Itsetuntoa on pidetty ihmisyyden peruskalliona jo kauan. Antiikin ajan kenties tunnetuin aforismi, Apollonin temppelin etupihalle Delfoissa kirjoitettu ”Tunne itsesi!” on viitoittanut ainakin länsimaissa henkilökohtaisen kasvun projekteja vuosisatojen ajan.
Kehotus johdattaa kuitenkin hakoteille, jos aforismin perimmäisenä tarkoituksena pidetään sen tuntemista, mikä on yksilölle erityistä tai miten hän eroaa kaikista muista. Kun ajatukset kieppuvat ”minä itsen” ympärillä, käsitys maailmasta kaventuu, ja kaikkea tarkastellaan vain omien ajatustottumusten valossa. ”Eletään unessa”, sanoisi opetusneuvos Yrjö Kallinen (1886−1976) (linkki Kallisen haastatteluun).
Egokatastrofin ainekset
Suuri osa − ellei peräti kaikki − maailman ongelmista johtuu ihmisten harhaisesta tavasta ajatella ja pitää omia ajatuksiaan suorina havaintoina todellisuudesta. Ongelmien kasvualustana on se, että ihmiset pitävät itseään ainutlaatuisina ja erillisinä ja varsinkin luulevat olevansa yleensä, tai jopa aina, oikeassa. Kansallisuudet, uskonnot, ammattikunnat, sukupuoliroolit ja monet muut toimintaamme säätelevät uskomukset ovat tässä mielessä ajatusten luomia ansoja.
Ajatusten, muistojen ja nykyisin entistä useammin sosiaalisen median kuplien ansoista sikiää pelkoja ja ennakkoluuloja, jotka sotkevat ihmisten väliset suhteet ja aiheuttavat pahimmillaan vuosia kestäviä konflikteja, kylmiä sotia, maanpakolaisuutta ja kaikkinaista eripuraa. Jos seuraa uutisia valtiollisten toimijoiden edesottamuksista idässä ja lännessä, on vaikea pitää ihmistä kovinkaan rationaalisena olentona.
Nykyisen ekokatastrofinkin ainekset voidaan katsoa lähteneen liikkeelle ihmiskunnan tai oman kansakunnan mahtavuutta korostavasta egokatastrofista. Sen sijaan että ihmiset pönkittävät egojaan kilpaillen ja suhteessa toisiinsa, olisi syytä keskittyä tutkimaan sitä, mikä meille kaikille on yhteistä, eli itse elämää tai Elämää Itseään, kuten Klaus Rahikainen kirjoittaa isoilla alkukirjaimilla teoksessaan Alussa oli ilo (IamBooks 2021). Yhteisyyden tutkiminen vaatii ajattelutottumuksista irti päästämistä, unesta heräämistä. Pointti ei ole siinä, mitä ajatellaan, vaan siinä, miten ajatellaan, miten hakotieajatukset syntyvät.
Ilon ja rakkauden kautta
Alussa on ilo koostuu lyhyistä teksteistä, jotka käsittelevät arjen sattumuksia ja kirjoittajan kokemuksia niistä. Rahikainen työstää samaa teemaa erilaisista näkökulmista: kaivaa sanojen avulla esiin ihmisen perimmäistä ykseyttä olemassaoloa määrittelevän himphampun alta. Kun takertuminen ajallisuuteen ja yksilöllisyyteen tukahduttaa tietoisuutemme ikuisuudesta, emme tajua ympärillämme vallitsevaa iloa ja rakkautta. Itsetunnosta tulisi vapautua elämätuntoon.
Samanlainen kirjoitusote ja lähestymistapa on tuttu jo Rahikaisen esikoisteoksesta Ajatuksen hatara maailma vuodelta 1988. Tuoreimmassa kirjassa puhuu kuitenkin elämää nähnyt ja sen kautta elämätuntoaan syventänyt kokija, jolla on edelleen vimmainen halu elää totuudessa ja kertoa − lähes saarnata − siitä muille. Klaus Rahikainen toistaa tältä osin itseään − tai oikeastaan Elämää Itseään.
Näköaloja ihmisyyden perimmäisestä ykseydestä ovat korostaneet aikaisemmin muun muassa filosofi Jiddu Krishnamurti, fyysikko David Bohm ja suomalaisista edellä mainittu Yrjö Kallinen ja nyttemmin vaikkapa Reino Lehtinen (Hengen kevät, IamBooks 2021). Jo Sokrates tulkitsi Apollonin temppelin lauseen merkityksen yksilöllistä itsetuntemusprojektia laajemmin: ”Se, joka käskee meitä tuntemaan itsemme, käskee siis meitä tuntemaan sielumme.” Sielun voisikin tulkita yhteydeksi elämän kiertokulkuun, johon nähden ruumis on toissijainen apparaatti.
Sielun silmin
Kaiken maallisen kiireen keskellä on viimeistään näinä ilmastonmuutoksen aikoina hyvä pysähtyä perimmäisten ajatusten pariin, niin kuin tarinan mukaan tekivät aikoinaan Yhdysvaltain presidentin luo kutsutut heimonvanhimmat nopean matkanteon päätteeksi. He istuivat ensin muutaman päivän odottamassa sielujaan saapuvaksi ennen kuin neuvottelut voitiin käynnistää. Vain täysin tietoisena on mahdollista tarkastella asioita laajemmasta näkökulmasta.
Miksi emme tekisi samoin, katsoisi maailmaa henkilökohtaisten silmälasien lisäksi myös sielun silmin? Meillä ei ole enää tulevaisuutta hukattavaksi.
Ei kommentteja