Kategoria: Henkilöstö
Työelämän timanttiset taidot – 7 vinkkiä voimavaraistumiseen
Miten selviytyä ja pärjätä työelämässä, jossa tulosvastuun paineet sekä muutoksen tuulet puhaltavat? Muutosvastarinta on mahdollisuus, näin sanotaan. Mutta miten asiantuntijana tai esimiehenä hallita oma mieli, löytää uusia näkökulmia ja ratkaisuja kompleksisiin ongelmiin ja kannustaa tiimiään puhaltamaan samaan kekäleeseen, jopa muutaman tappionkin jälkeen. Nämä ovat mielestäni tämän päivän työelämän timanttisimpia taitoja. Kuluneen vuoden aikana olen kouluttanut ja ohjannut vähintään kymmeniä vaativaa asiantuntija- tai esimiestyötä tekeviä ammattilaisia. Olen kohdannut heitä hankkeissa, kuten Uudistuva johtajuus - Systeeminen ymmärrys ja ratkaisukeskeinen toimintamalli, sekä ohjannut näitä konkareita esimerkiksi ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä. Nämä sparraamani esimiehet ja asiantuntijat purjehtivat muutosaallokoissa taitavasti. He paitsi hallitsivat mielensä, etsivät uusia näkökulmia ja kannustivat tiimejään, myös reflektoivat omaa ajatteluaan ja toimintaansa löytääkseen uusia tapoja ajatella ja toimia. Muutosvastarintaa omalle muutokselle ei kohtaamissani ammattilaisissa ollut havaittavissa. Sen sijaan näin erittäin aktiivista pyrkimystä auttaa omaa työyhteisöä menestymään ja voimaan paremmin. Mitä näiltä taitavilta tyypeiltä voisi sitten ammentaa meille muille? Mitkä asiat yhdistävät voimavaraisia esimiehiä ja asiantuntijoita? Kokosin eri yhteyksissä kohtaamieni ammattilaisten opeista seitsemän kohdan kartan kohti onnistunutta muutosta: Pysähtyminen. Oma varhaisuran kollegani sanoi minulle kaoottisessa tilanteessa: ”Nyt meillä on niin kiire, että nyt myö mennään kahville.” Nuorena, aloittelevana esimiehenä ajatus tuntui mielestäni absurdilta, lähteä pois kesken hullunmyllyn? Kuitenkin tiedämme, että juuri stressin ja hallitsemattomuuden tunteen keskellä ajattelumme kapeutuu, ja ratkaisuvaihtoehtojen määrä vähenee. Taitava, reflektoiva ammattilainen ottaa itselleen tuumaustauon silloin, kun tilanne sitä vaatii. Minimissään se on muutama syvähengitys, ihanteellisessa tilanteessa irtiotto työpaikan arjesta vaikkapa kouluttautumisen merkeissä. Ongelma ja sen ratkaisuvaihtoehdot kirkastuvat. (ks esim. Cauffman, 2017) Systeemiset lasit. Kun mieli laukkaa monissa eri asioissa ja aivot ovat siirtyneet hallitsemattomalle eräajolle, on syytä tutkailla, miten voi vaikuttaa oman ajattelun laatuun. Pintatieto ja hätiköidyt johtopäätökset voivat suistaa esimiehen, ja koko työyhteisön, väärille urille. Kohtaamani huippuammattilaiset halusivat ymmärtää oman työpaikkansa taustoja ja tilanteita syvällisesti. Moni koki saaneensa perinnöksi ilmiön, joka ei talttunut perinteisillä otteilla. Kun sama ilmiö tai ongelma ryöpsähtää työpöydälle jo monennen kerran, pohdiskeleva pomo ottaa kuvitteelliset “systeemiset lasit” päähänsä ja katsoo niiden kautta, mitä ilmiö on kenties jopa vuosikymmenten aikana kerännyt itseensä. Ja missä lonkeroivat ongelman juurisyyt. Tästä systeemisten lasien käyttövoimasta, eli systeemiälykkyydestä, mainio kirjoitus kollegaltani Helena Kuusisto-Ekiltä täällä. Pienin mahdollinen muutos. Kun mieli askartelee kuuhun kurkottelun kanssa, on arjessa lähinnä mahdollisuus kiivetä katajaa kenties pari metriä ylöspäin. Tämä realiteetti on syytä hyväksyä ja ottaa voimavaraksi omaan työhön. Ratkaisukeskeinen asiantuntija palastelee elefantin ja syö sen haarukallinen kerrallaan, ”ei lautasellinen”, kuten eräs tapaamani rehtori totesi. Tavoitteellinen ihminen on usein tyytyväisempi elämäänsä, mutta viisaus onkin siinä, miten tavoitteet asettaa (Marjamaa & Varsta, 2019). Kun miettii pienimmän mahdollisen muutoksen jonkin tavoitteen saavuttamiseksi JA toteuttaa sen heti - siinä hetkessä ja liikaa miettimättä - on muutos itse asiassa jo alkanut! Tuumailu on usein tekosyy olla ryhtymättä toimeen lainkaan. Palautuminen. Työpäivästä palautuminen on siirtynyt yhä enemmän vapaa-aikaan. Palautumista häiritsee, mikäli puhelin pirisee ja tietokone suoltaa viestejä myös vapaalla. Viisas vastuunkantaja pitää huolen siitä, että palautuu myös arjessa, jolloin aivot pysyvät virkeinä työpäivän tiimellyksessä. Välillä tämä edellyttää reipasta ratkaisukeskeisyyttä (lue: rajaamista) ja vaikkapa mikrotauottamista; jo muutaman minuutin tauko lisää tutkitusti voimavaroja ja keskittymiskykyä seuraavaan tehtävään (Huotilainen & Saarikivi, 2017). Ja kyllä, taitava työn sankari varmistaa, että paukkuja riittää myös vapaa-aikaan, mielellään enemmän kuin vähemmän. Nyt on näin. Aina ei osu maaliin, eikä usein edes viidennellä kerralla. Maailma on täynnä tarinoita epäonnistuneista, vastoinkäymisistä lannistumattomista keksijöistä ja yrittäjistä, mutta jostain syystä kokeneet ammattilaisetkaan eivät aina muista, että epäonnistumisen prosenttisääntö koskee myös heitä. Matkassa on rotkoja, tuulimyllyt kaatavat ja sattuma iskee lonkeronsa peliin. Silloin suosittelen armollista ajatusta: Nyt on näin. Aina emme voi olosuhteille mitään. Silloin ammattilaisen ratkaisukeskeisyys joutuu todelliseen happotestiin. Miten käännän ajatukseni siihen, mihin voin vaikuttaa? Miten toimin siitä huolimatta, että nyt on näin? Tämä vaatii jatkuvaa harjoittelua ja muistuttelua. Kiitollisuus. Aivomme oppivat näkemään nopeasti sitä, mihin huomiomme kiinnitämme. Jos ajatuksesi ovat jatkuvasti seuraavassa mahdollisessa vastoinkäymisessä, saatat jättää huomiotta tässä hetkessä tapahtuvan onnistumisen ja kasvun. Voimavaraisia ammattilaisia yhdistää nimittäin vielä yksi yhteinen piirre: kiitollisuus. Se on tehokas vastalääke väsymykseen, ahdistukseen, turhautumiseen, v-käyrään ja moniin muihin työelämän vaivoihin! Kuulostaa helposti hiukan hihhulilta, mutta ei ole. Siinä, että huomaat mikrokokoisen edistyksen hankalassa asiassa, että maistat kiireisen päivän keskellä tuoreen kahvin lempeän aromin ja että levität kiitollisuutta ympärillesi myös sopivasti ääneen ajattelemalla, on suuri voima. Kiitollisuus parantaa mielialaa ja lisää voimavaroja (Marjamaa 2017). Ryhtyminen. Olisipa hauska kirjoittaa, että nyt uudet keinot ovat tehokkaampia kuin pussillinen vanhoja. Kun silmäilet yllä olevaa listaa, tuskin mikään asia tulee sinulle yllätyksenä. Mutta se, mikä erottaa voimavaraisen työelämässä menestyvän pomon ja asiantuntijan vähemmän voimavaraisesta on ryhtyminen. Se, että toteat nyt, että nämä pitäisi kyllä nyt ottaa käyttöön, ei varsinaisesti ilahduta minua - eikä kyllä sinuakaan. Sen sijaan aloita toteuttamalla yksi näistä asioista tänään, tässä ja nyt, pienimmän mahdollisen muutoksen kautta. Toteuta seuraava heti huomenna ja sitä seuraava ylihuomenna. Harjoittele sinnikkäästi niin kauan, että nämä kaikki keinot ovat arjen työkalupakissasi, ainakin melkein joka päivä. Se on työelämän timanttia. Kirjoittaja: Raisa Varsta on KTM, lehtori, työnohjaaja ja opinto-ohjaaja. Metropolia-uransa aikana hän on ohjannut satoja opinnäytetöitä ja kouluttanut lukemattoman määrän asiantuntijoita ja esimiehiä. Raisa työskentelee dialogisella ja voimavarakeskeisellä otteella sekä opettajana, työnohjaajana että yrittäjänä. Hän uskoo nimenomaan vahvuuksien kautta tapahtuvaan kasvuun - kun toimimme itsellemme luontevilla tavoilla, löydämme omat voimavaramme käsillä olevien haasteiden ratkomiseen. Lähteet: Cauffman Louis. Ratkaisukeskeinen coaching. Opas myönteiseen muutokseen. Lyhytterapia-instituutti Oy, 2017. Huotilainen ja Saarikivi. Aivot työssä. Otava, 2017. Kuusisto-Ek Helena. Systeeminen näkökulma esimiestyöhön. Julkaisussa uudistuva johtajuus - systeeminen ymmärrys ja ratkaisukeskeinen toimintamalli. Metropolian julkaisusarja, 2019. Riitta Marjamaa. Luento Suomen positiivisen psykologian yhdistys ry:n tilaisuudessa 23.5. 2017. Marjamaa, Riitta & Varsta, Raisa: Positiivinen terveys, kirjassa FasciaMethod – Terve ja kiinteä keho. Docendo, 2019.
Näkökulmia sote-alan valintakokeiden sisältöön ja kehittämiseen
Ammattikorkeakoulujen uusi AMK-valintakoe on otettu ensimmäistä kertaa käyttöön tällä viikolla. Kyseessä on valtakunnallisesti yhtenäinen digitaalinen valintakoe, jota on kehitetty AMK-opiskelijavalinnat -hankkeessa. Käyttöönoton yhteydessä on herännyt sosiaalisessa mediassa keskustelua sosiaali- ja terveysalan (sote) tutkintojen valintakokeiden sisällöistä. Eniten on ihmetyttänyt soveltuvuutta arvioivien haastatteluiden ja psykologisten testien puuttuminen uudesta AMK-valintakokeista. Keskustelusta on kuitenkin puuttunut se tieto, että mm. yksilöhaastattelut ja psykologiset testit eivät ole olleet viime vuosina sote-alan valintakokeissa laaja-alaisesti käytössä ja siten niiden puuttuminen ei liity suoraan uuden AMK-valintakokeen käyttöönottoon, vaan isompaan ymmärrykseen niiden merkityksestä osana valintakokeita. Tässä blogitekstissä taustoitetaan, miten sote-, liikunta- ja humanististen alojen ammattikorkeakoulujen valintakokeiden sisältöjä on tutkittu ja kehitetty viime vuosina ja miten niiden pohjalta on edetty kohti uutta AMK-valintakoetta. Uusi AMK-valintakoe pähkinänkuoressa Syksyn 2019 yhteishaussa käyttöön otettu uusi AMK-valintakoe on poistanut perinteisesti eri ammattikorkeakouluissa käytössä olleet omat valintakokeet. Tavoitteena on ollut yhden yhtenäisen valintamenetelmän käyttäminen kaikkialla Suomessa, jolloin hakijan mahdollisuudet hakea opiskelemaan eri kohteisiin helpottuvat. Nyt yhdellä kokeella on mahdollista hakeutua opiskelemaan moneen eri kohteeseen ja myös eri aloille - joskin eri aloilla tehtävät vaihtelevat. Uutta on myös se, että AMK-valintakoe keskittyy ennalta luetun pääsykoemateriaalin - ja siten alan sisältöosaamisen - sijaan enemmän mittaamaan hakijan valmiuksia opintoihin. Sote-alan osiot AMK-valintakokeessa Sote-ala käsittää Suomessa ammattikorkeakoulusektorilla 18 tutkintoa. Ennen tämän syksyn valintakoeuudistusta alalla on järjestetty tutkintokohtaiset valintakokeet ammattikorkeakouluittain. Sote-alalla on tehty valtakunnallista valintakoeyhteistyötä, mutta silti valintakokeissa mitattavat asiat ja menetelmät ovat vaihdelleet ammattikorkeakouluittain. Tästä ainoana poikkeuksena ovat olleet Diakonia-, Oulun, Saimaan, Satakunnan, Seinäjoen ja Tampereen ammattikorkeakoulut, joiden sairaanhoitaja-, sairaanhoitaja-diakonissa-, terveydenhoitaja-, kätilö- ja ensihoitajatutkinnoissa on ollut käytössä yhteinen sähköinen SUVAKE-valintakoe (vuodet 2016-2019) (Haavisto ym. 2019). Uutta valintakoetta kehitettäessä AMK-opiskelijavalinnat -hankkeen määrittelyvaiheessa tunnistettiin kaikkien alojen näkökulmasta ne sisältöalueet, joita valintakokeessa tulisi tutkitun tiedon perusteella arvioida (Talman ym. 2018). Sote-alan sisällöiksi tunnistettiin aikaisempaan kirjallisuuteen ja kokemukselliseen tietoon perustuen: päätöksentekotaidot, kieli- ja viestintätaidot (opetuskielen taito, englannin kielen taito), matemaattiset taidot, eettisyys ja tunneälytaidot. Nyt käyttöön otetussa uudessa AMK-valintakokeessa sote-alalle tunnistetuista osioista mukana ovat päätöksentekotaidot, kieli- ja viestintätaidot, matemaattiset taidot ja eettiset taidot. Tunneälytaitojen osiota kehitetään parhaillaan, ja osio otettaneen käyttöön vuoden 2020 aikana. Sote-alalla käytetyt valintakoemenetelmät Osana uuden AMK-valintakokeen kehittämistyötä AMK-opiskelijavalinnat hankkeessa tehtiin selvitys millaisia valintakoekäytänteitä ammattikorkeakouluissa on aiemmin käytetty (Talman ym. 2018). Elokuussa 2017 lähettiin verkkokysely jokaiseen ammattikorkeakouluun (pl. Poliisiammattikorkeakoulu ja Ahvenanmaan ammattikorkeakoulu) (n=23), ja kyselyyn pyydettiin vastaamaan tutkintokohtaisesti. Vastauksissa korostuivat eniten sosionomi-, sairaanhoitaja-, terveydenhoitaja-, ja fysioterapiatutkinnot, joissa järjestetään lukumäärällisesti eniten tutkintoon johtavaa koulutusta. Kyselyn tulosten perusteella sote-alan valintakokeissa on vuoden 2016 aikana arvioitu eniten motivaatiota (96%), oppimisvalmiuksia (91%), vuorovaikutustaitoja (80 %), paineensietokykyä (56 %) ja ryhmässä toimimisen taitoja (54 %). Sote-alan valintakokeissa eniten käytettyjä menetelmiä olivat soveltuvuuskoe 58%, ennakkomateriaaliin perustuva koe (44%), aineistokoe (41%), ryhmätilanne (41%), yksilöhaastattelu opettajan kanssa (33%), psykologinen testi (32%), matemaattinen koe (28%), essee (25%), kielikoe (24%) ja ryhmähaastattelu (15%). Kyselyssä tutkintojen oli mahdollista valita useita eri vaihtoehtoja, ja soveltuvuuskokeen luonnetta ei oltu määritelty. Näin ollen vastaajat ovat voineet esimerkiksi valita sekä kohdan soveltuvuuskoe että ryhmätilanne. Koko ammattikorkeakoulusektorin tarkastelussa valintakokeiden kehittäminen perustui valintakokeen suunnitteluun ja toteutukseen osallistuneiden opettajien palautteeseen (74 %), henkilökunnan yhdessä sopimiin asioihin (70 %), asiantuntijoiden mielipiteeseen (57 %), hakijoilta kerättyyn palautteeseen (24 %), empiiriseen aineistoon (14 %) ja aikaisempaan kirjallisuuteen (14 %). Aineistosta ei analysoitu erikseen sote-alan perusteluita. Selvityksen yhteenvetona voidaan todeta, että sote-alan valintakoekäytänteet ovat olleet vaihtelevat ja niiden kehittäminen ei ole ollut kovin tutkimusperustaista. Tulosten perusteella voidaan todeta myös, että viime päivinä sosiaalisessa mediassa keskustelua herättäneet psykologiset testit tai yksilöhaastattelut eivät ole olleet viime vuosina juurikaan käytössä. Sen sijaan erilaiset oppimisvalmiuksia arvioivat aineisto ja ennakkomateriaaleihin perustuvat kokeet ovat lisääntyneet. Muun muassa näitä selvityksestä saatuja tietoja on hyödynnetty uuden AMK-valintakokeen kehittämisessä. Mitä on soveltuvuuden arviointi sote-alalla? Suomessa sote-alalta puuttuu soveltuvuuden arvioinnille yhtenäinen ja ajantasainen määritelmä ja sellainen olisikin tarpeen määritellä (Talman 2014). Erityisen suurta hämmennystä näyttää aiheuttavan käsitteen käyttö valintakokeiden yhteydessä. Sote-alalla soveltuvuuteen on usein yhdistetty mm. vuorovaikutustaidot ja persoonallisuus. Vuorovaikutustaitoja on arvioitu mm. haastatteluilla ja erilaisilla ryhmätilanteilla sekä persoonallisuutta psykologisilla testeillä. Persoonallisuuden arviointia on kuitenkin viime aikoina pidetty epäolennaisena soveltuvuuden arvioinnin kannalta, sillä persoonallisuus määrittelee ihmisen käyttäytymistä hyvin marginaalisesti (Puttonen 2016). Keltikangas-Järvisen (2016) mukaan: ”Ihminen valitsee toimintatapansa aikaisempien kokemusten ja monen muun tekijän valossa. Se tekee hänet joustavaksi käyttäytymään erilaisissa tilanteissa.” (Puttonen 2016). Myös hoitotyön koulutuksen opiskelijavalintoja tarkastelevassa suomalaisessa seurantatutkimuksessa todettiin, että psykologisella testillä ja kirjallisella kokeella valikoituu pienistä eroista huolimatta osaamiseltaan ja motivaatioltaan hyvin samanlaisia opiskelijoita (Talman 2014). Haastattelua ei ole kansainvälisen kirjallisuuden perusteella pidetty sote-alan valintakokeissa objektiivisena tai opintomenestystä ennustavana menetelmänä (Ehrenfeld & Tabak 2000; Talman 2014). Soveltuvuus sote-opintoihin tulisi näkyä opintomenestyksenä, opintojen etenemisenä ja läpäisynä (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2006). Ammattikorkeakoulujen sote-alan soveltuvuuden arvioinnin tulisikin tässä valossa keskittyä ennustamaan ennen kaikkea opinnoissa suoriutumista. Toisin sanoen valintakokeissa tulisi arvioida niitä asioita, jotka ennustavat parhaiten opinnoissa suoriutumista. AMK-opiskelijavalinnat hankkeen määrittelyvaiheessa onkin tunnistettu tutkittuun tietoon perustuen sote-alan kannalta keskeiset opintomenetystä ennustavat tekijät eli sote-alan soveltuvuutta arvioivat asiat. Soveltuvuuden arvioinnin osalta selvää näyttää olevan se, että arviointi tulee tehdä kyseiseen tarkoitukseen suunnitelluilla systemaattisilla menetelmillä (Honkanen & Nyman 2001). AMK-opiskelijavalinnat hankkeessa uuden valintakokeen osiot onkin kehitetty mittarin/testin kehittämisen vaiheita noudattaen (DeVellis 2012). AMK-opiskelijavalinnat -hankkeessa ei tulla kehittämään alakohtaisia soveltuvuuskokeita. Ammattikorkeakoulututkintojen on kuitenkin mahdollista tulevaisuudessakin järjestää erillisiä soveltuvuuskokeita, mikäli ne ovat tutkimustiedolla perusteltavissa. Jos soveltuvuuskokeita järjestetään, on kuitenkin kaikkien kyseistä tutkintoa kouluttavien ammattikorkeakoulujen yhteisesti sovittava sen järjestämisestä. Yksittäinen ammattikorkeakoulu ei näin ollen voi tehdä omia soveltuvuuskokeitaan. Lisäksi on tärkeää huomioida, että ammattikorkeakoulusektorilla humanistiselle ja kasvatusalalle, sosiaali- ja terveys ja liikunta-alalla ja/tai merenkulkualan merikapteenin koulutuksissa on käytössä Soveltumattomuuden ratkaisut (SORA) -lainsäädäntöön liittyvät terveydelliset vaatimukset, joita arvioidaan erillisenä prosessina, ei osana AMK-valintakoetta. SORA-lainsäädännön tarkoituksena on parantaa koulutuksen ja työelämän turvallisuutta. Lainsäädäntö koskettaa mm. opiskelijaksi ottamisen esteitä, opinto-oikeuden peruuttamista ja palauttamista sekä päihdetestausta ja kurinpitoa. SORA-lainsäädäntöön liittyvän soveltuvuuden arviointi valintakokeessa on terveydellisten esteiden osalta suurimmilta osin mahdotonta. Kirjoittaja: Kirsi Talman (TtT) työskentelee yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa AMK-opiskelijavalintojen kehittämishankkeen (2017-2019) osahankkeen vetäjänä (osahanke: Todistusvalintojen & valintakokeiden kehittäminen ja digitalisointi). Lähteet: DeVellis, R.F. 2012. Scale development. Theory and Applications. 3rd edition. Sage, Los Angeles. Ehrenfeld, M. & Tabak, N. 2000. Value of admission interviews in selecting of undergraduate nursing students. Journal of Nursing Management 8 (2), 101-6. Haavisto, E., Hupli, M., Hahtela, N., Heikkilä, A., Huovila, P., Moisio, E-L., Yli-Koivisto, L., Talman, K. Structure and Content of a New Entrance Exam to Select Undergraduate Nursing Students. International Journal of Nursing Education Scholarship 16 (1), 1-11. Honkanen, H. & Nyman, K. (toim.). 2001. Hyvän henkilöarvioinnin käsikirja. Helsinki: Psykologien kustannus. Puttonen, M. 2016. ”Professori tyrmää persoonallisuustestien käytön rekrytoinnissa: ”Johtajuutta ennustavia piirteitä on nolla”. Helsingin sanomat, HS 14.9.2016. Talman, K. 2014. Hoitotyön koulutuksen opiskelijavalinnat. Seurantatutkimus kahden valintakoemenetelmän yhteydestä opiskelijoiden osaamiseen ja opiskelumotivaatioon. Väitöskirja. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, osa 383. Turun yliopisto, Turku. Talman, K., Borodavkin, M., Kanerva, A-M. & Haavisto, E. 2018. Tutkimusraportti. Ammattikorkeakoulujen uuden digitaalisen valintakokeen kehittäminen – määrittelyvaiheen tulokset. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisusarja. Aatos-artikkelit 22/2018. Uutisointia AMK-valintakokeesta: Helsingin sanomat: Ammattikorkeakoulujen valintakoe uudistui: Pänttääminen jäi historiaan ja samalla läppärikokeella voi nyt hakea insinööriksi ja hoitajaksi. Luettu 29.10.2019. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006289554.html Yle Aamu: Ammattikorkeakoulujen valintakoe uudistui. Katso kohdasta 01.09.25 https://areena.yle.fi/1-4573739?autoplay=true Yle Radio Suomi: Ammattikorkeakouluihin haetaan uudella tapaa. Tänään alkaa uusi AMK-valintakoe, jossa 25.000 hakijan on mahdollisuus neljän päivän aikana pyrkiä runsaaseen kuuteen tuhanteen aloituspaikkaan. Mistä on kyse? Haastattelussa AMK-opiskelijavalintojen kehittämishankkeen projektipäällikkö Marko Borodavkin Metropolia-ammattikorkeakoulusta. Kuuntele kohdasta 20.34: https://areena.yle.fi/1-50291319 Yle-uutiset: Hakijat kuvailevat ammattikorkeakoulujen uutta valintakoetta kattavaksi, mutta osin sekavaksi – “Eettinen osio oli mielestäni epäonnistunut”. Luettu 29.10.2019. https://yle.fi/uutiset/3-11042044 Haku ammattikorkeakouluihin mullistuu täysin – 5 tärkeää faktaa tänään käynnistyvistä pääsykokeista: matematiikan taitoja painotetaan. Luettu 29.10.2019. https://yle.fi/uutiset/3-11040455 Ammattikorkeakoulut uudistivat pääsykokeensa – tänä syksynä sama koe avaa tien sairaanhoitajan tai insinöörin opintoihin. Luettu 30.10.2019. https://yle.fi/uutiset/3-10957128 Instagram @ammattikorkeakouluun Fb @ammattikorkeakouluun Twitter @ammattikorkeaan
Sammakoita vai suitsutuksia – palautteen merkitys oppimiselle
Tässä tekstissä käsittelen palautteen antamisen merkitystä oppimisessa. Sen merkityksen ovat pitkän työurani aikana parhaiten minulle opettaneet vallattomat ja villit lapset ja nuoret. He ovat opettaneet minulle kantapään kautta, että se mikä näyttäytyy motivaation puutteena, onkin pelkoa epäonnistumisesta, liian suurien odotusten aiheuttamaa suorituspainetta, ohjeiden ymmärtämättömyyttä tai ahdistumista liiallisesta kontrolloinnista. Heidän kanssaan olen joutunut astumaan pois omalta mukavuusalueelta ja päässyt käytännössä testaamaan luottamusta omaan havainnointikykyyn, tapaani puhua ja ohjata, ennakoida ja reagoida. Monta kertaa on pitänyt kaivaa nöyränä peili takataskusta ja pohtia, että mitä tuli taas sanottua ja tehtyä ja miksi ja miten ihmeessä tästä päästään jälleen yhdessä eteenpäin. Palaute on merkityksellinen jokaiselle, vauvasta vaariin. Siksi tekstissä esiin tuomani ajatukset ovatkin oivallisia työvälineitä kaiken ikäisten ihmisten ja eri lähtökohdista ponnistavien ryhmien opettamiseen ja ohjaamiseen: korkeakouluihin, peruskouluihin, toiselle asteelle ja harrastusryhmiin - kuhunkin sopivalla tavalla soveltaen. Itse opetan aikuisia korkeakouluopiskelijoita, mutta myös toteutan kehittämishankkeita pienempien lasten ja nuorten parissa ja olen kokenut näistä opeista saavani kaikkiin tilanteisiin työvälineitä. Tekstin luettuasi, olisipa mielenkiintoista kuulla sinun ajatuksiasi - lisääpä vaikka blogiin kommenttisi tai laita minulle sähköpostia. Miten tullaan kohdatuksi? Jokainen kohtaaminen on ainutkertainen kokemus, kaikille osapuolille. Myönteinen minäkuva, pystyvyyden tunne sekä motivaatio uuden oppimiseen rakentuvat jo ensimmäisessä kohtaamisessa. Tunne, että minua arvostetaan, syntyy jo ensi metreillä muun muassa toisen tavasta olla läsnä, huomioida ja osoittaa kiinnostusta sekä antaa palautetta, niin sanallisesti kuin sanattomasti. Läsnäollessa ihminen keskittyy toisen ihmisen kohtaamiseen eikä pyörittele päässä muita asioita. Silmiin katsominen, hymy tai innostunut kommentti ei vie aikaa kuin pari sekuntia, mutta sillä saattaa olla ratkaiseva merkitys toiselle ihmiselle. (Mäkisalo-Ropponen 2011.) Miksi sanoilla on väliä? Ohjaajan, oli sitten kyse opettajasta tai valmentajasta, tehtävänä on mielestäni houkutella osallistuja ylipäätään kiinnostumaan asiasta/tekemisestä ja onnistua pitämään kiinnostus myös yllä. Kun osallistujalle annetaan aikaa kokeilla ja tutustua itsenäisesti uuteen asiaan, hakea omaa tapaansa ja kehittää uusia keinoja oppia sekä mahdollisuus myös saada konkreettista ja rohkaisevaa palautetta toiminnastaan, ollaan motivoivan oppimisen ytimessä. Jotta ohjaaja tukee osallistujan itsetuntoa ja pystyvyyden tunnetta, on tärkeää keskittyä siihen, miten saadaan jokaisen osallistujan vahvuudet esiin (Packalen, 2015). Mielestäni on tärkeää, että ohjaaja miettii millaisia sanoja hän käyttää, jotta osallistuja ymmärtää mitä häneltä odotetaan sekä miettii millaisia menetelmiä tai ohjaustapoja hän käyttää, jotta saadaan osallistujien vahvuudet ongittua esiin. Tavalla puhua ja antaa palautetta on iso merkitys kaikessa vuorovaikutuksessa ja ohjauksessa. Jotta osallistuja kokee ryhmän kanssa toimimisen mielekkääksi, motivoituu, saa onnistumisen kokemuksia sekä oppii uusia asioita, on sanomisilla väliä. Ryhmän toiminta ja sen onnistuminen vahvistuu, kun siitä puhutaan ääneen ja sitä ”ihmetellään”. Käytän itse sanaa ”ihmettely”, sillä se antaa mielestäni luvan kaikille osallistujille tutkia tilannetta ja esittää kysymyksiä avoimesti ja tasavertaisesti. Kyseenalaistaminen sen sijaan saa ryhmässä helposti aikaan epäilevän asetelman ja negatiivisen sävyn. Ihmettelyssä ihan ehdottomia suosikkejani ovat ohjaavat kysymykset; ne tekevät vahvuudet todellisiksi ja näkyviksi. Kerro, miten ihmeessä sä onnistuit tuossa? Huomasitko miten autoit toista äsken? Huomasitko mitä hyötyä siitä oli? Missä tilanteessa tänään onnistuit? Mitä hyötyä siitä oli? Miten sä saat pidettyä tuon noin hienosti? Huomasitteko minkä takia onnistuitte tänään? Missä olit tänään hyvä? Missä muissa tilanteissa voisi olla hyötyä siitä, mitä tänään opit? Ohjaavat kysymykset auttavat sekä ohjaajaa, osallistujaa että muita ryhmäläisiä: Ohjaaja ymmärtää paremmin osallistujaa ja hänen ajatuksiaan. Vastaamalla kysymyksiin osallistuja sanoittaa samalla omaa toimintaansa, puhuu omasta onnistumisestaan ja vahvuudestaan. Pikkuhiljaa osallistuja oppii käyttämään vahvuuksiaan myös muissa tilanteissa. Muut ryhmäläiset osoittavat kiinnostusta ja arvostusta häntä kohtaan kuunnellessaan, esittäessään kysymyksiä sekä keskustellessaan tapahtuneesta voimavaralähtöisesti. (Packalen 2015.) Vahvuuksista ja onnistumisista puhuminen esimerkiksi loppupiirissä saa ryhmän ilmapiirin muuttumaan positiivisemmaksi. (Packalen 2015.) Kukapa meistä ei haluaisi kuulla jotain hyvää toiminnastaan! Miten tukea luottamusta omiin kykyihin? Ryhmätoiminnassa sattuu ja tapahtuu ja ohjaaja joutuu puuttumaan nopeastikin yllättäviin tilanteisiin. Kaikki ei todellakaan mene aina niin kuin on etukäteen suunniteltu ja ohjaaja saattaa reagoida tilanteeseen ajattelematta, jolloin tulee päästäneeksi suusta kaikenlaisia sammakoita. ”Älä - ei tuolla tavalla, mikset sä koskaan kuuntele loppuun, ihan hyvin toimittu, mutta voisit…” Nämä kertovat osallistujalle hänen epäonnistuneen. (Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2016.) Harva osallistuja käyttäytyy kuitenkaan tahallaan huonosti tai väärin. Virheiden ja puutteiden sijaan on parempi keskittyä siihen, miltä toivoo tilanteen näyttävän. Jos joku häiritsee toista tahallaan, voi ohjaaja miettiä millaista käyttäytymistä osallistujalta toivoo ja yksinkertaisesti pyytää sitä ääneen. Toimintaohje kertoo suoraan mitä pitää tehdä. ”Mieti vielä, voisko tämän tehdä toisin, kuuntele ensin ohje loppuun, hienosti toimittu ja seuraavaksi voit kokeilla…” kertovat suoraan miten osallistujan odotetaan toimivan. On hyvä muistaa, että miksi-sana syyllistää ja mutta-kumoaa lahjakkaasti edellisen lauseen. (Uusitalo-Malmivaara &Vuorinen 2016.) Toimintaohjeen lisäksi voimavaralähtöinen palaute auttaa osallistujaa luottamaan omaan kykyynsä ja omiin mahdollisuuksiinsa. Voimavaralähtöisessä palautteessa ohjaaja löytää jokaisen osallistujan toiminnasta aina jotain hyvää ja antaa palautetta juuri siinä ympäristössä ja juuri itse toiminnasta, jossa ne näkyvät. Aivan yhtä tärkeää on antaa konkreettista palautetta myös kehittymisen paikoista ja silloin on syytä miettiä, miten palautteen antaa. Tässä auttaa kokemuksen mukanaan tuoma taito havainnoida ohjaustilanteita ja osallistujia sekä ymmärrys voimavaralähtöisestä ohjauksesta. Voimavaralähtöistä palautteen antamisen kulttuuria on hyvä opettaa myös osana ryhmän toimintaa. Palautetta voi antaa ja saada monella tapaa eikä ohjaajan aina tarvitse olla se ainoa palautteen antaja. Kun ryhmäläiset sanoittavat ääneen toisten onnistumisia ja osaamista, yhteisiä huippuhetkiä, kuvaavat he asiaa oman kokemuksensa ja ajatustensa kautta. Samalla he saavat uuden onnistumisen kokemuksen ja rohkeutta jäsentää omia ajatuksiaan ja kertoa niistä ääneen. Palautetta voidaan antaa ja saada myös monilla toiminnallisilla ja sanattomilla menetelmillä. Tarvitseeko kaikkeen reagoida? Osallistujan käyttäytyessä häiritsevästi ja ollessa levoton, räplätessä kännykkää tai häärätessä jotain ihan muuta kuin on tarkoitus, on mielestäni maltettava olla reagoimatta heti ja katsottava hetken tämän silmiin pistävän käytöksen taakse. Takaa löytyy yleensä joku syy. Saattaa olla, että ohjetta ei ole ymmärretty, se on annettu esimerkiksi liian monimutkaisesti tai epäselvästi. Jos osallistuja ei uskalla kysyä muiden kuullen, hän hämmentyy ja saattaa mennä sen vuoksi lukkoon. Taustalla voivat olla esimerkiksi osallistujan aiemmat negatiiviset kokemukset vastaavanlaisesta tilanteesta ja pelko epäonnistumisesta tai kasvojen menettämisestä, mikä nostaa suorituspainetta ja tekee levottomaksi tai jopa uhmakkaaksi. Kun toimitaan voimavaralähtöisesti ja vahvuuksia vahvistaen, on myös uskallettava jättää sanomatta asioita. Jotta oppii tietämään mitä sanoo, miten sanoo tai mitä ei juuri nyt kannata sanoa, on havainnoitava koko ajan omaa tapaansa ohjata, muuttuvia tilanteita sekä ryhmän että yksittäisen osallistujan toimintaa, sanallisia ja sanattomia viestejä. Havainnoinnin tärkein tehtävä on tehdä jokaisesta osallistujasta näkyvä. Havainnointi mahdollistaa tilanteeseen reagoinnin, ennakoinnin, ohjauksen soveltamisen ja muokkaamisen sopivammaksi sekä konkreettisen palautteen antamisen. (Kalliala 2011.) Onnistummeko yhdessä paremmin? Voimavaralähtöinen ohjaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei epäonnistumisista voi puhua tai ongelmia on pyrittävä välttämään. Niiltä ei kenenkään ohjaajan ole tarkoitus sulkea silmiään. Virheet ja epäonnistumiset opettavat sekä ryhmälle, osallistujalle että ohjaajalle mihin on tärkeää keskittyä, jotta homma onnistuu. (Packalen 2015.) Epäonnistumisista pyritään aina oppimaan. Ja jotta opitaan, tarvitaan ääneen sanoittamista, ihmettelyä ja harkittuja sanoja. Tässä kohtaa ohjaajan on hyvä kaivaa taas peili esiin ja pysähtyä pohtimaan myös omaa käytöstään, sanomisiaan ja kehon viestejään. Mitä minä voin tehdä toisin, jotta ryhmä onnistuu! Ohjaajan suhtautuessa ryhmäänsä ja jokaiseen osallistujaan ennakkoluulottomasti ja antaessa ryhmälle riittävästi vastuuta myös toiminnan suunnittelusta ja toteuttamisesta sekä kannustavaa palautetta matkan varrella, saadaan jokaisen osallistujan vahvuudet ja ryhmän yhteiset voimavarat esiin. Ryhmän mukana osallistuja saa käyttöönsä myös sellaisia vahvuuksia, jotka eivät välttämättä näy hänen toimiessaan yksin. Rakennetaan siis hyvän päälle lisää hyvää! Missä onnistuit? Havaintomme lisäävät ymmärrystä osallistujan maailmasta; mikä heitä kiinnostaa ja innostaa, miten he toimivat muiden kanssa ja mihin he pyrkivät omalla tekemisellään. Vahvuuksien tunnistamisella ja niiden ääneen sanoittamisella saadaan aikaan toivottua muutosta osallistujan käyttäytymisessä. Sama koskee ohjaajan oman toiminnan havainnointia ja peilaamista. Kuinka vaikeaa aikuisten onkaan välillä löytää omasta toiminnastaan mitään hyvää ja sanoa se vielä muiden kuullen ääneen! Ja miten paljon järkevämpää oppimisen kannalta on aloittaa palautekeskustelu, reflektio voimavaralähtöisesti kysymällä esimerkiksi “missä koit onnistuneesi?”. Muuten ajetaan osallistuja kertomaan kaikista niistä yksityiskohdista, joissa epäonnistui tai jotka eivät menneet suunnitelmien mukaan. Kun keskustelemme ja puramme haastavankin tilanteen vahvuuksien tunnistamisen kautta, palkitsee havainnointi niin ohjaajan kuin osallistujankin. Lasi on lopulta aina puoliksi täynnä! Kyky ennakoida, reagoida tai tehdä nopeita päätöksiä haastavissakin ohjaustilanteissa on nimenomaan kiinni ohjaajan herkkyydestä ja halusta aistia muutoksia ilmapiirissä, osallistujien kehonkielessä ja käyttäytymisessä. Havainnointikykymme on valitettavasti rajallinen ja kiinnitämme huomiota herkemmin asioihin, joita itse ohjaajina pidämme tärkeinä. Osallistujan ja ryhmän motivaation ja sitoutumisen kannalta on ratkaisevaa kiinnitämmekö huomiomme vahvuuksiin ja onnistumisiin vai puutteisiin ja virheisiin (Zimmer 2011). Voimavarakeskeinen puhe ohjaustilanteissa, etenkin lasten ja nuorten ohjaamisessa on edelleen vähäistä. Liian monta kertaa olen joutunut todistamaan tilanteita, joissa ohjaaja menettää malttinsa ja huutaa, jopa haukkuu tai nöyryyttää osallistujaa muiden kuullen. Ohjaajan viesti ei valitettavasti saa aikaan hänen toivomaa muutosta. Jatkuva palaute huonosta käytöksestä ja puutteiden esiin nostaminen kiinnittää osallistujan ajatukset entistä tiukemmin omaan kyvyttömyyden tunteeseen. (Packalen 2015.) Virheiden ja epäonnistumisten korostaminen ja niistä rankaisu ei opeta kenellekään mallia miten virheistä päästään yli - ainoastaan keinoja selvitä nöyryyttävistä tilanteista! Osallistuja oppii tällaisten tilanteiden toistuessa olemaan ärsyttämättä ohjaajaa sekä olemaan äärimmäisen huolellinen, ettei menettäisi kasvojansa toisten edessä. Tällainen valppaana olo vie paljon energiaa ja tuhoaa motivaation, puhumattakaan yhdessä tekemisen ilosta. Epäonnistumista pelkäävä ihminen ei ole valmis ottamaan riskejä ja tekee ainoastaan asioita, joita hän varmasti osaa. (Packalen 2015.) Uskallus yrittää ja kokeilla jotain uutta häviää, samoin rohkeus itsensä ylittämiseen. Ohjaajalla on kädessään avaimet tilanteen pelastamiseen: muuttamalla omaa käytöstään voimavaralähtöisemmäksi, keskustelemalla ja kuuntelemalla osallistujaa sekä pyytämällä anteeksi käytöstään, hän voi korjata tilanteen (Gjerstad, 2015). Tyytyväisyys omaan toimintaan, motivoituminen ja tapa reagoida haastavissa tilanteissa riippuu nimenomaan omista aiemmista kokemuksista ja itsensä arvostamisesta (Zimmer 2011). Tunne omasta kykenemättömyydestä saa ihmisen luovuttamaan herkästi, pelkäämään virheitä sekä ulkopuolelta tulevaa arvostelua. Jopa rakentava palaute voidaan kokea tällöin arvosteluna ja piikittelynä. Miten ihmeessä me saisimme ohjaukseen, opetukseen, valmennukseen lisää voimavaralähtöisyyttä, positiivista palautteen antamista ja saamista ja yhdessä tekemisen iloa? Tutkimustenkin mukaan ne tukevat uskoa omiin kykyihin, lisäävät motivaatiota sekä toimintaan sitoutumista. (Packalen 2015; Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2016.) Sanojen valinnalla voidaan siis vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen, motivaatioon, tunnetiloihin ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Vahvuuksiin keskittyvä puhetapa ja keskustelukulttuuri edistää osallistujan omien ja ryhmän vahvuuksien tiedostamista, tunnistamista ja niiden soveltamista ja käyttöä erilaisissa tilanteissa. Kirjoittaja: Anita Ahlstrand on toiminut opetustyössä yli 20 vuotta. Tällä hetkellä hän on mukana kansainvälisissä kehittämishankkeissa sekä asiantuntijana Metropolian useassa kehittämistyöryhmässä. Sekä opetustyössä että kehittämishankkeissa yksi hänen ammatillisista fokuksistaan keskittyy ryhmien ja yksilöiden ohjaamiseen liittyviin kysymyksiin. Hänen voimavaransa kumpuavat ihmisten kohtaamisesta, uteliaisuudesta sekä hullusta luovuudesta ja hänen asiantuntijuutensa ytimessä ovat muun muassa yhteiskehittäminen, asiakas- ja voimavaralähtöisyys sekä toiminnalliset tavat oppia. Lähteet: Gjerstad, E. 2015. Kuka on kukkulan kuningas? Lasten ja aikuisten valtasuhteet kasvun tukena. Jyväskylä: PS-kustannus. Kalliala, M. 2011, muuttumaton painos. Kato mua! Kohtaako aikuinen lapsen päiväkodissa? Helsinki: Gaudeamus. Mäkisalo-Ropponen, M. 2011. Vuorovaikutustaidot sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Sanoma Pro Oy. Packalen, H. 2015. Harkitut sanat, parempi valmennus - kohti voimavarakeskeistä kielellistä urheiluvalmennusta. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 172. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura ry. Uusitalo-Malmivaara, L. & Vuorinen, K. 2016. Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa. Jyväskylä: PS-kustannus. Zimmer, R. 2011. Psykomotoriikan käsikirja. Teoriaa ja käytäntöä lasten psykomotoriseen tukemiseen. Lahti: VK-kustannus Oy.
Monialaisuuden voima
Mikä on…. ….Korkeakouluopiskelijalle erinomainen tilaisuus päästä työskentelemään ohjatussa ympäristössä yritysten kanssa? ….Yrityksille mahdollisuus tutustua uusiin osaajiin, olla mukana avoimessa kehittämisen ekosysteemissä ja samalla tarkastella, millaisia kasvumahdollisuuksia jollekin uudelle idealle tai teknologialle olisi tarjolla? Tätä on 10 Days 100 Challenges - kolmen pääkaupunkiseudun ammattikorkeakoulun, Haaga-Helian, Laurean ja Metropolian, yhteistyössä vuosittain toteuttama innovaatio-ohjelma. Ohjelman synnyn taustalla on työelämän murros, joka haastaa perinteiset ammatit, mullistaa työelämää ja kyseenalaistaa perinteisen oppimisen mallit (Vuorio 2018). Mitä käytännössä tehdään? Ohjelma perustuu neljään perusasiaan: Yritykset antavat haasteita, jotka nousevat todellisesta työelämästä. Opiskelijat luovat uusia konsepteja haasteiden ratkomiseksi. Haasteiden ratkominen tapahtuu moniammatillisissa opiskelijaryhmissä. Ryhmiä ohjaavat valmentajana toimivat, pääsääntöisesti palvelumuotoiluun ja innovaatiotoimintaan erikoistuneet opettajat ja asiantuntijat. Tiivistä työskentelyä ja palvelumuotoilua Yksi olennaisimmista asioista mallissa on tiiviys: työskentely tapahtuu lyhyellä, mutta intensiivisellä 10 päivän periodilla. Näiden päivien aikana työskentely etenee vaiheittain: ongelmaan tutustuminen, ongelman määrittely, ongelman uudelleenmuotoilu, varsinainen työskentely ongelman parissa. Toimenpiteinä mm. tiedonkeruu, (esim. haastattelut ja yritysvierailut), tietojen ryhmittely ja organisointi käyttämällä ryhmittelykaavioita, käyttäjä- ja asiakasprofiilien luominen, NABC-mallin luominen, konseptin jalostaminen ja kirkastaminen, prototyypin toteuttaminen ja esittelymateriaalin valmistaminen, loppuesitys, jossa ryhmät esittelevät tekemänsä konseptit muille ryhmille, opettajille ja haasteiden antajille. Keskeisinä työkaluina uusien konseptien kehittämisessä käytetään palvelumuotoilun keinoja ja metodeja. Palvelumuotoilu (Service Design) on laajahko käsite, mutta tiivistettynä se tarkoittaa uusien palveluiden ja tuotteiden kehittämistä ja suunnittelua muotoilun menetelmiä hyödyntäen. Keskiössä on loppukäyttäjän tarkasteleminen ja ymmärtäminen. Tyypillinen esimerkki palvelumuotoilun menetelmästä, joka on peräisin muotoilun konseptointityökalujen valikoimasta on iteratiivinen ajattelu: toistetaan riittävän kauan sykliä, jossa havainnoidaan jotakin ongelmaa, joka sitten visualisoidaan, arvioidaan ja jalostetaan. Riittävän monen kierroksen jälkeen voidaan koettaa ymmärtää, mistä kyseisessä ongelmassa on kyse. Palvelumuotoilu on moniammatillista tiimityötä ja siksi se on valittu kehittämisen metodiksi, ja koska 10 Days 100 Challenges haasteet ovat juuri pääsääntöisesti palveluihin ja uusiin tuotekonsepteihin liittyviä. (palvelumuotoilusta on löydettävissä paljon verkkoaineistoa, ks. esim. This is Service Design doing, Stickdorn / Lawrence / Hormeß / Schneider. n.d.). Luennot Jokainen päivä aloitetaan innostavalla luennolla, jossa käsitellään päivän ohjelmaan liittyviä teemoja eri näkökulmista. Esimerkiksi palvelumuotoilun osaamista ei siten tarvitse etukäteen olla, vaan perusteita käydään läpi luennoilla. Luennoista vastaavat ohjelmassa opiskelijoiden valmentajina mukana olevat asiantuntijaopettajat, haasteet antaneiden yritysten edustajat ja mukaan kutsutut vierailevat luennoitsijat. Tavoitteena on antaa työkaluja ja uusia näkökulmia ja ajatuksia tiimien työhön. Valmentajat Jokaiselle tiimille on nimettynä omat valmentajat, joiden tehtävänä on tukea ja ohjata tiimin työskentelyä. Valmentajat ovat pääsääntöisesti opettajia ja ohjelmassa työskentely omalta osaltaan muuttaa tapaa toimia opettajana. Perinteinen, opettaja-opiskelija-vuorovaikutus muuttuu enemmänkin asiantuntijan antaman konsultoivan roolin suuntaan, jossa opettaja, kuten Mari Virtanen (2018) on blogissaan todennut, on innostava [ja] oppimisen mahdollistaja, ohjaaja ja valmentaja. Ryhmän jäsenten roolit Tiimien tehtävänä on organisoitua niin, että jokaiselle tiimin jäsenelle on jokin rooli. Roolitus on tiimin toiminnan kannalta tärkeää, jotta jokaiselle on mielekäs tehtävä ja että työkuorma jakautuu mahdollisimman tasaisesti. Tiimien tehtävänä on myös valita keskuudestaan projektipäällikkö, joka vastaa kokonaisuudesta. Muut roolit vaihtelevat haasteiden ja tiimien jäsenten osaamisten mukaan. Joku saattaa huolehtia esim. visuaalisesta suunnittelusta, joku toinen taas huolehtii koodaamisesta ja kolmas tiedonkeruusta ja dokumentoinnista. Työskentelylle varatun lyhyen ajan takia on kuitenkin välttämätöntä, että kaikki tekevät tarvittaessa kaikkea: työskentelystä ei voi kieltäytyä sillä perusteella, että on jo hoitanut oman osuutensa. Moniammatillisuus toimii 10 Days 100 Challenges toteutuksessa erityisen hyvin. Se on palvelumuotoilun toimintatapa, jota opiskelijat voivat ohjatusti harjoitella. Lisäksi monialaiset tiimit, joiden jäsenet eivät välttämättä ole haasteen alan asiantuntijoita, voivat "ulkopuolisina" nähdä haasteessa kehittämiskohteita, jotka asiaan syvällisesti vihkiytynyt esim. opiskelija ei ehkä huomaisi. Edellytyksenä toimivalle monialaisuudelle kuitenkin on, että keskeinen ongelma (haaste) on määritelty riittävän geneerisesti. Projektihaasteet eivät siis voi olla tilaustöitä. Arviointi Käytännössä opiskelijalle prosessi on kymmentä työpäivää pidempi, koska se aloitetaan orientoivalla ennakkotehtävällä ja päätetään tiivisjakson jälkeen tehtävään oppimisportfolioon, jonka palauttamiselle annetaan aikaa kesän yli. Tämä antaa aikaa oppimiselle ja opittujen uusien taitojen läpikäymiselle. Opiskelija saa ohjelmaan osallistumisesta 10 opintopistettä, mikäli suorittaa ennakkotehtävän, osallistuu hyväksytysti työskentelyyn ja toteuttaa 5 opintopisteen laajuisen oppimisportfolion. Arvioinnissa otetaan huomioon myös prosessin aikana saatavat palautteet. Palautetta kerätään monella tapaa: opiskelijat tekevät tiimikohtaiset vertaispalautteet, valmentajat seuraavat tiimien työskentelyä ja arvioivat sitä päiväkohtaisesti. Myös yritykset antavat omat palautteensa. Toimiiko tämä? Kesäkuussa 2019 10 Days 100 Challenges -ohjelma järjestettiin kolmannen kerran. Lähes sata kolmen ammattikorkeakoulun opiskelijaa kokoontui Aalto-yliopiston Harald Herlin-oppimiskeskuksessa ja Metropolian Arabian kampuksella kahdeksan yrityksen antamien aiheiden ympärille. Millaisia palautteita ohjelmasta on kolmen vuoden kokemuksella saatu? Palautteiden ja paikan päällä nähdyn ja koetun perusteella työskentely oli useimpien mielestä erittäin mieluisaa, aikataulusta ja työskentelyn intensiivisyydestä huolimatta. Monet opiskelijatiimit tekivät pyöreitä päiviä haasteensa parissa, aamusta iltamyöhään. Myös monet oppimisportfoliot olivat kattavia ja korkeatasoisia ja osoittivat, että työskentelyyn oli todella paneuduttu, ja että ohjelmasta oli opittu uusia hyödyllisiä taitoja. Myös haasteiden antajat olivat tyytyväisiä lopputuloksiin. Mukanaolijat, mukaan lukien myös opettajat ja yritykset ovat kokeneet oppineensa uutta. Tärkeää on myös, että entuudestaan toisiaan tuntemattomat opiskelijat ja henkilökunta muodostivat uusia keskinäisiä verkostojaan. Mukanahan eivät ole vain yritykset ja korkeakoulu, vaan myös uudenlainen kolmen ammattikorkeakoulun verkosto. Ratkeavatko haasteet? Tämän vuoden ohjelma osoitti edellisten vuosien tapaan, miten eri korkeakouluista tulevien, monessa tapauksessa toisiaan tuntemattomien opiskelijoiden yhdessä työskentely voi olla samaan aikaan haastavaa, mutta mielekästä ja myös tuloksellista. Ohjelmassa syntyneet konseptit ja muut tulokset ovat selkeä osoitus siitä, että oikein ohjattuna ja ohjeistettuna monialainen tiimi, jonka jäsenillä ei välttämättä ole aiheeseen erityisosaamista, kykenee lyhyessäkin ajassa tuottamaan ratkaisuehdotuksen monimutkaiseenkin ongelmaan. Siitäkin huolimatta, että lähtökohta olisi hahmoton, ja vaikka tiimin jäsenet eivät entuudestaan tuntisikaan toisiaan. Sitä on monialaisuuden voima. Kaikille avoin ohjelma ★ 10 Days 100 Challenges-ohjelmaan voi ilmoittautua kuka tahansa 3AMK-opiskelija, mutta se on avoin kaikille muillekin kiinnostuneille. Joka vuosi toteutuksessa onkin ollut mukana muutamia ulkopuolisia, jotka ovat halunneet tulla kokeilemaan monialaista työskentelyä tai täydentämään osaamistaan. Ohjelmaan mukaan pääsy edellyttää kirjallisuuteen ja omaan motivaatioon perustuvan ennakkotehtävän tekemistä hyväksytysti. ★ Tämän vuoden teemana olivat tulevaisuuden työ ja kestävä kehitys. Millaisia haasteita tulevaisuuden työelämä tuo tullessaan ja miten yritysten pitäisi ennakoida kestävän kehityksen edellyttämiä muutoksia tuotteissaan ja markkinoinnissaan? Varsin laaja aihepiiri kattoi muiden muassa tällaisia kysymyksiä: Miten teknologia-alat voisivat olla nykyistä houkuttelevampi uravaihtoehto myös naisille? Mitä pitäisi tehdä, että kestävän kehityksen mukaiset tuotteet ja valinnat löytyisivät kaupasta helpommin? Tai millaisia vakuutusmuotoja tarvitsisi työelämä, jossa keikkatyö yleistyy kovaa vauhtia? ★ Ohjelmaan voi tutustua mm. osallistujille suunnatun manuaalin avulla: 10 Days 100 Challenges Handbook (Spokes & Vuorio 2018). Kirjoittaja Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja. Lähteet: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, Laurea-ammattikorkeakoulu & Metropolia Ammattikorkeakoulu. n.d. 10 Days 100 Challenges. Verkkosivusto. Saatavana osoitteessa: http://10days100challenges.fi/ Stickdorn / Lawrence / Hormeß / Schneider. n.d. #TiSDD Method Library. This is Service design doing. Verkkosivusto. Saatavana osoitteessa: https://www.thisisservicedesigndoing.com/methods Spokes Pamela & Vuorio Tiina. 2018. 10 Days 100 Challenges: Handbook. Julkaisija: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-328-127-1 Virtanen, Mari. 2018. Korkeakouluopettajan ammatillisuuden kehittyminen. Blogipostaus. Hiiltä ja timanttia -blogi. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: https://blogit.metropolia.fi/hiilta-ja-timanttia/2018/03/13/korkeakouluopettajan-ammatillisuuden-kehittyminen/ Vuorio, Tiina. 2018. 10 DAYS 100 CHALLENGES – syväsukellusta tulevaisuuden työelämätaitoihin. Blogikirjoitus. Tikissä-blogi. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: https://blogit.metropolia.fi/tikissa/2018/09/18/10-days-100-challenges-syvasukellusta-tulevaisuuden-tyoelamataitoihin/
Digital baby steps 2/3: PowerPoint with audio anyone?
The idea of this 3-part blog post series on Digital Baby Steps is to encourage UAS teachers, who would like to produce more online teaching material but find it hard to make time for it, to take very simple steps toward this goal. The aim is to share with you some of the insights I’ve had in my role as a communication teacher teaching Professional English to mainly ICT and Industrial Management students at Metropolia UAS, whilst advancing on my path toward blended learning. If on the other hand you, my reader, are more into taking giant leaps in the world of online learning, I warmly recommend taking a look at the work of Dr Mari Virtanen on ubiquitous learning environments (Virtanen, 2018). The first part of this series of digital baby steps (Holappa, 2018) dealt with learning to make YouTube videos together with the students in an ad hoc manner during their English lesson. Slightly modified principles of a business concept called MVP (Minimum Viable Product) were applied to carry out the task. In this case, it meant executing the task, from planning and instructing to doing and finalizing, in a very simple manner requiring “the least effort” in order to save everybody’s time and resources. This second part on digital baby steps concentrates on transforming classroom teaching material into online material suitable for self-study by the students. A simple example is given below. Identifying teaching content suitable for self-study In the spring 2019, I spent some time identifying the type of teaching contents of my current English courses that could possibly benefit both the students and me, if put online to be used as self-study material by the students. A significant part of English communication lessons at university level and particularly in universities of applied sciences tends to rely heavily on interactive group exercises performed in class. Similarly, English is often integrated with substance teaching (Kammonen, 2012) which means that English is used as working language particularly in studies carried out as projects. This kind of integration, also called Content and Language Integrated Learning (CLIL), is currently considered best practice and recommended particularly by The Finnish Network for Language Education Policies and many researchers (see for instance Toivanen & Sankila, 2019). It is of course quite clear it would make no sense to turn any of this type of interactive class activity into online self-study. However, some of the work that needs to be carried out especially in projects requires structured and concise report writing skills, for example in the form of Bachelor’s/Master’s theses and abstracts. And even though report writing skills can be taught interactively as well, it is a skill that university level students can learn through self-study quite easily. In fact, the current curriculum at Metropolia contains a prerequisite requirement of B2 for English courses on a six-level scale from A1 to A2, B1, B2, C1 and C2 based on CEFR, the Common European Framework of Reference for Languages (Council of Europe, 2019). The students’ ability to adopt and apply the type of discourse needed for academic report writing through online studies is thus mostly very good. Consequently, writing abstracts was identified as one teaching content suitable for online self-study. For the students, the benefit would be having more freedom in terms of choosing time and place of study. In addition, the teaching would be available as many times as needed. For me, and naturally for the students as well, it would mean that time earlier spent teaching and learning writing skills in the classroom could be used for interactive classwork in the future. Using PDSA cycle for a structured and time-saving approach to create the online self-study material The PDSA cycle (see for instance The W. Edwards Deming Institute, 2019), also known as the Deming cycle, is a business concept that can be well applied to pedagogical contexts. The PDSA cycle is a model used for continuous quality improvement and it contains four repetitive steps of 1. Plan, 2. Do, 3. Study and 4. Act. The PDSA cycle for creating the online self-study material for the students was the following: Step 1: Plan (plan how to do what needs to be done) To plan the online self-study material, I wrote down my requirements including the followin g five, very simple points: Keep it simple and relevant. Make use of existing material. Include audio only for simplicity, no video. Concentrate on being informative (as opposed to being inspirational and motivational). Write down a rough script and accept slight mistakes/hesitation for a natural effect. Step 2: Do (do what needs to be done) To create the material, I first looked into a few options on how to execute the task at hand and decided to go for a PowerPoint presentation with audio, which basically means making the slides plus recording the script to explain the slides. For my existing slides to work more independently, they needed some tweaking as they did not contain very much text. Therefore, I added informative text on each slide and made sure they followed a strict logic. After this, I wrote a simple script for each slide and rehearsed speaking out the slides for a few times. Following a full script would have sounded as if I’m reading from a paper and I wanted to avoid that. For recording the slides, I googled ‘how to make Powerpoint slides with audio” and found plenty of short videos that explained what I needed to do. The presentation ended up having 4 slides only and it is approximately 10 minutes long. Step 3: Study (study outcome by getting feedback) For this step, it would have been good to ask a few colleagues for feedback, but I decided to get the feedback straight from the students to save time. Consequently, I uploaded the self-study assignment to the school learning management system OMA along with very short and simple feedback questions on clarity, usefulness, user-friendliness and length of slide show. Free commenting was also possible. The feedback, which exceeded all my expectations, was excellent as seen below: Scale 1-5, with 5 being the highest Clarity 4.8 Usefulness 4.5 User-friendliness 4.5 Length of slide show 4.7 (“Just Perfect!” “In my opinion, the length was good!”) Surprisingly, the length was not criticized, probably because it was quite clear it couldn’t have been made any shorter. All content was relevant. Similarly, the slides themselves were not criticized. I was expecting the students to recommend adding a talking head, but they didn’t. Instead, this is what they wrote: “I endorse using this format more often.” “I think this method works great.” “A brief but a comprehensive package of easily digestible and very useful content.” Step 4: Act (act on results of step 3 by identifying corrective measures) Based on student feedback, it was clear that no critical corrective measures needed to be taken at this point. This is proof of the PDSA cycle working well in simple tasks like this one – thorough planning seems to yield positive results the first time around. Even though the slides didn’t receive any criticism, I am thinking of making a similar slide show on paraphrasing and making the slides more attractive by following the recommendations by Hannu Turunen in his blog post. To do that, I will go back to Step 1. Plan and then repeat the cycle upto Step 4. Act. Taking baby steps in creating online teaching material using simple methods is a good idea for anyone with limited time resources. Try it out and you will be positively surprised. So the question is… what teaching contents would you like to put online and how? Sources: Council of Europe. 2019. Common European Framework of Reference for Languages (CEFR) Available at: https://www.coe.int/en/web/common-european-framework-reference-languages/table-1-cefr-3.3-common-reference-levels-global-scale Holappa Sonja. 2018. Digital baby steps 1/3. Co-learning with students in the spirit of MVP. Blogpost. Available at: https://blogit.metropolia.fi/hiilta-ja-timanttia/2018/05/21/1437/ Kammonen Leena. 2012. Englannin opetuksen integrointi ammattikorkeakoulussa. Thesis. HAMK The W. Edwards Deming Institute. (2019). PDSA Cycle. Available at: https://deming.org/. Toivanen Kirsi-Marja & Sankila Kaija 2019. The Future is Now – UAS Language Education in Transition. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 10(1). Available at: https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-helmikuu-2019/the-future-is-now-uas-language-education-in-transition Turunen Hannu. 2019. Näin teet hyvän PowerPoint-esityksen. Blogikirjoitus. Available at: https://blogit.metropolia.fi/hiilta-ja-timanttia/2019/01/27/nain-teet-hyvan-powerpoint-esityksen/ Virtanen Mari. 2018. The development of ubiquitous 360° learning environment and its effects on students’ satisfaction and histotechnological knowledge. Doctoral dissertation. Available at: http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526218298.pdf
Osallistamisesta osallisuuteen – hyviä käytäntöjä yhdessä kehittäen
Yhteiskehittäminen on hedelmällinen tapa työskennellä. Ammattikorkeakoulussa meillä on kokemusta useista kehittämishankkeista, joissa yhteiskehittely on mahdollistanut yltämisen huikeisiin tuloksiin. Mutta mitkä asiat ovat yhteiskehittelyn ytimessä? Mitä meidän siitä tulisi ymmärtää? Ja mitä lisäarvoa hanketyössä jo melko tutuiksikin tulleet opit yhteiskehittämisestä voisivat antaa pedagogin arjen työhön - miten oppeja voisi tuoda osaksi ammattikorkeakoulun päivittäistä opetusta? Pönötyksestä yhteiseen tekemiseen Yhteiskehittäminen (engl. co-creation) on prosessi, jossa esimerkiksi jatkojalostetaan jo olemassa olevia toimintamalleja sekä luodaan uusia käytäntöjä ja kokemuksia yhdessä loppukäyttäjien kanssa. Käyttäjästä tulee passiivisen kuluttajan sijaan itse käytännön rakentaja. Siten ei puhuta enää osallistamisesta, vaan konkreettisesta yhdessä tekemisestä ja aktiivisesta osallisuudesta. Yhteiskehittämisen prosessi kuljetaan yhdessä alusta alkaen: suunnitteluvaiheesta lopputulokseen. Yhteiskehittämisen taika on mielestäni siinä, että se murentaa asiantuntijuuden korkean korokkeen ja pakottaa alas ruohonjuurelle. Työn touhussa unohtuvat tittelit, pönötys ja pokkurointi. Yhteisen pöydän äärelle kokoontuu joukko erilaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tuovat pöytään tasa-arvoisina oman osaamisensa, kokemuksensa, kysymyksensä, halunsa olla mukana jossain, muuttaa jotain ja luoda jotain uutta. Sillä, perustuuko osallistujien ajatukset käytännön kokemukseen tai tutkittuun tietoon, ei ole merkitystä. Yhteiskehittämisellä vahvistetaan yhteistä ymmärrystä. Siinä tutkitaan kokemuksia, ideoidaan ja kokeillaan. Haetaan yhdessä vastauksia kysymyksiin Mitä? Miten? Missä? Miksi? Parhaimmillaan se vahvistaa toimijuutta, vähentää suoriutumispaineita sekä herättää uteliaisuuden ja halun oppia muilta ja muiden kanssa. Miten syntyy dream team, unelmien tiimi? Yhteiskehittäminen on hedelmällisimmillään, kun se tapahtuu unelmien tiimissä. Tällainen dream team syntyy, jos jokainen tiimin jäsen pyrkii saamaan toiset loistamaan. Kaikkien kukkien pitää saada kukkia. Tiimin jäsenten vahvuuksien ja potentiaalin esiin tuominen (ja joskus kaivaminen) sekä hyödyntäminen yhteiskehittelyprojektin eri vaiheissa, on joskus aikamoista salapoliisityötä ja ovelaakin menetelmien soveltamista. Se vaatii aikaa, positiivisia ja sensitiivisiä silmälaseja, huumoria ja heittäytymistä sekä aktiivista tiimin jäsenten välisen luottamuksen rakentamista. Pelkästään pöydän ympärillä istuen ja yksittäisen asiantuntijan puheenvuoroa (=tiedon siirtoa) kuunnellen ei synny riittävää yhteistä ymmärrystä, jäsenten välistä luottamusta eivätkä tiimiläisten erilaiset vahvuudet pääse esille. Tarvitaan toiminnallisia menetelmiä, erilaisia ympäristöjä, mahdollisuuksia tulla kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi sekä arvostetuksi. joskus jousiammuntaa pää alaspäin sekä yhdessä kokkaamista. Yhteiskehittäminen vaatii jokaiselta epävarmuuden, ei-tietämisen ja keskeneräisyyden sietämistä, halua nähdä ja kuulla toisia sekä tilanteiden ainutkertaisuuden tiedostamista ja niistä nauttimista. Unelmien tiimi ratkaisee rohkeasti ristiriitoja on toiminnassaan avoin rakastaa prosessia ei etene tulokset edellä ihmettelee - ei kyseenalaista luottaa, että jokainen voi kokeilla hyppyä pois omasta ”turvalaatikosta”. Tiimistä tulee unelmien tiimi, kun sen työskentelyä ja prosessin etenemistä tuetaan ja fasilitoidaan suunnitelmallisesti. Olo on ajoittain kuin flipperissä poukkoilevilla palloilla: “kovaa mennään, suunta ehkä jollain hallussa - ei mulla, mitä tästä pitikään syntyä - ei mitään tietoa, kato ohjeista, mihin työpakettiin tää kuuluu, maltetaan vielä hetki, hei odottakaa, pikkusen ärsyttävää, ihan just lyön hanskat tiskiin, nuo ei ymmärrä mitään mitä yritän sanoa… jihuu, jipii, hei kattokaa, ei vitsi - vähäkö siistii, tällainenkin saatiin aikaan, paljon enemmän kuin ajattelin, onnistuttiin, hei nuo taputtaa meille…” Ja kaikkea tätä pallottelua ja palloilua viitoittaa turvallinen vierellä kulkeva fasilitoija, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että prosessi etenee ja osallistujilla on turvallinen ja luottavainen olo. Tarpeen mukaan hän tökkii oikeaan suuntaan, mutta ärsyttävää kyllä, ei kerro valmiita vastauksia. Se on osallistujien tehtävä. Yhdessä samaan suuntaan etäisyydestä huolimatta Yhteiskehittäminen tuo saman pöydän äärelle suuren määrän erilaista osaamista, jota hyödyntämällä syntyy jotain, jota kukaan ei voisi yksin saada aikaan. Avatakseni yhteiskehittämistä konkreettisella tasolla, esittelen Metropolia Ammattikorkeakoulun koordinoiman kansainvälisen KidMove-hankkeeseen valitun tavan yhteiskehittää. Hanke on kansainvälinen, mikä sekä haastaa, mutta myös luo uusia käytäntöjä osallisuuden, tasavertaisuuden ja yhteisen ymmärryksen vahvistamiseen eri toimijoiden välillä. Miten yhteiskehittäminen onnistuu silloin, kun eri maiden kulttuurit ja eri organisaatioiden toimintakulttuurit kohtaavat yhteiskehittämisen merkeissä? Ja miten toimitaan, kun maantieteellistä etäisyyttä on niin paljon, että kasvokkain kohdataan vain harvoin? KidMove-hankkeessa käydään tiivistä vuoropuhelua nuorten urheilijoiden, ruohonjuuritason valmentajien, järjestötoimijoiden, pedagogien ja tutkijoiden välillä. Koko projektiryhmän tapaamisia kasvokkain on ainoastaan 2 kertaa vuodessa. Lisäksi kokoonnumme keskustelemaan koko porukka yhdessä etäyhteyden välityksellä kerran kuussa. Niiden välissä toimitaan aktiivisesti omissa kansallisissa pienryhmissä, kansainvälisissä teemaryhmissä sekä verkossa, hyödyntäen etäkirjoittamista ja -kokoustamista. KidMove-hankkeessa pyörii parhaimmillaan 12 eri pienryhmää, joilla jokaisella on oma tavoitteensa ja tehtävänsä. Niissä syntyneet tuotokset ovat koko projektiryhmän nähtävillä heti ja niitä jatkojalostetaan eteenpäin yhdessä ja erikseen viidessä Euroopan maassa. Koko palettia fasilitoi kaksi tiimin jäsentä. Yhteiskehittäminen etenee nk. tuplatimantti-mallilla (engl. double diamond, ks. kuva 1 & myös Design Council 2007). Kuva 1. Tuplatimantti (Ahlstrand 2019, mukaillen Design Council 2007) Nämä kaksi timanttia hioutuvat yhteiskehittämisen aikana. Ensimmäinen vaihe sisältää tiedonkeruun ja asiakasymmärryksen kartuttamisen sekä kiteyttämisen. Samalla karttuva yhteinen ymmärrys myös sitouttaa osapuolet kehittämiseen. Toinen vaihe sisältää ratkaisujen kehittämisen. Kokeilut helpottavat valittujen ratkaisujen viimeistelyä, toteuttamista, levittämistä ja juurruttamista. Projektityöskentelyn säännöllinen arviointi selkeyttää yhteiskehittämisen suuntaa ja antaa eväät jatkojalostamiselle. KidMove-projektissa sovellamme Metropolia Ammattikorkeakoulussa Toini Harran, Elisa Mäkisen ja Salla Siparin kehittämää yhteiskehittelyn konseptia ja yhteiskehittelyn onnistumisen arviointia sekä Leena Björkqvistin kehittämää projektiarvioinnin 3x3-mallia. Koska kasvokkain tapaamisia on niin harvoin, etenee KidMove-hankkeen arviointi henkilökohtaisesta laadunarvioinnin kyselystä kansallisiin pienryhmäkeskusteluihin ja siitä edelleen ohjattuun kansainväliseen laadunarvioinnin online-työpajaan. Yhteiskehittäminen opettajan työhön! Työskentelen Metropolia Ammattikorkeakoulussa sekä projektityössä kehittämishankkeissa että myös perusopetuksen parissa lehtorin tehtävissä. Mielenkiinnolla peilaankin projekteista oppimaani myös siihen, mitä oppeja hyödyntää opetuksessa. Miten yhteiskehittämistä voi hyödyntää opetuksessa? Yhteiskehittäminen on tuonut mukanaan opettajan arkeeni uudenlaisen tekemisen mallin, jonka seurauksena perinteinen osallistujien edessä luennointi tuntuu “kuivalta” ja vanhanaikaiselta. Missä on osallisuuden mahdollistava vuorovaikutus ja vastavuoroisuus? Ne toiminnalliset elementit, jotka sitouttavat ja motivoivat osallistujia. Jo pelkkä pienryhmissä tehtävä porina herättää porukan jakamaan kokemuksiaan. Ja mitä tapahtuukaan, kun vie osallistujat luokkahuoneen tai koulurakennuksen ulkopuolelle? Pedagogina en myöskään tarvitse valmiita vastauksia kaikkiin kysymyksiin ja ongelmiin, vaan pyrimme löytämään opiskelijoiden ja opetusasiakkaiden kanssa parhaimmat ratkaisut yhdessä. Suunnittelemme, kokeilemme ja sovellamme. Yhteiskehittäminen eri projekteissa on opettanut sietämään epävarmuutta ja erilaisia näkemyksiä, jakamaan vastuuta, havainnoimaan ja ennakoimaan sekä myös rohkaisemaan muita luottamaan omaan osaamiseensa. Nykyisin sekä kehittämishankkeet, mutta myös opetus tapahtuu entistä enemmän myös monimuotoisissa ympäristöissä ja opiskelijat saattavat olla maantieteellisesti kaukana toisistaan. Kuten KidMove-hankkeen esimerkki osoittaa, tämäkään ei ole este yhteiskehittämiselle - siihen vain tarvitaan hyvä suunnitelma ja halu toteuttaa. 7 vinkkiä, jos haluat ottaa yhteiskehittämisen osaksi opetustasi: Murra perinteinen “valta-asetelma” opettaja-opiskelija, yhdenvertaisuus on avain onnistumiseen! Tutustu erilaisiin toiminnallisiin yhteiskehittämisen menetelmiin ja kokeile rohkeasti. Hyväksy erilaiset näkemykset ja toimintatavat; ole avoin itsellesi vieraille tavoille löytää ratkaisuja. Ole osa tiimiä; rakenna luottamusta, avointa ilmapiiriä ja keskustelukulttuuria yhdenvertaisena ryhmän jäsenenä. Anna osallistujien loistaa; varmista, että kaikki tulevat kuulluksi ja nähdyksi. Ole armollinen ja luota; anna prosessille sekä osallistujille aikaa ja hyväksy myös oma keskeneräisyytesi. Arvioi ja jatkojalosta; kerää palautetta ja hyödynnä sitä yhdessä tiimin kanssa. “Kerro minulle ja unohdan, näytä minulle ja muistan, tee kanssani ja ymmärrän” (kiinalainen sananlasku) Kirjoittaja: Anita Ahlstrand on toiminut opetustyössä yli 20 vuotta. Tällä hetkellä hän on mukana kansainvälisissä kehittämishankkeissa sekä asiantuntijana Metropolian useassa kehittämistyöryhmässä. Hänen voimavaransa kumpuavat ihmisten kohtaamisesta, uteliaisuudesta sekä hullusta luovuudesta ja hänen asiantuntijuutensa ytimessä ovat muun muassa yhteiskehittäminen, asiakas- ja voimavaralähtöisyys sekä toiminnalliset tavat oppia. Toimituskunnan huomioita tekstistä: Tarkka lukija huomaa ehkä, että tämän blogin nimi on Hiiltä ja timanttia - OPITTAJAT pedagogiikan rajapinnoilla. Kyseessä ei ole kirjoitusvirhe, vaan uudissanalla “opittajat” blogialustalla on haluttu viestiä opettajuuden murroksesta kohti fasilitoivampaa, yhteiskehittävää otetta, jossa keskiössä ei ole luennointi, vaan opiskelijoiden auttaminen oikeaan suuntaan. Tämä teksti kuvastaa juuri sitä, mistä opittajissa on kyse. Lähteet: Teksti perustuu kirjoittajan monivuotiseen työhön yhteiskehittämisen parissa muun muassa Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Lisäksi tekstin innoittajana ovat toimineet myös seuraavat lähteet: Harra, T., Mäkinen, E. & Sipari, S. 2012. Yhteiskehittelyllä hyvinvointia. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. http://www.e-julkaisu.fi/metropolia/yhteiskehittelylla_hyvinvointia/pdf/yhteiskehittely_esite-digipaper2.pdf (pysyvä linkki: http://www.urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2019101119876) Björkqvist, L. (toim.) 2015. Kartta, kompassi ja kalenteri. Projektiarvioinnin opas. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Payne, A.F., Storbacka, K., & Frow, P. (2008). Managing the Co-creation of Value. Journal of the Academy of Marketing Science, 36(1), 83–96. Polaine, A., Løvlie, L., & Reason, B. (2013). Service design: from insight to implementation. Brooklyn, NY: Rosenfeld Media. Raij, K. (2007) Learning by Developing. Laurea Julkaisut A58. Vantaa: Laurea-ammattikorkeakoulu. Saatavilla osoitteessa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2016070113480
Koulutuksen evoluutio ja luova musiikin tekeminen
Luova musiikin tekeminen, luova tuottaminen ja säveltäminen, on tullut perusopetuksessa, lukioissa ja musiikkioppilaitoksissa vastikään uusien opetussuunnitelmien myötä keskeiseksi musiikin oppimisen ja opettamisen muodoksi. Opetushallitus on opetussuunnitelmien perusteissa (OPH 2014 ja 2017) luonnehtinut oppimista ensisijaisesti oppijan omaksi, aktiiviseksi työksi, ei opetuksen passiivisen vastaanoton seurauksena syntyneeksi tulokseksi. Niinpä musiikin opetuksessa painotetaan paitsi soittamista ja laulamista, aktiivista toimintaa äänen ja musiikin parissa, myös säveltämistä ja muuta luovaa tuottamista (OPH 2014). Mitä tämä tarkoittaa musiikin opetukselle käytännössä? Miten kaikki voisivat säveltää edeltävästä osaamisesta riippumatta? Mitä ja miten opettaa ja ohjata, jos oppimisprosessi ei alakaan vuosisatoja vanhojen musiikin käytänteiden ja säveltämisen sääntöjen opettelusta? Metropolia Ammattikorkeakoulussa olemme järjestäneet jo kolmatta kertaa Opetushallituksen rahoittamia “Säveltämäisen pedagogiikka” eli Säpe-koulutuksia. Niissä jo useampi sata musiikin opettajaa eri koulutusasteilta on ollut kehittämässä uusia pedagogisia välineitä ja myös uudenlaista säveltämisen ohjausprosessia toteuttaakseen opetuksessaan musiikin tuottamisen luovia työtapoja. Tässä tekstissä luon katsauksen siihen, miten koulutus ja oppiminen on muuttunut ja mitä Säpe-koulutuksesta saadun tiedon avulla voimme musiikin opettamisen tulevaisuudesta ennustaa. Pureudun asiaan peilaamalla ajatuksia yhdysvaltalaisen opettaja ja tutkija Jackie Gersteinin (2013) esittämään hahmotelmaan koulutuksen evoluutiosta, jossa hän jakaa koulutuksen kolmeen tasoon. Koulutus 1.0: Opiskelija tiedon vastaanottajana Kysymykset säveltämisen pedagogiikasta liittyvät laajempaan pedagogisen ajattelun muutokseen. Jackie Gerstein (2013) on verrannut muutosta internetin kehitykseen: Siinä missä ”Web 1.0” kuvaa internetiä yksisuuntaisena tiedonsiirron väylänä, ”Koulutus 1.0” on oppijan kannalta passiivista tiedon vastaanottamista, jota opettaja kontrolloi ja ohjaa. Tällaisessa opetuksessa kaikki oppijat kohdataan samanlaisina, vailla keskinäistä vuorovaikutusta, ja heidän oppimistaan arvioidaan aina samoin kriteerein. Oppiminen on ennalta määriteltyä, oppijasta täysin riippumatonta, ja opetussuunnitelmissa kuvataan yksityiskohtaisesti tiedot ja taidot, jotka kaikkien tulee saavuttaa. Oppijan oman, luovan musiikin tekemisen määrittäminen oppimisen perustaksi haastaa tämän perinteisen, keskiajalta periytyvän mallin. Luovuuteen liitetään usein ajatus itseilmaisusta, jostakin uudesta, jota ei voi tuottaa toistamalla asiantuntijan tai auktoriteetin antamaa mallia. Sinällään tässä perinteisessä opettajakeskeisessä tavassa - jota Gerstein kuvaa alla piirroksellaan (kuva 1) - ei ole mitään ”väärää”. Ongelmalliseksi se muodostuu, jos oppijoille ei ole tarjolla heidän omaa aktiivista oppimistaan ja tiedon- tai taidonmuodostustaan tukevaa opetusta, tai jos kaikki oppimisen tuottamat arvot ja merkitykset liittyvät suorittamiseen ja toistamiseen. Kuva 1. Opettajakeskeinen oppimisprosessi Gersteinin (2013) kuvaamana. Otto Scharmer (2017) on jatkanut ajatusta erittelemällä opettajakeskeisessä toiminnassa kaksi eri tasoa: auktoriteetti- ja panoskeskeisen sekä arviointi- ja tuotoskeskeisen muodon. Niitä yhdistää oppimistulosten määrittely opettajan toimesta ennalta, oppijoista riippumatta, sekä pelkästään opettajan tekemä ja määrittelemä oppimisen arviointi. Säveltämisen opiskelussa tehdään perinteisesti esimerkiksi tyyliharjoitelmia ennalta määrättyjen mallien ja periaatteiden mukaan, ja vapaa soveltaminen on varsin rajattua. Opettajan ajatellaan olevan asiantuntija, joka tuntee tyyliä luovat ja sille tunnusomaiset periaatteet ja osaa ohjata oppilasta tuottamaan musiikkia niitä noudattaen. Koulutus 2.0: Oppijakeskeinen pedagogiikka Jos oppijoilla on mahdollisuus kysellä ja oppia niin opettajalta kuin kurssitovereilta sekä muokata, kommentoida ja arvioida tietoa, Gerstein näkee koulutuksen olevan vuorovaikutuksellisen Web 2.0:n tavoin tasolla 2.0 (kuva 2). Oppiminen voi tapahtua esimerkiksi projekteissa, ilmiöiden äärellä tai ongelmalähtöisesti, mutta keskeistä on vuorovaikutus esimerkiksi opettajan ja oppijan tai opittavan asian ja oppijan välillä sekä myös oppijoiden kesken. Kuva 2. Oppijalähtöinen oppimisprosessi Gersteinin (2013) kuvaamana. Iso-Britannialainen luovan ajattelun ja korkeakouluopetuksen tutkija Norman Jackson on pohtinut opettajan ja oppijan luovaa toimintaa ja luovuuteen oppimista Gersteinin kuvaamilla tasoilla (Jackson 2014). Opettajakeskeinen toiminta ei rajaa opettajan luovuutta opetusprosessissa, mutta oppijalla ei ole mahdollisuutta luovuuteen. Sen sijaan vuorovaikutuksellisissa prosesseissa oppiminen ja oppijan oman panoksen tunnistaminen voi mahdollistaa paitsi oppijan luovan toiminnan, myös sen, että oppija voi tulla tietoiseksi omasta luovasta otteestaan ja potentiaalistaan. Säveltämisen ja luovan musiikin tekemisen pedagogiikassa korostuu prosessi, jossa tekeminen vaatii, olipa kyseessä ryhmä tai yksin tehtävä työ, läsnäoloa ja keskittymistä musiikin äärellä olemiseen. Reijo Kupiainen (2004) on kuvannut luovaa prosessia ”fokaaliseksi”, merkityksille rakentuvaksi sekä traditiota rakentavaksi ja siihen kiinnittyväksi. Sävellystään tai improvisaatiota aktiivisesti työstävä opiskelija on hyvinkin luovassa, oman musiikkinsa kanssa vuorovaikutteisessa prosessissa, vaikka olisi ihan yksinkin. Koulutus 3.0: Oppijat tulevaisuuden luojina Tasolla 3.0 oppijat ovat keskeisiä uuden synnyttäjiä ja jakajia. Oppimista ei nähdä oppilaitoksiin, oppimisympäristöihin eikä muuhun ns. formaaliin opetukseen rajoittuvaksi, vaan sitä tapahtuu kaikkialla (Kuva 3). Jos edellisessäkin kuvauksessa oppijat olivat itseohjautuvia, on tässä oppiminen täysin oppijan hallussa oleva prosessi. Oppija voi paitsi asettaa omia tavoitteitaan, myös vaikuttaa oppimisen tapoihin ja menetelmiin, oppimateriaaleihin, valita oppimisympäristöjä ja olla myös aloitteellinen tarvitsemansa palautteen suhteen. Kuva 3. Verkottunut ja innovaatiokeskeinen oppiminen Gersteinin (2013) kuvaamana. Säpe-täydennyskoulutukset ovat esimerkki tällaisesta oppimisesta. Koulutuksiin on luotu toimintamalli, joka perustuu yhteiskehittelyyn ja jokaisen osallistuvan opettajan yksilölliseen tukemiseen tämän omassa opetustyössä – siitä huolimatta, että osallistujia on joka koulutuksessa ollut useita kymmeniä. Koulutus on toteutettu eräänlaisissa kehittäjäsoluissa, joissa sekä ohjaajat että osallistujat ovat jakaneet ideoita ja osaamistaan sekä reflektoineet yhdessä opetuskokeilujaan. Ohjaajat ovat eri puolilla Suomea toimivia kokeneita opettajia ja säveltämisen pedagogiikan kehittäjiä. Lisäksi koulutuksessa on tuettu verkostoitumista kaikkiin osallistujiin, erityisesti oman koulumuodon piirissä toimiviin opetuksen kehittäjiin valtakunnallisissa seminaareissa ja keskustelutilaisuuksissa. Koulutuksessa kehitettyjä menetelmiä julkaistaan sapettajat-blogissa ja julkaisuissa (linkit julkaisuihin: Reseptejä säveltämisen ohjaukseen ja Säveltäen ja soittaen). Säpe-koulutus on kytketty aiempaan kehittämistyöhön. Säveltämisen opettamisen ja ohjaamisen kehittämistyötä ovat musiikkipedagogit kuvanneet artikkeleissa (Ojala & Väkevä 2013) sekä perinteisiä säveltäjäkuvia ja pedagogisia asenteita haastavissa hankkeissa tuotetuissa julkaisuissa (Partti & Ahola 2016; Opus1). Säpe-koulutusten erityispiirteenä on se, että ne on toteutettu verkottuneen ja innovaatiokeskeisen mallin mukaan, jossa sekä osallistujat että koulutuksen ohjaajat ovat yhdessä luomassa uusia toimintatapoja omaan pedagogin työhönsä. Metropolian musiikin koulutus toimii vastuutahona ja organisoijana sekä tämän osallistavan yhteiskehittelyn mahdollistaja. Säpe-opettajat arvioimassa omaa opetustaan Palaan alussa esittämiini kysymyksiin luovan musiikin tekemisen pedagogiikasta. Kolmannen Säpe-koulutuksen päätösseminaarissa 20.9.2019 opettajat pohtivat omaa työtään evoluutiomallin pohjalta. Pyysin koulutukseen osallistuneita opettajia ja ohjaajia pohtimaan parin kanssa, mitä he tunnistavat alustuksena esittelemästäni Säpe-pedagogiikan evoluutiosta omassa työssään. Käytin pohjana Scharmerin erittelyä, jossa opettajakeskeinen työskentely oli jaettu kahdelle tasolle (kuva 4). Kuva 4. Säveltämisen pedagogiikan evoluutio Gersteinin ja Scharmerin matriisin mukaan. Opettajat kirjasivat pohdintojaan ja palauttivat minulle 34 lappua. Näistä pohdinnoista hahmottui neljä teemaa: Opettajat tunnistivat omassa opetuksessaan eniten arviointi- (taso 1.2) ja oppijakeskeistä (taso 2) pedagogiikkaa, mutta myös auktoriteettikeskeistä (taso 1.1) ja verkottunutta (taso 3) pedagogiikkaa. Opettajat mielsivät tasot yleisesti toisiaan tukeviksi. Järjestys, jossa opetuksessa edetään, saattoi olla myös käänteinen: ”2.0 tasoa käytän eniten omassa työssä. Mitä pidemmälle opinnoissa oppilas etenee, sitä enemmän tulee työtapoja tasoista 1.2 ja 1.1. […] Soivaa satsia [eli hyvältä kuulostavaa musiikin kudosta] saa tehtyä tietyin lainalaisuuksin. Niistä saa poiketa kun haluaa, mutta asiat on syytä kuitenkin tietää.” Oppilaiden uudet ideat ja dialoginen ote tuovat opettajalle uutta ”inspiraatiota, iloa, intoa”. Toisaalta myös oppilaiden uudenlainen innostus näkyy jopa kollegoille, kuten eräs opettaja kirjoitti: ” Soitonopettajan kommentti muhasta [musiikin hahmoaineet, ent. musiikin teoria ja säveltapailu]: Oppilaat on nykyisin niin onnellisia, kun ne tulee tunneilta.” Itseohjautuvuus on taito, jota oppilailta ei välttämättä voi suoraan edellyttää. Opettajalle aiheutuu esimerkiksi työrauhan ylläpitämiseen hankaluuksia, jos antaa paljon tukea vaativalle oppilasryhmälle liian suurta itseohjautuvuutta edellyttäviä oppimistehtäviä. Myös työyhteisöllä ja toimintakulttuurilla on merkitystä, vaikka opettaminen nähdäänkin pohdinnoissa yleisesti oppijan (tai ryhmän), opettajan ja opetettavan asian välisenä tapahtumana. Suoritus- ja vaatimuspainotteisuus välittyi joissakin kuvauksissa oppilaitosten työskentelyilmapiiristä, samoin kuin kollegoiden yhteinen tavoite lisätä oppijalähtöistä dialogia toisissa kommenteissa. Pyysin päätösseminaarin osallistujia kirjoittamaan myös mitkä ovat heidän toiveensa tästä eteenpäin Säpe-asioissa. Heidän toiveensa olivat samansuuntaisia kuin aiempien koulutusten osallistujien: jatkokoulutusta, säännöllisiä tapaamisia, lisää ideoiden jakamista! Onkin mielenkiintoista aloittaa tänä syksynä jo neljäs Säpe-täydennyskoulutus ja jatkaa pedagogiikan kehittämistä esimerkiksi luovan toiminnan itseohjautuvuuden tai toimintakulttuurin kysymysten äärellä. Lähteet Gerstein J. (2014) Moving from Education 1.0 Through Education 2.0 Towards Education 3.0 Teoksessa L. M. Blaschke, C. Kenyon, and S. Hase (Toim.) Experiences in Self-Determined Learning Available on line. Bloomsbury: CreateSpace Independent Publishing Platform, 83–93. https://usergeneratededucation.wordpress.com/2014/12/01/experiences-in-self-determined-learning-moving-from-education-1-0-through-education-2-0-towards-education-3-0/ Hartikainen, S. (toim.) 2017. Reseptejä säveltämisen ohjaukseen. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. https://www.theseus.fi/handle/10024/138723 Jackson, N. 2014. Evolution of Creativity in Higher Education 1.0, 2.0 & 3.0. https://www.linkedin.com/pulse/20141205204930-139815764-education-creativity-ecology-1-0-2-0-3-0/ Kupiainen, R. 2004. Taiteen ei-teknologinen maailmasuhde. Synnyt/Origines 1/ 2004, 1–19. https://docplayer.fi/6987664-Reijo-kupiainen-taiteen-ei-teknologinen-maailmasuhde.html Ojala, J. & Väkevä, L. (toim.) 2013. Säveltäjäksi kasvattaminen. Pedagogisia näkökulmia musiikin luovaan tekijyyteen. Opetushallitus, Oppaat ja käsikirjat 2013:3. Helsinki: Opetushallitus. Opetushallitus 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Musiikki. https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/perusopetus/419550/sisallot/466343 Opetushallitus 2017. Musiikki taiteen perusopetuksessa. https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/musiikki-taiteen-perusopetuksessa-2017 Opetushallitus 2019. Perusopetuksen opetussuunnitelman ydinasiat. https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/perusopetuksen-opetussuunnitelman-ydinasiat Opus1. Sävellyspedagoginen aineistopankki. https://www.opus1.fi/ Partti, H. & Ahola, A. 2016. Säveltäjyyden jäljillä. Musiikintekijät tulevaisuuden koulussa. Sibelius-Akatemian julkaisuja 15. Helsinki: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. Scharmer, C.D. 2017. Matrix of pedagogical evolution. https://www.slideshare.net/MikaelSeppl/otto-scharmers-matrix-for-educational-evolution-and-theory-u Säpe – säveltämisen pedagogiikkaa -koulutus. https://www.metropolia.fi/koulutukset/opetustoimi/saveltamisen-pedagogiikka/ Web 2.0. Wikipedia. https://en.wikipedia.org/wiki/Web_2.0#Web_1.0
Narratiivinen ammatti-identiteetti
Tärkeitä kysymyksiä Työ on suuri osa elämäämme. Asiantuntijuus alalla kuin alalla on jatkuvan uuden oppimista. Jossakin työelämämme vaiheessa moni meistä kysyy: Olenko varmasti työssä, jota haluan tehdä? Minkä ammatin edustaja loppujen lopuksi olen? Mitä minä osaan? Mitkä ovat vahvuuksiani? Millaisten asioiden ja arvojen puolesta haluan työskennellä? Minkä tekeminen tuottaa minulle iloa ja saa parhaat puoleni käyttöön? Minkälaisessa yhteisössä voin hyvin? Missä olosuhteissa koen voivani kehittyä ja olla osa elinikäisen oppimisen kulttuuria? Ammattikorkeakoulussa työtään tekevä on etsimässä vastauksia näihin kysymyksiin monialaisessa, muuntuvassa ja mahdollisuuksien täyttämässä ympäristössä, jossa vain taivas on rajana. Ympäristö tarjoaa valtavia mahdollisuuksia jatkuvaan ammatilliseen kehittymiseen ja elinikäiseen oppimiseen. Identiteetin rakentuminen Asiantuntijuutemme kasvaa koko työelämämme ajan ja vähitellen kykenemme rakentamaan henkilökohtaisen ammatti-identiteetin, joka tuo persoonallisen otteen työhömme ja vahvistaa toimijuuttamme ammattimme edustajana. Identiteettiä lähestytään tässä kirjoituksessa yksilön prosessissa olevana käsityksenä itsestään ja ominaisuuksistaan. Identiteetti ei ole valmiiksi annettu tai pysyvä olotila. Me olemme koko ajan tulossa joksikin. Parhaassa tapauksessa tulemme yhä enemmän itseksemme ja tunnistamme ominaislaatuamme. Kokemuksemme siitä, että jokin meissä kehittyy ja muotoutuu eteenpäin, on usein innostavaa. Ammatillinen elämämme on liikkeessä ja synnyttää meissä koko ajan jotain uutta. (Ropo,2014, Saarinen, 2017) Identiteetin rakentuminen edellyttää itsetuntemusta. Jos tunnemme itseämme ja tiedostamme identiteettiämme, olemme turvassa itsessämme muutosten ja monien työelämän synnyttämien ristiriitojen paineissa. Itsetuntemus lisää itsensä hyväksymistä. Se tekee meistä joustavampia suhteessa muutoksiin ja toisten ihmisten toimintaan. Siten myös muutoksien uhkaavuus lientyy ja kykenemme usein suhtautumaan uusiin asioihin avoimemmin. Ammatillinen itsetuntemus kumpuaa mm. historiamme tiedostamisesta ja meille tärkeiden asioiden tunnistamisesta. Tällainen tieto auttaa meitä tietoisesti rakentamaan identiteettiämme toivomaamme suuntaan. (Drake 2018) Olennaista on myös löytää kysymyksiä, jotka vievät meitä eteenpäin. Etsivä mieli löytää vastauksia eikä vierivä kivi sammaloidu. Vastauksia etsiessämme tarvitsemme rohkaisevaa vuorovaikutusta ja niin hyväksyvää kuin haastavaakin dialogia kollegoidemme kanssa. Täysi potentiaali ja ammatillinen kypsyys kasvaa työn tekemisen, uuden kohtaamisen ja rohkean itsereflektion kautta. Nykyiseen työelämään liittyvät jatkuvat muutokset asettavat identiteetille erityisen haasteen. Meidän tulee kyetä ennen näkemättömään resilienssiin eli henkiseen joustavuuteen ja muutosvalmiuteen. (Heikkilä, Puutio, 2018). Vahva kontakti itseen ja omaan identiteettiin luo turvallisuutta jatkuvissa muutoksissa. Olen vahvempi, kun olen yhteydessä johonkin omaani prosesseissa, joihin en usein voi merkittävästi vaikuttaa. Jos olen tietoinen itsestäni ja tavoitteistani pystyn vaikuttamaan yhteisössä luovemmin ja vastuullisemmin, kun saan mahdollisuuden. Parhaassa tapauksessa ymmärrän myös oman toimintani vaikutuksia yhteisön kannalta ja osaan suunnata toimintaani yhteisen hyvän rakentamiseksi ja yhteisen tarinan vahvistamiseksi. Ammattimme kertomuksena Identiteettiä voi lähestyä myös kertomuksena (narratiivina), jonka päähenkilönä ja käsikirjoittajana ihminen omassa elämässään ja työssään vaikuttaa. Narratiivisen ajattelun perusajatuksiin kuuluu elämän kertomuksellisuus, erilaisten, irrallisten tapahtumien ketjuuntuminen narratiiviksi, tarinalliseksi kokonaisuudeksi. (Bruner,1986, 1996, 2006, Morgan, 2002, Vezina, 2009). Tässä prosessissa on merkittävää tulkintojen ja merkitysten tiedostaminen ja valitseminen. Hyvien, kiinnostavien tarinoiden luominen itsestä ja työstämme on ammatillisestikin merkittävää. Tarinalla on valtaa ja aikamme työelämä etsii persoonia. Torkki väittää, että paras tarina voittaa aina, se on voimakas ihmisten mukaankutsuja ja kokemusten luoja. Työelämässä näkyminen on myös tätä päivää ja siellä näkymiseen ja siellä vaikuttamiseen, vaikuttaa myös kiinnostava tarina asiantuntijuudestamme. (Torkki, 2014) Tarinamme välittyy vuorovaikutuksessa työmme jälkien, somepostausten ja erilaisten asiantunijasivustojen kautta. Verkostoissamme meidät tunnetaan tavalla tai toisella. Ihmiset tulkitsevat omista lähtökohdistaan löytämäänsä informaatiota. MItä selkeämmän tarinan välitän itsestäni, sitä enemmän ulkopuolisten tulkinta vastaa omaa käsitystäni itsestäni. Mitä kiinnostavamman ja vuorovaikutukseen kutsuvamman tarinan osaan itsestäni kertoa, sitä useammat haluavat kuulla siitä. Ihmistä ohjaa usein automaattisesti ns. dominoivat tarinat, jotka ovat monesti häntä rajaavia ja sisällöltään negatiivisia. Niiden kyseenalaistaminen ja vaihtoehtoisten tarinoiden ja määrittelyjen löytäminen on narratiivisesta ajattelusta ja narratiivisesta terapiasta nouseva mahdollisuus elämäämme. (Morgan, 2002, White, 2008). Ihminen voi paremmin ja saa voimavaransa laajemmin käyttöön myönteisen tarinan päähenkilönä kuin negatiivisten tulkintojen keräilijänä. Tämä tulkitsemisen ja merkitysten annon mahdollisuus on hyvä muistaa työstäessämme ammatillista identiteettiämme. Jokainen kohtaa työurallaan myös vaikeita hetkiä, jotka voivat tuottaa epävarmuutta osaamisestamme. Tällaisissa hetkissä saattaa syntyä edellä mainittuja negatiivisia tulkintoja siitä, keitä me ammatillisesti olemme. Näissä haastavissa tilanteissa on erityisen tärkeää muistaa mahdollisuutemme etsiä positiivisia merkityksiä kokemuksillemme ja valita rakentavia näkökulmia ammatilliseen kertomukseen itsestämme. Alku, keskikohta ja loppu Klassisen, Aristoteelisen mallin mukaan tarinat rakentuvat alusta keskikohdasta ja lopusta. Ammatillisen identiteetin voi niin ikään nähdä rakentuvan työelämän eri vaiheissa pala kerrallaan, vaihe vaiheelta, kohtaus kohtaukselta. Epävarmoista hetkistä ja epäonnistumisen kokemuksistakin voi rakentua ehjäksi koettu identiteetti, joka elää ja muotoutuu ammatilliseksi elämäntarinaksi. Narratiivinen näkökulma antaa vapauden rakentaa tarinaa, johon voi vaikuttaa koko elämänsä ajan. Merkitysten antaminen ja kyky nähdä erilaisia näkökulmia ovat ammattitaitoa, joka tekee meistä luovia ja haasteissa kestäviä oman ammatti-identiteettimme käsikirjoittajia. Miten tarina päättyy? Narratiiviseen ajatteluun kuuluva merkitysten antamisen mahdollisuus antaa työkaluja hankalistakin työelämän vaiheista selviytymiseen. Meillä on valta määritellä kokemuksiamme itsellemme rakentavalla tavalla ja oppia luottamaan siihen, että vahva ammatillisuus ja hyvä tarina rakentuu myös haasteiden ja epäonnistumisten kautta. Onnistumiset ovat tietenkin vähintään yhtä tärkeitä. Toivoa sopiikin, että jokainen meistä osaa rakentaa onnellisen lopun ammatillisen kertomuksensa viimeiseen lukuun. Onnekkaimmat kykenevät siinä vaiheessa hahmottamaan elämäänsä kokonaisuutena, jossa epäonnistumiseksi koetuilla asioilla ja omien ideaalien pirstaleiksi menemisellä on ollut myös oma tärkeä merkityksensä. Työelämän päättyminen on suuri muutos yksilön elämässä. Jollekulle päätös saapuu hiljalleen, jollekin äkkirysäyksenä, joku voi kokea uransa ja ammatillisen tarinansa kehittyvän joskus jopa osaamisensa huipentumiseen. Huipentuminen voi tarkoittaa näkyvien tunnustusten saamista. Mutta se voi tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että yksilö kokee tehneensä sen, mitä aikanaan tavoitteekseen asetti. Tai ainakin jotakin sellaista, jolla oli tai on merkitystä itseä suuremmassa mittakaavassa. Eläkkeelle siirtyminen on taitolaji. Ammatillisen tarinan päättäminen on iso henkinen työ. Miten sen osaisikaan luoda loppuelämää vahvistaen ja koko elämäntarinaan ehyeksi osaksi liittyen. Mitä sinä odotat saavuttavasi työelämässäsi ja minkälaisen kertomuksen haluat itsestäsi syntyvän? Sinä sen kirjoitat ja sinä sen elät. Älä ohita identiteettiisi vaikuttamisen mahdollisuutta! Kirjoittaja Päivi Rahmel, KM, TO (STO ry), psykodraama- ja tarinateatterikouluttaja TEP (trainer, educator and practitioner in psychodrama) on Metropolian musiikin ja kulttuuripalveluiden lehtori. Hän toimi pitkäaikaisesti Esittävän taiteen koulutusohjelman vetäjänä. Hän on kokenut draamallisten työtapojen soveltaja, psykodraamaohjaajien kouluttaja ja suomalaisen tarinateatterin pioneeri. Tällä hetkellä hän kätilöi useita opettajien ja rehtoreiden täydennyskoulutus hankkeita. Narratiivinen ajattelu ja draamalliset työtavat lävistävät hänen ammatillisen identiteettinsä ytimen. Lähteet https://fi.wikipedia.org/wiki/Runousoppi Bruner,J., (1986), Actual minds, Possible words. London: Harward University. Bruner, J., (1996) Culture of education. London: Harward University. Kuudes painos 2001. Bruner, J., (2006) In search of Pedagogy. Volume 1. The selected Works of Jerome S.Bruner.London: Routledge Drake.D.,(2018) Narrative coaching course. https://www.wbecs.com/nc/ Puutio.R., Heikkilä J-P. toim. (2018). Organisaatio prosessina-muodonmuutoksen konsultointi. Metanoia. Morgan. A (2002) Suom. Malinen. t., Johdatus narratiiviseen terapiaan. Porvoo:Oy Formato Ab. (What is narrative therapy) Ropo.E., Oppiminen narratiivisena prosessina.(2014) Tampereen yliopisto. https://www.avi.fi/documents/10191/988183/Liite+10/77f82b6f-bd77-49c5-a458-062aabb07a37 Saarinen.M.,(2017). Narratiivisen identiteetin rakentuminen työn muutoksissa. Pro Gradu. Tampereen Yliopisto. Johtamiskorkeakoulu. Vezina,J.,(2009).Necessary changes.Synchronicity in the encounters that transforms us.Italy: Pari Publishing. White. M., Mähönen., K (kääntäjä) (2008) Karttoja narratiiviseen työskentelyyn. Kuva ja mieli Oy. Torkki, J., (2014) Tarinan valta. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy. Lue lisää Rautio.M., Saastamoinen.P., toim. (2006) Minuus ja identiteetti. Sosiaalipsykologinen ja sosiaalinen identiteetti. Tampereen Yliopistopaino Oy-Juvenes Print. https://blogit.metropolia.fi/hiilta-ja-timanttia/2019/06/03/narratiivisuutta-pedagogiikkaan/ http://oppimateriaali.wikidot.com/aristoteelinen-dramaturgia http://taru-oppimateriaalipankki.metropolia.fi https://fi.wikipedia.org/wiki/Identiteetti (psykologia)
Sähköistä välineistöä projektinhallintaan, osa 2/2
Hyviä käytänteitä projektiviestintään ja tiedonhallintaan Projektinhallintaan sopivia sähköisiä sovelluksia käsittelevän kirjoitussarjan toisessa osassa selvitetään, millaista välineistöä on tarjolla esimerkiksi ajasta riippumattomaan yhteisölliseen työskentelyyn, paikasta riippumattomaan kokousten pitoon ja sähköiseen hankeviestintään. Samoin käsitellään joitakin projektinhallinnan hyviä käytänteitä ja pohditaan ratkaisuja muutamiin yleisiin pulmiin, joihin kuuluvat esimerkiksi käytettävien sovellusten määrä ja laatu sekä tietosuojakysymykset. Blogiartikkelin ensimmäisen osan voit lukea tästä. Pääosa artikkelin sisällöstä perustuu Suomen korkeakoulujen ristiinopiskelujärjestelmän kehittämishankkeen tiedotuksesta kerättyihin kokemuksiin, vuosien 2017 ja 2019 välillä. Sovelluksia paikasta riippumattomien projektikokousten pitoon Projekti kokoontuu säännöllisesti pohtimaan vastauksia hankkeessa esiin nouseviin kysymyksiin, arvioimaan väliaikatuloksia ja suunnittelemaan tulevaa toimintaa. Hajautetussa ja organisaatiorajoja murtavassa työkulttuurissa tarvitaan etäyhteyksiä kokousten pitoon. Kokoontuminen samaan aikaan samaan fyysiseen tilaan alkaa nykyisin olla aikataulullisesti hankalaa myös organisaation sisäisissä neuvonpidoissa. Videokonferenssivälineitä on nykyisin tarjolla runsaasti. Microsoftin Skype for Business ja sen työtä jatkava saman yhtiön Teams ovat vakiinnuttaneet asemansa monissa korkeakouluissa, kuten Metropoliassa. Myös Googlen Meetiä pystyvät käyttämään oppilaitoksen omilla tunnuksilla ne, jotka ovat yhtiön oppilaitoksille suunnatun sovelluspaketin tilanneet. Teknisesti hieman vaativampia sähköisiä suurkäräjiä varten on tarjolla Adoben Connect. Se tosin joutuu antamaan äänenlaatunsa ja mobiilisovelluksensa toimivuuden puolesta hieman tasoitusta uudelle tulokkaalle Zoomille[1], joka on viime aikoina hienoisista tietoturvaongelmistaan huolimatta niittänyt mainetta niin oppilaitoksissa kuin liikeyrityksissä.[2] Sen ilmaisversiolla pystyy korkeintaan 40 minuutin ajaksi kokoontumaan virtuaalisen pyöreän pöydän ääreen. Välineistöä ja hyviä käytänteitä projektiviestintään Monissa hankkeissa käytetään projektin sisäistä tiedotusta varten Confluencen wikijärjestelmää, joka on nopea joskin askeettinen julkaisualusta. Yleensä projektin tuloksista on tarve tiedottaa myös julkisesti. Laajalle yleisölle suunnattu viestintämateriaali kannattaa sijoittaa työajan säästämiseksi samalle wikialustalle, mikäli sivujen ulkoasua ei pidetä erityisen kriittisenä menestystekijänä. Confluence-wikissä kun pystyy määrittämään eri julkisuusasetuksia hakemistorakenteen eri tasoille, jolloin alustalle pystyy sijoittamaan samaan aikaan sekä projektin sisäistä että julkista aineistoa. Sama wikisivusto on valjastettu tehokkaasti sekä sisäiseen että ulkoiseen viestintään useissa oppilaitosten välisissä yhteisissä projekteissa, kuten Teiniminnotalkoot. Useissa tapauksissa on tarpeellista avata projektille varsinaisesta toiminta-alustasta erillinen tiedotussivusto. Jos hanke on kiinteä osa jonkin isomman organisaation toimintaa, pystytään tiedotussivusto rakentamaan organisaation sivuston yhteyteen. Silloin voidaan käyttää samaa julkaisujärjestelmää, jolla emosivusto on koottu. Projektille voi rakentaa myös oman sivuston. Alustaksi sopii silloin esimerkiksi Wordpress.org, joka on muun muassa maailmanlaajuisen maineensa, maksuttomuutensa ja monipuolisuutensa ansiosta jo parin vuosikymmenen ajan kuulunut suosituimpiin julkaisujärjestelmiin.[3] Laajaa ja teknisiltä ominaisuuksiltaan runsasta Wordpress-sivustoa avattaessa on projektissa hyvä varata resurssi sivuston tekniseen perustamiseen ja mahdollisesti myös konsultointiin hankkeen koko elinkaaren ajan. Hieman suoraviivaisemmin saa oman sivuston julkaistua verkossa käyttämällä Googlen vuonna 2016 perusteellisesti uudistamaa Sites-ohjelmaa, jossa tosin toiminnallisuuksia ja ilmaisumahdollisuuksia on Wordpressiin verrattuna oleellisesti niukemmin. Puutteet kompensoituvat sillä, että Sites-sivuston pystyttämisessä ei yleensä tarvita aivan yhtä pitkälle jalostunutta tietoteknistä kädentaitoa kuin Wordpressin puolella. (Sitesin ja Wordpressin käyttöoppaita on infosivuilla: Sites ja Wordpress.) Ajallisesti selkeiden väliaikapisteiden kautta etenevässä projektissa voidaan ulkoinen tiedotus hoitaa myös bloggaamalla, jolloin alustana pystytään käyttämään organisaation omaa blogiohjelmaa tai Googlen pilvessä toimivaa Bloggeria. Wordpress.com voi myös tulla harkintaan, mikäli organisaation pilvisovellusohjeet sen sallivat. Bloggerista mahdollisesti luovuttaessa on hyväksyttävä se, että Googlen hakukone saattaa painaa kilpailijoiden alustoilla julkaistuja sisältöjä hakutuloksissa jonkin verran alaspäin. Videokonferenssivälineitä pystyy hyödyntämään myös ulkoisessa projektiviestinnässä. Esimerkiksi hankkeen aihepiiriin liittyvä yleinen webinaari on hyvä keino kerätä yleisöä. Projektin tavoitteita palvelevat myös esimerkiksi kerran kuukaudessa verkon yli pidettävät kyselytunnit, joiden aikana hankkeen edustajat vastaavat suorassa lähetyksessä yleisön uteluihin. Osallistujien luvalla sessio tallennetaan myöhempää käyttöä varten, ja sen keskeisestä annista kirjoitetaan ytimekäs muistio hankkeen sivulle.[4] Sosiaalinen media sopii ylimääräiseksi tiedotuskanavaksi useissa hankkeessa. Sitä käytetään eritoten silloin, kun projekti on suhteellisen pitkä ja siinä on päätetty tiedottaa julkisuuteen myös väliaikatuloksia. Yhteisösivu yli kahden miljardin käyttäjän Facebookissa, ammatillisen verkostoitumisen välineessä Linkedinissä tai tutkimusten mukaan runsaasti liikennettä varsinaiselle verkkosivulle syöttävässä Pinterestissä voi täydentää projektin omaa WWW-sivustoa tai joissakin tapauksissa korvata sen. Mikrobloggauspalvelu Twitter tulee harkintaan, jos projekti tuottaa tasaisella syötöllä lyhyitä tiedotteita. Etenkin pitkään kestävissä projekteissa kannattaa avata myös sähköpostilista, jonka hankkeesta kiinnostuneet tilaavat halutessaan. Listalle lähetetään samat tai lähes samat viestit kuin sosiaaliseen mediaan. Tällä kahden kärjen taktiikalla saadaan tieto kulkemaan nopeasti myös niille, jotka eivät sinänsä pätevien syiden vuoksi ole sosiaalisen median palveluihin kirjautuneet tai jotka ovat niistä itsensä vieroittaneet. Sopiviin jakelulistaohjelmiin kuuluu muun muassa avoimella lähdekoodilla toimiva Sympa. Itse tiedote sijoitetaan varsinaisen projektialustan julkisille sivuille, jolloin sosiaaliseen mediaan ja sähköpostilistalle riittää lyhyt johdanto ja tiedotteeseen vievä linkki. Yleisöä ja taustavoimia palvelee myös tiedotearkisto, joka istutetaan hankkeen julkisille sivuille ja johon projektin aikana julkaistut uutiset linkitetään esimerkiksi aikajärjestykseen.[5] Projekteissa kuvatut videot sijoitetaan yleensä omalle verkkosivulle, Vimeoon tai Googlen Youtubeen. Valinta Vimeon ja Youtuben välillä menee tasapainotteluksi: Vimeo tarjoaa ehkä jonkin verran Youtubea monipuolisempia toiminnallisuuksia, kun taas Youtube on näkyvyydeltään ylivoimainen.[6] Pulmia ratkaistavaksi Yksi, kaksi vai kymmenen sovellusta? Pitäisikö projektinhallinnassa käyttää yhtä vai useaa ohjelmaa? Kaikki tarvittavat toiminnot sisältävä monoliitti odottaa vielä keksijäänsä, joten vähänkin laajemmissa hankkeissa käytetään rinnan useita eri sovelluksia. Esimerkiksi blogiartikkelin ykkösosassa käsiteltyä wiki–Jira-tutkaparia tukemaan voidaan avata keskustelualusta, kuten Microsoftin Teams. Se dokumentoi projektikokousta kevyemmän sisäisen ajatustenvaihdon. Projektinhallinnan välineistö koostuu usein eri yhtiöiden sovelluksista, jolloin tiettyä osatehtävää hoitaa paras mahdollinen ohjelma. Projektipäälliköt tosin joutuvat joissakin tapauksissa laskemaan, tuoko risteily eri yhtiöiden tuotteiden välillä lisäarvoa siihen verrattuna, että pysytään koko ajan yhden, esimerkiksi Microsoftin tuoteperheen huomassa. Ostosten keskittämisestä koituvat edut kuten nopeat siirtymiset sovelluksesta toiseen voivat joissakin tapauksissa nollata eri yhtiöiden parhaista ohjelmista kootun Dream Teamin edut. Sovellusten käyttötaidot saattavat vaihdella hanketoimijoiden kesken. Silloin projektipäällikön on punnittava, kuinka paljon aikaa voidaan allokoida jonkin eksoottisemman ohjelman käytön opetteluun. Joskus voi olla järkevää valita hieman primitiivisempikin välineistö, jota kuitenkin kaikki hankkeessa mukana olevat käyttävät tehokkaalla rutiinilla. Silloin työssä pystytään rientämään suoraan itse substanssin pariin. Tietosuoja - kriittinen välineistön valintakriteeri Joskus projektitoiminnassa joudutaan tasapainottelemaan omalle palvelimelle tallentamisen ja pilven välillä. Sellaisia tapauksia ovat esimerkiksi ne kansainväliset projektit, joissa pilven avulla kykenisi ylittämään joustavasti organisaatiorajat, mutta joissa kuitenkin käsitellään pilveen sopimatonta tietoa. Silloin on harkittava datan hajauttamista: tietosuojamielessä vähemmän kriittinen tieto pilveen ja sensitiivinen aineisto omalle palvelimelle, johon tiedosta kiinnostuneiden kutsumattomien vieraiden tiirikka puree huonommin. Eri sovellusten välillä liikkuminen tosin alentaa kokonaisuuden käytettävyyttä. Erityinen ongelma on edessä silloin, kun niin sanotut järkisyyt puoltavat pilven käyttöä, mutta kaikki projektiryhmän jäsenet eivät sinänsä legitiimein perustein pidä mielekkäänä turvautua ulkopuolisiin palveluntarjoajiin kuten Google tai Microsoft. Projektitoimijoita ei voi lähtökohtaisesti painostaa kirjautumaan pilvipalveluun. Tosin eri organisaatioilla voi olla asiasta erilaisia linjauksia. Jos kaikkia tyydyttävää ratkaisua ei saada aikaan, on käytettävä sovelluksia, jotka tallentavat tiedot organisaation omaan datakeskukseen. Ongelma saattaa ainakin osittain ratketa lähiaikoina, sillä sekä Google että Microsoft ovat vuoden 2018 aikana kokeilleet uusia menetelmiä, joilla yhtiöiden sovelluksiin pystyy liittymään ilman että niiltä hankkii tunnuksen. Hankkeissa käytettävien sovellusten valikoimaa ohentaa toukokuussa 2018 voimaan astunut Euroopan Unionin tietosuojadirektiivi, joka määrää organisaatioiden yleisen tietosuojakäytännön. Asetuksen nojalla on projektipäälliköiden tyhjättävä työkalusalkkunsa tietosuojavaatimuksia täyttämättömistä sovelluksista. Tietosuojadirektiivi vaikuttaa kaksiteräisen miekan tavoin: se kaventaa jonkin verran hanketoimijoiden vapautta valita käyttöönsä tietojärjestelmiä mutta toisaalta tehostaa organisaation Helpdeskin työtä, koska käyttäjätuki pystytään keskittämään aikaisempaa pienemmälle määrälle projektinhallintasovelluksia. Ennen kaikkea asetus pyrkii lisäämään yksilönsuojaa digitalisoituvassa maailmassa, jossa teknologia kulkee lainsäädännön edellä. Lähteet [1] Perera, Jasmin & Lähteenmäki, Salla. Verkkokokousjärjestelmien, Adobe Connect ja Zoom vertailu — Case Laurea-ammattikorkeakoulun DigiTeam. Opinnäytetyö Laurea-ammattikorkeakoulussa, 2018. [2] Zoomilla on neljä neljä miljoonaa käyttäjää 750 000 organisaatiossa (tilanne kesällä 2019). Lehtiniitty, Markus. Apple julkaisi taustalla tapahtuvan Mac-päivityksen – poistaa yritysvideopuhelusovellus Zoomin luoman haavoittuvuuden. Mobiili.fi, 11.7.2019. [3] Thomas, Machielle. 8 Benefits of Using Worpress. Bluehost, 27.6.2018. [4] Ks. esim. Ristiinopiskelun kehittämishankkeen kyselytunnin raportti, 1.4.2019. [5] Esim. Ristiinopiskelun kehittämishankkeen tapahtumakalenteri ja viestintärkisto. [6] Youtubessa avataan katsottavaksi miljoona videota 22 sekunnissa. Every Second. Kirjallisuutta Hero, Laura-Maija. Kollektiivinen kulttuuri: wiki avoimen projektihallinnon välineenä. Tuottaja 2020 -projekti. Metropolia, 2012. Keränen, Päivi & Laasonen, Milla. Wikistä voimaa projektinhallintaan. Metropolia, 11.2.2009. Laasonen, Milla. Ahdistaako avoimuus? : wikin käyttö tutkimus- ja kehittämishankkeen viestinnässä. Opinnäytetyö. Metropolia, 2010. Lähteenmäki, Lea. Projektinhallinta. Sininen Meteoriitti. Projektinhallinta. Verkon uusi toimintaympäristö, 19.10.2018. Simsiö, Mira. Hankkeen sisäisen viestinnän onnistumisen salaisuus voi piileskellä asenteessa – palvelualttius on valttia. Blogikirjoitus, 12.9.2018. Wordpress.org vs. Google Sites. Verkon uusi toimintaympäristö, 14.8.2019. Lisää aihepiiristä Digiuutiset – Digi News Faceblog Digi 2018 Kirjoittaja Petri Silmälä työskentelee Metropolian tietohallintopalveluissa tiedonhallinta- ja järjestelmäpalveluiden tiimissä. Hänen toimialueeseensa kuuluu verkon uusi toimintaympäristö, joka tarkoittaa muun muassa selainpohjaisia pilvipalveluja, mobiilipalveluja ja sosiaalista mediaa. Hän on kiinnostunut muun muassa digitaalisista tiedonhallintasovelluksista, oppimisteknologian uusista suuntauksista, tekoälyn etiikasta ja median toiminnasta sähköisessä ympäristössä. Hän on myös toiminut Suomen korkeakoulujen välisen Ristiinopiskelun kehittämishankkeen tiedottajana vuodesta 2017.
Uusia ideoita opinnäytetyön ohjaamiseen
Tänä päivänä opettajan rooli ja tehtävät ammattikorkeakoulussa ovat erittäin monipuoliset ja laajat. Laki edellyttää ammattikorkeakouluilta opiskelijoiden kouluttamista asiantuntijatehtäviin, mutta myös aluekehitystä ja työelämää edistävää soveltavaa tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaa (TKI). Tähän tavoitteeseen opiskelijaa ohjataan erilaisten projekti-, hanke- ja opinnäytetöiden avulla. Opettajan tärkeimmät roolit opinnäytetyöprosessissa on toimia ohjaajana, valmentajana, mentorina, innostajana ja mahdollistajana. Usein opinnäytetyö toteutetaan osana laajempaa kehittämis- tai tutkimushanketta, joka asettaa tiettyjä ehtoja työn etenemiselle ja ohjaamiselle, kuten esimerkiksi työn aikatauluttamisen, raportoinnin tai työskentelytapojen osalta. Opinnäytetyö osana kehittämishanketta Kehittämishankkeisiin liittyvissä opinnäytetöissä pitää opiskelijan ja opettajan välisen vuorovaikutuksen lisäksi huomioida myös hankkeeseen ja siten opinnäytetyöhön liittyvät muut toimijat ja heidän odotuksensa ja ehtonsa. Kokemukseni mukaan kehittämishankkeissa toteutettavien opinnäytetöiden osalta on hyvä ottaa huomioon seuraavia asioita: Edistymisen raportoinnin tulee olla avointa, systemaattista, jatkuvaa ja tiiviisti suhteessa hankkeen aikatauluihin. Pelkästään opiskelijan ja ohjaavan opettajan välillä tapahtuva viestintä ei ole riittävää. Hankkeen rajallisen toteutusajan vuoksi etenemiseen ja raportointiin liittyvät aikataulut ovat monesti tiukemmat. Hankkeen aikataulussa pysyminen edellyttää myös opinnäytteen pysymistä aikataulussa. Julkisesti rahoitetun kehittämishankkeen tulosten tulee olla avoimesti saatavilla ja pyrkiä tuottamaan laajasti sovellettavaa tietoa sekä kansallisesti että kansainvälisesti sovellettavaksi. Lisää aiheesta löytyy esim. Metropolia Master´s-julkaisusta (Kelo & Ala-Nikkola 2018). Kehittämishankkeissa toteutetut opinnäytteet mahdollistavat myös opettajuudessa ja ohjaamisessa kehittymisen, sillä hankkeiden syvempänä tarkoituksena on aina luoda jotain uutta ja merkityksellistä. Ohjaaminen ja yhteisöllinen työskentely Miten toimia ohjaajana käytännössä? Olen itse päätynyt terveysalan YAMK-opiskelijoiden opinnäytteiden ohjaamisessa soveltamaan yhteisöllisen työelämäorientoituneen projektioppimisen mallia (Upola 2019). Malli pohjautuu yhteisöllisen ja yhteistoiminnallisen, ongelmalähtöisen ja tutkivan oppimisen pedagogiikkaan. Siinä korostuvat vahva sosiokonstruktivistinen näkemys tiedon sosiaalisesta konstruoinnista ja oppimisen yhteisöllisestä, vuorovaikutuksellisesta ja sosiaalisesta ulottuvuudesta. Työelämäorientoituneen projektioppimisen malli perustuu tietoiseen ja tavoitteelliseen työskentelyyn, jossa erityisesti yhteisöllinen työskentely ja yhteisössä tapahtuva oppiminen korostuvat. Työskentely tapahtuu ryhmätilanteissa, joissa samaan tavoitteeseen sitoutuneet opiskelijat pyrkivät ratkaisemaan ongelmia yhdessä ja jonka lopputuotteena syntyy konkreettinen tuote tai palvelu työelämän tarpeisiin. Ryhmän työskentelyyn liittyy tiiviisti myös kokemuksellisen oppimisen malli (Kolb 1984), jossa konkreettinen tekeminen, yritys ja erehdys, jatkuva kehittäminen ja oppimisen reflektointi vuorottelevat. Ohjaajan rooliksi jää opiskeluprosessin suunnitteleminen ja työskentelyn ohjaaminen tukemaan aktiivista osallistumista, luovaa ongelmanratkaisua, tutkimista ja yhteistä tiedon rakentamista. Monesti yksilötyönä toteutetut opinnäytteet eivät ole tätä mallia seuranneet. Miten tukea yhteisöllistä projektioppimista? Aiempien kokemusteni perusteella tutkimussuunnitelma* muodostaa vahvan perustan koko opinnäyteprosessille ja suunnitelman työn konkreettiselle toteuttamiselle, joten sen tekemiseen kannattaa erityisesti keskittyä. Yhteisöllisen työelämäorientoituneen projektioppimisen mallia (Upola 2019) soveltaen, opiskelijoideni opinnäytetyöprosessi etenee seuraavasti: Yhteiset ryhmätyöskentelypäivät (8 x 8 h), joissa mukana sekä opettaja että opiskelijat. Opettajan roolina erityisesti yhteiseen ja avoimeen työskentelyyn rohkaiseminen, tukeminen ja oppimisprosessin ohjaaminen. Näissä tilanteissa myös opettaja voi olla oppija (Krokfors ym. 2015). Jokaisen opiskelijan oman työvaiheen raportointiin perustuvia ryhmätyöseminaareja (8 x 4 h), jossa keskiössä konkreettinen kehittäminen, tiedon yhteinen konstruointi ja oppimisen yhteisöllinen reflektointi. Kirjallista vertaisarviointia ja yksilö- ja ryhmäohjausta yksilöllisen tarpeiden mukaan. Tämän aktiivisen työskentelyvaiheen jälkeen lähes kaikilla opiskelijoilla tutkimussuunnitelma on valmiina tutkimusluvan hakemista varten. Kokemusteni mukaan töiden valmistuminen tutkimuslupavaiheeseen tapahtuu näin nopeammin kuin ennen. Terveyden ja hoitamisen toimintakentällä käytännössä vasta tutkimusluvan saamisen jälkeen opinnäytetyö voi edetä varsinaiseen toteuttamisvaiheeseen. Koska hyvin tehty tutkimussuunnitelma muodostaa vakaan pohjan työn toteuttamiselle käytännössä, en kuvaa tässä tekstissä työn varsinaisen toteuttamisen vaihetta tarkemmin. Miten onnistua? Yllä kuvattu yhteisöllinen työskentely poikkeaa perinteisestä mallista, jota aiemmin olen hyödyntänyt, sekä menetelmällisesti, että määrällisesti. Yhteistä työskentelyä on enemmän ja sen muodot ovat monipuolisempia. Yhteisöllinen työskentely, tiedon konstruointi ja opitun reflektio on aiempaa vahvemmin keskiössä. Onnistuneen ohjaamisen ja yhteisöllisen työskentelyn mahdollistamiseksi erityisen tärkeää on, että: Opettajalla on riittävästi aikaresurssia, erityisesti työn alkuvaiheen ohjaamiseen. Opettaja motivoi, kannustaa ja on riittävästi läsnä, mikä edelleen sitouttaa opiskelijan pitkäjänteiseen, aktiiviseen ja vuorovaikutukselliseen työskentelyyn. Opettajan ja opiskelijan välille muodostuu luottamuksellinen suhde, joka vastuuttaa opiskelijan aktiiviseen toimintaan ja oman opinnäytteen systemaattiseen edistämiseen. Työn etenemisen vaiheita seurataan aktiivisesti ja tuloksia julkaistaan, jolloin työskentelyn julkisuus luo tekemiselle näkyvää ja merkityksellistä arvoa. Soveltava tutkimus osana ammattikorkeakouluopettajan työtä Tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaa (TKI) osana korkeakouluopettajan työnkuvaa voi toteuttaa juuri niin monella tavalla, kuin yksittäisiä toimijoita on. Työnkuva, toimintamallit ja -menetelmät muovautuvat monesti tekijänsä mukaan, antaen monipuolisen mahdollisuuden tutkia, kehittää ja innovoida yhdessä eri asiantuntija- ja opiskelijaryhmien kanssa. TKI-toimintaa toteutettaessa on hyvä ottaa huomioon ammattikorkeakoulun erityisrooli nimenomaisesti soveltavan tutkimuksen tekemisessä. Tiedekorkeakouluissa tehtävä tutkimus on profiloitunut systemaattiseen tutkimustiedon tuottamiseen ja kansainväliseen julkaisutoimintaan. Sekä tiedekorkeakoulujen että ammattikorkeakoulujen tekemällä tutkimuksella on korkeakoulusektorilla omat paikkansa ja molemmat aihealueet ovat useille ammattikorkeakoulun opettajille tuttuja, omien työkokemusten ja tiedekorkeakoulussa suoritettujen opintojen vuoksi. Monipuolisten opetusmenetelmien ja erilaisten tapojen hyödyntäminen on erityisen antoisaa myös opettajalle, joka myös oppii sosiaalisissa ja yhteisöllisissä tilanteissa. Kannustankin kokeilemaan uudenlaisia työskentelytapoja, vaikka tämän tekstin innoittamana. *Metropolia Ammattikorkeakoulun YAMK-opiskelijoiden opinnäytetyöprosessi Terveyden- ja hoitamisen tutkinnoissa alkaa aina ideaseminaarilla ja tutkimussuunnitelman hahmottelulla, jatkuen jäsentyneeseen tutkimussuunnitelmaan ja tarvittaessa tutkimusluvan hakemiseen. Luvan varmistumisen jälkeen jatketaan työn toteuttamisen vaiheeseen, aineiston keruuseen, tulosten analysointiin, raportointiin ja pohdintaan. Lopuksi voidaan esittää johtopäätöksiä, suosituksia ja jatkotutkimusaiheita. Terveyden- ja hoitamisen YAMK-tutkinnoissa opinnäytetyön suorittamiseen on varattu aikaa 1,5- 2 vuotta ja sen laajuus on 30 opintopistettä, joka on 810 tuntia opiskelijan työtä. (Metropolia AMK 2019.) Lähteet: Kelo, M. & Ala-Nikkola, E. (toim.) (2018). Metropolia Master´s - Keskusteluja työelämän kehittämisestä. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Helsinki. Kolb, D. (1984). Experiential Learning: Experience as the Source of Learning and Development. Prentice-Hall, Inc. Englewood Cliffs, N.J. Krokfors, L., Kangas, M., Kopisto, K., Rikabi-Sukkari, L., Salo, L. & Vesterinen, O. (2015). Yhdessä. Luovasti. Oppien. Opetuksen ja oppimisen muutos 2016. Opettajankoulutuslaitos. Helsingin yliopisto. Metropolia AMK (2019). Opetussuunnitelma. Kliinisen asiantuntijuuden tutkinto-ohjelma sosiaali- ja terveysalalla (ylempi AMK), Digitaalisten sosiaali- ja terveyspalveluiden asiantuntija Upola, S. (2019). Työelämäorientoitunut projektioppiminen ammatillisen koulutuksen kontekstissa. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi. Acta Universitatis Lapponiensis 385.
Hiiltä ja timanttia -blogi pohtii korkeakoulun roolia nyt ja tulevaisuudessa. Se tutkii korkeakoulun merkitystä kouluttajana, alueellisena vaikuttajana, työelämän kehittäjänä ja innovaattorina, jonka toiminnan suolana ovat pedagogiset sisällöt, kokeilut ja kehityskulut. Bloggaajat ovat ammattikorkeakoulun henkilöstöä sekä muita alan asiantuntijoita.
Johanna Tirronen, päätoimittaja, lehtori, p. 050 5850 350
Sonja Holappa, lehtori (kielet)
Merja Hintsa, julkaisemisen asiantuntija
Sähköpostiosoitteet: etunimi.sukunimi@metropolia.fi
Hiiltä ja timanttia -blogin tekstit käsitellään toimituskunnassa ennen niiden julkaisua. Blogissa on ollut toimituskunta 1.2.2018 alkaen.
Haluatko julkaista Hiiltä ja timanttia -blogissa? Ota yhteys päätoimittajaan sähköpostitse.
ammattikorkeakoulu ammattikorkeakouluopetus ammattikorkeakoulupedagogiikka ammattikorkeakoulutus asiantuntijaviestintä digipedagogiikka digitalisaatio etäopetus julkaiseminen Kansainvälisyys kehittäminen kielenopetus kielenoppiminen korkeakoulu korkeakoulupedagogiikka Metropolia ohjaus opettajuus opetuksen digitalisaatio opetus opinnäytetyö Oppeja HyMy-kylästä oppiminen osaaminen palaute pedagogiikka pelillisyys sosiaali- ja terveysala Sosiaalinen media sustainability tekoäly terveysala tiedonhallinta tietotyö toimintakulttuuri työelämätaidot työelämäyhteistyö täydennyskoulutus verkko-opetus verkko-opinnot verkkopedagogiikka Viestintä vuorovaikutus yhteiskehittäminen yhteistyö
