Vuosi: 2019
Nuori aktiivisena toimijana kuntoutuspalvelujen siirtymisvaiheessa
Siirtymisvaihe ajoittuu keskelle murrosiän muutoksia ja tuo haasteita pitkäaikaissairaan nuoren hoidon vaihtumiseen lasten kuntoutuspalveluista aikuisten palveluihin. Siirtymisvaiheen onnistuminen vaikuttaa nuoren sitoutumiseen omaan kuntoutumisprosessiinsa. Kohtaanko nuoren tasavertaisena toimijana ja päätöksentekijänä vai hoidon kohteena? Tilanne vaatii ammattilaiselta kriittistä omien työskentelytapojen reflektointia. Siirtymävaiheella tarkoitetaan vaihetta, jossa nuori siirtyy lasten kuntoutuspalveluista aikuisten palveluihin. Toimintakäytännöt ovat erilaiset kuin lasten palveluissa, ja nuori joutuu ottamaan itsenäisesti vastuun omasta kuntoutumisestaan. Kuinka saada siirtymävaiheesta sujuva ja mitä tekijöitä tulee huomioida onnistuneen siirtymävaiheen luomiseksi? Tutkimuksellisen kehittämistyöni tarkoituksena oli kehittää siirtymisvaihetta lasten kuntoutuspalveluista aikuisten palveluihin, jonka tuotoksena muodostui kuvaus nuoren aktiivista toimijuutta vahvistavista ydintekijöistä siirtymävaiheessa. Aktiivinen toimijuus on vuorovaikutteista osallistumista Aikaisempien tutkimusten mukaan asiakaslähtöisessä kuntoutuksessa tasavertainen vuorovaikutus ammattilaisten kanssa ja nuorten ajatusten kuulluksi tuleminen lisäävät nuoren motivaatiota ja vastuunottamista kuntoutusprosessistaan. Aktiivinen toimijuus vahvistuu myös mahdollistamalla nuoren osallistuminen oman kuntoutusprosessinsa suunnitteluun. (Fegran & Hall & Uhrenfeldt & Aagaard & Ludvigsen 2012.) Onko osallistuminen automaattisesti aktiivista toimijuutta? Osatakseen tehdä itsensä kannalta hyviä päätöksiä nuori tarvitsee tietoa sairautensa tilasta ja hoitamisesta sekä siirtymisen käytänteistä. Aktiivista toimijuutta vahvistetaan tukemalla nuoren itsenäistymistä ja vastuunottamista omien asioiden hoitamisessa. (Lindh & Linnakangas & Laitinen 2017: 113–115.) Mitä nuoren aktiivinen toimijuus vaatii ammattilaisilta? Sujuva siirtymävaihe vaatii ammattilaisilta omien toimintatapojen tarkastelua nuorten kanssa toimiessa. Ammattilaisten sitoutuminen ja vähäinen vaihtuvuus lisäävät tutkimusten mukaan myös nuoren sitoutumista. Nuoren kehitysvaiheen huomioiminen auttaa ammattilaista tukemaan nuorta päätöksenteossa. (Malone & Biggar & Javadpour & Edworthy & Sheaf & Coyne 2019.) Nuoren tietojen siirtyminen yksiköstä toiseen on tärkeää kuntoutuksen jatkuvuuden kannalta. Tämän vuoksi ammattilaisten yhteistyö ja osastojen – tai jopa eri sairaaloiden – yhtenäiset toimintakäytännöt ovat tärkeitä siirtymävaiheen onnistumiseksi. (Alanko & Karhula & Piirainen & Kröger & Nikander 2017: 52.) Kuviossa 1 on kuvattu siirtymävaiheen onnistumiseksi huomioitavat käytännöt nuoren toimijuuden vahvistumiseksi aikaisempien tutkimusten mukaan. Siirtymisvaiheen ydintekijät Tutkimukselliseen kehittämistyöhön liittyvässä yhteiskehittelytilaisuudessa luotiin nuorten ja ammattilaisten kanssa yhteinen ymmärrys siirtymävaiheen ydintekijöistä. Nuoren aktiivista toimijuutta vahvistavina keskeisinä tekijöinä ovat: nuoren vastuunottamisen tukeminen yksilöllisyys siirtymävaiheessa vuorovaikutteisuus tiedon muodostumisessa. Nuoren vastuunottamista tuetaan, kun nuori on yksin vastaanotolla jo lasten palveluissa, ja samalla mahdollistetaan nuoren osallistuminen itseään koskevaan päätöksentekoon. Myös vanhempien tukeminen on tärkeä nuoren itsenäistymisen ja vastuunottamisen vahvistaja. Nuoren vaikutusmahdollisuus siirtymävaiheen ajankohtaan ja yksilöllinen tuki ovat tärkeitä siirtymävaiheen onnistumiseksi. Ammattilaisten vuorovaikutustaidot nuoren kohtaamisessa ja saman ammattilaisen vastaanotolla käyminen ovat merkityksellisiä nuoren aktiivisen toimijuuden vahvistamisessa. Jaetun ymmärryksen muodostuminen yhtäältä ammattilaisten ja nuorten sekä hänen vanhempiensa kesken, toisaalta ammattilaisten ja osastojen kesken, on erittäin tärkeää onnistuneen siirtymävaiheen luomiseksi. Nuoret tarvitsevat tietoa sairaudestaan, kuntoutumisesta sekä siirtymävaiheen käytännöistä. Ammattilaisten välinen yhteistyö parantaa tiedonkulkua, ja yhteiset toimintakäytännöt sujuvoittavat siirtymävaihetta. Lopuksi Siirtymisvaihetta voisi kuvalla sanalla silta, jolla nuoret ja ammattilaiset kohtaavat tasavertaisesti ja siirtyminen palvelusta toiseen on sujuvaa. Siirtymävaiheen ydintekijöiden tunnistaminen auttaa ammattilaisia toimimaan nuoren kanssa siirtymävaiheen onnistumiseksi. Tutkimustenkin mukaan siirtymävaiheen onnistuminen ja nuoren sitoutuminen kuntoutumisprosessiinsa vähentää pitkällä aikavälillä myös yhteiskunnan kustannuksia. Kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Nuoren toimijuuden vahvistuminen siirtymisvaiheessa lasten kuntoutuspalveluista aikuisten palveluihin”. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. Kirjoittaja: Tuula Matikainen, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu. Matikainen toimii työterveyshuollossa, mutta näkee yhtäläisyyksiä kuntoutujan aktiivisessa osallistumisessa omaan kuntoutusprosessiinsa ikä- tai sairausryhmästä riippumatta. Lähteet: Alanko, Tuulikki & Karhula, Maarit & Piirainen, Arja & Kröger, Teppo & Nikander, Riku 2017. Kuntoutujan osallistaminen tavoitteenasettamisprosessiin ja tavoitteiden saavuttamisen arviointiin. Helsinki: Kela Työpapereita 113/2017. Loppuraportti. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/175226/Tyopapereita113.pdf?sequence=1 Fegran, Liv & Hall, Elisabeth O. C. & Uhrenfelt, Lisbeth & Aagaard, Hanne & Ludvigsen, Mette Spiid 2014. Adolescents’ and young adults’ transition experiences when transferring from paediatric to adult care. International Journal of Nursing Studies 51, 123–135. Lindh, Jari & Linnakangas, Ritva & Laitinen, Merja 2017. Kuvalliset menetelmät nuorten osallisuuden tukemisessa. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Tampere: Vastapaino. Malone, Helen & Biggar, Susan & Javadpour, Sheila & Edworthy, Zai & Sheaf, Greg & Coyne, Imelda 2019. Interventions for promoting participation in shared decision‐making for children and adolescents with cystic fibrosis. Cochrane Database of Systematic Reviews (5). Saatavana osoitteessa: https://www.cochranelibrary.com/cdsr/doi/10.1002/14651858.CD012578.pub2/epdf/full
Ikäihmiset kehittäjinä – kohti vahvempaa osallistumista kuntoutuksessa
Kun on kyse ikääntyneiden kuntoutuksesta, ajaa ammattilaisten asiantuntijuus usein ikäihmisen oman asiantuntijuuden ohi ja ikäihminen jää ulkopuoliseksi omasta kuntoutuksestaan. Ihanteellisessa tilanteessa ikäihminen olisi tasavertainen asiantuntija, kanssatoimija ja aktiivinen osallistuja. (Järnström 2011: 254–255.) Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyössäni kehitettiin aitoon moniasiantuntijuuteen perustuvaa, ikäihmisten osallistumista vahvistavaa kotona toteutuvan kuntoutuksen toimintatapaa. Kun ikäihminen kokee tulleensa kuulluksi ja hänen mielipiteitään arvostetaan, hänen halunsa osallistua kasvaa ja kehittyy. Ikäihmisen osallistuessa oman kuntoutuksensa suunnitteluun, se tukee hänen uskoa omiin voimavaroihinsa ja niiden käyttöön. Ikäihmisten valtaistumisen kautta saadaan parhaiten hyödynnettyä kaikki heidän omat voimavaransa. (Julkunen 2008: 21; Eloranta 2009: 48.) Ikäihmisten osallistumisen vahvistuminen voidaan nähdä yhteiskunnallisestikin tärkeänä, sillä ikääntyneiden määrän kasvaessa on entistä tärkeämpää tuottaa kustannustehokkaita ja vaikuttavia palveluita ikäihmisille, lisäämään elämänlaatua ja toimintakykyisiä vuosia. Omassa toimintaympäristössä toteutettu laadukas ja vaikuttava kuntoutus voi mahdollistaa ikäihmisten asumisen omassa kodissa pidempään, mikä on paitsi yhteiskunnallinen tavoite, usein myös ikääntyneen oma toive. Yhdessä kehittäen eteenpäin Tutkimuksellisen kehittämistyön toimintaympäristönä toimi oma työpaikkani, Oulunkylän kuntoutuskeskus. Kuntoutuskeskuksessa on jo vuosien ajan panostettu ikäihmisten kuntoutuksen palveluiden kehittämiseen. Ilmapiiri kehittämiselle on myönteinen, ja organisaation johto tukee henkilökuntaa itsensä ja kuntoutuskeskuksen toiminnan kehittämisessä. Aihe kehittämistyölleni rakentuikin työpaikalla yhteisesti käytyjen keskustelujen ja tarveanalyysien kautta. Tutkimuksellinen kehittämistyöni tehtiin yhdessä ikääntyneiden kuntoutujien ja ammattilaisten kanssa. Aineisto kerättiin laadullisilla menetelmillä käyttäen yksilöllisiä teemahaastatteluja kuntoutujille ja yhteiskehittelymenetelmiä kahdessa kehittäjäryhmässä, joissa oli mukana kuntoutujia sekä ammattilaisia. Kehittämistyön tulosten perusteella muodostui kuvaus moniasiantuntijuuteen perustuvan, ikäihmisten osallistumista vahvistavan kotona toteutuvan kuntoutuksen ydintekijöistä. Moniasiantuntijuus on asennetta Tulosten mukaan moniasiantuntijaiseen työskentelyyn tarvitaan ammattilaisilta asennemuutosta. Merkityksellistä on se, että ikäihmisten oma asiantuntijuus tunnistetaan ja sitä tuodaan esille myös kuntoutujalle itselle. Avoimen ja luottamuksellisen vuorovaikutuksen kautta rakennetaan yhteistyötä, jossa kuntoutuja, hänen lähipiirinsä ja kaikki ammattilaiset toimivat tasavertaisina kumppaneina. Ikäihmisten osallistuminen vahvistuu heidän päästessä suunnittelemaan ja toteuttamaan kuntoutusta omassa toimintaympäristössään ja osana omia arjessa merkityksellisiä asioita. Myös Jutilan (2013) tutkimuksessa ikäihmisten osallisuuden kokemukset muodostuivat päivittäisiin asioihin liittyvien päätösten tekemisen kautta sekä kuulluksi tulemisesta (Jutila 2013: 54). Osallistumisen vahvistumisen kautta voidaan parhaimmillaan lisätä ikäihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua. Kehittämistyöni tuloksia voidaan hyödyntää suoraan kuntoutuskeskuksen toiminnassa, jos palveluja laajennetaan kotona toteutuvaan kuntoutukseen. Tuloksia voidaan hyödyntää myös olemassa olevien palvelujen kehittämisessä. Muodostamalla yhteistä ymmärrystä moniasiantuntijuudesta ja sopimalla käytettävistä toimintatavoista, voidaan kehittää osastojen moniammatillisten tiimien toimintaa moniasiantuntijuuteen perustuvaksi. Tällä voidaan vahvistaa ikäihmisten osallistumista omaan kuntoutukseensa, mikä oletettavasti lisää siitä saatavaa hyötyä kuntoutujien näkökulmasta. Oivaltaaksemme moniasiantuntijuuden ytimen eli kuntoutujan oman asiantuntijuuden tunnistamisen ja sen hyväksymisen yhtä tärkeäksi tulee meidän ammattilaisten olla kyllin rohkeita luopumaan omasta asiantuntijavallastamme. Yhdessä toimien, kuntoutuskumppaneina, saavutamme paremmat ja kestävämmät tulokset. Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Ikäihmisten osallistumista vahvistava moniasiantuntijuuteen perustuva kotona toteutuva kuntoutus: Toimintatavan kehittäminen Oulunkylän kuntoutuskeskuksessa”. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. Kirjoittaja: Sanna Paavola, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto-ohjelma Lähteet: Eloranta, Sini 2009. Supporting older people’s independent living at home through social and health care collaboration. Turun Yliopiston julkaisuja Sarja D osa 869. Saatavana osoitteessa: https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/47133/AnnalesD869Eloranta.pdf?sequence=1&isAllowed=y Julkunen, R. 2008. Ikä ideana ja tutkimuskohteena. Teoksessa Suomi, A. & Hakonen, S. (toim.): Kuluerästä voimavaraksi. Sosiokulttuurinen puheenvuoro ikääntymiskäsityksiin. Jyväskylä: PS-kustannus. Jutila, Tuula 2013. Vanhuslähtöisyydestä asiakaslähtöisyyteen. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto. Saatavana osoitteessa: https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/84894/gradu06963.pdf?sequence=1&isAllowed=y Järnström, Sanna 2011. ”En tiedä mitä ne ajattelee mun kohtaloksi.” Etnografinen tutkimus asiakkuudesta ja asiakaslähtöisyydestä geriatrisessa sairaalassa. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Saatavana osoitteessa: https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/66771/978-951-44-8508-4.pdf?sequence=1
Moniammatillinen yhteistyö, moniammatillinen yhteistoiminta, moniammatilliset tiimit, moniammatillinen työtapa… Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa ja miten se toteutuu Vankisairaalassa?
Kuntoutuksessa sekä sairaanhoidossa käytetään usein termejä moniammatillinen työryhmä, moniammatillinen työtapa, ”kuntoutuksesta/hoidosta vastaa moniammatillinen työryhmä” jne. Moniammatillinen yhteistoiminta nähdään potilaalle lisäarvoa tuottavana toimintana, ja asiantuntijoina puhumme sujuvasti käyttävämme moniammatillisesta toimintatapaa. Moniammatillinen työtapa tulisi olla määritelty ja prosessi kuvattu. Avoimelle vuorovaikutukselle tulisi olla tilaa, jotta se tuottaisi lisäarvoa potilaalle/kuntoutujalle sekä mahdollistaisi asiantuntijoiden oppimisen ja uuden tiedon luomisen. Moniammatillinen yhteistoiminta on työtapana haastava, mutta sitäkin antoisampi. Moniammatillinen yhteistoiminta on sosiaali- ja terveysalalla sateenvarjokäsite, joka voi pitää sisällään monia eri määritelmiä ja viitekehyksiä riippuen määrittelijän kontekstista (Isoherranen 2012: 19). Käsitteenä moniammatillisuus on dynaaminen ja jatkuvasti määrittyvä käsite, jonka sisältöä sekä merkitystä luodaan yhteiskunnallisten, moniammatillistendiskurssien sekä yksittäisten työryhmien vuorovaikutustilanteissa. (Pärnä 2012: 46, 48.) Mitä moniammatillinen yhteistoiminta on? Moniammatillinen yhteistoiminta on yksinkertaisimmillaan asiantuntijoiden työskentelyä saman asian äärellä. Työntekijöiden ja työryhmien moniammatilliselle yhteistoiminnalle antamista merkityksistä syntyy yhteistyökulttuuri, joka voi edistää tai rajoittaa käytäntöjä yhteistoiminnan kehittymisessä. Yhteistoiminnan edellytyksenä ovat vuorovaikutustaidot sekä sosiaaliset suhteet. Yhteistyön sujuvuus edellyttää toimijoiden yhteistä kieltä, tavoitteiden sekä käsitteiden yhteistä määrittelyä tehtävän suorittamiseksi. (Isoherranen – Rekola – Nurminen 2008: 36; Petri 2010: 77; Bronstein 2003: 302.) Moniammatillinen yhteistoiminnan keskiössä on ajatus potilaslähtöisestä toimintatavasta, jossa pyritään potilaan kokonaisvaltaiseen huomioimiseen sekä yhteisen ymmärrykseen toimijoiden kesken. Potilaslähtöisyys on toimintatavan pohja, jossa kootaan yhteen eri toimijoiden osaaminen sekä tieto ja muodostetaan yhteinen tavoite. (Isoherranen 2012:11, 20; Thomas – Pollard – Sellman 2014: 19.) Moniammatillisen yhteistoiminnan perusta on vuorovaikutus, jossa eri tieto ja näkökulmat saatetaan yhteen. Vuorovaikutustietoisella yhteistyöllä tarkoitetaan siis moniammatillisen työyhteisön tietoista oivaltamista yhteistoiminnan merkityksestä tiedon kokoamiseksi ja prosessoimiseksi. (Isoherranen – Rekola – Nurminen 2008: 36; Bronstein 2003: 300; Petri 2010: 77; Pärnä 2012: 65.) Edellytyksenä moniammatilliselle yhteistoiminnalle ovat vuorovaikutustaidot sekä sosiaaliset suhteet. Moniammatillisen yhteistoiminnan kehittyminen tarvitsee roolien määrittelyn, joka lisää työskentelyn tehokkuutta ja poistaa mahdollisia päällekkäisyyksiä sekä ristiriitaisia tavoitteita. (Isoherranen – Rekola – Nurminen 2008: 36; Petri 2010: 77; Bronstein 2003: 302.) Tiedätkö oman roolisi moniammatillisessa yhteistoiminnassa? Mitkä ovat sovitut käytännöt yhteisen tiedon tuottamiseksi? Moniammatillisen yhteistoiminnan tavoitteena on siis neuvotella yhteinen kokonaisnäkemys tavoitteineen erilaisista näkökulmista kootulla tiedolla. Tällöin voidaan puhua sosiaalisesti jaetusta kognitiosta, jota pidetään yhtenä moniammatillisen yhteistoiminnan ydinkäsitteenä. Moniammatillisen yhteistoiminnan tuloksena syntyvän ratkaisun tulisi olla sellainen, jonka kaikki ymmärtävät ja joka on tilanteeseen paras mahdollinen, jotta kaikki osapuolet, myös potilas/kuntoutuja, voivat siihen sitoutua ja kokevat yhteisvastuuta tavoitteen saavuttamisesta. (Isoherranen – Rekola – Nurminen 2008: 44; Mönkkönen – Kekoni – Pehkonen 2019: 34.) Vankisairaala ja vankiterveydenhuolto Vankisairaala on valtakunnallinen vankeja hoitava yleislääkärijohtoinen somaattinen sairaala. Vankisairaala on ainutlaatuinen ympäristö, joka muodostaa aivan omanlaisensa maailman. Sairaalapalveluiden toteuttamisessa vankilaympäristössä on omat haasteensa, miten hoito ja turvallisuus yhdistetään (WHO 2014: 21). Vankiterveydenhuolto (VTH) järjestää terveyspalvelut kaikille Suomen vangeille. Vankiterveydenhuollon toiminta perustuu lakiin Vankiterveydenhuollon yksiköstä (1635/2015). Vankien terveydenhuollon tavoitteena on edistää vankien terveydentilaa, ehkäistä omalta osaltaan uusintarikollisuutta ja syrjäytymistä sekä edistää sijoittumista yhteiskuntaan. (VTH toimintasuunnitelma 2019.) Sote-muutokset ja sen mahdollinen toimeenpano vaikuttavat myös vankiterveydenhuollon hoitojatkumoihin. Vankiterveydenhuollon keskeinen yhteistyökumppani on Rikosseuraamuslaitos. Rikosseuraamuslaitos on sitoutunut suomalaisen yhteiskunnan tärkeinä pidettyihin arvoihin: ihmisarvon kunnioittamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Yksilön mahdollisuudesta muuttua ja kasvaa on työtä ohjaava käsitys. (RISE 2017.) Normaalisuusperiaatteen mukaisesti vankien elinolojen tulisi vastata mahdollisimman paljon yhteiskunnan vallitsevia olosuhteita ja rangaistusten tulisi myös ehkäistä vankeuden aikaansaamia haittoja. Normaalisuusperiaate on keskeinen elementti käsiteltäessä rikosseuraamusalan asiakkaiden asemaa. Tällöin myös laitosolot tulisi järjestää siten, että ne vastaavat yleisesti yhteiskunnassa noudatettavia periaatteita ja käytäntöjä. (Kaurala – Kylämarttila 2010: 1.) Normaaliusperiaate ohjaa myös vankiterveydenhuollon toimintaa (VTH 2019). Normaaliusperiaate pohjautuu Yhdistyneiden kansakuntien vankeinhoidon vähimmäissääntöihin, jotka tunnetaan Nelson Mandelan sääntöinä (RISE 2017: 5-6). Moniammatillinen yhteistoiminta Vankisairaalassa Tutkimuksellisessa kehittämistyössäni oli tarkoitus kehittää Vankisairaalan miesten osaston moniammatillista yhteistoimintaa potilaslähtöisten tavoitteiden asettamiseksi. Ensin Vankisairaalan miesten osaston moniammatillinen työryhmä määritteli, mitä on hyvä moniammatillinen yhteistoiminta tällä hetkellä, ja toiseksi, mitä mahdollisuuksia ja/tai uhkia on potilaslähtöisessä tavoitteen asettamisessa. Kolmanneksi selvittiin, mitä uusia moniammatillisia yhteistoimintaan perustuvia toimintatapoja tarvitaan potilaslähtöisten tavoitteiden asettamisessa Vankisairaalassa. Kehittämistyön tuloksista korostui, että moniammatillinen yhteistoiminta nähdään keskeiseksi keinoksi potilaslähtöisten tavoitteiden asettamissa. Potilaslähtöisyys korostui perustana moniammatilliselle yhteistoiminnalle sekä toiminta perustuu ajatukselle, että jokainen potilas kohdataan yksilönä ja hoito/kuntoutus järjestetään potilaan tarpeista lähtien. Yhteistoiminta tarvitsee onnistuakseen vuorovaikutusosaamista, keskinäisen riippuvuuden oivaltamista, jolla tarkoitetaan jokaisen ammattilaisen kykyä ymmärtää oma rooli yhteistoiminnassa, sekä vaatimusta luottaa moniammatillisen kokoonpanon toisiin jäseniin sekä asiantuntijuuteen. Potilaan saaman hyödyn kannalta olisi tärkeää, että moniammatillinen yhteistoiminta on sujuvaa. Yhteistoiminnan tulisi olla dynaamista, aktiivisesti muuntuvaa sekä muuntavaa, konkreettisista asioista koostuva prosessi (ks. Brostein 2003: 300–301). Lopuksi Yksinään ei yksikään ammattiryhmä tai tieteen ala pysty määrittelemään kaikkia holistisen elämän monimutkaisia ilmiöitä. Kokonaisuus on moniulotteinen, ja sitä tulee tarkastella monista suunnista. Yksittäisten eri osien tutkiminen voi irrottaa ne kokonaisuudesta, jolloin kokonaiskuvasta tulee pirstaleinen. (Koskela 2013: 26; Isoherranen 2004: 30.) Ehjän kokonaiskuvan saamiseksi tarvitaan asiantuntijuuden yhdistävää ja ammattirajoja ylittävää vuorovaikutusta, toiminnan ja ajattelun yhdistämistä kokonaisuuden hahmottamiseksi (Isoherranen 2004: 30–31; Katisko – Kolkka – Vuokila-Oikkonen 2014: 10–11). Vankisairaalalla ja vankiterveydenhuollolla on ainutlaatuinen mahdollisuus tavoittaa potilaat, jotka saattavat olla vailla perusterveydenhuollon kontaktia ja jotka ovat keskeinen osa muita huonommin voivaa väestöä (WHO 2007: 8,22; WHO 2014: 2; STM 24/2018). Huomioon tulee ottaa, että n. 90 % vangeista on päihde- ja 70 % mielenterveysongelmia. Lisäksi muu sairastaminen on moninkertaista verrattuna muuhun väestöön. (STM tiedote 103:2018.) Kirjoittaja: Katja Levander, fysioterapeutti (Vankisairaala), kuntoutus (ylempi AMK) -tutkinto-ohjelman opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Kirjoitus perustuu Levanderin kuntoutuksen ylemmän AMK-tutkinnon tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Moniammatillisen yhteistoiminnan ydintekijät potilaslähtöisten tavoitteiden asettamiseksi”. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. Lähteet: Bronstein, R. Laura 2003. A Model for Interdisciplinary Collaboration. Social Work, Volume 48, Issue 3, July 2003. Isoherranen, Kaarina – Rekola, Leena – Nurminen, Raija 2008. Enemmän yhdessä – moniammatillinen yhteistyö. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit Oy. Isoherranen, Kaarina 2012. Uhka vai mahdollisuus – moniammattilista yhteistyötä kehittämässä. Helsinki: Helsingin yliopisto. Kaurala, Marjatta – Kylämarttila, Veikko 2010. Rangaistuksesta vapautuvan kuntoutujan asema. Kriminaalihuollon tukisäätiö. Raportteja 2/2010. Helsinki: Kopio Niini Oy. Katisko, Marja – Kolkka, Marjo – Vuokila-Oikkonen, Päivi 2014. Moniammatillinen ja monialainen osaaminen sosiaali-, terveys-, kuntoutus- ja liikunta-alojen koulutuksessa. Opetushallitus. Raportit ja selvitykset 2014:2. Mönkkönen, Katariina – Kekoni, Taru – Pehkonen, Aini 2019. Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Gaudeamus Oy. Petri, Laura 2010. Concept Analysis of Interdisciplinary Collaboration. Nursing Forum; Volume 45, No. 2, April-June 2010. Wiley Periodicals, Inc. Pärnä, Katariina 2012. Kehitettävä moniammatillinen yhteistyö prosessina. Lapsiperheiden varhaisen tukemisen mahdollisuudet. Akateeminen väitöskirja. Turku: Turun yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Rikosseuraamuslaitos 2017. Yhdistyneiden kansakuntien vankeinhoidon vähimmäissäännöt. Nelson Mandela-säännöt. STM, Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 24/2018. Vankiterveyden-huollon toiminnan ja organisoinnin arviointi. STM, Sosiaali- ja terveysministeriön tiedote 103/2018. Vangit arvioivat saamansa hoidon hyväksi, vankiterveydenhuollon järjestämisessä kuitenkin paljon parannettavaa. Thomas, Judith – Pollard, Katherine – Sellman, Derek 2014. Interprofessional Working in Health and Social Care: Professional Perspectives. London: Red Glope Press. Vankiterveydenhuolto. Verkkosivusto: <https://www.vth.fi/>. Word Health Organisation 2007. Health in prisons. A WHO quide to the essentialts in prison health. Word Health Organisation 2014. Prisons and Health. A WHO quide to the essentialts in prison health.
Mitä hyötyä on terminologisista sanastoista kuntoutuksessa?
Eri ammattialoilla käytetään niiden omia erikoiskieliä asiantuntijatiedon välittämiseen. Tieteen termipankin (2016) mukaan erikoiskieli tarkoittaa jonkin tieteen-, ammatti- tai harrastealan kielimuotoa. Erikoiskielten ensisijainen tunnuspiirre on niiden käsittelemää alaa kuvaavat erikoistuneet termit. (Tieteen termipankki 2016.) Yhtenäisellä termien käytöllä voidaan pyrkiä yksinkertaistamaan ja helpottamaan erikoisalan viestintää (Sanastokeskus TSK n.d.-a). Metropolian apuvälinetekniikan tutkinto-ohjelmassa valmistuneessa opinnäytetyössä selvitettiin protetiikan ja ortotiikan suomenkielistä termistöä ja koottiin löytöjen perusteella protetiikan ja ortotiikan suomenkielinen sanasto. Yksiselitteinen ja selkeä kommunikaatio on yhteisymmärryksen edellytys millä tahansa alalla. Kun kuntoutusalan työtä tehdään monialaisesti ja suorassa kontaktissa asiakkaiden kanssa, yhdenmukaisesti käytettyjen ilmausten merkitys korostuu, sillä väärinymmärrykset voivat aiheuttaa vakaviakin seurauksia asiakkaiden hyvinvoinnille. Siksi on tärkeää, että kaikki asiakkaan kanssa työskentelevät eri alojen ammattilaiset käyttävät samoista ilmiöistä samoja nimityksiä, eli puhuvat niin sanotusti samaa kieltä. Pienillä aloilla, kuten apuvälinetekniikan osa-alueilla protetiikassa ja ortotiikassa, alan tieteellisiä tekstejä ei juurikaan tuoteta suomeksi. Käytössä olevia proteeseja, ortooseja ja niiden komponentteja sekä erilaisia työskentelymenetelmiä kuitenkin kehitetään jatkuvasti, ja niistä on pystyttävä keskustelemaan. Käytetyt termit ja ilmaukset perustuvat usein englanninkielisiin termeihin. Ilmausten käytössä on vaihtelua: jostakin käsitteestä saatetaan käyttää hyvin vaihtelevasti erilaisia suomenkielisiä ilmauksia, toisista puhutaan useimmiten vain englanninkielisillä termeillä. Myöskään apuvälinetekniikan alan koulutuksessa ei ole saatavilla laajaa alakohtaista suomenkielistä kirjallisuutta. Tämä ohjaa etsimään ja käyttämään pääosin englanninkielistä oppimateriaalia. Jo koulutuksen alkuvaiheessa on tärkeää, että opiskelija oppii tunnistamaan alan englanninkielistä termistöä ja ymmärtämään, mihin käytetyillä termeillä viitataan. Kansainväliset koulutusstandardit Protetiikan ja ortotiikan suurin kansainvälinen järjestö ISPO (International Society of Prosthetics and Orthotics) laatii muun muassa koulutusstandardeja alan tutkinto-ohjelmien akkreditoinnin perustaksi. ISPO:n akkreditoinnin tarkoituksena on varmistaa tutkinto-ohjelmien asianmukainen rakenne ja resurssit opiskelijoiden osaamisen edistämiseksi, aloittelijasta apuvälinealan ammattilaiseksi. (International Society for Prosthetics and Orthotics n.d.) ISPO:n asettamat uudet koulutusstandardit vastaavat toimintarajoitteisten ihmisten ja ikääntyvän väestön muuttuviin tarpeisiin maailmanlaajuisesti (International Society for Prosthetics and Orthotics n.d.). Koska koulutusstandardit ovat kansainvälisiä, niiden täyttäminen edellyttää, että standardien sisältö ymmärretään kaikkialla yhdenmukaisella tavalla. Tämän vuoksi alan yhtenäisen termistön laatimisen, kokoamisen ja käytön merkitys on suuri. Mitä terminologiset sanastot ovat ja mihin niiden avulla pyritään? Terminologiset sanastot sisältävät erikoisalojen käsitteiden määritelmiä ja niistä käytettäviä ilmauksia. Terminologisia sanastoja laadittaessa tarkastellaan alan käsitteiden sisältöä ja keskinäisiä suhteita, joiden perusteella myös määritelmät kirjoitetaan. (Sanastokeskus TSK n.d.-b.) Alla oleva kaavio on ote opinnäytetyönä laaditusta protetiikan ja ortotiikan suomenkielisestä sanastosta. Käsitekaaviossa hahmotellaan apuvälinetekniikan osa-alueiden sisältöjä ja keskinäisiä suhteita sekä alan ammattilaisista käytettäviä nimityksiä. Kuviossa on esimerkki terminologisen sanaston käsitekaaviosta. Terminologisilla sanastoilla voi olla monenlaisia sanaston kohderyhmän tarpeisiin perustuvia tavoitteita (Sanastokeskus TSK n.d.-b). Käytössä olevien ilmausten kuvailemisen (deskriptiivinen sanasto) lisäksi tyypillisiä tavoitteita ovat tiedonhallinnan kehittäminen tai termien vakiintumisen ja yhtenäisen käytön edistäminen ja siten viestinnän selkiyttäminen (normatiivinen eli ohjeellinen sanasto) (Sanastokeskus TSK n.d.-a). Onko sanastoista hyötyä käytännön työssä? Vaikka erikoisalojen sanastot voivat tuntua käytännön työssä irrallisilta, niiden laatimisen lähtökohtana on kuitenkin juuri kyseisen alan tarpeet. Siksi sanastot edistävät myös käytännön työtä monella tavalla. Sanastojen avulla on mahdollista selkeyttää alan viestintää. Monialaisessa toimintaympäristössä sanaston kaltainen selkeästi määritelty lähde voi edistää termien yhtenäistä käyttöä. Kun käsitteet on määritelty yhteisesti hyväksytyllä tavalla ja niistä käytetään yksiselitteisiä suomenkielisiä termejä, käsitteitä ei tarvitse erikseen selittää keskustelukumppanille. Myös asiakkaiden kannalta on yksinkertaisempaa, kun esimerkiksi hänen asiaansa hoitavat fysioterapeutti ja apuvälineteknikko käyttävät samasta käsitteestä samaa termiä. Suomenkieliset termit tekevät asiakasviestinnästä helpompaa. Ammattilaisten kesken kommunikaatio sujuu usein myös englanninkielisiä ilmauksia käyttäen. Asiakkaille kuitenkin selkeät suomenkieliset termit ovat helpompia hahmottaa ja muistaa. Esimerkiksi AFO tai sleeve voivat jäädä etenkin uudelta apuvälineen käyttäjältä ymmärtämättä mutta nilkka-jalkateräortoosi ja mansetti antavat jo termeinä vihjeitä apuvälineen käyttötarkoituksesta ja olomuodosta. Käsitesuhteiden perusteella loogisesti järjestetty tieto on helppo löytää. Erilaiset apuvälineluokitukset perustuvat apuvälineiden välisille hierarkkisille käsitesuhteille. Esimerkiksi Valtakunnallisten lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden luovutusperusteiden luokitusosassa käytetyt termit määritelmineen ovat SFS/THL –Apuvälineluokituksesta (Valtakunnalliset lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden luovutusperusteet 2018: 24). Luovutusperusteet on tarkoitettu nimenomaan oppaaksi apuvälinetyötä tekeville ammattilaisille ja ne tukevat apuvälinealan tiedonhallintaa. Terminologisten sanastojen käsitejärjestelmäkaaviot auttavat ymmärtämään alan käsitteiden keskinäisiä suhteita. Ilman kontekstia entuudestaan vieraiden käsitteiden ymmärtäminen on vaikeaa. Terminologisissa sanastoissa erikoisalan käsitteet hahmotellaan osana käsitejärjestelmiä (Sanastokeskus TSK n.d.-b). Sen ansiosta sanastoilla voidaan helpottaa alalla käytettävien käsitteiden välisten suhteiden ymmärtämistä esimerkiksi ja etenkin jo opintojen aikana. Monikielisillä sanastoilla pyritään lisäksi helpottamaan kansainvälistä viestintää. Nykyaikaisessa toimintaympäristössä edellytetään myös, että sama yhteisymmärrys saavutetaan myös kansainvälisesti. Monikielisissä terminologisissa sanastoissa termien erikieliset vastineet on valittu niiden kuvaamien käsitteiden perusteella, eikä ainoastaan sanakirjoista löytyvien käännösten mukaan (Sanastokeskus TSK n.d.-c). Kansainväliset standardit ja monikieliset sanastot edistävät siten kansainvälistä yhteistyötä. Terminologiset sanastot eivät voi olla vain arkistojen perukoilla pölyttyviä teoksia. Niiden käytännön arvo perustuu siihen, että niitä käytetään ja kehitetään edelleen. Alan kehityksen myötä uusia käsitteitä ja niitä kuvaavia ilmauksia syntyy jatkuvasti. Siksi myös sanastoja on laadittava ja päivitettävä, jotta ne säilyvät ajantasaisina ja uusimmistakin käsitteistä voidaan keskustella sujuvasti. Kirjoitus perustuu Pauliina Liuskan apuvälineteknikko (AMK) -tutkinnon opinnäytetyöhön ”Protetiikan ja ortotiikan suomenkielinen sanasto”, Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. Kirjoittajat: Pauliina Liuska, apuvälineteknikko (AMK) Tomi Nurminen, apuvälinetekniikan lehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: International Society for Prosthetics and Orthotics n.d.b. Education Standards. Saatavana osoitteessa: https://www.ispoint.org/page/EducationStandards2 Luettu 10.10.2019. Sanastokeskus TSK n.d.-a. Mitä terminologinen sanastotyö on ja mihin sitä tarvitaan? Saatavana osoitteessa: http://www.tsk.fi/tsk/fi/sanastoty%C3%B6_-_mit%C3%A4%2C_miksi_ja_kenelle%3F-8.html Luettu 30.9.2019. Sanastokeskus TSK n.d.-b. Sanastotyön tai ontologiatyön suunnittelu. Saatavana osoitteessa: http://www.tsk.fi/tsk/fi/sanastoty%C3%B6n_tai_ontologiaty%C3%B6n_suunnittelu-13.html Luettu 30.9.2019. Sanastokeskus TSK n.d.-c. Sanastoprojektin vaiheet. Saatavana osoitteessa: http://www.tsk.fi/tsk/fi/sanastoprojektin_vaiheet-17.html Luettu 30.9.2019. Tieteen termipankki 2016. Terminologiaoppi:erikoiskieli. Saatavana osoitteessa: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Terminologiaoppi:erikoiskieli Luettu 18.11.2019. Valtakunnalliset lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden luovutusperusteet: Opas apuvälinetyötä tekeville ammattilaisille ja ohjeita asiakkaille 2018. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 35/2018. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. Saatavana osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3989-9 Luettu 30.9.2019.
Työtehtävän ominaispiirteiden arviointi osaksi työkyvyn arviointia ja edistämistä
Tehdäänkö teillä työkyvyn arviointia? Ohjataanko teillä työtoimintaa? Toimitko työnvalmentajana? Jos vastasit johonkin edellä mainittuihin kysymyksiin kyllä, tässä vielä jatkokysymys: Tehdäänkö teillä myös työtehtävien ominaispiirteiden ja vaatimuksien arviointia? Mitä tarkoitetaan työtehtävän ominaispiirteiden ja vaatimuksien arvioinnilla? Jokainen toiminta, tai tässä tapauksessa työtehtävä, sisältää tiettyjä ominaispiirteitä. Esimerkiksi tavaroiden hyllyttäminen kaupassa on erityyppinen työtehtävä kuin esimerkiksi kassatyöskentely. Nämä kaksi tehtävää kuuluvat tavanomaiseen kauppatyöhön mutta ovat luonteeltaan erilaisia. Tavaroiden hyllyttämisessä motoriset taidot korostuvat (kuva 1), ja kassatyöskentelyssä puolestaan tarvitaan aika paljon vuorovaikutustaitoja (kuva 2). Työtehtävän arvioinnissa pilkotaan tehtävä pienempiin osiin ja käydään vaihe vaiheelta läpi, millaisia taitoja tehtävä edellyttää tekijältä, jotta se tulee suoritettua. Toimintaterapiassa tätä kutsutaan tehtävän analyysiksi tai toiminnan analyysiksi, ja tämä kuuluu toimintaterapeutin perusosaamiseen. Jotta työtehtävän arviointi tulee tehtyä huolellisesti, on hyvä käyttää siihen tarkoitettua arviointimenetelmää. IMBA (työn edellyttämien fyysisten vaativuustekijöiden, ympäristön olosuhteiden ja työturvallisuustekijöiden arviointimenetelmä) ja Melba (työn edellyttämien psykososiaalisten vaativuustekijöiden arviointimenetelmä) ovat esimerkkejä menetelmistä, joiden avulla voidaan arvioida työtehtävän osatekijöitä. Menetelmät tarkastelevat työn vaativuutta ja tekijän taitoja hyvin tarkasti noin 100 määritellyn ominaisuuden kautta. Niitä on ovat hyödynnetty mm. Ratko-hankkeessa onnistuneesti (Hietala ym 2015). AWC-menetelmä työtehtävän ominaispiirteiden arviointiin Assessment of Work Characteristics (AWC) on toinen menetelmä, jonka avulla voidaan arvioida työtehtävän ominaispiirteitä ja tehtävän edellyttämiä taitoja. Menetelmä on kehitetty Ruotsissa Assessment of Work Performance- eli AWP-menetelmän pariksi, jonka avulla arvioidaan henkilön työtehtävässä tarvittavia taitoja (Sandqvist 2017). Menetelmät perustuvat toimintaterapiassa hyvinkin tunnettuun inhimillisen toiminnan malliin (MOHO) (Kielhofner 2008; Taylor 2017). AWC-menetelmän vahvuuksiin kuuluu muun muassa, että se soveltuu nykyiseen työelämään hyvin, koska sen käyttäminen on verrattain helppoa ja nopeaa, kunhan tuntee taustateorian ja on perehtynyt menetelmään huolellisesti esimerkiksi koulutuksen avulla. AWC-menetelmässä tiedonkeruu voi toteuttaa eri tavoin mutta ensisijaisesti suositellaan, että arvioija havainnoi henkilöä, joka suorittaa työtehtävää todellisessa työympäristössä. Menetelmä ei ole työtehtävä- tai ympäristösidonnainen, joten voidaan arvioida mitä tahansa työtehtävää ja arviointi voi tapahtua missä tahansa työhön liittyvässä ympäristössä. (Sandqvist, 2008). Arviointi keskittyy kolmeen taitoalueeseen, jotka ovat motoriset taidot, prosessuaaliset taidot sekä viestintä- ja vuorovaikutustaidot. Nämä edellä mainitut kolme taitoaluetta sisältävät yhteensä 14 arvioitavaa osa-aluetta. Osa-alueet kuvaavat niitä havainnoitavissa olevia taitoja, joita asiakas käyttää työsuorituksen aikana. (Sandqvist 2008). Esimerkkejä näistä taidoista ovat ”kehon asento”, joka sisältää kyvyn säilyttää tasapainon ja kyvyn ottaa asennon, sekä ”tiedon vaihtaminen”, joka sisältää kyvyn kysyä ja kyvyn jakaa tietoa. AWC-arvioinnin tuloksena saadaan visuaalinen kuva tehtävän vaateista vaatimusprofiilin muodossa, ja AWP-arvioinnin tuloksena syntyvä taitoprofiili kuvaa henkilön pätevyyttä suorittaa tietty työtehtävä. Näitä profiileja vertaamalla nähdään helpommin, kohtaavatko työn vaatimukset ja tekijän taidot. (Sandqvist 2017: 63.) Usean menetelmän käyttö antaa henkilön työkyvystä kattavan kuvan On tärkeää tiedostaa, että AWC-menetelmällä arvioija saa tiedon siitä, missä määrin työtehtävä asettaa vaatimuksia arvioitavan henkilön taidoille, mutta menetelmä ei huomioi esim. henkilön kokemusta työtehtävän vaativuudesta. Kattavan kokonaiskuvan saamiseksi onkin tärkeää täydentää arviointia myös muilla MOHO-malliin pohjautuvilla työkyvyn arviointimenetelmillä, kuten: AWP-havainnointimenetelmällä, jolla arvioidaan henkilön taitoja tietyssä työtehtävässä WRI (Worker Role Interview) -haastattelumenetelmällä, jolla kerätään tietoa työn merkityksestä henkilölle ja siitä, mitkä psykososiaaliset tekijät työssä vaikuttavat henkilön mahdollisuuksiin työllistyä, jatkaa työssä tai palata työhön (Braveman ym 2005) WEIS (Work Environment Impact Scale) -haastattelumenetelmällä, jolla kerätään tietoa arvioitavan omasta käsityksestä työympäristön edistävistä ja estävistä tekijöistä ja näiden vaikutuksista henkilön työsuoritukseen, tyytyväisyyteen ja työhyvinvointiin (Moore-Corner ym 1998). MOHO-malli pyrkii selittämään, kuinka ihmisen motivaatio, elämäntapa, suorituskyky sekä sosiaalinen ja fyysinen ympäristö vaikuttavat hänen mahdollisuuksiinsa toimia ja osallistua (Kielhofner 2008; Taylor 2017). Mallin tuntemus on olennaista, jotta menetelmiä ja niiden avulla syntynyttä tietoa pystyy hyödyntämään ja tulkitsemaan parhaiten. Myös huolellinen perehtyminen menetelmiin esimerkiksi koulutuksen kautta on erittäin olennaista. Puuttuva Pala -hankkeessa hyödynnetään AWC-menetelmää Puuttuva Pala -hankkeessa (http://puuttuvapala.metropolia.fi/) on tavoitteena rakentaa Tuetun keikkatyön malli, jonka tarkoitus on kehittää työllisyyspolkuja nykyisten tuettujen työllistämismuotojen ja avoimien työmarkkinoiden välille. Hanke käynnistyi keväällä 2019. Hankkeessa Metropolia AMK ja Etelä Suomen Klubitalot Ry yhteiskehittävät kohde- ja sidosryhmien kanssa mallia osa-työkykyisten työllisyyspolkujen edistämiseksi. Hankkeessa pyritään tarjoamaan hallinnollisesti kevyitä mahdollisuuksia tuettuun keikkatyöhön osa-työkykyisille, jotta yksilöt saisivat mahdollisuuden kokeilla työelämävalmiuksia ja työkokemusta avoimilta työmarkkinoilta työehtosopimuksen mukaisella palkalla. Polkuja työtehtävästä toiseen Nyt hankkeen alkupuolella kartoitetaan, millaisia työtehtäviä Klubitalot jäsenilleen tarjoavat, millaisia ovat niiden tehtävien ominaispiirteet ja millaisia taitoja kyseiset tehtävät edellyttävät tekijältä. Metropolia AMK:n toimintaterapeuttiopiskelijat ovat mukana tekemässä työtehtävien kartoitusta ja ominaispiirteiden arviointia AWC-menetelmän avulla (kuvat 3 & 4). Seuraavaksi onkin sitten tarkoitus kartoittaa ja arvioida hankkeessa mukana olevien yritysten työtehtävien ominaispiirteitä ja vaatimustasoa. Näiden kartoitusten avulla luodaan ymmärrystä siitä, millaisten työtehtävien piiristä keikkatyöntekijät lähtevät ja millaisiin he ovat menossa. Kun on selkeä ymmärrys tehtävien vaatimustasoista eri osa-alueilla, on helpompi luoda polkuja ja tukea työntekijän siirtymistä työtehtävästä toiseen. Samalla on helpompi tukea työnantajaa mahdollistamaan osa-työkykyisen työnteon omassa organisaatiossaan. Myös työkyvyn arvioinnissa, kuntouttavassa työtoiminnassa ja työvalmennuksessa voi olla hyötyä vastaavanlaisista prosesseista, ja silloin AWC-menetelmä voisi mahdollisesti soveltua käytettäväksi. AWC-FI, AWP-FI, WRI-FI ja WEIS-FI eli menetelmien suomenkieliset versiot julkaistaan myytäväksi lähitulevaisuudessa Metropolia AMK:n julkaisuna ja käyttäjäkoulutuksia tullaan järjestämään mahdollisimman pian. Seuraa Metropolia AMK:n koulutustarjontaa! Kirjoittaja: Jennie Nyman on koulutukseltaan toimintaterapeutti (AMK), ja valmistui toimintaterapian maisteriksi Ruotsin Karoliinisesta Instituutista vuonna 2009. Hän työskentelee Metropolia Ammattikorkeakoulussa lehtorina ja Puuttuva Pala -hankkeessa arvioinnin asiantuntijana. Hän on ollut mukana tuomassa toimintaterapian teorioihin perustuvat työkyvyn arviointimenetelmät Suomeen ja kuuluu työryhmään, joka kehittää työkyvyn arviointia inhimillisen toiminnan mallin näkökulmasta Ruotsin Linköpingin yliopistossa. Lähteet: Braveman, B. & Robson, M. & Velozo, C. & Kielhofner, G. & Fisher, G. & Forsyth, K. & Kerschbaum, J. 2005. A user’s manual for Worker Role Interview (WRI) 10.0. UIC: The model of human occupation clearinghouse. Hietala, O. & Sippola, A. & Riipinen, M. & Lampinen, P. & Nevalainen, M. 2015. Kaikille sopiva työ ja työyhteisö. Tutkimus- ja kehittämishankkeen loppuraportti. Helsinki: Unigrafia. Saatavana osoitteessa: https://vamlas.fi/wp-content/uploads/2017/09/kaikille-sopiva-tyo.pdf Kielhofner, G. 2008. Model of human occupation. Philadelphia: Lippincott Williams & Wilkins. Moore-Corner, R. & Kielhofner, G. & Olson, L. 1998. A user’s manual for Work Environment Impact Scale 2.0. UIC: The model of human occupation clearinghouse. Sandqvist, Jan. 2017. Evidensbaserad bedömning av arbetsförmåga. Assessment of Work Performance (AWP) och Assessment of Work Characteristics (AWC). Ergoterapeuten 1. Sandqvist, Jan. 2008. Assessment of Work Characteristics (AWC). Version 1.1. Taylor, R. 2017. Kielhofner’s model of human occupation. Philadelphia: Wolters Kluwer. Vamlas 2019. Mikä IMBA ja Melba? Verkkosivusto. Saatavana osoitteessa: https://vamlas.fi/imba-ja-melba/
Digitalisoituva kuluttaminen mahdollistaa tehokkaan terveysvaikuttamisen
Kuntoutuksessa digitaalisuus muuttaa paitsi asiakkaiden myös palveluntuottajien toimintatapoja. Digi ja niin kutsuttu ”ilmaistalous” ovat jakaneet pelimerkkejä uusiksi pitkään myös esimerkiksi yritystoiminnassa. Puhutaan freemium-taloudesta. Sanonta ”your business got Netflixed” kiteyttää ilmiön täydellisesti. Sinä ja minä olemme tottuneet a.) löytämään b.) saamaan c.) jakamaan palveluita netistä ilmaiseksi. Kun sitten aikamme kulutamme ja opimme palvelusta, jäämme koukkuun. Tätä on saatava lisää. Tällöin maksunappi pienellä kuukausimaksulla on juuri siinä ulottuvillasi. Klik ja olet maksava asiakas. Kaikki sisältö on rakennettu niin, että se petaa aina seuraavaa pian julkaistavaa kokonaisuutta eli: seuraavaa jaksoa seuraavaa tuotantokautta tai ainakin genreen sopivaa toisen sarjan ensimmäistä tuotantokautta. Kyse on kuluttamisen murroksesta, joka määrittää myös avun hakemisen logiikkaa Olennaista on ymmärtää isompi suuntaus freemium-ilmiön takana. Sinä ja minä opimme jatkuvasti etsimään ja vaatimaan entistä haastavampia palvelukokonaisuuksia verkon kautta. Käytämme googlatessamme kokemuksia tai suosittele-loppuisia termejä ja altistumme erityyppisten keskustelupalstojen annille. Vaihdamme tai annamme vaatekauppojen kiusaksi omia tai lastemme vaatteita someryhmissä. Näin tekevät muutkin. He tekevät sitä myös terveyttä koskevan tiedonhaun näkökulmasta ikäluokasta riippumatta. Alla olevassa Tilastokeskuksen tutkimuksen tiivistelmässä (2018) näkyy vastaukset muutaman aihepiirin osalta. Siinä kysyttiin, ”oletko käyttänyt nettiä edellisen kolmen kuukauden aikana”: Tulokset ovat paljonpuhuvia. Digitalisoituminen näkyy niin ostamisessa kuin myös kuntoutuksen ammattilaisten vastaanotolla usein esiin tulevana ”Google-diagnoosina”. Asiakas kokee tietävänsä googlailun ja keskustelupalstojen perusteella, mikä häntä vaivaa jo ennen vastaanottoa. Ongelma muodostuu siitä, että emme tiedä, kuinka iso osa porukasta diagnosoi itsensä terveeksi tai huuhaa-palveluiden kuluttajiksi eikä koskaan saavu koulutettujen ammattilaisten pakeille. Sote-ammattilaisen etiikka ja varhainen puuttuminen edellyttävät digivaikuttamista Sote-ammattilaisille digitalisoituvassa tiedonhaussa ja ostamisessa kyse on eettisestä vallinnasta. Jos haluat auttaa, niin sinun pitää näkyä silloin, kun apuasi kaivataan. Se paikka on some-kuohunta tai Google kännykän näytöllä illalla, kun kipu valvottaa. Voit vaikuttaa somekanavien kautta tai työpaikkasi blogissa. Sinua tarvitaan, sillä mediatoimistojen kyky tuottaa Käypä hoito -yhteensopivaa sisältöä on olematon. Siihen tarvitaan rohkea sote-ammattilainen. Sellainen, jolla on sanottavaa, ja sellainen, joka kohtaa kuntoutusasiakkaita vastaanotolla ja ymmärtää asiakkaan arjen realismin. Meidän sote-ammattilaisten velvollisuus on näkyä ja tuoda länsimaisen tieteen näkemystä esiin niin kivun hoidosta, järkevästä treenistä kuin myös kivun psyykkisestä puolesta. Median polarisaatiota koskevassa J. Ruottisen blogikirjoituksessa on paljon painavia näkökulmia pirstaloituvaan ja polarisoituvaan nettikuohuntaan. Varhainen puuttuminen on mitä enenevissä määrin ennen lähetettä tapahtuvaa vaikuttamista verkossa. Kuntoutuksen ammattilainen: Usko tai älä, siellä kuohunnassa on sinulle kuuluvia asiakkaita. Voit vaikuttaa heihin niin, että sitä lääkärin lähetettä ei välttämättä edes tarvita. Huuhaan pahin vastustaja on koulutus. Tee omasi näkyväksi. Tee oikein ja vaikuta. Kirjoittaja: Johannes Hesso on koulutukseltaan fysioterapeutti sekä metsäekonomiaa- ja kansantaloustiedettä opiskellut maisteri. Johannes toimii Helsingissä fysioterapia- ja personal trainer -yrittäjänä kymmenettä vuotta. Toisen puolikkaan ajasta vie konsulttina toimiminen digitalisoituvan ostamisen ja liiketoiminnan konsultoinnin parissa sote-sektorilla. Aihepiiristä Johannes on kirjoittanut myös kolme Kauppakamarin kustantamaa kirjaa. Lue lisää: www.innostapersonaltrainer.fi www.tilastokeskus.fi http://www.stat.fi/til/sutivi/2018/index.html https://hbr.org/2019/03/how-companies-can-get-the-most-out-of-a-freemium-business-model https://blogit.metropolia.fi/mediakompleksi/2019/08/12/median-polarisaatiosta/
Emotionaalinen tuki kuntoutuksessa
Asiakas saapuu fysioterapeutin vastaanotolle. Vastaanotolla häntä tervehditään ja hänet ohjataan oikean huoneen ovelle. Fysioterapeutti tervehtii asiakasta nimeltä, kättelee ja katsoo silmiin. Yhdessä he menevät huoneeseen, istuvat vierekkäisille tuoleille pöydän ääreen ja aloittavat keskustelun asiakkaan kuulumisista. Keskustelussa pääpaino on asiakkaalle merkittävissä asioissa, jotka huomioiden luodaan tavoitteita fysioterapialle. Apunaan he käyttävät mindmapia. Pohja toimivalle terapiasuhteelle on luotu. Olitpa minkä tahansa terveydenhuoltoalan ammattilainen tahansa, muistuttavatko sinun vastaanottotilanteesi tätä? Fysioterapian (AMK) opinnäytetyössämme perehdyimme emotionaalisen tuen piirteisiin fysioterapiassa, ja terapiasuhteen rakentumiseen. Avoin ja luottamuksellinen terapiasuhde luo pohjan asiakkaan kuntoutumiselle ja fysioterapeutin työskentelylle (Holopainen & Piirainen & Heinonen & Karppinen & O’Sullivan 2018: 3–6; O’Keeffe ym. 2016: 611–617; Pinto ym. 2012: 79–81; Miciak & Mayan & Brown & Joyce & Gross 2018: 5–8). Emotionaalista tukea ei ole määritelty fysioterapian kontekstissa tarkasti. Käsitteenä emotionaalinen tuki pitää sisällään tunneperäisyyttä, ja tutumpia lähelle tulevia käsitteitä ovat empatia ja myös sympatian käsitteet. Tuki-käsite puolestaan liittyy vierellä olemiseen ja pysymiseen sekä kannustamiseen. Terapeuttisen suhteen rakentumisen edellytykset Terapeuttinen suhde ei “vain tapahdu”. Fysioterapeutilta edellytetään kykyä olla läsnä tilanteessa ja luoda luottamuksellinen ilmapiiri. Luottamuksellisen ilmapiirin rakentaminen on fysioterapeutin keskeinen tehtävä ja aina ensisijaisesti hänen vastuullaan. Terapeutin on hyvä osata selvittää asiakkaan odotukset terapian suhteen ja auttaa asiakasta tarvittaessa sanoittamaan omat tavoitteensa ja toiveensa. Terapeutilla on hyvä olla myös uskallusta tarkastella ja arvioida omaa toimintaansa terapiatilanteessa eri tavoin. Osaanko luopua liiallisesta auktoriteettiasemastani ja ennakkokäsityksistäni? Teenkö liian nopeita johtopäätöksiä? Annanko riittävästi tilaa? Tämän lisäksi suuri merkitys on terapeutin vuorovaikutustaidoilla, joita tutkimusten mukaan asiakkaatkin pitävät erityisen merkityksellisinä (Miciak ym. 2018: 10; Potter & Gordon & Hamer 2003: 197). Tämä tarkoittaa asiakkaalle hänen koko tarinansa kuuntelemista sekä ennen kaikkea kuulluksi tulemisen tunnetta (O’Keeffe ym. 2017: 611; Holopainen ym. 2018: 4–5). Kuultua tarinaa terapeutti voi peilata takaisin asiakkaalle sekä kirjata siitä yhdessä asiakkaan kanssa keskeisiä asioita, joihin on mahdollista palata tarvittaessa. Fysioterapeutin moninainen rooli Opinnäytetyötä tehdessä nousi vahvasti esille se, miten fysioterapia ei ole yksittäinen tieteenala tai hoitomuoto, vaan asiat, joiden kanssa fysioterapeutit työskentelevät, vaikuttavat ihmisen koko olemiseen, olemukseen ja elämän kaikille osa-alueille. Krooninen kipu tai pitkittynyt sairaus saattavat heijastua niin työhön, ihmissuhteisiin kuin siihen, miten ihminen kokee itsensä ja mitä hän ajattelee itsestään. Fysioterapeutin yksittäinen kommentti, kuten ”vino lantio”, ”puoliero” tai ”yliojentunut”, saattavat luoda tai vahvistaa asiakkaalle negatiivista kehon kuvaa ja jäädä asiakkaan mieleen pitkäksi aikaa. Emotionaalinen tuki tiivistyy lähteidemme perusteella kommunikaatiotaitoihin, etenkin kuuntelemiseen ja sanoittamiseen. Terapiatilanteessa on aina paikalla kaksi ihmistä, ja mitä paremmin ihmiset kommunikoivat keskenään ja mitä turvallisemmaksi asiakas olonsa tuntee, sitä paremmin hän saa ilmaistua itseään ja näin fysioterapeutti saa enemmän työkaluja asiakkaan auttamiseen. Vaikka fysioterapiassa kuuluu huomioida asiakas kokonaisuutena biopsykososiaalisesta näkökulmasta, on myös hyvää ammattitaitoa huomata, missä vaiheessa asiakas tarvitsee fysioterapian lisäksi muita terveysalan ammattilaisia tuekseen. Emotionaalista tukea on tunnistaa asiakkaan kokonaisvaltainen tilanne, ja auttaa häntä löytämään paras mahdollinen ratkaisu ja apu hänen tilanteeseensa. Fysioterapeutti on liikkeen ja toimintakyvyn ammattilainen, jonka ei tarvitsekaan osata auttaa asiakasta kaikessa. Emotionaalisen tuen merkitystä kuntoutuksessa on tutkittu kaikkiaan vähän. Emotionaalinen tuki kuitenkin oli opinnäytetyömme perusteella keskeisenä tekijänä asiakkaan ja asiantuntijan terapeuttisen suhteen rakentumisessa. Mielenkiintoinen jatkotutkimusaihe olisikin, miten emotionaalinen tuki rakentuu moniammatillisessa kuntoutuksessa asiakkaan ja asiantuntijoiden välille kuntoutuksen aikana. Kirjoitus perustuu fysioterapeutti AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön Emotionaalisen tuen piirteitä fysioterapiassa, Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. https://www.theseus.fi/handle/10024/166390 Kirjoittajat: Noora Kaila, fysioterapeutti Taru Louhelainen, fysioterapeutti Pihla Nikkarinen, fysioterapeutti Ulla Härkönen, fysioterapian lehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulu Leena Piironen, fysioterapian lehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: Holopainen, Riikka & Piirainen, Arja & Heinonen, Ari & Karppinen, Jaro & O’Sullivan, Peter 2018. From “Non-encounters” to autonomic agency. Conceptions of patients with low back pain about their encounters in the health care system. Musculoskeletal Care 2018. 1–9. Miciak, Maxi & Mayan, Maria & Brown, Cary & Joyce, Anthony S. & Gross, Douglas P. 2018. The necessary conditions of engagement for the therapeutic relationship in physiotherapy: an interpretive description study. Archives of Physiotherapy 8 (3). 1–12. O´Keeffe, Mary & Cullinane, Paul & Hurley, John & Leahy, Irene & Bunzzli, Samantha & O´Sullivan, Peter B. & O´Sullivan, Kieran 2016. What Influences Patient-Therapist Interactions in Musculoskeletal Physical Therapy? Qualitative Systematic Review an Meta-Synthesis. Physical Therapy 96 (5). 609–622. Pinto, Rafael Zambelli & Ferreira, Manuela L. & Oliveira, Vinicius C. & Franco, Marcia R. & Adams, Roger & Maher, Christopher G. & Ferreira, Paolo H. 2012. Patient-centred communication is associated with positive therapeutic alliance: a systematic review. Journal of Physiotherapy 58: 77–87. Potter, Margaret & Gordon, Sandy & Hamer, Peter 2003. The physiotherapy experience in private practice: The patients’ perspective. Australian Journal of Physiotherapy 49. 195–202.
”Projektit voi olla vaiheessa, mut muuten on kaikki hallinnassa ” – Kuntoutuja kuntoutumisverkostonsa kuvaajana
Kuntoutuksen uudistuvissa verkostoissa tarvitaan ammattilaisten pitkälle erikoistuneita taitoja. Rajapinnoille rakentuvien asioiden kriittinen tarkastelu ja monimutkaisten asioiden yhdistelyosaaminen tuottavat käytäntöön uusia strategisia lähestymistapoja. Niissä kuntoutujan asema ymmärretään kuntoutettavan sijaan kehittäjäkumppaniksi, verkostotoiminta keskeiseksi kuntoutumisen keinoksi ja yhteiskehittely kuntoutumisen tuloksellisuutta edistäväksi menetelmäksi. Kuntoutuksen huippulaatu syntyy kuntoutujan dynaamisissa verkostoissa – ei ammattilaisten stabiileissa standardeissa. Miten kuntoutustoimintaan ja kuntoutumiseen liittyvät verkostot hahmottuvat kuntoutujan näkökulmasta? Voisiko kuntoutumisen verkostojen jäsentäminen yhdessä kuntoutujan kanssa saada aikaan jotain kuntoutumisen kannalta arvokasta? Verkostojen merkitys painottuu uudistuvassa kuntoutuksessa Kuntoutuminen on kuntoutujan tarpeista ja tavoitteista lähtevä yksilön ja ympäristön välinen muutosprosessi, jonka vaikutukset ilmenevät hyvinvointina, toiminta- ja työkykyisyytenä sekä osallisuutena arjessa. Kuntoutuminen koskettaa kuntoutujaa ja hänen lähipiiriään, ja useimmiten kuntoutumiseen liittyy yhden tai useamman ammattilaisen tuki, jonka määrä ja laatu määräytyvät kuntoutujan tarpeen mukaan. Kuntoutujan omassa arjessa tapahtuva kuntoutuminen on kuntoutuksen palvelujärjestelmän prosessien ja toimintatapojen keskeinen tavoite. (Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017: 35.) Edellä kuvattu Kuntoutuksen uudistamiskomitean kuntoutuksen määritelmä nostaa esiin kuntoutustoiminnan verkostot: kuntoutujan ja hänen lähipiirinsä sekä kuntoutuksen palvelujärjestelmän. Määritelmä ottaa kantaa myös siihen, että kuntoutumiseen tähtäävä toiminta edellyttää mukana olevien toimijoiden oikea-aikaisia ja yhteensovitettuja toimenpiteitä eli verkostotyön toimivuutta ja johtamisen onnistumista (Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017: 35). Kuntoutuksen verkostotyöstä ja kuntoutumisen verkostoista puhuttaessa törmää usein kahtiajakoon. Verkostot ovat hahmottuneet pitkälti palvelujärjestelmän näkökulmasta siten, että ammattilaisten ja organisaatioiden muodostaman verkoston kohteena on kuntoutuja. Tällöin omien asioidensa paras asiantuntija, kuntoutuja itse, jää ulkopuolelle ikään kuin toiminnan passiiviseksi kohteeksi. (Seikkula & Arnkil 2009: 6.) Muutos kuntoutumisen ekologiseen paradigmaan korostaa kuntoutujaa aktiivisena toimijana tavoitteineen, jolloin verkosto on toiminnallinen, kuntoutujan tavoitteiden saavuttamiseen tähtäävä verkosto (Sipari 2014). Tähän kehityssuuntaan liittyen tarvitaan uudenlaista ymmärrystä kuntoutumisen verkostoista sekä verkostotyöhön liittyvää käytännön osaamista (Lindh 2013: 93, 96; Järvensivu & Nykänen & Rajala 2010: 17–20, Seikkula & Arnkil 2009: 10). Verkostotyö nähdään yhdeksi ratkaisuksi monimutkaistuvien ongelmien ja niukkenevien resurssien haasteeseen, sillä yhteistyötä joudutaan vääjäämättä järjestämään uudella tavalla joustavasti ja innovatiivisten ratkaisujen toiveessa (Järvensivu ym. 2010: 6–10). Kuntoutujan aktiivinen, tasa-arvoinen ja osallistuva rooli omissa verkostoissaan takaa sen, että hänellä on mahdollisuus ilmaista näkökulmansa ja että tilanteeseen haetut ratkaisut sopivat kyseiseen elämäntilanteen sekä kuntoutujan sen hetkisiin tarpeisiin (Seikkula & Arnkil 2009: 10). Kuntoutujan oma verkosto Uudistuvat kuntoutusverkostot -opintojakso sisältyy Metropolia Ammattikorkeakoulun kuntoutuksen ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opetussuunnitelmaan. Siinä tehdään kehittämistehtävä, jossa jäsennetään omassa työympäristössä kuntoutusverkostoja kuntoutustoiminnan muutoksen mukaan. Kaksi perusterveydenhuollon fysioterapeuttia, Sari Helenius ja Aino Kinnunen, tekivät kuntoutusverkostoja uudistavan kehittämistehtävän siten, että he perehtyivät yhden kuntoutujan kanssa tämän kuntoutumisen verkostoon. He jäsensivät kuntoutumisverkostoja yhdessä kuntoutujan kanssa, jolla on MS-tauti ja jonka kuntoutukseen liittyvät vuosittaiset kuntoutusarviokäynnit sekä ryhmäkäynnit terveysaseman fysioterapiassa. Kuntoutujalle ehdotettiin kuntoutumisen verkostojen pohtimista yhdessä, ja kuntoutuja kutsui fysioterapeutit kotiinsa omaan arjen ympäristöönsä ja hänelle itselleen tärkeiden asioiden äärelle (ks. kuvio 1). Kyseessä oli keskustelunomainen tilanne, jossa ennalta hahmoteltujen aiheiden ja kysymysten avulla pyrittiin selvittämään, miten kuntoutumisen verkostot hahmottuvat ja minkälainen on toimiva kuntoutumisen verkosto juuri tämän kuntoutujan näkökulmasta ja hänen kokemuksiinsa perustuen. Yhteisen keskustelun perusteella fysioterapeutit hahmottelivat teoriatietoa ja kuntoutujan omia ajatuksia yhdistellen visuaalisen posterin (kuvio 1) sekä videon (https://www.youtube.com/watch?v=hvLlJWHU9wI) kyseisen kuntoutujan omasta kuntoutumisen verkostosta. Posterin ja videon kuvamateriaali on pääosin peräisin kuntoutujalta itseltään. Häneltä on saatu lupa työn julkaisuun. Palveluista kuntoutumiseen arjessa Yhteinen keskustelu kuntoutujan kanssa avasi moninäkökulmaisen näkymän kuntoutumisen verkostoihin. Kuntoutujan kohdalla kuntoutumisen verkoston muodostivat yhtäältä palvelujärjestelmä ammattilaisineen ja toisaalta kuntoutujan arkeen liittyvät ihmiset, asiat ja toiminnot videossa esitetyllä tavalla. Ammattilaisten merkitys kuntoutujan omien voimavarojen tukemisessa korostui. Toimiva verkosto hahmottui palveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden näkökulmasta. Kuntoutuja kuvasi esimerkillään tilannetta, jolloin olisi ollut toivottavaa, että ammattilainen olisi tullut kotiin arvioimaan ja ohjaamaan. Tällöin kuntoutuja olisi voinut toteuttaa arkeaan vähemmin keskeytyksin, ja toisaalta ammattilaisella olisi ollut mahdollisuus päästä lähelle arjen todellisia tilanteita jopa auttaakseen tai edes arvioidakseen asioita niiden oikeassa kontekstissa. Kuntoutujan kanssa käydyssä keskustelussa nousi esille kysymys siitä, mikä saa hänet jakamaan huolenpitoa ja välittämistä huomattavan laajalle läheisten piirille omien voimavarojen rajallisuudesta huolimatta. Kuntoutujan mukaan tällainen jakaminen antaa hänelle itselleen paljon. Yhteinen dialogi, esimerkiksi verkostokuvausta tehdessä, voikin olla voimaannuttava kokemus kuntoutumisen kokonaiskuvan hahmottumisen myötä. Yhteiseen keskusteluun kuntoutujaa motivoi lisäksi ajatus siitä, että juuri hänen ajatuksensa ovat arvokkaita kuntoutuksen kehittämisen näkökulmasta. (Vrt. Järvensivu ym. 2010: 8–9, 60–61; Harra ym. 2017: 152–153; Harra 2014: 210; Sihvo ym. 2018: 14–15.) Kuntoutumisen verkoston konkretisoiminen videon muotoon oli luova ja tuossa hetkessä luonnolliselta tuntunut ratkaisu. Kokemuksena se oli kuntoutujaa ja ammattilaisia yhdistävä sekä voimaannuttava. Video yllätti voimavarasuuntautuneisuudellaan ja yhteisöllisyydellään sekä sillä, miten se herätti tunteita. Voimavara kuntoutumiselle Verkostotoiminta palvelee kuntoutumista, kun työskentely saa aikaan voimaantumista tavoitteita, toimintatapoja ja yhteistyön tarvetta koskevan ymmärryksen lisääntyessä. Tämä ruokkii yhteistä ongelmanratkaisukykyä ja innovatiivisia ratkaisuja sekä sitoutumista ja motivoitumista yhteiseen prosessiin. (Järvensivu ym. 2010: 60–61.) Voisiko kuntoutumisen kumppanuus rakentaa Järvensivun ja kumppaneiden (2010: 8–9) kuvaamaa verkostoituneen kehittämisen prosessia? Kun kuntoutumisen haasteita ja mahdollisuuksia työstetään verkostossa, jossa toimijat luottavat ja sitoutuvat toisiinsa, yhteistoiminnallinen prosessi luo jaettua ymmärrystä, oppimista ja tilannekohtaisia ratkaisuja, jotka ovat kuntoutumisen kannalta merkityksellisiä. Tällöin verkostotyöskentelynä toteutuva yhteisen ymmärryksen muodostaminen ja suunnittelu ovat osa kuntoutumisen prosessia, joka voi itsessään tuottaa kuntoutumista kuntoutujan arjen hallinnan edistymisen ja kokonaiskuvan hahmottumisen kautta. (vrt. myös Harra 2014: 244–245; Seikkula & Arnkil 2009: 25–26.) Verkostoituneen kehittämisen prosessissa keskinäinen luottamus verkostossa tehostaa toimintaa ja tukee toinen toistaan seuraavien innovaatioiden syntymistä (Järvensivu ym. 2010: 8–9). Sekä kehittämistehtävään osallistunut kuntoutuja että lähdekirjallisuus nostavat esiin verkostojen ajallisen kontekstin. Verkostojen tulee muuttua ja mukautua kuntoutujan tarpeiden ja elämäntilanteen mukana. Ammattilaisilta tämä vaatii hyviä, rajapintoja ylittäviä yhteistyötaitoja sekä oman, perinteisen osaamiskentän rajat ylittävää ammatillista kompetenssia. (Seikkula & Arnkil 2009: 10.) Kuntoutumisen verkostot ovat selvästi läsnä kuntoutusalan ammattilaisten työssä, mutta niitä ei välttämättä – tai ainakaan riittävästi – hahmoteta voimavarana kuntoutumiselle. Kehittäjäkumppanuus verkostoissa Asiakaslähtöisyys ja moniammatillisuus ovat tuttuja käsitteitä kuntoutuksen kentällä (esim. Järvikoski ym. 2009: 16; Jeglinsky & Kukkonen 2016: 393, 397). Asiakasosallisuus painottuu ajankohtaisessa sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisessa (esim. Sihvo ym. 2018). Kehittäjäkumppanuus ja yhteistoiminta ovat hyvinvointipalvelujen kehittämisen keskiössä (Harra ym. 2017: 147–148, 162–164). On aiheellista pohtia, miten edellä listatut asiat toteutuvat kuntoutustoiminnassa käytännön tasolla, kun toisessa vaakakupissa painavat lyhytnäköiset ajankäytön ja kustannustehokkuuden vaateet. Verkostotyöhön, terapeuttiseen yhteistoimintaan ja yhteiskehittelyyn perehtymisen myötä tuntuu selvältä, että juuri tällaista ajattelutapaa ja käytännön toimia tarvitaan uudistuvassa ja kehittyvässä kuntoutustoiminnassa kuntoutujien kuntoutumisen edistymiseksi. Kuntoutumisen verkostojen jäsentäminen yhdessä kuntoutujan kanssa vaati avoimuutta ja luottamusta puolin ja toisin. Toimintaa luonnehti hyvää tahtovan yhteistoiminnan periaatteet (Harra 2014: 192, 197–199). Luottamusta, sitoutumista ja hyvän tahtomista toiselle edellytetään verkostossa toimijoilta, oli kyseessä sitten moniammatillinen työskentely tai ammattilaisen ja kuntoutujan välinen suhde (Järvensivu ym. 2010: 17–20; Seikkula & Arnkil 2009: 34; Harra 2014: 194–197). Kehittämällä toimintatapoja kehittäjäkumppanuuden suuntaan edistetään yhteisen ymmärryksen rakentumista verkostotoiminnasta. Verkostotoiminnan näkyväksi tekeminen lisää myös ymmärrystä sen hyödyistä yhtenä kuntoutumista edistävänä keinona. Tulokselliset verkostot tuotetaan yhteiskehitellen Edellä kuvattu Uudistuvat kuntoutusverkostot -opintojakson kehittämistehtävä toimi lähtökohtana työpaikoilla järjestetyille yhteiskehittelytilaisuuksille osana Uudistuva kuntoutusverkosto -opintojaksoa. Yhteiskehittelytilaisuuksissa kuntoutuksen YAMK-opiskelijat esittelivät kuntoutustoiminnan muutoksen mukaisia verkostoja opiskelijoiden ohjaamalle, kuntoutusosaamista uudistavalle yhteiskehittelylle työyhteisöissä. Esitykset toteutettiin posterien muodossa alustuksena. Opiskelijoille yhteiskehittelytilaisuuksien järjestäminen työpaikoikoilla on osa kehittämis- ja johtamisosaamista vahvistavaa yhteisöllistä oppimista käytännössä ( Uudistuva kuntoutusosaaminen). Yhteiskehittelytilaisuuksien tavoitteena oli vahvistaa verkostoissa toimivia yhteisen päämäärän määrittämisessä sekä uudistuvien verkostojen sekä niiden edellyttämien uusien toimintatapojen rakentamisessa. Yhteiskehittelyn keskeisimmät oivallukset kiteytyivät tavoiteperustaisten kuntoutumisverkostojen rakentamiseen. Lähtökohta näissä verkostoissa oli hyvin erilainen verrattuna kuntoutuksen tyypillisiin verkostokuvauksiin, jotka määrittyvät tietyn diagnoosin tai ongelman perusteella ja joissa kuvataan apua antavia ammattilaisia sekä organisaatioita. Kuntoutuksen verkostojen sijaan tulokulmana olivat kuntoutumisen verkostot kuntoutujan näkökulmasta. Hyvän kuntoutumisen tulevaisuudennäkymiä Kuntoutujan näkökulmasta kuvattujen verkostojen tehtävänä oli mahdollistaa kuntoutujalle mielekkäiden omien tavoitteiden saavuttaminen arjessa. Tähän tehtävään ammattilaisten lisäksi ohjattiin kuntoutujien läheisiä, jolloin nk. ”luomuverkoston” ymmärrettiin edistävän kuntoutuksen tuloksellisuutta moninkertaisesti. Verkostot lisäsivät kaikkien osapuolten sitoutumista tavoitteiden saavuttamiseen. Kuntoutuja oli aktiivinen toimija oman verkostonsa rakentamisessa ammattilaisten luodessa mahdollisuuksia tähän. Yhteiskehittelyssä tuotetiin kuntoutumisen verkostoja, joka liittyivät kuntoutujan omaan tilanteeseen ja ympäristöön. Kuntoutujan kehittäjäkumppanuus lisäsi tietoisuutta tavoitteista, sitoutti ja motivoi kaikkia verkoston toimijoita tuloksellisuuteen. Kuntoutujille verkostot merkitsivät voimaannuttavia vuorovaikutussuhteita kuntoutumisensa edistämiseksi. Tulevaisuudennäkymä hyvästä kuntoutumisesta avautui tavoitteellisena yhteiskehittelynä verkostoissa. Kuntoutujan kuntoutumisen verkostoissa ammattilaiset, kuntoutuja ja hänen läheisensä kehittävät yhdessä mahdollisuuksia ja ratkaisuja kuntoutujan omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Kyseessä on verkostoituneen yhteiskehittelyn prosessi yhdistettynä kuntoutumisprosessiin ja siinä kehkeytyvä kehittäjäkumppanuus. Katso bloggauksessa mainittu video täältä: (https://youtu.be/amcgUQ1gEnw) Kirjoittajat: Sari Helenius, fysioterapeutti ja opiskelija (kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto, Metropolia Ammattikorkeakoulu), Vantaan kaupungin kuntoutusyksikkö Aino Kinnunen, fysioterapeutti ja opiskelija (kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto, Metropolia Ammattikorkeakoulu), Vantaan kaupungin kuntoutusyksikkö Salla Sipari, FT, yliopettaja, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet Harra, Toini 2014. Terapeuttinen yhteistoiminta. Asiakkaan osallistumisen mahdollistaminen toimintaterapiassa. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Lapponiensis 288. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Harra, Toini & Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalvelujen kehittäjäkumppanuus. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. Jeglinsky, Ira & Kukkonen, Tarja 2016. Moniammatillinen yhteistyö kuntoutuksessa. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. Järvensivu, Timo & Nykänen, Katri & Rajala, Rika 2010. Verkostojohtamisen opas: Verkostotyöskentely sosiaali- ja terveysalalla. Versio 1.0 (30.12.2010). Muutosvoimaa vanhustyön osaamiseen -hankkeen julkaisu. Saatavana osoitteessa: www.seugolaid.fi/wp-content/uploads/2017/03/Verkostojohtamisen-opas-versio-1-0-30-12-2010.pdf. Luettu 23.3.2019. Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017. Kuntoutuksen uudistamiskomitean ehdotukset kuntoutusjärjestelmän uudistamiseksi. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Saatavana osoitteessa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160273. Luettu 23.3.2019. Lindh, Jari 2013. Kuntoutus työn muutoksessa. Yksilön vajavuuden arvioinnista toimintaverkostojen rakenteistumiseen. Akateeminen väitöskirja. Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 126. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. Saatavana osoitteessa: https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/61780. Luettu 31.3.2019.
Verkostomainen kehittäjäkumppanuus kuntoutuksen uudistajana
Kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämistoiminta vaatii monitahoista ja -tasoista verkostomaista toimintaa, joka rakentuu paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti. Verkostomainen kehittäjäkumppanuus perustuu kuntoutujien, ammattilaisten ja tutkijoiden yhteistoimintaan. Millaisissa kuntoutusta uudistavissa verkostoissa sinä olet mukana? Avaimena kehittäjäkumppanuus Moniasiantuntijainen kehittäjäkumppanuus verkostoissa mahdollistaa uuden tiedon ja ymmärryksen luomista ja uusien innovaatioiden syntyä. Kuntoutujien, omaisten, tutkijoiden, kliinikoiden ja muiden toimijoiden kehittäjäkumppanuus on avain kuntoutujien tarpeisiin vastaavien käytänteiden luomiseen kuntoutuksessa (Sipari & Mäkinen 2014; Harra, Sipari & Mäkinen 2017). Kehittäjäkumppanuus haastaa tutkimus- ja kehittämistoiminnan perinteisiä tutkimusasetelmia mahdollistamaan kehittäjäkumppanien aktiivista osallistumista prosessien kaikissa vaiheissa. Samalla se haastaa tutkimusintressien priorisoinnista analyysiin ja johtopäätösten laadintaan. Lähtökohtana on, että tutkimus- ja kehittämistoiminta tarttuu aiheisiin, jotka kuntoutujat kokevat hyödyllisiksi, ja tutkimus- ja kehittämistoiminta vastaa heille merkitykselliseen tarpeeseen (esim. http://www.pencru.org/projectsmeetings/researchprojects/jlaprioritysetting/) Verkostomainen kehittäjäkumppanuus on myös lapsen tarpeisiin vastaavan kuntoutumisen kehittämisen ytimessä. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan ymmärtäminen kehittäjäkumppanuutena konkretisoitui kansainvälisessä European Academy of Childhood Disability (EACD) -kongressissa, johon osallistui kliinisen kuntoutustyön tekijöiden, tutkijoiden ja opettajien lisäksi kokemusasiantuntijoita, lasten vanhempia ja nuoria – kaikkiaan yli 1300 osallistujaa 67 eri maasta. Kongressin useissa esityksissä ja työpajoissa lasten vanhemmat ja nuoret esiintyivät kuntoutuksen asiantuntijoina, kehittäjinä ja tutkijoina akateemisten tutkijoiden ja kliinikoiden rinnalla. Mahdollisuus ylittää rajapintoja ja etäisyyksiä Digitaaliset ratkaisut, kuten etäyhteydet, mahdollistavat entistä ketterämpää verkostotoimintaa ja yhteistä kehittämistä etäisyyksiä ja perinteisiä rajapintoja ylittäen. LOOK-hankkeessa (look.metropolia.fi) kehitetyt Lapsen kuntoutumisen Metkut -välineet ovat tästä yksi esimerkki. Metku-kirjaa on kokeiltu ja kehitelty eteenpäin Hollannissa ja yhteistä kehittämistä edistettiin Skype-yhteyden kautta. Lapsen osallistumista arjessa vahvistavia välineitä ja toimintatapoja tutkitaan ja kehitetään maailmalla erityisesti kansainvälisessä CanChild -verkostossa, johon kuuluu tutkijoita ja kehittäjiä eri puolilta maailmaa. Verkostossa toimii aktiivisesti myös lasten vanhempia kehittäjäkumppaneina. Verkostomaisessa kehittäjäkumppanuudessa perinteiset rajapinnat rakentuvat yhdyspinnoiksi. Lukuisat kansainväliset verkostot ja koulutukset ovat saavutettavissa vaikka kotisohvalta. Esimerkiksi lasten kuntoutuksen kansainvälisen huippututkijan ja Cerebral Palsy alliance research -säätiön puheenjohtajan Iona Novakin luentoa näyttöön perustuvista käytännöistä CP-vammaisten lasten ja nuorten kuntoutuksesta pystyi seuraamaan etäyhteydellä Brunelin yliopistolta Lontoosta. Luento on jälkikäteenkin vapaasti katsottavissa videotaltiointina. Lisäksi uusimman tutkimustiedon levittämiseen hyödynnetään yhä enemmän saavutettavia ja mielenkiintoa herättäviä keinoja, kuten lyhyitä videoita, joissa todennetaan tutkimuksen keskeiset tulokset. Uusien kuntoutujien tarpeisiin vastaavien ja näyttöön perustuvien toimintatapojen käyttöön ottamiseksi tarvitaan verkostomaista kumppanuutta myös kuntoutuksen rahoittajien kanssa. Esimerkiksi uusissa lasten osallistumista arjessa vahvistavia toimintatavoissa, kuten Pathways and resources for engagement and participation (Prep; Anaby ym. 2018 ) ja Partnering for change (Missiuna ym. 2016), painotetaan ympäristössä tehtäviä muutoksia ensisijaisina suhteessa lapsen toiminnassa tavoiteltaviin muutoksiin. Kuitenkin useassa maassa korvattavaksi terapiaksi katsotaan vain työ, jonka terapeutti tekee lapsen ja vanhempien läsnä ollessa, pois lukien muulloin tehtävän ympäristön ohjauksen ja verkostoyhteistyön lapsen kuntoutumisen tavoitteen saavuttamiseksi. PREP-toimintatavan kehittäjät ja tutkijat nostivat EACD-kongressissa esille, etteivät kuntoutuksen rahoitusjärjestelmät vielä riittävästi tunnista ympäristön ohjauksen ja yhteistoiminnan luomiseksi tarvittavaa verkostotyöskentelyä osana korvattavaa ja lapsen toimintakykyä ja osallistumista edistävää terapiatyötä. Tarpeista käsin rakentuvat verkostot Kuntoutus uudistuu kytkeytymään yhä voimakkaammin arkeen, rakentuen niihin ympäristöihin ja rutiineihin, joissa ihmiset luontaisesti toimivat. Toimintakykyä edistävien verkostojen rakentaminen ihmisen tarpeista käsin sekä arjen toimintaympäristön resursseja ja voimavaroja hyödyntäen mahdollistaa myös ennakoivaa otetta. Esimerkiksi tällä hetkellä Suomessa on kehitteillä fysioterapeuttien toimenkuvan kuvaaminen koulun toimintaympäristössä. Partnering for change -toimintatavan kaltainen malli, joka perustuu yhteistoimintaan ja verkostomaiseen kumppanuuteen arjen kontekstissa (Missiuna ym. 2016), on potentiaalinen, kun kehitetään kuntoutuksen asiantuntijoiden osaamisen hyödyntämistä kouluissa lasten toimintakyvyn edistymiseksi. Kansainvälisten kongressien anti on parhaimmillaan uuden tutkimustiedon äärellä yhteistä ja kriittistä keskustelua sekä uusien kuntoutusta uudistavien verkostojen rakentamista sekä olemassa olevien vahvistamista. Ensi vuonna EACD-kongressi toteutuu Puolan Poznanissa (17.–20. kesäkuuta 2020). Lukuisia videotallenteita luennoista ja muuta materiaalia on saatavilla EACD:n nettisivuilta. Nea Vänskä, lehtori, Metropolia AMK EACD-kongressin ohjelma 2019. Lähteet Anaby, Dana ym. 2018. The effectiveness of the Pathways and Resources for Engagement and Participation (PREP) intervention: improving participation of adolescents with physical disabilities. Developmental medicine and child neurology 60 (5): 513–519. Harra, Toini, Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalveluiden kehittäjäkumppanuus. Teoksessa Pohjola, Kairala & Niskala, Lyly (toim.). Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi – Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. Missiuna, Cheryl ym. 2016. Partnering for change. Saatavana osoitteessa: https://canchild.ca/en/research-in-practice/current-studies/partnering-for-change Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa 2014. Kehittäjäkumppanuus vaatii uudenlaista osaamista. Teoksessa Sipari, Salla, Mäkinen, Elisa & Paalasmaa, Pekka (toim.): Kuntoutettavasta kehittäjäkumppaniksi. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: https://www.metropolia.fi/fileadmin/user_upload/Julkaisutoiminta/Julkaisusarjat/AATOS/PDF/AATOS_13_Kuntoutettavasta_kehittajakumppaniksi.pdf
Kenen kielellä kirjoitat?
Sote-alan ammattilaisten, erityisesti lääkärien, sanelu- ja kirjaamiskömmähdykset ovat huumorin ehtymätön lähde. Klassikkojen klassikko lienee: ”Potilas on parantunut hoidosta huolimatta.” Asiakkaiden hoitoon ja kuntoutukseen liittyvät asiakirjat muodostavat mielenkiintoisen tekstuaalisen maailman, jossa kohtaavat paitsi eri alojen ammattilaiset keskenään, myös ammattilaiset ja asiakkaat. Vaikka sosiaalisessa mediassa on kuultu puheenvuoroja ”tekstin kuolemasta” ja kuvaviestinnän nousevasta ylivoimasta, työelämässä erityyppisten kirjoitustöiden merkitys on tosiasiallisesti suuri. Näin on yhä enemmän myös hyvinvointialoilla (Tiililä 2017: 8). Asiakirjojen kirjoittamista ohjaa laaja lainsäädäntö, esimerkiksi hallintolaki (434/2003), laki potilaan asemasta ja oikeuksista (1992/785) sekä sosiaali- ja terveysministeriön asetukset. Uudistunut tietosuojalakikin (2018/1050) asettaa entistä enemmän vaatimuksia kirjoittamiselle. Hyvinvointialojen asiakirjojen tulee olla ennen kaikkea olla sellaisia, että ne turvaavat asiakkaan hyvän hoidon järjestämisen, suunnittelun, toteutuksen ja seurannan. Kirjoittamisen ydintavoitteita ovat luonnollisestikin virheettömyys, selkeys ja ymmärrettävyys. Kaksi jälkimmäistä eivät ole synonyymeja, kuten Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Ulla Tiililä (2018) on huomauttanut. Tiililän mukaan selkeys on ennen kaikkea kirjoitetun kielen hahmotettavuutta ja visuaalisuutta: loogista jäsentelyä, osuvaa otsikointia ja oikeinkirjoitusta. Ymmärrettävyys puolestaan liittyy mielen toimintaan: Ymmärrettävä kieli johdattaa lukijan kirjoittajan maailmaan. Se on havainnollista, ja siinä avataan tekstin juonta, syysuhteita ja päättelyketjuja esimerkiksi pienillä selventävillä sanoilla, kuten siksi, jotta, vaikka ja koska. (Tiililä 2018: 34.) Chatit ja muut kirjoitetut verkkokeskustelut ammattilaisten ja asiakkaiden välillä tekevät nopeasti tuloaan myös sote-aloille, mutta asiakastekstejä tuotetaan ja tulkitaan paljolti asynkronisesti eli eriaikaisesti, joten todellinen, lihaa ja verta oleva kirjoittaja ja lukija eivät niissä kohtaa. Tästä syystä asiakastekstien kirjoittamisen tavoitteena ovatkin tiedon jatkuvuus, eheys ja käytettävyys, kun tietoa siirretään esimerkiksi organisaation sisällä tai organisaatiosta toiseen, ajallisesti ja maantieteellisesti. Asiakasteksteillä on monenlaisia lukijoita Omia haasteitaan asiakirjojen kirjoittamiselle asettaa se, että asiakirjat siirtävät tietoa paitsi tietyn alan ammattilaiselta toiselle, myös moniammatillisesti eri ammattikunnan edustajien välillä. Ei ole itsestäänselvyys, että lähialojenkaan ammattilaiset jakavat saman kielen. Anekdoottina muistuu tässä yhteydessä mieleen kommentti, jonka tuttu kirurgi paukautti ilmoille, kun kerroin fysioterapeutin löytäneen selästäni fasettilukon. ”Jos sinulla olisi fasettilukko rangassa, olisit kuollut”, kommentti kuului. Ammattilaiset eivät tietenkään pääse asiakasteksteihin, miten sattuu, vaan asiakkaan tietojen katselun tulee liittyä hoitosuhteeseen. Asiakkaalla itsellään taas on oikeus aina tarkastaa, mitä tietoja hänestä on viety asiakirjoihin. Valvira kiteyttää nämä tiedonkulkuun ja viestintään liittyvät oikeudet seuraavasti: Potilaalla on oikeus saada itseään koskevia tietoja. (…) Tiedot on annettava niin, että potilas ymmärtää riittävän hyvin niiden sisällön. (…) Potilaalla on oikeus tarkistaa tiedot, jotka hänestä on kirjattu potilasasiakirjoihin. Jos tiedot ovat potilaan mielestä virheellisiä, hän voi pyytää niiden korjaamista. (…) Valtakunnallisen Omakanta-verkkopalvelun myötä kaikilla meillä täysi-ikäisillä asiakkailla on pääsy omiin terveystietoihimme vaikkapa suoraan kotikoneelta. Omakanta tuntuu nyt jo liki itsestäänselvyydeltä, vaikka tilanne on melko tuore. Esimerkiksi HUS on tallentanut potilastiedot valtakunnalliseen arkistointipalveluun syksystä 2014 lähtien. Hakukone on lähellä ”Tiina, 54, katsoi verikoetuloksensa netistä ja järkyttyi”, uutisoi Ilta-Sanomat 5.6.2019. Raflaavaan tyyliin kirjoitettu juttu kuvasi, miten ”Tiina” tutustui verkkopalvelussa itsenäisesti laboratoriotuloksiinsa. Koska hän ei saanut tulosten tulkinnassa apua ammattihenkilöltä, hän ryhtyi googlettelemaan tuloksiinsa liittyvää taustatietoa. Hakukoneen osumat säikäyttivät Tiinan niin, että mielikuvissa uhkasivat jo dialyysi sekä saattohoito. Vasta myöhemmin lääkärin kanssa viestiessä selvisi, etteivät laboratorioarvot oikeasti olleet erityisen huolestuttavia. Luulen, että moni ainakin meistä maallikkoasiakkaista voi samastua jutun Tiinaan. Kyse voi olla laboratoriotuloksista tai latinankielisestä, vieraalta kolkolta kalskahtavasta ilmauksesta, johon törmäämme terveystiedoissamme. Netin hakukone on silloin parin sormennäpäyksen päässä, ja ”asiakas ajattelee aina pahinta”, kuten eräs sote-alan ammattilainen kuulteni totesi. Vaikka meillä maallikkoasiakkailla ehkä olisi valveutuneisuutta, terveystietoa ja näppärät sormet, suhteellisuudentajua ja ymmärrystä kokonaisuuksista meillä ei välttämättä ole. Tiinan tarinassa ammattijärjestön edustaja kommentoikin, että esimerkiksi Omakannassa terveydenhuollon ammattilaisten on mahdollista tuoda tiedot asiakkaan näkyville sellaisessa aikataulussa, että he voivat ensin tulkita vastaukset asiakkaille eivätkä nämä jää niiden kanssa yksin. Tulkinta-apu voi olla tarpeen Vaikka vuorovaikutukseksi mielletään helposti lähinnä kasvokkaiset kohtaamiset, kirjoitettu tekstikin on vuorovaikutusta. Tekstin kielelliset ja muut valinnat konstruoivat tekstiin eräänlaisen kirjoittajan ja lukijan läsnäolon sekä kirjoittajan ja lukijan välisen vuorovaikutusalueen, joka on joko laaja tai suppeampi. (Ks. Virtanen ym. 2019.) Voi ajatella, että jokaisessa tekstissä tuo alue on täynnä odotuksia siitä, millaisia osapuolet ovat ja mitä he tekstiltä odottavat saavansa. Jos odotukset ovat kovin erilaiset, eihän siitä mitään tule. On aivan varmasti iso haaste laatia asiakastekstejä, jotka yksiselitteisesti, vaivattomasti ja samalla kertaa täyttäisivät viestintätarkoituksensa sekä erilaisten ammattilaisten välillä, että ammattilaisten ja asiakkaiden välillä. Jos totta puhutaan, tekee mieli suorastaan kysyä, onko se edes mahdollista. Voiko sama teksti todella olisi ammatillisen täsmällinen ja informatiivinen ja toisaalta kristallinkirkas asiakkaalle, joka ei tunne esimerkiksi ammattiterminologiaa tai organisaatioon tiedostetusti ja tiedostamatta vakiintuneita kirjaamisen tapoja? Minulla ei ole tähän vastausta, mutta tätä jokaisen asiakastekstejä kirjoittavan ammattilaisen on varmastikin pohdittava omassa työssään. Kirjoittaja: Marianne Roivas, FT, hyvinvointialojen suomen kielen ja viestinnän lehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: Tiililä, Ulla 2018. Sosiaali- ja hoitotyössä kieli on ylhäältä annettua. Pirta 57 (3). 34–35. Saatavana osoitteessa: http://www.kalevalaistennaistenliitto.fi/wpcontent/uploads/2018/11/Pirta_3_2018_LowRes.pdf. Luettu 11.6.2019. Tiililä, Ulla 2017. Johdatus sosiaali- ja hoitoalojen tekstimaailmaan ja niiden tutkimukseen. Teoksessa Tiililä, Ulla & Karvinen, Kati (toim.): Elämän ja kuoleman tekstit. Kirjoittaminen sosiaali- ja hoitotyössä. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. 6–18. Saatavana osoitteessa: http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk50/Elaman_ja_kuoleman_tekstit.pdf. Luettu 3.6.2019. Virtanen, Mikko T. & Rahtu, Toini & Shore, Susanna 2019. Kirjoitetun vuorovaikutuksen moninaisuus ja erityisyys. Teoksessa Rahtu, Toini & Shore, Susanna & Virtanen, Mikko T. (toim.): Kirjoitettu vuorovaikutus. Tietolipas 260. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 9–38.
Marianne Roivas päätoimittaja
suomen kielen ja viestinnän lehtori
p. 040 714 5153
marianne.roivas@metropolia.fi
Anna Kaipainen
projektisuunnittelija
p. 050 50 470 7161
Anna.Kaipainen@metropolia.fi
Auli Räsänen
koulutussuunnittelija
p. 040 672 6577
auli.rasanen@metropolia.fi
Sari Helenius
kuntoutuksen lehtori
p. 050 518 7333
sari.helenius@metropolia.fi
Toimituskunta toimittaa Rehablogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Rehablogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.2.2018.
aivoverenkiertohäiriö alaraaja- amputaatio apuvälineet asiakas asiakaslähtöisyys etäkuntoutus hanketyö ICF-luokitus ikäihmiset kehittäjäkumppanuus kohtaaminen kotikuntoutus koulutus kuntoutuja kuntoutujalähtöisyys kuntoutuminen kuntoutumisprosessi kuntoutus kuntoutusalan ammattikorkeakoulutus kuntoutusosaaminen kuntoutusprosessi Metropolia AMK monialaisuus moniammatillisuus moniasiantuntijuus osaaminen osallistuminen osallisuus perhe Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaalinen vahvistaminen toimijuus toimintakyky toimintaterapia työhyvinvointi työkyky vaikuttavat tavat verkosto vertaistuki vuorovaikutus yhteiskehittely yhteistoiminta yhteistyö yhteisöllisyys yksilö