Yhdysvaltalaisen Nobel-kirjailijan Pearl S. Buckin vuonna 1970 ilmestynyt romaani Mandala alkaa sanan määrittelyllä: ”Mandala maailmankaikkeuden kaavakuva; sille ovat luonteenomaisia yhteen keskustaan palautuvat geometriset muodot, joissa kussakin on jonkin jumalan tai jumalominaisuuden kuvahahmo. Symboli, joka kuvaa ihmisen itseyden pyrkimystä sisäiseen yhtenäisyyteen.”
Avaus sopisi myös virolaisen Tönu Õnnepalun samannimisen teoksen (Basam Books 2014) johdannoksi. Teoksen keskeinen teema on ihmisen pyrkimys sisäiseen eheyteen. Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka hakeutuu maaseudun rauhaan Keltaiseen taloon ja etäiseen saareen Kärpäsen taloon etsiäkseen mielenrauhaa kaiken häilyväisen keskellä. Välillä hän käy Intiassa samalla asialla. Kirjailijalla tuntuu olevan keski-iän kriisi. Hän kokee kirjoittaneensa ja varsinkin ajatelleensa jo ihan liikaa.
Vuodenajantajuttomuus
Kirjoittaminen ei enää luo tyydytystä. Niinpä kirjailija ei kuvaakaan tekemisiään itse vaan on antanut niiden kommentoinnin tehtäväksi salaperäiselle kertojalle, joka tarkastelee kirjailijan hiljaiseloa hieman etäämmältä, aika monesti kirjailijan seuraksi ilmaantuneiden kissojen näkökulmasta. Kirjailija itse ryhtyy tekemään jotain muuta: hän rupeaa muun muassa puutarhuriksi ja metsänvartijaksi. Jos hän jotakin kirjoittaa, hän pyyhkii sen pois, ettei tulisi toistaneeksi itseään.
Pysyvyys ja ohimenevyys ovat ilmiöitä, jotka kiusaavat kirjailijaa. Miten niihin tulisi suhtautua, kumman puoleen tulisi kallistua, kumman nimeen vannoa? Kissat edustavat pysyvyyttä, niille ovat tärkeitä päivittäiset rutiinit, ruoka ja lämmin makuusija – toistuvasti, aina uudelleen. Muutokseenkin ne sopeutuvat vaistojensa ohjaamalla luontevuudella.
Ihminen puolestaan havaitsee ajan riennon, yrittää takertua hetkeen, mutta miettii siinä samassa jo tulevaa menneisyyden näkökulmasta. Jossain vaiheessa ihminen menettää ajantajunsa ja antaa mennä: ”Niin ne tulivat. Ja menivät. Keväät, kesät, syksyt ja talvet. Montako? Kuka niitä laski.” Tärkeää ei enää ole tapahtumien järjestys ja sijoittuminen tiettyihin vuosiin vaan kaiken virtaamisen hyväksyminen.
Ohimenevä pysyvyys
Ilmeisesti pysyvyyden voi tavoittaa vain ohimenevästi. Kirjailijan asuttaman Keltaisen talon naapurikartanossa vierailevat itämaiset munkit rakentavat hiekasta mandalakuvion, jossa on kuvattuna koko senhetkinen maailma paikalla olevine ihmisine kaikkineen. Kun kuvio on valmis, sen hiekka kerätään talteen ja sirotellaan läheiseen jokeen. Seuraava mandalakuvio olisi erilainen – ja taas sekin katoaisi virran viemänä.
Mandalakuvioiden huuhtoutuminen ajan virtaan on romaanin keskeinen aihelma, joka toistuu erilaisina variaatioina. Õnnepalun romaani on parhaimmillaan, kun sitä lueskelee edestakaisin hitaasti makustellen. On kuin olisi mindfulness-kävelyllä. Tärkeää ei ole se, mitä tapahtuu tai mitä tapahtuu seuraavaksi, vaan olennaista on tapahtumattomuus, ajatusten vapaa kellunta. Kirjailijan arkiset askaret, kissojen havainnot ja toimet, naapuruston väen tapaamiset, ahdistavat ja kepeät ajatukset – kaikki ainekset ovat sopusoinnussa keskenään.
Mandala on viisas ja ilmava kirja. Raija Hämäläisen suomennos tavoittaa hyvin teoksen hiljaksiin etenevän kerrontarytmin. Tunnelma on idyllinen, hieman haikea; lukiessaan voi kuvitella itsensä riippumattoon, keskelle suvista päivää.
Vaikkapa nyt alkavalle lomalle. Hyvää kesää 2017!
Ei kommentteja