä kovaa duunia. Nuori menee lääkärille ja valittaa masennusta sekä jaksamattomuutta. Lääkäri kuuntelee ja tyrkkää käteen numeron, mistä voi varata ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Soittoaika on tietysti yhden tunnin päivässä ja soittaminen vaatii puheaikaa sekä motivaatiota, mitä jaksamattomalla nuorella ei ole. Näin tämä hyvä ele jää usein käyttämättä. Olenkin miettinyt, miksi lääkäri ei voisi suoraan tehdä ”lähetettä” hoitajalle nuoren ollessa paikalla tai miksei aikoja voi varata netissä, kun siellä nuoret pyörivät muutenkin. Onneksi nyt on sentään tulleet nämä takaisin soittojärjestelmät, jolloin vaaditaan vaan nuorelta itseltä motivaatiota soittaa ja antaa oma numeronsa, niin soitetaan takaisin. Ymmärrän kyllä, että Suomessa on monin paikoin resurssipula työntekijöistä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että osaltaan siinä on tekemällä tehtyä kiirettä. Joissakin työpaikoissa se on mantra jota hoetaan, että itsekin aletaan uskoa sitä. Moniko meistä sosiaalialankin työntekijöistä voi myöntää hengailevansa facebookissa työpäivän aikana? Mitä jos sekin aika käytettäisiin asiakkaan asioiden hoitamiseen ja tukemiseen? Ollessani kesäsijaisena lastensuojelun laitoksessa sain konkreettisesti huomata, että työntekijät viettävät aikaansa ennemmin tietokoneella, kuin lasten kanssa vaikka leffaa katsellen. Nimittäin ollessani yksin työvuorossa vuokrasimme lasten kanssa leffoja ja lapset halusivat varmistaa, että katsonhan ne heidän kanssaan. Ihmettelin ääneen, että totta kai katson - miksi en katsoisi. Lisäsin kyllä, että jos tulee tärkeitä työasioita hoidettavaksi, joudun hetkeksi poistumaan, mutta muuten kyllä katson ne heidän kanssaan. Lapset totesivat siihen, että ei täällä aikuiset katsele heidän kanssaan leffoja, vaan ne viettää aikaa kanslian koneella facebookissa. Tämä asia sai minut ihmettelemään meidän aikuisten etiikkaa ja sitä, eikö lapsen tarkkanäköisyyttä huomata. Toisaalta tämä teki minut myös hyvin surulliseksi, koska lasten äänessä kuului tarve saada olla aikuisen kanssa vaikkakin vain leffaa katsellen. Eikö lähellä olemista ja yhdessä kokemista katsota tarpeelliseksi? Toinen esimerkki resurssien tuhlauksesta on mielestäni se, että viimeisimmässä työpaikassani skanneri ei toiminut, mikä tarkoitti sitä, että lastensuojeluilmoitukset piti siirtää käsin tietojärjestelmään. Eihän siinä mitään, jos tekstiä oli muutama rivi mutta usein sitä oli sivu tolkulla ja ainekin minulta meni kaksi tuntia kolmen sivun kirjoittamiseen. Ihmetellessäni tätä sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien resurssien tuhlausta, sanottiin, että skanneri/kone ei ollut koskaan toiminut, kun siitä puuttui joitakin säätöjä ja kukaan ei ollut ottanut asiakseen hoitaa asiaa loppuun. En halua näillä esimerkeillä syyllistää ketään ja ymmärrän, että työpäivässä on tarpeellista pitää myös taukoja, jolloin voi tehdä ”vähemmän” tärkeitä asioita eli olla facebookissa. Mutta voiko silloin huudella, että ei ole esimerkiksi resursseja soittaa vaikka yhtä puhelua nuoren puolesta, jos se edesauttaisi nuoren kuntoutumista sekä mahdollista työllistymistä tulevaisuudessa. Voiko nuori vaatia, että häntä kuullaan ja hänen asiansa hoidetaan loppuun? Nimimerkki Milla, sosionomi Ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Kelan korvaamasta psykoterapiasta
Liian suuria päätöksiä liian varhain: Miksi yhteiskunta ei kannusta nuoria oman tulevaisuutensa huolelliseen suunnitteluun?
"Mä en vieläkään 24-vuotiaana tiedä, mitä haluaisin tehdä, niin miten mä olisin silloin muka tiennyt." Vuoden 2013 alussa voimaan tullut nuorten yhteiskuntatakuu eli nuorisotakuu painottaa toisen asteen koulutuksen tärkeyttä. Nuorisotakuuseensisäänkirjoitettu koulutustakuu pitää sisällään lupauksen siitä, että "jokaiselle peruskoulun päättäneelle taataan koulutuspaikka lukiossa, ammatillisissa oppilaitoksissa, oppisopimuksessa, työpajassa, kuntoutuksessa tai muulla tavoin. Koulutustakuu toteutetaan luomalla jokaiselle peruskoulun päättävälle tosiasialliset mahdollisuudet siirtyä välittömästi jatkokoulutukseen." Nuorisotakuussakorostetaan sitä, kuinka ensiarvoisen tärkeää on siirtyä mahdollisimman nopeasti perusasteen päätyttyä jatkokoulutukseen. Kavereiden imussa … Tavoite on kaunis (joskin koulutuspaikka kuntoutuksessa tai työpajalla kuulostaa jokseenkin oudolta), mutta logiikka taustalla ontuu. Neljäsosa toisen asteen koulutuksessa keskeyttää aloittamansa opinnot joko kokonaan tai alaa vaihtaakseen. Keskeyttämisen syitä vertailtaessa painottuu nuoremmalla ikäryhmällä (15-18-vuotiaat) selvästi enemmän koulutusvalinnan epäonnistuminen. Keskeyttämiseen vaikuttavat myös nuorten omat kokemukset pakkoyhteishausta ja sen seurauksena tehdyt väärät valinnat, opiskeluun liittyvät epärealistiset odotukset ja näistä seuraavat motivaatio-ongelmat. Ihatsun ja Koskelan (2001) tutkimuksen mukaan pakkovalintojen seurauksena sitoutuminen opintoihin on heikkoa ja keskeyttämiset lisääntyvät. Peruskoulun päättövaiheessa valintoja tekevä nuori suuntaa helposti kavereiden imussa alalle, jonne muutkin hakeutuvat, vaikkei ala olisi ehkä itselle kaikkein sopivin. Nuorella ei välttämättä ole muodostunut riittävää näkemystä omista kyvyistään, taidoistaan ja ammattisuuntautumisestaan, tutkimuksessa todetaan. Ohjausta valintoihin Toisen asteen koulutuksen aloittavista lähes kolmanneksella on takanaan ainakin yksi vähintään toisen asteen tutkinto. Vielä useammalla on takanaan ainakin yksi keskeytynyt toisen asteen koulutus. Nuoren kannalta alan vaihtamisen jouheva mahdollisuus on mainio, mutta yhteiskunnan rahoissa tuplakouluttautuminen ja kesken jääneet opinnot kyllä tuntuvat. Nyt koulutustakuun myötä oppilaaksi ottamisen kriteereitä muutetaan siten, että juuri peruskoulun päättäneillä on etuajo-oikeus opintopaikkoihin. Tämä tekee alanvaihdon aiempaa vaikeammaksi. Nuoren olisi siis syytä osua koulutusvalinnassaan ensiyrittämällä napakymppiin! Ilman riittävää ohjausta tämä tuskin on mahdollista. Lehtori Marko Varjos kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastossa napakasti siitä, kuinka ammatillisesta peruskoulutuksesta ollaan nyt tekemässä enenevässä määrin vain ensimmäinen opiskelupaikka, nuorten päivähoitopaikka vailla ammatillisia tavoitteita. Varjos jatkaa, ettei tulevaisuuden miettiminen vasta ammattiopinnoissa ole tavoiteltava tila. Näin on kuitenkin käynyt, eikä suunta ole oikea. Tutkimuksen mukaan vain kymmenen prosenttia ammatilliseen koulutukseen hakeutuneista uskoo opiskelevansa oikealla alalla. Suurimpana syynä nuorten kokemaan uravalinnan epävarmuuteen Salmela-Aro pitää peruskoulun riittämätöntä oppilaanohjausta. Riittämättömän ohjauksen seurauksena nuori ei saa kriittisessä vaiheessa tarpeeksi tietoa eri aloista eikä tukea koulutusalan valintaan. Kaksi vuosiviikkotuntia ohjausaikaa Nuorten yhteiskuntatakuussamainitaan peruskoulun ohjauksen riittävyyden olleen menneinä vuosina esillä useissa valtakunnallisissa työryhmissä. Merkittäviä muutoksia ei kuitenkaan olla saatu aikaan pohdinnoista huolimatta. Uudessa, 2016 voimaan tulevassa perusopetuksen tuntijaossa oppilaanohjauksen vuosiviikkotuntien määrä on yhä se samat kaksi, kuten aiemminkin. Oppilaanohjauksen tavoitteissa mainitaan seuraavaa: "Oppilaalle tulee järjestää henkilökohtaista ohjausta, jolloin oppilaalla on mahdollisuus keskustella opintoihinsa, koulutus- ja ammatinvalintoihinsa sekä elämäntilanteeseensa liittyvistä kysymyksistä. Oppilaalle tulee järjestää pienryhmäohjausta, jonka aikana hän oppii ryhmässä käsittelemään kaikille yhteisiä tai kunkin ryhmään osallistuvan opiskelijan henkilökohtaisia, muiden oppilaiden kanssa jaettavissa olevia ohjauksellisia kysymyksiä. Perusopetuksen päättövaiheessa oppilasta tulee ohjata ja tukea jatko-opiskeluvalinnoissa sekä ohjata käyttämään opetus- ja työhallinnon sekä muita yhteiskunnan tarjoamia ohjaus-, neuvonta- ja tietopalveluita." Kuinkahan mahtavat tavoitteet toteutua kahden vuosiviikkotunnin puitteissa. Aihetta kommentoineet Vamos Starttityöpajan nuoret kokevat, etteivät he ole peruskoulun jälkeen vielä valmiita päättämään omista koulutusvalinnoistaan eivätkä ammattihaaveet ole vielä muotoutuneet kovinkaan selkeiksi. He kokevat, että yhteiskunta odottaa heiltä tuottavuutta, ja mielellään mahdollisimman pian heti peruskoulun jälkeen. Nuoret ahdistuvat erilaisten mahdollisuuksien valinnanpaljouden edessä eivätkä koe olleensa niin nuorina valmiita tietämään, mitä haluavat tulevaisuudelta. Suuri osa ei tiedä vieläkään, vaikka peruskoulusta on jo useampi vuosi. Miten tehdä valintoja? Yksi nuorista kiteytti niin hyvin valinnanvaikeuksien ytimen, että haluan siteerata hänen kommenttiaan kokonaisuudessaan: "Kun ihmiset kasvavat teineistä nuoriksi aikuisiksi he eivät oikein tiedä, mitä pitäisi tai mitä he haluaisivat tehdä. Jos vaihtoehtoja on vähemmän on valintoja helppo tehdä, mutta jos valinnanvaraa on liikaa, eivät ihmiset valitse mitään. Jos ajattelen vaikka omia mahdollisuuksia, voisin mennä lukioon, ammattikouluun, yliopistoon, ammattikorkeakouluun, oppisopimuskoulutukseen, perustaa oman yrityksen, mennä töihin, voisin jäädä kotiin makaamaan sosiaalituelle, voisin tehdä mitä vain, mutta ei ole mitään, mitä pitää tehdä. Jos olisin syntynyt 100 vuotta sitten ei tarvitsisi tehdä valintoja. Vaikka valinnanvapaus on lisääntynyt, tuki ei ole lisääntynyt samassa suhteessa. Kun peruskoulu, amis tai lukio loppuu, monella on vaikeuksia tietää mihin siitä lähtisi, on tyhjän päällä. Ja se on asia, johon ei paljon koulussa valmisteta. Opo neuvoo kyllä, jos tietää mitä haluaa, mutta sitä ei opeteta, että mistä tietää, mitä haluaa, miten tehdä valintoja." Pohditaan nuorten kanssa ryhmissä! Varjos peräänkuuluttaa kymppiluokkia ja ammattistartteja, joissa tulevaisuuttaan voi miettiä rauhassa. Samaa mieltä ovat myös Starttityöpajan nuoret. He kokevat pakkoyhteishaun turhana pakkona, jos ei vielä tiedä, mitä elämältä haluaa. Usealla on jäänyt toisen asteen koulutus kesken siksi, ettei päässyt sinne minne halusi. Vaihtoehdot olivat usein ei mitään tai pakko mennä. Epäkiinnostavakin koulutus aloitettiin, sillä se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin ei mitään. Nuoret kokevat, ettei yhteiskunnan pitäisi painostaa ihmisiä hakemaan johonkin vain siksi, että pitää hakea. He toivovat enemmän sellaisia vaihtoehtoja, joissa voisi miettiä pitkällä aikavälillä tulevaisuuttaan, enemmän kymppiluokkia, ammattistartteja, valmentavaa koulutusta ja ihan uusiakin toimintamuotoja. He haluavat pohtia tulevaisuuttaan ryhmässä yhdessä muiden kanssa. Ihminen pystyy yhdessä muiden kanssa ja muiden kautta löytämään itsensä ja vastaukset ongelmiinsa. Kuten yksi nuori totesi, tällaisia asioita ei voi parhaiten ratkaista antamalla ihmiselle pieni lehtinen, jossa lukee, miten ongelmat ratkaistaan. Nuoret ideoivat ryhmämuotoista kolmas sektori meets koulu -tyyppistä toimintaa, jossa voisi tulevaisuuden miettimisen ohella myös opiskella. Myös yläasteelle ideoitiin opotuntien pohjalta kursseja, joissa pienryhmissä voisi pitkällä aikavälillä pitkin yläastetta miettiä tulevaisuutta yhdessä samojen ihmisten kanssa. Ideat siitä, mitä haluaa tehdä olisivat hautumassa pidemmän aikaa, eikä tulevaisuuttaan alkaisi miettiä vasta ysiluokalla. Silloin on jo kiire. Mielekästä toimintaa Toisen asteen koulutuksen pakkoyhteishaun sijaan yhteiskunnan tulisi kannustaa nuoria hakeutumaan valmentaviin ja ohjaaviin koulutuksiin, työpajoihin tai muuhun toimintaan, jossa tulevaisuuttaan voi rakentaa kaikessa rauhassa. Starttityöpajan nuorten mielestä pitäisi olla enemmän kannustusta pitää välivuosi. He kokevat, että välivuosi ja muut vaihtoehdot nähdään liian usein epäonnistumisena, vaikka olisi hyvä, että voisi käyttää koko vuoden siihen, että tutustuisi eri oppilaitoksiin ja työpaikkoihin. Sen lisäksi, että suurin osa nuorista ei ole kypsiä päättämään sitä, mitä he haluavat tehdä kymmenen vuoden kuluttua, osa heistä kaipaa tukea ammatinvalinnan lisäksi myös muuhun arjen ja elämänhallintaan sekä minäkuvan ja identiteetin selkiyttämiseen. Paitsi ohjausta ja neuvontaa tulisi lisätä nuorten mahdollisuuksia mielekkääseen toimintaan, jossa omaa minuuttaan ja tulevaisuuttaan saa vielä rakentaa kaikessa rauhassa ilman paineita siitä, että elämän suuria päätöksiä täytyisi tehdä itse vielä keskeneräisenä. "On vaikea lähteä juoksemaan, jos ei tiedä, mihin suuntaan pitäisi juosta. Sanotaan vaan että tee, muttei anneta mitään ohjeita." Eeva Piha, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa alla olevista linkeistä Nuorten yhteiskuntatakuu Vamos Starttityöpaja Ihatsu-Koskela: Perusopetuksen opetussuunnitelma Opintojen keskeyttäminen
Olisiko asuinaluedemokratiasta apua köyhyysongelmiin?
Köyhyys on ilmiö, johon ei tunnu löytyvän ratkaisua. Köyhyyttä voi määritellä subjektiivisesti tai objektiivisesti. Länsimaissa asuva ihminen voi pitää itseään köyhänä, vaikka hänellä on kymmenkertaisesti rahaa verrattuna Afrikan slummissa asuvaan ihmiseen. Suomessa asuvan ihmisen köyhyyttä voidaan kuvata suhteelliseksi, kun puolestaan afrikkalaisen köyhyys on luonteeltaan absoluuttista. Monen mielestä voi olla moraalitonta tai itsekästä puhua länsimaisten ihmisten köyhyydestä, kun maapallolla on paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään – ei ruokaa, ei vaatteita, eikä asuntoa. Silti suhteellinen köyhyys on yhtä todellista sille, joka sitä kokee. Köyhyys ei ole laiskuudesta kiinni Stephen C. Smith kertoo kirjassaan Ending Global Poverty – A Guide to what works millaisia köyhyysloukut nyky-maailmassa ovat. Hänen mukaansa syyt köyhyyteen ovat pääosin rakenteellisia, eikä yksilö siksi pysty yksin niitä selättämään. Köyhät tarvitsevat siis yhteisöllistä tukea ja yhteiskunnallisia rakenteita jättääkseen köyhyysloukut taakseen. Smithin mukaan köyhyys on mahdollista selättää. Hänen mielestään siihen tarvitaan kahdeksan ”avainta”. Niistä mikään ei yksin riitä, mutta niitä yhdessä käyttämällä köyhyys voitaisiin yhden sukupolven kuluessa poistamaan maapallolta. Nämä avaimet ovat: 1. Aikuisten terveydestä ja ravinnon saannista huolehtiminen (mistä seuraa se, että he jaksavat tehdä töitä ja lasten ei tarvitse työskennellä, vaan lapset voivat kasvattaa osaamistaan) 2. Peruskoulutus (seurauksena riippumattomuus ja pääoman kasvu) 3. Luotto ja vakuutus työtä tekeville 4. Pääsy toimiville markkinoille ja mahdollisuudet hankkia varallisuutta 5. Pääsy teknologian hyödyille (tuotantoa voidaan tehostaa) 6. Pysyvä ja vakaa ympäristö (kestävän kehityksen varmistaminen) 7. Yksilön henkilökohtainen voimaantuminen (ja vapautuminen hyväksikäytöstä) 8. Yhteisön voimaantuminen tai valtaistuminen (tehokas osallisuus maailmassa myös laajemmin). Suomalainen köyhyys Onko suomalainen köyhyys samanlaista kuin Smithin kuvaukset globaalista köyhyydestä? Voiko näitä edes verrata? Suomessa käydään tällä hetkellä kiivastakin keskustelua siitä, pitäisikö kaikille ihmisille turvata perustulo. Osa perustulon vastustajista näkee, että perustulon käyttöönotto heikentäisi ihmisten halua työntekoon ja yhteiskunnan verovaroilla ”siipeily” lisääntyisi entisestään. Perustulon puolustajat toivovat perustulon olevan vastaus toimeentulotuilla elävien ihmisten köyhyyteen. Ottamatta kantaa perustuloon sen enempää, haluaisin nostaa näkyville köyhyyden monimutkaisen ongelmavyyhden. Köyhyys on rahattomuutta, mutta se on paljon muutakin: osattomuutta ja syrjäytyneisyyttä yhteiskunnan palveluista ja toiminnoista, terveyseroja ja tietämättömyyttä. Pelkkä rahan lisääminen yksilöille ei ratkaise köyhyysongelmaa. Smith puhuu kirjassaan asioista ja ilmiöistä, jotka ovat yleisiä absoluuttisen köyhyyden alueilla. Eroosiota, sotia, kielitaidottomuutta tai lasten työssäkäyntiä ei Suomessa onneksi esiinny. Kuitenkin aikuisten terveys ja ravinnonsaanti sekä yksilöiden ja yhteisöjen voimaantuminen ovat ilmiöitä, joihin voisi suomalaisessa yhteiskunnassa enemmän kiinnittää huomiota. Hyvin tyypillistä on, että rahattomuus johtaa ruokavalioon, joka ei ole terveellinen. Terveyteen kuuluu myös mielen hyvinvointi. Köyhän ruokavalioon saattaa kuulua päihteiden liikakäyttöä, jolla haetaan sisältöä arkeen ja sosiaalista hyväksyntää. Sairastavuus lisääntyy, mutta lääkäreihin tai lääkkeisiin ei ole varaa. Entä sitten voimaantuminen? Ihmisen on tärkeä kokea osallisuutta ja arvokkuutta omana itsenään, omassa yhteisössään. Toimettomuus ja neljän seinän sisälle jämähtäminen eivät edistä kenenkään hyvinvointia vaan pikemminkin pahentavat syrjäytyneisyyttä ja kynnys lähteä toimintaan tai työhön kasvaa. Riski päihteiden käyttöön puolestaan lisääntyy. Kun ihminen kokee voimattomuutta, tunnetta, ettei hän pysty vaikuttamaan elämäänsä, hän ei jaksa yrittää sinnitellä köyhyyttä vastaan. Smith sanoo kirjassaan, että ”Poverty and powerlessness are two sides of the same coin.” (Köyhyys ja voimattomuus ovat saman kolikon kaksi puolta.) Mitä tehdä? “Empowering the poor also frees them to innovate, to envision new possibilities, to become more productive, to find new ways to solve problems, and to form productive, cooperative relationships with others to achieve shared goals” (Smith 2005, 43). Voisiko vastauksena olla alueyhteisötyö – yhteisöjen innostaminen ja voimauttaminen? Helsingissä on käynnissä Demokratia-hanke, jonka tarkoituksena on parantaa kaupunginosien viihtyvyyttä ja asukkaiden osallisuutta. Sen tavoitteena on edistää kaupunkilaisten vaikuttamismahdollisuuksia. Esimerkiksi Helsingin Malminkartanossa viihtyvyyttä pyritään parantamaan kohentamalla alueen siisteyttä ja turvallisuutta. Kuitenkin jotain tuntuu puuttuvan. Tai itse asiassa paljonkin. Ensinnäkin tiedotus. Kuinka moni on kuullut näistä demokratia-hankkeista, joita on kymmenen ympäri Helsinkiä? Ei ilmeisesti monikaan, sillä hankkeen nettisivuille on tähän mennessä tullut neljä kommenttia. Ja toiseksi: Kaikkien osallisuus. Miten saadaan mukaan kaikki alueen ihmiset – ei vain niitä, jotka muutenkin osallistuvat kaikkeen toimintaan? Kuka kysyisi torin laidalla aamusta iltaan istuvalta miesporukalta, miten he haluaisivat osallistua alueensa kehittämiseen? Kuka soittaisi ovikelloa ja ottaisi alueen kehittämiseen mukaan myös vanhukset, jotka eivät enää uskalla poistua asunnostaan, koska pelkäävät kaatumista? Entä lapset päiväkodissa ja nuoret kouluissa? Entä ne, jotka eivät puhu kunnolla suomea tai eivät osaa käyttää tietokonetta? Miten heitä kuullaan, osallistetaan ja voimautetaan? Aluetta, osallisuutta ja ihmisten vaikutusmahdollisuuksia ei voi kehittää niin, että huono-osaisimmat tai heikommassa asemassa olevat jätetään toiminnan ulkopuolelle. Se vain entisestään polarisoi alueen ihmisten hyvinvointi- ja tyytyväisyyseroja. Sosionomina näkisin tällaisissa hankkeissa todella paljon potentiaalia myös köyhyyden selättämiseksi. Siksi onkin todella harmillista, jos tällaiset mahdollisuudet jäävät käyttämättä tai jos toiminta vain pahentaa syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten ulkopuolisuuden kokemusta. Satu Kinnunen, sosionomi ylempi amk-opiskelija Lisätietoa Helsingin Demokratia-hanke Smith, Stephen C. 2005: Ending global poverty. A guide to what works. Palgrave Macmillan, England.
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto