Avainsana: Opinnäytetyöt
Asiakaslähtöisyys on yhteistyötä
Hyvinkäällä 2015 toteutetussa toimintatutkimuksellisessa opinnäytetyössä selvitettiin miten asiakaslähtöisyys näkyy, miten asiakaslähtöisyyttä voidaan kehittää sekä mitä hyötyä asiakaslähtöisyyden kehittämisestä on. Opinnäytetyön tulosten mukaan asiakaslähtöisyys on vuorovaikutteista yhteistyötä, joka palvelee asiakkaiden, työntekijöiden ja organisaatioiden etua. Opinnäytetyön tulosten mukaan asiakaslähtöisyyttä ja sen kehittämistä voidaan kuvata neljällä asiakaslähtöisyyden kehittämisen elementillä. Asiakaslähtöisyyden kehittämisen elementtejä ovat: tiedon jakaminen, yhdessä tekeminen, yhteinen keskustelu ja asiakaslähtöinen asenne. Tulosten mukaan asiakaslähtöinen työskentely on verkostomaista työskentelyä, jossa kaikki asianosalliset tekevät yhteistyötä keskenään. Asiakaslähtöiseen yhteistyöhön voivat osallistua niin työntekijät ja organisaatiot kuin asiakkaat ja läheisetkin. Vuorovaikutus yhteistyössä on horisontaalista, vertikaalista ja ennen kaikkea dialogista. Pyörää ei keksitty uudelleen Opinnäytetyön tulokset ovat yhteneviä sosiaalipalveluita ja asiakaslähtöisyyttä käsittelevien tutkimusten ja selvitysten kanssa. Asiakaslähtöisyyden toteutuminen vaatii tietoa, keskustelua ja tekoja työntekijöiden, asiakkaiden ja organisaatioiden arjessa. Asiakaslähtöinen toiminta ja sen kehittäminen ovat viimekädessä melko yksinkertaisia asioita. Monilla muilla aloilla, kuten esimerkiksi remonttibisneksessä, asiakaslähtöisyys on viety sosiaalialaa pidemmälle käytännön työhön. Asiakaslähtöisyys remonttibisneksessä tarkoittaa, että kylpyhuoneremontin tekee alusta loppuun yksi palveluntuottaja. Asiakas ei hanki putkimiestä, laatoittajaa ja sähkömiestä erikseen, vaan ne koordinoidaan yhden palveluntuottajan kautta. Samankaltaista kehitystä peräänkuulutetaan myös sosiaalipalveluita koskevissa tutkimuksissa ja opinnäytetyön tuloksissa. Vaikka asiakaslähtöisyys alkaa olla ideologisella tasolla arkipäivää sosiaalialan keskustelussa, vaatii sen toteutuminen arjen työssä vielä ponnisteluja. Asiakaslähtöisyys vaatii työntekijöiden ja asiakkaiden välistä tiedon jakoa, yhteistä keskustelua, yhdessä tekemistä ja halua tehdä yhteistyötä. Sosiaalipalveluissakin tulisi lisätä yhteistyötä asiakkaiden elämänremonteissa, jolloin asiakkailla ja työntekijöillä olisi yhteinen käsitys remontin tavoitteista ja yhteistyötä tulosten aikaansaamiseksi. Motiivina on kaikkien etu Opinnäytetyön tulosten mukaan asiakaslähtöinen toiminta on asiakkaiden, työntekijöiden ja organisaatioiden edun mukaista. Asiakkaiden näkökulmasta asiakaslähtöisesti toimivat palvelut kohtaavat asiakkaan kokonaisuutena, jolloin asiakkaan ei tarvitse etsiä useita tarvitsemiaan palveluita, vaan palvelut organisoituvat asiakkaan tarpeiden ympärille. Asiakas saa myös itse vaikuttaa siihen, mitä palveluita hän käyttää, jolloin palvelut vastaavat paremmin asiakkaan tarpeita. Lisäksi tieto asiakkaan palvelutarpeista ja toiveista liikkuu työntekijöiden välillä, mikä vähentää asiakkaan tarvetta asioida useissa palveluissa. Työntekijöille asiakaslähtöisyys näyttäytyy yhteistyönä. Yhteistyön myötä työtä voidaan jakaa, päällekkäisyyksiä vähentää ja ammattitaitoa lisätä toisilta oppimisen kautta. Yhteistyö toisten työntekijöiden ja asiakkaiden kanssa mahdollistaa tehokkaan työskentelyn, jossa työn tehokkuus perustuu verkostomaisen työskentelyn hyödyntämiseen. Organisaatioille asiakaslähtöisyys tarkoittaa toiminnan tehostumista ja kehittymistä. Rajallisten resurssien vallitessa ja palvelutarpeiden kasvaessa vastauksia kasvaviin palvelutarpeisiin tulee hakea erilaisista työn tekemisen tavoista. Vuorovaikutus ja yhteistyö kaikkien asianomaisten välillä takaavat parhaimman lopputuloksen sekä edullisimman hintalapun niin asiakkaalle kuin yhteiskunnallekin. On kaikkien etu, että niin sosiaalialan työ kuin kylpyhuoneremontitkin tehdään asiakkaiden toiveiden mukaisesti, korkealla ammattitaidolla ja yhteistyössä ammattilaisten kesken. Lisäksi se on melko yksinkertaista ja suhteellisen helposti toteutettavissa. Asiakaslähtöinen toiminta ja sen kehittäminen vaativat tiedon jakamista, yhteistä keskustelua, yhdessä tekemistä ja oikeanlaista asennetta. Katja Rastas, sosionomi ylempi AMK Artikkeli perustuu Katja Rastaan ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyöhön, joka on valmistunut Ammattikorkeakoulu Metropoliassa syksyllä 2015. Linkki opinnäytetyöhön Theseus-tietokannassa: http://www.urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2015120319128
Sovittelija oppii sovittelemalla
Rikos- ja riita-asioiden sovittelijan on osattava monenlaisia asioita. Asiakkaiden kohtaamisen, työparityöskentelyn, sovittelutietämyksen ja sovittelutapaamisen fasilitoinnin lisäksi sovittelijan on oltava persoonallisilta ominaisuuksiltaan sopiva. Kaikissa näissä voi kehittyä vain tekemällä käytännön sovittelutyötä. Lainsäädäntö asettaa vaatimuksia Lainsäädännön vaatimuksissa sovittelijan osaamiselle korostuvat ihmissuhde- ja vuorovaikutustaidot. Sovittelijan on osattava olla puolueeton, luotettava ja oikeudenmukainen, kunnioittaa kaikkia osapuolia ja luoda dialogille turvallista ilmapiiriä. Samalla sovittelijan on oltava tehokas ja asiantunteva, herkkä osapuolten haavoittuvuudelle ja auttaa osapuolia tarvittaessa löytämään jatko- ja tukipalveluita. Lainsäädännössä jopa korostuvat enemmän sovittelijan persoonalliset vahvuudet ja valmiudet kuin puhdas teoriaosaaminen, joka voidaan hankkia koulutuksella. Niinpä jo sovittelijan rekrytoinnissa olisi kiinnitettävä erityistä huomiota tehtävään soveltuvien henkilöiden valitsemiseen. Sovittelija ei kuitenkaan saa olla ”tietäjä”, asian ratkaisija, vaan hänen tulee pysyä roolissaan osapuolten kohtaamisen tilanneherkkänä mahdollistajana. Tilanneherkkyyttä lisää se, ettei sovittelija ole tietävinään kaikkea eikä etukäteen määrittele, miten asian pitää edetä. Konfliktin omistajuuden pitää säilyä osapuolilla. Sovitteluun osallistuvat ovat kaikki – sekä osapuolet että sovittelijat – vapaaehtoisesti paikalla. Vapaaehtoisuus tuo sovittelijan tehtävään aivan erityisen vivahteen ja ulottuvuuden. Ei mikään helppo tai vähäinen yhtälö! Sovittelijat toivovat kokemuksia Sovittelijat itse kaipaavat riittävästi soviteltavia tapauksia – osaaminen kehittyy kokemusten myötä. Motivaatio sovittelutyön tekemiseen kannustaa etsimään uusia tapoja, uutta tietoa ja hyödyntämään kaikkea olemassa olevaa osaamista. Yhteistyö toisten sovittelijoiden ja sovittelutoimiston kanssa vahvistaa sekä sisäistä motivaatiota että omaa roolia osana sovittelijayhteisöä ja merkittävää kansalaistoimintaa. Sovittelijan osaamisen kehittyminen on lisäksi paljolti kiinni sovittelijan omasta halusta ja omista valmiuksista oppia ja kehittyä. Kaikkea ei voida kouluttaa. Osa tiedosta siirtyy hiljaisena tietona, ja suuri merkitys on myös sovittelijan muulla työ- ja elämänkokemuksella. Yhteisö opettaa tapoja ja taitoja Hyväksi sovittelijaksi kehittymisessä oleellista on sovittelun sosiaalinen konteksti, jossa oppimisen lähtökohtana on yhteinen, jaettu tietämys. Oppimisessa merkityksellistä on yhteisiin tavoitteisiin sitoutuminen ja ryhmän yhteinen tiedon prosessointi. Sovittelijayhteisöön liittyessään sovittelija liittyy myös sovittelupalvelun ja vapaaehtoistyön arvoihin ja periaatteisiin. Tieto ei ole yksittäisillä sovittelijoilla tai sovittelunohjaajilla, vaan kaikkien välisissä diskursseissa, verkostoissa ja sosiaalisissa suhteissa, ja sitä luodaan koko ajan uudelleen. Sovittelijoiden keskinäinen tuttuus ja luottamus helpottavat asioiden käsittelemistä ja tiedon jakamista. Sovittelijat ovat itse osallisia yhteisönsä oppimisessa, tiedon tuottamisessa ja kehittämisessä. Tämän artikkelin pohjana olevan opinnäytteen tulosten valossa näyttäisi siltä, että erityisesti oppiminen tekemällä käytännön sovittelutyötä on sekä lainsäädännön osaamisvaatimusten että sovittelijoiden omien toiveiden kannalta paras tapa oppia. Tekemällä sovittelutyötä kehittyvät kaikkien osaamisalueiden taidot. Sovittelijan oppimista on siis tarkasteltava erityisesti sosiaalisen oppimisen mallilla eli ajatellen sovittelijaa yhteisönsä osana; osana sovittelutoimintaa, sovittelijayhteisöä ja kaikkea siihen liittyvää. Yhteisö opettaa sovittelijaa. Restoratiivisuutta ajatellen sovittelija liittyy sovittelutoiminnan kautta myös laajempaan, ihmisten väliseen ja aatteelliseen yhteyteen. Sovittelijan ymmärrettävä dialogisuudesta ja restoratiivisuudesta Dialogisuus on restoratiivisuuden ydin ja onnistuneen sovittelun ehdoton edellytys. Kaikki nämä kolme elementtiä edellyttävät ja vahvistavat toisiaan. Ilman ymmärrystä dialogisuudesta ja restoratiivisuudesta sovittelija ei voi auttaa tapauksen osapuolia. Tässäkin voi sovittelemalla kehittyä. Koska dialogisuus ja restoratiivisuus ovat niin oleellisia sovittelussa, on niihin liittyvää koulutusta painotettava ja teemoja pidettävä yllä kaikessa sovittelutoiminnassa. Dialogisuus on toki tärkeää kaikilla toiminnan tasoilla, kaikkien toimijoiden välillä, aina ja kaikkialla; sovittelutoimistossa työyhteisönä ja vapaaehtoisten sekä asiakkaiden kanssa, sovittelutoimistojen välillä, eri toimijoiden ja keskushallinnon välillä, sovittelutoimistojen moninaisissa verkostoissa, kaikessa kanssakäymisessä kaikkien kanssa – myös yksityiselämässä. Sovittelija voi edistää sovittelun dialogisuutta ja restoratiivisuutta kysymällä sopivia kysymyksiä. Kysymistä voi etukäteen harjoitella. Mutta, kun sovittelija on avoin ja kiinnostunut ja pysähtyy kuuntelemaan, kysymykset tulevat luonnostaan. On osattava olla hiljaa, jotta voisi kuulla. Vapaaehtoissovittelija kehittyy sovittelemalla ja kouluttautumalla Vapaaehtoissovittelija on tapauksen osapuolille vertainen, kanssaihmettelijä ja kohtaamisen mahdollistaja. Onhan sovittelun ”juttu” ihmisten kohtaamisessa ja kuulluksi tulemisessa. Vapaaehtoistyö ei korvaa ammattilaisten tekemää työtä. Silti lakisääteisen tehtävän toteuttaminen kansalaisten vapaaehtoistyönä tekee sovittelupalvelusta hyvin erityisen. Sovittelutyön tekeminen tarjoaa vapaaehtoiselle loistavan tilaisuuden itsensä kehittämiseen ja yhteisölliseen kansalaistoimintaan. Tämä artikkeli perustuu opinnäytetyöhöni Rikos- ja riita-asioiden sovittelijoiden peruskoulutus, jossa tutkittiin minkälaisia osaamisvaatimuksia lainsäädäntö asettaa sovittelutyölle, ja minkälaisia sovittelijoiden kuvaamia osaamistarpeita on käytännön sovittelutyössä. Tulosten valossa on tuotettu uudistettu sovittelijoiden peruskoulutuksen opetussuunnitelma. Kirjoittaja työskentelee sovittelutoimistossa, sovittelee virkansa puolesta, ja on elänyt todeksi tämän artikkelin asiat. Tiina Snellman, sovittelun esimies vs., Vantaan sovittelutoimisto, sosionomi ylempi AMK, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lisätietoja Snellman, Tiina 2015. Rikos- ja riita-asioiden sovittelijoiden peruskoulutus. Opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Sosionomi ylempi AMK –koulutusohjelma. Flinck, Aune 2013. Rakennamme sovintoa. Opas rikosten ja riitojen sovitteluun. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, THL. Wenger, Etienne 2009. A social theory of learning. Teoksessa Illeris Knud 2009. Contemporary theories of learning. Learning theorists…in their own words. London and New York: Routledge. Zehr, Howard 2015. The Little Book of Restorative Justice, Revised and Updated. New York: Good Books, Skyhorse Publishing, Inc.
Hyvinvointipalveluilla tukea yläkouluikäisten nuorten perheille Kirkkonummella
Suomalaisessa yhteiskunnassa keskustelua herättäneet aiheet, kuten perheiden pahoinvointi, murrosikäisten nuorten kasvun haasteet, nuoruusikäisten huostaanottojen lisääntyminen, nuorten syrjäytyminen, palveluiden vaikuttavuuden lisääminen ennaltaehkäisevillä tukimuodoilla ennemminkin kuin hintavilla korjaavilla palveluilla sekä viranomaisyhteistyön haasteet loivat taustaa Kirkkonummella 2013 käynnistetylle kehittämisyhteistyölle. Kehittämistyön kohdentaminen juuri nuoruusikäisiin ja heidän vanhempiinsa perustui kunnan hyvinvointipalveluiden toimijoiden työstä karttuneisiin kokemuksiin yläkouluikäisten nuorten ja heidän vanhempiensa tuen tarpeista. Kunnan hyvinvointipalveluiden toimijoiden kesken viranomaisyhteistyötä haluttiin lähteä kehittämään yläkouluikäisten nuorten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin edistämiseksi, sillä kyseiselle kohderyhmälle suunnattujen palvelumuotojen katsottiin olevan vähissä. Kehittämistyöhön osallistuneita hyvinvointipalveluiden toimijoita olivat muun muassa nuoriso-ohjaajat kunnasta ja seurakunnasta, vapaa-aikapalveluiden suunnittelija, perheohjaajat, lastensuojelun sosiaalityöntekijät, Nuorten hyvinvointiaseman työntekijät, kouluterveydenhoitajat sekä koulupsykologit ja -kuraattorit. Itse toimin koulukuraattorina Kirkkonummella ja kehittämisyhteistyö liittyi kiinteästi sosionomi (ylempi amk) -opinnäytetyöhöni. Osallisuuden vahvistaminen keinona hyvinvoinnin edistämisessä Kirkkonummen hyvinvointipalveluissa nuorten ja heidän vanhempiensa parissa toimivien työntekijöiden yhteinen näkemys oli, että palveluiden ja toimintamuotojen täytyy toimia aiempaa kohtaavammin ja asiakaslähtöisemmin. Käytännön työn ja asiakkaiden tarpeiden kautta nähtiin hyvinvointiteorioiden kanssa yhtäläisesti, että yksilön hyvinvoinnin on mahdollista lisääntyä osallisuuden kokemusten vahvistumisen myötä. Hyvinvointiteoreetikot Len Doyal ja Ian Gough (1991) ovat muun muassa hyvinvoinnin tarveteoriassaan esittäneet, että ihmisen hyvinvoinnin kehittymisen perimmäisinä kriteereinä ovat ”edellytykset osallistua yhteisön elämänmuotoon” ja ”vuorovaikutus”. Heidän teoriansa mukaan ihmisen hyvinvointi koostuu perustarpeista ja välittävistä tarpeista sekä yhteiskunnallisista edellytyksistä tarpeiden tyydytykselle kulttuurista riippuvilla tavoilla. Kyseisen teorian mukaan tarpeentyydytyksen ollessa optimaalinen, universaalina päämääränä on ihmisen osallistuminen ja vapautuminen. (Kajanoja 2005: 93-98.) Kirkkonummen toimijoiden yhteisellä kehittämistyöllä pyrittiin siis löytämään keinoja kohderyhmän osallisuuden vahvistamiseksi. Osallisuuden vahvistamisena voidaan pitää kaikkea sitä, mikä lisää yksilön kokemuksia yhteenkuuluvuudesta johonkin yhteisöön. Sen elementtejä ovat kuulluksi tuleminen, tasavertaisuus ja luottamus. Yhteisö, johon kuulutaan voi olla laajemmin katsottuna koko yhteiskunta, kunta ja asuinalue tai suppeammin nähtynä perhe, luokka- ja kouluyhteisö. (Rouvinen-Wilenius – Aalto-Kallio – Koskinen-Ollonqvist – Nikula 2011: 50.) Kirkkonummella lähdettiinkin siten liikkeelle ajatuksesta, että osallisuuden vahvistaminen voi olla monenlaista nuorille ja vanhemmille suunnattua toiminnan ja rakenteiden suunnitteluun tähtäävää kehittämistä ja jakaantua Kohosen ja Tialan (2002:5) määritelmän mukaisesti tieto-, suunnittelu-, toiminta- ja päätös -osallisuuden muotoihin, joista esimerkkeinä ovat: erilaiset vanhempaintilaisuudet, internet -sivut ja -kyselyt, palveluohjaukseen panostaminen, toimintojen suunnitteleminen yhdessä kohderyhmän kanssa, vertaisryhmätoiminta, vapaa-ajan vieton ja harrastustoiminnan muodot, oppilaskunnat ja vanhempainyhdistykset osallistuvat päätöksentekoon yhteisistä toimintamuodoista. Uusia asiakaslähtöisiä toimintamuotoja viranomaisyhteistyöhön Toimijoiden kehittämisyhteistyöryhmä nimettiin KINUVA (Kirkkonummen nuoret ja vanhemmat)-verkostoksi, joka ehti opinnäytetyöni työstämisen aikana kokoontua yhteensä 11 kertaa. Kokoontumiset sisälsivät yhteistä keskustelua, pohdintaa ja suunnittelua, joilla pyrittiin luomaan uusia ja erilaisia nuorille ja heidän vanhemmilleen suunnattuja toimintamuotoja. Kyseiset kokoontumiset olivat myös tiedonjakamisen foorumeita, joissa hyvinvointipalveluiden toimijoilla oli mahdollista tiedottaa toisilleen kohderyhmän kannalta tärkeistä tapahtumista ja toiminnoista kunnan sisällä. Palveluohjausta haluttiin KINUVA-verkostossa kattavamminkin kehittää. Tähän pyrittiin hyvinvointipalveluiden yhteisen vuosikello -työvälineen suunnittelemisella. Vuosikelloon kukin toimijataho merkitsisi tilaisuuksia, tapahtumia ja toimintoja, joita kunnassa yläkouluikäisille ja heidän vanhemmilleen olisi tarjolla ja joiden olisi palveluohjauksellisessa mielessä hyödyllistä olla muidenkin toimijoiden tiedossa. Kyseisen työvälineen kehittäminen on yhä kesken, sillä sen teknisessä toteutuksessa tuli esiin haasteita, joiden johdosta vuosikello ei olisi ollut sähköisesti kaikkien toimijoiden käytettävissä. KINUVA-verkoston toimijoiden keskuudessa nimenomaan vanhempien vaikutus nuorten elämään tiedostettiin ja tämän vuoksi verkoston yhteistyöllä erityisesti nuorten ja vanhempien vuorovaikutuksen toimimiseen haluttiin varhaisella tuella panostaa. Koettiin, että kuulluksi tuleminen on tärkeää osallisuuden vahvistumisen kokemusten kannalta, ja juuri näin ollen perheiden vuorovaikutukseen on hyvä yrittää vaikuttaa. Tähän perustuen yhteiseen kehittämistyöhön sisältyivät myös kaksi nuorten vanhemmille suunnattua vuorovaikutuksellista tilaisuutta. ”Vanhempainryhmäytys” järjestettiin kunnan yhden yläkoulun 7. luokkalaisten vanhemmille marraskuussa 2013. Lokakuussa 2014 järjestettiin yhteistyössä EHYT Ry:n kanssa ”Lauantaifoorumi” kaikille Kirkkonummen alueen yläkoululaisten vanhemmille. Eri toimialojen työntekijät yhdistivät voimansa ja toteuttivat kyseiset tilaisuudet yhteistyöllä, vaikka kaikki eivät lähtökohtaisesti perustyössään toimikaan yläkouluikäisten nuorten vanhempien parissa. Kokemukset tilaisuuksista olivat positiivisia ja niissä havaittiin, että vanhemmat kaipaavat vertaiskeskusteluja sekä lisää tietoa murrosikään liittyvästä elämänvaiheesta. Yhteistoiminta vaatii aikaa. Yläkouluikäisten vanhemmille tukea kasvatustyöhön. Yhteisen kehittämisen prosessi eteni hitaasti. Monia alkuvaiheessa suunniteltuja toimintoja jouduttiin lykkäämään eteenpäin ja monia ei ole vielä saatu toteutettua. Tämä liittyi mitä ilmeisimmin siihen, että eri toimijoiden oli päästävä ”samalle kartalle” eli saatava yhteinen ymmärrys kehittämistyön etenemiseksi. Oli keskusteltava kunkin toimijan ja eri hallinnonaloilla työskentelevien näkemyksistä osallisuuteen, osallisuuden vahvistamiseen tähtäävästä toiminnasta ja kohderyhmän tarpeista. Tästä esimerkkinä seuraavat KINUVA -kokoontumisissa yhteisen keskustelun pohjalta muodostetut näkemykset nuorten tuen tarpeista: - Keskustelukumppanuuden tärkeys: nuoren lähellä olevan yhdenkin aikuisen merkitys on tärkeä myös tulevia ihmissuhteita silmällä pitäen. - Perheen sisäisen vuorovaikutuksen toimivuus ja siihen vaikuttaminen: vanhemmille puhumiseen motivoiminen, vaikka työntekijän tuella. - Nuoret tarvitsisivat harrastuksia, jotka eivät maksa liikaa: harrastukset synnyttävät yhteisöjä, joihin voi kuulua. - Nuoret voisivat hyötyä myös toiminnasta, joka tapahtuu pienemmissä ryhmissä: tällaisissa ryhmissä sosiaalisia taitoja voi turvallisesti harjoitella. KINUVA -yhteiskehittäminen opetti paljon toisten toimijoiden ja eri hallinnonaloilla toimivien työskentelystä. Tapahtui Engeströmin (2004: 13) määrittelemää ekspansiivista oppimista ja kohteen laajenemista. Eri toimijat ryhtyivät näkemään työtehtävänsä laajemmin, raja-aitoja ylitettiin ja asioita ryhdyttiin tekemään uudella tavalla. KINUVA-verkoston kokoontumiset mahdollistivat eri toimialoilla työskentelevien tiiviimmän yhteistyön, joka on ollut hyvin hyödyllistä ja ennakoivaa, kun otetaan huomioon 1.8.2014 voimaan tullut uusi Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013) ja 1.4.2015 voimaan astunut uusi Sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Molemmat lait tähtäävät aiempaa enemmän ennaltaehkäisevyyteen ja hallintokuntarajat ylittävään yhteistyöhön hyvinvointipalveluissa. Edellisessä luvussa kuvattujen vanhempaintilaisuuksien järjestämisen avulla opittiin tekemään uudenlaista yhteistyötä. Niiden myötä ymmärrettiin, että yläkouluikäisten nuorten vanhemmat tarvitsisivat paljon lisää tukea kasvatustyöhönsä. Vanhemmat tarvitsevat mahdollisuuksia vertaiskeskusteluihin ja palveluita, joissa voidaan työskennellä perheterapeuttisella työotteella. Tämänlaisia palveluita ei monissa kunnissa ole tarpeeksi tarjolla. Mikäli hyvinvointipalveluiden varhainen tuki tämän osa-alueen kannalta olisi kattavaa, olisi mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuisi nuoruusikäisten huostaanottoluvuille ja nuorten syrjäytymiskehitykselle tulevaisuudessa. Tähän kohtaan panostaminen kunnissa olisi investointi, joka kääntäisi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden painopistettä korjaavista palveluista varhaisen tuen palveluiden suuntaan eli säästäisi kustannuksia. Katariina Mäki-Kokkila, sosionomi (ylempi AMK) Artikkeli perustuu sosionomi ylempi AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön 2015, Metropolia ammattikorkeakoulu. Lähteet Engeström, Yrjö. 2004. Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä. Tampere: Vastapaino. Kajanoja, Jouko 2005. Hyvinvointi ja hyvinvointivaltio – Len Doyalin ja Ian Goughin hyvinvointiteoria. Teoksessa: Saari, Juho (toim.) 2010. Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa. Helsinki: Gaudeamus. Koskinen-Ollonqvist, Pirjo - Rouvinen-Wilenius, Päivi - Aalto-kallio, Mervi 2009. Osallisuus terveystekijänä. Promo 60: 5/2009, Terveyden edistämisen lehti. 30-31. Verkko-julkaisu. Kohonen, Kirsi & Tiala, Toni (toim.) 2002. Kuntalaiset ja hyvä osallisuus. Lupaavia käytäntöjä kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien edistämiseksi. Sisä-asianministeriö. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Mäki-Kokkila Katariina 2015. KINUVA-verkosto: Nuoruusikä ja hyvinvointipalveluiden tuki Kirkkonummella. Sosionomi (ylempi AMK). Metropolia ammattikorkeakoulu. Julkaisu saatavana Theseus.fi -sivustolta. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013). Finlex. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki. Verkkodokumentti. Sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Finlex. Sosiaalihuoltolaki. Verkkodokumentti.
Riittääkö pelkkä rakkaus kiintymyssuhteen rakentamiseen sijaisvanhemman ja sijoitetun lapsen välillä?
Terhi Tukian sosiaalialan ylempi AMK-opinnäytetyöhön perustuva artikkeli. “……Kati yritti potkia ja lyödä, mutta Jane sai pidetyksi hänet tiukasti otteessaan. Kati ei myöskään onnistunut potkia äitiään. Seuraavaksi hän yritti puskea Janea päällään ja raapia hänen käsivarsiaan. Jane piti hänet edelleen tiukasti otteessaan, ja he molemmat makasivat märässä maassa. Jane oli iloinen, ettei heidän allaan tai Katin käsien ulottuvilla ollut kiviä. ”Olet turvassa kultaseni. Olen vihainen siitä, että heitit minua kivillä, mutta minä todella rakastan sinua. Pitelen sinua niin kauan kuin sitä tarvitset”, Jane sanoi rauhallisesti. ”Sinä vihaat minua!”, Kati aloitti taas. Hänen äänessään ja liikkeissään ei kuitenkaan enää ollut samaa voimaa…” Lapsen menneisyys ja tulevaisuus kulkevat käsi kädessä Amerikkalainen psykologi, Daniel A. Hughes kertoo kirjassaan Tie traumasta tervehtymiseen koskettavan todentuntuisesti pienen tytön elämänpolkua: hänen vaikeita lähtökohtia, huostaanottoa ja perhesijoitusten toistuvia katkeamisia. Kirjassa kuvataan myös avoimesti sijaisäidin ja kokeneen terapeutin yhteistyöskentelyä lapsen auttamiseksi. Ote Hughesin teoksesta on sydäntä riipaisevaa luettavaa pahoin traumatisoituneen Kati-tytön elämästä. Katkenneet sijoitukset ovat jättäneet vahvasti jälkensä Katin kasvuun ja kehitykseen. Sijoituksia on kertynyt, koska kirjan kohdemaassa Yhdysvalloissa on käytäntönä, että lapselle etsitään pysyvä paikka adoptioperheestä, silloin kun on selvää ettei lapsi palaa syntymävanhempien luo. Toisin kuin Suomen lainsäädännössä lapsi pyritään sijoittamaan ensisijaisesti pitkäaikaiseen sijaisperheeseen, adoptioon päätyminen on meillä sen sijaan hyvin harvinaista. 8-vuotiaan Katin elämä voisi olla pala kenen tahansa sijaisperheen tavallista arkea. Katin sijaisperhe onkin ottanut hyvin haastavan ja erityisen tehtävän vastaan ryhtyessään sijaisvanhemmiksi tytölle. Mutta mikä saa tavalliset vanhemmat ottamaan uuden perheenjäsenen tiimiinsä, tietämättä ja tuntematta lasta ja lapsen taustoja etukäteen? Kuinka kiintyä vieraaseen lapseen ja riittääkö siihen pelkkä rakkaus? Entä onko tunneyhteyden syntyminen sijaisvanhemman ja lapsen välillä helppoa ja itsestään selvää? Sijoitetulla lapsella on raskas taakka: hän kantaa mukanaan menneisyyttään ja varhaislapsuuden kokemuksia. Lapsi on kokenut vähintään yhden menetyksen ja kiintymyssuhteen katkeamisen joutuessaan vanhemmistaan eroon. Jo tämä kokemus tekee lapsen elämästä poikkeavan. Lapsen sijaisvanhemmat ovat uuden tilanteen edessä, kun lapsi tuo turvattomat ja joskus erittäin patologiset kiintymyssuhdemallinsa uusiin olosuhteisiin. Tämä asettaa myös suuria vaatimuksia sijaisvanhemmille, joiden tehtävänä on tarjota lapselle korjaavia ja korvaavia vuorovaikutuskokemuksia. Lapsen kehityksen kannalta korjaava merkitys voi olla jo pelkästään turvallisilla arkirutiineilla. Myös sijaisvanhemman erityinen kyky jäsentää ja sanoittaa lapsen kokemusmaailmaa sekä siinä koettuja tunteita, auttaa kiintymyksen muodostamisessa. Kiintymyssuhteiden luonteiden ja erityispiirteiden tuntemus onkin erityisen tärkeää kaikille niille, jotka hoitavat sijoitettuja lapsia. Sijaisvanhemmat ovat kuitenkin erityisasemassa kahdestakin eri syystä. Ensiksi, heillä ei ole yleensä alan koulutustaustaa eikä säännöllistä ammatillista työnohjausta. Toiseksi, huostaan otettujen lasten perhesijoituksia pyritään Suomessa nykyisen lastensuojelulain (316/2011 § 50) mukaisesti tuntuvasti nykyisestään lisäämään. Sijaisvanhemmuus onkin sekä yhteiskunnallisesti että yksilön näkökulmasta hyvin merkittävä tehtävä ja ansaitsisi enemmän näkyvyyttä, huomiota ja arvostusta. Vuoden 2013 lastensuojelutilaston mukaan kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna 18 022 lasta ja nuorta, joista huostassa oli 10 735 lasta. Tutkimusten mukaan yleisimmin huostaanoton taustalta löytyy lapsen perheessä ilmenevä kaoottinen elämäntyyli, päihde- ja mielenterveysongelmat sekä väkivalta. Huostaan otetut lapset ja nuoret kärsivät useista ongelmista kehityksen eri osa-alueilla. Yksi syy ongelmien taustalla voi olla kiintymyssuhteen häiriö, joka heijastuu myös suhteessa sijaisvanhempiin. Sijaisvanhempien sitoutuminen lapsen sijoitukseen onkin oleellisen tärkeää. Sitoutuminen merkitsee etenemistä lapsen ehdoilla ja hänen edellytystensä mukaan. Lapsen hoitoon sitoutunut sijaisvanhempi uskaltaa myös antaa tilaa lapsen vaikeimmillekin tunteille ja sietää niiden itsessään herättämät avuttomuuden, raivon, häpeän ja sävyttämät vastatunteet. ”…Jane tunsi, miten Katin jännitys alkoi laueta. Hän kohotti kättään ja alkoi pyyhkiä kyyneleitä Katin kasvoilta. ” Voi kulta, sinä suutuit niin kovasti. Olet alkanut oppia olemaan lähellä minua ja teit jotain ilahduttaaksesi minua, mutta siinä ei käynytkään niin. Heitit minua kivellä, mutta onneksi olen ihan kunnossa. Selvittelemme sitä kivenheittoa myöhemmin. ” Kiintymisen kautta kohti turvasatamaa Kiintymyssuhdeteorian ydinajatuksena on, että kiintymyssuhteet voivat kehittyä joko turvallisiksi tai turvattomiksi varhaislapsuuden aikana. Kiintymyssuhteen laadulla on myös merkittävä vaikutus lapsen sosiaaliseen, emotionaaliseen ja kognitiiviseen kehitykseen. Tärkeää on, että lapsella on mahdollisuus muodostaa kiintymyssuhde muutamaan henkilöön, joista yksi on muita vahvempi ja tärkeämpi. Jo lapsen kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana kiintymyssuhdemalli ehtii muodostua varsin pysyväksi. Lapsen kiintymyksen kohteen ei tarvitse olla biologinen äiti, eikä edustaa tiettyä sukupuolta. Sen sijaan lapsi tarvitsee jatkuvuutta, saatavilla oloa ja hänen tarpeistaan huolehtimista. Sijaisäiti tai -isä, joka vastaa ensisijaisesti lapsen hoidosta, pystyy yhtä hyvin luomaan turvallisen kiintymyssuhteen edellyttämän tunnesiteen lapseen. On myös hyvä tiedostaa, että lapsella voi olla kiintymyssuhde useisiin henkilöihin, jos nämä ovat lapsen elämässä jatkuvasti läsnä. Kiintymysmallit jaetaan neljään eri luokkaan: turvallinen kiintymys, välttelevä kiintymys, ristiriitainen kiintymys ja kaoottinen kiintymys. Kolme viimemainittua kuvaavat turvatonta kiintymystä. Turvallisesti kiintyneen lapsen sisäistä maailmaa voisi kuvata näin: ”Minä olen rakastettava ja hyvä. Minusta pidetään huolta. Maailma on turvallinen ja hyvä paikka elää.” Lapsiryhmätutkimuksien mukaan kiintymysmallit näyttäytyvät normaaliryhmässä siten, että 60 prosentilla lapsista on turvallinen kiintymyssuhde ja 40 prosentilla turvaton kiintymyssuhde. Sijaisvanhemmuuteen liitetään monesti myös käsite ”terapeuttinen vanhemmuus”, jonka perusajatus on se, että vain lapsen kanssa arkea jakava lähivanhempi voi mahdollistaa lapselle tervehdyttävän ja aidon välittämisen kokemuksen. ”…Kati katsoi nyt Janeen ja näki verta hänen poskessaan, johon kivi oli osunut. ”Siitä valuu verta!” Kati huusi kauhuissaan. ”Sitä valuu verta!” Minä satutin sinua!” ”Se on vain pieni haava, kultaseni. Olen ihan kunnossa”, Jane sanoi ja hymyili. Kati tuijotti haavaa. ”Ei! Älä pidä minua sylissäsi. Ole kiltti, päästä minut pois! Olen paha! Älä rakasta minua!” Kati näytti olevan kauhuissaan. ”Voi, Kati, ethän sinä ole paha! Ja minä rakastan sinua nyt ja aina!” Ei, älä rakasta minua!” Kati oli edelleen ahdistunut. ” Sijaisvanhemmuus – tavallista vai erityistä vanhemmuutta? Sijaisvanhemmuus sisältää paljon piirteitä tavanomaisesta vanhemmuudesta, mutta siinä on myös sijoitetun lapsen mukanaan tuomia tiettyjä erityispiirteitä. Sijaisvanhemmat joutuvat monesti kohtaamaan haasteita lapsen kasvatustehtävässä. Lapsi tarvitsee vahvempaa tukemista ja rajojen asettamista enemmän kuin biologisten vanhempiensa kanssa elävä lapsi Erityisyyttä sijaisvanhemmuuteen tuo myös se, ettei sijaisvanhempi voi päättää sijoitetun lapsen asioista samoin kuin oman lapsensa kohdalla. Sijaisvanhemmilta edellytetään hyviä yhteistyötaitoja, kun lapsen asioista keskustellaan, neuvotellaan ja sovitaan yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa. Sijaisvanhemmuus on vaativa tehtävä, sillä lapsen syntymävanhemmat ovat osa lasta ja heidät täytyy huomioida lapsen hoidossa tavallaan ”kaiken aikaa”. Sijaisvanhemman on kyettävä tukemaan sijoitetun lapsen ja hänen vanhempiensa välistä suhdetta ja samanaikaisesti tuettava mahdollisesti myös vanhempia. Epävarmuus lapsen tulevaisuudesta on läsnä perheen arjessa, sillä lapsi saattaa jonain päivänä palata vanhempiensa luokse. Opinnäytetyön tuloksia Opinnäytetyöni sai alkunsa omasta työyhteisöstäni sekä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrän tasainen kasvu vaikutti myös vahvasti taustalla opinnäytetyöni aiheen syntyyn. Työni kautta kiintymyssuhde kontekstina ja sen tutkiminen on puhutellut minua jo pidemmän aikaa. Opinnäytetyöni tavoitteena oli selvittää sijaisvanhempien kiintymyssuhdekokemuksia sijaisvanhemman ja sijoitetun lapsen välillä sekä kiintymyssuhteeseen vaikuttavia tekijöitä. Tarkastelun kohteena oli myös sijaisvanhempien tuen tarve kiintymyssuhteen rakentamisessa. Opinnäytetyöni edustaa laadullista tutkimusta. Aineisto koostuu kahdeksan sijaisvanhemman kiintymyssuhdekokemuksista ja se on kerätty vertaishaastattelumenetelmää hyödyntäen. Tulosten mukaan sijaisvanhemmilla oli luontainen halu ja tarve muodostaa kiintymyssuhde sijoitettuun lapseen. Sijaisvanhemmat kokivat kiintymisen rakentamisen osittain haasteellisena, mutta tiedostivat sen kuuluvan vahvasti perhesijoitukseen. Mitä suunnitelmallisemmin lapsen sijoitusta ja muuttoa oltiin valmisteltu, sitä luontevampana lapsen asettuminen koettiin sijaisperheessä. Parhaimmillaan lapsi oli saanut jo sijoituksen alkuvaiheessa vanhemmiltaan luvan kiintyä sijaisvanhempiin, mikä vaikutti myönteisesti suhteen rakentamiseen. Sijaisperheen biologisten tai muiden lasten merkitys todettiin myös huomattavana etuna uuden perheenjäsenen sopeutumisessa. Lasten valmiudessa ja halussa lähteä rakentamaan kiintymystä sijaisvanhempaan oli suuria eroja. Toisilla lapsilla oli suuri tarve kokea hyväksyntää ja kiintymystä mahdollisimman nopeassa ajassa ja toiset lapset tarvitsivat siihen paljon enemmän aikaa. Vuorovaikutuksen rakentamisprosessi kesti lapsilla noin yhdestä viiteen vuoteen. Vuorovaikutuksen eheyttäviä kokemuksia lapsen ja vanhemman välillä olivat erityisesti vauva-leikit. Yleensä yhteinen aika ja läsnäolo lapsen kanssa olivat kiintymyksen muodostamisen peruspilareita. Sijaisvanhemman lupa tuulettaa tunteita ja syntymävanhemman lupa kiintymiselle ensiarvoisen tärkeitä Kiintymyssuhteen rakentamiseen liittyi vahvasti myös laaja tunnemaailma. Rakkaus, suojeleminen ja vastuu lapsesta olivat päällimmäisiä tunnekokemuksia sijaisvanhemmilla. Lapsen tunteet olivat yhtä lailla sijaisvanhempien tunteita tai ainakin luonnollisesti heijastuivat sijaisvanhempaan. Etenkin sijoituksen alkuvaiheessa oli tyypillistä, että sijaisvanhemmat kokivat lapsen menettämisen pelkoa ja omaa riittämättömyyden tunnetta vanhemmuuden tehtävässä. Myös syntymävanhemman ja lapsen tunnekuorman vastaanottaminen vei alussa sijaisvanhemman voimavaroja. Lapsen vanhemmilla ja läheisverkostolla oli oma vaikutuksensa kiintymyssuhteen muodostamiseen. Yhteistyö vanhempien kanssa oli useimmiten haastavaa ja luottamuksen rakentaminen vei oman aikansa. Suurin kompastuskivi oli, jos lapsi ei saanut vanhemmiltaan lupaa kiintyä sijaisvanhempiin. Tärkeänä sijaisvanhemmat pitivät lasten ja vanhempien tapaamisia, vaikka niissä olikin välillä hankaluuksia. Hyvinä aikoina tapaamiset sujuivat ja toteutuivat säännöllisesti, kun taas huonona jaksona tapaamisia peruuntui vanhemman toimesta usein. Kuitenkin parhaimmillaan vanhempien kanssa yhteistyö näyttäytyi jaettuna vanhemmuutena, johon sijaisvanhemmatkin halusivat pyrkiä. Tuen tarve sijaisvanhemmuudessa koettiin välttämättömänä ja sen saatavuus oli vaihtelevaa. Tärkeimpänä tukena mainittiin työnohjaus ja vertaistuki. Myös lapsen mahdolliset hoitotahot, terapia ja yleensä kaikki työskentely lapsen kanssa koettiin tärkeänä. Muita hyviä tukimuotoja olivat muun muassa lisä- ja täydennyskoulutukset, sosiaalityöntekijän tuki, oman puolison ja läheisverkoston tuki sekä lastenhoitoapu. Yleensä tuen saatavuus ja sen oikea-aikaisuus koettiin merkittävänä. ”…Kati, Kati, Kati. Ehkä inhoat itseäsi juuri nyt, mutta minä en sinua inhoa”, Jane sanoi silmät kyynelissä. ” Minä rakastan sinua ja toivon, että jonain päivänä sinäkin opit rakastamaan itseäsi.” Jane alkoi keinua hiljaa edestakaisin heidän maatessaan siinä kuraisella nurmikolla. Katin itku yltyi, ja hän painautui lähemmäs Janea. Hän kätki kasvonsa vasten Janen kaulaa, ja hänen nyyhkytyksensä tärisyttivät heitä molempia. He molemmat itkivät…..” Terhi Tukia, sosionomi (ylempi AMK) Lähteet Bretherton, I 1985. Attachment theory: Retrospect and prospect. Teoksessa Bretherton, I & Waters, E. (toim). Growing points of attachment theory and research. Monographs of the Society for Research in Child Development. 2: 3009-315. Broden, Marhgareta 2006. Raskausajan mahdollisuudet. Helsinki: Gummerus Kirjapaino Oy. Hughes, Daniel A. 2009. Tie traumasta tervehtymiseen. Rakkauden herättäminen syvästi vaurioituneissa lapsissa. 2. painos. Tampere: PT-kustannus. Käännös: Liisa Ritanen ja Riitta Juko. Alkuperäinen teos Hughes, Daniel A. 2009. Building the Bonds of Attachment, Awakening Love in Deeply Troubled Children. Maryland: Jason Aronson, Inc. Lanham. Kalland, Mirjam & Sinkkonen, Jari 2003. Finnish Children in Foster Care: Evaluating the Breakdowns of Long-Term Placements. Social Work 2003, vol. 48 (2) Karling, Marjo – Ojanen, Tuija – Siven, Tuula – Vilhunen Riitta – Vilen, Marika 1997/2008. Lapsen aika. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit Oy. 11., uudistettu painos, 2008. Keltikangas-Järvinen, Liisa 2012. Pienen lapsen sosiaalisuus. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö. Lastensuojelulaki 417/2007. 88/2010. 316/2011. Mykkänen, Raili 2011. Terapeuttinen vanhemmuus työvälineenä. Pelastakaa Lapset/Teema. Helmikuu 2011. Verkkoartikkeli. Rusanen, Erja 2011. Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys. Porvoo: Finn Lectura. Söderholm Annlis – Kivitie-Kallio Satu (toim.) 2012. Lapsen kaltoinkohtelu. Porvoo: Kustannus Oy Duodecim. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Lastensuojelu. 2013. Verkkojulkaisu. Tuovila, Pirjo 2008. Menetykset ja lapsen kehitys. Teoksessa Ketola, Jari (toim.) Menetyksistä mahdollisuuksiin. Perhehoitoa lasten ja vanhemmuuden tueksi. Jyväskylä: PS-kustannus. ”Kirjoitus pohjautuu Terhi Tukian Metropolia Ammattikorkeakoulussa vuonna 2015 tekemään opinnäytetyöhön Sijaisvanhempien kiintymyssuhdekokemukset perhesijoituksessa. Tarkemmat tiedot: Tukia, Terhi 2015. Sijaisvanhempien kiintymyssuhdekokemukset perhesijoituksessa. Opinnäytetyö. Metropolia ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Opinnäytetyö saatavilla sähköisenä: Theseus-tietokannassa-> valitse Metropolia AMK ja sieltä Sosiaaliala YAMK.
Opiskelijan hyvinvointia ja koulukuraattorityön kehittämistä: Elisa Parikan master-opinnäytetyö
Kohti hyvinvointia ”Maahanmuuttajaopiskelijan hyvinvointi on monen tekijän summa. Opiskelut sujuvat, jos voimavaroja on riittävästi. Voimavaroihin kuuluvat mm. fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky, terveys, opiskelutaidot, arvot, asenteet ja opiskelumotivaatio.” Hyvinvointiin liittyvän laadullisen opinnäytetyöni olen toteuttanut omassa työyhteisössäni Töölön yhteiskoulussa, jossa toimin koulukuraattorina. Minua kiinnostivat erityisesti aikuislukon peruskoulua suorittavien maahanmuuttajaopiskelijoiden hyvinvoinnin käsitykset, sekä kuraattorityön ja asiakasyhteistyön kehittäminen. Tässä laadullisessa opinnäytetyössäni aineistonkeruumenetelminä olivat kyselytutkimus ja ryhmähaastattelu. Menetelmätriangulaation etuja olivat ilmiön tutkiminen monelta eri näkökannalta. Avointen kysymysten vastaukset analysoitiin sisällöllisellä aineiston analyysillä. Kysely ja haastattelut toivat maahanmuuttajien erilaisia kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. Hyvinvointia tukeviksi tekijöiksi mainittiin esimerkiksi ystävät ja perhe. Myös työllisyys nähtiin toivottuna suomalaiseen yhteiskuntaan yhdistävänä tekijänä, jota suomen kielen oppiminen ja koulutus puolestaan edistivät. Hyvinvointia heikentäviksi tekijöiksi koettiin ikävä kotimaassa asuvia läheisiä kohtaan sekä vaikeus muodostaa ystävyyssuhteita suomalaisten kanssa. Myös koulutuksen kesto nähtiin toisaalta työhön pääsyä pitkittävänä. Opinnäytetyössäni elämänhallinta ja osallisuus ovat välineitä hyvinvoinnin toteuttamiselle. Töölön yhteiskoulun aikuislukio Töölön yhteiskoulun aikuislukio tarjoaa perusopetusta aikuisille maahanmuuttajille ja auttaa osaltaan Suomeen tulleita maahanmuuttajia kotoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutus auttaa maahanmuuttajia suomen kielen kiemuroiden oppimisessa, sekä tutustumisessa suomalaiseen opiskelukulttuuriin. Monimutkaiset hyvinvointipalvelut Suomalainen yhteiskunta on monimutkainen ja hyvinvointipalvelut ovat eriytyneet monille hallinnollisille sektoreille ja erityisasiantuntijoille. Maahanmuuttajaopiskelijoille voi olla vaikeaa hahmottaa palvelujärjestelmää. Oman elämän hallinnan kannalta on tärkeää tuntea julkiset palvelut. Suomessa on asioiden hoitaminen siirtynyt entistä enemmän verkkoon, esimerkiksi pankkiasiat, verokortit, muuttoilmoitukset, Kelassa asiointi, hakeminen työpaikkoihin ja koulutuspaikkoihin. Nettiasioinnin hankaluudet tulevat myös aikuislukion kuraattorin työssä eteen lähes päivittäin. Valitettavasti asunto, kielikurssi tai työpaikka voi mennä maahanmuuttajaopiskelijalta sivu suun, jos asiointi verkossa ei suju. Palveluiden tarve Maahanmuuttajaopiskelijat tarvitsevat runsaasti palveluita ja tähän palvelutarpeeseen myös kuntien pitäisi pystyä vastaamaan. Heitä on autettava ja tuettava erityisesti arkielämän hallinnassa, esimerkiksi perustoimeentulossa, mutta myös oleskelulupa-asiat, työllistyminen, asuminen, terveys, kielen oppiminen, muu opiskelu, lasten päivähoito ja koulu, harrastukset, uskonto ja sosiaaliset kontaktit. Nämä elämän alueet ovat yhteydessä toisiinsa ja jos yhdellä alueella syntyy ongelmia niin ne vaikeuttavat selviytymistä myös muilla alueilla. Työllistymisen merkitys Maahanmuuttajille yrittäminen ja työn tekeminen Suomalaisessa yhteiskunnassa saattaa olla jopa kantaväestöä tärkeämpää. Työllistymisen myötä he voivat näyttää olevansa hyödyllisiä kansalaisia ja veronmaksajia. Somalit eivät tässä tee poikkeusta, päinvastoin. Koska he ovat leimatuin etninen ryhmä, heillä on vielä muita ryhmiä suurempi tarve todistaa suomalaisuutensa työn kautta. Jos haluaa löytää työpaikan Suomesta, on opiskeltava, mutta on myös tärkeää, että tutustuu suomalaisiin ihmisiin ja työelämään jo opiskeluaikana. Se auttaa löytämään ystäviä ja helpottaa tulevaisuuden työnhakua. Moni maahanmuuttajaopiskelija on riittävän kielitaidon tai tietoteknisten taitojen puutteen vuoksi vaikeuksissa, kun yhä useammat asiat pitäisi hoitaa netissä. Usein koulutetut maahanmuuttajat selviävät hyvin nettiasioinnista. Heikoilla ovat sen sijaan ne, jotka tulevat köyhistä maista ja köyhistä oloista. Vaikeuksia voi olla myös niillä maahanmuuttajaopiskelijoilla, jotka ovat olleet pitkään kotona hoitamassa lapsia. Koulu hyvinvoinnin tukena -ihmissuhteet tärkeitä Opiskelijat odottavat kouluilta nykyistä enemmän. Koulu on tuttu foorumi, joka voisi toimia paremmin opiskelijoiden hyvinvoinnin tukena. Kouluissa voisi myös antaa enemmän tietoa kunnan palveluista. Myös toimivalla yhteistyöllä on suuri merkitys opiskelijoiden hyvinvoinnin turvaamisessa. Eri toimijoiden yhteistyössä on kuitenkin vielä paljon oppimista. Opiskelijoiden hyvinvointia eivät ratkaise ensisijaisesti palvelut vaan ihmissuhteet. Läheiset ihmissuhteet kannattelevat. Puolisot, vanhemmat, sisarukset, sukulaiset ja kaverit luovat parhaimmillaan tuen. Riidat, kiusaaminen, epätasapuolisen kohtelun kokemukset, yksinäisyys tai kavereiden puute tuovat huolia ja pahoinvointia. Opiskelijoille myös palvelut ovat ihmisiä ja ihmissuhteita. Maahanmuuttajaopiskelijoiden kannalta olennaista ei ole palvelun toimiala tai ammattikunta vaan se, että heidän arkiympäristössään on tarpeen tullen ihmisiä, joihin on helppo ottaa yhteyttä ja kertoa omista asioista, iloista ja huolista. Kuraattoripalvelujen käyttö Kuraattorille hakeutumista voi estää se, että tehtäviä hoitava ihminen ei ole kouluyhteisössä riittävästi läsnä tai tunnettu, eikä hänen tehtävistään ole opiskelijoille kerrottu. Maahanmuuttajaopiskelijoilla voi myös olla epätietoisuutta siitä, pysyvätkö ammattilaiselle kerrotut asiat hänen tietonaan vai eivät. Jos ammatti-ihmisellä ja opiskelijalla on aikaa kohdata niin että tullaan tutuiksi, se parantaa palvelun laatua ja vaikuttavuutta. Työntekijän tuttuus, jatkuvuus ja pysyvyys on opiskelijoiden kannalta olennainen laadun tekijä. Erilaisilla maahanmuuttajaopiskelijoita kohtaavilla ammattilaisilla tulisi olla perustiedot ihmisoikeuksista, riittävät vuorovaikutustaidot, sekä hyvä yleistieto kunnan palveluista. Myös jokaisen kuraattorin tulisi kyetä antamaan opiskelijoille palveluohjausta ja perustietoa palveluista, tarvittaessa myös alaikäisten oppilaiden vanhemmille, heille ymmärrettävästi. Arkinen, leimaamaton ja nopea tuki opiskelijalle tukee heidän pärjäämistään. Aikuisten palveluissa tulee lisäksi ottaa huomioon opiskelijoiden mielenterveys-, päihde-, työuupumusongelmat tai erotilanteen vaikutukset. Kuraattorityön kehittäminen: osallisuuden merkitys Mitä tulisi ottaa huomioon kuraattoripalvelun kehittämistyössä opiskelijoiden kannalta? Usein opiskelijoita ajatellaan ammattilaisten näkökulmasta oppilaina tai erityistä tukea tarvitsevana, jopa vammaisena tai lastensuojeluasiakkaana. Opiskelijan kannalta laatua on kuitenkin se, että hänet kohdataan kokonaisena, tavallisena ihmisenä iloineen ja suruineen. Opiskelija ei halua, että hänen erityisyyttään korostetaan. Myös kuraattorin asenne ratkaisee usein enemmän kuin ammattikunta: ”Oletko kiinnostunut juuri minusta?” Opiskelija ei halua olla tapaus muiden joukossa, vaan ainutlaatuinen yksilö. Tulevaisuuden mahdollisuuksien ja toivon kannattelu, sekä itsetunnon vahvistaminen tuovat parempia tuloksia kuin opiskelijan näkeminen ongelmatapauksena. Huomio tulee kiinnittää opiskelijan vahvuuksiin, ei puutteisiin tai vajeisiin. Palveluiden kehittämisessä painotetaan asiakaskeskeisyyttä ja laadun varmistamista. Aina ei kuitenkaan muisteta, että asiakkaan ja ammattilaisen näkökulma laatuun voi olla erilainen. Kaikkien näkökulmaa tarvitaan laadukkaan ja vaikuttavan palvelun kehittämiseen. Osallistuminen ja kokemuksellisen tiedon jakaminen voimaannuttaa opiskelijoita, sekä kiinnittää heitä kouluyhteisöön. Opiskelijoiden hyväksyminen asiantuntijoiksi palveluiden kehittämisessä vaatii myös työntekijältä nöyrtymistä, epävarmuuden sietokykyä ja oman ammattilaisuuden asettamista ennakkoluulottomasti puntariin. Kielitaidon merkitys maahanmuuttajaopiskelijan hyvinvoinnille Myös suomen kielen oppiminen, sosiaaliset suhteet sekä yhteisöön kiinnittyminen ovat tärkeitä osa-alueita, paitsi osallistumisen, mutta myös hyvinvoinnin kannalta. Suomen kielen oppiminen ja koulutus nähtiin tärkeiksi asioiksi, vaikkakin kielen oppiminen koettiin vaikeana. Maahanmuuttajaopiskelijat kokivat suomen kielen osaamisen hyödyttävän ja auttavan heitä monissa asioissa, kuten asioiden hoitamisessa, ammatilliseen koulutukseen pääsemisessä, sekä työn saamisessa. Kielen oppiminen on tärkeää maahanmuuttajien psyykkisen hyvinvoinnin, uuteen yhteiskuntaan sopeutumisen ja siinä pärjäämiseen, sekä itsenäiseen toimintaan vaikuttava tekijä. Huono kielitaito on merkittävä tekijä ahdistuneisuuden ja masentuneisuuden lisääntymisessä. Hyvät toverisuhteet ja hyväksi koettu sosiaalinen ilmapiiri edistää opiskeluyhteisön toimivuutta, sujuvuutta ja opiskelijoiden hyvinvointia. Yhteisöön kuuluminen, hyväksytyksi tuleminen sekä kokemus arvostetuksi tulemisesta ovat meille itse kullekin tärkeitä hyvinvoinnin lähteitä. Muilta saatu apu helpottaa opiskelua. Erityisen tärkeäksi hyvinvoinnin kannalta osoittautui luottamus siihen, että apua ja tukea saa tarvittaessa. Vaikka tarve yhteisöllisyyteen on yksilöllinen ja kulttuurissidonnainen, kaipaa valtaosa opiskelijoista jonkin asteista yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Ulkopuolisella ja yksinäisellä on raskasta. Vastavuoroista oppimista Maahanmuuttajaopiskelijat ovat tuoneet kouluyhteisöömme monia uusia myönteisiä asioita. He ovat opettaneet esimerkillään koko yhteisöä. Sosiaaliset taidot, laaja kielitaito ja kulttuurinen tuntemus ovat maahanmuuttajien etuja. Kouluyhteisössämme nähdään maahanmuuttajat arvokkaana voimavarana. Monikulttuurisessa kouluyhteisössä erilaiset näkökulmat laajentavat tapaa tarkastella opiskelua ja tuovat uusia, luovia ratkaisumalleja. Myönteisenä näen maahanmuuttajien myötä avartuneen näkemyksen siitä, että on useita tapoja opiskella oikein. Opinnäytetyössäni osallisuus ja elämänhallinta näyttäytyvät opiskelijan hyvinvointia edistävinä asioina. Onnellisuus on hyvinvoinnin korkein tila. Elisa Parikka, koulukuraattori, sosionomi (ylempi AMK) Tämä teksti perustuu syksyllä 2014 valmistuneeseen opinnäytetyöhöni: Parikka Elisa 2014. Kohti hyvinvointia. Kuraattorityö aikuislukiossa, aikuisten peruskoulua suorittavien maahanmuuttajaopiskelijoiden kanssa. Metropolia ammattikorkeakoulu, sosiaalialan ylempi AMK-tutkinto-ohjelma. Verkossa.
Koululaisten syrjäytymistä torjuvaa osallistamista monin keinoin
Osallisuus ja syrjäytyminen nousevat tuon tuosta julkiseen keskusteluun: politiikassa, erityisesti kun mietitään maamme talouden tilaa ja syrjäytymisen aiheuttamia kustannuksia ja syrjäytymisen estämistä; mediassa ja kansalaisten keskuudessa, kun yksinäisyys, asunnottomuus ja työttömyys kohtaavat ja puhuttelevat. Osallisuus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Aihe on ajankohtainen eriarvoistuvassa Suomessa. Suomi on ratifioinut Unicefin lapsen oikeuksien sopimuksen, jonka mukaan lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu. Lapsi- ja nuorisopolitiikkamme ja – opinnäytetyömme korostavatkin sitä, että nuorten syrjäytymistä tulee monipuolisesti ennaltaehkäistä. Lasten ja nuorten osallistumisen vahvistamisen haasteena on avointen ja vuorovaikutuksellisten käytäntöjen ja toiminta- ja opetusmallien kehittäminen ja vakiinnuttaminen. Koulun oppilastyö on integroitua nuorisotyötä, joka voi tukea uudenlaisen toimintakulttuurin syntymistä ja hyvinvointia kouluissa. Myös tutkijat muistuttavat siitä, että peruskoulussa, joka kokoaa sosiaalityön, terveyspalvelut ja nuorisotyön yhteen paikkaan, voidaan tarjota korjaavia ja ennaltaehkäiseviä palveluita. Koulujen tulee siis olla yhteisöjä, joissa oppilaat, moniammatillinen henkilökunta ja vanhemmat ovat aktiivisessa vuorovaikutuksessa keskenään ja lähiyhteisön kanssa. (Mm. Kiilakoski ja Gretschel 2012.) Yhteisöllisyys on syrjäytymisen näkökulmasta tärkeää. Se tarjoaa yksilölle mahdollisuuden samaistua yhteisöön tai sen jäseniin ja luo elämään merkitystä. Lisäksi yhteisö tarjoaa yksilölle sen tarvitsemaa turvallisuutta. Yhteisö voi myös vahvistaa toivottua käyttäytymistä, ja tämä puolestaan johtaa helpommin yhteisiin arvoihin. Myös omien ongelmien, vahvuuksien ja heikkouksien tiedostaminen kehittyy, kun niitä joutuu peilaamaan oman yhteisönsä muiden jäsenten ominaisuuksiin. Näin yhteisöllisyys liittyy erottamattomasti osallisuuteen ja syrjäytymiseen. Osallisuus koulussa opinnäytetyömme keskiössä Sosiaalialalla työskentelevinä sosionomeina kohtaamme työssämme asiakkaita, jotka ovat syrjäytyneet monien asioiden seurauksena. Näemme työssämme, kuinka tärkeää syrjäytymisen ennaltaehkäiseminen ja osallisuus ovat. Jotta kouluyhteisö aidosti olisi oppilaiden yhteisö, sen tulee tarjota oppilaille konkreettisia tilaisuuksia osallisuuteen sekä kohdentaa merkittäviä voimavaroja oppilaiden syrjäytymisen ehkäisyyn. Metropolia ammattikorkeakoulun ylemmän ammattikorkeakoulujen opinnäytetyön aiheen valintaan vaikuttivat sekä oppilaiden syrjäytymisen tekijöihin liittyvä kiinnostus että ammatilliset lähtökohtamme ja valtakunnalliset osallisuuden edistämisen tavoitteet. Työn teimme yhdessä Petrus Väärälän kanssa aiheesta ”Oppilaiden osallisuuden vahvistaminen Hiidenkiven peruskoulussa opettajien työtapoja kehittämällä”, Tutkimuskohteeksemme valikoitui kouluterveyskyselynkin mukaan tavallinen keskiverto helsinkiläinen Hiidenkiven peruskoulu Helsingin Tapanilassa. Kehittämisen kohderyhmäksi valikoitui peruskoulun koko henkilökunta, kaikki koulun aikuiset. Opinnäytetyömme lähtökohta oli se, että koko henkilöstö voi toimillaan ja valinnoillaan vaikuttaa lasten ja nuorten osallistumis- ja osallistamiskokemuksiin koulun arjessa. He näkevät sekä paremmin että huonommin toimivat käytänteet koulussa. Oppilaiden osallisuuden merkitys kouluissa nousee esiin niin lainsäädännössä kuin erilaisissa ohjelmissa. Myös Helsingin kaupungin strategiassa osallisuus on nostettu yhdeksi tärkeäksi kivijalaksi. Hiidenkiven opetussuunnitelmassa korostuvat kasvattaminen suvaitsevaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen, vastuunottoon, itsearviointiin ja yhteistyöhön oppilaiden, opettajien ja muun henkilökunnan kesken. Myös yhteistyöhön oppilaiden huoltajien kanssa ja ulkopuolisten yhteistyökumppanien kanssa kiinnitetään huomiota. Yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen toimintakulttuuri ja sen tukeminen monin eri tavoin, kuten myös oppilaan kehittyminen aloitteelliseksi, yhteistyökykyiseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi, korostuvat Hiidenkiven opetussuunnitelmassa. Ennaltaehkäisevä toiminta on koulun keskeinen toimintaperiaate. Opinnäytetyössä käyttämässämme näyttöön perustuvan käytännön tutkimusmenetelmässä tieto ja kokemus yhdistyvät. Menetelmää on käytetty terveysalalla, mutta se soveltuu hyvin myös sosiaalialan kehittämistyöhön. Käsityksemme mukaan näyttöön perustuvan käytännön tutkimusmenetelmää ei kovin laajasti käytetä sosiaalialalla. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa, Tanskassa ja Ruotsissa tilanne on toinen. Osallisuus on syrjäytymisen vastapari, ja molemmat kehittyvät prosesseina. Näyttöön perustuvan käytännön tutkimusmenetelmä tuo yhteen teorian ja käytännön. Se auttaa tarkentamaan tieteellisten tutkimusten tuottaman tiedon merkitystä ammatillisten toimenpiteiden perustana. Sitä mitä Hiidenkiven peruskoulussa tapahtuu oppilaiden osallisuuden edistämisen ja syrjäytymisen ehkäisyn näkökulmista, selvitettiin kysymällä henkilöstöltä millaisia oppilaiden osallisuutta edistäviä rakenteita ja henkilökunnan työtapoja koulun käytännössä on sekä miten toimivia käytäntöjä toteutetaan. Lisäksi kysyimme miten osallisuustyön haasteita tehdään näkyviksi ja miten vahvistetaan oppilaiden osallisuutta sekä millaisia osallisuutta edistäviä ratkaisuja löydetään. Paljon on tehty, mutta mahdollisuuksia on enemmän Tulosten perustella Hiidenkivessä tehdään paljon oppilaiden osallisuuden edistämiseksi. Koulun rakenteet saattavat kuitenkin vaikeuttaa aitoa osallisuutta. Henkilökunnan saumaton yhteistyö koetaan usein vaikeaksi, kun toiminta on pirstaloitunutta ja esimerkiksi kouluruokailu tuotetaan ostopalveluna. Kaikkia koulussa työskenteleviä ihmisiä ei ole myöskään valmennettu oppilaiden kohtaamiseen. Yhteishengen nostaminen on tärkeä osa osallisuuden kokemuksen lisäämistä. Osa opettajista kaipasi me-hengen kasvattamista ja vaalimista. Myös koulumummot nousivat toivelistalle. Opinnäytetyömme osoitti sen, että koulun opetustyön rinnalle pitäisi kehittyä myös moniammatillista sosiaali- ja terveysalan yhteistyötä oppilaiden hyvinvointia edistämään. Oppilaat tarvitsevat aikuisia arjessaan. Tämän järjestämisessä, vastuu on aikuisilla. Mirka Vainikka, sosionomi (ylempi AMK) Lisätietoa Mirka Vainikka ja Petrus Väärälä 2014. Oppilaiden osallisuuden vahvistaminen Hiidenkiven peruskoulussa opettajien työtapoja kehittämällä. Metropolia ammattikorkeakoulu, sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Master-opinnäytetyö. www.theseus.fi -> Metropolia -> Sosionomi ylempi AMK-tutkinto.
Perheiden kokemuksia lastensuojelun perhetyöstä Helsingissä
Lastensuojelu on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua mediassa. Työntekijöiden ammattitaitoa ja pätevyyttä on arvosteltu voimakkaasti. Median myötä ihmisille on voinut tulla kuva siitä, että lastensuojelun työntekijät voisivat tehdä päätöksiä kuulematta tai kohtaamatta asiakasta. Lastensuojelun asiakkaille on tarjolla lukuisia erilaisia tukipalveluita, joita ei mediassa juurikaan ole nostettu esiin, esimerkiksi lastensuojelun perhetyö. Lastensuojelun perhetyö on yksi lastensuojelun avohuollon palvelu- ja tukimuoto, jonka tarkoituksena on tukea tilapäisesti lapsiperheitä arkielämän hallinnassa, voimavarojen vahvistamisessa, vanhemmuudessa, sekä lasten ja nuorten kasvatustehtävässä. Perhetyön pääasiallisena menetelmänä on yhdessä keskusteleminen ja tiedon antaminen muun muassa arjen toimivuudesta, lasten kehitysvaiheista ja - tarpeista sekä kasvatusasioista. Lastensuojelun perhetyössä työskentelevät pääsääntöisesti sosionomi AMK koulutuksen saaneet työntekijät. Lastensuojelun perhetyö on tavoitteellista ja suunnitelmallista perheen tilanteen selvittelyä, tukemista sekä palvelua, jota Helsingissä haetaan lapsen vastuusosiaalityöntekijän kirjallisella hakemuksella. Helsingin kaupungin lastensuojelun perhetyölle tehdään tavoitteet ensimmäisessä tapaamisessa, johon osallistuvat asiakasperhe, sosiaalityöntekijä sekä sosiaaliohjaajatyöpari. Ensimmäisessä tapaamisessa sovitaan tavoitteiden lisäksi tapaamisten tiheys, väliarvio ja työskentelyn alustava kesto. Tämä kirjoitus perustuu Tuire Fjäderin ja Tanja Varetto-Schnitterin vuonna 2014 valmistuneeseen Metropolian sosiaalialan ylemmän AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön Perheiden kokemuksia lastensuojelun perhetyöstä. Opinnäytetyön tavoitteena oli kerätä asiakkailta kokemuksellista tietoa lastensuojelun perhetyön prosessista sekä osallisuudesta. Lastensuojelun perhetyö koettiin hyödyllisenä ja perheitä monipuolisesti auttavana tukimuotona. Tutkimusaineisto koostui 14 lapsen ja vanhemman haastattelusta. Vaikuttavaa lastensuojelun perhetyötä Lastensuojelun työskentelyä ohjaa lastensuojelulaki. Uudessa lastensuojelulaissa on huomioitu erityisesti lapsen ja perheen osallisuuden ja oikeudellisuuden tehostaminen. Lain 20 §:n mukaan lastensuojelua toteutettaessa on selvitettävä lapsen omat toivomukset ja mielipide sekä otettava ne huomioon lapsen iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla. Opinnäytetyön tutkimustulokset osoittivat asiakasperheiden kokevan lastensuojelun perhetyön lisänneen perheiden sisäistä elämänhallintaa, hyvinvointia sekä toimintakykyä. Työskentelyssä oli huomioitu lasten ja vanhempien voimavarat yksilöllisesti ja joustavasti. Lastensuojelun perhetyö oli koettu kokonaisvaltaiseksi tukimuodoksi jossa oli huomioitu monipuolisesti kaikki perheen yhteistyötahot. ”Perhetyöntekijät on olleet yhteydessä nuorisopsykiatrianpolille niin mä oon saanut semmosta varmuutta siihen, että mä voin tehdä näin ja voin kieltää tän, et se on auttanut sitä arjen sujumista. On tullut enemmän rohkeutta pitää rajoista kiinni.” Lastensuojelun perhetyö vaikuttaa lapsen hyvinvointiin ja etuun kun perheessä on työskennelty myös vanhempien kanssa. Lapset ovat osallisina työskentelyssä olemalla mukana laatimassa itseään ja perhettä koskevia lastensuojelun perhetyönsuunnitelmia sekä ovat läsnä kaikissa heitä koskevissa päätöksissä ja arvioinneissa. Yhdessä lapsen ja vanhempien kanssa laaditut lastensuojelun perhetyön tavoitteet lisäsivät asiakaslähtöisyyttä, luottamusta sekä työskentelyyn motivoitumista. Lapsen osallisuus on keskeinen lähtökohta työskentelyn jokaisessa vaiheessa (Saastamoinen 2010). Työskentelyssä käytetyt toiminnalliset menetelmät, kuten kortit, pelit sekä lapsen/ nuoren oma kirja koettiin lisäävän asiakasosallisuutta. Lastensuojelun työskentelyssä asiakas itse on paras arvioija omasta osallisuudestaan eikä osallisuuteen vaikuta välttämättä tapaamisten lukumäärä. (Muukkosen 2008.) ”Me ollaan tehty sellasta kirjaa ja sit me ollaan piirrelty tai pelattu tai sit työntekijä on kyselly jotain. Joo ne on tavannu meitä yhessä ja sit ne on tavannu myös mun äitii.” Lastensuojelun perhetyön prosessissa oli huomioitu lasten ikä ja kehitystaso hyvin. Lapset olivat mukana suunnittelemassa, toteuttamassa ja arvioimassa lastensuojelun perhetyön työskentelyä. Lastensuojelun perhetyöhön osallistuminen oli vapaaehtoista kaikille perheen jäsenille. Asiakkaan ja lastensuojelun perhetyöntekijöiden välinen vuorovaikutus koettiin avoimeksi, arvostavaksi ja asiakasta kunnioittavaksi. Asiat otettiin puheeksi suoraan ja niistä voitiin olla eri mieltä. Lastensuojelun perhetyö koettiin läpinäkyväksi, eikä asiakkaan selän takana tehty mitään, mistä asiakas tai vanhemmat eivät olisi olleet tietoisia. Perheet tulivat hyvin kuulluiksi lastensuojelun perhetyön työskentelyn aikana. Osallisuus käsitteenä ja käytäntönä on onnistuneen kohtaamisen mahdollistaja. Lastensuojelun muutostyöskentelyä tehdään usein vanhemman kautta, mutta se ei sulje pois sitä, että lasta ei tavattaisi laisinkaan. Vain lasta näkemällä ja kuulemalla saadaan lapsesta kokonaisvaltainen kuva hänen hyvinvoinnistaan. Tuire Fjäder ja Tanja Varetto-Schnitter, sosionomi ylempi AMK-tutkinnosta Lähteet Fjäder, Tuire – Varetto-Schnitter, Tanja 2014. Perheiden kokemuksia lastensuojelun perhetyöstä. Opinnäytetyö. Metropolia AMK. Lastensuojelulaki 417/2007. Muukkonen, Tiina 2008. Suunnitelmallinen sosiaalityö lapsen kanssa. Heikki Waris instituutti. Saastamoinen, Kati 2010. Lapsen asema sijaishuollossa, käsikirja arjen toimintaan. Helsinki. Edita.
Yhteisötaidetta leikkipuistoihin, osallisuutta kaupunkitilaan
Taiteen hyvinvointivaikutukset ovat viime vuosina herättäneet paljon kiinnostusta sosiaali- ja terveysalalla. Taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta on pyritty parantamaan ja hyvinvointialoille on kehitetty erilaisia soveltavan taiteen menetelmiä. Kiinnostuksen taustalla ovat taiteen kokemisesta ja harrastamisesta seuraavat moninaiset positiiviset hyvinvointivaikutukset. Osallistuin käynnissä olevaan kehittämistyöhön sosionomi (ylempi amk) –tutkintoon liittyvällä opinnäytetyölläni, jossa arvioin Helsingin kaupungin leikkipuistoissa ja asuinalueilla vuosien 2011 - 2012 toteutettujen Taidekuuri -yhteisötaideprojektien vaikutuksia. Arviointi kohdistui 13 erilliseen, mutta toiminnan tasolla samalla ”kaavalla” toteutettuun yhteisötaideprojektiin, jotka toteutin yhdessä taiteilija-työparin kanssa. Projektien tavoitteena oli tarjota lapsille mahdollisuus taiteen tekemisen ja onnistumisen kokemuksiin, lisätä lasten näkyvyyttä kaupunkitilassa sekä tuoda taidetta ja kulttuuria asuinalueiden arkeen. Taide rakentaa yhteistä todellisuutta Lähestyin arvioinnissa yhteisötaiteellista toimintaa sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen ja sen käytännön sovelluksen sosiokulttuurisen innostamisen viitekehyksestä. Sosiokulttuurinen innostaminen on sosiaalipedagogisesta teoriasta nouseva moninainen kasvatus- ja kansalaistoiminnan metodologia, jota toteutetaan ihmisten arkisissa ympäristöissä ja yhteisöissä. Sosiokulttuurisessa innostamisessa on aina mukana kolme ulottuvuutta ja niistä nousevaa perustehtävää: kasvatuksellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Kasvatuksellisen ulottuvuuden ydin on persoona ja osallistavan kasvatuksen avulla tavoitellaan ihmisen persoonallista kehittymistä, asenteiden muutosta, kriittisen ajattelun kehittymistä, oman vastuun tiedostamista, herkistymistä ja motivaation heräämistä. Sosiaalisen ulottuvuus keskittyy ryhmään ja yhteisöön, jolloin olennaiseksi nousee ihmisen oman osallistumisen kautta tapahtuva integroituminen yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä samalla pyrkimys näiden laadullisen muutokseen. Kulttuurisessa ulottuvuudessa toiminnan tavoitteena on ihmisen luovuuden ja monipuolisen ilmaisun kehittyminen. (mm. Kurki 2006: 154 -155, Nivala 2008) Erilaiset taiteelliset aktiviteetit voivat toimia sosiokulttuurisen innostamisen välineinä. Innostamisen yhteydessä taiteen ymmärretään olevan keino ympäröivän todellisuuden tutkimiseen ja yhteisölliseen toimintaan innostamiseen. Yhteisöllistä taidekasvatusta tutkinut Mirja Hiltunen (2009) toteaa postmodernin taidekasvatuksen korostavan taiteen tehtävää yhteisen todellisuuden symbolien rakentajana, sosiaalisen ja kulttuurisen alueen edistäjänä ja syvemmän ymmärryksen mahdollistajana. Hänen mukaansa yhteisöllisen taidekasvatuksen lähtökohdan tulisi löytyä sosiokulttuurisesta ympäristöstä, vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta toisten kanssa. Taidekasvatuksen tavoitteena on, että yhteisöille syntyy uutta ymmärrystä niistä sosiaalisista ja kulttuurisista maailmoista, joissa ne elävät. Yhteisölliset taidekasvatusprosessit synnyttävät sekä toiminnallista yhteisöllisyyttä että symbolista yhteisyyttä, mikä tukee osallistujan yksilön ja yhteisön toimijuutta, voimaantumista ja emansipaatiosta. (Hiltunen 2009: 253-257) Taidekasvatusta ja osallisuutta tukevia oivalluksia Taidekuurin keinoin Leikkipuistossa toteutettava Taidekuuri on taiteellinen seikkailu, jossa puistojen lapset osallistuvat asuinalueiden julkiseen tilaan sijoitettavan yhteisötaideteoksen taiteiluun. Arvioinnin kohteena olevien projektien teokset syntyivät tilan, taiteilijan ja lasten välisissä dialogeissa siten, että taiteilija haki asuinalueen tilasta tai historiasta teeman lapsille tulkittavaksi ja eteenpäin työstettäväksi. Teosten teemat toimivat leikin ja mielikuvituksen liikkeelle lähettäjinä ja rajasivat leikkikentän sopivaksi. Miltä näyttää ja minne menee Taikametro? Millainen on Kiiltokala? Mitä aarteita löytyy puiston paikalla olleen Lammen pohjalta? Lapset taiteilivat teoksen osat puistoissa järjestetyn kahden viikon mittaisen kuvataidetyöpajan aikana. Taiteilija sommitteli ja kokosi yhteisötaideteokset sillä periaatteella, että kaikkien lasten tulkinnoille tuli yhtä merkittävä paikka niissä. Teokset ripustettiin esille lasten omalle asuinalueelle, jolloin lapset pääsivät muokkaamaan julkista tilaa sekä kuulemaan yhteisöltä tulevan palautteen. Suurin osa teoksista sijoitettiin kirjastoon, yksi metroasemalle ja yksi kauppakeskuksen liiketilan ikkunaan. Yhteisötaideteoksia syntyi tarkastellulla ajanjaksolla 13. Niiden sisään mahtui yhteensä 2610 erillistä lasten tekemää teosta. Ohjaajien arvioiden mukaan leikkipuistoissa järjestettävän iltapäivähoidon koululaisista työpajoihin osallistui puistosta riippuen 70 -100 % kaikista iltapäiväkerholaisista. Vapaaehtoisiin työpajoihin osallistui lapsia, joiden puistohenkilökunta ei uskonut aiemman kokemuksen perusteella osallistuvan mihinkään yhteiseen aktiviteettiin sekä lapsia, jotka saivat mahdollisuuden näyttäytyä uudessa ja positiiviseksi tulkitussa roolissa taiteellisen työskentelyn avulla. Erityinen huomio kiinnittyi poikien aiemmasta poikkeavaan osallistumisaktiivisuuteen; pojat osallistuivat innolla ja kertoivat motivoituvansa siitä kokemuksesta, että saa ”kerrankin tehdä sellaista mitä itse haluu”. Taidekuurien toiminnallisten prosessien aikana syntyi erilaisia kohtaamisen tiloja, joiden puitteissa oli mahdollista herkistyä tarkastelemaan itseään, maailmaa ja yhteisön jäseniä uudella tavalla. Omat ja toisten onnistumiset, oivallukset ympäristön olemuksesta ja kuvallisen ilmaisun kehittyminen innostivat lapsia osallistumaan työpajaan jakson aikana useita kertoja. Toiminnan seurauksena syntyi mahdollisuus tarkastella yhdessä myös sitä, millaisia yhteisötason osallistumismahdollisuuksia instituutioissa ja kaupunkitilassa lapsille on. Fyysiseen kaupunkitilaan suunniteltu yhteisötaideteos ja sen ehdoilla toteutettu projekti toivat toiminnan myötä esiin tilaan ”kätkeytyneitä” kulttuurisia rakenteita ja tiedostamattomia ajattelumalleja. Prosessin aikana oli mahdollista kyseenalaistaa ja arvioida uudelleen sitä, miten lapset näkyvät kaupunkitilassa. Lapsiin kaupunkitiloissa kohdistuva rajoittava hallinta (ks. Strandell 2012 , Kiili 2011, Koskela 2009) tuli näkyviin siinä, miten tiedostamattomasti teoksille tarjottiin tilaa lastenosastoilta eikä suinkaan sieltä, missä ne olisivat kaikkien näkyvillä. Teosten yleisöpalautteessa painottui ilo siitä, että lapset saavat kädenjälkeään kerrankin näkyvälle paikalle. Vahvimmillaan lasten näkyminen noteerattiin yleisökommentilla, jonka mukaan lasten ilmaisua sisältänyt teos edusti ainoaa asiaa, jossa asuinalueen lapset näyttäytyvät positiivisessa valossa. Teosten sijoittaminen yllättävään paikkaan ja kaikkien näkyville oli myös tekijä, joka motivoi lapsia osallistumaan, sai yleisön reagoimaan ja vahvisti osaltaan yhteisöllisyyden kokemusta. Yhteisötaide osallisuuskasvatuksen välineeksi Arvioinnin perusteella leikkipuistoissa toteutettava taidetoiminta tulisi ottaa todelliseksi vaihtoehdoksi, kun lasten oikeutta taiteeseen ja kulttuuriin sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen toteutetaan. Taidekuuri-toiminnan kokemusten perusteella Helsingin kaupungin leikkipuistot soveltuvat toimintaympäristöinä sosiokulttuuriselle innostamiselle ja yhteisötaideprojekteille, koska niissä järjestettävä toiminta on helposti ja yhdenvertaisesti saavutettavissa kaikille alueen lapsille ja niiden toimintaperiaatteet vapaaehtoisuuteen perustuvasta osallistumisesta ja kaikille avoimista tiloista tukevat sosiokulttuuriseen innostamisen mahdollisuuksia ja yhteisöllistä lähestymistapaa. Taidekuuri-projektien keskeisiä elementtejä saavutettavuuden ja rakenteen suhteen voi hyödyntää muissakin projekteissa, mutta käytännössä menetelmätason soveltamiseen liittyy siinä määrin taiteen ja sosiokulttuurisen innostamisen edellyttämää osaamista, että sellaisenaan siitä ei toivottua ”taidelähtöistä menetelmää” kannattanut kehittää. Taidekuurien arvioinnin perusteella taiteilijoiden ohjaamat yhteisötaideprojektit tulisi menetelmäkehittämisen sijaan nähdä avoimina prosesseina ja interventioina, jotka avaavat tietä asuinalueiden ja yhteisöjen kehittymiselle. Taiteen tuomista hyvinvointipalveluiden osaksi ei tulisikaan lähestyä vain menetelmäkehittämisen tai saavutettavuuden näkökulmasta, vaan myös ja nimenomaan sillä perusteella, että taiteen keinoin on mahdollisuus tukea lasten osallisuutta niin lähiyhteisöissä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Tähän tarvitaan avuksi yhteisöihin jalkautuvia taiteen ammattilaisia ja vapautta toimia taiteellisen prosessin ehdoilla. Tuija Salovaara, sosionomi ylempi AMK Artikkelin pohjana oleva opinnäytetyö: Tuija Salovaara 2014: Taidekuureja leikkipuistoihin – Yhteisötaidetta ja osallisuutta kaupunkitilaan. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Sosionomi ylempi Amk-tutkinto 2014. Lähteet: Hiltunen, Mirja 2009: Yhteisöllinen taidekasvatus - Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissa. Lapin Yliopistokustannus. Kiili, Johanna 2011: Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja sukupolvisuhteiden hallinta. Teoksessa: Alanen, Leena − Harrikari, Timo – Pekkarinen, Elina – Satka, Mirja (toim.): Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Osuuskunta Vastapaino. 167 – 204. Koskela, Hille 2009: Pelkokierre – Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus: Helsinki. Kurki, Leena 2006: Kansalainen persoonana yhteisössään. Teoksessa: Kurki, Leena – Nivala, Elina (toim.) : Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen – Johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan. Tampere: Tampere University Press. Nivala, Elina 2008: Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa – kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen viitekehys. Snellman instituutin A-sarja 24/2008. Kuopio: Snellman instituutti. Strandell, Harriet 2012: Lapset iltapäivätoiminnassa – koululaisten valvottu vapaa-aika. Helsinki: Gaudeamus.
Master-tutkinnot (ylempi AMK) mukana uudistamassa sote-alan toimintaa: seminaarin 2.12.2014 tallenteet katsottavissa
Voit katsoa tilaisuuden tallenteet tästä Uudistuva sosiaali- ja terveysala osa 1/2: linkki tässä Uudistuva sosiaali- ja terveysala osa 2/2: linkki tässä ------------------------- Sosiaali- ja terveysalalla ollaan tekemässä hyvin suurta rakennemuutosta sekä toiminnallista kehitystyötä palvelujen saatavuuden parantamiseksi. Metropolian ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelijat ovat master-töissään mukana uudistamassa alan toimintakäytäntöjä ja asiakastyön johtamista työelämän kehitystarpeiden ja ratkaisua vaativien ongelmien pohjalta. Metropolian sote-alan ylempi AMK -tutkinnot ovat valmistelleet kehitystyön tuloksia tarkastelevan seminaarin. Tiistaina 2.12.2014 klo 9-12.30 olevan tilaisuuden aluksi paneelissa keskustellaan nykytilanteesta ja tulevaisuuden haasteita: mukana keskustelussa ovat neuvotteleva virkamies Liisa Heinämäki, Sosiaali- ja terveysministeriöstä, kansanedustaja, sivistysvaliokunnan jäsen Raija Vahasalo, erityisasiantuntija Ulla Saastamoinen Soste ry:stä, perheneuvolatoiminnan päällikkö Mirja Varis Vantaalta sekä sote-lautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila, Helsingistä. Opiskelijat ovat käsikirjoittaneet paneelin ja toimivat sen vetäjinä. Ylempi AMK-alumnit, työelämäkumppanit ja opettajat esittelevät master-töiden tuloksia: Omainen ikäihmisen kuntoutuksen voimavarana: Heidi Perukangas, fysioterapeutti (ylempi AMK), Varhaiskasvatuksen johtamiskoulutuksen vaikuttavuus: Eerika Lehtolammi, sosionomi (ylempi AMK) sekä Iästä voimaa työhön, Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin työkaarimallin laatimisen prosessi: Saija Jokinen (sosiaali- ja terveysalan kehittäminen ja johtamisen ylempi AMK) Sote-alan muutosta johtamisen ja johtajan näkökulmasta tarkastelevat parikeskustelussa tutkija Minna Joensuu, Itä-Suomen yliopisto, sosiaali- ja terveysjohtamisen Kuopion kampukselta ja yliopettaja Sirkka Rousu, Metropolian kulttuurin ja hyvinvoinnin yksiköstä. Seminaarin päätöksenä Metropolian johtajat Elina Eriksson ja Johanna Holvikivi luotsaavat Tulevaisuuden osaamiseen ja tulevaisuuspajoihin, jotka opiskelijat ovat valmistelleet osallistujien yhteiskeskustelun areenaksi. Seminaarin avaa Metropolia Master´s tutkintojen johtaja Antti Piironen ja tilaisuuden puheenjohtajana toimii osaamisaluepäällikkö Katri Luukka. Tilaisuutta voi myös seurata suorana nettilinkin välityksellä, ja myöhemmin tallenteena. Linkki lähetykseen päivittyy seminaarin nettisivuille. Symposium: Seminaarin jälkeen iltapäivällä sote-alan ylemmän AMK-tutkinnon opiskelijat kokoontuvat vielä yhteiseen symposiumiin esittelemään valmistuneita master-töitä. Lisätietoja Metropolia Master´s -maisteritason tutkinto ammattilaisen urakehitykseen nettisivuilta Lisätietoa tilaisuudesta Antti Niemi, terveydenhuolto, puh. 040 676 4866 antti.niemi@metropolia.fi Sirkka Rousu, sosiaaliala, puh. 040 714 5157, sirkka.rousu@metropolia.fi
Uudistuva sosiaali- ja terveysala -seminaari 2.12.2014 klo 9-12.30 Metropolia Masters-verkosto
Metropolia on mukana uudistamassa sosiaali- ja terveydenhuollon toimintakäytäntöjä ja asiakastyön johtamista. Vuosittain ylemmän korkeakoulututkinnon opiskelijoiden opinnäytetöitä valmistuu yhteistyössä reilun sadan työpaikan ja muiden kumppaneiden kanssa. Nämä master-työt perustuvat työelämän kehitystarpeisiin ja ratkaisua vaativiin ongelmiin. Ylemmän korkeakoulututkinnon opiskelijoillamme on useiden vuosien työkokemus alalta sekä aiemmin suoritettu alempi korkeakoulututkinto. Opiskelu toteutuu työssäkäynnin ohella. Nyt sinulla on tilaisuus saada tietoa kehitystöiden tuloksista ja samalla esittää uusia kehitystarpeita sekä osallistua keskusteluun alan uudistumisesta. Seminaarin ajankohta tiistai 2.12.2014, klo 9 - 12.30. Paikkana on Metropolian terveydenhuollon koulutusyksikön auditoriot, Tukholmankatu 10. Tilaisuuteen on kutsuttu myös master-töiden sosiaali- ja terveysalan työelämäkumppanit metropolialueen kunnista ja kuntayhtymistä, järjestöistä ja sote-alan yrityksistä, sote-osaamiskeskuksista ja muista kehittämisyhteisöistä sekä ministeriöistä. Paikalla on Metropolian sosiaali- ja terveysalan alan opettajat ja ylemmän korkeakoulututkinnon opiskelijat sekä master-työn tekijät. Tervetuloa osallistumaan! - tilaisuus on maksuton. Ilmoittaudu viimeistään maanantaina 24.11.2014 mennessä: Ohjelma ja ilmoittutuminen tästä linkistä. Lisätietoa ohjelmasta: Antti Niemi, terveydenhuolto, puh. 040 676 4866 antti.niemi@metropolia.fi ja Sirkka Rousu, sosiaaliala, puh. 040 714 5157, sirkka.rousu@metropolia.fi Lisätietoa Metropolia Masters-tutkinnoista tästä linkistä Lämpimästi tervetuloa seminaariin! Elina Eriksson, johtaja, Terveys ja hoitaminen Johanna Holvikivi, johtaja, Kulttuuri ja hyvinvointi Metropolia Ammattikorkeakoulu
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto