Julia Ruottinen

Vanha, hyvä neuvo ohjeistaa, että asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Nykypäivänä tosin on helppo kuvitella asian olevan juurikin pelkkää mustaa ja valkoista. Monet meistä, media mukaan lukien, ovat heränneet keskustelujen lisääntyneeseen kärjistymiseen. Julkisesta dialogista tuntuu tulleen agressiivisempaa, ehdottomampaa ja ennen kaikkea hedelmättömämpää. Onko kyseessä siis todellinen suvaitsemattomuuden lisääntyminen, vai onko meistä vain tullut herkempiä netissä huutelulle?

Yleisen dialogin polarisaatiolla tarkoitamme keskustelun ja mielipiteiden jakautumista ääripäihin sekä aiheen yksinkertaistamista binääriseksi joko-tai -kilpajuoksuksi. Helpoiten tämä havainnollistunee, kun puhutaan niin kutsutusta bipartisan-politiikasta, eli järjestelmästä, jossa kaksi toisiaan vastaan kilpailevaa puolta ovat usein toistensa poliittisia vastakohtia. Poliittiseen peliin kuuluu luonnostaan aiheiden ja mielipiteiden kärjistäminen. Tämä saatetaan tehdä joskus hyvinkin agressiivisesti sillä politiikkaan kuuluu myös ympäripyöreyksien latelu ja takinkääntely kevein sanankääntein. Kun seuraamme yleistä keskustelua, etenkin sosiaalisissa medioissa, huomaamme mielipiteiden ja dialogien kärjistyvän sielläkin muunkin kuin politiikan yhteydessä. Aihe kuin aihe saattaa päättyä fasismileimojen heittelyyn tai toisen osapuolen julistamiseksi uhaksi yhteiskunnalle. Tälle ilmiöllä löytyy nykyään myös oma nimi: Godwin’s law eli Godwinin laki [1]. Asioista tuntuu olevan entistä vaikeampaa käydä rauhallista ja hyödyllistä keskustelua kanavasta riippumatta. Mikä siis aiheuttaa mielipiteiden jäykistymistä ja päiden kolauttelua?

Yksi isoimpia muutoksia siihen miten käymme keskusteluja on tapahtunut arvatenkin internetin myötä. Yksi viime vuosina eniten puhuttaneista internetin ilmiöistä koskee niin kutsuttuja “informaatiokuplia” (filter bubble). Niillä tarkoitetaan sisällön valikoitumista yksilölle sen perusteella, millaista sisältöä hän kuluttaa sekä millaisia hänen kontaktinsa verkossa ovat. Ihmiset rajautuvat samanhenkisten ihmisten ryhmiin, jonka päälle algoritmit suodattavat käyttäjälle sisältöä, jonka uskotaan häntä eniten kiinnostavan. Myös yksilön oma mahdollisuus valita vain häntä kiinnostavaa sisältöä on kasvanut lähes kaikissa kanavissa suuresti. Tämä arvatenkin johtaa virheelliseen ajatukseen, että oma subjektiivinen kokemus on aito kuvastus ympäröivästä maailmasta. Internetistä voi myös löytää alustan tukemaan lähes mitä tahansa näkemystä, mikä nostaa marginaalisetkin mielipiteet samalle linjalle yleisimpien mielipiteiden –  ja faktojen –  kanssa.

Toinen ilmiö on eri medioiden kasvamisen myötä tullut mahdollisuus tehdä entistä kohdennetumpia kanavia. Tästä esimerkkinä voidaan nostaa Yhdysvalloissa itsenäisten tv-kanavien lisääntyminen. Televisiokanavat, kuten useat printtimediatkin, ovat pitkään nauttineet tietynlaisesta sisäänrakennetusta laadun takeesta kuluttajien silmissä, joita ovat tarjonneet esimerkiksi journalistiset periaatteet, mitä suurin osa mediakanavista noudattaa edelleen. Nykyään kun mediakanavien perustaminen on mahdollistunut myös rivikansalaisille, ei samanlainen yhteisymmärrys moraalisista velvoitteista median tuotannosta enää pidä kaikilla tahoilla. Silti kansan luotto “perinteisempiin” medioihin on vielä paremmin voimissaan kuin usko esimerkiksi internetin sisältöön. Vaikka nykyinen “Fake News” -trendi syökin kovaa vauhtia uskoa jokaiseen mediakanavaan.

Toisaalta kaikki ei ole vain internetin ja median syytä. Tutkimukset ovat osoittaneet myös, että esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivit ovat muuttuneet entistä konservatiivisimmiksi viimeiset parikymmentä vuotta ja ero demokraattien ja konservatiivien välillä on kasvanut [2].

Mikälaisia seurauksia polarisoitumisella sitten saattaa olla? Moni on varmasti huomannut keskustelujen olevan takkuisempia kuin ennen, ylilyöntejä tapahtuu enemmän ja radikaaleja mielipiteitä kohtaa yhä useammin. Näkyville ovat nousseet vahvemmin myös populistiset ja ääriaatteelliset tahot, jotka tämän lisäksi järjestäytyvät ja mobilisoituvat entistä useammin. Politiikassa vastakkainasettelu johtaa helposti myös äänestäjien vieraantumiseen ja horjuttaa luottamusta. Toisaalta asioiden kärjistäminen ja sitä kautta yksinkertaistaminen sekä selkeyttäminen saattaa auttaa vetämään ihmisiä vastuuseen esimerkiksi politiikassa, mikä yleisesti on hyväksi demokratialle. Vaikka toki asioiden liika suoraviivaistaminen tekee monimutkaisten asioiden keskustelusta niiden vaatimilla nyansseilla mahdottomaksi.

Vaikka elämmekin nyt tiedon runsauden ja mahdollisuuksien aikakautta, elämme myös totuudenjälkeistä, valeuutisten ja heimoistumisen aikakautta. Medialla ja mediakasvatuksella onkin siis nykypäivänä entistä suurempi merkitys ja vastuu yhteiskunnassa. Kuinka siis median osaajat ja kasvattajat voivat olla osa positiivista muutosta?

 

Lähteet

[1] Godwin’s Law –  https://en.wikipedia.org/wiki/Godwin%27s_law

[2] The Polarization of the Congressional Parties https://legacy.voteview.com/political_polarization_2014.htm

---

Julia Ruottinen on graafinen suunnittelija ja hän toimi Katiska-hankkeen projektikoordinaattorina.

 

 

 

Graffitit, visuaalinen viestintä ja asiantuntijuus

Kuvia tuotetaan yhä monimuotoisemmin ja enemmän kuin aiemmin ja voinemme sanoa elävämme kuvallistuneessa kulttuurissa. Samalla asenteemme kuviin on muuttunut kuvallisten viestintämahdollisuuksien kasvaessa. (vrt. Seppä 2012.) Visuaalisuuden merkityksestä viestinnässä on puhuttu jo vuosia ja esimerkiksi European Communication Monitor 2017 nosti visuaalisuuden ykköstrendiksi jo 2017. Metropoliassa koulutetaan visuaalisen viestinnän ammattilaisia Median osaamisalueella muun muassa visuaalisen viestinnän pääaineessa.

Ollakseen osaava ammattilainen, joka pystyy luomaan vaihteleviin tilanteisiin sopivimpia, luovia ratkaisuja erilaisissa visuaalista ilmaisua ja esittämistä vaativissa tehtävissä, henkilön täytyy omaksua ymmärrys niin laajemmasta visuaalisesta kulttuurista ja ympäristöistä missä toimimme, kuin erilaisista alakohtaisista tyyleistä ja tehokeinoista. Näiden taitojen avulla ammattilainen pystyy luomaan kohderyhmäänsä ajatellen parhaiten vaikuttavimmat lopputulokset. Lopputuloksessa kyse ei ole pelkästään esimerkiksi työn visuaalisesta ulkoasusta tai estetiikasta, vaan pitkälti siitä mielikuvasta, jonka työ sen katsojassa, tai tarkemmin sanottuna teoksen kokijassa, synnyttää. Vaikka jokaisen katsojan kokemus on ainutlaatuinen ja yksilöllinen, on kokemus osittain myös jaettu ja se syntyy vuorovaikutuksessa muiden teoksen kokijoiden kanssa. Viestinnällä ei suoraan pystytä muuttamaan ihmisten käyttäytymistä, mutta mielikuviin sillä voidaan pyrkiä vaikuttamaan (Malmelin & Hakala 2007). Seuraavassa tarkastelemme visuaalista viestintää hieman erilaisesta näkökulmasta: graffitien avulla.

Graafisen suunnittelun ja graffitien yhtymäkohtia

Graffitit tarjoavat kiinnostavia näkökulmia visuaaliseen viestintään sekä viestinnässä tarvittavaan asiantuntijuuteen. Graafisen suunnittelun ja graffitien yhtäläisyyksistä ja eroista visuaalisen viestinnän näkökulmasta keskusteltiin tämän syksyn (2018) Grafian Jutellaan vähän -sarjassa. Mukana keskustelemassa oli erilaisia ja eri taustoista tulevia ihmisiä, joita kaikkia yhdistivät tavalla tai toisella graffitit – joko he olivat itse tehneet niitä, tutkivat niitä tai olleet muuten mukana graffitikulttuurin tuottamisessa ja kuvaamisessa.

Graafisella suunnittelulla ja graffiteilla on monia kiinnekohtia. Ne molemmat ovat visuaalista viestintää (Wacławek, 2011). Molemmissa tehokeinoina ovat niin kirjoituksen kuin kuvituksen esteettinen muotoilu tietynlaisen mielikuvan luomiseksi ja viestin, “messagen” läpi saamiseksi lukijoissa. Graffitit voidaan nähdä osin myös urbaanina taiteena (Austin, 2010), ja myös taide on visuaalista viestintää (Dewey, 2005).

Graafinen suunnittelu on toki usein tietyllä tavalla rajoitetumpaa tai asiakkaan tai työn tilaajan puolelta tarkemmin määriteltyä kuin graffitien tekeminen, jossa tekijä voi itse päättää millaisen työn toteuttaa, minne, milloin, kenen kanssa ja mitä varten – vai toteuttaako ollenkaan. Kuitenkin myös graffiteissa on olemassa erilaisia tyylejä, koulukuntia ja suunnittelua ohjaavia sääntöjä – jopa oma ammattisanastonsa – joihin varmasti jokainen graffiteja tehnyt on törmännyt, perehtynyt ja niitä harjoitellut.

Grafian keskustelussa nousi esiin myös se, kuinka sekä graffitien tekeminen, että graafinen suunnittelu molemmat vaativat asiantuntemusta. Kuka tahansa voi ”kirjoittaa” graffiteja, mutta vain tietyllä lahjakkuudella, teknisellä harjoittelulla, perehtymisellä graffitien muotokieleen, sekä oppimalla ja ymmärtämällä myös taustalla vahvasti vaikuttavaa alakulttuuria, sen koodistoa ja sääntöjä sekä tapoja synnyttää erilaisia mielikuvia graffitista ja sen tekijästä, “graffitiwraitterista” voi kehittyä “kingi”, oman alansa asiantuntija. Samat lainalaisuudet pätevät myös graafisessa suunnittelussa ja laajemminkin visuaalisessa viestinnässä.

Visuaalisen kielen ymmärrystä

Niin taiteen kuin graffitien kokemuksen sisältöön – havaintoihin, ajatuksiin, tunteisiin, tulkintoihin, merkityksenantoihin ja reaktioihin – vaikuttavat teoksen ominaisuuksien lisäksi kokijan henkilökohtaisen tietämyksen, aiempien elämänkokemusten ja muiden yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi myös kokijoiden yhteinen kulttuuri, senhetkinen ajanjakso sekä asiayhteys, jossa teos luetaan ja tulkitaan (Myllylä, painossa; Gartus & Leder, 2014).

Graffiteja on kutsuttu myös performansseiksi (performance) (Bowen, 2010), jotka voidaan käsittää sekä fyysisiksi suorituksiksi, että eräänlaisiksi esteettisiksi ja merkityksiä tuottaviksi esityksiksi. Myös visuaalisen viestinnän ammattilaisen laativat työssään erilaisia visuaalisia esityksiä, jotka koostuvat muun muassa teksteistä ja kuvista.

Visuaalisen suunnittelijan täytyy itse osata lukea ja tuottaa visuaalista kieltä, mutta hänen täytyy työssään myös ymmärtää, millainen mahdollinen visuaalinen lukutaito viestin kohderyhmällä on. Esimerkiksi mainoksia tutkittaessa tarvittava visuaalinen lukutaito on visuaalisten järjestysten tajua ja perusteltujen tulkintojen tekemistä niistä (Seppänen 2002). Erilaiset visuaaliset esitykset voidaan nähdä tekijöidensä valintojen kautta rakentuneina viesteinä. Niin graffitit, mainoskuvat kuin muutkin visuaaliset esitykset voivat osaltaan sekä heijastaa että rakentaa ympäröivää todellisuutta (vrt. Hall 1999). Hieman erilaisena visuaalisen esityksen muotona graffitit voivat tarjota visuaalisen viestinnän ammattilaiselle mahdollisuuden tarkastella omaa ammattialaansa uudenlaisesta näkökulmasta.

Visuaalisen viestinnän perusosaaminen tukee myös muiden alojen opettajien perustyötä. Visuaalisessa viestinnässä järjestetäänkin vuonna 2019 OPH:n rahoittama, opetusalan ammattilaisille suunnattu täydennyskoulutuskokonaisuus opetusmateriaalien kehittämiseen: metropolia.fi/pimpmyslides – haku koulutuksiin on käynnissä!

 

Viestinnän tutkinto-ohjelmassa tapahtuu vuonna 2018-2019 graafisen suunnittelun pääaineen nimenmuutos visuaaliseksi viestinnäksi. Pääaineen ja suuntautumisryhmien nimet päivittyvät vastaamaan paremmin opetussuunnitelman mukaisia osaamistavoitteita ja valmistuvien medianomien (amk) asiantuntijuutta. Visuaalisen viestinnän pääaineesta valmistuu jatkossakin sekä graafisen suunnittelun että liikkuvan grafiikan osaajia.

 

Lähteet:

 

Austin, J., 2010. More to see than a canvas in a white cube: For an art in the streets, City, 14:1-2, 33-47. DOI: 10.1080/13604810903529142

Bowen, T., 2010. Reading Gestures and Reading Codes: The Visual Literacy of Graffiti as both Physical/Performative Act and Digital Information Text, in: Raesch, M. (Eds.), Mapping Minds. Inter-Disciplinary Press, Oxford, pp. 85-94.

Dewey, J., 2005. Art as Experience. Perigee, New York.

 

Gartus, A., Leder, H., 2014. The white cube of the museum versus the gray cube of the street: The role of context in aesthetic evaluations, Psychology of Aesthetics, Creativity, and the Arts, 8(3), 311-320. DOI: 10.1037/a0036847

Hall, S.: Identiteetti. Vastapaino: Tampere 1999

Malmelin, N. & Hakala, J. 2007. Radikaali brändi. Karisto.

Myllylä, M. (painossa). Graffiti as a palimpsest. Street Art & Urban Creativity Scientific Journal. Urbancreativity.org

Seppä, A. 2012. Kuvien tulkinta. Gaudeamus Helsinki University Press. Helsinki.

Seppänen, J. 2002. Katseen voima. Tampere. Vastapaino.

Wacławek, A., 2011. Graffiti and Street Art. Thames, Hudson Ltd, London.

 

Kirjoittajat:

Katri Myllylä toimii Metropoliassa lehtorina median osaamisalueella opetusalueinaan mm. viestintä- ja mediateoriat. Hän on viestinnän tutkinto-ohjelman visuaalisen viestinnän/ graafisen suunnittelun pääainevastaava.

Mari Myllylä (FM, muotoilija (AMK), it-tradenomi) on kognitiotieteilijä, joka tekee väitöskirjaa taiteen kokemisesta graffiteissa ja muraaleissa. Tutkimuksensa ohessa hän toimii myös palvelumuotoilun ja UX-suunnittelun tutkimus- ja suunnittelutehtävissä. Aiemmin Mari on työskennellyt mm. prosessi- ja sovelluskehittäjänä sekä graafisena ja visuaalisena suunnittelijana.

 

 

 

Peke Huuhtanen

Mitä liikkeenkaappaus on?

 

Liikkeenkaappauksella (motion capture, mocap) tarkoitetaan datan tallentamista liikkuvasta hahmosta tai esineestä erilaisten sensorien avulla. Liikkeenkaappausjärjestelmillä voidaan tallentaa kaikkien sellaisten kohteiden  liikettä, joihin saadaan kiinnitettyä järjestelmän tunnistama sensori. Liikkeenkaappaamiseen käytetään erilaisia tekniikoita. Niin kutsutut ei-optiset, eli mekaaniset ja magneettiset järjestelmät, toimivat ilmat kameroita. Optiset järjestelmät puolestaan käyttävät sensorien havaitsemiseen kameroita. Yleisin optinen järjestelmä on niin kutsuttu passiivinen järjestelmä, jossa kamerat tunnistavat heijastinpisteitä kaapattavalta alueelta ja järjestelmä laskee näille pisteille suhteellisen sijainnin tilassa. (Kitagawa &Windsor 2008)

 

Metropolian liikkeenkaappausstudio eli mocap-studio

 

Metropolian liikkeenkaappausstudiossa, eli mocap-studiossa, on optinen liikkeenkaappausjärjestelmä, jossa käytetään 16 OptiTrackin Prime13 -kameraa sekä OptiTrackin Motive-nimistä liikkeenkaappausohjelmaa. Kirkkailla led-valoilla varustellut kamerat (Kuva 1) valaisevat kalibroitua liikkeenkaappausaluetta tunnistaen alueella olevia heijastavia seurantapisteitä (Kuva 2). Liikkeenkaappausalueella havaituista seurantapisteistä järjestelmä laskee trigonometrian avulla pisteiden sijainnin alueella, jonka järjestelmä osaa automaattisesti muuttaa Motive-ohjelmassa olevan hahmon ns. luuobjektien rotaatioiksi.

Tämän jälkeen luuobjekteihin tallentuva rotaatiodata voidaan viedä 3d-ohjelmassa olevalle 3d-hahmolle. Tämä kaikki voidaan tehdä reaaliajassa, mikä mahdollistaa sen, että näyttelijä voi liikkuessaan nähdä kuinka 3d-hahmo liikkuu näyttelijän tavoin.

 

16 kameran systeemissä kamerat on asennettu noin 9×9-metrisen neliön ulkoreunoille tasaisin välein noin 2,5 metrin korkeuteen. Tämä on järjestelmän suositus, jolla saadaan noin 25 neliömetrin (5mx5m) kaappausalue (Kuva 3).

 

 

Näyttelijä pukeutuu tummaan ja tiukkaan velcro-kankaasta tehtyyn pukuun, johon kiinnitetään heijastavia seurantapisteitä. Seurantapisteitä on yleensä 41 kappaletta näyttelijää kohden. Seurantapisteet kiinnitetään näyttelijään Motive-ohjelman osoittamiin kohtiin, jotta liikedata toistuisi mahdollisimman oikein 3D-hahmolla.

 

 

16 kameraa mahdollistaa kahden näyttelijän yhtäaikaisen liikkeenkaappauksen. Kahden näyttelijän lisäksi alueella voidaan kaapata yksittäisten esineiden liikkeitä. Järjestelmä on laajennettavissa lisäämällä kameroita. Esimerkiksi 24 kameraa mahdollistaisi 36 neliömetrin kaappausalueen, jossa voitaisiin kaapata kolmea näyttelijää yhtäaikaisesti. (OptiTrack)

 

Näyttelijöiden ja esineiden liikkeenkaappauksen lisäksi voidaan kaapattavalla alueella toimia virtuaalikameran (Kuva 6) kanssa. Virtuaalikamera tuottaa “kameran” ruudulle reaaliaikaisen virtuaalinäkymän, jossa näyttelijä näyttäytyy 3D-hahmona virtuaalisessa 3d:llä tuotetussa ympäristössä.

 

 

Mocap-studiota hyödynnetään jo nyt aktiivisesti opetuksessa. 3D-animoinnin ja visualisoinnin ammattiopinnoissa opiskelijat koulutetaan järjestelmän käyttöön jo ensimmäisenä vuonna.  Lisäksi Metropolian mocap-studiota saavat käyttää kaikki käyttökoulutuksen saaneet ja sitä vuokrataan ulkopuolisten käyttöön.

 

Mahdollisuudet

 

Liikkeenkaappaus soveltuu hyvin monenlaisiin tarkoituksiin ja sitä hyödynnetään monilla aloilla, näkyvimmin ehkä peli- ja elokuvateollisuudessa. Liikkeenkaappaus tarjoaa kuitenkin paljon muitakin mahdollisuuksia ja sitä sovelletaan  esimerkiksi lääketieteessä, robotiikassa, urheilussa ja teollisuuden eri aloilla.

 

Myös Metropolian mocap-studiossa järjestelmää on käytetty moniin tarkoituksiin: on kaapattu miekkailijan liikettä taistelupeliin, nykytanssijan tulkintoja Labantin liikeanalyysista, stuntmiehen putoaminen selälleen noin kolmen metrin korkeudesta sekä jalkapalloilijan kikkailua. Tämän lisäksi liikettä on kaapattu yritykselle, joka valmistaa digitaalisia kunto-ohjelmia kuntoilijoille ja urheilijoille sekä fysikaalisia harjoitusohjelmia vammasta kuntoutuville. Liikkeenkaappaus on lähes poikkeuksetta monialaista yhteistyötä eri osaajien kanssa, mikä synnyttää aina jotakin uutta ja mielenkiintoista.

 

Kiinnostusta ja kysyntää liikkeenkaappausta kohtaan on ollut tasaisesti ja etsimme jatkuvasti uusia ja mielenkiintoisia yhteistyökuvioita, joiden avulla pystymme syventämään ja kehittämään osaamistamme tällä osa-alueella. Olemme huomanneet, että terveys- ja hyvinvointiala on kiinnostunut liikkeenkaappauksen mahdollisuuksista ja hyödyntämisestä erilaisten hyötysovellusten kehittelyssä ja toteutuksessa. Mahdollisuuksia yhdistää liikedataa robotiikan ja tekoälyn kanssa on myös noussut esille mahdollisissa tulevaisuuden projekteissa. Virtuaalikamera puolestaan tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden tehdä syvempää yhteistyötä Elokuvan ja TV:n koulutuksen kanssa.

 

Lähteet:

 

Kitagawa Midori & Windsor Brian 2008. MoCap for Artists. Amerikka: Elsevier Inc..

 

Peke Huuhtanen toimii Metropoliassa lehtorina viestinnän tutkinto-ohjelmassa. Hän vastaa pääasiassa animaatio-opetuksesta 3D-animoinnin ja -visualisoinnin ammattiopinnoissa.