Joskus tulee miettineeksi, pitäisikö opetuksessa käyttää keppiä vai porkkanaa, pakottavia vai houkuttavia keinoja opiskelijoiden motivoimiseksi. Minkälaisia ilmaisuja olisi hyvä käyttää: anelevia, moittivia, uhkailevia, rohkaisevia, kehuvia? Sananvalintoihin tulee kiinnittäneeksi huomiota turhan harvoin – ja useimmiten silloin, kun on liian myöhäistä.
Pitkän linjan kielimies Erkki Lyytikäinen ihmettelee kielen ilmiöitä kirjoituskokoelmassaan Sanotaan tyyliin näin (Gaudeamus 2016). Hänen mukaansa kieli on kuin ilma: se on kaikkialla ympärillämme, sisällämmekin, mutta sitä ei juurikaan tiedosta ennen kuin se vaikuttaa menevän pilalle, tunkkaiseksi tai epäpuhtaaksi. Lyytikäisen pyrkimys on herättää lukija siihen, että kieli todellakin ympäröi meitä kaikkialla, että me elämme ja toimimme kielen varassa ja vallassa. Tarkoitus ei ole kuitenkaan jumittua epäpuhtauksien äärelle vaan myös tuulettaa olemassa olevia käsityksiä.
Havahtumista kielen ilmiöiden äärelle kutsutaan kielitietoisuudeksi. Se on sen oivaltamista, miten kieli toimii ja miten itse sitä käytämme – ja ennen kaikkea sen hahmottamista, miten kieli vaikuttaa ajatteluumme ja käyttäytymiseemme, tajusimmepa sitä itse tai emme. Parempi olisi tajuta: monialaisessa ja -kulttuurisessa toiminnassa kielitietoisuus on yhä tärkeämpää.
Miksi esimerkiksi tulemme miettineeksi keppiä ja porkkanaa? Sanonta on monesti liitetty Winston Churchillin puheisiin, joissa hän on kyseisen kielikuvan avulla esimerkiksi esitellyt Italian irrottamista Saksan rinnalta toisen maailmansodan loppukahinoissa: ”Käsittelemme italialaista aasia molemmista päistä, sekä porkkanalla että kepillä”. Churchill on kuitenkin ilmeisesti vain ottanut käyttöönsä aikaisemmin tutun lausahduksen, jonka alkuperä on jäänyt hämärän peittoon. Lyytikäisen selvittelyjen perusteella ajatuskuvio kepistä ja porkkanasta vaikuttaa olevan vähintään 200 vuotta vanha.
Sanoilla ja lausahduksilla on historiansa, kielellä käyttöyhteytensä. Osa kielenkäytön kommervenkeista on tiiviisti kytköksissä yhteiskunnan instituutioiden rakenteisiin ja niitä yllä pitäviin odotuksiin ja käyttäytymismalleihin. Asuntolainaa haetaan pankista luultavasti erilaisin sanankääntein kuin aviopuolisoa seuranhakupalstoilla – tai ehkä ainakin pitäisi.
Lyytikäinen kiinnittää huomiota kielenkäyttötilanteiden pikku kummallisuuksiin. Kesämökkipaikkakunnan jätehuollosta vastaava viranomainen saattaa aloittaa asuntojen jätehuoltotilannetta kartoittavan kyselynsä puhuttelulla ”Arvoisa jätteenhaltija!” Pikkusormensa murtanut kansalainen saa tapaturma-asemalla lääkärin selostuksen tapahtuneesta ja havaitsee sen perusteella olevansa ”espoolainen oikeakätinen amanuenssi”.
Kielitietoisuus on myös sen oivaltamista, miten kielenkäyttö ja kulloinenkin tilanne sopivat yhteen ja miten tilanteessa olisi järkevintä, hyväksyttävintä tai tarkoituksenmukaisinta kieltä käyttää. Lyytikäinen vertaa ilmiötä pukukoodiin: ali- tai ylipukeutuminen ei välttämättä edistä vuorovaikutusta vaan saattaa aiheuttaa jopa harmillisia väärinkäsityksiä. Kieli- ja tilannetajua onkin hyvä kehittää koko elämän ajan.
Lyytikäisen Sanotaan tyyliin näin on opettavaista luettavaa. Kieli on eläväinen olio, josta on vaikea saada otetta ihan kylmiltään. Siksi voikin lämpimästi suositella tarttumapinnaksi opusta, joka kiinnostavan kielitietouden lisäksi vastaa kysymyksiin ”Kuinka monta sanaa on suomen kielessä?” ja ”Onko suomi maailman vanhin kieli?”
Ei kommentteja