Maailman kohtaaminen on taitolaji

Kirjailija Matti Mäkelä pohti esseekokoelmassaan Hanhet, kumpi on oikea väkivallan asiantuntija: se, joka on saanut kerran kunnolla turpiinsa, vai se, joka tuntee Suomen väkivaltatilastot perin juurin. Jos asiaa tarkastelee JP Jakosen ja Matti Kamppisen kirjan Kokonaisuuden näkemisen taito (Basam Books 2017) pohjalta, vastaus olisi: molemmat. Avain ratkaisuun on väkivaltailmiön näkeminen kokonaisuutena, joka koostuu useasta erilaisesta näkökulmista.

Mäkelän esimerkit kuvaavat samaa ilmiötä eri näkökulmista, nimittäin sekä yksilön kokemuksena sisältä käsin että ihmisten toimintana ulkoa päin. Näkökulmat tuottavat ilmiöstä erilaista tietoa, kokemusta ja tuntemusta, mutta kumpaakaan niistä ei voi sulkea pois, jos halutaan ymmärtää väkivaltaa ilmiönä. Sen sijaan että kinasteltaisiin näkökulmien paremmuudesta, on kokonaisuuden kannalta parempi yhdistää näkökulmat yhteisen näkemyksen hyväksi.

Jakonen ja Kamppinen tuovat esille kaksi muutakin näkökulmaa. Väkivaltaa voi tutkia myös esimerkiksi tappelua ja nujakointia arvostavan katujengin kulttuurista käsin: minkälaiset arvot, yhteishengen piirteet ja yhdessä jaetut katsomukset pitävät kyseistä toimintaa yllä, miksi jengiläiset toimivat niin kuin toimivat. Neljäs näkökulma samaan ilmiöön on systeeminen tarkastelu ulkoa päin: minkälaiset rakenteet pitävät väkivaltaa yllä, miten väkivalta vaikuttaa yhteiskunnan muihin osiin ja miten siihen voisi vaikuttaa.

Kokonaisuuden näkemisen taito perustuu yhdysvaltalaisen filosofin ja psykologin Ken Wilberin (s. 1949) kehittelemään integraaliseen ajatteluun. Wilberin mukaan suuri osa maailman ongelmista johtuu siitä, että asioita ja ilmiöitä katsotaan vain yhdestä näkökulmasta. Tutkimus ja tiedekin on usein syyllistynyt pitämään oikeana kulloinkin vain yhtä näkökulmaa maailmasta ja todistellut oman näkökulmansa oikeellisuutta muut sivuuttaen. Tästä on esimerkkinä vaikkapa luonnontieteilijöiden ja humanistien alituinen kiistely siitä, kuinka maailmaa pitäisi tutkia.

Ken Wilberin mukaan kaikki neljä näkökulmaa ovat tosia yhtä aikaa, joten kinastelun sijaan tarvitaan eri näkökulmien välille aitoa dialogia. Maailma on osoittautunut niin monimutkaiseksi paikaksi, että sen ymmärtämiseen tarvitaan yhteisajattelua.

Kokonaisuuden näkeminen on taito, jota ei voi oppia hujauksessa. Tarvitaan tietoisuuden laventamista ja psykologista kasvua. Ihmiselle on tyypillistä katsoa todellisuutta omien maailmanselityskehystensä kautta kuin ikkunasta, olivatpa ne sitten uskonnollisia, poliittisia, ammatillisia tai paikkakunnallisia. Ongelma on se, että todellisuus ei hevillä asetu varsinaisesti minkäänlaisiin kehyksiin. Tiukkaan asetettujen ajattelun kehysten ja todellisuuden kohtaamisesta saattaa syntyä pahaa jälkeä, jos tavoitteeksi muotoutuu maailman kompleksisuuden sullominen omaan yksinkertaistuneeseen maailmanjärjestykseen muista välittämättä.

Jakosen ja Kamppisen Kokonaisuuden näkemisen taito on helppotajuinen johdatus kokonaisuutena aika vaikeatajuiseen integraaliseen ajatteluun. Se vaikuttaa oleva taito, jota tänä keskenään toisistaan mittaa ottavien näkökulmien aikana tarvitaan ilmeisesti kipeämmin kuin koskaan. Albert Einsteinhan se taisi todeta, ettei ongelmia pysty ratkaisemaan ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun ne luotiin.