Vuosi: 2015
Nuorten aloitteet kerran vuodessa Helsingin kaupunginvaltuustolle tiedoksi
Helsingin kaupungin kaupunginvaltuusto päätti 25.3.2015 ottaa työjärjestykseen uuden pykälän, koskien nuorten aloitteita. Päätös tehtiin kaupunginhallituksen ehdotuksen mukaisesti. Uudessa pykälässä 25 a määritellään, että kaupungin hallituksen tulee kerran vuodessa esittää valtuuston tietoon kaupungin toimivaltaan kuuluvissa asioissa 13-17 -vuotiaiden nuorten aloitteet ja niiden johdosta suoritetut toimenpiteet sekä Ruuti nuorten osallistumis- ja vaikuttamisjärjestelmän ydinryhmän lausunto asiassa. Ruuti on Helsingin kaupunginhallituksen vuonna 2011 perustama nuorten vaikuttamisjärjestelmä. Sen tavoitteena on mahdollistaa nuorten osallistuminen kaupungin päätöksentekoprosessiin jo asioiden valmisteluvaiheessa sekä aktivoida nuoria mukaan vaikuttamistoimintaan. Ruuti.net sivuston kautta kenen tahansa 13–17-vuotiaan helsinkiläisnuoren on mahdollisuus tehdä aloitteita sekä seurata niiden etenemistä kunnallisessa päätöksenteossa. Helsingin kaupunginvaltuuston päätöksellä halutaan tukea helsinkiläisten nuorten vaikuttamismahdollisuuksia itseään ja ympäristöään koskevissa asioissa sekä vahvistaa Ruuti-vaikuttamisjärjestelmän roolia osana kunnallista päätöksentekoa. Kaupunginvaltuustolle esiteltävät nuorten aloitteet voivat koskea paikallisia, oman lähialueen julkisia palveluita, ajankohtaisia nuorten elämään liittyviä aiheita tai koko kaupunkia koskevia asioita. Vaikuttamista lisäävä asenneilmapiiri Nuorten osallistuminen ja aidot vaikuttamismahdollisuudet edellyttävät asenneilmapiiriä, joka tukee nuorten kuulemista ja kuuntelua. Vaikuttamismahdollisuuksien tarjoaminen nuorille on myös kirjattu Nuorisolakiin (72/2006). Vaikuttamismahdollisuuksien luominen on kuntien vastuulla yhtä lailla kuin kunnille kuuluu vastuu nuorisotyöstä sekä nuorten asuin- ja elinolojen parantamisesta. Kaupunginvaltuuston päätös ottaa nuorten aloitteet käsittelyyn ainakin kerran vuodessa, on askel kohti kannustavaa ja osallistumiseen rohkaisevaa ilmapiiriä, jossa nuoret nähdään omien asioidensa asiantuntijoina. Kun tavoitellaan nuorten hyvinvoinnin parantamista, aivan ensiarvoisen tärkeätä olisikin kysyä nuorilta itseltään: mitä heidän asioiden hyväksi voitaisiin tehdä? Mitkä asiat tai tekijät nuorten ympäristössä sekä palveluissa hankaloittavat heidän elämäänsä ja mitkä puolestaan tukevat sekä vahvistavat nuoria oman elämänsä toimijoina? Se, miten nuoret itse kokevat oman elinympäristönsä, saattaa poiketa päättäjien näkemyksistä. Ottamalla nuorten aloitteet säännönmukaisesti käsittelyyn myös kaupunginvaltuustossa, luodaan asenneilmapiiriä, jossa nuorten ääni tulee kuuluviin sekä varmistetaan nuorten aloitteiden käsittely kaupungin virastoissa. Nuorten osallistumisesta tehdään näin osa virastojen vakiintunutta toimintaa. Aloitteiden johdosta käynnistyneet toimenpiteet tiedoksi valtuustolle Nuorten äänestysinnokkuus ja osallistuminen järjestötoimintaan on nuorten ikäluokissa Nuorisobarometrin 2013 mukaan vähäistä, vaikka nuoret nimesivät nämä keinot itse tehokkaimmiksi vaikuttamisen muodoiksi. Kunnat voivat omalla toiminnallaan ja päätöksenteollaan tukea nuorten osallistumista. Helsingin kaupunginvaltuuston päätös nuorten aloitteista luo kaupungin päätöstentekoon rakenteen, joka osaltaan velvoittaa virastoja nuorten aloitteiden aktiiviseen käsittelyyn. Pidän päätöksessä erityisen hyvänä asiana sitä, että aloitteita esiteltäessä valtuustolle hallituksen tulee myös esitellä aloitteiden pohjalta suoritetut toimenpiteet. Oletuksena tällöin on, että nuorten aloitteet myös käynnistävät toimenpiteitä ja niillä on todellisia vaikutuksia nuorten ympäristöön. Uskoisin, että nuorten usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa kasvaa nimenomaan tällaisten vaikuttamisrakenteiden luomisen ja vakiinnuttamisen myötä. Kun osallistuminen ja vaikuttaminen tehdään nuorille helpoksi, sekä osallisuuteen kasvattaminen aloitetaan varhain perusopetuksen puolella, varmistetaan että meillä on tulevaisuudessakin aktiivisia kansalaisia, jotka osallistuvat demokratian ylläpitämiseen. Jokainen meistä varmasti kokee asiat enemmän omikseen, silloin kun ovat itse päässeet vaikuttamaan asioiden toteutumiseen. Näin on varmasti myös nuorten kohdalla, jotka kaipaavat vastuuta ja aitoja osallistumismahdollisuuksia. Aino Hiltunen, sosionomi ylempi AMK opiskelija Helsingin kaupunki. Kaupunginvaltuusto. Pöytäkirja 6/2015. verkossa. Myllyniemi, Sami (toim.) 2014. Vaikuttava osa – Nuorisobarometri 2013. Helsinki: Nuorisotutkimusseura Nuorisolaki 72/2006
Imatran mallia myös Helsinkiin
Imatralla havahduttiin joitakin vuosia sitten siihen, että lastensuojelun menot kasvoivat vuodesta toiseen. Ilmiöön puututtiin uudistamalla perhepalvelut kokonaan ja katse käännettiin ennaltaehkäiseviin palveluihin. Vuonna 2009 Imatralla perustettiin hyvinvointineuvola, joka yhdisti perinteisen lastenneuvolatoiminnan ja perhetyön. Terveydenhoitajat saivat työparikseen perhetyöntekijän ja työskentely vietiin vastaanottohuoneista perheiden omalle reviirille perheiden kotiin. Tavoitteena oli luoda kontakti lasta odottavaan perheeseen ja kartoittaa avuntarve jo ennen lapsen syntymää. Kotikäynnit tehtiin kaikille lasta odottaville perheille, ei vain niille, joilla ajateltiin olevan ongelmia. Työskentelyssä oli myös vahvasti läsnä konkreettinen ja ratkaisukeskeinen työote: asioihin tartuttiin oikeasti ja perhettä autettiin niissä asioissa, jotka mietityttivät vanhempia tai aiheuttivat huolta. Imatran perhetyön malli sai nopeasti ilmaa siipiensä alle ja se tuotti myös taloudellista tulosta. Imatralla taidettiin yllättyä itsekin, kun lastensuojelun menot kääntyivät laskuun ja ennaltaehkäisevän ja varhaisen tuen palveluiden vaikutukset saatiin ensi kertaa näkyväksi myös numeroina. Investointi lapsiperheiden varhaiseen tukeen tuotti tulosta nopeammin kuin kukaan osasi odottaa ja siksi ei olekaan mikään ihme, että Imatran mallista ollaan oltu kiinnostuneita myös muualla Suomessa. Helsingissä kaupunginvaltuusto edellytti vuoden 2015 talousarviokäsittelyn yhteydessä, että mahdollisuuksia kehittää ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä Imatran mallin mukaisesti selvitetään. Sosiaali- ja terveyslautakunta antoi lausuntonsa asiasta kaupunginhallitukselle 9.4.2015. Lausunnossa todetaan, että Helsingin lapsiperhepalveluissa palveluvalikoima on valtakunnallisesti verraten kattava ja ehkäisevää lastensuojelua toteuttavia tahoja on runsaasti. Helsingissä resursseja kohdennetaan niille perheille, joissa on erityisen tuen tarvetta. Kotikäyntejäkin tehdään jo: vuoden 2014 lopussa on aloitettu toimintamalli, jossa kotikäyntejä tehdään raskauden aikana alle 20-vuotiaille äideille, sekä äideille, joilla on pitkäaikaisia mielenterveyden ongelmia, päihdeongelmia tai lähisuhdeväkivaltaa. Raskauden jälkeisiä kotikäyntejä pyritään tekemään kaikille ensisynnyttäjille. Kotikäyntien määrä onkin noussut n. 17 prosenttia vuosina 2013-2014. Sosiaali- ja terveyslautakunnan toive lausunnossa on, että Imatran mallin mukaisia perhetyöntekijöiden kotikäyntejä sovellettaisiin kaikille raskaana oleville äideille. Tämä tulisi ottaa huomioon erityisesti perhekeskus-toimintamallia suunniteltaessa. Myös muita tukimuotoja, kuten sosiaaliohjausta, perhetyötä ja kotipalvelua, löytyy. Näitä palveluja voi saada alentuneen toimintakyvyn, perhetilanteen, rasittuneisuuden, synnytyksen tai vamman perusteella Apua ajoissa On totta, että Helsingissä on valtakunnallisesti tarkasteltuna kattava palveluvalikoima. Lapsiperheillä on mahdollisuuksia saada apua ja kynnystä palveluihin on madallettu viime vuosina. Avun hakemiseen ajoissa kannustetaan ja perheitä rohkaistaan käyttämään palveluja. Kynnystä ei kuitenkaan ole saatu poistettua kokonaan. Kuten sosisaali- ja terveyslautakunnan lausunnossakin todetaan, resurssit kohdennetaan vielä tänä päivänä erityistä tukea tarvitseville. Apua saadakseen täytyy siis täyttää palveluille asetetut kriteerit, pelkkä tunne avun tarpeesta ei riitä. Tässä suhteessa Imatralla mentiin pidemmälle kun perhetyöntekijöiden käynnit tarjotaan kaikille. Imatran mallissa palveluista tehtiin universaaleja ja samalla häivytettiin palvelujen käyttöön liittyvää häpeää ja pelkoakin, joita yhä edelleen liittyy palvelujen käyttöön. Apua pyydetään yleensä vasta äärimmäisessä hädässä, kun omat voimavarat ovat jo loppumassa. Itse pärjäämisen kulttuuri istuu syvällä suomalaisessa lapsiperheessä. Leimautumista huonoksi vanhemmaksi pelätään viimeiseen asti. Mahdollisuus saada apua ilman erityistä huolenaihetta antaa viestin kaupungin asukkaille: olet meille tärkeä, haluamme että sinä ja lapsesi voitte hyvin tässä kaupungissa, olemme täällä valmiina, jos tarvitset apua. Se on hieno ja arvokas viesti, jonka toivottavasti myös Helsinki haluaa tulevaisuudessa asukkailleen antaa. Satu Hannola, sosionomi ylempi AMK opiskelija Helsingin sote-lautakunnan lausunto, verkkodokumentti.
Vantaa kehittää asiakkaiden osallistumista palvelujen kehittämiseen – ei vain asiakastyytyväisyyskyselyjä
Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan esityslistassa käsiteltiin huhtikuussa 2015 muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon toimialan toimintakertomus vuodelta 2014. Toimintakertomuksessa oli mukana kahden vuoden välein toteutettava asiakastyytyväisyyskysely, johon kuuluivat perhepalvelujen, vanhus- ja vammaispalvelujen, suun terveydenhuollon sekä terveyspalvelujen tulosalueet, sekä niiden tulosyksiköt. Kyselyn tulokset osoittivat, että parhaiten toteutui asiakkaiden asiallinen kohtelu ja heikoimmin vastaajien mahdollisuus osallistua palvelun suunnitteluun. Asiakastyytyväisyyskyselyn tulokset eivät sinänsä olleet ehkä yllättäviä, mutta mielestäni on kovin valitettavaa, etteivät ihmiset koe voivansa riittävästi osallistua heitä koskevien palvelujen suunnitteluun. Sosiaalipalvelujen tarkoituksena on tukea ihmisten omia voimavaroja ja elämänhallintaa. Tukea tarvitsevan ihmisen tarpeita ja toiveita ei tule sovittaa järjestelmään, vaan järjestelmän on tarkoitus hyväksyä käyttäjä sekä palveluprosessin kumppaniksi, että kehittäjäksi. Näin käyttäjä muuttuu objektista aktiiviseksi kanssa toimijaksi. Palvelujen oikea kohdentaminen edellyttää, että asiakasta kuunnellaan ja hänen kanssaan käydään vuorovaikutteisia keskusteluja tilanteen kartoittamiseksi ja ratkaisuvaihtoehtojen löytämiseksi. Tämä taas edellyttää asiakaan osallistamista palveluprosessiin. (Aaltio 2013; Ahola ym. 2005.) Koska taloudellinen tilanne on mitä on, pohdin mitä tavallinen rivityöntekijä voisi asialle tehdä. Tiedän, että todellinen kohtaaminen vaatii aikaa, eikä loputon kiire tai kohtuuttoman suuret asiakasmäärät ainakaan paranna tilannetta. Uskon kuitenkin, että asiakkaan osallistaminen vaatii paitsi resursseja, niin paljon myös työntekijältä itseltään. Vaikka työntekijät saattavatkin olla ”systeemin uhreja”, mietin, olisiko sosiaalialan ammattilaisten kuitenkin syytä myös itsetutkiskeluun, tarkastella omia työtapojaan ja käytäntöjään? Onko niin, että alalla piiloudutaan usein professionaalisuuden naamion taakse, eikä haluta antautua todelliseen dialogiin asiakkaan kanssa. Dialogisuus avain osallisuuteen Arnkilin (2004) tavoin näen, että modernin asiantuntijajärjestelmän ihanteena on asiantuntijuus, joka tuottaa samoja luotettavia tilannearvioita ratkaisusuunnitelmia ja ennusteita, olipa niiden tekijä kuka tahansa pätevä henkilö. Niin ekspertit, kuin asiakkaatkin ovat irrotettavissa: heidät tulee saada kuntoon pätevän hoidon jälkeen ja palauttaa sitten ”kunnostettuna” sosiaalisiin suhteisiinsa. Tämän ideaalin ytimessä on ekspertin ja elämänsuhteistaan irrotetun kansalaisen kohtaaminen. Tällaisessa järjestelmässä kullakin ammattilaisella on oma vajavuusalue poistettavana ja kansalaiset näyttäytyvät pikemminkin ongelmien valossa, kuin elämänsä eläjinä, suhteissaan. Tällaisessa järjestelmässä henkilö ei syrjäydy johonkin ”ulos”, vaan jää tuloksettomaan kehään tai pahenevaan kierteeseen palvelujärjestelmien piirissä (emt.). Ahola ym. 2005 puhuu jaetusta asiantuntijuudesta. Jaettu asiantuntijuus tarkoittaa, että käyttäjä ja ammattilainen ovat tasavertaisessa suhteessa, jossa käyttäjä tuntee elämäntilanteensa ja ammattilaisella on tietoa ja kokemusta siitä, mikä auttaa vaikeissa elämäntilanteissa ja millaisin keinoin voidaan päästä eteenpäin. Taikasanana asiakkaan osallisuuteen ja vaikuttamiseen tarjoan sellaista dialogisuutta, jota jo Paul Freire (1970) on peräänkuuluttanut kriittisessä pedagogiikassaan. Freiren dialogi rakentuu perusajatukselle ihmisen kykenevyydestä oppia, kasvaa ja muuttua, mikäli hän voi aidosti osallistua elämäntapaansa koskeviin päätöksiin. Dialogisessa, kohtaavassa ja avoimessa vuorovaikutuksessa jokainen vuorovaikutuksen osallistuja tulee mukaan omasta elämismaailmastaan ja omien ajatustensa kanssa. Kukaan ei määrittele valmiiksi keskustelun tulosta saati sallittuja mielipiteitä. Kohtaavassa vuorovaikutuksessa sinän ja minän välille rakennetaan suhde, joka mahdollistaa ymmärtämisen ja dialogin. Tämän kaltainen suhde edellyttää molemmilta osapuolilta läsnäoloa, valmiutta kohdata toinen avoimesti, kiinnostusta ihmisestä ja valmiutta esittää omia näkemyksiä. Hetki, jolloin asiakas ja työntekijä ovat yhteisen tietämättömyyden edessä, on usein juuri se paras, inhimillisen välittymisen hetki, joka sellaisenaan antaa kokemuksen sosiaalisesta tuesta. (Metteri & Haukka-Waclin 2012.) Toivoisinkin erityisesti sosiaalialan työntekijöiden muistavan, että jaettuun asiantuntijuuteen ja dialogisuuteen panostaminen kannattaa, vapauttaa pidemmällä tähtäimellä resursseja ja on nimenomaan avain osallisuuteen. Vuoden 2014 asiakaspalautteiden perusteella sosiaali- ja terveysalan toimialan johtoryhmä nosti yhteiseksi kehittämiskohteeksi asiakkaan osallistamisen oman palvelunsa suunnitteluun ja arviointiin. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, miten Vantaan kaupunki pyrkii korjaamaan tutkimuksessa esille nousseet puutteet asiakkaiden vaikutusmahdollisuuksista. Toivon myös, että sote-lain uudistamisen myötä voidaan viimein lunastaa erityisesti ne tavoitteet, jotka koskevat asiakkaan osallistamista. Leyla Uzun, sosionomi (ylempi AMK) LISÄTIETOA Aaltio, E. 2013. Hyvinvoinnin uusi järjestys. Helsinki: Gaudeamus Ahola, P., Arajärvi, P. & Kananoja, A. (toim.) Yhteiset vai ostetut? Sosiaalipalvelut hyvinvoinnin tuottajina. Kalevi Sorsa – säätiön julkaisuja 5/2010. Arnkil, T. E. 2004. Verkostotyö – perinnekaluja, uutta ekspertiisiä vai pirullinen juoni. Teoksessa T. Helne, S. Hänninen & Karjalainen, J. (toim.) Seis yhteiskunta – tahdon sisään! Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 99-124. Freire, P. 2005. Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino Metteri, A. & Haukka-Wacklin, T. 2012. Sosiaalinen tuki kuntoutuksen ytimessä. Teoksessa V. Karjalainen & I. Vilkkumaa (toim.) Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (STAKES).
Sosiaalihuoltolaki ja asiakaslähtöisyys -jääkö vain sanahelinäksi?
Uusi sosiaalihuoltolaki on astumassa voimaan asteittain kuluvan vuoden aikana. Uudessa sosiaalihuoltolaissa yksi päätavoite on asiakaskeskeisyyden lisääminen. Lakiesityksessä asiakaslähtöisyyttä on kuvattu muun muassa asiakkaiden nopeaksi ohjautumiseksi oikeisiin palveluihin, asiakkuusaikojen lyhentymiseksi ja palveluiden saamiseksi varhaisemmassa vaiheessa. Olennaista on myös henkilökohtainen palvelutarpeenarviointi ja moniammatillinen yhteistyö. (Hallituksen esitys eduskunnalle sosiaalihuoltolaiksi ja erinäisiksi siihen liittyviksi laeiksi 2014.) Asiakaslähtöisyys taikka asiakaskeskeisyys, kuten se on lakiin kirjattu, on sosiaalipalveluissa entistä vahvemmin läsnä lakiin kirjattuna tahtotilana, yhtenä johtotähtenä. Petri Virtanen ja kumppanit ovat määritelleet Tekesin katsauksessa Matkaopas asiakaslähtöisten sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämiseen asiakaslähtöisen kehittämisen tapahtuvan kuudella eri osa-alueella ja kolmella eri tasolla. Tasot Virtasen ja kumppaneiden mukaan ovat asiakastaso, asiakas- ja organisaatiotason kohtaaminen ja organisaatiotaso. Asiakaslähtöisyyden osa-alueet ovat asiakkaan palveluymmärryksen rakentaminen, asiakkaan osallisuusmahdollisuuksien lisääminen, työntekijöiden asiakasymmärryksen syventäminen, palveluiden muodon, sisällön ja jakelukanavien kehittäminen, palvelua tuottavien organisaatioiden asenteiden ja palvelukulttuureiden muuttaminen sekä johtaminen. (Virtanen – Suoheimo – Lammenmäki – Ahonen – Suokas 2011: 22.) Mutta mitä asiakaslähtöisyys tarkoittaa käytännössä asiakkaiden arjessa, sosiaalialan työntekijöiden työssä ja organisaatioiden toiminnassa? Mitä asiakaslähtöisyys tarkoittaa esimerkiksi lastensuojelun jälkihuollossa? Asiakastason asiakaslähtöisyys tarkoittaa, että jälkihuoltonuorelle kerrotaan mitä lastensuojelun jälkihuolto on. Nuori on oikeutettu henkilökohtaiseen tukeen muun muassa asumiseen, talouteen ja yleiseen hyvinvointiin liittyen. Nuorelle kerrotaan, että hän voi olla työntekijöihin yhteydessä puhelimitse, sähköpostilla tai Facebookin välityksellä. Nuoren kanssa tehdään asiakassuunnitelma, johon kirjataan nuoren tavoitteet sekä konkreettinen toimintasuunnitelma tavoitteiden saavuttamiseksi. Asiakassuunnitelman tekemiseen osallistuvat myös nuoren läheiset ja muut nuoren kanssa työskentelevät työntekijät esimerkiksi sijoituspaikasta, oppilaitoksesta ja nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Asiakassuunnitelma on kokonaisvaltainen ja tehty yhteisymmärryksessä kaikkien nuorta tukevien tahojen kanssa. Asiakas-ja organisaatiotason kehittäminen tarkoittaa, että saman asiakasryhmän, samojen nuorten kanssa työskentelevät työntekijät keskustelevat keskenään. Työntekijät pyytävät nuorilta luvan keskustella nuorten asioista moniammatillisessa tiimissä. Moniammatillinen yhteistyö auttaa työntekijöitä ymmärtämään nuorten tilanteita laajemmin, mahdollistaa toisilta oppimisen sekä luo tilaisuuden sopia yhteistyöstä, työskentelyn suunnasta ja työnjaosta. Nuorten näkökulmasta päällekkäinen ja turha työ vähenevät ja pirstaloitunut palvelujärjestelmä järjestäytyy liikkuvan tiedon avulla yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi nuorten tarpeiden mukaan. Lisäksi nuorten työntekijät ovat kiinnostuneita nuorten kokemuksista, kysyvät säännöllisesti palautetta ja lukevat uusinta tutkimustietoa nuoriin liittyen. Organisaatiotason asiakaslähtöisyyden kehittäminen tarkoittaa, että työntekijät ovat rohkeita ja kiinnostuneita niin asiakkaiden kuin toisten työntekijöidenkin ajatuksista. Työntekijät kokeilevat uusia ja innovatiivisia toimintatapoja yli hallinnollisten rajojen. Työntekijät keskustelevat asiakaslähtöisyydestä, joka muokkaa organisaation toimintakulttuureita ja arvoja sekä innostaa toimimaan asiakaslähtöisesti. Asiakaslähtöisyys on kirjattu organisaation tavoitteeksi ja johto on sitoutunut strategiseen toimintaan asiakaslähtöisyyden saavuttamiseksi. Organisaation rakenteissa on varattu aikaa toisten työntekijöiden ja asiakkaiden kohtaamiseen. Johtajat kannustavat työntekijöitä tutkimaan ja kokeilemaan uusia työtapoja. Johtajat innostuvat, kun työntekijät haluavat kehittää työtään asiakkaiden tarpeiden suuntaan, vaikka se tarkoittaisikin vanhojen toimintatapojen kyseenalaistamista. Asiakaslähtöisyys on tätä ja vieläkin enemmän! Jottei asiakaslähtöisyys jäisi vain sanahelinäksi, tulee asiakkailla, työntekijöillä ja organisaatioilla olla käsitys siitä, mitä asiakaslähtöisyys konkreettisesti tarkoittaa. Vain tällöin asiakaslähtöisyys voi toimia sosiaalipalveluiden johtotähtenä. Katja Rastas, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lähteet: Hallituksen esitys eduskunnalle sosiaalihuoltolaiksi ja erinäisiksi siihen liittyviksi laeiksi 2014. Sosiaali- ja terveysministeriö. Verkkodokumentti. Virtanen, Petri – Suoheimo, Maria – Lammenmäki, Sara – Ahonen, Päivi – Suokas, Markku 2011: Matkaopas asiakaslähtöisten sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämiseen. Tekesin katsaus 281/2011.
Hyvinvointipalveluilla tukea yläkouluikäisten nuorten perheille Kirkkonummella
Suomalaisessa yhteiskunnassa keskustelua herättäneet aiheet, kuten perheiden pahoinvointi, murrosikäisten nuorten kasvun haasteet, nuoruusikäisten huostaanottojen lisääntyminen, nuorten syrjäytyminen, palveluiden vaikuttavuuden lisääminen ennaltaehkäisevillä tukimuodoilla ennemminkin kuin hintavilla korjaavilla palveluilla sekä viranomaisyhteistyön haasteet loivat taustaa Kirkkonummella 2013 käynnistetylle kehittämisyhteistyölle. Kehittämistyön kohdentaminen juuri nuoruusikäisiin ja heidän vanhempiinsa perustui kunnan hyvinvointipalveluiden toimijoiden työstä karttuneisiin kokemuksiin yläkouluikäisten nuorten ja heidän vanhempiensa tuen tarpeista. Kunnan hyvinvointipalveluiden toimijoiden kesken viranomaisyhteistyötä haluttiin lähteä kehittämään yläkouluikäisten nuorten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin edistämiseksi, sillä kyseiselle kohderyhmälle suunnattujen palvelumuotojen katsottiin olevan vähissä. Kehittämistyöhön osallistuneita hyvinvointipalveluiden toimijoita olivat muun muassa nuoriso-ohjaajat kunnasta ja seurakunnasta, vapaa-aikapalveluiden suunnittelija, perheohjaajat, lastensuojelun sosiaalityöntekijät, Nuorten hyvinvointiaseman työntekijät, kouluterveydenhoitajat sekä koulupsykologit ja -kuraattorit. Itse toimin koulukuraattorina Kirkkonummella ja kehittämisyhteistyö liittyi kiinteästi sosionomi (ylempi amk) -opinnäytetyöhöni. Osallisuuden vahvistaminen keinona hyvinvoinnin edistämisessä Kirkkonummen hyvinvointipalveluissa nuorten ja heidän vanhempiensa parissa toimivien työntekijöiden yhteinen näkemys oli, että palveluiden ja toimintamuotojen täytyy toimia aiempaa kohtaavammin ja asiakaslähtöisemmin. Käytännön työn ja asiakkaiden tarpeiden kautta nähtiin hyvinvointiteorioiden kanssa yhtäläisesti, että yksilön hyvinvoinnin on mahdollista lisääntyä osallisuuden kokemusten vahvistumisen myötä. Hyvinvointiteoreetikot Len Doyal ja Ian Gough (1991) ovat muun muassa hyvinvoinnin tarveteoriassaan esittäneet, että ihmisen hyvinvoinnin kehittymisen perimmäisinä kriteereinä ovat ”edellytykset osallistua yhteisön elämänmuotoon” ja ”vuorovaikutus”. Heidän teoriansa mukaan ihmisen hyvinvointi koostuu perustarpeista ja välittävistä tarpeista sekä yhteiskunnallisista edellytyksistä tarpeiden tyydytykselle kulttuurista riippuvilla tavoilla. Kyseisen teorian mukaan tarpeentyydytyksen ollessa optimaalinen, universaalina päämääränä on ihmisen osallistuminen ja vapautuminen. (Kajanoja 2005: 93-98.) Kirkkonummen toimijoiden yhteisellä kehittämistyöllä pyrittiin siis löytämään keinoja kohderyhmän osallisuuden vahvistamiseksi. Osallisuuden vahvistamisena voidaan pitää kaikkea sitä, mikä lisää yksilön kokemuksia yhteenkuuluvuudesta johonkin yhteisöön. Sen elementtejä ovat kuulluksi tuleminen, tasavertaisuus ja luottamus. Yhteisö, johon kuulutaan voi olla laajemmin katsottuna koko yhteiskunta, kunta ja asuinalue tai suppeammin nähtynä perhe, luokka- ja kouluyhteisö. (Rouvinen-Wilenius – Aalto-Kallio – Koskinen-Ollonqvist – Nikula 2011: 50.) Kirkkonummella lähdettiinkin siten liikkeelle ajatuksesta, että osallisuuden vahvistaminen voi olla monenlaista nuorille ja vanhemmille suunnattua toiminnan ja rakenteiden suunnitteluun tähtäävää kehittämistä ja jakaantua Kohosen ja Tialan (2002:5) määritelmän mukaisesti tieto-, suunnittelu-, toiminta- ja päätös -osallisuuden muotoihin, joista esimerkkeinä ovat: erilaiset vanhempaintilaisuudet, internet -sivut ja -kyselyt, palveluohjaukseen panostaminen, toimintojen suunnitteleminen yhdessä kohderyhmän kanssa, vertaisryhmätoiminta, vapaa-ajan vieton ja harrastustoiminnan muodot, oppilaskunnat ja vanhempainyhdistykset osallistuvat päätöksentekoon yhteisistä toimintamuodoista. Uusia asiakaslähtöisiä toimintamuotoja viranomaisyhteistyöhön Toimijoiden kehittämisyhteistyöryhmä nimettiin KINUVA (Kirkkonummen nuoret ja vanhemmat)-verkostoksi, joka ehti opinnäytetyöni työstämisen aikana kokoontua yhteensä 11 kertaa. Kokoontumiset sisälsivät yhteistä keskustelua, pohdintaa ja suunnittelua, joilla pyrittiin luomaan uusia ja erilaisia nuorille ja heidän vanhemmilleen suunnattuja toimintamuotoja. Kyseiset kokoontumiset olivat myös tiedonjakamisen foorumeita, joissa hyvinvointipalveluiden toimijoilla oli mahdollista tiedottaa toisilleen kohderyhmän kannalta tärkeistä tapahtumista ja toiminnoista kunnan sisällä. Palveluohjausta haluttiin KINUVA-verkostossa kattavamminkin kehittää. Tähän pyrittiin hyvinvointipalveluiden yhteisen vuosikello -työvälineen suunnittelemisella. Vuosikelloon kukin toimijataho merkitsisi tilaisuuksia, tapahtumia ja toimintoja, joita kunnassa yläkouluikäisille ja heidän vanhemmilleen olisi tarjolla ja joiden olisi palveluohjauksellisessa mielessä hyödyllistä olla muidenkin toimijoiden tiedossa. Kyseisen työvälineen kehittäminen on yhä kesken, sillä sen teknisessä toteutuksessa tuli esiin haasteita, joiden johdosta vuosikello ei olisi ollut sähköisesti kaikkien toimijoiden käytettävissä. KINUVA-verkoston toimijoiden keskuudessa nimenomaan vanhempien vaikutus nuorten elämään tiedostettiin ja tämän vuoksi verkoston yhteistyöllä erityisesti nuorten ja vanhempien vuorovaikutuksen toimimiseen haluttiin varhaisella tuella panostaa. Koettiin, että kuulluksi tuleminen on tärkeää osallisuuden vahvistumisen kokemusten kannalta, ja juuri näin ollen perheiden vuorovaikutukseen on hyvä yrittää vaikuttaa. Tähän perustuen yhteiseen kehittämistyöhön sisältyivät myös kaksi nuorten vanhemmille suunnattua vuorovaikutuksellista tilaisuutta. ”Vanhempainryhmäytys” järjestettiin kunnan yhden yläkoulun 7. luokkalaisten vanhemmille marraskuussa 2013. Lokakuussa 2014 järjestettiin yhteistyössä EHYT Ry:n kanssa ”Lauantaifoorumi” kaikille Kirkkonummen alueen yläkoululaisten vanhemmille. Eri toimialojen työntekijät yhdistivät voimansa ja toteuttivat kyseiset tilaisuudet yhteistyöllä, vaikka kaikki eivät lähtökohtaisesti perustyössään toimikaan yläkouluikäisten nuorten vanhempien parissa. Kokemukset tilaisuuksista olivat positiivisia ja niissä havaittiin, että vanhemmat kaipaavat vertaiskeskusteluja sekä lisää tietoa murrosikään liittyvästä elämänvaiheesta. Yhteistoiminta vaatii aikaa. Yläkouluikäisten vanhemmille tukea kasvatustyöhön. Yhteisen kehittämisen prosessi eteni hitaasti. Monia alkuvaiheessa suunniteltuja toimintoja jouduttiin lykkäämään eteenpäin ja monia ei ole vielä saatu toteutettua. Tämä liittyi mitä ilmeisimmin siihen, että eri toimijoiden oli päästävä ”samalle kartalle” eli saatava yhteinen ymmärrys kehittämistyön etenemiseksi. Oli keskusteltava kunkin toimijan ja eri hallinnonaloilla työskentelevien näkemyksistä osallisuuteen, osallisuuden vahvistamiseen tähtäävästä toiminnasta ja kohderyhmän tarpeista. Tästä esimerkkinä seuraavat KINUVA -kokoontumisissa yhteisen keskustelun pohjalta muodostetut näkemykset nuorten tuen tarpeista: - Keskustelukumppanuuden tärkeys: nuoren lähellä olevan yhdenkin aikuisen merkitys on tärkeä myös tulevia ihmissuhteita silmällä pitäen. - Perheen sisäisen vuorovaikutuksen toimivuus ja siihen vaikuttaminen: vanhemmille puhumiseen motivoiminen, vaikka työntekijän tuella. - Nuoret tarvitsisivat harrastuksia, jotka eivät maksa liikaa: harrastukset synnyttävät yhteisöjä, joihin voi kuulua. - Nuoret voisivat hyötyä myös toiminnasta, joka tapahtuu pienemmissä ryhmissä: tällaisissa ryhmissä sosiaalisia taitoja voi turvallisesti harjoitella. KINUVA -yhteiskehittäminen opetti paljon toisten toimijoiden ja eri hallinnonaloilla toimivien työskentelystä. Tapahtui Engeströmin (2004: 13) määrittelemää ekspansiivista oppimista ja kohteen laajenemista. Eri toimijat ryhtyivät näkemään työtehtävänsä laajemmin, raja-aitoja ylitettiin ja asioita ryhdyttiin tekemään uudella tavalla. KINUVA-verkoston kokoontumiset mahdollistivat eri toimialoilla työskentelevien tiiviimmän yhteistyön, joka on ollut hyvin hyödyllistä ja ennakoivaa, kun otetaan huomioon 1.8.2014 voimaan tullut uusi Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013) ja 1.4.2015 voimaan astunut uusi Sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Molemmat lait tähtäävät aiempaa enemmän ennaltaehkäisevyyteen ja hallintokuntarajat ylittävään yhteistyöhön hyvinvointipalveluissa. Edellisessä luvussa kuvattujen vanhempaintilaisuuksien järjestämisen avulla opittiin tekemään uudenlaista yhteistyötä. Niiden myötä ymmärrettiin, että yläkouluikäisten nuorten vanhemmat tarvitsisivat paljon lisää tukea kasvatustyöhönsä. Vanhemmat tarvitsevat mahdollisuuksia vertaiskeskusteluihin ja palveluita, joissa voidaan työskennellä perheterapeuttisella työotteella. Tämänlaisia palveluita ei monissa kunnissa ole tarpeeksi tarjolla. Mikäli hyvinvointipalveluiden varhainen tuki tämän osa-alueen kannalta olisi kattavaa, olisi mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuisi nuoruusikäisten huostaanottoluvuille ja nuorten syrjäytymiskehitykselle tulevaisuudessa. Tähän kohtaan panostaminen kunnissa olisi investointi, joka kääntäisi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden painopistettä korjaavista palveluista varhaisen tuen palveluiden suuntaan eli säästäisi kustannuksia. Katariina Mäki-Kokkila, sosionomi (ylempi AMK) Artikkeli perustuu sosionomi ylempi AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön 2015, Metropolia ammattikorkeakoulu. Lähteet Engeström, Yrjö. 2004. Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä. Tampere: Vastapaino. Kajanoja, Jouko 2005. Hyvinvointi ja hyvinvointivaltio – Len Doyalin ja Ian Goughin hyvinvointiteoria. Teoksessa: Saari, Juho (toim.) 2010. Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa. Helsinki: Gaudeamus. Koskinen-Ollonqvist, Pirjo - Rouvinen-Wilenius, Päivi - Aalto-kallio, Mervi 2009. Osallisuus terveystekijänä. Promo 60: 5/2009, Terveyden edistämisen lehti. 30-31. Verkko-julkaisu. Kohonen, Kirsi & Tiala, Toni (toim.) 2002. Kuntalaiset ja hyvä osallisuus. Lupaavia käytäntöjä kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien edistämiseksi. Sisä-asianministeriö. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Mäki-Kokkila Katariina 2015. KINUVA-verkosto: Nuoruusikä ja hyvinvointipalveluiden tuki Kirkkonummella. Sosionomi (ylempi AMK). Metropolia ammattikorkeakoulu. Julkaisu saatavana Theseus.fi -sivustolta. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013). Finlex. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki. Verkkodokumentti. Sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Finlex. Sosiaalihuoltolaki. Verkkodokumentti.
Riittääkö pelkkä rakkaus kiintymyssuhteen rakentamiseen sijaisvanhemman ja sijoitetun lapsen välillä?
Terhi Tukian sosiaalialan ylempi AMK-opinnäytetyöhön perustuva artikkeli. “……Kati yritti potkia ja lyödä, mutta Jane sai pidetyksi hänet tiukasti otteessaan. Kati ei myöskään onnistunut potkia äitiään. Seuraavaksi hän yritti puskea Janea päällään ja raapia hänen käsivarsiaan. Jane piti hänet edelleen tiukasti otteessaan, ja he molemmat makasivat märässä maassa. Jane oli iloinen, ettei heidän allaan tai Katin käsien ulottuvilla ollut kiviä. ”Olet turvassa kultaseni. Olen vihainen siitä, että heitit minua kivillä, mutta minä todella rakastan sinua. Pitelen sinua niin kauan kuin sitä tarvitset”, Jane sanoi rauhallisesti. ”Sinä vihaat minua!”, Kati aloitti taas. Hänen äänessään ja liikkeissään ei kuitenkaan enää ollut samaa voimaa…” Lapsen menneisyys ja tulevaisuus kulkevat käsi kädessä Amerikkalainen psykologi, Daniel A. Hughes kertoo kirjassaan Tie traumasta tervehtymiseen koskettavan todentuntuisesti pienen tytön elämänpolkua: hänen vaikeita lähtökohtia, huostaanottoa ja perhesijoitusten toistuvia katkeamisia. Kirjassa kuvataan myös avoimesti sijaisäidin ja kokeneen terapeutin yhteistyöskentelyä lapsen auttamiseksi. Ote Hughesin teoksesta on sydäntä riipaisevaa luettavaa pahoin traumatisoituneen Kati-tytön elämästä. Katkenneet sijoitukset ovat jättäneet vahvasti jälkensä Katin kasvuun ja kehitykseen. Sijoituksia on kertynyt, koska kirjan kohdemaassa Yhdysvalloissa on käytäntönä, että lapselle etsitään pysyvä paikka adoptioperheestä, silloin kun on selvää ettei lapsi palaa syntymävanhempien luo. Toisin kuin Suomen lainsäädännössä lapsi pyritään sijoittamaan ensisijaisesti pitkäaikaiseen sijaisperheeseen, adoptioon päätyminen on meillä sen sijaan hyvin harvinaista. 8-vuotiaan Katin elämä voisi olla pala kenen tahansa sijaisperheen tavallista arkea. Katin sijaisperhe onkin ottanut hyvin haastavan ja erityisen tehtävän vastaan ryhtyessään sijaisvanhemmiksi tytölle. Mutta mikä saa tavalliset vanhemmat ottamaan uuden perheenjäsenen tiimiinsä, tietämättä ja tuntematta lasta ja lapsen taustoja etukäteen? Kuinka kiintyä vieraaseen lapseen ja riittääkö siihen pelkkä rakkaus? Entä onko tunneyhteyden syntyminen sijaisvanhemman ja lapsen välillä helppoa ja itsestään selvää? Sijoitetulla lapsella on raskas taakka: hän kantaa mukanaan menneisyyttään ja varhaislapsuuden kokemuksia. Lapsi on kokenut vähintään yhden menetyksen ja kiintymyssuhteen katkeamisen joutuessaan vanhemmistaan eroon. Jo tämä kokemus tekee lapsen elämästä poikkeavan. Lapsen sijaisvanhemmat ovat uuden tilanteen edessä, kun lapsi tuo turvattomat ja joskus erittäin patologiset kiintymyssuhdemallinsa uusiin olosuhteisiin. Tämä asettaa myös suuria vaatimuksia sijaisvanhemmille, joiden tehtävänä on tarjota lapselle korjaavia ja korvaavia vuorovaikutuskokemuksia. Lapsen kehityksen kannalta korjaava merkitys voi olla jo pelkästään turvallisilla arkirutiineilla. Myös sijaisvanhemman erityinen kyky jäsentää ja sanoittaa lapsen kokemusmaailmaa sekä siinä koettuja tunteita, auttaa kiintymyksen muodostamisessa. Kiintymyssuhteiden luonteiden ja erityispiirteiden tuntemus onkin erityisen tärkeää kaikille niille, jotka hoitavat sijoitettuja lapsia. Sijaisvanhemmat ovat kuitenkin erityisasemassa kahdestakin eri syystä. Ensiksi, heillä ei ole yleensä alan koulutustaustaa eikä säännöllistä ammatillista työnohjausta. Toiseksi, huostaan otettujen lasten perhesijoituksia pyritään Suomessa nykyisen lastensuojelulain (316/2011 § 50) mukaisesti tuntuvasti nykyisestään lisäämään. Sijaisvanhemmuus onkin sekä yhteiskunnallisesti että yksilön näkökulmasta hyvin merkittävä tehtävä ja ansaitsisi enemmän näkyvyyttä, huomiota ja arvostusta. Vuoden 2013 lastensuojelutilaston mukaan kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna 18 022 lasta ja nuorta, joista huostassa oli 10 735 lasta. Tutkimusten mukaan yleisimmin huostaanoton taustalta löytyy lapsen perheessä ilmenevä kaoottinen elämäntyyli, päihde- ja mielenterveysongelmat sekä väkivalta. Huostaan otetut lapset ja nuoret kärsivät useista ongelmista kehityksen eri osa-alueilla. Yksi syy ongelmien taustalla voi olla kiintymyssuhteen häiriö, joka heijastuu myös suhteessa sijaisvanhempiin. Sijaisvanhempien sitoutuminen lapsen sijoitukseen onkin oleellisen tärkeää. Sitoutuminen merkitsee etenemistä lapsen ehdoilla ja hänen edellytystensä mukaan. Lapsen hoitoon sitoutunut sijaisvanhempi uskaltaa myös antaa tilaa lapsen vaikeimmillekin tunteille ja sietää niiden itsessään herättämät avuttomuuden, raivon, häpeän ja sävyttämät vastatunteet. ”…Jane tunsi, miten Katin jännitys alkoi laueta. Hän kohotti kättään ja alkoi pyyhkiä kyyneleitä Katin kasvoilta. ” Voi kulta, sinä suutuit niin kovasti. Olet alkanut oppia olemaan lähellä minua ja teit jotain ilahduttaaksesi minua, mutta siinä ei käynytkään niin. Heitit minua kivellä, mutta onneksi olen ihan kunnossa. Selvittelemme sitä kivenheittoa myöhemmin. ” Kiintymisen kautta kohti turvasatamaa Kiintymyssuhdeteorian ydinajatuksena on, että kiintymyssuhteet voivat kehittyä joko turvallisiksi tai turvattomiksi varhaislapsuuden aikana. Kiintymyssuhteen laadulla on myös merkittävä vaikutus lapsen sosiaaliseen, emotionaaliseen ja kognitiiviseen kehitykseen. Tärkeää on, että lapsella on mahdollisuus muodostaa kiintymyssuhde muutamaan henkilöön, joista yksi on muita vahvempi ja tärkeämpi. Jo lapsen kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana kiintymyssuhdemalli ehtii muodostua varsin pysyväksi. Lapsen kiintymyksen kohteen ei tarvitse olla biologinen äiti, eikä edustaa tiettyä sukupuolta. Sen sijaan lapsi tarvitsee jatkuvuutta, saatavilla oloa ja hänen tarpeistaan huolehtimista. Sijaisäiti tai -isä, joka vastaa ensisijaisesti lapsen hoidosta, pystyy yhtä hyvin luomaan turvallisen kiintymyssuhteen edellyttämän tunnesiteen lapseen. On myös hyvä tiedostaa, että lapsella voi olla kiintymyssuhde useisiin henkilöihin, jos nämä ovat lapsen elämässä jatkuvasti läsnä. Kiintymysmallit jaetaan neljään eri luokkaan: turvallinen kiintymys, välttelevä kiintymys, ristiriitainen kiintymys ja kaoottinen kiintymys. Kolme viimemainittua kuvaavat turvatonta kiintymystä. Turvallisesti kiintyneen lapsen sisäistä maailmaa voisi kuvata näin: ”Minä olen rakastettava ja hyvä. Minusta pidetään huolta. Maailma on turvallinen ja hyvä paikka elää.” Lapsiryhmätutkimuksien mukaan kiintymysmallit näyttäytyvät normaaliryhmässä siten, että 60 prosentilla lapsista on turvallinen kiintymyssuhde ja 40 prosentilla turvaton kiintymyssuhde. Sijaisvanhemmuuteen liitetään monesti myös käsite ”terapeuttinen vanhemmuus”, jonka perusajatus on se, että vain lapsen kanssa arkea jakava lähivanhempi voi mahdollistaa lapselle tervehdyttävän ja aidon välittämisen kokemuksen. ”…Kati katsoi nyt Janeen ja näki verta hänen poskessaan, johon kivi oli osunut. ”Siitä valuu verta!” Kati huusi kauhuissaan. ”Sitä valuu verta!” Minä satutin sinua!” ”Se on vain pieni haava, kultaseni. Olen ihan kunnossa”, Jane sanoi ja hymyili. Kati tuijotti haavaa. ”Ei! Älä pidä minua sylissäsi. Ole kiltti, päästä minut pois! Olen paha! Älä rakasta minua!” Kati näytti olevan kauhuissaan. ”Voi, Kati, ethän sinä ole paha! Ja minä rakastan sinua nyt ja aina!” Ei, älä rakasta minua!” Kati oli edelleen ahdistunut. ” Sijaisvanhemmuus – tavallista vai erityistä vanhemmuutta? Sijaisvanhemmuus sisältää paljon piirteitä tavanomaisesta vanhemmuudesta, mutta siinä on myös sijoitetun lapsen mukanaan tuomia tiettyjä erityispiirteitä. Sijaisvanhemmat joutuvat monesti kohtaamaan haasteita lapsen kasvatustehtävässä. Lapsi tarvitsee vahvempaa tukemista ja rajojen asettamista enemmän kuin biologisten vanhempiensa kanssa elävä lapsi Erityisyyttä sijaisvanhemmuuteen tuo myös se, ettei sijaisvanhempi voi päättää sijoitetun lapsen asioista samoin kuin oman lapsensa kohdalla. Sijaisvanhemmilta edellytetään hyviä yhteistyötaitoja, kun lapsen asioista keskustellaan, neuvotellaan ja sovitaan yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa. Sijaisvanhemmuus on vaativa tehtävä, sillä lapsen syntymävanhemmat ovat osa lasta ja heidät täytyy huomioida lapsen hoidossa tavallaan ”kaiken aikaa”. Sijaisvanhemman on kyettävä tukemaan sijoitetun lapsen ja hänen vanhempiensa välistä suhdetta ja samanaikaisesti tuettava mahdollisesti myös vanhempia. Epävarmuus lapsen tulevaisuudesta on läsnä perheen arjessa, sillä lapsi saattaa jonain päivänä palata vanhempiensa luokse. Opinnäytetyön tuloksia Opinnäytetyöni sai alkunsa omasta työyhteisöstäni sekä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrän tasainen kasvu vaikutti myös vahvasti taustalla opinnäytetyöni aiheen syntyyn. Työni kautta kiintymyssuhde kontekstina ja sen tutkiminen on puhutellut minua jo pidemmän aikaa. Opinnäytetyöni tavoitteena oli selvittää sijaisvanhempien kiintymyssuhdekokemuksia sijaisvanhemman ja sijoitetun lapsen välillä sekä kiintymyssuhteeseen vaikuttavia tekijöitä. Tarkastelun kohteena oli myös sijaisvanhempien tuen tarve kiintymyssuhteen rakentamisessa. Opinnäytetyöni edustaa laadullista tutkimusta. Aineisto koostuu kahdeksan sijaisvanhemman kiintymyssuhdekokemuksista ja se on kerätty vertaishaastattelumenetelmää hyödyntäen. Tulosten mukaan sijaisvanhemmilla oli luontainen halu ja tarve muodostaa kiintymyssuhde sijoitettuun lapseen. Sijaisvanhemmat kokivat kiintymisen rakentamisen osittain haasteellisena, mutta tiedostivat sen kuuluvan vahvasti perhesijoitukseen. Mitä suunnitelmallisemmin lapsen sijoitusta ja muuttoa oltiin valmisteltu, sitä luontevampana lapsen asettuminen koettiin sijaisperheessä. Parhaimmillaan lapsi oli saanut jo sijoituksen alkuvaiheessa vanhemmiltaan luvan kiintyä sijaisvanhempiin, mikä vaikutti myönteisesti suhteen rakentamiseen. Sijaisperheen biologisten tai muiden lasten merkitys todettiin myös huomattavana etuna uuden perheenjäsenen sopeutumisessa. Lasten valmiudessa ja halussa lähteä rakentamaan kiintymystä sijaisvanhempaan oli suuria eroja. Toisilla lapsilla oli suuri tarve kokea hyväksyntää ja kiintymystä mahdollisimman nopeassa ajassa ja toiset lapset tarvitsivat siihen paljon enemmän aikaa. Vuorovaikutuksen rakentamisprosessi kesti lapsilla noin yhdestä viiteen vuoteen. Vuorovaikutuksen eheyttäviä kokemuksia lapsen ja vanhemman välillä olivat erityisesti vauva-leikit. Yleensä yhteinen aika ja läsnäolo lapsen kanssa olivat kiintymyksen muodostamisen peruspilareita. Sijaisvanhemman lupa tuulettaa tunteita ja syntymävanhemman lupa kiintymiselle ensiarvoisen tärkeitä Kiintymyssuhteen rakentamiseen liittyi vahvasti myös laaja tunnemaailma. Rakkaus, suojeleminen ja vastuu lapsesta olivat päällimmäisiä tunnekokemuksia sijaisvanhemmilla. Lapsen tunteet olivat yhtä lailla sijaisvanhempien tunteita tai ainakin luonnollisesti heijastuivat sijaisvanhempaan. Etenkin sijoituksen alkuvaiheessa oli tyypillistä, että sijaisvanhemmat kokivat lapsen menettämisen pelkoa ja omaa riittämättömyyden tunnetta vanhemmuuden tehtävässä. Myös syntymävanhemman ja lapsen tunnekuorman vastaanottaminen vei alussa sijaisvanhemman voimavaroja. Lapsen vanhemmilla ja läheisverkostolla oli oma vaikutuksensa kiintymyssuhteen muodostamiseen. Yhteistyö vanhempien kanssa oli useimmiten haastavaa ja luottamuksen rakentaminen vei oman aikansa. Suurin kompastuskivi oli, jos lapsi ei saanut vanhemmiltaan lupaa kiintyä sijaisvanhempiin. Tärkeänä sijaisvanhemmat pitivät lasten ja vanhempien tapaamisia, vaikka niissä olikin välillä hankaluuksia. Hyvinä aikoina tapaamiset sujuivat ja toteutuivat säännöllisesti, kun taas huonona jaksona tapaamisia peruuntui vanhemman toimesta usein. Kuitenkin parhaimmillaan vanhempien kanssa yhteistyö näyttäytyi jaettuna vanhemmuutena, johon sijaisvanhemmatkin halusivat pyrkiä. Tuen tarve sijaisvanhemmuudessa koettiin välttämättömänä ja sen saatavuus oli vaihtelevaa. Tärkeimpänä tukena mainittiin työnohjaus ja vertaistuki. Myös lapsen mahdolliset hoitotahot, terapia ja yleensä kaikki työskentely lapsen kanssa koettiin tärkeänä. Muita hyviä tukimuotoja olivat muun muassa lisä- ja täydennyskoulutukset, sosiaalityöntekijän tuki, oman puolison ja läheisverkoston tuki sekä lastenhoitoapu. Yleensä tuen saatavuus ja sen oikea-aikaisuus koettiin merkittävänä. ”…Kati, Kati, Kati. Ehkä inhoat itseäsi juuri nyt, mutta minä en sinua inhoa”, Jane sanoi silmät kyynelissä. ” Minä rakastan sinua ja toivon, että jonain päivänä sinäkin opit rakastamaan itseäsi.” Jane alkoi keinua hiljaa edestakaisin heidän maatessaan siinä kuraisella nurmikolla. Katin itku yltyi, ja hän painautui lähemmäs Janea. Hän kätki kasvonsa vasten Janen kaulaa, ja hänen nyyhkytyksensä tärisyttivät heitä molempia. He molemmat itkivät…..” Terhi Tukia, sosionomi (ylempi AMK) Lähteet Bretherton, I 1985. Attachment theory: Retrospect and prospect. Teoksessa Bretherton, I & Waters, E. (toim). Growing points of attachment theory and research. Monographs of the Society for Research in Child Development. 2: 3009-315. Broden, Marhgareta 2006. Raskausajan mahdollisuudet. Helsinki: Gummerus Kirjapaino Oy. Hughes, Daniel A. 2009. Tie traumasta tervehtymiseen. Rakkauden herättäminen syvästi vaurioituneissa lapsissa. 2. painos. Tampere: PT-kustannus. Käännös: Liisa Ritanen ja Riitta Juko. Alkuperäinen teos Hughes, Daniel A. 2009. Building the Bonds of Attachment, Awakening Love in Deeply Troubled Children. Maryland: Jason Aronson, Inc. Lanham. Kalland, Mirjam & Sinkkonen, Jari 2003. Finnish Children in Foster Care: Evaluating the Breakdowns of Long-Term Placements. Social Work 2003, vol. 48 (2) Karling, Marjo – Ojanen, Tuija – Siven, Tuula – Vilhunen Riitta – Vilen, Marika 1997/2008. Lapsen aika. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit Oy. 11., uudistettu painos, 2008. Keltikangas-Järvinen, Liisa 2012. Pienen lapsen sosiaalisuus. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö. Lastensuojelulaki 417/2007. 88/2010. 316/2011. Mykkänen, Raili 2011. Terapeuttinen vanhemmuus työvälineenä. Pelastakaa Lapset/Teema. Helmikuu 2011. Verkkoartikkeli. Rusanen, Erja 2011. Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys. Porvoo: Finn Lectura. Söderholm Annlis – Kivitie-Kallio Satu (toim.) 2012. Lapsen kaltoinkohtelu. Porvoo: Kustannus Oy Duodecim. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Lastensuojelu. 2013. Verkkojulkaisu. Tuovila, Pirjo 2008. Menetykset ja lapsen kehitys. Teoksessa Ketola, Jari (toim.) Menetyksistä mahdollisuuksiin. Perhehoitoa lasten ja vanhemmuuden tueksi. Jyväskylä: PS-kustannus. ”Kirjoitus pohjautuu Terhi Tukian Metropolia Ammattikorkeakoulussa vuonna 2015 tekemään opinnäytetyöhön Sijaisvanhempien kiintymyssuhdekokemukset perhesijoituksessa. Tarkemmat tiedot: Tukia, Terhi 2015. Sijaisvanhempien kiintymyssuhdekokemukset perhesijoituksessa. Opinnäytetyö. Metropolia ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Opinnäytetyö saatavilla sähköisenä: Theseus-tietokannassa-> valitse Metropolia AMK ja sieltä Sosiaaliala YAMK.
Valtuutettu kuntalaisen päätöksentekijänä?
Kaupunginvaltuusto ja sen lautakunnat tekevät päätöksiä lähimpänä kuntalaisia ja nämä päätökset ovat vaikuttavat suoraan kuntalaisten elämään. Helsingin kaupunki on aktiivisesti rakentanut kuntalaisille mahdollisuuden sähköisten viestimien avulla seurata päätöksentekoa myös reaaliaikaisesti. Kaupunginvaltuutettuihin voi tutustua valtuuston sivuilla, katsoa heidän tekemät aloitteet ja ponnet, Helsinki-kanavan kautta näkee valtuutetun puheenvuorot tallennettuina kokousten mukaan. Kuntalaisella on hyvä mahdollisuus seurata valtuutettujen toimintaa, mutta se vaatii aikaa perehtyä kunnan päätöksentekoon ja omaa aktiivisuutta käsiteltävien asioiden seuraamisen osalta. Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjat löytyvät sähköisesti ja niistä saa hyvän kuvan siitä minkälaista keskustelua on käyty ennen päätöksen tekoa. Toisaalta skeptikko minussa nostaa päätään muistuttaen, että puhuminen ja todellisten tekojen tekeminen on kaksi eri asiaa. Tämän huomaa myös katsoessa valtuuston äänestyksiä. Valtuutetulla on mahdollisuus esittää vastaehdotus esiteltäville asioille, tehdä aloite asian vireille panemiseksi tai esittää ponsi, jossa vahvistetun esityslistan ulkopuolella tehdään päätös, joka velvoittaa selvittämään tai valmistelemaan jotakin asiaa. Tarkastellessa näitä esiteltävien asioiden yhteydessä tehtyjen vastaehdotusten tai ponsien äänestyksiä valtuutettujen toiminnan poliittinen ulottuvuus tulee selkeästi näkyville. Valtuutetulla on käytössä kolme vaihtoehtoa ”jaa”, ”ei”, ”tyhjä” ja poissa ollessaan tulee automaattisesti ”poissa”. Valtuutettu on kuntalaisten edustaja tekemässä päätöksiä, tuntuukin erikoiselta kuinka paljon esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuustossa painetaan päätöksen teossa ”tyhjä” painiketta. Väistämättä tulee miettineeksi mitä teemme valtuutetulla, joka päätöksenteon yhteydessä ei ota vastuuta, vaan jättää asian toisten ratkaistavaksi. Osa päätöksistä tehdään kuitenkin lautakunnissa. Hoitopaikkojen määrän muutos lastensuojelun vastaanotto- ja kriisitoiminnassa Sosiaalialan osalta on tämän vuoden alussa ehditty tekemään jo yksi merkittävä päätös. Sosiaali- ja terveyslautakunta käsitteli helmikuun lopussa lastensuojelun lasten ja nuorten vastaanotto- ja kriisitoiminnan hoitopaikkamuutoksia. Asian käsittelyn yhteydessä esittelijä taustoitti syitä paikkamuutokselle, kuten muun muassa lain velvoittavuus perhehoidon ensisijaisuudesta sekä vuoden 2015 käyttösuunnitelman suunnitelmista siirtää painopistettä enemmän asiakkaiden omaan toimintaympäristöön. Kokouksessa kutsuttuna asiantuntijana oli myös lastensuojelun johtaja Lounatvuori. Lautakunta jätti esityksen kerran pöydälle ja seuraavassa kokouksessa lasten vastaanottopaikkoja päätettiin vähentää 16 ja nuorten vastaanottopaikkoja lisätä kuudella. Nuorten vastaanottopaikkojen lisäys on esityksen mukaisesti perusteltu, sillä niitä on jouduttu ostamaan vuoden 2014 aikana määrä, joka vastaa noin kuutta kokovuotista laitospaikkaa. Vuoden 2014 aikana lasten arviointi- ja vastaanotossa on laskennallisesti ollut 7 tyhjää paikkaa. Nyt paikkoja kuitenkin lasten puolelta vähennettiin 16 ja se herättääkin kysymyksen siitä, kuinka varmistetaan jokaiselle vastaanottopaikan tarvitsevalle lapselle paikka niin, etteivät he joudu nuorten vastaanottopaikoille. Päätökseen yhteydessä tehtiin myös tärkeä vastaehdotus, jota lautakunta yksimielisesti kannatti. Vastaehdotuksen mukaan lautakunta kehottaa virastoa huolehtimaan, että erityistä huolta ja hoivaa tarvitsevien lasten lastenkotien työvoima suunnitellaan tarpeiden mukaisesti riittäväksi niin, ettei synny yksintyöskentelytilanteita ottaen huomioon työturvallisuus- tai muut riskitilanteet. Tämä velvoite on tärkeä, sillä Helsingin kaupungissa tehdyn lastenkotien muutoksen jälkeen kaikki osastot ovat olleet minimissään vaativahoitoisten nuorten osastoja. Vähemmälle huomiolle jäi kenties se, että samassa päätöksessä sopeutettiin kuusi vakanssia. Vuoden 2014 lopulla tehdyn päätöksen mukaan perhe- ja sosiaalipalvelujen osastolta tulee sopeuttaa yhteensä 47:stä vakanssia. Lautakunnan jäsenen esittämä ja koko lautakunnan yksimielisesti hyväksymä vastaehdotus on tärkeä, mutta samanaikaisesti he hyväksyivät päätöksen, jossa vakanssien määrä vähenee. Meillä lastensuojelussa työtä tekevillä on nyt kuitenkin mustaa valkoisella siitä kuinka lautakunta velvoittaa suunnittelemaan työvoiman tarpeiden mukaisesti riittäväksi. Sosiaali- ja terveyslautakunta teki siis merkittävän päätöksen, mutta kuinka moni on huomannut sen realiteetin, että 1.4.2015 lukien Helsingissä on 16 alle 13 -vuotiaiden lasten vastaanottopaikkaa ja kuuden henkilön työn verran vähemmän lastensuojelun palveluja tarjolla! Tanja Pelttari, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Helsingin kaupunginvaltuuston sivusto Helsingin kaupungin Sosiaali- ja terveyslautakunnan pöytäkirja 4/2015. Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksen 14.1.2015 päätöstiedote nro.2.
Helsinki haluaa lisätä yksityisen päivähoidon määrää: toteutuuko perheiden yhdenvertaisuus ja miten taataan yksityisten palveluiden laatu?
Helsingin kaupungin sosiaalivirasto teki vuonna 2011 mittavan lasten päivähoidon palvelujen järjestämiseen ja hankintaan liittyvän selvityksen. Selvityksen perusteella sosiaalilautakunta päätti Helsingin päiväkotihoidon palvelustrategiasta 17.1.2012, jonka mukaisesti varhaiskasvatusvirastolla on kattavat omat päivähoitopalvelut. Näiden palveluiden lisäksi vanhemmilla on mahdollisuus valita yksityisen hoidon tuella avustettua päivähoitoa. Käytännössä Helsingin kaupungin varhaiskasvatusvirasto tarjoaa peruspäivähoitoa, kaikki kieleen tai ideologiaan perustuva toiminta on yksityisten päiväkotien tuottamaa. Tällä hetkellä Helsingillä on ostopalvelusopimus enää noin viiden yksityisen päiväkodin kanssa. Helsinki lisää yksityistä päivähoitoa - onko valinta mahdollista kaikille perheille ja lapsille? Helsinki haluaa edelleen lisätä yksityistä päivähoitoa: tällä hetkellä noin 8% helsinkiläisistä päivähoitoikäisistä lapsista saa tukea yksityiseen päivähoitoon. Tämä on vielä melko pieni määrä ja on ymmärrettävää, että Helsinki haluaa kasvattaa tätä määrää. Yksityinen päivähoito on kaupungille edullisempaa ja tuo näin ollen säästöä. Perheiden kannalta yksityinen päivähoito tuo valinnanvapautta ja erilaisia mahdollisuuksia lapsen päivähoitopaikan valitsemiseen. Mutta miten tasa-arvoisessa asemassa perheet ovat päivähoitopaikan valitsemisen suhteen? Onko kaikille perheille yksityinen päivähoito mahdollista vaikka he niin haluaisivat? Yleisesti ottaen perheet maksavat itse yksityisestä päivähoidosta suurempaa kuukausimaksua kuin kunnallisen päivähoidon hoitomaksu on. Helsinki on tullut hieman vastaan pienituloisia perheitä ja on päättänyt, muista kunnista poiketen, maksaa pienituloisille perheille hieman suurempaa yksityisen hoidon tuen hoitolisää jolloin yksityisellä päiväkodilla on mahdollisuus pienentää perheen maksamaa kuukausimaksua. Mutta tämä koskettaa vain hyvin pienituloisia. Monet pienituloiset kaksi vanhempaiset perheet eivät saa hoitolisää ollenkaan ja näin ollen maksavat yksityisessä päivähoidossa maksimimaksun. Ja tämä voi olla perheelle liikaa, jolloin heillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin kunnallinen päivähoito. On myös muita syitä kuin raha miksi yksityinen päivähoito ei ole kaikille perheille mahdollinen. Esimerkiksi yksityisissä päiväkodeissa ei yleensä ole mahdollista erityiseen tukeen niille lapsille, joille tähän olisi tarve. Näin ollen erityistä tukea tarvitsevat lapset jäävät usein yksityisen päivähoitomahdollisuuden ulkopuolelle. Yksityistä päivähoitoä monenlaisiin tarpeisiin Vanhemmilla voi olla monenlaisia syitä haluta valita yksityinen päiväkoti lapsensa hoitopaikaksi. Esimerkiksi asuinalueen päiväkodit voivat olla niin täynnä, että päivähoitopaikka osoitetaan hankalasti saavutettavasta hoitopaikasta. Tai perhe haluaa laittaa tiettyyn ideologiaan tai pedagogiikkaan perustuvaan päiväkotiin tai halutaan tukea lapsen kielellisiä valmiuksia vieraan kielen opiskelussa jo päivähoitoikäisenä. Tai halutaan tukea toista äidinkieltä suomen lisäksi. Syitä voi siis olla esimerkiksi sijaintiin ja päiväkodin toimintaan liittyviä, jotka omalta osaltaan tukevat perheitä heidän kasvatustyössä, elämän- ja arjen hallinnassa. Yksityisen päivähoidon toimijoissa voi olla sellaisia palvelun tuottajia, jotka pystyvät tarjoamaan perheille sellaista kasvatuksellista tukea, mihin kaupungin oma tuottama päivähoito ei pysty, esimerkiksi kaksikielisyys. Yksityisen päivähoidon palvelun laatu ja perheiden yhdenvertaisuus Yksityisessä päivähoidossa piilee kuitenkin omat ongelmansa ja haasteensa. Niistä voidaan nostaa esiin esimerkiksi kysymykset miten voidaan taata palveluiden laatu ja perheiden yhdenvertaisuus. Kuten erityisesti terveyspalveluissa yksityiset palveluntuottajat ovat lisääntyneet myös päivähoidon tuottajissa. Markkinoille tulee bisneshenkisiä palvelun tuottajia, joiden lähtökohdat eivät yleensä ole halu tuottaa laadukasta päivähoitoa tietyllä ideologialla tai toiminnalla vaan sijoittajalähtöinen bisnes. Näin ollen toimintaa voi leimata mahdollisimman suuri tuotto eikä silloin etusijalla ole pedagogiikka, lapsen etu ja henkilöstön työolot. Helsingissä varhaiskasvatusvirasto toimii yhteistyössä yksityisten päivähoidon tuottajien kanssa. Se valvoo, neuvoo ja ohjaa niiden toimintaa. Ja tietenkin päivähoitoa koskevan lait ja asetukset määrittävät palvelun tuottajien toimintaa. Käytännössä tämä tarkoittaa palvelun tuottajalle omavalvontasuunnitelman laatimista ja kaupungilta valvontakäyntiä kerran vuodessa. Koulutusta ei yksityisten päiväkotien henkilökunnalle ole tarjolla oikeastaan ollenkaan kaupungin toimesta. Miten siis oikeasti Helsinki varmistaa yksityisten päivähoidon tuottajien laadukkuuden? Miten varmistetaan, että yksityiset palvelun tuottajat ovat luotettavia toimijoita? Miten varmistetaan perheiden yhdenvertaisuus palvelujen käyttäjinä? On ymmärrettävää, että Helsinki haluaa tarjota perheille vaihtoehtoja lapsensa päivähoidon järjestämiseen, varsinkin kun se mahdollistaa säästöt omissa kustannuksissa. Mutta mikä on perheiden eriarvoistumisen hinta? Ja miten taataan yksityisen päivähoidon laatu? Hieman suuremmalla taloudellisella panostuksella, yksityisen päivähoidon aktiivisempi valvonta ja ohjaus Helsingin osalta mahdollistaisi perheille yhdenvertaisemmat mahdollisuudet valita käyttämänsä palvelut. Leena Linsiö, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Helsinki haluaa lisätä yksityistä päivähoitoa. Helsingin sanomat 20.1.2015, Maija Aalto Helsingin kaupunginvaltuusto. Esityslista nro 8. 7.5.2014. Esittelijänä Satu Järvenkallas. Helsingin kaupungin Varhaiskasvatuslautakunta. Päätöstiedote nro 2. 20.1.2015.
Sipoossa lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmalla edistetään kuntalaisten osallistumismahdollisuuksia
Sipoon kunnan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman (2014-2016) tarkoituksena on toimia sekä taloutta ohjaavana työvälineenä että arjessa toimivien työntekijöiden käsikirjana ja kansalaisten aktivoijana. Painopisteinä kyseisessä suunnitelmassa on osallisuuden edistäminen, lasten ja nuorten mielipiteiden esille saattaminen, vanhempien näkemys perheen tukemisesta, työntekijöille konkreettinen työväline ja hyvinvointisuunnitelman juurruttaminen. Yhtenä keskeisenä tekijänä suunnitelmasta nousee osallisuus. Se on nostettu yhdeksi painopisteeksi mutta mielestäni vielä merkittävämpää on se, että se näkyy jo suunnitelman tekovaiheen raportoinnista. Kuntalaisia on lähdetty osallistamaan työstämisvaiheessa erilaisin työpajoin, jotka ovat järjestetty niin että ne ovat kohderyhmien helposti saavutettavissa ja osallistuminen on innostavaa. Suunnitelmasta välittyy kuva kunnasta, joka todella haluaa tietää, miten sen asukkaat hyvinvointinsa kokevat kyetäkseen kehittämään toimintaansa ja luomaan tämän avulla organisaatioihin toimivia, kuntalaislähtöisiä palveluja joilla luodaan toiminnan vaikuttavuutta. Suunnitelma ei kuitenkaan keskity kuntalaisten osallistamiseen suunnitelman tekovaiheessa, vaan sillä pyritään luomaan tahtotilaa jossa kuntalaiset olisivat arjen keskelläkin aktiivisia toimijoita. Juuri tästähän osallistamisessa on loppujen lopuksi kyse. Siitä, että ihmisellä on kokemus omasta merkityksellisyydestään ja mahdollisuudesta vaikuttaa ympärillä oleviin asioihin. Nämä eivät tule itsestään ja niitä on opeteltava. Kunnalla on tässä suuri rooli osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollistajana. Kunta on instanssi, joka luo foorumeita kansalaisvaikuttamiselle ja sitä kautta rakentuu yhtenäisempää yhteisöä. Toteutuessaan tämä toimisi esimerkkinä muille kunnille kansalaisten aktivoimisesta ja osallistamisesta. Ennaltaehkäisevän työn merkitys Toisena ajankohtaisena aiheena suunnitelmassa nostetaan ennalta ehkäisevän työn merkitys. Aikuinen kyllä ymmärtää teorian tasolla sen merkityksen ja monesti puheissa korostetaan asian tärkeyttä. Se ei kuitenkaan ole välttämättä niin yksinkertainen asia. Ihmiset tuppaavat nimittäin tuudittautumaan vääränlaiseen turvallisuuden tunteeseen silloin kun asiat sujuvat, ainakin näennäisesti. Työntekijät, jotka työskentelevät ennalta ehkäisevän työn alueella eivät välttämättä osaa tunnistaa mihin kannattaisi keskittyä, mikä on oman persoonan merkitys ihmisten kanssa tehtävässä työssä ja mihin asiat voivat lähteä kehittymään jos ei tarpeeksi ajoissa puututa epäkohtiin. Tätä osa-aluetta tulisi vahvistaa monilla eri toimialoilla, niin harrastus kuin auttamis- ja opetustyössä. Ehkäpä tämän suunnitelman myötä kyetään luomaan tiiviimpää palvelujen verkkoa jossa eri toimijat keskustelisivat keskenään ja toimisivat toisiaan täydentävästi. Sillä totuus on, ettei kunta yksin kykene täyttämään kansalaisten tarpeita. Viisas kunta osaa ottaa kolmannen sektorin kumppanikseen ja yhdessä kehittää tarjontaa. On hienoa, että kunta luo hyvinvointisuunnitelmien kaltaisilla tahtotilan jolla hyvinvoinnin merkitystä nostetaan vielä paremmin keskiöön. Kehittäminen ja strategioiden luominen vaatii kuitenkin johtajansa ja selkeät, käytännön toimintatavat. Suunnitelma on vasta suunnitelma ja todellisuutta siitä tulee jokaisen ihmisen oman toiminnan kautta. Jokaisen palapelin palan on siis ymmärrettävä ja omaksuttava oma roolinsa ja haluttava vielä osallistua peliin. Jokainen ihminen voi vaikuttaa mutta todellista voimaa on vain ryhmässä. Miten se valjastetaan ja motivoidaan, onkin sitten ihan toinen strateginen toimenpide. Jenni Kivinen, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lue lisää Sipoon lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma vuosiksi 2014-2016. Sipoon kunta. Verkkodokumentti.
Etsivä nuorisotyö etsii paikkaansa, mutta kenen ehdoilla?
Hyvinkään kaupunginvaltuustolle on jätetty valtuustonaloite koskien etsivää nuorisotyötä. Aloitteessa esitetään, että Hyvinkää kaupunki päättää ostopalvelusopimuksen Hyvinkää-Riihimäen Seudun ammattikoulutussäätiön kanssa ja järjestää etsivän nuorisotyön kaupungin omana palveluna. Valtuustonaloitteen mukaan ostopalveluna järjestetty etsivä nuorisotyö on haavoittuvainen työntekijöiden vaihtuvuuden johdosta, etsivän nuorisotyön resurssit ovat liiaksi työpajojen käytössä ja etsivän nuorisotyön kanssa tehtävä yhteistyö ei ole riittävää. Aloitteessa esitetään, että etsivä nuorisotyö järjestetään osana Hyvinkään kaupungin Nuorisopalveluiden kokonaisuutta. Hyvinkään kaupunginvaltuustossa ollaan kiinnostuneita hyvinkääläisistä nuorista -tämä on hienoa! En vain ymmärrä, miksi etsivän nuorisotyön palvelut tulisi siirtää Hyvinkää-Riihimäen Seudun ammattikoulutussäätiöltä kaupungin omaksi toiminnaksi? Olisiko aiheellisempaa miettiä miten yhteistyötä rakennetaan, kuin sitä mikä organisaatio palvelut tuottaa? Elina Aaltion (2013) mukaan hyvinvointipalvelut tulisi rakentaa yhteistyössä luovasti yli sektorirajojen, hyödyntäen niin yksityisen, julkisen kuin kolmannenkin sektorin erityisosaamista. Vai olisiko etsivä nuorisotyö sittenkin järkevä organisoida osana kunnan Nuorisopalveluita? Kunnanvaltuusto on pyytänyt lausuntoa etsivän nuorisotyön organisoimisesta kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnalta, Hyvinkää-Riihimäen Seudun ammattikoulutussäätiöltä ja nuorisovaltuustolta. Kukaan valtuustonaloitteeseen lausuntonsa antava taho ei ole ollut etsivän nuorisotyön asiakkaana, vaikka ottavatkin kantaa etsivän nuorisontyön tulevaisuuteen. Kuka näistä tahoista tietää, miten etsivä nuorisotyö on järkevintä toteuttaa? Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallisen kehittämisohjelman KASTE 2012- 2015 tavoitteena on saada palveluihin rakenteellisia muutoksia, jotka lisäävät asiakaslähtöisyyttä. Valtuustonaloitteessa asiakaslähtöisyydestä ei mainita. Asiakaslähtöisyyden esiin nostaminen etsivän nuorisontyön tulevaisuutta mietittäessä tarkoittaisi sitä, että sanavaltaa annettaisiin nuorille. Nuorille tulisi kertoa kunnanvaltuuston aloitteesta, antaa tietoa etsivän nuorisotyön järjestämisestä ja erilaisista vaihtoehtoisista sekä käydä keskusteluja nuorten kanssa heidän tarpeistaan etsivään nuorisotyöhön liittyen. Nuorten kanssa tulisi keskustella heidän roolistaan palveluiden käyttäjinä ja palveluiden tarpeen tuottajina. Nuorille tulisi antaa mahdollisuus tietoon perustavaan mielipiteenmuodostukseen sekä mahdollisuus antaa mielipiteensä palveluiden järjestämiseen liittyvään päätöksentekoon. Nuoret mukaan keskustelemaan Tällaisen keskustelun voisi saada aikaiseksi esimerkiksi nuorten avoimissa kokoontumistiloissa. Hyvinkää-Riihimäen Seudun ammattikoulutussäätiön avoin sohvaryhmä voisi olla oiva paikka käynnistää keskustelua nuorten palveluista ja tarpeista. Se tosin vaatisi sen, että työntekijät ottaisivat asian puheeksi, jakaisivat tietoa ja suhtautuisivat vakavasti ja arvostaen nuorilta saatavaan palautteeseen. Millaisia palveluita nuoret tarvitsevat ja mikä on hyvinkääläisten nuorten mielestä paras tapa järjestää etsivä nuorisotyö? Hyvinkää-Riihimäen Seudun ammattikoulutussäätiön etsivä nuorisotyö sai jatkoaikaa vuodesta 2016 eteenpäin. Hyvinkään sivistystoimenjohtajan mukaan Hyvinkään- Riihimäen Seudun ammattikoulutussäätiön järjestämä etsivä nuorisotyö ja työpajatoiminta ovat mahdollistaneet työllisyyspalveluiden erityisasiantuntijaorganisaation, jonka asiakas-, kunta- ja yhteistyöpalautteet ovat olleet hyviä. Ammattilaisten tekemä arvio ja päätös etsivän nuorisotyön jatkosta on perusteltu ja vakuuttava. Pidän silti tärkeänä asiakkaiden osallisuutta palveluitaan koskevassa päätöksenteossa. Kun etsivän nuorisotyön tulevaisuus tulee uudestaan mietittäväksi toivon, että nuorten ääni kuuluu asiasta päätettäessä esimerkiksi avoimen keskustelutilaisuuden muodossa. Näin asiakaslähtöisyys voisi toteutua etsivän nuorisotyön tulevaisuuden suunnittelussa ja päätöksenteossa. Näin toimimalla uudistukset ja muutokset tapahtuisivat ennen kaikkea asiakkaiden ehdoilla. Katja Rastas, sosionomi ylempi AMK-opiskelija Lisätietoa Aaltio, Elina 2013. Hyvinvoinnin uusi järjestys. Helsinki: Gaudeamus Oy. Hyvinkään kaupunginhallituksen kokous 19.1.2015. Sosiaali- ja terveysministeriö 2012: Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma KASTE 2012-2015. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2012:1. Verkkodokumentti.
Katriina Rantala-Nenonen
päätoimittaja
Lehtori, YTM
katriina.rantala-nenonen@metropolia.fi
p. 040 641 8303
Hilla Niemi
koulutussuunnittelija
hilla.niemi@metropolia.fi
p. 050 567 8049
Eveliina Korpela
Lehtori:suomen kieli ja viestintä, FT
eveliina.korpela@metropolia.fi
p. 040 641 8336
Toimituskunta toimittaa blogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Uudistuva sosiaalialan osaaminen –blogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.6.2018.
Ammatillinen koulutus asiakaslähtöisyys Asiakkaan oikeudet Ehkäisevä lastensuojelu Eija Raatikainen empatia Etiikka Henkilökohtainen budjetointi hyvinvointi Hyvinvointipolitiikka ikäihmiset Kasvatus Kehitysvammaisten palvelut Kelpoisuusehdot Kotihoito Koulu Lapsiperheiden palvelut Lastensuojelu Maahanmuuttaja Metropolia ammattikorkeakoulu Moniammatillinen yhteistyö nuoret Nuorten hyvinvointi Opinnäytetyöt Osaaminen Osallisuus Perhepolitiikka Päivähoito Sirkka Rousu Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaaliala sosionomi Sosionomi ylempi AMk-tutkinto Sote-uudistus Syrjäytyminen Työhyvinvointi Työllisyys Työttömyys Vaikuttavuus valinnanvapaus Vanhemmuus Varhaiskasvatus vuorovaikutus Yhdenvertaisuus Ylempi amk-tutkinto