Rehablogi

Kuntoutuksen ja terveydenhuollon hyviä käytänteitä kehittämässä

Avainsana: moniasiantuntijuus

Moniammatillisuudesta moniasiantuntijuuteen yhteistyöllä sekä erilaisten työkalujen avulla
1.2.2023
Jenni Hartikainen

Moniammatillisuus ja moniasiantuntijuus ovat tällä hetkellä kuntoutuksen kentällä paljon keskustelua herättäviä asioita. Kuntoutumisen onnistuminen pohjaa hyvin toimivaan tiimiin, mutta haluamme kuitenkin myös kuntoutujan vahvemmin mukaan omaan kuntoutumisen prosessiin. Tämä kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön, jossa tarkoituksena oli kehittää moniasiantuntijuuteen perustuvaa tavoitteen asettelua. Moniammatillisuus tarkoittaa sitä, että jokainen jäsen toimii kuntoutujan parhaaksi ja edistää omalla osaamisellaan kuntoutumista. Moniammatillinen yhteistyö on ominainen tapa työskennellä kuntoutuksen kentällä. Yhteistyön muodostaa vähintään kahta eri ammattia edustavan henkilön työskentely saman prosessin äärellä. (Jeglinsky, Kukkonen & Melkas 2022.) Moniammatillisuudesta moniasiantuntijuuteen päästään, kun jokainen toimija ovat tasavertaisessa kumppanuussuhteessa. Toimijoilla tarkoitetaan ammattilaisia, kuntoutujaa ja omaisia, jotka ovat jokainen oman alansa asiantuntijoita. Tavoitteena yhteistyöllä on se, että jokainen saa yhteisen käsityksen tilanteesta, tavoitteista sekä suunnitelmasta. (Jeglinsky yms. 2022.) Toimiakseen yhteistyö vaatii kuitenkin hyviä vuorovaikutustaitoja, asiakaslähtöisyyttä, oman roolin muutosta ja tiedon kokoamisen mahdollisuuksia (Isoherranen, Rekola & Nurminen 2008: 35). Moniasiantuntijuuteen perustuvan tavoitteen asettelun lähtökohtia Tavoitteita kuntoutumiselle asetetaan tulosten mukaan monilta eri tahoilta. Tavoitteita nousee ongelmakeskeisesti maksajataholta, moniammatillinen työryhmä nostaa tavoitteita kokemusperäisesti ja todennäköisesti myös omaisilla on tietynlaisia odotuksia kuntoutumisen suhteen. Kysymystä herättääkin se, että mikä kuntoutujan itsensä rooli kuntoutusjaksolla ja tavoitteiden asettamisen prosessissa. Lähtökohtaisesti tuloksista kävi ilmi, että kuntoutumista suunnitellaan ilman kuntoutujaa ja se on pitkälti ammattilaisten toteuttamaa. Tähän asiaan kuitenkin esitettiin muutosehdotuksia, jotta toiminta olisi asiakaslähtöisempää. Kuntoutujat tässä tutkimuksellisessa kehittämistyössä olivat kehitysvammaisia ja esille nousi, ettei kuntoutujaa haluta tahattomasti kuormittaa. Henkilökunta toivoi, että tavoitteet olisi mahdollista keskustella moniammatillisesti ja pilkkoa pienempiin osiin, jotta kuntoutujalle muodostuu riittävä ymmärrys kuntoutumisen tavoitteista. Arkeen liittyvät tavoitteet nousivat esille ja todettiin, että tavoitteet ovat usein kaukana arjesta. Päivittäiseen arkeen liittyvät tavoitteet kuitenkin todennäköisesti tukisivat sekä kuntoutujaa että lähityötä kuntoutumisen prosessissa. Myös Karhula yms. (2022) tuovat esille, että tavoitteiden tulisi olla osa kuntoutujan arkea (Karhula, Sellman, Sipari & Ylisassi 2022: kuntoutuksen tavoitteet ja sisällön rakentuminen). Alkuperäiset laajat tavoitteet voitaisiin pilkkoa pienempiin osiin ja liitetään osaksi jokapäiväistä arkea. Jos tavoitteena on itsenäisen asumispaikan löytäminen, olisi tämän tavoitteen arviointi ja saavuttaminen helpompaa osatavoitteiden ja arvioinnin kautta. Esimerkiksi, jos konkreettisesti arjessa harjoitellaan pyykinpesua ja arvioidaan sen onnistumista. Karhula yms. (2022) muistuttavat teoksessaan, että kuntoutumisen tavoitteita, ei voida asettaa jokaiselle yksilölle samojen arvojen ja normien mukaan. Jokaisella yksilöllä on omat henkilökohtaiset tavoitteet, jotka sisällytetään jokapäiväiseen arkeen. (Karhula, Sellman, Sipari & Ylisassi 2022: kuntoutuksen tavoitteet ja sisällön rakentuminen.) Moniasiantuntijuuteen perustuvaa tavoitteen asettelua edistävät tekijät Yhteinen tavoitteen laadinta oli lähtökohtana moniasiantuntijuuteen perustuvassa tavoitteen asettelussa. Oikea-aikaiset ja realistiset tavoitteet tuovat tuloksellisuutta, tehokkuutta ja lisäävät kuntoutujan motivaatiota. Kuntoutujan itse tulisi olla mukana tavoitteiden laatimisessa ja ihannetilanteena olisi, että myös verkosto osallistuisi. Kuntoutujat itse nostivat tukitiimin yhtenä keinona, jossa tavoitteita voisi laatia. Erilaiset menetelmät nousivat keskeiseen rooliin tuloksien mukaan. Kommunikoinnin apuvälineitä ja erityisesti kuvia pidettiin tärkeinä välineinä tavoitteiden asettelussa. Kuvia oli käytetty apuvälineenä tavoitteiden pilkkomisessa ja keskustelun tukena. Moniammatillisella työryhmällä ja erilaisia ennakoivilla töillä esimerkiksi suunnittelupalavereilla koettiin olevan merkitystä kuntoutumisprosessiin. Myös kuntoutujat nostivat esille erityisasiantuntijoiden merkityksen. GAS- menetelmä nostettiin yhdeksi konkreettiseksi työkaluksi tavoitteiden asetteluun. Kansaneläkelaitoksen (2022) mukaan GAS-menetelmän avulla asetetaan yhdessä moniasiantuntijuuteen perustuen tavoitteet 5-portaisen asteikon avulla. Kansaneläkelaitos kuitenkin suosittaa, että jokainen, joka osallistuu GAS-tavoitteiden laadintaan, kävisi menetelmäkoulutuksen. (Kansaneläkelaitos 2022.) Myös tuloksista kävi ilmi, että menetelmän käyttöön kaivattaisiin koulutusta. Kirjoitus perustuu Jenni Hartikaisen tutkimukselliseen kehittämistyöhön Tavoitteiden asettelu kuntoutujan tarpeita vastaaviksi moniasiantuntijuuteen perustuen (Metropolia Ammattikorkeakoulu 2023). https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-202301301807 Kirjoittaja Jenni Hartikainen, sosionomi (YAMK), kuntoutuksen tutkinto-ohjelma. Jenni on valmistunut sosionomiksi 2016 ja työskentelee tällä hetkellä uravalmentajana Katja Noponen Oy:ssä.   Lähteet: Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija 2008. Enemmän yhdessä – moniammatillinen yhteistyö. Helsinki, WSOY oppimateriaalit. Jeglinsky, Ira & Kukkonen, Tarja & Melkas, Susanna 2022. Moniammatillisuuden ja monialaisuuden käsitteistä teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa Kuntoutuminen (toim.). E-kirja. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. Kansaneläkelaitos 2022. Kelan nettisivut, GAS-menetelmä. Karhula, Maarit & Sellman, Jaana & Sipari, Salla & Ylisassi, Hilkka 2022. Kuntoutuksen tavoitteet ja sisällön rakentuminen teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa kuntoutuminen (toim.). E-kirja. Helsinki: Kustannus Oy Duode      

Lue lisää

Kuntoutujan osallistumisen vahvistuminen kuntoutuksen suunnittelussa
17.6.2022
Veera Pellikka

Kuntoutujan asema tasa-arvoisena osallistujana toimenpiteen kohteena olemisen sijaan on ollut viime vuosina kuntoutuksen paradigman muutoksen keskiössä. Kuntoutustoimenpiteet ovat monialaisia ja -ammatillisia toimintaverkostoja, missä ammattilaiset tukevat ja ohjaavat kuntoutujia päätöksen teossa, sitoutumisessa sekä tavoitteiden saavuttamisessa. Tämä kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön, jonka tarkoituksena oli kehittää moniasiantuntijuuteen perustuvaa kuntoutuksen suunnittelua kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi. Kuntoutuksen suunnittelua ohjaavat kuntoutujan tarpeet sekä voimavarat. Moniasiantuntijuuteen perustuvasta kuntoutuksen suunnittelusta puhuttaessa kuntoutuja tulisikin nähdä oman elämänsä asiantuntijana ja yhteisen ymmärryksen rakentamisella pyritään kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseen. (Autti-Rämö & Salminen 2016: 15; Karhula & Sellman & Sipari 2016: 239–240.) Moniammatillisuuden katsotaan olevan hyvän kuntoutuskäytännön mukaista ja mahdollistavan kuntoutujille monipuolista sekä asiakaslähtöistä kuntoutusta (Jeglinsky & Kukkonen 2016: 393–394). Moniasiantuntijuudella pyritään syvempään yhteistyöhön sekä tiedon jakamiseen. Moniasiantuntijuuteen perustuvassa työssä myös kuntoutujat sekä heidän omaisensa tai läheisensä ovat asiantuntijoiden roolissa ja näin ollen mahdollistetaan myös aktiivisempi osallistuminen kuntoutuksen suunnitteluun. (Kuorilehto 2014: 23–29.) Kuntoutusta suunnitellessa kuntoutuja tulisi kohdata yksilönä ja ottaa huomioon hänelle tärkeät asiat sekä mitä muuta hänen elämäänsä kuuluu kuntoutuksen lisäksi. Kuntoutujan arvot, ajatukset sekä näkemykset korostuvat kuntoutumisprosessissa. Kuntoutuksen ammattilaiset tukevat kuntoutujan matkaa kuntoutumisprosessissa ja auttavat kuntoutujaa päätöksien teossa sekä ongelmien ratkaisuissa. Itsemääräämisoikeus on kuntoutujan perusoikeus ja se vaatii kuntoutujalta harkintakykyä sekä valmiutta toimintaan. Kuntoutuksen ammattilaiset voivat antaa kuntoutujille tietoa, jonka avulla itsenäisen harkinnan käyttäminen helpottuu. Joskus kuntoutuja saattaa käyttää harkintavaltansa niin, että antaa ammattilaisten tehdä päätökset puolestaan. (Autti-Rämö & Mikkelsson & Lappalainen & Leino 2016: 65; Järvikoski 2013: 39.) Kuntoutujan osallistuminen on vahvimmillaan, kun hän pääsee osallistumaan tasavertaisena kumppanina prosessin eri vaiheisiin. Omien vaikutusten näkeminen konkreettisina muutoksina vahvistaa kuntoutujan osallistumisen tunnetta. Osallistumisen toimintamalleja on useita ja niitä voidaan muokata erilaisiin ympäristöihin ja tarkoituksiin sopiviksi. (Koivisto & Isola & Lyytikäinen 2018: 22.) Kuntoutuksen suunnittelun lähtökohtia Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten mukaan kuntoutuksen suunnittelun lähtökohtana kuntoutustyöntekijöiden näkökulmasta oli kuntoutujan esitietoihin perehtyminen. Tärkeimpänä pidettiin tietoa siitä, mikä on kuntoutujan toimintaympäristö, ja mitä asioita toimintakyvyn kannalta tulisi ottaa huomioon kotiutumisen saavuttamiseksi. Kuntoutujien tuloksissa korostui luottamus kuntoutustyöntekijöiden tekemiä päätöksiä kohtaan, eikä kuntoutujat nähneet tarpeelliseksi osallistua kuntoutuksen suunnitteluun tai sen sisältöön. Tulosten mukaan kuntoutusta suunniteltiin moniammatillisessa työryhmässä. Toimintaympäristössä moniammatilliseen työryhmään kuuluu lääkäri, sairaanhoitaja/lähihoitaja, fysioterapeutti/kuntohoitaja sekä tarvittaessa toimintaterapeutti ja/tai sosionomi. Kuntoutujan osallistumiselle haasteita loi tulosten mukaan kuntoutujan sairaudentunnottomuus sekä kognition heikentyminen. Tuloksissa ilmeni, että kuntoutuksen suunnittelu oli pääasiassa ammattilaisjohteista, kuntoutujien näkökulmasta tämä ei ollut ongelmallista tai heikentänyt luottamussuhdetta. Palomäen (2012) tutkimuksessa mainitaan, että kuntoutujan sitoutuminen kuntoutussuunnitelmaan riippuu pitkälti siitä, onko kuntoutujaa ymmärretty ja kuunneltu tarpeeksi suunnitelmaa tehdessä. Jos ammattilainen tekee kaikki päätökset kuntoutujan puolesta niin kuntoutuja jää herkästi passiiviseksi osallistujaksi. (Palomäki 2012: 116–117.) Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi olisikin hyvä käydä kuntoutujan kanssa läpi asioita mihin hän voi vaikuttaa kuntoutuksen suunnittelua laatiessa. Kuntoutujan sairaudesta tai diagnoosista riippumatta kuntoutujan kanssa tulisi etsiä sekä toteuttaa kuntoutujalle sopivia osallistumisen muotoja. Toimintatapoja kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi Tulosten mukaan kuntoutujan osallistumista vahvistavia toimintatapoja kuntoutuksen suunnittelussa olivat kuunteleminen ja vuorovaikutus, kannustaminen, tavoitteen asettaminen, liikkumis- ja toimintakyvyn arviointi, yksilöllinen ohjaus sekä moniammatilliset kiertopalaverit ja hoitoneuvottelut. Kuntoutujat arvostivat avointa sekä rehellistä kommunikointia ja korostivat, että heidät otetaan yksilöllisesti sekä kokonaisvaltaisesti huomioon. Kuunteleminen, kannustaminen sekä rohkaiseminen nousivat kuntoutujien tuloksissa usein esille. Myös kuntoutustyöntekijöiden tuloksissa korostettiin kuntoutujan äänen kuulemista sekä itsemääräämisoikeutta. Yksilöllinen ohjaus oli tulosten mukaan tärkeää luottamussuhteen rakentamiselle ja tämä loi mahdollisuuden kokonaisvaltaiselle arvioinnille. Lisäksi yhteinen ymmärrys sekä jaettu päätöksenteko kehittyivät yhtenäisen kommunikoinnin kautta. Tavoitteen asettaminen kuntoutusjaksolle on kuntoutuksen suunnittelun perusta. Tuloksissa käy ilmi, että tavoitteen asettaminen on tärkeä osa moniammatillista kuntoutusta, mutta se on pääosin ammattilaisjohteista ja osittain rikkonaista myös eri ammattilaisten välillä. Kuntoutujat ajattelivat tavoitteen asettamisen olevan fysioterapeuttien vastuulla. Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi tavoitteen tulee olla kuntoutujalle kiinnostava ja liittyä jollakin tavalla hänen omaan ympäristöönsä (Härkäpää & Valkonen & Järvikoski 2016: 74–75). Isoherrasen (2008) mukaan tavoitteen asettamisen moniammatillisessa työryhmässä ei tulisi olla toiminnan koordinointia ja ideoiden vaihtoa vaan keskustellen yhteisen ymmärryksen löytämistä (Isoherranen 2008: 72–73). Liikkumis- ja toimintakyvyn arviointi osana kuntoutuksen suunnittelua johtaa aina kuntoutujan kotiutumiseen asti. Kuntoutujan kotiutumisen kannalta on merkityksellistä saavuttaa tietynlainen liikkumis- ja toimintakyky, jotta kuntoutuja voi turvallisesti kotiutua. Tulosten mukaan toimintaympäristössä ei ole käytössä tiettyjä toimintakyvyn mittareita tai testejä, vaan arviointi perustuu kuntoutustyöntekijöiden havainnointiin. Kuntoutujat luottivat siihen, että kuntoutustyöntekijät kertovat koska saa tehdä mitäkin ja kuntoutujille sanoitettiin toimintakyvyn edistymistä.  Kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi olisikin mielenkiintoista pohtia lisäisikö esimerkiksi konkreettinen toimintakykymittarin tulos kuntoutujan omatoimista harjoittelua. Moniammatilliset kiertopalaverit sekä hoitoneuvottelut olivat tulosten mukaan sekä kuntoutustyöntekijöille että kuntoutujille merkityksellisiä toimintatapoja. Moniammatillisella kierrolla pysähdytään nimenomaan kuntoutujan asioiden äärelle ja tarkoituksena on kuunnella kuntoutujan ajatuksia kuntoutumisprosessin etenemisestä. Hoitoneuvotteluihin kutsutaan toimintaympäristön moniammatillisen työryhmän lisäksi myös omaisia/läheisiä sekä tarvittaessa kaupungin palveluohjaaja. Kuntoutujan vastuuta sekä omatoimisuutta pyritään lisäämään valtuuttamalla erilaisiin tehtäviin (harjoitukset, asian hoitaminen) ja kiertopalavereissa seurataan näiden toteutumista. Kirjoitus perustuu Veera Pellikan tutkimukselliseen kehittämistyöhön Moniasiantuntijuuteen perustuvan kuntoutuksen suunnittelun kehittäminen kuntoutujan osallistumisen vahvistumiseksi (Metropolia ammattikorkeakoulu 2022). Työ on luettavissa Theseus-tietokannasta.   Kirjoittaja Veera Pellikka, fysioterapeutti (YAMK), kuntoutuksen tutkinto-ohjelma. Veera on valmistunut fysioterapeutiksi vuonna 2010 ja työskentelee tällä hetkellä vastaavana fysioterapeuttina Kanta-Hämeen sairaskotisäätiöllä.   Lähteet Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 14–17. Härkäpää, Kristiina & Valkonen, Jukka & Järvikoski, Aila 2016. Kuntoutujan motivaatio ja sitoutuminen. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 74–82. Isoherranen, Kaarina 2008. Vuorovaikutuskulttuuri muutoksessa. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä – moniammatillinen yhteistyö. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit Oy. 49–83. Järvikoski, Aila 2013. Monimuotoinen kuntoutus ja sen käsitteet. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja 2013:43. Helsinki. Karhula, Maarit & Sellman, Jaana & Sipari, Salla 2016. Kuntoutumisen sisällön rakentuminen. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 239–246. Koivisto, Juha & Isola, Anna-Maria & Lyytikäinen Merja 2018. Osallisuus kuuluu kaikille. Innokylän innovaatiokatsaus. Työpaperi 9/2018. Helsinki. Kuorilehto, Ritva 2014. Moniasiantuntijuus sosiaali- ja terveydenhuollon perhetyössä. Oulun yliopisto. Palomäki, Susanna 2012. Asiakkaiden osallisuus kuntoutustutkimusprosessissa. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto.            

Lue lisää

Psykoosipotilaan yksilölliset kuntoutustarpeet tunnistetaan yhteistyöllä
4.3.2022
Sari Stenroos

Psykoosipotilaan yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistaminen edellyttää sujuvaa moniammatillista ja moniasiantuntijaista yhteistyötä potilaan, läheisten, verkostojen ja eri asiantuntijoiden kanssa sekä työn organisoimista eri ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden osaamista hyödyntäen. ICF-luokituksen toimintakyvyn kuvauskohteet mahdollistavat toimintakykyä laaja-alaisesti huomioivan rakenteen sekä tarjoavat konkreettisen ja hyvää kuntoutuskäytäntöä tukevan viitekehyksen. Suomen hallitus on asettanut uudistuvan kuntoutusjärjestelmän tavoitteeksi saumattomat hoitojärjestelmät ja ihmisten toimintakyvyn parantamisen ja tukemisen. Erityisen huomion kohteeksi on nostettu heikossa työmarkkina asemassa olevien ihmisten yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistaminen. Kuntoutuksen uudistamisohjelman mukaan kaikilla sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisilla tulee olla kyky havaita työ- ja toimintakyvyn heikentyminen, osata ohjata ihminen oikeanlaisten palvelujen piiriin sekä tuntea WHO:n kansainvälinen toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden luokitus ICF. (Kuntoutuksen uudistaminen 2020: 11, 88.) Skitsofrenia ja pitkäkestoiset psykoosisairaudet ovat vakavia mielenterveyden häiriöitä, jotka alkavat tyypillisesti nuoruusiällä ja vaikeuttavat pärjäämistä arjessa, opiskelu- ja työelämässä. Sairauden vakavuuden takia vain pieni osa paranee täysin tai saavuttaa saman toimintakyvyntason kuin ennen sairautta. (Isohanni & Honkonen & Vartiainen & Lönnqvist 2007: 74–78.)   Kuntoutustarpeiden tunnistamisessa keskeistä on yksilön omakohtainen näkemys tilanteestaan ja ongelmistaan sekä asiantuntijoiden tekemä yksilöllinen arvio tilanteesta (Järvikoski & Härkäpää 2011: 159). Yksilöllisten kuntoutustarpeiden ja toimintakyvyn arvioiminen muodostavat lähtökohdan kuntoutuksen suunnittelulle (Suomela-Markkanen & Peltonen 2016: 248). Tämä kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön, jonka tarkoituksena oli kehittää yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistamista toimintakyvyn edistämiseksi. Kehittämisympäristönä toimi HUS Peijaksen alueen psykoosipoliklinikat ja kehittäjinä toimi HUS psykiatrian kokemusasiantuntijoita sekä ammattilaisia eri ammattiryhmistä.  Kuntoutuksessa tehtävä yhteistyö  Kuntoutuksessa tarvitaan usein ammattilaisten välistä moniammatillista yhteistyötä, kun halutaan saada kokonaisvaltainen käsitys potilaan ongelmista, haasteista ja vahvuuksista (Mönkkönen ym. 2019: 82). Moniammatillisen yhteistyön sujumisen kannalta keskeistä on ammattilaisten välinen vuorovaikutus, jaettu suunnittelu ja päätöksenteko sekä työn organisoiminen (Birkeland ym. 2017.) Moniasiantuntijaisella yhteistyöllä puolestaan tarkoitetaan tasavertaista asiantuntijuutta ja yhteistyökumppanuutta asiakkaan, läheisten ja ammattilaisten välillä. Moniasiantuntijuudessa keskeistä on kaikkien toimintaan osallistuvien asiantuntemus ja tasavertainen yhteistyö, jossa työskentelyn tuloksena syntyy yhteinen käsitys asiakkaan tilanteesta ja tarpeista. (Kuorilehto 2014: 29.)   ICF-luokitus toimintakyvyn arvioinnissa  Toimintakyky kuvaa ihmisen kykyä selviytyä jokapäiväisen elämän tehtävistä kotona, työssä ja vapaa-ajalla. International Classification of Fuctioning, disability and Health eli ICF on viitekehys, joka auttaa varmistamaan riittävän monipuolisen ja kattavan arvioinnin potilaan tilanteesta huomioiden yksilöllisen elämäntilanteen ja ympäristöön liittyvät tekijät (Paltamaa & Musikka-Siirtola 2016: 46). ICF-luokituksen käyttöönoton mahdollistamiseksi on kehitetty ICF-ydinlistoja, joiden avulla toimintakyvyn kuvaaminen helpottuu (THL 2021). ICF-luokitus toimii yhteisenä viitekehyksenä eri ammattiryhmien välillä, ohjeistaa moniammatillista työnjakoa toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden arvioinnissa sekä luo yhtenäisen perustan kokonaisvaltaiseen arviointiin, suunnitteluun ja kuntoutukseen (Paltamaa & Musikka-Siirtola 2016: 44–45). Tuloksena hyviä käytäntöjä yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistamisessa toimintakyvyn edistämiseksi Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten mukaan asiakaskeskeisyys on hyvä toimintatapa, joka näkyy kunnioittavana suhtautumisena potilaaseen, että suhtaudutaan vakavasti potilaan ongelmiin ja mietitään niihin yhdessä ratkaisua. Hyviä käytäntöjä tulosten mukaan ovat myös potilaalle nimetty vastuuhoitaja, joka koordinoi kuntoutusta ja moniammatillista yhteistyötä, digitalisaation hyödyntäminen ja arviointi- ja oirekartoituslomakkeiden käyttäminen. Keskeistä on myös moniammatillinen ja moniasiantuntijainen sujuva vuorovaikutus, konsultointi ja tiedonkulku sekä työn organisoiminen tehokkaasti eri ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden osaamista hyödyntäen. Heti hoidon ja kuntoutuksen alkuvaiheessa ja sen aikana tulisi olla useampi työntekijä tai työpari mukana potilaan hoidossa ja kuntoutuksessa ja niiden suunnittelussa. Tärkeää on myös ottaa läheisiä ja omaisia paremmin mukaan hoitoon ja kuntoutukseen. Tärkeää on tunnistaa potilaiden yksilölliset voimavarat, haasteet ja tavoitteet. Myös potilaiden somaattisen terveyden ja kognitiivisten haasteiden sekä taloudellisen tilanteen huomioiminen ja turvaaminen on olennaista. Toimintakyvyn tutkimuksessa tulee kiinnittää huomio ajankohtaisiin haasteisiin ja niihin asioihin mitkä ovat potilaalle itselleen tärkeitä. Tulosten perusteella psykoosipotilaan yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistamisessa tarvitaan kaikkiaan 99 ICF-luokituksen toimintakyvyn kuvauskohdetta, joiden avulla muodostuu laaja-alainen näkemys potilaan arjesta ja toimintakyvystä. Kuntoutussuunnitelma tulee laatia moniasiantuntijaisesti ja siihen osallistua mukaan potilas, läheiset sekä hoidon ja kuntoutuksen kannalta oleelliset työntekijät ja verkostoon kuuluvat toimijat. Kuntoutuksen suunnitteluun tulee varata riittävästi aikaa ja kuntoutussuunnitelmapalaverista sopia hyvissä ajoin. Kuntoutussuunnitelma tulee laatia yksilöllisesti ja huomioiden potilaan ajankohtaiset haasteet ja tavoitteet. Moniasiantuntijainen ja moniammatillinen yhteistyö varmistaa asiantuntevan ja laaja-alaisen kuntoutussuunnitelman ja tavoitteiden laatimisen, soveltuvien ja oikea-aikaisten kuntoutusmuotojen valitsemisen sekä niiden yhteensovittamisen potilaan yksilöllisiin tarpeisiin niin, että ne muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden, jonka seurauksena potilaan toimintakyky edistyy. Kirjoitus perustuu toimintaterapeutti Sari Stenroosin tutkimukselliseen kehittämistyöhön Yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistaminen toimintakyvyn edistämiseksi, joka on luettavissa Theseus-tietokannasta. Kirjoittaja Sari Stenroos toimintaterapeutti (YAMK), kuntoutuksen tutkinto-ohjelma Lähteet Birkeland, Arvid & Tuntland, Hanne & Forland, Oddvar & Jakobsen, Frode Fadnes & Langeland, Eva 2017. “Interdisciplinary collaboration in reablement - a qualitative study”. Journal of multidisciplinary healthcare vol. 10 195–203. 5. Isohanni, Matti & Honkonen, Teija & Vartiainen, Heikki & Lönnqvist, Jouko 2007. Skitsofrenia. Teoksessa Lönnqvist, Jouko, Heikkinen, Martti, Henriksson, Markus, Marttunen, Mauri, Partonen, Timo (toim.) Psykiatria. Helsinki: Duodecim. Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011. Kuntoutustarve ja motivaatio. Teoksessa kuntoutuksen perusteet. Helsinki: WSOY Pro. Kuntoutuksen uudistaminen 2020. Kuntoutuksen uudistamisen toimintasuunnitelma vuosille 2020–2022. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:39. Kuorilehto, Ritva 2014. Moniasiantuntijuus sosiaali- ja terveydenhuollon perhetyössä monitahoarviointi Q-metodologialla. Oulun Yliopisto. Mönkkönen, Kaarina & Leinonen, Leena & Arajärvi, Miina & Hovatta, Anna-Elina & Tusa, Nina & Salokangas, Katri 2019.Moniammatillisen vuorovaikutuksen tarkastelua. Teoksessa Mönkkönen, Kaarina - Kekoni Taru ja Pehkonen Aini (toim.) Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Tallinna. Gaudeamus. 47–88. Paltamaa, Jaana & Musikka-Siirtola Marjatta 2016. ICF-luokitus. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona, Salminen, Anna-Liisa, Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim). Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 37–55. Suomela-Markkanen, Tiina & Peltonen, Riikka 2016. Kuntoutussuunnitelma. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona, Salminen, Anna-Liisa, Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne. Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 247–262. THL 2021. Toimintakyky. ICF ydinlistat ja tarkistuslista.      

Lue lisää

Sydäninfarktin jälkeistä ryhmäohjausta toimintakyvyn edistymiseksi
26.4.2021
Heli Peltomäki

Sydäninfarkti ilmenee yllättäen ja saattaa olla kuntoutujalle traumaattinen kokemus, joka horjuttaa kuntoutujan toimintakykyä. Sairastumisen vaikutukset näkyvät kuntoutujan arjessa. Kuntoutuja saattaa kokea monenlaisia tunteita, joihin voi liittyä kuoleman pelkoa ja ahdistusta sekä arjen todellisuutta ja toiveikkuutta. Tutkimuksellisessa kehittämistyössäni kehitin ryhmäohjausta sydäninfarktin sairastaneille kuntoutujille toimintakyvyn edistymiseksi. Kehittäminen perustui moniasiantuntijuuteen, jossa kehittäminen toteutui yhdessä sydäninfarktin sairastaneiden kuntoutujien ja ammattilaisten kanssa. Tutkimuksellisen kehittämistyön tuotoksena muodostui kuvaus ryhmäohjauskäytännöstä sydäninfarktin sairastaneen kuntoutujan toimintakyvyn edistymiseksi. Ryhmäohjauskäytännön pohjana käytettiin hyvää kuntoutuskäytäntöä, jonka mukaan kuntoutuksen tulee lähteä kuntoutujan arjen tarpeista (Paltamaa & Karhula & Suomela-Markkanen & Autti-Rämö 2011: 35). Kuntoutujat tarvitsevat kokonaisvaltaista ohjausta Tulosten mukaan toimintakyvyn edistymiseksi sydäninfarktin jälkeisen ryhmäohjauksen tulee olla kokonaisvaltaista, kuntoutujan fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä tukevaa. Fyysisen toimintakyvyn osalta tärkeänä näyttäytyy sydänoireiden tunnistaminen, liikkumaan rohkaiseminen, liikkumiseen liittyvien pelkojen lievittäminen sekä kuntoutujan arjessa selviytymisen tukeminen. Psyykkisen toimintakyvyn tukemisessa merkittävänä asiana esille nousi sairastumiseen liittyvien tunteiden käsitteleminen. Vertaistuki nousi vahvimmin esille sosiaalisen toimintakyvyn tukemisessa. Tulokset osoittavat, että suuren tiedon määrän vuoksi sydäninfarktin jälkeisen ryhmäohjauksen tulee olla jaettu osiin. Tämä edesauttaa, että kuntoutujat pystyvät vastaan ottamaan ja omaksumaan saadun tiedon. Sydäninfarktin jälkeisen ryhmäohjauksen tulisi muodostua sairauteen liittyvästä perusinfosta ja tämän jälkeen toteutuvasta teema-tyyppisestä pienryhmäohjauksista. Sydäninfarktin jälkeisessä perusinfossa käsitellään lyhyesti sairauteen liittyviä tärkeitä teemoja, kuten sepelvaltimotauti ja sen hoito, sairastumiseen liittyvät tunteet, saatavilla olevat tuet ja etuudet sekä elintapaohjaukseen liittyvät asiat. Tärkeää on, että sairastuneet saavat monipuolisesti tietoa sydäninfarktiin ja sepelvaltimotautiin liittyvistä asioista. Perusinfon jälkeen kuntoutujalla tulisi olla mahdollisuus osallistua teema-tyyppisesti järjestettävään pienryhmäohjaukseen, jossa kuntoutuja pystyy viemään eteenpäin itselleen tärkeää asiaa. Teema-tyyppisesti toteutuvan ryhmäohjauksen aiheita ovat muun muassa sairastumiseen liittyvät tunteet, ravitsemus, liikunta ja tupakoinnin lopettaminen. Tärkeää on, että kuntoutujat valitsevat itse heille merkitykselliset aiheet ja asiat, joita he haluavat viedä eteenpäin ryhmäohjauksessa. Tulosten mukaan ohjausryhmien tulee olla pieniä, noin 10 osallistujan ryhmiä. Lisäksi oleellista on, että ryhmiin pyritään saamaan samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, jolloin tietoa pystytään kohdentamaan osallistujille ja vertaistuen jakaminen on mahdollista. Ryhmäohjauksen tulee perustua moniasiantuntijuuteen, jossa hyödynnetään sekä ammattilais- että kokemustietoa. Toimintakyvyn edistymiseksi oleellista on priorisoida, mitä tietoa kukin sydäninfarktin sairastanut kuntoutuja tarvitsee. Tuloksissa ilmeni, etteivät kaikki sairastuneet tarvitse ohjausta yhtä paljon, vaan ohjausta pitäisi suunnata kuntoutujille tarpeen mukaisesti. Tulosten mukaan sydäninfarktin jälkeinen ryhmäohjaus toimintakyvyn edistymiseksi tulisi toteutua erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja alueen järjestöjen yhteistyönä. Jotta ryhmäohjauksen järjestäminen yhteistyönä on mahdollista, tulisi näiden toimijoiden välillä lisätä vuorovaikutusta ja verkostomaista toimintaa. Kuntoutuja pohtii asioita oman elämän kautta Tulosten mukaan toimintakyvyn edistymiseksi kuntoutujan tulee ryhmäohjauksessa pohtia käsiteltäviä asioita oman elämän kautta. Keskeistä on, että kuntoutujat pohtivat, missä asioissa muutosta tarvitaan ja mitä he ovat valmiita tekemään muutosten eteen. Toimintakyvyn edistymiseksi ryhmäohjauksessa tulee hyödyntää kuntoutujia aktivoivia ohjausmenetelmiä, kuten ryhmäkeskusteluja, ohjattua liikuntaa ja kuntoutumisen tavoitteiden asettamista toimintakyvyn edistymiseksi. Tulosten mukaan läheisten osallistuminen ryhmäohjaukseen on tärkeää, koska he tarvitsevat myös tietoa sairaudesta. Lisäksi läheiset tukevat kuntoutujia arjessa (Autti-Rämö & Salminen 2016: 15). Tuloksissa vertaistuki näyttäytyi hyvin merkityksellisenä asiana, joka edistää toimintakykyä. Kokemusten ja vinkkien jakaminen vertaisten kanssa on tärkeää toimintakyvyn edistymiseksi. Tulosten mukaan vertaistuen mahdollistumiseksi ohjausryhmien tulee olla pieniä. Lisäksi tärkeää vertaistuen kannalta on, että ryhmässä on samanikäisiä ja samassa elämäntilanteessa olevia kuntoutujia. Myös Salmisen (2016) mukaan keskeistä vertaistuen jakamisessa on, että osallistujien elämäntilanteet ovat samankaltaisia. Ryhmässä kuntoutujien saama tuki usein moninkertaistuu verrattuna yksilöohjaukseen, koska ammattilaisten jakaman tiedon lisäksi pystytään hyödyntämään ryhmäläisten omia kokemuksia. (Salminen 2016: 301–302.) Kuntoutuja on aktiivinen toimija kuntoutusprosessissa Tuloksissa kuntoutujat nähtiin aktiivisina osallistujina ryhmäohjauksessa, jossa kuntoutujat valitsevat itseä kiinnostavat aiheet, joihin ovat motivoituneita panostamaan. Lisäksi ryhmäohjauksessa toteutuva vuorovaikutus, vertaistuki ja kuntoutujia aktivoivat ohjausmenetelmät mahdollistavat kuntoutujien aktiivisen osallistumisen ryhmäohjauksessa. Myös Siparin & Mäkisen (2012) mukaan kuntoutujan tulee toimia aktiivisena osallistujana omassa kuntoutusprosessissaan. Tulevaisuudessa sydäninfarktin jälkeisessä ryhmäohjauksessa oleellista on keskittyä kuntoutujan osallisuuden vahvistamiseen, jossa keskeistä on, että toiminta on kuntoutujalle mielekästä tekemistä kuntoutujan omassa arjessa. (vrt. Sipari & Mäkinen 2012:27.) Sydäninfarktin jälkeisen ryhmäohjauksen ennaltaehkäisevät vaikutukset Sydäninfarktin sairastaneen kuntoutus ja sekundaaripreventio kulkevat yhdessä limittyen toisiinsa (Hämäläinen & Röberg 2007: 19). Sydäninfarktin jälkeisellä sekundaaripreventiolla tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla pyritään ehkäisemään sydäninfarktin uusimista ja pienentämään sydäninfarktin sairastaneen sydänkuoleman vaaraa. Tällä hetkellä sydäninfarktin jälkeisessä kuntoutuksessa painottuu vahvasti sekundaaripreventio. Myös tämän tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksissa näyttäytyi vahvasti sekundaariprevention soluttautuminen osaksi sydäninfarktin jälkeistä ryhmäohjausta. Tulosten mukaan sydäninfarktin jälkeisellä ryhmäohjauksella nähtiin olevan myös ennaltaehkäiseviä vaikutuksia, joilla voidaan ennaltaehkäistä tulevien ongelmien ja sairauksien syntymistä. Esille nousi erityisesti sydäninfarktin jälkeisen elintapaohjauksen ja sairastumisen jälkeisen masennuksen ennaltaehkäisyn tärkeys. Oleellisena näyttäytyi myös, että kuntoutujia neuvotaan, milloin hoitoon tulee hakeutua. Tulevaisuudessa sydäninfarktin jälkeisessä ryhmäohjauksessa ennaltaehkäisyn lisäksi oleellista olisi kiinnittää enemmän huomiota kuntoutujien yksilöllisiin tarpeisiin ja arjen toimintaympäristöihin (vrt. Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017: 35). Oleellista on keskittyä kuntoutujan toimintaympäristöön Kuntoutumisessa on kyse yksilön ja ympäristön välisestä muutosprosessista. Kuntoutuksen palvelujärjestelmän prosessien ja toimintatapojen keskeisenä tavoitteena on kuntoutujan arjessa tapahtuva kuntoutuminen. (Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017.) Kuntoutujan toimintakyvyn edistymiseksi oleellista sydäninfarktin jälkeisessä ryhmäohjauksessa on pyrkiä vaikuttamaan kuntoutujan ja ympäristön vuorovaikutteiseen muutosprosessiin kuntoutujan omassa toimintaympäristössä. Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyön Ryhmäohjauksen kehittäminen sydäninfarktin sairastaneen kuntoutujan toimintakyvyn edistymiseksi. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2021. (Theseus) Kirjoittaja Heli Peltomäki, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto-ohjelma Lähteet Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 24–17. Kuntoutuksen uudistamiskomitea 2017. Kuntoutuksen uudistamiskomitean ehdotukset kuntoutusjärjestelmän uudistamiseksi. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Paltamaa, Jaana & Karhula, Maarit & Suomela-Markkanen, Tiina & Autti-Rämö, Ilona 2011. Hyvän kuntoutuskäytännön perusta. Käytännön ja tutkimustiedon analyysistä suosituksiin vaikeavammaisten kuntoutuksen kehittämishankkeessa. Helsinki: Kelan tutkimusosasto. Salminen, Anna-Liisa 2016. Ryhmämuotoinen kuntoutus. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 301–305. Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa 2012. Yhdessä rakentuva kuntoutusosaaminen. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisusarja. Aatos-artikkelit.   Metropolia Ammattikorkeakoulu.

Lue lisää