Koronan myötä suuri määrä ihmisiä on joutunut muuttamaan omia rutiinejaan. Etätyöstä ja -opiskelusta on yhtäkkiä tullut valtavirtaa. Tähän on myös reagoitu monella tavalla. Osa on iloinnut pakotetusta digiloikasta [1], osa on huomioinut, kuinka raskasta on istua tunti toisensa jälkeen Zoom-kokouksissa [2]. Opetuksessakin nähdään tapahtunut muutos vääjäämättömänä siirtymänä kohti hybridimallia [3], jossa suuri osa lähiopetuksesta siirtyy lopullisesti verkkoon. Osa kammoaa tätä muutosta, osa rakastaa. Tässä kirjoituksessa pohdin, mitkä arvostukset mahdollisesti painavat eri näkemysten vaakakupeissa ja onko löydettävissä jonkinlaista keskitietä.

 

Digipositiivisuus

 

Vaikuttaisi siltä, että työn ja koulutuksen digitalisaatioon hyvin positiivisesti suhtautuvilla oman näkemyksen perustelut pohjaavat pääsääntöisesti tehokkuuden ja ajansäästön näkökulmaan. Etänä kokoukset ovat tehokkaampia ja säästetään matkustamiseen kuluvaa aikaa. Koska etätyöskentelyssä on myös mahdollista hallita muiden aiheuttamia keskeytyksiä huomattavasti paremmin, on moni kokenut, että tärkeiden töiden tekemiseen on jäänyt paremmin aikaa. Kotoa käsin työskentelyn on koettu myös inhimillistävän muita, sillä erityisesti koronaeristyksen aikana kaikkien muu elämä tuli näkyväksi videopalaverin taustalla.

 

Digivarauksellisuus

 

Digitalisaatioon varauksellisesti suhtautuvien keskeinen painotus vaikuttaisi olevan inhimillisen kontaktin tärkeys: se kuinka tulet kuulluksi, ymmärretyksi ja koet yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Myös Zoom-uupumuksen takana lienee ainakin osin tämä ”aidon” kontaktin puute: kun kuuntelemme suhinaa ja heikkolaatuista ääntä, katselemme rakeista ja nykivää kuvaa ihmispäistä tai jaetusta diaesityksestä, joudumme pinnistelemään, jotta saisimme edes vähän niistä sosiaalisista ja emotionaalisista vihjeistä, jotka saamme vaivattomasti ollessamme fyysisesti samassa tilassa ihmisten kanssa. Etäyhteistyön ajatellaan myös olevan tehottomampaa: erityisesti luovaa panosta vaativat toimenpiteet tai luottamuksen syntymiseen perustuva yhteistoiminta tapahtuu vaivattomammin ja nopeammin samassa tilassa muiden kanssa. Myös kontekstin muutos ja aikaa vievät työmatkat saattavat tuoda ryhtiä ja rytmiä elämään, joka etänä helposti muuttuu tasapaksuksi ja epämääräiseksi.

 

Digineutraalius?

 

Olisiko mahdollista yhdistää nämä molemmat tulokulmat? Olisiko mahdollista ottaa molempien tulokulmien parhaat puolet ja luoda toimintamalleja, joissa yksinoloa edellyttävät vaativat tehtävät ja rutiininomaiset yhteistapaamiset voisi hoitaa etänä, mutta samaan aikaan arvostettaisiin inhimillisiä kohtaamisia ja luovan ongelmanratkaisun edellyttämiä intensiivisiä lähitapaamisia? Tällaisessa yhdistelyssä on useita haasteita:

 

1) Hybridimallit edellyttävät ottamaan huomioon yksilöllisiä työnkuvia ja tilanteita. Tämä tarkoittaa, että hybridimallin tulisi olla joustava; eri ihmisille pitää olla mahdollista toimia hieman eri tavoin ja tehdä valintoja oman tilanteensa mukaan.

 

2) Mikäli yksilöllä on valtaa valita, kuinka haluaa yhdistellä etä- ja paikallaoloa, valta päättää inhimillisistä kohtaamisista siirtyy yksilöille. Tämä voi olla ongelma, mikäli kaikki eivät jaa samaa näkemystä inhimmillisen kohtaamisen tärkeydestä.

 

3) Tehokkaamman työskentelyn aiheuttama ajansäästö tulee jossain vaiheessa näkyviin työaikasuunnittelussa: jos asiat tulee hoidettua nopeammin, on käytännössä väistämätöntä, että työt lisääntyvät. Näin ollen nyt saavutettu ajansäästö tulee täyttymään uusilla töillä.

 

4) Toimintamallit ovat kontekstisidonnaisia eli onnistunutta hybridimallia ei voi siirtää erilaiseen kontekstiin. Tämä tarkoittaa, että jokainen yhteisö joutuu testaamaan ja löytämään oman tiensä. Tämä saattaa viedä paljon aikaa, energiaa ja resursseja.

 

Aika näyttää, mihin maailma menee ja se, mitkä asiat jäävät pysyviksi, voidaan todentaa vasta sitten kun vielä nyt käynnissä oleva pandemia on tavalla tai toisella selätetty.

---

[1] Markku Kosonen: Korona pakotti palvelualan digiloikkaan – Hyödyt ovat kiistattomat https://y-studio.fi/yritys-muutoksessa/muutosten-hallinta/korona-pakotti-palvelualan-digiloikkaan-hyodyt-ovat-kiistattomat/

 

[2] Katarina Malmberg: Etätyöapatia on tunne-elämän uusi ilmiö, joka uhkaa nyt monia, sanoo asiantuntija – Näistä merkeistä tunnistat, että etätyö alkaa vaikuttaa mieleen https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006513630.html

 

[3] Olli Vesterinen & Akseli Huhtanen: Myös etäopiskelussa tarvitaan inhimillisiä kohtaamisia https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006636493.html

Vanha, hyvä neuvo ohjeistaa, että asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Nykypäivänä tosin on helppo kuvitella asian olevan juurikin pelkkää mustaa ja valkoista. Monet meistä, media mukaan lukien, ovat heränneet keskustelujen lisääntyneeseen kärjistymiseen. Julkisesta dialogista tuntuu tulleen agressiivisempaa, ehdottomampaa ja ennen kaikkea hedelmättömämpää. Onko kyseessä siis todellinen suvaitsemattomuuden lisääntyminen, vai onko meistä vain tullut herkempiä netissä huutelulle?

Yleisen dialogin polarisaatiolla tarkoitamme keskustelun ja mielipiteiden jakautumista ääripäihin sekä aiheen yksinkertaistamista binääriseksi joko-tai -kilpajuoksuksi. Helpoiten tämä havainnollistunee, kun puhutaan niin kutsutusta bipartisan-politiikasta, eli järjestelmästä, jossa kaksi toisiaan vastaan kilpailevaa puolta ovat usein toistensa poliittisia vastakohtia. Poliittiseen peliin kuuluu luonnostaan aiheiden ja mielipiteiden kärjistäminen. Tämä saatetaan tehdä joskus hyvinkin agressiivisesti sillä politiikkaan kuuluu myös ympäripyöreyksien latelu ja takinkääntely kevein sanankääntein. Kun seuraamme yleistä keskustelua, etenkin sosiaalisissa medioissa, huomaamme mielipiteiden ja dialogien kärjistyvän sielläkin muunkin kuin politiikan yhteydessä. Aihe kuin aihe saattaa päättyä fasismileimojen heittelyyn tai toisen osapuolen julistamiseksi uhaksi yhteiskunnalle. Tälle ilmiöllä löytyy nykyään myös oma nimi: Godwin’s law eli Godwinin laki [1]. Asioista tuntuu olevan entistä vaikeampaa käydä rauhallista ja hyödyllistä keskustelua kanavasta riippumatta. Mikä siis aiheuttaa mielipiteiden jäykistymistä ja päiden kolauttelua?

Yksi isoimpia muutoksia siihen miten käymme keskusteluja on tapahtunut arvatenkin internetin myötä. Yksi viime vuosina eniten puhuttaneista internetin ilmiöistä koskee niin kutsuttuja “informaatiokuplia” (filter bubble). Niillä tarkoitetaan sisällön valikoitumista yksilölle sen perusteella, millaista sisältöä hän kuluttaa sekä millaisia hänen kontaktinsa verkossa ovat. Ihmiset rajautuvat samanhenkisten ihmisten ryhmiin, jonka päälle algoritmit suodattavat käyttäjälle sisältöä, jonka uskotaan häntä eniten kiinnostavan. Myös yksilön oma mahdollisuus valita vain häntä kiinnostavaa sisältöä on kasvanut lähes kaikissa kanavissa suuresti. Tämä arvatenkin johtaa virheelliseen ajatukseen, että oma subjektiivinen kokemus on aito kuvastus ympäröivästä maailmasta. Internetistä voi myös löytää alustan tukemaan lähes mitä tahansa näkemystä, mikä nostaa marginaalisetkin mielipiteet samalle linjalle yleisimpien mielipiteiden –  ja faktojen –  kanssa.

Toinen ilmiö on eri medioiden kasvamisen myötä tullut mahdollisuus tehdä entistä kohdennetumpia kanavia. Tästä esimerkkinä voidaan nostaa Yhdysvalloissa itsenäisten tv-kanavien lisääntyminen. Televisiokanavat, kuten useat printtimediatkin, ovat pitkään nauttineet tietynlaisesta sisäänrakennetusta laadun takeesta kuluttajien silmissä, joita ovat tarjonneet esimerkiksi journalistiset periaatteet, mitä suurin osa mediakanavista noudattaa edelleen. Nykyään kun mediakanavien perustaminen on mahdollistunut myös rivikansalaisille, ei samanlainen yhteisymmärrys moraalisista velvoitteista median tuotannosta enää pidä kaikilla tahoilla. Silti kansan luotto “perinteisempiin” medioihin on vielä paremmin voimissaan kuin usko esimerkiksi internetin sisältöön. Vaikka nykyinen “Fake News” -trendi syökin kovaa vauhtia uskoa jokaiseen mediakanavaan.

Toisaalta kaikki ei ole vain internetin ja median syytä. Tutkimukset ovat osoittaneet myös, että esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivit ovat muuttuneet entistä konservatiivisimmiksi viimeiset parikymmentä vuotta ja ero demokraattien ja konservatiivien välillä on kasvanut [2].

Mikälaisia seurauksia polarisoitumisella sitten saattaa olla? Moni on varmasti huomannut keskustelujen olevan takkuisempia kuin ennen, ylilyöntejä tapahtuu enemmän ja radikaaleja mielipiteitä kohtaa yhä useammin. Näkyville ovat nousseet vahvemmin myös populistiset ja ääriaatteelliset tahot, jotka tämän lisäksi järjestäytyvät ja mobilisoituvat entistä useammin. Politiikassa vastakkainasettelu johtaa helposti myös äänestäjien vieraantumiseen ja horjuttaa luottamusta. Toisaalta asioiden kärjistäminen ja sitä kautta yksinkertaistaminen sekä selkeyttäminen saattaa auttaa vetämään ihmisiä vastuuseen esimerkiksi politiikassa, mikä yleisesti on hyväksi demokratialle. Vaikka toki asioiden liika suoraviivaistaminen tekee monimutkaisten asioiden keskustelusta niiden vaatimilla nyansseilla mahdottomaksi.

Vaikka elämmekin nyt tiedon runsauden ja mahdollisuuksien aikakautta, elämme myös totuudenjälkeistä, valeuutisten ja heimoistumisen aikakautta. Medialla ja mediakasvatuksella onkin siis nykypäivänä entistä suurempi merkitys ja vastuu yhteiskunnassa. Kuinka siis median osaajat ja kasvattajat voivat olla osa positiivista muutosta?

 

Lähteet

[1] Godwin’s Law –  https://en.wikipedia.org/wiki/Godwin%27s_law

[2] The Polarization of the Congressional Parties https://legacy.voteview.com/political_polarization_2014.htm

---

Julia Ruottinen on graafinen suunnittelija ja hän toimi Katiska-hankkeen projektikoordinaattorina.

 

 

 

Graffitit, visuaalinen viestintä ja asiantuntijuus

Kuvia tuotetaan yhä monimuotoisemmin ja enemmän kuin aiemmin ja voinemme sanoa elävämme kuvallistuneessa kulttuurissa. Samalla asenteemme kuviin on muuttunut kuvallisten viestintämahdollisuuksien kasvaessa. (vrt. Seppä 2012.) Visuaalisuuden merkityksestä viestinnässä on puhuttu jo vuosia ja esimerkiksi European Communication Monitor 2017 nosti visuaalisuuden ykköstrendiksi jo 2017. Metropoliassa koulutetaan visuaalisen viestinnän ammattilaisia Median osaamisalueella muun muassa visuaalisen viestinnän pääaineessa.

Ollakseen osaava ammattilainen, joka pystyy luomaan vaihteleviin tilanteisiin sopivimpia, luovia ratkaisuja erilaisissa visuaalista ilmaisua ja esittämistä vaativissa tehtävissä, henkilön täytyy omaksua ymmärrys niin laajemmasta visuaalisesta kulttuurista ja ympäristöistä missä toimimme, kuin erilaisista alakohtaisista tyyleistä ja tehokeinoista. Näiden taitojen avulla ammattilainen pystyy luomaan kohderyhmäänsä ajatellen parhaiten vaikuttavimmat lopputulokset. Lopputuloksessa kyse ei ole pelkästään esimerkiksi työn visuaalisesta ulkoasusta tai estetiikasta, vaan pitkälti siitä mielikuvasta, jonka työ sen katsojassa, tai tarkemmin sanottuna teoksen kokijassa, synnyttää. Vaikka jokaisen katsojan kokemus on ainutlaatuinen ja yksilöllinen, on kokemus osittain myös jaettu ja se syntyy vuorovaikutuksessa muiden teoksen kokijoiden kanssa. Viestinnällä ei suoraan pystytä muuttamaan ihmisten käyttäytymistä, mutta mielikuviin sillä voidaan pyrkiä vaikuttamaan (Malmelin & Hakala 2007). Seuraavassa tarkastelemme visuaalista viestintää hieman erilaisesta näkökulmasta: graffitien avulla.

Graafisen suunnittelun ja graffitien yhtymäkohtia

Graffitit tarjoavat kiinnostavia näkökulmia visuaaliseen viestintään sekä viestinnässä tarvittavaan asiantuntijuuteen. Graafisen suunnittelun ja graffitien yhtäläisyyksistä ja eroista visuaalisen viestinnän näkökulmasta keskusteltiin tämän syksyn (2018) Grafian Jutellaan vähän -sarjassa. Mukana keskustelemassa oli erilaisia ja eri taustoista tulevia ihmisiä, joita kaikkia yhdistivät tavalla tai toisella graffitit – joko he olivat itse tehneet niitä, tutkivat niitä tai olleet muuten mukana graffitikulttuurin tuottamisessa ja kuvaamisessa.

Graafisella suunnittelulla ja graffiteilla on monia kiinnekohtia. Ne molemmat ovat visuaalista viestintää (Wacławek, 2011). Molemmissa tehokeinoina ovat niin kirjoituksen kuin kuvituksen esteettinen muotoilu tietynlaisen mielikuvan luomiseksi ja viestin, “messagen” läpi saamiseksi lukijoissa. Graffitit voidaan nähdä osin myös urbaanina taiteena (Austin, 2010), ja myös taide on visuaalista viestintää (Dewey, 2005).

Graafinen suunnittelu on toki usein tietyllä tavalla rajoitetumpaa tai asiakkaan tai työn tilaajan puolelta tarkemmin määriteltyä kuin graffitien tekeminen, jossa tekijä voi itse päättää millaisen työn toteuttaa, minne, milloin, kenen kanssa ja mitä varten – vai toteuttaako ollenkaan. Kuitenkin myös graffiteissa on olemassa erilaisia tyylejä, koulukuntia ja suunnittelua ohjaavia sääntöjä – jopa oma ammattisanastonsa – joihin varmasti jokainen graffiteja tehnyt on törmännyt, perehtynyt ja niitä harjoitellut.

Grafian keskustelussa nousi esiin myös se, kuinka sekä graffitien tekeminen, että graafinen suunnittelu molemmat vaativat asiantuntemusta. Kuka tahansa voi ”kirjoittaa” graffiteja, mutta vain tietyllä lahjakkuudella, teknisellä harjoittelulla, perehtymisellä graffitien muotokieleen, sekä oppimalla ja ymmärtämällä myös taustalla vahvasti vaikuttavaa alakulttuuria, sen koodistoa ja sääntöjä sekä tapoja synnyttää erilaisia mielikuvia graffitista ja sen tekijästä, “graffitiwraitterista” voi kehittyä “kingi”, oman alansa asiantuntija. Samat lainalaisuudet pätevät myös graafisessa suunnittelussa ja laajemminkin visuaalisessa viestinnässä.

Visuaalisen kielen ymmärrystä

Niin taiteen kuin graffitien kokemuksen sisältöön – havaintoihin, ajatuksiin, tunteisiin, tulkintoihin, merkityksenantoihin ja reaktioihin – vaikuttavat teoksen ominaisuuksien lisäksi kokijan henkilökohtaisen tietämyksen, aiempien elämänkokemusten ja muiden yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi myös kokijoiden yhteinen kulttuuri, senhetkinen ajanjakso sekä asiayhteys, jossa teos luetaan ja tulkitaan (Myllylä, painossa; Gartus & Leder, 2014).

Graffiteja on kutsuttu myös performansseiksi (performance) (Bowen, 2010), jotka voidaan käsittää sekä fyysisiksi suorituksiksi, että eräänlaisiksi esteettisiksi ja merkityksiä tuottaviksi esityksiksi. Myös visuaalisen viestinnän ammattilaisen laativat työssään erilaisia visuaalisia esityksiä, jotka koostuvat muun muassa teksteistä ja kuvista.

Visuaalisen suunnittelijan täytyy itse osata lukea ja tuottaa visuaalista kieltä, mutta hänen täytyy työssään myös ymmärtää, millainen mahdollinen visuaalinen lukutaito viestin kohderyhmällä on. Esimerkiksi mainoksia tutkittaessa tarvittava visuaalinen lukutaito on visuaalisten järjestysten tajua ja perusteltujen tulkintojen tekemistä niistä (Seppänen 2002). Erilaiset visuaaliset esitykset voidaan nähdä tekijöidensä valintojen kautta rakentuneina viesteinä. Niin graffitit, mainoskuvat kuin muutkin visuaaliset esitykset voivat osaltaan sekä heijastaa että rakentaa ympäröivää todellisuutta (vrt. Hall 1999). Hieman erilaisena visuaalisen esityksen muotona graffitit voivat tarjota visuaalisen viestinnän ammattilaiselle mahdollisuuden tarkastella omaa ammattialaansa uudenlaisesta näkökulmasta.

Visuaalisen viestinnän perusosaaminen tukee myös muiden alojen opettajien perustyötä. Visuaalisessa viestinnässä järjestetäänkin vuonna 2019 OPH:n rahoittama, opetusalan ammattilaisille suunnattu täydennyskoulutuskokonaisuus opetusmateriaalien kehittämiseen: metropolia.fi/pimpmyslides – haku koulutuksiin on käynnissä!

 

Viestinnän tutkinto-ohjelmassa tapahtuu vuonna 2018-2019 graafisen suunnittelun pääaineen nimenmuutos visuaaliseksi viestinnäksi. Pääaineen ja suuntautumisryhmien nimet päivittyvät vastaamaan paremmin opetussuunnitelman mukaisia osaamistavoitteita ja valmistuvien medianomien (amk) asiantuntijuutta. Visuaalisen viestinnän pääaineesta valmistuu jatkossakin sekä graafisen suunnittelun että liikkuvan grafiikan osaajia.

 

Lähteet:

 

Austin, J., 2010. More to see than a canvas in a white cube: For an art in the streets, City, 14:1-2, 33-47. DOI: 10.1080/13604810903529142

Bowen, T., 2010. Reading Gestures and Reading Codes: The Visual Literacy of Graffiti as both Physical/Performative Act and Digital Information Text, in: Raesch, M. (Eds.), Mapping Minds. Inter-Disciplinary Press, Oxford, pp. 85-94.

Dewey, J., 2005. Art as Experience. Perigee, New York.

 

Gartus, A., Leder, H., 2014. The white cube of the museum versus the gray cube of the street: The role of context in aesthetic evaluations, Psychology of Aesthetics, Creativity, and the Arts, 8(3), 311-320. DOI: 10.1037/a0036847

Hall, S.: Identiteetti. Vastapaino: Tampere 1999

Malmelin, N. & Hakala, J. 2007. Radikaali brändi. Karisto.

Myllylä, M. (painossa). Graffiti as a palimpsest. Street Art & Urban Creativity Scientific Journal. Urbancreativity.org

Seppä, A. 2012. Kuvien tulkinta. Gaudeamus Helsinki University Press. Helsinki.

Seppänen, J. 2002. Katseen voima. Tampere. Vastapaino.

Wacławek, A., 2011. Graffiti and Street Art. Thames, Hudson Ltd, London.

 

Kirjoittajat:

Katri Myllylä toimii Metropoliassa lehtorina median osaamisalueella opetusalueinaan mm. viestintä- ja mediateoriat. Hän on viestinnän tutkinto-ohjelman visuaalisen viestinnän/ graafisen suunnittelun pääainevastaava.

Mari Myllylä (FM, muotoilija (AMK), it-tradenomi) on kognitiotieteilijä, joka tekee väitöskirjaa taiteen kokemisesta graffiteissa ja muraaleissa. Tutkimuksensa ohessa hän toimii myös palvelumuotoilun ja UX-suunnittelun tutkimus- ja suunnittelutehtävissä. Aiemmin Mari on työskennellyt mm. prosessi- ja sovelluskehittäjänä sekä graafisena ja visuaalisena suunnittelijana.