Jemina Jokisalo
Tänä vuonna ensi-iltansa saa 23 kotimaista elokuvaa. Cheekistä kertova Veljeni vartija on jo nähty kankailla, Olavi Virran elämänkertaelokuva saa ensi-iltansa lokakuussa. Tekeillä ovat elokuvat Juice Leskisestä, Kari Tapiosta, Spedestä, Gösta Sundqvistista ja Jari Sarasvuosta. Kuluvan vuoden viimeinen ensi-iltaelokuva on Poron vuosi. Vaikka minulla ei ole tietoa kyseisen poron sukupuolesta, niin jotenkin sitä toivoisi, että näkisimme hieman enemmän tarinoita myös naisista. Simone de Beauvoir kirjoitti kirjan Toinen sukupuoli vuonna 1949, mutta toisinaan vuonna 2018 tuntuu yhä, että nainen on vasta kolmas poron jälkeen. Vielä vähemmän samastumisen kohteita on tarjolla ihmisille, jotka eivät koe omakseen tätä kovin kaksinapaista sukupuolijärjestelmäämme.
Kuulen jo korvissani, mitä jotkut siellä puhisevat. Kyllähän naisista kerrotaan! Olihan meillä vaikkapa Miami (2017) ja Hella Wuolijoesta kertova Hella W (2011). Jos uskaltaa mainita, kuinka vähän naisista kertovia elokuvia tehdään, saa heti kuulla listan niistä elokuvista, jotka naisista sentään on tehty. Kerta toisensa jälkeen joutuu perustelemaan, miksi ei ole tyytyväinen siihen, että meille naisen emansipaatiota janoaville katsojille heitetään luu kiinnostavan naispäähenkilön muodossa pari kolme kertaa vuodessa.
Naishahmojahan toki elokuvissa nähdään, mutta läheskään aina he eivät ole kokonaisia ihmisiä vaan suhteutuvat miespäähenkilöön. Usein juuri naiselle lankeaa myös uhrin rooli. Rannalla makaava kuollut, kaunis ja usein raiskattu nuori nainen on muodostunut jo jonkinlaiseksi ikoniseksi kuvastoksi.
Sillä on kuitenkin paljon merkitystä, näkeekö nainen kaltaisiaan kulttuurissamme lähinnä lötköttämässä kuolleena rantahiekalla (tai sitten muuten vaan rantahiekalla todella vähissä vaatteissa) vai aktiivisena, moniulotteisena ja pystyvänä henkilönä. Kansansatuja ja niiden merkitystä lapsille tutkinut psykologi Bruno Bettelheim kirjoittaa kirjassaan Satujen lumous lasten mahdollisuudesta käsitellä negatiivisia tunteita itsestään ja pelkojaan maailmasta juuri satujen kautta. Monissa saduissa sankarina esiintyy rohkea prinssi, joka pelastaa prinsessan. Tytöt ovat kuitenkin lähes aina saduissa prinsessoja tai ryysyläisiä, jotka odottavat prinssin tai hyvän haltijattaren pelastusta. Satujen viesti nuorelle pojalle vaikuttaa olevan, että hän onnistuu kohtaamaan vaikeudet ja vieläpä pelastamaan prinsessan. Tytölle taas tunnutaan väittävän, että hänen selviytymisensä on muista ihmisistä kiinni. Huolet pois, kyllä prinssi tai hyvä haltijatar sinut lopulta vapauttaa!
Mitä elokuvat ovat, jos eivät aikuisten satuja? Ne tarjoavat meille paitsi viihtymistä, myös rohkaisua ja oivalluksia. Parhaimmillaan elokuvat muistuttavat meitä siitä, että elämä on sykähdyttävää ja ainutkertaista. On parempi tarttua siihen vaikka haparoivin käsin, kuin odottaa prinssiä taju kankaalla.
Missä on Menopaussielokuva?
On hyvin ihmeellistä, kuinka vähän naisten tarinoita elokuvissa kerrotaan. Suomalaista kulttuurielämää nimittäin ylläpitävät keski-ikäiset naiset. Markkinatalouden näkökulmasta tämä yleisö rahoineen kannattaisi ehdottomasti houkutella kansoittamaan elokuvateatterin penkkejä. Mutta missä ovat tarinat keski-ikäisten rouvien road tripeistä tai suvun eksentrisistä matriarkoista? Miksei Pussikaljaelokuvan rinnalle sopisi Menopaussielokuva? Miksi meillä on niin vähän tarinoita naisista?
Kysymys on moniulotteinen, eikä yhtä oikeaa vastausta ole. Yksi vaikuttava tekijä on todennäköisesti se, kenelle elokuvantekoon tarvittavat tukipennoset jakautuvat. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Cuporen tekemän tutkimuksen mukaan suomalaisen elokuvan julkisesta rahoituksesta vain 24 prosenttia ohjautui naispuolisille elokuvataiteilijoille vuosina 2011-2015. Jos ajatellaan, että naiset kertovat enemmän tarinoita naisista, voidaan tukirahojen epätasaista jakautumista pitää yhtenä selittävänä tekijänä.
Onko sitten niin, että naistekijät eivät vain ole hakeneet rahoitusta tarinoilleen naisista? Tämän selvittäminen ei ole kovin yksinkertaista, sillä Suomen elokuvasäätiö julkaisee vain myönteisen tukipäätöksen saaneet projektit. Metropoliassa tekemässään opinnäytetyössä käsikirjoittaja Emma Kunnas kuitenkin kartoitti kaikki ne pitkät elokuvat, joille haettiin rahaa elokuvasäätiöstä vuosina 2011-2014. Kunnaksen tekemä suuntaa-antava tilasto kattoi siis kaikki projektit riippumatta siitä, päätyivätkö ne koskaan tuotantoon ja valmiiksi elokuviksi asti. Tutkimuksesta käy ilmi, että naispäähenkilöitä kyllä kirjoitettiin ja heidän tarinoilleen haettiin rahaa. Naispäähenkilöiden lento kuitenkin katkesi paljon useammin, kuin miespäähenkilöiden. Naisista kertovia tarinoita on siis kirjoitettu ja tarjottu, mutta ei rahoitettu. Tämä vaikuttaa erikoiselta ottaen huomioon sen, että Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtajan Lasse Saarisen mukaan naistekijöiden hakemukset ovat usein parempia kuin miestekijöiden. Jos otaksumme, että naisten tarinoita on vuosikausia tarjottu mutta ei juurikaan rahoitettu, väistämättä herää huoli siitä, että meillä on ainakin yksi kokonainen sukupolvellinen naiselokuvataiteilijoita, jotka eivät ole koskaan päässeet tekemään elokuviaan.
Naapurimaamme Ruotsin elokuvasäätiön johtaja Anna Serner aloitti virassaan vuonna 2011. Hän kohtasi saman ongelman, jonka kanssa Suomessa kamppailemme: vain pieni osa elokuvista oli naisten ohjaamia. Serner ei aikonut katsella moista, vaan totesi tilanteen olevan “katastrofaalinen”. Hän otti tehtäväkseen selvittää perin pohjin, millaisia esteitä naiselokuvantekijät alalla kohtaavat ja madaltaa niitä. Serner totesi ykskantaan, että jos elokuvateollisuus ei auta häntä tässä missiossa, hän ei pelkää asettaa tukien jakamiseen sukupuolikiintiöitä. Ukaasi oli tehokas ja tällä hetkellä Ruotsissa elokuvarahojen potista 50 % menee naispuoleisille, 50 % miespuoleisille tekijöille, vaikka varsinainen kiintiömalli ei ole käytössä.
Myös Suomen elokuvapiireissä on poristu paljon mahdollisen kiintiömallin hyödyistä ja haitoista. Monet kiirehtivät kommentoimaan, että tuet täytyy jakaa projektien laadun perusteella. Nimenomaan laatua ja kasvavia yleisöjä on kuitenkin tähänkin asti haettu. Väittämä johtaa siis päätelmään siitä, että naistekijöiden projektit ovat tähän saakka saaneet vain hieman yli neljäsosan rahoituksesta koska ne eivät ole laadultaan yhtä hyviä, kuin miesten projektit. Harva kehtaa väittää suoraan, että naiset eivät osaa tehdä elokuvia, mutta kiintiöiden vastustaminen laatuperusteeseen vetoamalla tarkoittaa käytännössä juuri sitä. Elokuva-alan kouluista valmistuu suunnilleen yhtä paljon naisia ja miehiä. Kun laissakin kielletään sukupuoleen kohdistuva syrjintä, on vaarallista väittää, että alalle valmistuvat naiset olisivat miehiä huonompia tai osaamattomampia.
Etuoikeutettuja elokuvapäätöksiä
Olen urani aikana pohtinut tätä naisasiaa paljon ja tullut eräänlaiseen päätelmään. Jaan sen nyt kanssanne. Näen, että yksi suurimpia tekijöitä naistarinoiden vähyydelle on se, ettei ihminen useinkaan tunnista omaa etuoikeutettua asemaansa. Oman etuoikeutetun aseman tunnistaminen vaatii sen ymmärtämistä, että on asioita, joita on itse saanut, mutta joita muut eivät ole saaneet. Otetaan karvalakkiesimerkki. Sain ensimmäisen kesätyöpaikkani 15-vuotiaana jäätelökioskista, koska vanhempani tunsivat jäätelökioskin omistajan mutkan kautta. Pääsin todennäköisesti monen sellaisen edelle, joilla ei ollut tällaisia suhteita, mutta jotka olisivat varmasti myyneet jäätelöä yhtä hyvin. Sain merkinnän ansioluettelooni, mikä helpotti seuraavan työpaikan hakemista. Minun on turha väittää tietäväni, millaista on hakea töitä esimerkiksi juuri Suomeen muuttaneena rodullistettuna ihmisenä, jolla ei vielä ole verkostoa. Voin toki yrittää kuvitella, mutta parhaimmatkin mielikuvani jäävät todennäköisesti vain aavistuksiksi. Jos väittäisin, että en ole koskaan saanut keneltäkään apuja ja että olen rakentanut kaiken elämässäni itse, en tunnistaisi omaa etuoikeutettua asemaani.
Jos on aina tottunut siihen, että ympäröivä kulttuuri tarjoaa yltäkyllin tarinoita itselle mieluisista sankareista, siis noin keskimäärin valkoisesta heteromiehestä, voi olla vaikea ymmärtää, miksi kenelläkään olisi tarvetta kertoa mitään muuta tarinaa. Jos naispäähenkilön vaikkapa presidenttiydestä, kouluratsastuksesta, johtajuudesta tai imetyksestä kertova elokuva ei kiinnosta rahoista päättävää tahoa, tarkoittaako se, että projekti on laadullisesti huono? Jos laatua kerran haetaan, on laadun määritelmät pystyttävä avaamaan tasapuolisesti ja avoimesti kaikille elokuvantekijöille, eikä aihe sinänsä voi olla rajoittava tekijä. Kyllä tähän maahan näyttää nimittäin mahtuvan ainakin kovin monta suurmiehistä kertovaa elokuvaa.
Jokaisen taiteentekijän ja kulttuurinmahdollistajan pitäisi pohtia omaa etuoikeutettua asemaansa. Jos on aina saanut etuoikeuksia kauhalla annosteltuna, voi olla vaikea tajuta, että toisille on annettu vain lusikallinen ja joskus ei sitäkään. Kulttuurimme on meidän kaikkien yhteinen. Siksi ei ole oikein, että sitä luodaan vain osalle meistä.
Jemina Jokisalo (MA) on käsikirjoittaja ja Metropolian elokuvan ja television tutkinto-ohjelman sivutoiminen lehtori. Jokisalo kirjoittaa parhaillaan pitkää elokuvaa, jonka kaikki päähenkilöt ovat naisia eikä kukaan heistä etsi prinssiä.
Tutustu myös:
Jokisalo, J. 2011: Huoria ja madonnia – mutta missä on aktiivinen naispäähenkilö?
Opinnäytetyö Metropolia Ammattikorkeakoulu http://www.theseus.fi/handle/10024/30120
Lähteet:
Bettelheim, Bruno 1975, 1976. Satujen lumous. Helsinki: WSOY 1992.
Kang, I. 2/18. How the Swedish Film Institute Achieved 50-50 Funding Distribution Between Male and Female Directors http://www.indiewire.com/2016/02/how-the-swedish-film-institute-achieved-50-50-funding-distribution-between-male-and-female-directors-204741/
Kunnas, E. 2015: Käsikirjoituksen puuttuva sukupuoli: kun suomalaisen elokuvan päähenkilö on kaikkea muuta kuin nainen / Opinnäytetyö Metropolia Ammattikorkeakoulu http://www.theseus.fi/handle/10024/93138
Paju, A. 4/18: Kauniit, alastomat ja kuolleet. Kansan uutiset https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3886537-elokuvien-naiset-kauniit-alastomat-ja-kuolleet
Parkkinen, P. 8/17: Naiset peräävät lisää tasa-arvoa elokuvan rahoitukseen – Elokuvasäätiön toimitusjohtaja: ”50/50-jako ei ole järkevä”. Yle Uutiset https://yle.fi/uutiset/3-9741953
Salonen, E. 3/2017. Heavy userit. Suomen Kuvalehti https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/kaikkialla-50-vuotiaat-naiset-pitavat-suomalaista-kulttuurielamaa-hengissa/?shared=960084-0c1e25b8-1
Savolainen, T. 2017. Sukupuolten välinen tasa-arvo elokuvatuotannossa. Julkisen rahoituksen jakautuminen. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/sukupuolten-vaelinen-tasa-arvo-elokuvatuotannossa-julkisen-rahoituksen-jakautuminen
Silfverberg, A. 5/18. Ohuet maisemat https://www.apu.fi/artikkelit/ohuet-maisemat
Suomen Elokuvasäätiö: Kotimaiset elokuvateatteri ensi-illat http://ses.fi/elokuvat/kategoriat/
Typpö, J. 6/18. Noin puolet Ruotsin elokuvasäätiön rahoittamista elokuvista on naisten tekemiä – nyt säätiön johtaja Anna Serner kertoo, kuinka historialliseen tavoitteeseen päästiin Helsingin Sanomat https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005701707.html
Ei kommentteja