”Ihminen on alkuansa kala”, toteaa sotamies Lahtinen Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.
Ehkä niinkin, mutta nykyelämän kannalta kiinnostavampaa ja arjen valintoihin vaikuttavampaa olisi saada selvyys siihen, onko ihminen alkuansa hyvä vai paha. Käsityksemme ihmisen luontaisista taipumuksista vaikuttaa nimittäin siihen, mitä ajattelemme kanssakulkijoistamme ja miten heihin suhtaudumme. Meillä on taipumus toteuttaa ihmiskuvamme mukaisesti itsessämme ja muissa sitä ihmisyyttä, johon uskomme.
Ihmispeto vai jalo villi?
Länsimaista historiankirjoitusta on hallinnut muun muassa filosofi Thomas Hobbesin Leviathan-teoksessa (1651) kiteytetty näkökanta ihmisen alkuperäisestä luonteesta: alkuaan on vallinnut kaikkien sota kaikkia vastaan. Ainoa keino palauttaa järjestys on tehdä yhteiskuntasopimus, jossa vahvalla valtiolla tai johtajalla on keskeinen rooli rauhan ja sopusoinnun ylläpitäjänä. Vapaus koituu ihmiselle turmioksi. Käsityksen vannoutuneita kannattajia ovat olleet muun muassa Machiavelli, Luther, Calvin, Nietsche, Freud ja lukuisat muut historian kulkuun vaikuttaneet, merkittäviksi mainitut henkilöt. Kirkon kautta aikojen lanseeraama perisynti seurailee Hobbesin näkökulmaa.
Valtaa pitäville on edullista ruokkia käsitystä ihmisessä alkuperäisesti vaanivasta pahasta. Rauhanomaista eloa uhkaavien viholliskuvien luominen on helppoa. Kun ihmisiä luonnehtii itsekkyys, heitä on kontrolloitava, säädeltävä ja puhuteltava ylhäältä alaspäin. Tilaisuus tekee varkaan ym., ym.
Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman korostaa teoksessaan Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020), että kyseessä on hirvittävä väärinkäsitys. Hän lähtee liikkeelle Jean-Jacques Rousseaun teoksesta Émile eli kasvatuksesta (1762), jossa Rousseau esittelee ideansa jalosta villistä. Idean mukaan ihminen on yleisestä Leviathan-uskomuksesta poiketen lähtökohtaisesti hyvä. Hän on syntynyt maailmaan, jossa tulee toimeen vain yhteistyöllä ja muita tukemalla. Sivistys turmelee hänet, jos sille antaa mahdollisuuden.
Aution saaren tapaukset
Kiintoisan vertauskohdan Hobbesille ja Rousseaulle tarjoavat kokemukset autioilta saarilta. Nobel-palkitun William Goldingin romaania Kärpästen herra (1954) pidetään realistisena kuvauksena siitä, mitä tapahtuu, kun joukko lapsia joutuu keskenään autiolle saarelle. Heistä tulee sopimuksista ja yhteistyöyrityksistä huolimatta toistensa vihollisia, ja koko yhteisö joutuu kaaoksen valtaan. Kirjaa on luettu paljon ja käytetty muun muassa johtamispsykologian opetuksessa.
Bregman esittelee Kärpästen herran vastapainoksi tositapauksen vuodelta 1965. Tuolloin kuusi poikaa haaksirikkoutui Atan saarelle, Tyynellämerellä Tongan eteläpuolella. He viettivät saarella yli vuoden, mutta toisin kuin Golding ”realistisesti” kuvaa, yhteistyö sujui mainiosti, eikä pojista kehkeytynyt toisiaan raatelevia villejä. Suunnitelmallinen ja itseorganisoituva yhteistyö oli ainoa keino selviytyä hengissä vaikeissa oloissa. Tässäkin tapauksessa olisi kenties aineksia johtamispsykologian opetukseen.
Eino Leino sen sanoi
Ihmisessä on epäilemättä mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. Usko alkuperäiseen pahaan tuntuu myyvän paremmin: tv-sarjat ja elokuvat pursuvat murhia, petoksia ja muita rötöksiä. Mediassa paha on useammin uutinen kuin hyvä. Taidammekin elää ja seurata maailmaa pahuutta ruokkivassa vääristymässä.
Bregmanin Hyvän historia on synkeän maailmankuvavääristymän keskellä huojentavaa ja silmiä avaavaa luettavaa. Teos esittelee useita tutkimuksia ja tieteellisiä kokeita, joissa on todisteltu ihmisen petomaisuutta. Bregmanin käsittelyssä ne osoittautuvat ”kärpästen herroiksi” – ne eivät pidä paikkaansa, niiden tuloksia on manipuloitu tai ne on tulkittu väärin.
Ihminen on vajavainen, mutta se ei tee hänestä pahaa, ellei niin uskota. Ihmisellä ei ole luontaista tarvetta täyttää vajettaan muiden kustannuksella vaan yhteistyössä muiden kanssa. Eino Leino vaikuttaa olleen tietoinen hyvän historiasta jo runoelmassaan Hymyilevä Apollo (1898):
Ei paha ole kenkään ihminen, // vaan toinen on heikompi toista. // Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, // vaikk’ ei aina esille loista.
Tehtävämme on siis uskoa jaloon villiin ja auttaa heikompiamme, jotta he saisivat meidän tavoin hyvän loistamaan.
Ei kommentteja