Avainsana: osallistuminen
Osallistuva tutkimuskumppanuus -mallin käyttöönoton edellytyksiä kuntoutuksen soveltavassa tutkimus- ja kehittämistoiminnassa
Kaikkien asianosaisten osallistuminen asiantuntijoina kuntoutuksen soveltavaan tutkimus- ja kehitystoimintaan mahdollistaa kuntoutuksen tutkimisen ja kehittämisen kuntoutujien ja käytännön tarpeet edellä. Millä edellytyksillä osallistuva tutkimuskumppanuus -mallin käyttöönottoa voidaan edistää? Jotta kuntoutujille voidaan taata mahdollisimman vaikuttavat, tehokkaat ja sujuvat sekä laadukkaat kuntoutuspalvelut, tarvitaan kuntoutuksessa moninaista yhteistyötä ja kumppanuuksia verkostoissa (Kuntoutuksen tutkimuksen kehittämisohjelma 2003: 16; Rantakokko & Sipari 2022). Kuntoutujat, läheiset ja muut sidosryhmät tulisi tunnustaa kuntoutumisen asiantuntijoina ja mahdollistaa heidän osallistumisensa kehittäjäkumppaneina kuntoutuksen soveltavaan tutkimus- ja kehittämistoimintaan (Järvikoski & Martin & Kippola-Pääkkönen & Härkäpää 2017: 59, 63–64; Poutiainen 2019: 3–4). Kuntoutuksen ja kuntoutumisen hyvän tulevaisuuden kehittämisessä verkostomaisen työskentelyn vahvuus korostuu etenkin silloin, kun kaikki asianosaiset ovat osallisina tutkimus- ja kehittämisprosessissa. Kuntoutuksen tutkimus on kiinteästi yhteydessä kuntoutuksen sisältöihin, muotoihin ja niiden muuttumiseen. Uusia kuntoutuksen tutkimuskohteita tunnistetaan jatkuvasti. Tutkimustuloksilla voidaan parhaimmillaan uudistaa kuntoutuksen toteutusta ja tutkimus- ja kehittämistoimintaa voidaan hyödyntää kuntoutuksen kentän muutoksen jäsentämisessä. (Poutiainen 2019: 3–4.) Lisäarvoa tutkimus- ja kehittämistoiminnalle saadaan, kun kuntoutusta ja kuntoutumista voidaan kehittää kuntoutujien tarpeet edellä (Camden ym. 2015: 1397; INVOLVE 2012: 9). Tulevaisuudessa yhteiskunta tarvitsee monialaista, poikkitieteellistä kuntoutuksen osaamista (Järvikoski & Lindh & Suikkanen 2011: 8). Samoin tarve moniääniselle kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämistoiminnalle vahvistuu (Sipari & Tammelin & Helenius & Janhunen & Rantakokko & Vänskä & Harra 2022). Tulevaisuuden kuntoutuksen soveltava tutkimus- ja kehittämistoiminta edistää kuntoutujan ja hänen läheistensä aktiivista osallistumista ja yhteistoimijuutta, jotta yhdessä tuotettu uusi tieto on osallistujille merkityksellistä ja hyödynnettävissä heidän arjessaan (Harra & Helenius & Janhunen & Korniloff & Lehtonen & Malinen & Paltamaa & Rantakokko & Sipari & Tammelin & Vänskä 2022: 19–35). Usein kuntoutujien ja läheisten osallistuminen kuntoutuksen soveltavaan tutkimus- ja kehitystoimintaan on toteutunut rajatusti informanttina toimimiseen mm. kyselyiden ja haastatteluiden keinoin. Osallistuminen tulisi kuitenkin mahdollistaa tutkimus- ja kehittämisprosessin kaikissa vaiheissa siten, että osallistujille tarjotaan aktiivisen toimijan rooli kohteena olon sijaan. Osallistuva tutkimuskumppanuus korostaa kuntoutujien, läheisten, muiden sidosryhmäläisten ja ammattilaisten yhdenvertaisuutta tiedon tuottamisessa ja hyödyntämisessä. Kyseessä on tällöin kumppanuusperustainen yhteistoiminta ja sen toteuttamiseksi kehitettiin Osallistuva tutkimuskumppanuus -malli. (Sipari & Vänskä & Lehtonen & Helenius &Väisänen & Harra 2022: 8–14.) Osallistuva tutkimuskumppanuus -mallin käyttöönoton edellytyksiä Osallistuvan tutkimuskumppanuus -mallin käyttöönoton edellytyksiä tuotettiin tutkimuksellisessa kehittämistyössä laadullisin menetelmin yhteiskehittelyn ja fokusryhmähaastattelun keinoin. Tiedontuottajina oli 12 Metropolian Kuntoutuksen YAMK -tutkinnon opiskelijaa, joiden koulutukseen oli sisältynyt osaamista kuntoutujan asemasta ja aktiivisesta osallistumisesta, kaksi kuntoutuksen ammattilaista sekä kaksi kuntoutujaa. Kuntoutuksen ammattilaisilla tai kuntoutujilla ei tarvinnut olla aiempaa kokemusta tai tietämystä tutkimuskumppanuudesta tai osallistuva tutkimuskumppanuus -mallista. (Savolainen 2022.) Tutkimuksellisen kehittämistyön tulokset jäsentyivät kolmeen toisiinsa liittyvään osa-alueeseen, jotka sisälsivät Osallistuvan tutkimuskumppanuus -mallin käyttöönottoa edistäviä ydintekijöitä (Kuvio 1). Mallin käyttöönoton perustana tulee olla riittävät resurssit ja mahdollisuudet mallin käyttöönottajilla. Lisäksi onnistunut käyttöönotto vaatii aikaa onnistuakseen sekä toimijoiden henkilökohtaista motivaatiota eli ymmärrystä siitä, mitä osallistuva tutkimuskumppanuus -mallin käyttöönotto heille konkreettisesti ja henkilökohtaisesti tuo. Näiden taustalla vaikuttavat arvot ja asenteet sekä yksilön kokemus voimaantumisesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa. (Savolainen 2022.) Kun perusedellytykset käyttöönotolle ovat olemassa, vaikuttavat käyttöönottoon myös merkittävästi toimijoiden väliset suhteet. Onnistunut käyttöönotto vaatii Osallistuva tutkimuskumppanuus -mallin mukaisesti vastavuoroista ja tasa-arvoista kumppanuussuhdetta parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Lisäksi ympäristöllä sekä olemassa olevien roolien ja valta-asetelmien tunnistamisella ja muutoksella voidaan tukea ja mahdollistaa käyttöönottoa. Ympäristöön liittyvät niin sosiaalisen-, asenne- kuin toimintaympäristönkin näkökulmat. Ympäristön tulee huomioida yksilölliset tarpeet sekä mahdollistaa erilaista osallistumista. Tiedonkulku on sujuvaa ja se mahdollistaa yhdessä rakennetun laajan tietopohjan käsiteltävästä ilmiöstä. Menetelmän onnistunut käyttöönotto vaatii myös olemassa olevien toimintakulttuurien ja rakenteiden tarkastelua sekä valmiutta uudistaa näitä. (Savolainen 2022.) Kolmantena ja käyttöönottoa kehystävänä osa-alueena on toimijoiden rohkeus uuden äärellä. Tämä tarkoittaa sitä, että hyväksytään uusia tapoja ja menetelmiä tehdä tutkimusta yhdessä ja tuodaan näkyväksi osallistuva tutkimuskumppanuus -mallin hyödyt konkreettisesti eri toimijoille ja päättäjille. Lisäksi huolehditaan yhdessä toimintaa ohjaavasta ja tukevasta viestinnästä ja tiedottamisesta sekä verkostoidutaan kaikkien asianosaisten kesken. Kumppanuudessa vahvistetaan luottamusta tieteeseen ja tutkimukseen ja edelleen sen tärkeyteen ja merkitsevyyteen. (Savolainen 2022.) Valtasuhteiden purkaminen edistää osallistumista tulevaisuuden tutkimus- ja kehittämistoimintaan Tutkimuksellisen kehittämistyön (Savolainen 2022) tulosten mukaan tärkeää on valtasuhteiden ja -rakenteiden tunnistaminen ja rikkominen yhdenvertaisen osallistumisen mahdollistumiseksi. Yhdenvertaisuusajattelun kautta voidaan tunnistaa ja nähdä yksilön etuoikeuksia, joilla yksilöt eroavat toisistaan (esimerkiksi sukupuoli, koulutus, varallisuus, ruumiillinen kyvykkyys). Erilaiset etuoikeudet luovat erilaisia mahdollisuuksia ja pohjautuvat lopulta valtaan ja vallan käyttöön. (Saresma 2018: 26–27, 31 kts. myös Sylvia Duckworth: Wheel of privilege.) Osallistuva tutkimuskumppanuus -mallin käyttäjien väliset valta-asetelmat ja etuoikeudet sekä niiden vaikutukset tulisikin tunnistaa jo mallin käyttöönoton prosessissa. Monesti kuntoutuksen tutkimuksessa kohteina ovat kuntoutujat, joilla ei välttämättä itsellä ole pääsyä tutkitun tiedon äärelle. Mahdollistamalla kuntoutujien ja läheisten osallistuminen tutkimuksen kaikkiin vaiheisiin aktiivisina toimijoina tutkimustieto on heidän saatavillaan, ja he yhdessä tuottavat uutta tutkittua tietoa. Tätä kautta vahvistuu myös ymmärrys siitä, mitä ovat hyvät tutkimuskäytännöt, luotettava tutkimustieto ja sen monikanavainen levittäminen ja hyödynnettävyys arjessa. Tarve tutkimukselle ja kehittämiselle sekä uusille menetelmille syntyy eri tasoilla. Yhteiskunnallisella tasolla täytyy olla tahtotila muuttaa asioita, minkä lisäksi tarvitaan ymmärrystä laadukkaasta ja vaikuttavasta tieteellisestä tutkimuksesta sekä kuntoutuksen tutkimuksen kokonaiskuvasta (ks. Sipari & Paltamaa 2022: 39). Yhteisöllisellä tasolla tulee huomioida yhteisön toimijoiden yksilölliset tarpeet, jotta voidaan mahdollistaa kaikkien yhteisön jäsenten vaikuttaminen tutkimus- ja kehittämistoiminnassa ja tätä kautta myös päätöksenteossa. Yksilön tasolla on löydettävä se motivaattori, jolla yksilö kokee tutkimuksen ja kehittämisen omia tarpeitaan palvelevaksi, oman arkensa kannalta merkitykselliseksi, jotta saadaan herätettyä ja luotua sisäistä motivaatiota osallistua muutoksen mahdollistamiseen tutkimuksen ja kehittämisen kautta. Yhteiskunnassa kansalaisten on tärkeää ymmärtää tiedettä ja sen tuloksia mm. käytännöllisten, demokraattisten, kulttuuristen ja taloudellisten seikkojen takia. Tutkimustiedolla luodaan pohjaa yhteiskunnallisille, poliittisille ja eettisille valinnoille. (kts. Väliverronen 2016: 162–163.) Osallistuvan tutkimuskumppanuuden käyttöönoton edellytykset ilmentävät tieteellisen tutkimuksen eettisen kestävyysosaamisen rakentumista kumppanuusperustaisessa yhteistoiminnassa, yhdenveroisessa ja vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa. Mikä olisi parempi tapa oppia tutkimuksen ja kehittämisen uudistuvaa ja uudistavaa toimintakulttuuria, kuin osallistumalla itse siihen? Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja sen verkostoissa kumppanuuteen perustuvan yhteistoiminnan vahvistaminen jatkuu osallistuvan TKI-kumppanuuden ja arvioinnin viitekehyksen kehittämisenä kestävän hyvinvoinnin edistämiseksi (hytke.metropolia.fi). Kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön: Mia Savolainen: Osallistuva tutkimuskumppanuus -mallin käyttöönoton edellytyksiä kuntoutuksen soveltavassa tutkimustoiminnassa https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2022090920031 Kirjoittajat: Mia Savolainen, fysioterapeutti (ylempi AMK, Kuntoutuksen kehittämisen ja johtamisen asiantuntija) Salla Sipari, yliopettaja, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet Camden, Chantall & Shikako-Thomas, Keiko & Nguyen, Tram & Graham, Emma & Thomas, Aliki & Sprung, Jennifer & Morris, Christopher & Russel, Dianne J. 2015. Engaging stakeholders in rehabilitation research: a scoping review of strategies used in partnerships and evaluation of impacts. DisabilRehabil. 37 (15), 1390–1400. Harra, Toini & Helenius, Sari & Janhunen, Eija & Korniloff, Katariina& Lehtone, Krista & Malinen, Mia & Paltamaa, Jaana & Rantakokko, Merja & Sipari, Salla & Tammelin, Mia & Vänskä, Nea 2022. Näkymä kuntoutuksen tutkimuksen tulevaisuuteen. Kirjassa: Rantakokko, Merja & Sipari, Salla. toim. Kuntoutuksen soveltavan tutkimuksen strateginen tiekartta. Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja, 19–35. INVOLVE 2012. Briefing notes for researchers: involving the public in NHS, public health and social care research. INVOLVE, Eastleigh. Järvikoski, Aila & Lindh, Jari & Suikkanen, Asko (toim.) 2011. Kuntoutus muutoksessa. Lapin yliopistokustannus. Järvikoski, Aila & Martin, Marjatta & Kippola-Pääkkönen, Anu & Härkäpää Kristiina 2017. Asiakkaan kehittämisosallisuus kuntoutuksessa. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Vastapaino. Kuntoutusasiain neuvottelukunta 2004. Kuntoutuksen tutkimuksen kehittämisohjelma. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2003:19. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. Poutiainen, Erja 2019. Kuntoutus ja kuntoutuksen tutkimus muuttuvat ja kehittyvät. Kuntoutus 1/2019. 3–4. Rantakokko, Merja & Sipari, Salla 2022. toim. Kuntoutuksen soveltavan tutkimuksen strateginen tiekartta. Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja. Saresma, Tuija 2018. Intersektionaalisuus – erot ja hierarkiat opettamisessa. Teoksessa Laukkanen, Anu & Miettinen, Sari & Elonheimo, Aino-Maija & Ojala, Hanna & Saresma, Tuija (toim.): Feministisen pedagogiikan ABC – opas ohjaajille ja opettajille. Vastapaino Oy. Sipari, Salla & Tammelin, Mia & Helenius, Sari & Janhunen, Eija & Rantakokko, Merja & Vänskä, Nea & Harra, Toini. Knowledge Needs in Rehabilitation Perspectives of Service Users and Professionals. Frontiers in Rehabilitation Sciences 3: 1–10. Sipari, Salla & Vänskä, Nea & Lehtonen, Krista & Helenius, Sari & Väisänen, Sara & Harra, Toini 2022. Osallistuva tutkimuskumppanuus kuntoutuksessa. Yhdessä muotoutuva toimintakulttuuri, Osallistuva tutkimuskumppanuus -malli. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisuja OIVA-sarja 50. Sipari, Salla & Paltamaa, Jaana 2022. Näkymä kuntoutuksen tutkimuksen tulevaisuuteen. Kirjassa: Rantakokko, Merja & Sipari, Salla. toim. Kuntoutuksen soveltavan tutkimuksen strateginen tiekartta. Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja: 36–41. Väliverronen, Esa 2016. Julkinen tiede. Vastapaino.
Kuntoutujan osallistumisen vahvistuminen kuntoutuksen suunnittelussa
Kuntoutujan asema tasa-arvoisena osallistujana toimenpiteen kohteena olemisen sijaan on ollut viime vuosina kuntoutuksen paradigman muutoksen keskiössä. Kuntoutustoimenpiteet ovat monialaisia ja -ammatillisia toimintaverkostoja, missä ammattilaiset tukevat ja ohjaavat kuntoutujia päätöksen teossa, sitoutumisessa sekä tavoitteiden saavuttamisessa. Tämä kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön, jonka tarkoituksena oli kehittää moniasiantuntijuuteen perustuvaa kuntoutuksen suunnittelua kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi. Kuntoutuksen suunnittelua ohjaavat kuntoutujan tarpeet sekä voimavarat. Moniasiantuntijuuteen perustuvasta kuntoutuksen suunnittelusta puhuttaessa kuntoutuja tulisikin nähdä oman elämänsä asiantuntijana ja yhteisen ymmärryksen rakentamisella pyritään kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseen. (Autti-Rämö & Salminen 2016: 15; Karhula & Sellman & Sipari 2016: 239–240.) Moniammatillisuuden katsotaan olevan hyvän kuntoutuskäytännön mukaista ja mahdollistavan kuntoutujille monipuolista sekä asiakaslähtöistä kuntoutusta (Jeglinsky & Kukkonen 2016: 393–394). Moniasiantuntijuudella pyritään syvempään yhteistyöhön sekä tiedon jakamiseen. Moniasiantuntijuuteen perustuvassa työssä myös kuntoutujat sekä heidän omaisensa tai läheisensä ovat asiantuntijoiden roolissa ja näin ollen mahdollistetaan myös aktiivisempi osallistuminen kuntoutuksen suunnitteluun. (Kuorilehto 2014: 23–29.) Kuntoutusta suunnitellessa kuntoutuja tulisi kohdata yksilönä ja ottaa huomioon hänelle tärkeät asiat sekä mitä muuta hänen elämäänsä kuuluu kuntoutuksen lisäksi. Kuntoutujan arvot, ajatukset sekä näkemykset korostuvat kuntoutumisprosessissa. Kuntoutuksen ammattilaiset tukevat kuntoutujan matkaa kuntoutumisprosessissa ja auttavat kuntoutujaa päätöksien teossa sekä ongelmien ratkaisuissa. Itsemääräämisoikeus on kuntoutujan perusoikeus ja se vaatii kuntoutujalta harkintakykyä sekä valmiutta toimintaan. Kuntoutuksen ammattilaiset voivat antaa kuntoutujille tietoa, jonka avulla itsenäisen harkinnan käyttäminen helpottuu. Joskus kuntoutuja saattaa käyttää harkintavaltansa niin, että antaa ammattilaisten tehdä päätökset puolestaan. (Autti-Rämö & Mikkelsson & Lappalainen & Leino 2016: 65; Järvikoski 2013: 39.) Kuntoutujan osallistuminen on vahvimmillaan, kun hän pääsee osallistumaan tasavertaisena kumppanina prosessin eri vaiheisiin. Omien vaikutusten näkeminen konkreettisina muutoksina vahvistaa kuntoutujan osallistumisen tunnetta. Osallistumisen toimintamalleja on useita ja niitä voidaan muokata erilaisiin ympäristöihin ja tarkoituksiin sopiviksi. (Koivisto & Isola & Lyytikäinen 2018: 22.) Kuntoutuksen suunnittelun lähtökohtia Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten mukaan kuntoutuksen suunnittelun lähtökohtana kuntoutustyöntekijöiden näkökulmasta oli kuntoutujan esitietoihin perehtyminen. Tärkeimpänä pidettiin tietoa siitä, mikä on kuntoutujan toimintaympäristö, ja mitä asioita toimintakyvyn kannalta tulisi ottaa huomioon kotiutumisen saavuttamiseksi. Kuntoutujien tuloksissa korostui luottamus kuntoutustyöntekijöiden tekemiä päätöksiä kohtaan, eikä kuntoutujat nähneet tarpeelliseksi osallistua kuntoutuksen suunnitteluun tai sen sisältöön. Tulosten mukaan kuntoutusta suunniteltiin moniammatillisessa työryhmässä. Toimintaympäristössä moniammatilliseen työryhmään kuuluu lääkäri, sairaanhoitaja/lähihoitaja, fysioterapeutti/kuntohoitaja sekä tarvittaessa toimintaterapeutti ja/tai sosionomi. Kuntoutujan osallistumiselle haasteita loi tulosten mukaan kuntoutujan sairaudentunnottomuus sekä kognition heikentyminen. Tuloksissa ilmeni, että kuntoutuksen suunnittelu oli pääasiassa ammattilaisjohteista, kuntoutujien näkökulmasta tämä ei ollut ongelmallista tai heikentänyt luottamussuhdetta. Palomäen (2012) tutkimuksessa mainitaan, että kuntoutujan sitoutuminen kuntoutussuunnitelmaan riippuu pitkälti siitä, onko kuntoutujaa ymmärretty ja kuunneltu tarpeeksi suunnitelmaa tehdessä. Jos ammattilainen tekee kaikki päätökset kuntoutujan puolesta niin kuntoutuja jää herkästi passiiviseksi osallistujaksi. (Palomäki 2012: 116–117.) Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi olisikin hyvä käydä kuntoutujan kanssa läpi asioita mihin hän voi vaikuttaa kuntoutuksen suunnittelua laatiessa. Kuntoutujan sairaudesta tai diagnoosista riippumatta kuntoutujan kanssa tulisi etsiä sekä toteuttaa kuntoutujalle sopivia osallistumisen muotoja. Toimintatapoja kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi Tulosten mukaan kuntoutujan osallistumista vahvistavia toimintatapoja kuntoutuksen suunnittelussa olivat kuunteleminen ja vuorovaikutus, kannustaminen, tavoitteen asettaminen, liikkumis- ja toimintakyvyn arviointi, yksilöllinen ohjaus sekä moniammatilliset kiertopalaverit ja hoitoneuvottelut. Kuntoutujat arvostivat avointa sekä rehellistä kommunikointia ja korostivat, että heidät otetaan yksilöllisesti sekä kokonaisvaltaisesti huomioon. Kuunteleminen, kannustaminen sekä rohkaiseminen nousivat kuntoutujien tuloksissa usein esille. Myös kuntoutustyöntekijöiden tuloksissa korostettiin kuntoutujan äänen kuulemista sekä itsemääräämisoikeutta. Yksilöllinen ohjaus oli tulosten mukaan tärkeää luottamussuhteen rakentamiselle ja tämä loi mahdollisuuden kokonaisvaltaiselle arvioinnille. Lisäksi yhteinen ymmärrys sekä jaettu päätöksenteko kehittyivät yhtenäisen kommunikoinnin kautta. Tavoitteen asettaminen kuntoutusjaksolle on kuntoutuksen suunnittelun perusta. Tuloksissa käy ilmi, että tavoitteen asettaminen on tärkeä osa moniammatillista kuntoutusta, mutta se on pääosin ammattilaisjohteista ja osittain rikkonaista myös eri ammattilaisten välillä. Kuntoutujat ajattelivat tavoitteen asettamisen olevan fysioterapeuttien vastuulla. Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi tavoitteen tulee olla kuntoutujalle kiinnostava ja liittyä jollakin tavalla hänen omaan ympäristöönsä (Härkäpää & Valkonen & Järvikoski 2016: 74–75). Isoherrasen (2008) mukaan tavoitteen asettamisen moniammatillisessa työryhmässä ei tulisi olla toiminnan koordinointia ja ideoiden vaihtoa vaan keskustellen yhteisen ymmärryksen löytämistä (Isoherranen 2008: 72–73). Liikkumis- ja toimintakyvyn arviointi osana kuntoutuksen suunnittelua johtaa aina kuntoutujan kotiutumiseen asti. Kuntoutujan kotiutumisen kannalta on merkityksellistä saavuttaa tietynlainen liikkumis- ja toimintakyky, jotta kuntoutuja voi turvallisesti kotiutua. Tulosten mukaan toimintaympäristössä ei ole käytössä tiettyjä toimintakyvyn mittareita tai testejä, vaan arviointi perustuu kuntoutustyöntekijöiden havainnointiin. Kuntoutujat luottivat siihen, että kuntoutustyöntekijät kertovat koska saa tehdä mitäkin ja kuntoutujille sanoitettiin toimintakyvyn edistymistä. Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi olisikin mielenkiintoista pohtia lisäisikö esimerkiksi konkreettinen toimintakykymittarin tulos kuntoutujan omatoimista harjoittelua. Moniammatilliset kiertopalaverit sekä hoitoneuvottelut olivat tulosten mukaan sekä kuntoutustyöntekijöille että kuntoutujille merkityksellisiä toimintatapoja. Moniammatillisella kierrolla pysähdytään nimenomaan kuntoutujan asioiden äärelle ja tarkoituksena on kuunnella kuntoutujan ajatuksia kuntoutumisprosessin etenemisestä. Hoitoneuvotteluihin kutsutaan toimintaympäristön moniammatillisen työryhmän lisäksi myös omaisia/läheisiä sekä tarvittaessa kaupungin palveluohjaaja. Kuntoutujan vastuuta sekä omatoimisuutta pyritään lisäämään valtuuttamalla erilaisiin tehtäviin (harjoitukset, asian hoitaminen) ja kiertopalavereissa seurataan näiden toteutumista. Kirjoitus perustuu Veera Pellikan tutkimukselliseen kehittämistyöhön Moniasiantuntijuuteen perustuvan kuntoutuksen suunnittelun kehittäminen kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi (Metropolia ammattikorkeakoulu 2022). Työ on luettavissa Theseus-tietokannasta. Kirjoittaja Veera Pellikka, fysioterapeutti (YAMK), kuntoutuksen tutkinto-ohjelma. Veera on valmistunut fysioterapeutiksi vuonna 2010 ja työskentelee tällä hetkellä vastaavana fysioterapeuttina Kanta-Hämeen sairaskotisäätiöllä. Lähteet Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 14–17. Härkäpää, Kristiina & Valkonen, Jukka & Järvikoski, Aila 2016. Kuntoutujan motivaatio ja sitoutuminen. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 74–82. Isoherranen, Kaarina 2008. Vuorovaikutuskulttuuri muutoksessa. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä – moniammatillinen yhteistyö. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit Oy. 49–83. Järvikoski, Aila 2013. Monimuotoinen kuntoutus ja sen käsitteet. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja 2013:43. Helsinki. Karhula, Maarit & Sellman, Jaana & Sipari, Salla 2016. Kuntoutumisen sisällön rakentuminen. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 239–246. Koivisto, Juha & Isola, Anna-Maria & Lyytikäinen Merja 2018. Osallisuus kuuluu kaikille. Innokylän innovaatiokatsaus. Työpaperi 9/2018. Helsinki. Kuorilehto, Ritva 2014. Moniasiantuntijuus sosiaali- ja terveydenhuollon perhetyössä. Oulun yliopisto. Palomäki, Susanna 2012. Asiakkaiden osallisuus kuntoutustutkimusprosessissa. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto.
Kuntoutujan osallistuminen tavoitteen asettamiseen
Aivoverenkiertohäiriön saaneen kuntoutujan kuntoutusprosessissa tavoitteen asettaminen on keskeisessä roolissa. Kuntoutusjakson tavoitteita asetettaessa tulisi mahdollistaa kuntoutujan tasavertainen osallistuminen päätöksentekoon. Usein tavoitteiden asettaminen on vielä asiantuntijalähtöistä, jolloin kuntoutujan asiantuntemusta ei hyödynnetä riittävästi. Tarvitaan kuntoutujalähtöisyyttä ja kuntoutujan kuuntelua, jotta tavoitteet ovat kuntoutujalle merkityksellisiä ja hänen arkeensa liittyviä. Nykyisin kuntoutujan oma rooli kuntoutuksessa nähdään aiempaa aktiivisempana. Kuntoutujan tulisi osallistua omien tavoitteidensa ja kuntoutuksen sisällön suunnitteluun. (Autti-Rämö ja Salminen 2016: 15.) Kuntoutujan osallistuessa oman kuntoutuksensa suunnitteluun saavutetaan kuntoutujalähtöisempiä palveluita, joissa edistetään kuntoutujan elämänhallinnan lisäksi kuntoutujan tasa-arvoista osallisuutta ja autonomiaa (Koukkari 2010: 199–201). Kuntoutujan osallistumista tukevana avaintekijänä toimii tavoitteiden asettaminen yhteistyössä kuntoutujan kanssa. Se tukee kuntoutujien toimijuutta, osallisuutta päätöksenteossa ja auttaa heitä löytämään uusia selviytymiskeinoja. (Karhula & Veijola & Ylisassi 2016: 229–230.) Tavoitteet tulisi laatia yhteistyössä asiakkaan ja hänen läheistensä kanssa. Kuntoutustavoitteet kohdentavat kuntoutustoimenpiteitä, ohjaavat motivoivasti kuntoutujan toimintaa kohti päämäärää ja kiinnittävät kuntoutuksen kuntoutujan arkeen. Tavoitteen asettaminen on keskeinen osa kuntoutusprosessia, jossa kuntoutuja ja ammattilaiset neuvottelevat ja keskustelevat yhdessä päätavoitteista. Tämä edellyttää kuntoutujalähtöisyyttä ja dialogia. Kuntoutujan arvojen, uskomusten ja tietojen huomiointi tekee tavoitteista kuntoutujalle merkityksellisiä. (Playford 2015; Karhula & Veijola & Ylisassi 2016.) Kuntoutujalähtöisyys toimii tärkeänä arvolähtökohtana kuntoutuksessa. Siinä korostetaan kuntoutujan kunnioittamista ja yksilöllisyyttä. (Kekoni & Mönkkönen & Hujala & Laulainen & Hirvonen 2019: 17.) Kuntoutujalähtöisellä lähestymistavalla varmistetaan kuntoutujan kuuntelu ja tunnistetaan hänen asiantuntemuksensa omaan elämään liittyen. Tämä mahdollistaa kuntoutujan osallistumista tasavertaisesti. Ammattilaisten tulisi olla kuntoutujan tukena ja auttaa häntä muodostamaan toimintakyvystään ja tilanteestaan tulkinta. Ammattilaisten tuella mahdollistetaan kuntoutujan osallistuminen tavoitteita asetettaessa. Asiantuntijuus rakentuukin nykyisin dialogisemmin ja kiinteämmin yhteistoimijuudessa ammattilaisten lisäksi kuntoutujan kanssa (Mönkkönen & Kekoni 2020: 221). Kuntoutujan osallistumista lisäämällä hänen itsenäisyyttään, toimijuuttaan, voimaantumistaan ja hänen vaikutusmahdollisuuksiaan tuetaan (Karhula &Veijola & Ylisassi 2016: 229). Tämä kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhöni, jossa etsittiin tekijöitä ja keinoja edistää kuntoutujan osallistumista tavoitteen asettamiseen kuntoutusjaksolla. Tavoitteena oli edistää kuntoutujan osallistumista tavoitteen asettamiseen kuntoutusjaksolla. Kehittämistyö toteutettiin toimintatutkimuksena, jossa aineistoa kerättiin kolmessa vaiheessa. Tutkimuksellisen kehittämistyön osallistujat olivat Eksoten vaativan kuntoutuksen osaston kuntoutusjaksolla olleita ja aivoverenkiertohäiriön saaneita kuntoutujia sekä osaston neurologisessa, moniammatillisessa tiimissä työskenteleviä ammattilaisia. Kuntoutujia haastateltiin yksilöllisesti ja ammattilaiset osallistuivat kahteen, erikseen järjestettyyn yhteiskehittelyyn. Vuorovaikutuksella kohti kumppanuutta Kehittämistyön tulosten mukaan kuntoutujan osallistumisen edistämiseksi tavoitteiden asettamisessa tarvitaan aitoa ja avointa vuorovaikutusta kuntoutujan ja ammattilaisten välillä. Tämä edellyttää kuntoutujien ja ammattilaisten mukaan luottamusta, asioiden jakamista ja kuntoutujan kuuntelua. Vuorovaikutuksessa on tärkeää, että siinä käytetään yhteistä ja ymmärrettävää kieltä. Avoimen dialogin ja luottamuksen myötä saavutetaan kumppanuus ammattilaisten ja kuntoutujan välillä. Kuntoutujat kuvasivat kumppanuutta tärkeänä elementtinä tavoitteita asetettaessa, jolloin kuntoutuja toimii tasaveroisena kumppanina päätöksenteossa. Siten voidaan varmistaa yksilöllisyys tavoitteita asetettaessa. Kuntoutuja nähdään oman elämänsä asiantuntijana. Tavoitteet konkreettisiksi omaisten osallistumista unohtamatta Kuntoutujan osallistuessa tavoitteiden asettamiseen tavoitteista tulee konkreettisia. Ne liittyvät kuntoutujan omaan arkeen ja ovat hänelle merkityksellisiä. Tavoitteita asetettaessa kuntoutujat kaipasivat ammattilaisilta tietoa, neuvoja ja ohjausta. Ammattilaisten asiantuntemuksella varmistetaan ja tuetaan kuntoutujan osallistumista. Ammattilaisten ja kuntoutujan välisen toiminnan ja vuorovaikutuksen lisäksi tuloksissa tuli esille omaisten merkitys kuntoutujan osallistumista edistävänä tekijänä tavoitteita asetettaessa. Tarvittaessa voivat omaiset toimia kuntoutujan äänenä tuoden esille hänelle merkityksellisiä asioita ja toiveita. Myös omaisille tulee tarjota tietoa kuntoutumiseen ja kuntoutusprosessiin liittyen. Ammattilaisten, kuntoutujan ja omaisten välinen tasavertainen yhteistyö mahdollistaa kuntoutujan aktiivisempaa roolia päätöksenteossa. Kuntoutujalla on oikeus tulla kuulluksi ja olla osallisena asetettaessa tavoitteita, jotka liittyvät hänen elämäänsä. Kirjoitus perustuu Susanna Ahosen tutkimukselliseen kehittämistyöhön Aivoverenkiertohäiriön saaneen kuntoutujan osallistuminen tavoitteen asettamiseen kuntoutusjaksolla (Metropolia Ammattikorkeakoulu 2021). Kirjoittaja: Susanna Ahonen, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto. Susanna on valmistunut toimintaterapeutiksi vuonna 2001 ja työskentelee Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin (Eksote) Vaativan kuntoutuksen osastolla toimintaterapeuttina. Lähteet: Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.). Kuntoutuminen. Duodecim. Karhula, Maarit &Veijola, Arja & Ylisassi, Hilkka 2016. Tavoitteiden asettamisen käytäntö. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.). Kuntoutuminen. Duodecim. Kekoni, Taru & Mönkkönen, Kaarina & Hujala, Anneli & Laulainen, Sanna & Hirvonen, Jukka 2019. Moniammatillisuus käsitteinä ja käytänteinä. Teoksessa Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.). Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Koukkari, Marja 2010. Tavoitteena kuntoutuminen. Kuntoutujien käsityksiä kokonaisvaltaisesta kuntoutuksesta ja kuntoutumisesta. Akateeminen väitöskirja. Lapin yliopisto. Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru 2020. Monitoimijaisuus työntekijän voimavarana ja haasteena. Teoksessa Hujala, Anneli & Taskinen, Helena (toim.). Uudistuva sosiaali- ja terveysala. Tampere University Press. Playford, E. Diane 2015. Goal setting as shared desicion making. Teoksessa Siegert, Richard J. and Levätkö, William, M. M. (eds.). Rehabilitation Goal Setting: Theory, Practice and Evidence. Taylor & Francis group.
Yhteistoimintaa ja yhdessä oppimista kuntoutuksen tutkimus- ja kehittäjäkumppanuudessa
Kuntoutumisen asiantuntijoiden osallistuminen tutkimus- ja kehittämistoimintaan rikastuttaa ja uudistaa hyvien käytänteiden tutkimista ja kehittämistä. Mitä ovat sellaiset tutkimus- ja kehittäjäkumppanuutta edistävät käytännöt, jotka vahvistavat kuntoutujien osallistumista kuntoutuksen soveltavassa tutkimus- ja kehittämistoiminnassa? Kuntoutuksessa tarvitaan moninaista yhteistyötä ja kumppanuuksia verkostoissa, jotta voidaan taata kuntoutujille mahdollisimman tehokkaat ja sujuvat kuntoutuspalvelut (Kuntoutuksen tutkimuksen kehittämisohjelma 2003: 16). Kuntoutuksen soveltavan tutkimus- ja kehittämistoiminnan (T&K-toiminnan) uudistamiseksi, tulevaisuuteen katsoen, tarvitaan rohkeutta miettiä kokonaisuutta uudella tavalla niin järjestelmän ja verkostojen kuin uudenlaisten toimintatapojen näkökulmasta (ks. Rantakokko ym. 2019). Verkostojen yhteistoiminnassa sekä kuntoutujien, ammattilaisten sekä tutkijoiden kumppanuudessa voidaan kehittää kuntoutuksen hyviä nykykäytäntöjä sekä tuottaa uusia kuntoutuskäytäntöjä (Sipari & Mäkinen 2012: 11). Soveltavan tutkimustoiminnan tarkoituksena on käytäntöjen kehittäminen hyödyntämällä tutkimustietoa (Anttila 1996). Usein kuntoutujien osallistuminen kuntoutuksen soveltavaan T&K-toimintaan on toteutunut kyselyihin vastaamalla tai erilaisten haastatteluiden keinoin. Osallistuminen on tällöin rajautunut tutkimuksen informanttina toimimiseen. Millaista voisikaan olla tutkimus- ja kehittämistoiminta, jossa mahdollistuu kuntoutujan aktiivinen osallistuminen ja toimijuus? Juuri siis ne samat asiat, joita kuntoutuksen valtaistava paradigma korostaa (Järvikoski ym. 2017: 78). Tutkimus- ja kehittäjäkumppanuudessa kuntoutujat eivät ole tutkimuksen kohteita vaan aktiivisesti osallistuvia yhdenvertaisia kumppaneita ammattilaisten ja tutkijoiden kanssa (Harra & Sipari & Mäkinen 2017: 145; Lehtonen ym. 2020). Kumppanuudessa kokemusperäinen asiantuntijuus yhdistyy ammattilaisten ja tutkijoiden osaamiseen. Tutkimus- ja kehittäjäkumppanuus voi toimia tehokkaana tulosten jakamisen sekä jalkauttamisen keinona ja linkkinä organisaatioiden, ammattilaisten, kuntoutujien sekä niitä ympäröivien sidosryhmien välillä (Hoekstra ym. 2020). Tutkimus- ja kehittämiskumppanuus edistää näin potentiaalisesti tutkitun tiedon ja käytännön välisen kuilun umpeen kuromista (Greenhalg ym. 2016). Kuntoutujien mahdollisuus osallistua asiantuntijoita T&K-toimintaan mahdollistaa merkityksellisten tutkimusaiheiden tunnistamisen kuntoutujien näkökulmasta sekä relevantin tutkimustiedon tuottamisen (Sipari & Mäkinen 2012: 11; Lehtonen ym. 2020). Hoekstran ym. mukaan kuntoutujien osallistumisen mahdollistaminen kumppaneina T&K-toiminnassa edistää tuloksellisempaa kuntoutustoimintaa tulevaisuudessa. Tutkimus- ja kehittäjäkumppanuutta edistävät käytännöt Anna Kaipaisen (2020) tutkimuksellisessa kehittämistyössä tartuttiin tutkimus- ja kehittäjäkumppanuusilmiöön. Työn tarkoituksena oli kehittää tutkimus- ja kehittäjäkumppanuutta edistävää käytäntöä kuntoutuksen soveltavassa T&K-toiminnassa kuntoutujan osallistumisen vahvistamiseksi. Tutkimuksellisen kehittämistyön toimintaympäristönä oli JAMK:n ja Metropolia Ammattikorkeakoulun kolmivuotinen kehittämishanke REcoRDI. Hankkeen tarkoituksena on kehittää kuntoutuksen soveltavaa TKI-toimintaa sekä vahvistaa osaamista ja verkostoitumista T&K-toiminnassa ihmisten toimintakyvyn ja hyvinvoinnin edistämiseksi. (Rantakokko ym. 2019.) Metropoliassa kehittämisen painopisteitä hankkeessa ovat asiakaslähtöinen kuntoutus, osallistumista mahdollistava kuntoutuminen arjessa ja yhteiskehittely älykkäissä kuntoutuskäytännöissä. Nämä kehittämisen painopisteet on yhdistetty osallistuvan tutkimuskumppanuuden teemaksi. (Sipari 2020.) Kaipaisen (2020) tutkimuksellinen kehittämistyö toteutui toimintatutkimuksellisella otteella ja aineisto kerättiin laadullisin menetelmin teemahaastatteluiden ja yhteiskehittelyn keinoin. Tiedontuottajina oli viisi kuntoutujaa, jotka olivat osallistuneet aiemmin tutkimus- ja kehittäjäkumppaneina kuntoutuksen soveltavaan T&K-toimintaan. Lisäksi osallistujia olivat kolme kuntoutuksen ammattilaista, joilla oli kokemusta tutkimus- ja kehittäjäkumppanuudesta sekä kaksitoista Metropolian innovaatiokeskittymän kehittäjäverkoston jäsentä. Pirun hauskaa yhdessä oppimista ja yhteistoimintaa Kuviossa 1 on tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksista yhteenvetona tuotettu kuvaus tutkimus- ja kehittäjäkumppanuutta edistävistä käytännöistä. Tutkimus- ja kehittäjäkumppanuuden sillalle kuntoutujat ja ammattilaiset astelivat yhdessä. Tutkimus- ja kehittämiskumppanuudessa yhteistoiminta ja yhdessä oppiminen oli keskeistä. Parhaimmillaan yhdessä tekeminen on ”pirun kivaa ja hauskaa”, kuten eräs osallistuja asian muotoili. Tuloksissa painottuivat kumppanuutta edistävät arvot ja asenteet, jotka olivat yhdenvertaisuus, avoimuus, positiivisuus, rehellisyys sekä psykologinen turvallisuus. Tällöin oli mahdollista lähteä ”rohkeesti kokeilemaan” ja samalla ”opitaan toinen toisiltamme.” Tärkeää oli vastavuoroinen dialogi vuorovaikutuksessa. Kumppanuutta edistävät arvot, asenteet ja diaglogi toimivat kuin sillankaiteina, jotka tukivat osallistujia koko prosessin ajan (kuvio 1). Tutkimus- ja kehittäjäkumppanuutta edistävissä käytännöissä korostuivat kumppaneiden välinen luottamus sekä yhteistöllisyys. Vapaamuotoinen tutustuminen oli tärkeää: ”Käytiin Rossossa syömässä aina koko porukalla kesken päivän. Siinä tutustuttiin parhaiten ja sai niin ku semmosen tunteen, että kuului porukkaan.” Tutkimus- ja kehittäjäkumppanuus perustui yhteisille tavoitteille ja tahtoon tehdä yhteistyötä. Tutkimus- ja kehittämiskumppanuutta edistävissä käytännöissä ratkaisuja kysymyksiin etsitään yhdessä. Kuntoutuksen ammattilainen kuvasi asiaa näin: ”Antoisimmat hetket oli keskustelutilaisuudet, kun haettiin yhdessä sitä yhteistä näkemystä siinä.” Ideoita visioitiin yhteistoiminnassa osallistavien, luovien ja monipuolisten työskentelytapojen avulla. Teknologia ja digitaaliset ratkaisut mahdollistivat etäyhteyksin osallistumisen ja pelilliset menetelmät. Kuntoutujien osallistumisen mahdollistumiseksi tuli kuntoutujien yksilölliset toiveet ja tarpeet huomioida. Oli hyödyllistä myös kartoittaa, mitä erilaista osaamista ja taitoja kuntoutujilla on – ei vain kuntoutumisen asiantuntijoina, vaan laajemminkin. Roolit ja vastuut määriteltiin yhdessä. Kuntoutujien mielekäs osallistuminen tuli huomioida prosessin kaikissa vaiheissa, jotta tutkimus- ja kehittäjäkumppanuus pääsee aidosti toteutumaan. Kumppanuussuhteen rakentamiseen, toimintatapoihin sekä toteutukseen liittyvät erityspiirteet tuli ottaa huomioon toiminnassa. Tutkimus- ja kehittäjäkumppanuuden vahvistaminen tulevaisuudessa Tulevaisuudessa tulisi pohtia sitä, kuinka varmistetaan kuntoutujien yhtäläinen pääsy mukaan T&K-toimintaan. Tärkeää olisi myös hyödyntää tutkimus- ja kehittämistoimintaan jo kumppaneina osallistuneita kuntoutujia. Nämä muutosagentit olisivat oiva voimavara tiedottamaan tutkimus- ja kehittäjäkumppanuustoiminnasta sekä juurruttamaan uutta käytäntöä tulevaisuudessa. Kaipaisen (2020) tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksia hyödynnetään REcoRDI-hankkeessa kehitettävässä osallistuvan tutkimuskumppanuuden mallissa. Osallistuvan tutkimuskumppanuus -mallia rakennetaan hankkeessa moninäkökulmaisesti ja perustuen kansainväliseen kirjallisuutteen (Lehtonen ym. 2020) sekä hankkeessa toteutettuihin lukuisten työpajojen tuloksiin. Kevään 2021 aikana REcoRDI-hankkeessa toteutuu osallistuvan tutkimuskumppanuuden kehittävä koulutusprosessi, jossa kuntoutuksen ja kuntoutumisen asiantuntijat sekä tutkijat ja kehittäjät yhdessä kouluttautuvat, arvioivat ja kehittävät mallia edelleen. Osallistuvan tutkimuskumppanuuden malli kuntoutuksen soveltavaan tutkimus- ja kehittämistoimintaan julkaistaan tulevaisuudessa saavutettavana elektronisena julkaisuna. Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön: Kaipainen, Anna 2020. ”Tutkimus- ja kehittäjäkumppanuutta edistävät käytännöt kuntoutuksen soveltavassa tutkimus- ja kehittämistoiminnassa”. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittajat Anna Kaipainen, fysioterapeutti (YAMK), projektisuunnittelija, Metropolia AMK Nea Vänskä, lehtori ja REcoRDI-hankkeen tutkija, Metropolia AMK Lähteet Anttila, P. 1996. Tutkimisen taito ja tiedonhankinta: taito-, taide- ja muotoilualojen tutkimuksen työvälineet. Tutkimisen taito ja tiedonhankinta. Helsinki: Artefakta 2. Akatiimi. Greenhalgh T, Jackson C, Shaw S, Janamian T. 2016. Achieving Research Impact Through Co-creation in Community-Based Health Services: Literature Review and Case Study. The Milbank Quarterly 94, 2, 392–429. Harra, T, Sipari S, Mäkinen, E. 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalvelujen kehittäjäkumppanuus. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino Oy. 145-164. Hoekstra F, Mrklas KJ, Khan M, ym. 2020. A review of reviews on principles, strategies, outcomes and impacts of research partnerships approaches: a first step in synthesising the research partnership literature. Canada: Health Research Policy and Systems 18:51 https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC7249434/pdf/12961_2020_Article_544.pdf Järvikoski A, Martin M, Kippola-Pääkkönen A, Härkäpää K. 2017. Asiakkaan kehittämisosallisuus kuntoutuksessa. Teoksessa Pohjola A, Kairala M, Lyly H, Niskala A. (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino Oy. 58–81. Kuntoutuksen tutkimuksen kehittämisohjelma 2003. Kuntoutusasiain neuvottelukunta Julkaisuja 2003:19. Sosiaali- ja terveysministeriö. Lehtonen K, Vänskä N, Sipari S, Harra T, Helenius S. 2020. Osallistuva tutkimuskumppanuus kuntoutuksen soveltavassa tutkimuksessa - kuvaileva kirjallisuuskatsaus. Kuntoutus 43(3):6-19. Rantakokko, Sipari, Paltamaa, Korniloff, Vänskä, Lehtonen. 2019. Recordi. Monialaisen kuntoutuksen soveltavan tutkimustoiminnan vahvistaminen ekosysteemissä. Kuntoutus 42(3):44-48. Sipari S. 2020. Ratkaistavana kuntoutumisen hyvä tulevaisuus. REcoRDI-kehittämishanke – osaamista ja verkostoitumista kuntoutuksen soveltavaan tutkimukseen. https://www.metropolia.fi/tutkimus-kehittaminenja-innovaatiot/hankkeet/recordi/ Sipari S, Mäkinen E. 2012. Yhdessä rakentuva kuntoutusosaaminen. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisusarja. Aatos-artikkelit 6/2012. http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/122860/AATOS_6.pdf?sequence=1
Oivalluksia ja oppimista yhdessä – yhteiskehittelyn mahdollisuudet lapsen kuntoutumisessa
Lapsen kuntoutus ja kuntoutuminen ovat yhteistoimintaa, jossa jokaisella – niin lapsella kuin aikuisella – on mahdollisuus osallistua, oivaltaa ja oppia. Asiantuntijuuden yhdistäminen luo parhaimmillaan uutta tietoa, ymmärrystä ja innovaatioita. Kirjoituksessa kuvataan yhteiskehittelyn ja kehittäjäkumppanuuden mahdollisuuksia lapsen yksilölliseen tilanteeseen ja tarpeeseen vastaavan kuntoutumisprosessin rakentamisessa. Lasten ja perheiden palvelut kehittyvät lapsen ja perheen osallistumista korostavaan suuntaan (Valtioneuvosto 2019: 37). Kuntoutuksessa osallistuminen on yhtäältä lapsen ja perheen osallistumista kuntoutuksen palvelujärjestelmän ja ammattilaisen määrittämään toimintaan (Järvikoski ym. 2009: 22). Toisaalta osallistuminen ymmärretään lapsen osallistumisena hänen arjessaan ja hänelle itselleen merkityksellisessä toiminnassa (Palisano ym. 2011: 1–2, 10). Kolmanneksi jäsennykseksi voisi ajatella laajempaa kehittämisosallisuutta ilmentävän kehittäjäkumppanuuden, sillä olisi luonnollista, että lasten ja perheiden osallistuminen vahvistuisi myös kuntoutuksen kehittämisessä palvelujen uudistamisen vanavedessä (Harra & Sipari & Mäkinen 2017: 150; Järvikoski ym. 2017: 79–81) (ks. kuvio 1). Kun kyse on lasten kuntoutuksesta ja kuntoutumisesta, on aiheellista miettiä, miten lapsen ja perheen osallistuminen aidosti mahdollistuu. Osallistumista vahvistavan toimintatavan kehittäminen motorisen oppimisen edistymiseksi Kuntoutuksen ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon tutkimuksellisessa kehittämistyössä (Helenius 2020) tartuttiin lapsen osallistumisen vahvistamiseen niin teoriassa kuin käytännössä, kun tavoitteena oli osallistumista vahvistavan toimintatavan kehittäminen motorisen oppimisen edistymiseksi lapsen kuntoutumisessa. Kuntoutuksen ammattilaisten lisäksi tutkimuksellisen kehittämisen prosessissa oli mukana lapsia ja vanhempia, jotka oman elämänsä asiantuntijoina jakoivat heille itselleen tärkeitä asioita ja näkökulmia. Työväline lapsen osallistumisen edistämiseksi ja lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamiseksi Tutkimuksellisen kehittämisen prosessin ja työn tulosten mukaan erityisen tärkeäksi osoittautui lapsen osallistumista ja omien näkemysten ilmaisua vahvistavien keinojen hyödyntäminen. Lapsen osallistumista vahvistavia, lapselle merkityksellisestä toiminnasta liikkeelle lähteviä työvälineitä on kehitetty Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa (LOOK) – lapsen edun arviointi -hankkeessa . LOOK-hankkeessa kehitetystä Metku-kirjasta sovellettua Metku-tehtävää (ks. kuvio 2) käytettiin Heleniuksen (2020) tutkimuksellisessa kehittämistyössä orientoivana tehtävänä lapsen ja vanhemman toiminnalliselle haastattelulle. Metku-tehtävässä lapsi ja hänen vanhempansa tunnistivat ja kuvasivat lapselle tärkeää toimintaa lapsen osallistumiseen ja motoriseen oppimiseen liittyen. Kokemuksen perusteella Metku-tehtävä osoittautui oivalliseksi keinoksi käydä lapsen taitoihin ja osallistumiseen liittyvää keskustelua leikki-ikäisen kanssa. Vanhemmat kertoivat Metku-tehtävien tehneen näkyväksi lapsen taitojen oppimisen kehittymistä sekä motoriseen oppimiseen liittyvää toimintaa perheen arjessa. (Helenius 2020: 58–59, 65–66.) Yhdessä kehkeytyvä oppimisprosessi Heleniuksen (2020) tutkimuksellisessa kehittämistyössä kehittäjäkumppaneina olleet ammattilaiset, lapset ja vanhemmat kehittivät osallistumista vahvistavaa toimintatapaa motorisen oppimisen edistymiseksi lapsen kuntoutumisessa. Prosessi oli monivaiheinen, ja sillä tähdättiin ymmärryksen syventymiseen. (Helenius 2020: 14–15, 20.) Tutkimuksellisen kehittämistyön (Helenius 2020) tulokset ja kokemus yhteiskehittelystä herätti pohtimaan yhteiskehittelyä yhtenä kuntoutumista edistävänä keinona. Tätä ovat aiemmin pohtineet muun muassa Sipari ja Mäkinen (2012) , Paalasmaa (2014) sekä Hietala ja Rissanen (2017). Rantala ja Sipari (2018) kirjoittivat Rehablogissa perheen ja ammattilaisen yhdessä kehkeytyvästä oppimisprosessista, jossa rakennetaan uutta tietoa sekä kehitetään tapoja osallistua ja toimia lapsen kehitysympäristössä. Siparin ym. (2017: 83) kuvaus yhteistoiminta- ja kuntoutusprosessista yhdessä auttaa hahmottamaan sitä, miten yhteistoimintaprosessi rakentuu osana kuntoutusprosessia (ks. myös Siparin ym. Rehablogi). Verkostojen potentiaali valjastetaan yhteiskehitellen Lapsen kuntoutumista edistävässä yhteiskehittelyssä on kyse lapsen, perheen, muun lapsen lähiyhteisön ja ammattilaisten yhteistoiminnan mahdollistamasta oivaltamisesta ja oppimisesta. Tällöin lapsen kuntoutumisen kannalta tärkeät arjessa mukana olevat toimijat kehittävät yhdessä ratkaisuja lapsen osallistumisen vahvistumiseksi lapselle merkityksellisessä toiminnassa. Lapsen kuntoutumisen hahmottaminen lapsen ja perheen arjesta käsin tarjoaa oivallisen paikan syventää ymmärrystä yhteiskehittämisen mahdollisuuksista, jossa muun muassa kuntoutus ja kasvatus ovat parhaimmillaan yhtä kokonaisuutta (ks. Sipari 2008: 69). Lasten motoristen taitojen ja osallistumisen edistäminen ovat yhteisiä teemoja, joiden parissa kasvatuksen ja kuntoutuksen ammattilaiset työskentelevät arjessa. Parhaassa tapauksessa työskentely näiden yhteisten teemojen äärellä ohjaa toimijoita lähemmäs toisiaan ja rakentaa heidän välilleen oppimisen ja oivaltamisen mahdollistavaa vuorovaikutusta, yhteyttä ja luottamusta (ks. Mönkkönen ym. 2019: 47–65). Yhteiset vuorovaikutus- ja oppimistilanteet puolestaan toimivat hedelmällisenä kasvualustana uusille yhteiskehittämisen toimintatavoille ja pyrkivät yhtäältä herättämään lapsen ympäristöissä olevaa käyttämätöntä potentiaalia. Verkostomaisessa yhteiskehittämisessä yhdistyy moninkertainen määrä tietoa ja syntyy uutta ymmärrystä. Verkostoissa tieto myös muotoutuu, juurtuu ja leviää. (Mönkkönen ym. 2019: 138–141.) Uudenlaisten yhteiskehittämisen toimintatapojen kokeileminen ja askeleet kohti kehittäjäkumppanuutta vaativat rohkeutta, tietoisuutta ja tahtotilaa niin ammattilaisilta kuin kuntoutujiltakin mutta myös mahdollistavia palvelujärjestelmän rakenteita ja toimintatapoja. Tällä aikakaudella, kun kuntoutuksen paradigmaa luonnehditaan ekologiseksi ja valtaistavaksi ja kun osallistuminen ja osallisuus ovat vahvoja teemoja sosiaali- ja terveyspalvelujen muutoksessa, olosuhteet yhteiskehittämisen kulttuurin vahvistumiselle voisivat olla otolliset. Kirjoittajat Sari Helenius, fysioterapeutti YAMK, projektipäällikkö, Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon toimiala, REcoRDI-hankkeen projektisuunnittelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Pilvi Tuomola, fysioterapeutti YAMK, asiantuntija, Motorisen oppimisen vaikeus -yksikkö, Suomen CP-liitto ry Nea Vänskä, TtM, lehtori, REcoRDI-hankkeen projektitoimija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet Harra, Toini & Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalvelujen kehittäjäkumppanuus. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.). Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. Helenius, Sari 2020. Osallistun, oivallan, opin – Osallistumista vahvistavan toimintatavan kehittäminen motorisen oppimisen edistymiseksi lapsen kuntoutumisessa. Hietala, Outi & Rissanen, Päivi 2017. Yhteiskehittäminen uudenlaisen vastavuoroisuuden virittäjänä. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.). Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. Järvikoski, Aila & Hokkanen, Liisa & Härkäpää, Kristiina & Martin, Marjatta & Nikkanen, Pirjo & Notko, Tiina & Puumalainen, Jouni 2009. Johdanto. Teoksessa: Järvikoski, Aila & Hokkanen, Liisa & Härkäpää, Kristiina (toim.). Asiakkaan äänellä. Odotuksia ja arvioita vaikeavammaisten lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Kuntoutussäätiön tutkimuksia 80/2009. Helsinki: Kuntoutussäätiö. Järvikoski, Aila & Martin, Marjatta & Kippola-Pääkkönen, Anu & Härkäpää, Kristiina 2017. Asiakkaan kehittämisosallisuus kuntoutuksessa. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.). Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Jaakola, Anne-Mari & Profiam Sosiaalipalvelut Oy:n henkilöstö & Pehkonen, Aini 2019. Teoksessa: Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.). Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Gaudeamus Oy. Mönkkönen, Kaarina & Leinonen, Leena & Arajärvi, Miina & Hovatta, Anna-Elina & Tusa, Nina & Salokangas, Katri 2019. Moniammatillisen vuorovaikutuksen tarkastelua. Teoksessa: Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.). Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Gaudeamus Oy. Palisano, Robert J. & Chiarello, Lisa A. & King, Gillian A. & Novak, Iona & Stoner, Tracy & Fiss, Alyssa 2011. Participation-based therapy for children with physical disabilities. Disability & Rehabilitation. 34(12). 1–12. Sipari, Salla 2008. Kuntouttava arki lapsen tueksi. Kasvatuksen ja kuntoutuksen rakentuminen asiantuntijoiden keskusteluissa. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 342. Jyväskylän yliopisto. Sipari, Salla & Vänskä, Nea & Pollari, Kirsi 2017. Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Osallistumista ja toimijuutta vahvistavat hyvät käytännöt. Helsinki: Kela. Valtioneuvosto 2019. Lapsen aika. Kohti kansallista lapsistrategiaa 2040. Valtioneuvoston julkaisuja 2019:4. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö.
Nuori aktiivisena toimijana kuntoutuspalvelujen siirtymisvaiheessa
Siirtymisvaihe ajoittuu keskelle murrosiän muutoksia ja tuo haasteita pitkäaikaissairaan nuoren hoidon vaihtumiseen lasten kuntoutuspalveluista aikuisten palveluihin. Siirtymisvaiheen onnistuminen vaikuttaa nuoren sitoutumiseen omaan kuntoutumisprosessiinsa. Kohtaanko nuoren tasavertaisena toimijana ja päätöksentekijänä vai hoidon kohteena? Tilanne vaatii ammattilaiselta kriittistä omien työskentelytapojen reflektointia. Siirtymävaiheella tarkoitetaan vaihetta, jossa nuori siirtyy lasten kuntoutuspalveluista aikuisten palveluihin. Toimintakäytännöt ovat erilaiset kuin lasten palveluissa, ja nuori joutuu ottamaan itsenäisesti vastuun omasta kuntoutumisestaan. Kuinka saada siirtymävaiheesta sujuva ja mitä tekijöitä tulee huomioida onnistuneen siirtymävaiheen luomiseksi? Tutkimuksellisen kehittämistyöni tarkoituksena oli kehittää siirtymisvaihetta lasten kuntoutuspalveluista aikuisten palveluihin, jonka tuotoksena muodostui kuvaus nuoren aktiivista toimijuutta vahvistavista ydintekijöistä siirtymävaiheessa. Aktiivinen toimijuus on vuorovaikutteista osallistumista Aikaisempien tutkimusten mukaan asiakaslähtöisessä kuntoutuksessa tasavertainen vuorovaikutus ammattilaisten kanssa ja nuorten ajatusten kuulluksi tuleminen lisäävät nuoren motivaatiota ja vastuunottamista kuntoutusprosessistaan. Aktiivinen toimijuus vahvistuu myös mahdollistamalla nuoren osallistuminen oman kuntoutusprosessinsa suunnitteluun. (Fegran & Hall & Uhrenfeldt & Aagaard & Ludvigsen 2012.) Onko osallistuminen automaattisesti aktiivista toimijuutta? Osatakseen tehdä itsensä kannalta hyviä päätöksiä nuori tarvitsee tietoa sairautensa tilasta ja hoitamisesta sekä siirtymisen käytänteistä. Aktiivista toimijuutta vahvistetaan tukemalla nuoren itsenäistymistä ja vastuunottamista omien asioiden hoitamisessa. (Lindh & Linnakangas & Laitinen 2017: 113–115.) Mitä nuoren aktiivinen toimijuus vaatii ammattilaisilta? Sujuva siirtymävaihe vaatii ammattilaisilta omien toimintatapojen tarkastelua nuorten kanssa toimiessa. Ammattilaisten sitoutuminen ja vähäinen vaihtuvuus lisäävät tutkimusten mukaan myös nuoren sitoutumista. Nuoren kehitysvaiheen huomioiminen auttaa ammattilaista tukemaan nuorta päätöksenteossa. (Malone & Biggar & Javadpour & Edworthy & Sheaf & Coyne 2019.) Nuoren tietojen siirtyminen yksiköstä toiseen on tärkeää kuntoutuksen jatkuvuuden kannalta. Tämän vuoksi ammattilaisten yhteistyö ja osastojen – tai jopa eri sairaaloiden – yhtenäiset toimintakäytännöt ovat tärkeitä siirtymävaiheen onnistumiseksi. (Alanko & Karhula & Piirainen & Kröger & Nikander 2017: 52.) Kuviossa 1 on kuvattu siirtymävaiheen onnistumiseksi huomioitavat käytännöt nuoren toimijuuden vahvistumiseksi aikaisempien tutkimusten mukaan. Siirtymisvaiheen ydintekijät Tutkimukselliseen kehittämistyöhön liittyvässä yhteiskehittelytilaisuudessa luotiin nuorten ja ammattilaisten kanssa yhteinen ymmärrys siirtymävaiheen ydintekijöistä. Nuoren aktiivista toimijuutta vahvistavina keskeisinä tekijöinä ovat: nuoren vastuunottamisen tukeminen yksilöllisyys siirtymävaiheessa vuorovaikutteisuus tiedon muodostumisessa. Nuoren vastuunottamista tuetaan, kun nuori on yksin vastaanotolla jo lasten palveluissa, ja samalla mahdollistetaan nuoren osallistuminen itseään koskevaan päätöksentekoon. Myös vanhempien tukeminen on tärkeä nuoren itsenäistymisen ja vastuunottamisen vahvistaja. Nuoren vaikutusmahdollisuus siirtymävaiheen ajankohtaan ja yksilöllinen tuki ovat tärkeitä siirtymävaiheen onnistumiseksi. Ammattilaisten vuorovaikutustaidot nuoren kohtaamisessa ja saman ammattilaisen vastaanotolla käyminen ovat merkityksellisiä nuoren aktiivisen toimijuuden vahvistamisessa. Jaetun ymmärryksen muodostuminen yhtäältä ammattilaisten ja nuorten sekä hänen vanhempiensa kesken, toisaalta ammattilaisten ja osastojen kesken, on erittäin tärkeää onnistuneen siirtymävaiheen luomiseksi. Nuoret tarvitsevat tietoa sairaudestaan, kuntoutumisesta sekä siirtymävaiheen käytännöistä. Ammattilaisten välinen yhteistyö parantaa tiedonkulkua, ja yhteiset toimintakäytännöt sujuvoittavat siirtymävaihetta. Lopuksi Siirtymisvaihetta voisi kuvalla sanalla silta, jolla nuoret ja ammattilaiset kohtaavat tasavertaisesti ja siirtyminen palvelusta toiseen on sujuvaa. Siirtymävaiheen ydintekijöiden tunnistaminen auttaa ammattilaisia toimimaan nuoren kanssa siirtymävaiheen onnistumiseksi. Tutkimustenkin mukaan siirtymävaiheen onnistuminen ja nuoren sitoutuminen kuntoutumisprosessiinsa vähentää pitkällä aikavälillä myös yhteiskunnan kustannuksia. Kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Nuoren toimijuuden vahvistuminen siirtymisvaiheessa lasten kuntoutuspalveluista aikuisten palveluihin”. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. Kirjoittaja: Tuula Matikainen, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu. Matikainen toimii työterveyshuollossa, mutta näkee yhtäläisyyksiä kuntoutujan aktiivisessa osallistumisessa omaan kuntoutusprosessiinsa ikä- tai sairausryhmästä riippumatta. Lähteet: Alanko, Tuulikki & Karhula, Maarit & Piirainen, Arja & Kröger, Teppo & Nikander, Riku 2017. Kuntoutujan osallistaminen tavoitteenasettamisprosessiin ja tavoitteiden saavuttamisen arviointiin. Helsinki: Kela Työpapereita 113/2017. Loppuraportti. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/175226/Tyopapereita113.pdf?sequence=1 Fegran, Liv & Hall, Elisabeth O. C. & Uhrenfelt, Lisbeth & Aagaard, Hanne & Ludvigsen, Mette Spiid 2014. Adolescents’ and young adults’ transition experiences when transferring from paediatric to adult care. International Journal of Nursing Studies 51, 123–135. Lindh, Jari & Linnakangas, Ritva & Laitinen, Merja 2017. Kuvalliset menetelmät nuorten osallisuuden tukemisessa. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Tampere: Vastapaino. Malone, Helen & Biggar, Susan & Javadpour, Sheila & Edworthy, Zai & Sheaf, Greg & Coyne, Imelda 2019. Interventions for promoting participation in shared decision‐making for children and adolescents with cystic fibrosis. Cochrane Database of Systematic Reviews (5). Saatavana osoitteessa: https://www.cochranelibrary.com/cdsr/doi/10.1002/14651858.CD012578.pub2/epdf/full
Ikäihmiset kehittäjinä – kohti vahvempaa osallistumista kuntoutuksessa
Kun on kyse ikääntyneiden kuntoutuksesta, ajaa ammattilaisten asiantuntijuus usein ikäihmisen oman asiantuntijuuden ohi ja ikäihminen jää ulkopuoliseksi omasta kuntoutuksestaan. Ihanteellisessa tilanteessa ikäihminen olisi tasavertainen asiantuntija, kanssatoimija ja aktiivinen osallistuja. (Järnström 2011: 254–255.) Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyössäni kehitettiin aitoon moniasiantuntijuuteen perustuvaa, ikäihmisten osallistumista vahvistavaa kotona toteutuvan kuntoutuksen toimintatapaa. Kun ikäihminen kokee tulleensa kuulluksi ja hänen mielipiteitään arvostetaan, hänen halunsa osallistua kasvaa ja kehittyy. Ikäihmisen osallistuessa oman kuntoutuksensa suunnitteluun, se tukee hänen uskoa omiin voimavaroihinsa ja niiden käyttöön. Ikäihmisten valtaistumisen kautta saadaan parhaiten hyödynnettyä kaikki heidän omat voimavaransa. (Julkunen 2008: 21; Eloranta 2009: 48.) Ikäihmisten osallistumisen vahvistuminen voidaan nähdä yhteiskunnallisestikin tärkeänä, sillä ikääntyneiden määrän kasvaessa on entistä tärkeämpää tuottaa kustannustehokkaita ja vaikuttavia palveluita ikäihmisille, lisäämään elämänlaatua ja toimintakykyisiä vuosia. Omassa toimintaympäristössä toteutettu laadukas ja vaikuttava kuntoutus voi mahdollistaa ikäihmisten asumisen omassa kodissa pidempään, mikä on paitsi yhteiskunnallinen tavoite, usein myös ikääntyneen oma toive. Yhdessä kehittäen eteenpäin Tutkimuksellisen kehittämistyön toimintaympäristönä toimi oma työpaikkani, Oulunkylän kuntoutuskeskus. Kuntoutuskeskuksessa on jo vuosien ajan panostettu ikäihmisten kuntoutuksen palveluiden kehittämiseen. Ilmapiiri kehittämiselle on myönteinen, ja organisaation johto tukee henkilökuntaa itsensä ja kuntoutuskeskuksen toiminnan kehittämisessä. Aihe kehittämistyölleni rakentuikin työpaikalla yhteisesti käytyjen keskustelujen ja tarveanalyysien kautta. Tutkimuksellinen kehittämistyöni tehtiin yhdessä ikääntyneiden kuntoutujien ja ammattilaisten kanssa. Aineisto kerättiin laadullisilla menetelmillä käyttäen yksilöllisiä teemahaastatteluja kuntoutujille ja yhteiskehittelymenetelmiä kahdessa kehittäjäryhmässä, joissa oli mukana kuntoutujia sekä ammattilaisia. Kehittämistyön tulosten perusteella muodostui kuvaus moniasiantuntijuuteen perustuvan, ikäihmisten osallistumista vahvistavan kotona toteutuvan kuntoutuksen ydintekijöistä. Moniasiantuntijuus on asennetta Tulosten mukaan moniasiantuntijaiseen työskentelyyn tarvitaan ammattilaisilta asennemuutosta. Merkityksellistä on se, että ikäihmisten oma asiantuntijuus tunnistetaan ja sitä tuodaan esille myös kuntoutujalle itselle. Avoimen ja luottamuksellisen vuorovaikutuksen kautta rakennetaan yhteistyötä, jossa kuntoutuja, hänen lähipiirinsä ja kaikki ammattilaiset toimivat tasavertaisina kumppaneina. Ikäihmisten osallistuminen vahvistuu heidän päästessä suunnittelemaan ja toteuttamaan kuntoutusta omassa toimintaympäristössään ja osana omia arjessa merkityksellisiä asioita. Myös Jutilan (2013) tutkimuksessa ikäihmisten osallisuuden kokemukset muodostuivat päivittäisiin asioihin liittyvien päätösten tekemisen kautta sekä kuulluksi tulemisesta (Jutila 2013: 54). Osallistumisen vahvistumisen kautta voidaan parhaimmillaan lisätä ikäihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua. Kehittämistyöni tuloksia voidaan hyödyntää suoraan kuntoutuskeskuksen toiminnassa, jos palveluja laajennetaan kotona toteutuvaan kuntoutukseen. Tuloksia voidaan hyödyntää myös olemassa olevien palvelujen kehittämisessä. Muodostamalla yhteistä ymmärrystä moniasiantuntijuudesta ja sopimalla käytettävistä toimintatavoista, voidaan kehittää osastojen moniammatillisten tiimien toimintaa moniasiantuntijuuteen perustuvaksi. Tällä voidaan vahvistaa ikäihmisten osallistumista omaan kuntoutukseensa, mikä oletettavasti lisää siitä saatavaa hyötyä kuntoutujien näkökulmasta. Oivaltaaksemme moniasiantuntijuuden ytimen eli kuntoutujan oman asiantuntijuuden tunnistamisen ja sen hyväksymisen yhtä tärkeäksi tulee meidän ammattilaisten olla kyllin rohkeita luopumaan omasta asiantuntijavallastamme. Yhdessä toimien, kuntoutuskumppaneina, saavutamme paremmat ja kestävämmät tulokset. Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Ikäihmisten osallistumista vahvistava moniasiantuntijuuteen perustuva kotona toteutuva kuntoutus: Toimintatavan kehittäminen Oulunkylän kuntoutuskeskuksessa”. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. Kirjoittaja: Sanna Paavola, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto-ohjelma Lähteet: Eloranta, Sini 2009. Supporting older people’s independent living at home through social and health care collaboration. Turun Yliopiston julkaisuja Sarja D osa 869. Saatavana osoitteessa: https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/47133/AnnalesD869Eloranta.pdf?sequence=1&isAllowed=y Julkunen, R. 2008. Ikä ideana ja tutkimuskohteena. Teoksessa Suomi, A. & Hakonen, S. (toim.): Kuluerästä voimavaraksi. Sosiokulttuurinen puheenvuoro ikääntymiskäsityksiin. Jyväskylä: PS-kustannus. Jutila, Tuula 2013. Vanhuslähtöisyydestä asiakaslähtöisyyteen. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto. Saatavana osoitteessa: https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/84894/gradu06963.pdf?sequence=1&isAllowed=y Järnström, Sanna 2011. ”En tiedä mitä ne ajattelee mun kohtaloksi.” Etnografinen tutkimus asiakkuudesta ja asiakaslähtöisyydestä geriatrisessa sairaalassa. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Saatavana osoitteessa: https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/66771/978-951-44-8508-4.pdf?sequence=1
Mihin teorioihin perustat terapiasi?
Kansainvälisessä EACD-kongressissa Pariisissa toukokuussa 2019 pyydettiin applikaation kautta yli 1300 osallistujaa valitsemaan päivittäisessä kliinisessä työssään lähinnä oleva terapiansa lähestymistapa: goal directed functional approach, participation focused therapy, motor learning approach, neurodevelopmental therapy (Bobath), biomechanical approach, sensory integration…? Mitä sinä vastaisit? Kuntoutuksessa on kehitetty erilaisia lähestymistapoja, jotka perustuvat useisiin teorioihin mm. ihmisen fysiologiasta, kehityksestä ja vuorovaikutuksesta. Eri lähestymistavat painottavat osittain samoja asioita, kuten ihmislähtöisyyttä. Toisaalta niissä on erilaisia painotuksia teoreettisissa perusteissa, kuten esimerkiksi ihmisen psykofyysisyys tai neurofysiologinen kehitys. Lähestymistavat sisältävät moninaisia menetelmiä ja keinoja kuntoutumisen edistämiseksi. Usein on kuvattu myös toimintaa ohjaavaa arvoperustaa ja periaatteita, mm. yhdenvertaisuutta ja yhteistoimintaa. Viitekehyksenä niissä on erilaisia käsitteellisiä malleja ihmisen toiminnasta, toimintakyvystä ja hyvinvoinnista. Vaikuttavuuteen perustaminen Kuntoutuksen tutkimuksessa pyritään usein osoittamaan jonkin tietyn menetelmän ja yksittäisen intervention vaikuttavuutta. Tutkimukset eivät siis yleensä kohdistu menetelmien taustalla oleviin arvioihin, periaatteisiin tai teorioihin. Menetelmiin kohdistuvien vaikuttavuustutkimusten keskeisenä hankaluutena on se, että tällöin ei huomioida menetelmään liittyvää lähestymistapaa ja sen kokonaisuutta (ks. kuvio 1), joka edellyttää taitavaa yhdistelyosaamista ja syvää ymmärrystä siitä, miten menetelmää käytetään käytännössä. Esimerkiksi samaa menetelmää voi käyttää voimavaralähtöisesti keskittyen kuntoutujan vahvuuksiin tai ongelmalähtöisesti keskittyen kuntoutujan ongelmiin. Pääsääntöisesti interventioita on kuvattu vaikuttavuustutkimuksissa liian niukasti. Tutkimusasetelmallisesti on haastavaa suunnitella interventioiden vaikutusten selvittämistä, kun kuntoutus perustuu yksilöllisiin tarpeisiin ja kuntoutujan arjessa vuorovaikutteiseen ja monitahoiseen yhteistoimintaan. Vaikuttavuusnäyttöä löytyy niukasti, koska kuntoutus kompleksisena ja sosiaalisena ilmiönä ei taivu satunnaistettuun ja kontrolloituun tutkimusasetelmaan. Vaikuttavuusnäyttöön ei siis pelkästään voi perustaa omaa työtään kuntoutuksessa. Kuntoutuksessa on painottunut viime vuosina ekologinen teoria, jossa kuntoutuja ymmärretään aktiiviseksi toimijaksi ja kuntoutuminen yksilön ja ympäristön vuorovaikutteisiksi prosessiksi (Järvikoski 2013). Tyypillisesti menetelmien ja interventioiden tutkimusasetelmissa kuntoutujan rooli mielletään usein intervention kohteena, ei niinkään aktiivisena toimijana omassa toimintaympäristössään. Kuntoutuksen ajattelumallien muutoksen myötä kuntoutujan osallistuminen on ratkaisevan tärkeää. Tämä tulisi näkyä myös tutkimusten suunnittelussa ja tutkimusasetelmissa. Osallistumiseen perustaminen Lasten kuntoutuksessa on kehitetty useita erilaisia lapsen osallistumiseen kohdistuvia lähestymistapoja, kuten Physical Activity on Prescription (Lauruschkus ym. 2017), Pathways and Resources for Engagment and Participation (Anaby ym. 2018), Participation Focused Therapy (Reedman ym. 2019), Participation Based Therapy (Palisano ym. 2012). Lisäksi on olemassa erilaisia kuntoutuskonsepteja ja interventio-ohjelmia, kuten ABR-terapia, joissa lapsen perheen osallistuminen huomioidaan. Näyttäisi siltä, että tuloksellinen kuntoutus rakentuu kuntoutujan osallistumisen mahdollistamisen ja sen tuottaman osallisuuden kokemuksen kautta. Tietoisuus ja sitoutuminen kuntoutumisen tavoitteiden saavuttamiseen vahvistuu yhteistoiminnassa kehkeytyvässä oppimisprosessissa. (Vänskä ym. 2018.) Osallistumiseen perustuvilla kuntoutuksen lähestymistavoilla on paljon yhteisiä avaintekijöitä, jotka painottavat tavoitteellisen toiminnan lisäksi aktiivisen toimijuuden, kontekstin ja ympäristön vuorovaikutusta. Uusia suuntia kuntoutuksen soveltavaan tutkimukseen Näyttöön perustuvassa käytännössä tieteellisten tutkimusten tulisi yhdistyä ammattilaisten sekä kuntoutujien asiantuntijatietoon ja näiden on katsottu olevan tärkeä kliinisen päättelyn perusta. Kliinisen päättelyn lisäksi kuntoutuksen yhteistoiminnassa tarvitaan keskustelevaa harkintaa, jossa tiedon soveltamista ja rakentamista tehdään kuntoutujan kontekstin mukaan (Järvikoski ym. 2013; Harra 2014). Käytäntöjen moninaisuus haastaa kuntoutuksen tutkimusta suuntaan, jossa tuloksellisuuden osoittamisen kannalta on ratkaisevan tärkeää tavoittaa se, miten lähestymistapoja sovelletaan kuntoutujalähtöisesti eri tavalla erilaisissa tilanteissa. Kuntoutuksen tutkimuksessa tarvitaan monimenetelmällisyyttä. (Ks. Seppänen-Järvelä 2018.) Asiantuntijatiedon hyödyntäminen, erityisesti kuntoutujien ja heidän läheisten näkökulma, tulisi huomioida myös kuntoutuksen tutkimuksissa. Kansainvälisen EACD-kongressin esityksissä jaettiin jo onnistumisia ”participatory research” -toteutuksissa ja ”participation-based research designissa”, joissa kuntoutujat ovat osallistuneet tutkimuksen kaikkiin vaiheisiin, myös tutkimuskysymysten priorisointiin, suunnitelman laatimiseen sekä tulosten analyysin ja päätelmien tekoon. Tällöin kuntoutujan osallistuminen kuntoutustutkimuksissa laajenee informantin roolista kehittäjäkumppaniksi. Yhteiskehittely tutkimus- ja kehittämistyön menetelmänä voisi olla ratkaisu siihen, miten erilaisia kuntoutuksen lähestymistapoja otetaan haltuun, jäsennetään ja edelleen muokataan ja miksataan kuntoutujan tarpeen ja tilanteen mukaan. Kirjoittaja: Salla Sipari, FT, yliopettaja, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: Anaby, D.R., Law, M., Feldman, D., Majnemer, A. & Avery L. 2018. The effectiveness of the Pathways and Resources for Engagement and Participation (PREP) intervention: improving participation of adolescents with physical disabilities. Dev Med Child Neurol. May; 60 (5): 513-519. Järvikoski, A. 2013. Monimuotoinen kuntoutus ja sen käsitteet. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki 2013: 43. Järvikoski, A., Martin, M., Autti-Rämö, I. & Härkäpää, K. 2013. Shared agency and collaboration between the family and professionals in medical rehabilitation of children with severe disabilities. International Journal of Rehabilitation Research 2013; 36 (1): 30-37. Harra T. 2014. Terapeuttinen yhteistoiminta. Asiakkaan osallistumisen mahdollistaminen toimintaterapiassa. Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 156. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Lauruschkus, K., Hallström, I., Westbom, L., Tornberg, Å. & Nordmark, E. 2017. Participation in physical activities for children with cerebral palsy: feasibility and effectiveness of physical activity on prescription. Arch Physiother. Nov 28; 7: 13. Palisano, R., Chiarello, L., King, G., Novak, I., Stoner, T. & Fiss, A. 2012. Partcipatoin-based therapy for children with physical disabilities. Disability & Rehabilition 34 (12): 1041-1052. Reedman, S.E., Boyd, R.N., Trost, S.G., Elliott, C. 6 Sakzewski, L. 2019. Efficacy of Participation-Focused Therapy on Performance of Physical Activity Participation Goals and Habitual Physical Activity in Children With Cerebral Palsy: A Randomized Controlled Trial. Arch Phys Med Rehabil. Apr; 100 (4): 676-686. Seppänen-Järvelä, R. 2018. Monimenetelmällisyydestä on moneksi. Teoksessa Seppänen-Järvelä, R. (toim.): Monimenetelmällisyys kuntoutuksen tutkimuksessa. Havaintoja ja kokemuksia Muutos-hankkeen tutkimuksista. Helsinki: Kelan tutkimus, Työpapereita 144. Vänskä, N., Sipari, S., Pollari, K. & Huisman, A. 2018. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa. LOOK-hankkeen arviointiraportti. Helsinki: Kela Kuntoutusta kehittämässä -raportteja 2.
Mitä jos lastensuojelun perhekuntoutuksen neuvottelukäytäntöihin kuuluisi disco?
Oletko koskaan ajatellut, että lastensuojelun perhekuntoutuksen hyvään työtapaan voisi kuulua disco tavoiteneuvottelun alkuun? Discossa olisi tarjolla karkkia ja mehua, ja siellä tanssisivat yhdessä koko perhe ja työntekijät. Viimeisen tanssin jälkeen alettaisiin yhdessä pohtia, minkä perheen arjessa tulisi muuttua, mitä lapsi toivoisi perhekuntoutukselta ja minkälaisesta toiminnasta perhe saa iloa. Neuvottelun aikana lapsella olisi lupa syödä jäljellä olevia herkkuja, piirtää tai vaikka tanssahdella. Häneltä kysyttäisiin asioita suoraan ja hänen kanssaan jaettaisiin tietoa aktiivisesti. Niin työntekijät kuin vanhemmat antaisivat lapselle mahdollisuuden toimia hänelle luontaisella tavalla, samalla jakaen hänen kanssaan valtaa päätöksenteossa. Voisiko tällainen työtapa toimia? Lasten osallistuminen parantaa työn laatua Helsingin kaupungin perhekuntoutuksessa haluttiin kehittää työtapoja niin, että lapsen oikeus osallistua häntä koskevaan päätöksentekoon toteutuisi. Työtapaa haluttiin kehittää niin, että lapset ovat kehittämisessä mukana kehittäjäkumppaneina. Alussa kuvattu neuvottelutilanne on tutkimuksellisen kehittämistyöni tulosten mukaan sen kaltainen, jossa lapsen osallistuminen päätöksentekoon mahdollistuu. Työntekijänä tuntuu haastavalta ajatukselta siirtyä pois pyöreiden pöytien äärestä, sekoittaa huvia ja vakavia asioita. Mutta kun ajatukselle antaa hetken aikaa, se alkaa pian tuntua myös aika hauskalta mahdollisuudelta. Tutkimusten mukaan lasten osallistumista tukemalla voidaan lastensuojelutyöhön saada vaikuttavuutta (Bell & Wilson 2016: 679), pystytään tukemaan lapsen itsetuntoa, lapsen taidot (Thomas 2007: 2000) ja itsetuntemus kasvavat ja työtä saadaan kohdennettua oikeisiin asioihin (Muukkonen 2013: 167, 170). Lapset kehittäjäkumppaneiksi? Lastensuojelua on kritisoitu siitä, että sen kehittäminen on ollut vain tutkijoiden, ammattilaisten ja työntekijöiden etuoikeus (Barkman ym. 2017: 7). Helsingin kaupungin perhekuntoutuksessa toteutetun kehittämistyön ja siitä saadun kokemuksen nojalla voinkin todeta, että kritiikki on aiheellista ja lasten pois jättäminen kehittämistyöstä on hukattua resurssia. Vaikka työntekijöiden tahtotila on ajatella lapsilähtöisesti, emme me koskaan kuitenkaan oikeasti tiedä, mitä lapset ajattelevat ja tuntevat, ellemme me heiltä sitä aktiivisesti ja aidosti kysy. Lapset ovat viisaita, ja he haluavat olla mukana kehittämässä itselleen merkityksellisiä asioita. Toivonkin, että tulevaisuuden lastensuojelussa lapset saavat olla aktiivisesti osallistumassa kaikkeen itseään koskevaan päätöksentekoon heille sopivalla tavalla. Sen lisäksi toivoin, että heistä tulee ammattilaisten kehittäjäkumppaneita. Kirjoittaja: Reetta Toivonen, toimintaterapeutti (Helsingin kaupungin perhekuntoutus), opiskelija (kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto, Metropolia Ammattikorkeakoulu) Kirjoitus perustuu Toivosen kuntoutuksen ylemmän AMK-tutkinnon tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Lapsi mukaan päätöksentekoon – Helsingin kaupungin perhekuntoutuksen käytäntöjen kehittäminen”. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. Lähteet: Barkman, Johanna, Inkinen, Helena, Isoniemi, Sami & Vario, Pipsa 2017. Muutos – voimaa! Kohti nuorten kokemusasiantuntijuutta lastensuojelussa. Opas- ja käsikirjat 3/ 2017. Pesäpuu Ry. Valtakunnallinen lastensuojelujärjestö. Bell, Margaret & Wilson, Kate 2006. Children’s Views of Family Group Conferences. British Journal of Social Work 36. 679–681. Muukkonen, Tiina 2013. Lapsen kohtaamis- ja prosessiosallisuus. Teoksessa Bardy, Marjatta (toim.): Lastensuojelun ytimissä. 4. painos. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 165–175. Thomas, Nigel 2007. Towards a theory of children’s participation. International journal of children’s rights 15:2. 199–218.
Merkityksellistä toiminnan tunnistamista – Yhteinen keino lapsen ja perheen osallistumiseksi kuntoutumiseen
Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen kuntoutumisen tavoitteen asettamisen lähtökohtana motivoi ja sitouttaa lasta tavoitteen saavuttamisessa. Merkityksellisen toiminnan tunnistamiseen ja lapsen osallistumisen mahdollistamiseen tarvitaan perheiden ja ammattilaisten vuorovaikutteista oppimista, yhteisiä välineitä ja toimintatapoja yhdessä kehkeytyvän prosessin rakentamiseksi. Oppimista ja oikeuksia – lähtökohdat osallistumiselle Kuntoutusosaamisen muutos uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmässä pakottaa meidät ammattilaiset tarkastelemaan ammatillisia ajatusmallejamme ja työskentelytapojamme entistä tarkemmin yhdessä. Jotta voisimme toimia yhteistyössä asiakkaan hyväksi, vaaditaan siinä oman asiantuntemuksemme kehittämisen lisäksi oppimista myös työyhteisöltä ja asiakkaalta itseltään (Ahonen ym. 2015: 15; Franklin & Sloper 2009; Cavet & Sloper 2004; Olli ym. 2012). Lapset kuntoutuksen asiakkaina edellyttävät ammattilaisilta erityisosaamista, lapsen maailmaan sukeltamista yhteistyön ja osallistumisen mahdollistamiseksi. Lapsen oikeus osallistua liittyy perus- ja ihmisoikeussääntelyyn, ja se on suojattu erittäin vahvasti lainsäädännöllä kaikissa häntä koskevissa asioissa (Unicef n.d). Tulla nähdyksi ja kuulluksi – vuorovaikutustekijät osallistumisen tukena Lasten osallistumisen vahvistumisessa tarvitaan vuoropuhelua ammattilaisten, lapsen ja hänen perheensä välillä. Tämä vaatii ammattilaisilta herkkyyttä ja monipuolista osaamista, mutta ennen kaikkea asenteiden tarkistamista. (Vänskä ym. 2016; Seppälä & Veijola 2012: 121–123; Manninen 2015: 14.) Erityisesti pienen tai vaikeasti vammaisen lapsen ääni on kuulunut yhteiskunnassamme heikosti, johtuen osittain osallistumista mahdollistavien välineiden puutteista sekä siitä, että lapsen näkemykselle on annettu vähäistä painoarvoa (Melamies & Pärnä & Heino & Miller 2012: 105). Hyvätkään rakenteet lasten osallistumisen mahdollistamiseksi eivät kuitenkaan yksinään takaa sitä, että lapsi kokee osallisuuden toteutumista. Erityisen suuri painoarvo voidaan antaa lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten asenteille ja vuorovaikutustaidoille, sillä osallisuus merkitsee valmiutta kohdata lapsi vuorovaikutustilanteessa. Lapsen osallistuminen ei ole yksiulotteinen ilmiö, vaan se voidaan nähdä lapsi- ja tilannekohtaisesti muuntuvana prosessina, jota aikuiset voivat omalla toiminnallaan tukea ja edistää. (Pollari & Hoikkala 2016.) Hyväksyvällä tavalla nähdyksi ja kuulluksi tuleminen vahvistaa lapsen itsetuntoa ja -luottamusta, ja samalla lapsi oppii tunnistamaan omaa erityisyyttään turvallisessa ympäristössä (Kauppila ym. 2016: 113). Se, miten yksilöinä tulemme elämämme varrella nähdyksi, on syvästi merkityksellistä. Tämä kokemus määrittelee vielä aikuisuudessakin sitä, miten ihminen kokee kuuluvansa toisten joukkoon – kokeeko hän ulkopuolisuutta ja erilaisuutta suhteessa toisiin vai kelpaavansa omana itsenään. (Siltala, 2003: 17–18; Broberg & Almqvist & Tjus 2005: 113–114.) Useammissa asiakkaan ja ammattilaisen väliseen vuorovaikutukseen liittyvissä tutkimuksissa korostetaan asiakkaan osallistumista ja osallisuutta itseä koskevassa päätöksenteossa, kuntoutumisprosessin suunnittelussa ja toteutuksessa (Autti-Rämö & Salminen 2016; Rajavaara 2008: 43‒47; Saikku & Karjalainen 2007: 15‒26; Clapton & Kendall 2002; Cardol ym. 2002; Perttinä 2001). Myös Nina Rantalan (2018) tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksissa ilmeni lapsen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen merkityksellisyys lapsen, hänen perheensä sekä ammattilaisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Kohtaamisen tärkeys korostui lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen kautta. (Rantala 2018.) Osallistumista lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen kautta Kun tarkastellaan lapsen kuntoutumisen suunnittelussa huomioitavia asioita ja kuntoutumisen ydintä, keskeistä on lapsen omien tavoitteiden mukainen oppiminen ja osallistuminen hänelle merkityksellisiin arjen toimintoihin (Kauppila & Sipari & Suhonen-Polvi, 2016: 111). Merkityksellisen toiminnan tunnistaminen osana yksilön toimintakyvyn edistämistä omassa ympäristössään ja osana kuntoutumistavoitteiden asettelua tulisi näyttäytyä kuntoutuksen ammattilaiselle yhteisenä kiintopisteenä asiakkaan osallistumisen edistämisessä. Lapsen osallistumista voidaan vahvistaa hyväksyvän vuorovaikutuksen lisäksi mahdollistamalla hänelle välineitä osallistumisen tueksi (Kauppila ym. 2016: 113). Merkityksellisintä on lopulta se, miten asiat konkretisoituvat lapselle ja perheen arkea hyödyttäviksi ja miten me voimme kuntoutuksen ammattilaisina toimia yhdessä lasten ja perheiden kanssa ja heidän hyväkseen omasta ammattialastamme käsin, toimintakykyisyyttä edistäen. Välineitä lapsen osallistumiseen Nina Rantalan (2018) ylemmän ammattikorkeakoulun tutkimuksellisessa kehittämistyössä tarkasteltiin lähemmin lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamista lapsen ja hänen perheensä osallistumista edistävänä tekijänä. Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen linkittyi kehittämistyössä LOOK-hankkeessa kehitettyyn Metku-kirjaan, joka valmistui vuosien 2014–2017 aikana edistämään lapsen osallistumista omassa kuntoutusprosessissa. Metku-kirja on asiakaslähtöinen ja ennakoiva työväline lapsen kuntoutumisen suunnittelussa, jossa tarkoituksena on kuvata lapselle itselleen tärkeitä asioita, osallistumista ja toimintaa lapsen arjesta (Sipari & Vänskä & Pollari, 2017a). Lapselle merkityksellisen toiminnan kuvaus auttaa lapsen ja perhekulttuurin yksilöllisyyden huomioimisessa ja erityisyyden tunnistamisessa sekä suuntaa ammattilaisten huomion voimavaralähtöiseen ja neuvottelevaan, ratkaisuja etsivään yhteistoimijuuteen. (Sipari & Vänskä & Pollari 2017b.) Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen Metku-kirjan kautta on yksi menetelmä lapsen ja hänen perheensä osallistumisen edistämiseksi lapsen kuntoutumisprosessissa. Rantalan (2018) tutkimuksellisessa kehittämistyössä toimintatavan käyttökokeilusta syntyi Kanta-Hämeen keskussairaalan lastenneurologian poliklinikalle suunnattu kuvaus lapselle merkityksellisen toiminnan ydintekijöistä. Samalla se vastasi yksilön perustarpeeseen tulla nähdyksi ja kuulluksi, sillä Metku-kirjan kautta lapsella oli mahdollisuus avata ja jakaa omaa sisäistä kokemusmaailmaansa ja tulla sitä kautta ymmärretyksi. Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten perusteella syntyi kuvaus lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen ydintekijöistä lapsen ja hänen perheensä osallistumisen edistämiseksi lapsen kuntoutumisen suunnittelussa. (Rantala 2018.) Yksi kehittämistyön tuomista oivalluksista oli se, että lapsen tuleminen nähdyksi ja kuulluksi merkityksellisen toimintansa kautta arvokkaana omana itsenään avasi väyliä lasta ja hänen perhettään aidosti osallistavaan keskusteluun yhdessä ammattilaisten kanssa. (Rantala 2018.) Yhdessä kehkeytyvä prosessi Perheen ja ammattilaisten välinen vuorovaikutus toteutuu parhaimmillaan oppimisprosessina, jossa yhdessä etsitään ratkaisuja ja mahdollistetaan lapsen osallistumista kuntoutumiseen. Esimerkiksi kuntoutussuunnitelmiin yhdessä määritellyn lapsen oman tavoitteen tulisi perustua lapsen itselleen merkitykselliseen toimintaan ja ilmaisun olla mahdollisimman lähellä lapsen omaa sanoitusta, kuten ”pyöräily kaverille”. (Vänskä & Sipari & Pollari & Huisman 2018.) Tällaisen yhdessä kehkeytyvän oppimisprosessin arvioinnissa ei riitä perinteinen kuntoutuksen tavoitteen saavuttamisen arviointi tai tulosmittarit. Kuntoutuksen tulosellisuudessa tulisi arvioida koko prosessia. Tulevaisuudessa tarvitaan erityisesti kehittävää ja ennakoivaa arviointia. Osallistumisen ekologinen arviointi on uusi menetelmä, jossa arvioidaan toimintaedellytyksiä ja -mahdollisuuksia sekä kuvataan, mitä muutosta tarvitaan tavoitteen saavuttamiseksi lapsen, perheen ja ympäristön näkökulmista. Näiden toteutumiseksi laaditaan toimintasuunnitelma, jossa on tehty selkeä vastuunjako. (Vänskä & Sipari & Pollari & Huisman 2018.) Lapsen ja perheen osallistuminen kuntoutumisprosessiin mahdollistuu toimintatavoin ja välinein, joiden avulla sekä perhe että ammattilaiset voivat ennakoida osallistumistaan yhteistoiminnalliseen oppimisprosessiin ja valmistautua erilaisiin tilanteisiin omaa tahtiaan. Erinomaisia käytäntöjä lapsiperheiden arkeen syntyy, kun lapsi, vanhemmat ja ammattilaiset yhdessä rakentavat uutta tietoa ja kehittävät uusia tapoja osallistua ja toimia lapsen kehitysympäristössä. Kirjoittajat: Nina Rantala, toimintaterapeutti, kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto-ohjelma. Rantala työskentelee lasten ja nuorten kuntoutuksen parissa. Salla Sipari, FT, yliopettaja, kuntoutuksen tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: Ahonen, Heli & Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa & Kekäläinen, Kaija 2015. Osaamisen johtaminen kartalle – väline kuntoutusosaamisen yhteiseen suunnitteluun. Saatavana osoitteessa: <https://www.hamk.fi/wp-content/uploads/2018/08/Osaamisen-johtaminen-kartalle-25.11.2015.pdf>. Autti-Rämö, I. & Salminen, A.-L. 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. Broberg, A. & Almqvist, K. & Tjus, T. 2005. Kliininen lapsipsykologia. Helsinki: Edita Prima Oy. Cardol, M. & De Jong, B. A. & Ward, C. D. 2002. On Autonomy and Participation in Rehabilitation. Disability and Rehabilitation 2002; 24 (18), 970–974 Cavet, J. & Sloper, P. 2004. Participation of disabled children in individual decisions about their lives and in public decisions about service development. Children & society 2004: 18, 278–290. Clapton, J. & Kendall, E. 2002. Autonomy and Participation in Rehabilitation: Time for a New Paradigm? Disability and Rehabilitation 2002: 24 (18), 987–991. Franklin, A. & Sloper, P. 2009. Supporting the participation of disabled children and young people in decision-making. Children & Society 2009: 23 (1), 3–15. Kauppila, J. & Sipari S. & Suhonen-Polvi H. 2016. Lapsen kokonaiskuntoutus kehitysympäristössään. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen Aarne 2016. Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 110-121. Manninen, Sari 2015. Erityistä tukea tarvitsevien lasten osallisuuden haasteet koulussa - kasvattajien käsityksiä. Saatavana osoitteesta: <https://bulletin.nmi.fi/wp-content/uploads/2015/02/Manninen.pdf>. Melamies, N. & Pärnä, K. & Heino, L. & Miller H. 2012. Lapsi kuntoutujana – haaste aikuisille. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.) 2012. Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes. Olli, Johanna & Vehkakoski, Tanja & Salanterä, Sanna 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Literature review. Disability & Society 2012: 27 (6), 793–807. Perttinä, Pirkko. 2001. Kuka minusta puhuu? Asiakkaan osallistuminen ja asema kuntoutussuunnittelussa. Jyväskylän yliopisto. Saatavana osoitteessa: <https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/8230>. Pollari, Kirsi & Hoikkala, Susanna 2016. Lastensuojelun Keskusliitto. Osallisuuden elementit – ammattilaisten taito luo pohjaa lapsen osallistumiselle. Saatavana osoitteessa: <http://lskl.e-julkaisu.com/vammaisen-lapsen-nakemysten-selvittaminen//>. Rajavaara, Marketta. Unohdettu ihminen? Asiakaslähtöisyys kuntoutuksen kehittämisessä. Kuntoutus 2008: (2), 43–46. Rantala, N. 2018. Lapselle merkityksellinen toiminta osallistumista edistävänä tekijänä lapsen kuntoutumisen suunnittelussa. Saatavana osoitteessa: http://www.urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2018120319620. Saikku, P. & Karjalainen, V. 2007. Kohtaamisen muuttuva haaste. Pitkittäistarkastelu kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä. Vertaisarvioidut artikkelit. Kuntoutussäätiö. Kuntoutus (2), 15–26. Seppälä, Eeva & Veijola, Arja (toim.) 2012. Lapsen ja nuoren kuntoutuksen kehittäminen. Helsinki: Astekirjat Oy. Siltala, P. 2003. Varhainen vuorovaikutus kokemuksen ja tutkimuksen valossa. Teoksessa Niemelä, P. & Siltala, P. & Tamminen, T. (toim.). Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Helsinki: WSOY. Sipari, S. & Vänskä, N. &, Pollari K. 2017a. Lapselle merkityksellinen toiminta kuntoutumisessa – Lapsen Metkut. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa – Lapsen edun arviointi (LOOK) -hanke. Saatavana osoitteessa: http://metropolia.e-julkaisu.com/lapsen-metkut/ Sipari, S. & Vänskä, N. & Pollari, K. 2017b. Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Osallistumista ja toimijuutta vahvistavat hyvät käytännöt. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 2017: 5. Verkkodokumentti. Saatavana osoitteessa: <https://helda.helsinki.fi/handle/10138/220550>. Sipari, Salla & Vänskä, Nea yhteistoiminnassa Chiarello, Lisa & Palisano, Robert 2017c. Osallistumisen ekologinen arviointi. Käsikirja. Yhteinen arviointi ja suunnittelu lapsen osallistumiseksi merkitykselliseen toimintaan. Saatavana osoitteessa: http://www.theseus.fi/handle/10024/140228 Unicef n.d. YK:n yleissopimus lasten oikeuksista 1 osa, 12 artikla. Saatavana osoitteessa: <https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/>. Vänskä, N.& Pollari, K. & Sipari, S. 2016. Lasten osallistumista ja toimijuutta vahvistavat kuntoutuksen hyvät käytännöt kirjallisuudessa. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus. KELA. Työpapereita 2016: 94. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/161355/Tyopapereita94.pdf?sequence=1&isAllowed=y Vänskä, N. & Sipari, S. & Pollari, K. & Huisman A. 2018. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa. LOOK-hankkeen arviointiraportti. Helsinki: Kuntoutuksen kehittäminen, Kela. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240069 Kuvat: https://pixabay.com/
Marianne Roivas päätoimittaja
suomen kielen ja viestinnän lehtori
p. 040 714 5153
marianne.roivas@metropolia.fi
Anna Kaipainen
projektisuunnittelija
p. 050 50 470 7161
Anna.Kaipainen@metropolia.fi
Auli Räsänen
koulutussuunnittelija
p. 040 672 6577
auli.rasanen@metropolia.fi
Sari Helenius
kuntoutuksen lehtori
p. 050 518 7333
sari.helenius@metropolia.fi
Toimituskunta toimittaa Rehablogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Rehablogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.2.2018.
aivoverenkiertohäiriö alaraaja- amputaatio apuvälineet asiakas asiakaslähtöisyys etäkuntoutus hanketyö ICF-luokitus ikäihmiset kehittäjäkumppanuus kohtaaminen kotikuntoutus koulutus kuntoutuja kuntoutujalähtöisyys kuntoutuminen kuntoutumisprosessi kuntoutus kuntoutusalan ammattikorkeakoulutus kuntoutusosaaminen kuntoutusprosessi Metropolia AMK monialaisuus moniammatillisuus moniasiantuntijuus osaaminen osallistuminen osallisuus perhe Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaalinen vahvistaminen toimijuus toimintakyky toimintaterapia työhyvinvointi työkyky vaikuttavat tavat verkosto vertaistuki vuorovaikutus yhteiskehittely yhteistoiminta yhteistyö yhteisöllisyys yksilö