Suomen kielen lautakunnan kannanotto (26.10.2018) herätti paljon huomiota eri medioissa. Siinä lautakunta edellyttää valtiovallan ryhtyvän pikaisesti toimiin kansallisen kielipoliittisen ohjelman laatimiseksi. Kannanotto päätyy kohtalokkaisiin painotuksiin: ”Olemme lähellä tilannetta, jossa on konkreettisesti tehtävä päätös siitä, haluammeko edelleen pitää kiinni äidinkielestämme vai olemmeko valmiit luopumaan siitä toisen kielen hyväksi – ensin vain joillakin elämän osa-alueilla mutta vähitellen yhä kattavammin.”
Kannanottoon saa perspektiiviä, jos vertaa sen lopunajan tunnelmia kansalliseen aamunkoittoon – tilanteeseen, jossa äidinkieli vasta alkaa nousta inhimillisen identiteetin tunnusmerkiksi vieraan vaikutuksen alta. Aiheeseen saa tuntumaa, kun ottaa luettavakseen virolaisen Lydia Koidulan (1843–1886) vastikään ilmestyneen suomennosvalikoiman Sillalla soi satakieli. Lydia Koidulan runoja suomeksi (NyNorden 2018).
Lydia Koidula (alkujaan Lydia Emilie Florentine Jannsen) on yksi Viron alkutaipaleen merkittävimmistä runoilijoista. Suomessa tunnetuin Koidulan runo on Hilja Haahdin 1900-luvun alkupuolella suomentama Äidin sydän (Emasüda), joka on jo vuosikymmeniä ollut erilaisten runoantologioiden ja äitienpäivälauluvihkojen vakioaineistoa. Saara Aallon taannoista lauluversiota on marraskuun 2018 alkuun mennessä katsottu Youtubessa yli 175 000 kertaa.
Runon mahti
”Koidulan tuotannosta alkaa kansallisessa muistissa tunnistettava vironkielinen runous”, kirjoittaa Sirje Olesk artikkelissaan suomennosvalikoiman lopussa. Oppikirjat ja laulujuhlat ovat pitäneet jotkin Koidulan runoista elinvoimaisina kautta aikain, varsinkin laulu Mu isamaa on minu arm on erityinen kaikille virolaisille. Toimittaja C. J. Jakobsonin arvio vuodelta 1867 on profeetallinen: ”Todella, tuokoon tuleva aika, mitä tuokoon, kuuluisia runoja ja runoilijoita, Emajoen Satakielen laulut tulevat aina helisemään niitten rinnalla ja elämään yhtä kauan kuin viron kielikin”. Koidulan lempinimi tulee Tarton läpi virtaavan joen mukaan.
Lydia Koidula ei itse ehtinyt kokea runoissaan kuvittelemansa isänmaan itsenäistymistä vuonna 1918, mutta hänen merkityksensä heräävän kansallistunnon ja viron kielen kehityksen kannalta oli merkittävä. Hänen aikanaan ja osin hänen innoituksestaan alkoi viron kielen matka sanomalehdistön, koulutuksen ja tieteen kieleksi – niin kuin samoihin aikoihin tapahtui suomen kielelle Suomenlahden pohjoispuolella.
Sillalla soi satakieli on kirjan tekoon osallistuneiden kuudentoista suomentajan lahja satavuotiaalle Virolle. Onneksi olkoon! Samalla valikoima on lahja satayksivuotiaalle Suomelle; sen verran läheisenä runoilijana Lydia Koidulaa voi pitää. Käsite Suomen silta, suomalais-virolaisen (tai virolais-suomalaisen) yhteistyön ja yhteisyyden unelma ja ylistys on peräisin hänen samannimisestä neljän runon sikermästään vuodelta 1881.
Saa nähdä, jatketaanko Suomen siltaa joskus tunnelissa – ja näkyykö silloin yhä valoa sen molemmissa päissä.
Ei kommentteja