Avainsana: toimintakyky
Eri alojen ammattilaisten ja opiskelijoiden yhteistyö edistää erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden toimintakykyä
TELMA-koulutuksessa tuetaan erityistä tukea tarvitsevaa opiskelijaa neljällä toimintakyvyn osa-alueella: fyysisellä, psyykkisellä, kognitiivisella ja sosiaalisella. Koska kaikki osa-alueet liittyvät toisiinsa, tuen on oltava kokonaisvaltaista erityistä tukea tarvitsevan opiskelijan toimintakyvyn edistämiseksi eri alojen ammattilaisten ja opiskelijan yhteistyössä. Työhön ja itsenäiseen elämään valmentavassa (TELMA) koulutuksessa on toimintakykyä edistävien tavoitteiden sisällössä otettava huomioon opiskelijan mielipide ja ympäristötekijät, kuten hänen tarpeensa, oikeutensa ja taustalla olevat kokemustensa (Opetushallitus). Ammattilaisten tulee tehdä yhteistyötä opiskelijan kanssa ja antaa hänelle mahdollisuus osallistua, vaikuttaa ja päättää omaan kuntoutusprosessiinsa (Järvikoski 2013: 21–22, 63). Tavoitteiden saavuttamiseen vaikuttaa kuntoutujan motivaatio ja vuorovaikutus lähiverkoston kanssa arjessa (Sipari 2021: 7; Autti-Rämö & Salminen & Rajavaara & Melkas 2022: 13). Jotta opiskelija motivoituu ja sitoutuu kuntoutusprosessiin, tavoitteiden täytyy olla hänelle mielekkäitä, merkityksellisiä ja realistisia (Järvikoski 2013: 22; Auti-Rämö ym. 2022: 13). Eri alojen ammattilaisten ja opiskelijoiden yhteistyötä tulee kehittää, jotta voidaan tukea opiskelijan toimintakyvyn edistämistä ja sen integroitumista hänen arkeensa (Gimeno & Lin 2017: 162–163). Tämä kirjoitus perustuu kuntoutuksen (YAMK) tutkinto-ohjelman tutkimukselliseen kehittämistyöhön, jossa tarkoituksena oli kehittää eri alojen ammattilaisten ja opiskelijoiden yhteistyötä erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden toimintakyvyn edistämiseksi. Toimintaympäristönä oli Ammattiopisto Live, konkreettisesti TELMA-koulutus. Tutkimuksellisen kehittämistyön tulokset perustuivat sekä opiskelijoiden että ammattilaisten näkökulmiin. Mistä eri alojen ammattilaisten ja opiskelijoiden yhteistyö koostuu? Eri alojen ammattilaisten ja opiskelijan yhteistyö edellyttää kaikilta osallistujilta yhteistä ymmärrystä, vuorovaikutustaitoja ja hyviä asenteita. Lisäksi samat arvot, selkeät vastuut toisten asiantuntijoiden huomioon ottaminen ja sitoutuminen työskentelyyn mahdollistavat toimivaa yhteistyötä. Kaikilla ammattilaisilla on oltava oma ammatillinen roolinsa ja heidän on sitouduttava itsensä kehittämiseen (Mönkkönen 2019: 20-24.) Tässä suhteessa ICF-luokitus tarjoaa yhteisen kielen kaikkien osallistujien kesken ja opiskelijan toimintakyvyn seurannan, jossa huomioidaan opiskelijan toimintakyky kokonaisvaltaisesti (Paltamaa & Kaakkuriniemi 2022: 38). Kaikki nämä tekijät yhdessä mahdollistavat ammattirajojen ylittämisen yhteistyössä, jolloin opiskelijan tavoitteet integroidaan hänen eri ympäristöihinsä (Rämä & Teinilä & Airaksinen & Tiainen 2013: 36). Lisäksi moniammatillinen yhteistyö voi luoda uutta tietoa ja toimintaa sekä edistää käytäntöyhteisön (community of practice) kasvua (Dean & Siegert & Taylor 2012: 168). Näin ollen ammattilaiset jakavat yhteisen huolenaiheen ja innostuksen kehittääkseen tietämystään ja kokemustaan kyseisillä aloilla (Wenger & McDermott & Snyder 2002: 4). Analysoimalla moniammatillisen yhteistyön tekijöitä ja toimimalla niiden kehittämiseksi, voidaan luoda yhteistyöhön perustuvaa työkulttuuria (Isoherranen 2012: 19). Kuviossa 1 esitettävät tekijät mahdollistavat ammattirajojen ylittämisen yhteistyössä, jolloin opiskelijan tavoitteet voidaan integroida hänen eri ympäristöihinsä. Ydintekijöitä matkalla kohti opiskelijan toimintakyvyn edistämistä Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten mukaan opiskelijan kunnioittaminen, kuunteleminen, auttaminen ja ymmärtäminen toimivat perustana opiskelijan kanssa työskentelylle. Yhteisen ymmärryksen, kielen ja vastuullisuuden luominen on olennaista eri alojen ammattilaisten ja opiskelijoiden yhteistyössä. Vuorovaikutuksessa ja viestinnässä opiskelijan kanssa hänen kiinnostuksen kohteiden, mieltymysten ja toiveiden tulee huomioida hänen tavoitteidensa saavuttamisessa. Järjestetty ja konkreettinen toiminta, jossa tavoitteena on opiskelijan toimintakyvyn edistäminen, on liikkeellepaneva voima opiskelijan tavoitteiden saavuttamisessa. Opiskelijan päivittäisiin rutiineihin tulee kuulua motivoivia pelejä, terapeuttien ohjeiden noudattamista sekä sopivan ajan, tilan ja ympäristön tarjoamista. Huumori, kannustaminen ja ammattilaisten osallistuminen opiskelijan kuntoutukseen ja opiskeluun lisäävät opiskelijan osallistumista. Yhteinen viestintäkanava, säännölliset tapaamiset, yhteisen työvälineen käyttö ja ammattirajojen ylittäminen ovat muun muassa erityistä tukea tarvitsevien toimintakykyä edistäviä tekijöitä eri alojen ammattilaisten ja opiskelijoiden yhteistyössä (Ks. kuvio 2). Kirjoitus perustuu Laura Giménez Sabaterin tutkimukselliseen kehittämistyöhön Eri alojen ammattilaisten ja opiskelijoiden yhteistyön kehittäminen erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden toimintakyvyn edistämiseksi TELMA-koulutuksessa (Metropolia Ammattikorkeakoulu 2024). Kirjoittaja Laura Giménez Sabater, fysioterapeutti kuntoutuksen (YAMK) tutkinto-ohjelmasta Metropolia Ammattikorkeakoulusta. Laura on valmistunut fysioterapeutiksi 2006 kotimaassaan Espanjassa. Laura työskentelee tällä hetkellä erityistä tukea tarvitsevien nuorten kanssa, Ammattiopisto Livessä. Lähteet Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Melkas, Susanna (toim.) 2022. Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. Dean, Sarah G & Siegert, Richard J & Taylor, William J. Interprofessional rehabilitation: a person-centred approach. Blackwell julkaisuja. E book central. Oxford. Viitattu 11.10.2022. Gimeno, Hortensia & Lin, Jean-Pierre 2017. The International Classification of Functioning (ICF) to evaluate deep brain stimulation neuromodulation in childhood dystonia-hyperkinesia informs future clinical & research priorities in a multidisciplinary model of care. Complex Motor Disorders Service, Evelina London Children's Hospital, Guy's & St Thomas' NHS Foundation Trust, London, UK Institute of Psychiatry, Psychology and Neurosciences, King's College London, London, UK. Viitattu 26.1.2024. Isoherranen, Kaarina. Uhka vai mahdollisuus – moniammatillista yhteistyötä kehittämässä. Akateeminen väitöskirja. Helsingin yliopisto sosiaalitieteiden laitos 2012. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2012:18 Sosiaalipsykologia, 21–24. Viitattu 7.12.2022. Järvikoski, Aila. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013: 43. Monimuotoinen kuntoutus ja sen käsitteet. Sosiaali- ja terveysministeriö, 2013. Viitattu 20.1.2023- Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini 2019. Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Gaudeamus. Opetushallitus. Viitattu 23.1.2024. Paalasmaa, Pekka & Sipari, Salla & Lönnqvist, Mira & Roivas, Marjanne (toim.) 2021. Kuntoutuminen yhteiskehittelyä arjessa. Metropolia ammattikorkeakoulun julkaisuja. Taito-sarja 67. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Viitattu 22.10.2022. Paltamaa, Jaana & Kaakkuriniemi, Erja 2022. ICF toimintakyvyn mallina ja luokituksena. Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Melkas, Susanna (toim.) Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. Rämä, Irene & Teinilä, Saila & Airaksinen, Leena & Tiainen, Riitta 2013. Ruskeasuon koulun kehittämishanke: HOJKS-tavoitteet ICF-viitekehyksessä. Vol. 23. No.3. Niilo Mäki -säätiö Viitattu 4.2.2024. Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa 2012. Yhdessä rakentuva kuntoutusosaaminen. Aatos-artikkelit. Helsinki: Metropolia ammattikorkeakoulu. Viitattu 7.10.2022. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2003: 19. Kuntoutuksen tutkimuksen kehittämisohjelma. Helsinki 2004. Viitattu 7.10.2022. Wenger, Etienne & Mc Dermott, Richard & Snyder, Willian, M. 2002. A guide to managing knowledge. Cultivating communities of practice. Harvard Business School Press. Viitattu 10.5.2024.
Kuntoutujalähtöinen etäpalvelu tukee toimintakykyä arjessa
Toimintakyky vaikuttaa vahvasti ihmisen yleiseen hyvinvointiin ja elämänlaatuun ja ihmisillä on oikeus nauttia elämästä. Aivoverenkiertohäiriön (AVH) sairastaneiden kuntoutujien toimintakykyä voidaan tukea sekä arjessa selviytymistä parantaa erilaisilla palveluilla, muiden ihmisten tuella sekä elinympäristöön liittyvillä tekijöillä (Mitä toimintakyky on?). Miten toimintakykyä voidaan tukea etäpalveluilla? Kuntoutujilla on tiedon puutetta heille kuuluvista palveluista kotiuttamisen jälkeen ja AVH-kuntoutujat ovat tunteneet olonsa jopa hylätyksi kotiuttamisen jälkeen (Davoody & Koch & Krakau & Hägglund 2016). Kuntoutujilla on mennyt parista viikosta pariin kuukauteen aikaa, jotta he ovat itse löytäneet oikeat kuntoutuspalvelut (Hempler & Woitha & Thielhorn & Farin 2018). AVH-kuntoutujien informointi kotiuttamisen yhteydessä on ammattilaisten mielestä liian vähäistä (Davoody & Koch & Krakau & Hägglund 2016) ja myös omaishoitajat ovat kokeneet turhautumista tietämättömyydestään AVH-kuntoutujille kuuluvista palveluista (Laver ym. 2020). Tämä kirjoitus perustuu kuntoutuksen (YAMK) tutkinto-ohjelman tutkimukselliseen kehittämistyöhön, jossa tarkoituksena oli kehittää AVH-yhdyshenkilötoiminnan etäpalvelua AVH-kuntoutujien toimintakyvyn tukemiseksi arjessa. Keskeisenä tuloksena oli se, että etäpalveluiden tulee olla helposti saatavissa ja palveluihin tulee päästä kuntoutujalähtöisesti. Etäpalvelun nähtiin tukevan kuntoutujien toimintakykyä arjessa tarjoamalla etäpalveluita yksilölliset tarpeet huomioiden ja tarjoamalla etäpalveluita matalalla kynnyksellä. AVH-yhdyshenkilötoiminta etäpalveluna Aivoverenkiertohäiriön sairastaneet kuntoutujat hyötyvät AVH-yhdyshenkilöstä saamalla ohjausta ja neuvontaa yhdeltä ammattihenkilöltä. Tällöin AVH-kuntoutujilla on kontakti, josta he saavat palveluneuvontaa, ohjausta sairaudestaan, tukea elämäntapamuutoksiin sekä oman kuntoutuksen koordinointia. Kuntoutujat saavat mahdollisesti laajemmat kuntoutumisen verkostot, kuten kolmannen sektorin ja vertaistuen, käyttöönsä, mikä tehostaa niin kuntoutumista kuin elämänhallintaa. (Aivoliiton suositus AVH: n jälkiseurannan järjestämiseksi Suomessa AVH-yhdyshenkilömallilla 2022.) Kuntoutujien hoitopolussa yhdyshenkilö toimii omaisen ja kuntoutujan kuntoutuksen, hoidon ja palveluiden koordinoijana. AVH-yhdyshenkilön työnkuvaan sisältyy myös kuntoutujan tukeminen terveelliseen elämäntapaan, jolloin riskit sairastua uudelleen pienenevät. (Aivoliiton suositus AVH: n jälkiseurannan järjestämiseksi Suomessa AVH-yhdyshenkilömallilla 2022.) AVH-yhdyshenkilötoiminnan etäpalvelulla voi tukea kuntoutujien toimintakykyä arjessa tarjoamalla erilaisia etäpalvelun muotoja, joista yksilöllisesti valitaan kuntoutujalle sopivat etäpalvelun toteutustavat, toteutuksien määrät sekä jatkoseurannat. Etäpalveluiden tulee olla helposti saatavissa ja palveluihin tulee päästä myös kuntoutujalähtöisesti. Sähköinen eAsiointi kaavake tai ajasta riippumaton palvelu tarjoavat hyviä kuntoutujalähtöisiä yhteydenoton mahdollisuuksia. Tärkeää on, että kuntoutujilla on tiedossa yhteydenottokanava, jossa he voivat tarvittaessa ottaa yhteyttä AVH-yhdyshenkilöön matalalla kynnyksellä. Itsemääräämisoikeutta digitaalisissa palveluissa tukee se, että teknologialla tuetaan esteettömyyttä eli rakennetun ympäristön, palveluiden, tuotteiden ja viestintäkanavien toimivuutta, saavutettavuutta, helppokäyttöisyyttä sekä turvallisuutta. (Kan 2022: 200.) Digitaaliset palvelut voivat parantaa terveydenhuollon palveluihin pääsyä (Härkönen yms. 2024), mutta mobiililaitteiden sovellusten tulee olla helposti saatavissa, koska muuten kuntoutujat eivät niitä käytä (Stock 2023). Digitaalisten palvelujen kohdalla saavutettavuudella tarkoitetaan palvelujen tekniseen toteutukseen, helppokäyttöisyyteen ja sisältöjen ymmärrettävyyteen ja selkeyteen liittyvää esteettömyyttä. Saatavuuden käsitteestä saavutettavuus eroaa siten, että jokin palvelu tai tuote voi olla saatavilla, mutta ei välttämättä jokaisen saavutettavissa. Palvelut voidaan tehdä saavutettaviksi erilaisten teknologisten apuvälineiden avulla, kuten puhesyntetisaattoreilla tai ruudunlukuohjelmilla. Teknologisten välineiden käytön yhteydessä on huomioitava eri käyttäjäryhmät. (Hänninen ym. 2021: 31.) AVH-kuntoutujien kohdalla täytyy miettiä, miten he pääsevät digitaaliseen ympäristöön, onko heillä taitoja käyttää digitaalisia laitteita sekä heidän mahdollisuutensa jatkuvaan käyttöön täytyy taata (Heponiemi yms. 2020). AVH kuntoutujien toimintakyvyn erityispiirteet Aivot säätelevät ihmisten toimintaa, jonka vuoksi aivojen kudosvaurio vaikuttaa kokonaisvaltaisesti fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Aivoverenkiertohäiriön seuraukset ovat yksilöllisiä riippuen sekä vaurion laajuudesta, että sijainnista aivoissa. (Hiekkala ym. 2019: 1.) AVH-kuntoutujien arjessa vastuista ja tehtävistä suoriutumiseen vaikuttaa yksilön taidot ja kyvyt, ympäristön mahdollisuudet ja rajoitteet sekä käsitys itsestä toimijana ennen ja jälkeen sairastumisen. Vaikeudet liikkumisen jossain osa-alueessa voivat vaikuttaa arjessa työkykyyn, ajokykyyn ja sosiaalisiin suhteisiin. Koska ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, vaikuttaa aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen niin ihmiseen itseensä, mutta myös hänen toimintaympäristöönsä. Sairastuneen sosiaalinen verkosto, palvelujärjestelmä sekä asuinympäristö on tämän vuoksi aina huomioitava sairastuneen arjen tukemisessa. (Hiekkala ym. 2019: 6–9.) Alla olevassa kuviossa on esitetty AVH-kuntoutujien toimintakyvyn joitakin erityispiirteitä. Elinympäristö tukee kuntoutujien turvallisuutta ja terveyttä ja toimintakykyinen väestö on yhteiskunnan perusta. Väestön toimintakykyyn investoiminen on kansantaloudellisesti kannattavaa, koska ihmisten toimintakyvyn parantuminen vähentää palveluiden tarvetta. (Hyvinvointi on toimintakykyä ja osallisuutta 2014: 12–13). AVH-kuntoutujien toimintakykyyn arjessa on tunnistettavissa tiettyjä erityispiirteitä (kuvio 1), mutta jokainen on yksilö ja jokaisella kuntoutujalla on omat tavoitteet ja tarpeet arjessa. Jokainen on oman itsensä asiantuntija ja kuntoutujat tuntevat omat toiveensa ja voimavaransa parhaiten (Kuntoutujan oma rooli 2022). AVH-yhdyshenkilötoiminnan etäpalvelu AVH-kuntoutujien arjessa Yksi sosiaali- ja terveysministeriön digitalisaation linjauksista on yhdenvertaisten palveluiden tarjoaminen, joka tarkoittaa, että etäpalvelut ovat saatavissa kaikille asiakasryhmille. Sähköisten ratkaisujen avulla palveluiden esteettömyys ja saatavuus kohenevat ja tasa-arvoisuus turvataan esimerkiksi harvaan asutuille alueiden kuntoutujille. (STM 2016: 2–4.) Digitaaliset palvelut mahdollistavat aikaan ja paikkaan sitoutumattomia palveluita, ammattilaisten paremman yhteistyön sekä palveluiden paremman saatavuuden (Mikkola & Petäjä 2023: 5). Palveluiden saavutettavuutta lisää se, että palvelu voidaan tarjota asiakkaan omalle päätelaitteelle ajasta riippumattomasti (Valtiovarainministeriö 2015: 18). Mobiililaitteen sovelluksen avulla tavoitettavat ammattilaiset ovat helposti saatavissa, jolloin katkot kuntoutuksessa vähenevät (Marwaa & Guidetti & Ytterberg & Kristensen 2023). AVH-yhdyshenkilötoiminnan etäpalvelun käytön lähtökohtana on tuntea AVH-kuntoutujien toimintakyvyn tuen tarve arjessa. Läheisten tuki, vertaistuki sekä ammattilaisten tuki muodostavat perustan kuntoutujien arkeen ja näiden tukien saatavuus on selvitettävä ja hyödynnettävä etäpalvelun käytössä. Kuntoutujilla voi olla haasteita etäpalveluiden käytössä, mutta läheisten tuen avulla etäpalveluita voidaan käyttää. Alla olevassa kuviossa on tutkimuksellisessa kehittämistyössä syntynyt kuvaus etäpalvelun ydintekijöistä kuntoutujien toimintakyvyn tukemiseksi arjessa. Tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksien mukaan AVH-yhdyshenkilötoiminnan etäpalvelulla tuetaan AVH-kuntoutujien toimintakykyä arjessa tarjoamalla kuntoutujalähtöisiä etäpalveluja tarpeen mukaan. Etäpalveluissa voisi olla valmiita kaavakkeita, jonka avulla kuntoutujat voisivat ottaa yhteyttä yhdyshenkilöön oma-aloitteisesti. Kaavakkeella voisi jättää yhteydenottopyynnön ja kuvailla omaa arjen sujumista ammattilaisille. Usea kuntoutuja pystyy olemaan oma-aloitteisesti yhteydessä etäpalvelun avulla ammattilaiseen itse tai läheisten avulla. Tärkeää on, että kuntoutujat voisivat olla yhteydessä ammattilaisiin, milloin vain etäpalvelun kautta. Lopuksi Tutkimuksellisen kehittämistyön prosessi lähti kuntoutujien palautteista, että he eivät AVH: n sairastamisen jälkeen tiedä, mitä pitäisi tehdä ja keneen ottaa yhteys, kun haluaa kysellä sairaudesta, hoidosta, kuntoutuksesta sekä jatkoista. Palveluiden kehittäminen lähtee aina kuntoutujien tarpeesta (Lehto & Malkamäki 2023) ja tällä tutkimuksellisella kehittämistyöllä pyrittiin vastaamaan, AVH: n sairastaneiden kuntoutujien sekä heidän läheisten, kasvavaan tiedon ja tuen tarpeeseen. On tärkeää, että kuntoutuja tietää, keneltä ammattilaiselta hän saa mitäkin palvelua ja missä tilanteissa hän voi ottaa yhteyttä ja keneen. (Pehkonen & Martikainen & Kinni & Mönkkönen 2019: 90.) Helposti saatavissa olevat etäpalvelut ennaltaehkäisevät kuntoutujien sairastumista toiseen aivoverenkiertohäiriöön (Kim ym 2020). AVH-yhdyshenkilötoiminnan yksi tavoite on ennaltaehkäistä AVH: n uusiutumista ja tukea terveelliseen elämäntapaan kuntoutujia. Kirjoittaja Sanna Huotari, fysioterapeutti ja sairaanhoitaja kuntoutuksen (YAMK) tutkinto-ohjelmasta. Sanna työskentelee tällä hetkellä Vantaan ja Keravan hyvinvointialueella apulaisosastonhoitajana kuntoutusosastolla. Lähteet: Aivoliiton suositus AVH:n jälkiseurannan järjestämiseksi Suomessa AVH-yhdyshenkilömallilla 2022. Aivoliitto. Viitattu 19.12.2022. Davoody, Nadia & Koch, Sabine & Krakau, Ingvar & Hägglund, Maria 2016. Post-discharge stroke patients’ information needs as input to proposing patient-centred eHealth services. BMC Medical Informatics and Decision Making volume 16, Article number: 66. Stocholm: Karolinska Institutet. Viitattu 29.1.2023. Hautamäki, Lotta & Vuorento, Mirka & Tuomenoksa, Asta & Hiekkala, Sinikka & Poutiainen, Erja 2021. Arjen toimintakykyä etsimässä. Kuntoutujien, läheisten ja ammattilaisten kokemuksia Kelan kohdennetuista AVH-kuntoutuskursseista. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 25 | 2021. Helsinki: Kela. Viitattu 5.3.2024. Hempler, Isabelle & Woitha, Kathrin & Thielhorn, Ulrike & Farin, Erik 2018. Post-stroke care after medical rehabilitation in Germany: a systematic literature review of the current provision of stroke patients. National Library of Medicine. . <https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6006784/>. Viitattu 13.12.2022. Heponiemi, Tarja & Jormanainen, Vesa & Leeman, Lars & Manderbacka, Kristiina & Aalto, Anna-Mari & Hyppönen, Hannele 2020. Digital Divide in Perceived Benefits of Online Health Care and Social Welfare Services: National Cross-Sectional Survey Study. National Library of Medicine. <https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC7381057/>. Viitattu 16.12.2023. Hiekkala, Sinikka & Kyllönen, Paula & Pitkänen, Kauko & Poutiainen, Erja & Marin, Leena & Mattsson, Auli 2019. Aivoverenkiertohäiriöön (AVH) sairastuneen henkilön toimintakyvyn arviointi. TOIMIA:n suositus. Hyvinvointi on toimintakykyä ja osallisuutta 2014. Sosiaali- ja terveysministeriön tulevaisuuskatsaus 2014. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2014:13. Sosiaali- ja terveysministeriö. Hänninen, Riitta & Karhinen, Joonas & Korpela, Viivi & Pajula, Laura & Pihlajamaa, Olli & Merisalo, Maria & Kuusisto, Olli & Taipale, Sakari & Kääriäinen, Jukka & Wilska, Terhi-Anna 2021. Digiosallisuuden käsite ja keskeiset osa-alueet. Digiosallisuus Suomessa -hankkeen väliraportti. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Härkönen, Henna & Lakoma, Sanna & Verho, Anastasiya & Torkki, Paulus & Leskelä, Riikka-Leena & Pennanen, Paula & Laukka, Elina & Jansson, Miia 2024. Impact of digital services on healthcare and social welfare: An umbrella review. International Journal of Nursing Studies. Volume 152, April 2024. <https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S002074892400004X>. Viitattu 1.2.2024. Kan, Suvi 2022. Ikääntyneiden osallisuus ja kuntoutuminen. 1.painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy. Kim, Do Yeon & Kwon, Hee & Nam, Ki-Woong & Lee, Youngseok & Kwon, Hyung-Min & Seob Chung, Young 2020. Remote Management of Poststroke Patients With a Smartphone-Based Management System Integrated in Clinical Care: Prospective, Nonrandomized, Interventional Study. National Library of Medicine. <https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC7068458/>. Viitattu 11.3.2024. Kuntoutujan oma rooli 2022. Terveyskylä Laver, KE. & Adey-Wakeling, Z. & Crotty, M. & Lannin, NA. & George, S. & Sherrington, C. 2020. Telerehabilitation services for stroke. Cochrane Database of Systematic Reviews 2020, Issue 1. <https://www.cochranelibrary.com/cdsr/doi/10.1002/14651858.CD010255.pub3/epdf/full>. Viitattu 28.1.2023. Lehto, Petri & Malkamäki, Saara 2023. Suomen terveysalan kasvun ja kilpailukyvyn visio 2030. Helsinki: Sitra. Marwaa, Mille Nabsen & Guidetti, Susanne & Ytterberg, Charlotte & Kristense, Hanne Kaae 2023. Using experience-based co-design to develop mobile/tablet applications to support a person-centred and empowering stroke rehabilitation. Research Involvement and Engagement volume 9, Article number: 69. <https://researchinvolvement.biomedcentral.com/articles/10.1186/s40900-023-00472-z>.Viitattu 12.3.2024. Mikkola, Outi & Petäjä, Sari 2023. Digitaaliset valmiudet terveydenhuollon etäpalveluita tarjoavissa organisaatoissa. Teoksessa Asiakaslähtöisen etäpalvelun kehittäminen terveydenhuollossa. POHJOISEN TEKIJÄT – Lapin ammattikorkeakoulun julkaisuja 24/2023. Lapin ammattikorkeakoulu Oy. Muut toimintakyvyn neuropsykologiset häiriöt 2023. Aivoliitto. Näkymätön kognitiivinen oire on syytä tunnistaa 2021. Aivoterveys. Aivoverenkiertohäiriöiden erikoislehti. Pehkonen, Aini & Martikainen, Kaisa & Kinni, Riitta-Liisa & Mönkkönen, Kaarina 2019. Asiakas moniammatillisessa kohtaamisessa. Teoksessa Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini. Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus Oy. STM 2016. Digitalisaatio terveyden ja hyvinvoinnin tukena. Sosiaali- ja terveysministeriön digitalisaatiolinjaukset 2025. Stock, Roland & Gaarden, Andreas Parviz & Langørgen, Eli 2023. The potential of wearable technology to support stroke survivors’ motivation for home exercise – Focus group discussions with stroke survivors and physiotherapists. Physiotherapy Theory and Practice. An International Journal of Physical Therapy. <https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/09593985.2023.2217987>. Viitattu 12.3.2024. Urimubenshi, Gerard 2015. Activity limitations and participation restrictions experienced by people with stroke in Musanze district in Rwanda. African Health Sciences. Vol 15, Issue 3. Rwanda: College of Medicine and Health Sciences. <https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4765476/>. Viitattu 9.3.2024. Valtiovarainministeriö 2015. Etäpalveluiden käyttöönoton käsikirja. Valtiovarainministeriön julkaisu – 44/2015. Helsinki: Valtionvarainministeriö.
Uskomukset selkäkivun paranemisen esteenä
Lähes jokainen aikuinen kärsii alaselkäkivusta jossain vaiheessa elämänsä aikana. Alaselkäkipu aiheuttaa pitkittyessään toimintakyvyn laskua, josta seuraa merkittäviä kustannuksia yhteiskunnalle (1, 2). Alaselkäkipu voi johtua vakavasta syystä, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ei ole löydettävissä yksittäistä syytä tai vakavaa selitystä alaselkäkivulle (1,2). Alaselkäkipu kroonistuu eli pitkittyy noin kolmasosalla selkäkipuisista, jolloin kokonaisvaltaisen kuntoutuksen merkitys on ratkaisevassa osassa. Jo 40 vuotta sitten amerikkalainen psykiatri George Engel kirjoitti vuosien tutkimuksien jälkeen Science-tiedelehdessä artikkelin “The need for a new medical model: a challenge for biomedicine” (3). Engel kirjoitti, että selkäkipu on enemmän kuin pelkkä kipua ilmentävä kehon osa. Hän oli yksi sen keskeisimmistä kokonaisvaltaiseksi mielletyn biopsykososiaalisen hoitomallin kehittäjistä. Perinteisesti alaselkäkivun ja muiden kiputilojen hoito on nimenomaan painottunut pelkästään kipeän kehon osan tutkimiseen ja hoitoon. Kipeää kohtaa, kuten alaselkää kuvataan usein magneettikuvantamisella, vaikka kipua ei voi todeta magneettitutkimuksella. Biomediakaalisesta selkäkivun hoidosta on jo tultu parempaan suuntaan ja Käypä hoito -suosituksiin on täydennetty biopsykososiaalisten tekijöiden huomioiminen alaselkäkivun kohdalla. Sen pohjalta saa kattavan käsityksen asiakkaan elämäntilanteesta. Magneettitutkimuksen paradoksi Alaselkäkivun yksi pioneereista, professori Peter O’Sullivan, kirjoitti artikkelissaan, että alaselkäkivun hoitolinjat keskittyvät liiaksi biomedikaalisiin tekijöihin (4). Biomedikaalinen näkökulma rajoittuu vain selän rakenteiden tai biomekaniikan tarkasteluun, joiden uskotaan olevan selkäkipua aiheuttavia tai ylläpitäviä syitä. Tähän liittyen selän rakenteita tutkitaan magneettitutkimuksilla etsien kivun syitä selän rakenteista. Muistan hyvin, kun 1990-luvulla selän magneettikuvantaminen alkoi nostaa päätään ja yhä useampi selkäkipuinen ”pääsi” kuvattavaksi. Ajateltiin, että vihdoin saatiin laite, jonka avulla selkäkivun syy saadaan selville. Silloin oli vielä vallalla uskomus, että suurin osa selkäkivuista johtuu välilevyjen rappeumasta tai pullistumista sekä nikamien kulumista. Viimeisen vuosikymmenen aikana olemme saaneet tutkimustietoa siitä, että selän rakenteiden muutoksia nähdään laajasti myös oireettomilla ihmisillä. Tämä tarkoittaa sitä, että löydökset korreloivat heikosti alaselkäkivun kanssa eivätkä ennusta hyvin alaselkäkivun pitkittymistä tai heikentynyttä toimintakykyä (4). Toki on hyvä muistaa, että magneettikuvantamiselle on edelleen paikkansa. Hyvässä kliinisessä haastattelussa ja tutkimisessa sekä päättelykyvyssä on keskeistä tunnistaa ne asiakkaat, joille kuvantaminen on tarpeen vakavien syiden poissulkemiseksi. Vaihtuvat trendit alaselkäkivun kuntoutuksessa Alaselkäkipua on kautta aikojen kuntoutettu erilaisin manuaalisen terapian keinoin. Viimeisten vuosikymmenten suosikkimenetelmiä ovat olleet selkärangan manipulaatio- ja mobilisaatio- sekä lihaksiin kohdistuvat ns. kalvotekniikat sekä akupunktio. Niiden merkitystä ei pidä vähätellä yhtenä osana kuntoutusprosessia, sillä niiden vaikuttavuuden on todettu tuovan lyhytaikaista apua alaselkäkipuun. Alaselkäkivun hoitaminen ja kuntoutus ei voi silti jäädä pelkästään terapeutin käsien avulla parantamiseksi. Erilaiset uskomukset ovat terapeuttien ja asiakkaiden parissa yleisiä ja ne voivat pahimmillaan olla esteenä onnistuneelle kuntoutukselle. Yksi keskeisemmistä uskomuksista liittyy selän vaurioitumisherkkyyteen, jossa sen kestävyyttä aliarvioidaan. Tästä on seurannut selkään liittyvien sääntöjen kavalkadi, kuten miten kuuluu nostaa esineitä oikeaoppisesti selkä suorana tai että huono ryhti tekee selällä hallaa. Ihmiset ovat tulkinneet ja noudattaneet näitä sääntöjä kautta aikojen siten, että selkää pitää erityisesti varoa. Valitettavasti ihmiset ovat oppineet alaselkäkipuun liittyviä uskomuksia meiltä ammattilaisilta ja mediasta (5). Uskomukset kulkevat usein kontekstista riippumatta myös suvuissa, josta ne siirtyvät seuraaville sukupolville. Kuntoutuksen ammattilaisten rooli on merkittävä paranemisen esteenä olevien uskomuksien purkamisen muodossa. Tärkeää on varmistua, että tämän päivän opetuksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten sanoitamme viestiämme asiakkaille. Uskomusten tilalle pitää tuoda ajantasaista ja tutkittua tietoa, joka on isossa roolissa onnistuneen kuntoutuksen polulla. Asiakas takaisin kuskin paikalle O’Sullivanin tutkimusryhmän kehittämä ja tutkima Cognitive functional therapy (CFT) on osoittautunut toimivaksi lähestymistavaksi kroonisen alaselkäkivun kuntoutuksessa (6). Siinä asiakkaan selkäkipua tarkastellaan biopsykososiaalisen viitekehyksen kautta (kuva 1). Siinä keskeistä on antaa tilaa asiakkaan tarinalle, jossa terapeutin kuuntelun ja reflektoinnin merkitys on tärkeää. Tarinasta poimitaan oleelliset tekijät jatkokeskusteluun, pyrkien lisäkysymysten valossa muodostamaan kokonaiskuva asiakkaan elämäntilanteesta. Yhtenä tärkeimmistä seikoista on asiakkaan validointi ja kuulluksi tuleminen sekä saada selville hänen näkemyksensä selkäkivun syistä. Haastattelun aikana huomioidaan mahdollisesti esille tulevia selkäkipuun liittyviä haitallisia uskomuksia. Uskomukset tulee päivittää uuden tutkitun tiedon mukaisiksi. Esimerkiksi asiakkaalla saattaa olla tiedossaan magneettitutkimusten pohjalta selän rakenteiden muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet hänen arkikäyttäytymiseensä siten, että se entisestään alentaa selän toimintakykyä. Tyypillisesti selkäkipua pidempään poteneet omaksuvat toimintatapoja, joissa vältetään selän käyttämistä esimerkiksi nostaessa. Selkäkipuiset välttävät uskomuksen vallitessa usein taivuttamasta selkäänsä, koska he pelkäävät selän tilanteen pahenevan tästä. Tutkimuksissa erilaisilla nostotekniikoilla ei ole todettu olevan syys–seurausyhteyttä selkäkivun syntymiseen tai pahenemiseen (7). Selän normaalin käyttämisen varominen ja suojelu voi sen sijaan johtaa alaselkäkivun pitkittymiseen (8). Uskomuksien lisäksi asiakkaalle tulee jakaa ajantasaista tietoa kivusta ja se moniulotteisesta ja sekä mutkikkaasta luonteesta. Päätavoitteena CFT:n mukaisessa työotteessa on saada asiakas takaisin ns. kuskin paikalle ja lisätä hänen luottamustansa omaa selkäänsä kohtaan. Tätä lähdetään lisäämään asteittaisella selän kuormittamisella yksilöllisten valittujen ja ohjattujen liikkeiden avulla. Lisäksi voidaan antaa vinkkejä arjen toimintamalleihin esimerkiksi juuri nostamiseen, ryhtiin tai istumiseen liittyen. Terapeutti mentorina ja ohjaajana Elämäntavoilla voidaan vaikuttaa selän toimintakykyyn, minkä vuoksi elämäntapaohjaaminen on tärkeä osa alaselkäkivun kuntouttamista. On hyvin yleistä, että moni alaselkäkipuinen jännittää tiedostamattaan keskivartaloa vetämällä napaa sisään suojellakseen selkäänsä. Tällaisessa tilanteessa selkä saattaa alkaa toipumaan parhaiten yksinkertaisesti tietoisen keskivartalon rentouttamisen avulla päästämällä navan irti selkärangasta. Kroonistuneen alaselkäkivun moderni ja kokonaisvaltainen kuntoutus on matka, jossa terapeutti ei ”paranna” alaselkäkipua, vaan toimii kannustavana mentorina ja ohjaajana kohti parempaa elämää sekä parempaa toimintakykyä. Engel viitoitti tätä tietä vuosikymmeniä sitten, ja nyt olisi jo aika ottaa se käyttöön laajasti selkäkivun ja muiden kiputilojen kuntouttamisessa. Kirjoittaja: Jerry Ketola, osteopaatti, tietokirjailija, TtM www.jerryketola.fi Lähteet: Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin ja Suomen Fysiatriayhdistyksen asettama työryhmä. Alaselkäkipu. Käypä hoito -suositus 5.5.2017. kaypahoito.fi. Maher, C., Underwood, M. & Buchbinder, R. Non-specific low back pain. Lancet. Engel, G. L. 1977. The need for a new medical model: a challenge for biomedicine. Science 196 (4286), 129–136. O'Sullivan, P., Caneiro, J. P., O'Keeffe, M. & O'Sullivan, K. 2016. Unraveling the Complexity of Low Back Pain. J Orthop Sports Phys Ther 46 (11), 932–937. Darlow, B., Dowell, A., Baxter, G.D., Mathieson, F., Perry. M. & Dean, S. 2013. The enduring impact of what clinicians say to people with low back pain. Ann Fam Med 11, 527–534. Kent, P., Haines, T., O'Sullivan, P., Smith, A., Campbell, A., Schutze, R., Attwell, S., Caneiro, J. P., Laird, R., O'Sullivan, K., McGregor, A., Hartvigsen, J., Lee, D.A., Vickery, A. & Hancock, M.; RESTORE trial team 2023. Cognitive functional therapy with or without movement sensor biofeedback versus usual care for chronic, disabling low back pain (RESTORE): a randomised, controlled, three-arm, parallel group, phase 3, clinical trial. Lancet 401 (10391), 1866–1877. Saraceni, N., Kent, P., Ng, L., Campbell, A., Straker, L. & O'Sullivan, P. 2020. To Flex or Not to Flex? Is There a Relationship Between Lumbar Spine Flexion During Lifting and Low Back Pain? A Systematic Review With Meta-analysis. J Orthop Sports Phys Ther 50 (3), 121–130. Bunzli, S., Smith, A., Schütze, R., Lin, I. & O'Sullivan, P. 2017. Making Sense of Low Back Pain and Pain-Related Fear. J Orthop Sports Phys Ther 47 (9), 628–636. O'Sullivan, P. B., Caneiro, J. P., O'Keeffe, M., Smith, A., Dankaerts, W., Fersum, K. & O'Sullivan, K. 2018. Cognitive Functional Therapy: An Integrated Behavioral Approach for the Targeted Management of Disabling Low Back Pain. Phys Ther 98 (5), 408-423.
Teknologisten ratkaisujen käyttöönotto vaatii toimintatapojen muutosta
Iäkäs ihminen tarvitsee tuekseen verkoston, joka koostuu ammattilaisista, läheisistä ja vapaaehtoisista. Tulevaisuudessa tarvitaan uudenlaista asennetta ja innovatiivisuutta, tiedolla johtamista sekä yhteistyötä yli sektori- ja ammattirajojen, mutta myös monipuolisia palveluja ja teknologisia ratkaisuja toisiaan tukemaan ja täydentämään. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2022a.) Kotihoito on ensisijainen palvelumuoto iäkkäiden kasvavaan palveluntarpeeseen. Pitkäaikainen ympärivuorokautinen asumispalvelupaikka myönnetään vasta, kun intensiivinenkään kotihoito ei enää riitä. Yli 75-vuotiaista 0–1 % täyttää tämän kriteerin. Kotihoitoon on kehitettävä etäpalveluja, kotikuntoutusta ja kotisairaalapalveluita vastaamaan iäkkäiden kasvavaan palvelutarpeeseen. Tärkeää on lääkäreiden osallistuminen ja sitoutuminen avohoitoon. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2022a.) THL:n tekemän tilastoraportin mukaan Suomessa säännöllisen kotihoidon asiakkaita on tilastoitu vuonna 2020 hieman yli 115 000 asiakasta. Heistä noin 45 000 asiakasta kuului ikäryhmään 85–94-vuotiaat, joista 62 % oli naisia. Säännöllisen kotihoidon asiakkaiden osuus kaikista kotihoidon 208 180 asiakkaasta oli 55 %. Säännöllisen kotihoidon asiakkaiksi on tilastoitu ne asiakkaat, joilla tilastovuonna on ollut kahden kuukauden ajanjaksolla kotihoidon tekemä kotikäynti vähintään kuutena päivänä. Heistä 59 % oli vähintään yksi kotikäynti päivässä. Kolme tai enemmän kotikäyntiä päivässä tarvitsevien osuus oli 18 %. Vuonna 2020 kotihoidossa toteutui 39,7 miljoonaa kotikäyntiä, joka on miljoona kotikäyntiä enemmän kuin vuonna 2019. (Saukkonen. ym. 2021: 1–3.) Kotihoidon muuttuva maailma Laitoshoidon paikkoja vähennetään suunnitelmallisesti edelleen. Iäkkäällä ihmisellä omassa kodissa asumisen aika on pidentynyt. Samaan aikaan odotettu elinikä pitenee. Nämä seikat johtavat siihen, että omissa kodeissa asuvien toimintakyky on alempi kuin aiemmin. Avohoidon puolella ennaltaehkäisevän työn merkitys on kasvanut. Väestön ikääntymisen ja toimintakyvyn heikkenemisen myötä toimintakykyä tukevien palveluiden tarve on lisääntynyt. Kaiken tavoitteena on, että ikäihmiset selviytyisivät mahdollisimman omatoimisina ja itsenäisinä omassa elinympäristössään. (Kettunen & Kähäri-Wiik & Vuori-Kemilä & Ihalainen 2009: 6.) Marinin hallitusohjelmassa peräänkuulutetaan eri ammattiryhmien välistä yhteistyötä ja perus- ja erityistason palveluiden yhteensovittamista sosiaalipalveluiden ja terveydenhuollon osalta. Alueellisella tasolla kannustetaan palveluiden suunnitteluun ja kehittämiseen kokonaisuuksina, jotta ne eivät pirstoutuisi yksittäisiksi palasiksi. Tavoitteena näillä toimilla on yhtenäiset palveluketjut sekä paljon palveluja tarvitsevien ihmisten hoidon että hoivan kehittäminen. Hallitusohjelmassa palveluiden saavutettavuutta parannetaan lisäämällä kotiin vietäviä palveluita kehittämällä digitaalisia- ja etäpalveluita. Palveluiden laatua ja kehittämistä tavoitellaan yhtenäistämällä sosiaali- ja terveydenhuollon tietopohjaa. (Valtioneuvosto 2019: 153–155.) Tulevaisuuden näkymiä toiminnan kehittämisessä Kansallinen ikäohjelma 2030 -julkaisussa on viitattu valtiovarainministeriön tulevaisuuskatsaukseen, jossa arvioidaan digitalisaation tulevan parantamaan julkisten palveluiden saatavuutta niille ihmisille, jotka kykenevät ja haluavat käyttää internetiä. Etuna digitaalisissa palveluissa on niiden aika- ja paikkariippumattomuus, jonka vuoksi ne pienentävät esimerkiksi maantieteellisestä syystä tai elämäntilanteesta johtuvaa eriarvoisuutta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2020: 22.) Toisaalta eriarvoistumisen riski teknologian mukaan tulon myötä on otettava huomioon (Dufva 2020: 39). Kotihoito on keskeinen kehittämiskohde iäkkäiden palveluissa. Kansallinen linjaus kotihoidolle on, että iäkkäällä on oikeus asua omassa kodissaan sairaana ja toimintakykyrajoitteisena niin kauan kuin se vastaa hänen tarpeitaan ja on turvallista. Kotona asumisen tukea saa viikon jokaisen päivänä ympäri vuorokauden toimintamallien avulla, jotka ylläpitävät toimintakykyä ja ovat kuntouttavia sekä turvaavat akuuttitilanteet. Enenevissä määrin teknologiset ratkaisut tukevat kotona asumista, kuten älykkäät palovaroittimet ja liesivahdit, sekä turvapalvelut ja sensoriteknologia. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2020: 42–43; Sosiaali- ja terveysministeriö 2021.) Palveluiden korvaaminen osittain tai täydentäen teknologisin ratkaisuin mahdollistaa peruspalveluiden turvaamisen kaikille niitä tarvitseville, mutta se vaatii sekä sote-henkilöstön että asiakkaan ja omaisen kouluttamista teknologian käyttöön. Digitaalisen syrjäytymisen riski on kuitenkin olemassa, ja se on otettava huomioon. Heikommassa asemassa olevan henkilön palveluntarve on tunnistettava ja huolehdittava hyvinvointipalveluiden saatavuudesta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2020: 42–43; Sosiaali- ja terveysministeriö 2021.) Kotihoidon palveluiden kehittämisen kannalta on tärkeää, että tieto erilaisin tavoin toteutettavista palveluista on kaikilla organisaatiossa toimivilla ja yhteistyötahoilla. Kotihoidon asiakkaaksi ohjaudutaan monella eri tavalla. Tieto ja ymmärrys eri palveluista ja niiden toteuttamisesta auttaa seulomaan sopivat asiakkaat, joille tarjota palvelua. Tällöin palvelu on oikein kohdennettua, oikea-aikaista ja toimintakykyä tukevaa. Nämä elementit toteutuessaan tuovat palvelulle näkyvyyttä ja positiivisen latauksen. Palvelu nähdään toimivana ja haluttuna sekä asiakkaiden että työntekijöiden näkökulmasta. Palvelu on saanut merkityksen. Toimintatapoja muuttamalla saamme laadukasta ja tehokasta palvelua Kotona asumisen teknologiat ikäihmisille (KATI) -ohjelman tavoitteena on edistää uusien teknologioiden hyödyntämistä kotona asumisen, kotihoidon ja kotiin tuotavien palveluiden parissa. Tavoitteena on uudistaa toimintamalleja kotona asuvien iäkkäiden toimintakyvyn ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi, sekä itsenäisen ja turvallisen asumisen tukemiseksi että kotiin tuotavien palveluiden edistämiseksi. Osana tavoitteita on myös kotihoidon henkilöstön työhyvinvoinnin parantaminen ja kuormituksen vähentäminen. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2022b.) KATI-mallia edelleen yhteiskehitetään sote-toimijoiden, käyttäjien ja muiden sidosryhmien kanssa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2020: 35.) Ikääntyneiden osallisuuden lisääminen nähdään yhtenä tärkeimmistä edistettävistä asioista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä. Ikääntyneen rooli kasvaa toimijana oman hyvinvointinsa ja terveytensä ylläpitämisen sekä palveluidensa kehittämisen suhteen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2020: 23.) Ikääntyneen ajatuksia ja toiveita tulee kuunnella ja kunnioittaa, jotta voi muodostaa kokonaiskuvan hänen elämäntilanteestaan, tavoitteistaan, voimavaroistaan ja haasteistaan. Ikääntyneen osallisuuden ja sitoutuneisuuden kannalta on merkityksellistä, että palvelutarpeet arvioidaan yhdessä ikääntyneen kanssa häntä arvostavin vuorovaikutuksellisin keinoin. Ikääntyneen palvelukokonaisuudet räätälöityvät hänen tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Räätälöimällä palvelukokonaisuuksia tällä tavoin ne ovat asiakkaalle sopivia ja mieluisia, mutta myös laadukkaita ja kustannustehokkaita. Ohjaus ja neuvonta on suuressa roolissa, jotta ikääntynyt voi osallistua parhaiten oman elämänsä suunnitteluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2022a.) Asiakkaan osallistaminen kuntouttavan työotteen menetelmällä arjen toiminnoissa olisi ensiarvoisen tärkeää. Kuntouttavan työotteen merkitystä on tutkittu, ja käsitteenä se on tunnettu. Silti sen toteutuminen arjen hoitotyössä on hyvin vaihtelevaa ja monesti yksittäisestä työntekijästä kiinni. Sen toteuttamisen esteenä koetaan vanhat tavat, kiire, resurssipula ja suuri työmäärä. Tarvitaan kaukonäköisyyttä ja ymmärrystä siitä, miten tänä päivänä toteutettu työ näkyy meille huomenna. Teemmekö vain työtä, vai teemmekö itsellemme aina vain lisää työtä? Etähoito edistää ikäihmisen osallisuutta ja tuo turvaa arkeen Etähoiva mahdollistaa iäkkään ihmisen kotiin tuotavien palveluiden tuottamisen helposti ja asumisen omassa kodissa mahdollisimman pitkään. Etähoivan etuja ovat kotihoidon työkuorman vähentyminen asiakaskohtaamisten määrän lisääntyessä vuorokaudessa, koska siirtymiin asiakkaiden välillä ei tarvitse kuluttaa aikaa. Asiakaskohtaamisten muuttuessa virtuaalisiksi erilaisten tartuntojen leviämisen ja sairastumisen riski vähenee. Etäkäynnin aikana kohtaaminen on laadukkaampaa, koska hoitajan huomio on täysin asiakkaassa. Organisaation hiilijalanjälki pienenee, kun siirtymien päästöt vähenevät. (Etähoiva.) Viime vuosina ikäteknologian käyttö on lisääntynyt, mutta silti se on verrattain vähäistä. Tulevaisuudessa ikääntynyt väestö on tottuneempaa teknologisiin ratkaisuihin ja niiden käytölle on pienempi kynnys. Teknologisten ratkaisujen tulee olla helppokäyttöisiä ja saavutettavia, jolloin ne mahdollistavat palveluiden skaalautuvuuden ja toimivat osana ratkaisua ikääntymisen tuomiin haasteisiin. Teknologiset ratkaisut ovat osa iäkkäiden palveluita ja hyödynnettävissä ennaltaehkäisevässä toiminnassa monin eri tavoin. Etäteknologian avulla on onnistuttu edistämään liikunta-aktiivisuutta. Etäkuntoutuksen vaikuttavuutta tutkittaessa on todettu, että tuloksiltaan etäkuntoutus on samaa luokkaa verrattuna kasvokkain toteutetun kuntoutuksen kanssa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2020: 34.) Erilaisia teknologisia ratkaisuja tarvitaan, jotta voimme turvata kaikille kotiin tuotavat palvelut. Muutoksen toteuttamiseksi tarvitsemme uusia toimintatapoja työn tekemiseen. Uudet toimintatavat tuovat nopeutta ja tehokkuutta palvelun tuottamiseen, heikentämättä kuitenkaan sen laatua tai asiakkaan toimintakykyistä ja merkityksellistä arkea. Tarvitsemme avointa mieltä muutokselle, työyhteisön sitoutumista muutokseen toteuttamiseen ja motivaatiota sen ylläpitämiseen. Kirjoittaja Laura Frosterus, sairaanhoitaja (AMK), kuntoutuksen tutkinto-ohjelma (YAMK). Laura on valmistunut sairaanhoitajaksi vuonna 2018 ja työskentelee tällä hetkellä vastaavana hoitajana kotihoidossa. Lähteet Dufva, Mikko 2020. Megatrendit 2020. Sitran selvityksiä 162. Sitra. Etähoiva. VideoVisit Oy. Kettunen, Reetta. Kähäri-Wiik, Kaija. Vuori-Kemilä, Anne. Ihalainen, Jarmo 2009. Kuntoutumisen mahdollisuudet. WSOY. Saukkonen, Sanna-Mari. Mölläri, Kaisa. Puroharju, Tuuli 2021. Kotihoito 2020: Yli puolella säännöllisen kotihoidon asiakkaista palvelujen käyttö on päivittäistä. THL. Tilastoraportti: 27/2021. Sosiaali- ja terveysministeriö 2020. Kansallinen ikäohjelma 2030. Tavoitteena ikäkyvykäs Suomi. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:31. Sosiaali- ja terveysministeriö 2021. Hallitus esittää muutoksia iäkkäiden ihmisten kotihoitoon ja asumispalveluihin. Sosiaali- ja terveysministeriön tiedote 391/2021. Päivätty 9.12.2021. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2022a. Muuttuvat vanhuspalvelut. Päivitetty 18.3.2022. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2022b. Kotona asumisen teknologiat ikäihmisille- ohjelma (KATI). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Valtioneuvosto 2019. Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelma 10.12.2019 Osallistava ja osaava Suomi. Sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta. Valtioneuvoston julkaisuja 2019:13. Helsinki.
Psykoosipotilaan yksilölliset kuntoutustarpeet tunnistetaan yhteistyöllä
Psykoosipotilaan yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistaminen edellyttää sujuvaa moniammatillista ja moniasiantuntijaista yhteistyötä potilaan, läheisten, verkostojen ja eri asiantuntijoiden kanssa sekä työn organisoimista eri ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden osaamista hyödyntäen. ICF-luokituksen toimintakyvyn kuvauskohteet mahdollistavat toimintakykyä laaja-alaisesti huomioivan rakenteen sekä tarjoavat konkreettisen ja hyvää kuntoutuskäytäntöä tukevan viitekehyksen. Suomen hallitus on asettanut uudistuvan kuntoutusjärjestelmän tavoitteeksi saumattomat hoitojärjestelmät ja ihmisten toimintakyvyn parantamisen ja tukemisen. Erityisen huomion kohteeksi on nostettu heikossa työmarkkina asemassa olevien ihmisten yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistaminen. Kuntoutuksen uudistamisohjelman mukaan kaikilla sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisilla tulee olla kyky havaita työ- ja toimintakyvyn heikentyminen, osata ohjata ihminen oikeanlaisten palvelujen piiriin sekä tuntea WHO:n kansainvälinen toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden luokitus ICF. (Kuntoutuksen uudistaminen 2020: 11, 88.) Skitsofrenia ja pitkäkestoiset psykoosisairaudet ovat vakavia mielenterveyden häiriöitä, jotka alkavat tyypillisesti nuoruusiällä ja vaikeuttavat pärjäämistä arjessa, opiskelu- ja työelämässä. Sairauden vakavuuden takia vain pieni osa paranee täysin tai saavuttaa saman toimintakyvyntason kuin ennen sairautta. (Isohanni & Honkonen & Vartiainen & Lönnqvist 2007: 74–78.) Kuntoutustarpeiden tunnistamisessa keskeistä on yksilön omakohtainen näkemys tilanteestaan ja ongelmistaan sekä asiantuntijoiden tekemä yksilöllinen arvio tilanteesta (Järvikoski & Härkäpää 2011: 159). Yksilöllisten kuntoutustarpeiden ja toimintakyvyn arvioiminen muodostavat lähtökohdan kuntoutuksen suunnittelulle (Suomela-Markkanen & Peltonen 2016: 248). Tämä kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön, jonka tarkoituksena oli kehittää yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistamista toimintakyvyn edistämiseksi. Kehittämisympäristönä toimi HUS Peijaksen alueen psykoosipoliklinikat ja kehittäjinä toimi HUS psykiatrian kokemusasiantuntijoita sekä ammattilaisia eri ammattiryhmistä. Kuntoutuksessa tehtävä yhteistyö Kuntoutuksessa tarvitaan usein ammattilaisten välistä moniammatillista yhteistyötä, kun halutaan saada kokonaisvaltainen käsitys potilaan ongelmista, haasteista ja vahvuuksista (Mönkkönen ym. 2019: 82). Moniammatillisen yhteistyön sujumisen kannalta keskeistä on ammattilaisten välinen vuorovaikutus, jaettu suunnittelu ja päätöksenteko sekä työn organisoiminen (Birkeland ym. 2017.) Moniasiantuntijaisella yhteistyöllä puolestaan tarkoitetaan tasavertaista asiantuntijuutta ja yhteistyökumppanuutta asiakkaan, läheisten ja ammattilaisten välillä. Moniasiantuntijuudessa keskeistä on kaikkien toimintaan osallistuvien asiantuntemus ja tasavertainen yhteistyö, jossa työskentelyn tuloksena syntyy yhteinen käsitys asiakkaan tilanteesta ja tarpeista. (Kuorilehto 2014: 29.) ICF-luokitus toimintakyvyn arvioinnissa Toimintakyky kuvaa ihmisen kykyä selviytyä jokapäiväisen elämän tehtävistä kotona, työssä ja vapaa-ajalla. International Classification of Fuctioning, disability and Health eli ICF on viitekehys, joka auttaa varmistamaan riittävän monipuolisen ja kattavan arvioinnin potilaan tilanteesta huomioiden yksilöllisen elämäntilanteen ja ympäristöön liittyvät tekijät (Paltamaa & Musikka-Siirtola 2016: 46). ICF-luokituksen käyttöönoton mahdollistamiseksi on kehitetty ICF-ydinlistoja, joiden avulla toimintakyvyn kuvaaminen helpottuu (THL 2021). ICF-luokitus toimii yhteisenä viitekehyksenä eri ammattiryhmien välillä, ohjeistaa moniammatillista työnjakoa toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden arvioinnissa sekä luo yhtenäisen perustan kokonaisvaltaiseen arviointiin, suunnitteluun ja kuntoutukseen (Paltamaa & Musikka-Siirtola 2016: 44–45). Tuloksena hyviä käytäntöjä yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistamisessa toimintakyvyn edistämiseksi Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten mukaan asiakaskeskeisyys on hyvä toimintatapa, joka näkyy kunnioittavana suhtautumisena potilaaseen, että suhtaudutaan vakavasti potilaan ongelmiin ja mietitään niihin yhdessä ratkaisua. Hyviä käytäntöjä tulosten mukaan ovat myös potilaalle nimetty vastuuhoitaja, joka koordinoi kuntoutusta ja moniammatillista yhteistyötä, digitalisaation hyödyntäminen ja arviointi- ja oirekartoituslomakkeiden käyttäminen. Keskeistä on myös moniammatillinen ja moniasiantuntijainen sujuva vuorovaikutus, konsultointi ja tiedonkulku sekä työn organisoiminen tehokkaasti eri ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden osaamista hyödyntäen. Heti hoidon ja kuntoutuksen alkuvaiheessa ja sen aikana tulisi olla useampi työntekijä tai työpari mukana potilaan hoidossa ja kuntoutuksessa ja niiden suunnittelussa. Tärkeää on myös ottaa läheisiä ja omaisia paremmin mukaan hoitoon ja kuntoutukseen. Tärkeää on tunnistaa potilaiden yksilölliset voimavarat, haasteet ja tavoitteet. Myös potilaiden somaattisen terveyden ja kognitiivisten haasteiden sekä taloudellisen tilanteen huomioiminen ja turvaaminen on olennaista. Toimintakyvyn tutkimuksessa tulee kiinnittää huomio ajankohtaisiin haasteisiin ja niihin asioihin mitkä ovat potilaalle itselleen tärkeitä. Tulosten perusteella psykoosipotilaan yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistamisessa tarvitaan kaikkiaan 99 ICF-luokituksen toimintakyvyn kuvauskohdetta, joiden avulla muodostuu laaja-alainen näkemys potilaan arjesta ja toimintakyvystä. Kuntoutussuunnitelma tulee laatia moniasiantuntijaisesti ja siihen osallistua mukaan potilas, läheiset sekä hoidon ja kuntoutuksen kannalta oleelliset työntekijät ja verkostoon kuuluvat toimijat. Kuntoutuksen suunnitteluun tulee varata riittävästi aikaa ja kuntoutussuunnitelmapalaverista sopia hyvissä ajoin. Kuntoutussuunnitelma tulee laatia yksilöllisesti ja huomioiden potilaan ajankohtaiset haasteet ja tavoitteet. Moniasiantuntijainen ja moniammatillinen yhteistyö varmistaa asiantuntevan ja laaja-alaisen kuntoutussuunnitelman ja tavoitteiden laatimisen, soveltuvien ja oikea-aikaisten kuntoutusmuotojen valitsemisen sekä niiden yhteensovittamisen potilaan yksilöllisiin tarpeisiin niin, että ne muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden, jonka seurauksena potilaan toimintakyky edistyy. Kirjoitus perustuu toimintaterapeutti Sari Stenroosin tutkimukselliseen kehittämistyöhön Yksilöllisten kuntoutustarpeiden tunnistaminen toimintakyvyn edistämiseksi, joka on luettavissa Theseus-tietokannasta. Kirjoittaja Sari Stenroos toimintaterapeutti (YAMK), kuntoutuksen tutkinto-ohjelma Lähteet Birkeland, Arvid & Tuntland, Hanne & Forland, Oddvar & Jakobsen, Frode Fadnes & Langeland, Eva 2017. “Interdisciplinary collaboration in reablement - a qualitative study”. Journal of multidisciplinary healthcare vol. 10 195–203. 5. Isohanni, Matti & Honkonen, Teija & Vartiainen, Heikki & Lönnqvist, Jouko 2007. Skitsofrenia. Teoksessa Lönnqvist, Jouko, Heikkinen, Martti, Henriksson, Markus, Marttunen, Mauri, Partonen, Timo (toim.) Psykiatria. Helsinki: Duodecim. Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011. Kuntoutustarve ja motivaatio. Teoksessa kuntoutuksen perusteet. Helsinki: WSOY Pro. Kuntoutuksen uudistaminen 2020. Kuntoutuksen uudistamisen toimintasuunnitelma vuosille 2020–2022. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:39. Kuorilehto, Ritva 2014. Moniasiantuntijuus sosiaali- ja terveydenhuollon perhetyössä monitahoarviointi Q-metodologialla. Oulun Yliopisto. Mönkkönen, Kaarina & Leinonen, Leena & Arajärvi, Miina & Hovatta, Anna-Elina & Tusa, Nina & Salokangas, Katri 2019.Moniammatillisen vuorovaikutuksen tarkastelua. Teoksessa Mönkkönen, Kaarina - Kekoni Taru ja Pehkonen Aini (toim.) Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Tallinna. Gaudeamus. 47–88. Paltamaa, Jaana & Musikka-Siirtola Marjatta 2016. ICF-luokitus. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona, Salminen, Anna-Liisa, Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne (toim). Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 37–55. Suomela-Markkanen, Tiina & Peltonen, Riikka 2016. Kuntoutussuunnitelma. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona, Salminen, Anna-Liisa, Rajavaara, Marketta & Ylinen, Aarne. Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 247–262. THL 2021. Toimintakyky. ICF ydinlistat ja tarkistuslista.
Yhdessä tehden – toimintakyvyn arviointi lapsen kuntoutumisen edistämiseksi
Lapselle kuntoutuminen on oppimisprosessi. Sitä suuntaavat lapselle tärkeät tavoitteet. Lapsen oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa lapsen eri ympäristöissä. Lapsen kuntoutumisessa oleellista on yhteistoiminta lapsen, vanhempien sekä lapsen kanssa lähipiirissä toimivien läheisten ja ammattilaisten kesken. Yhteistoiminnassa keskeisiä ovat yhteinen päämäärä, yhtenevät keinot ja toisten näkökulmien ymmärtäminen (Sipari & Vänskä & Pollari 2017). Miten nämä saavutetaan lapsen toimintakyvyn arviointiprosessissa perhekeskuksessa? Lapsen toimintakykyä voi olla tarpeen arvioida monesta eri syystä ja monen eri ammattilaisen näkökulmasta. Lapsen kuntoutuksen kokonaisuuden hahmottaminen vaatiikin yhteistyötä ja suunnittelua sekä verkostotoimintaa (Kauppila & Sipari & Suhonen-Polvi 2016: 110). Perhekeskukset verkostoivat lasten ja perheiden palvelut yhteen. Nämä palvelut tukevat myös kuntoutusta tarvitsevia lapsia ja heidän perheitään (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017: 47). Toimintakyvyn arvioinnin osana kuntoutumisen prosessia tulisi vahvistaa lapsen toimijuutta. Siinä tulisi tunnistaa myös lapsen vahvuuksia arjessa selviytymisen tueksi (Sainio & Salminen 2016: 207.) Arviossa keskeistä on kuvata kokonaisuus ja tunnistaa ne tekijät, jotka rajoittavat tai edistävät lapsen suoriutumista ja osallistumista hänelle merkitykselliseen toimintaan (Paltamaa & Musikka-Siirtola 2016: 46; Launiainen & Sipari 2011: 88). Tämä kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhöni, jossa toimintakyvyn arvioinnilla tarkoitetaan fysioterapeutin, puheterapeutin, psykologin tai toimintaterapeutin yhteistyössä vanhemman, lähettävän tahon ja lapsen lähiympäristön kanssa tekemää arviota lapsen toimintakyvystä perhekeskusympäristössä. Kehittämistyö tehtiin yhdessä vanhempien ja lapsen kanssa perhekeskuksessa ja lapsen lähiympäristössä toimivien ammattilaisten kanssa. Yhteistoiminta rakentuu dialogissa Yhteistoiminnan ja yhteistoimijuuden rakentuminen on prosessi. Se vaatii aikaa, jatkuvuutta, jakamista ja yhteistä oppimista. (Sipari & Vänskä & Pollari 2017: 48.) Ammattilaisten ja perheen tulisikin tietoisesti panostaa vastavuoroisen suhteen rakentamiseen. Se motivoisi myös lasta osallistumaan kuntoutukseen. (Järvikoski ym. 2015: 115.) Kehittämistyön tuloksien mukaan eri näkökulmien ymmärtämiseksi lapsen toimintakyvyn arviointiprosessissa tarvitaan niin tiedon jakamista ja välittymistä kuin yhteisen käsityksen muodostumista dialogiseen keskusteluun pohjaten. Yhteistoiminta rakentuu dialogissa arvion tarpeen tunnistamisesta alkaen, edeten arvion sisällön rakentumiseen sekä yhteisen ymmärryksen muodostumiseen lapsen toimintakyvystä, tavoitteista ja sitä tukevista keinoista. Dialoginen keskustelu lapsen toimintakyvyn arviointiprosessissa tarkoittaa kohtaamisiin keskittymistä, avoimuutta, asioiden ymmärtämisen varmistamista yhteisin sanoin, erilaisin materiaalein, arkeen siltaamalla sekä tietoa ja esimerkkejä jakamalla. ”Ei tiedetä, rakennetaan yhdessä” -asenteella, toista kunnioittaen ja erilaiset näkökulmat hyväksyen, rakennetaan yhteistoimijuutta koko arviointiprosessin ajan. Moniasiantuntijaiset palaverit ovat tärkeä osa lapsen toimintakyvyn arviointiprosessia tiedon kokoamiseksi ja jakamiseksi sekä yhteistoiminnan rakentumiseksi lapsen verkostossa. Näitä palavereja ovat esimerkiksi perhekeskuksen lasten ja perheiden tiimit, varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelut sekä yksilökohtaiset oppilashuoltotyöryhmät. Lapselle tärkeät tavoitteet suuntaavat kuntoutumista Kehittämistyön tuloksien mukaan lapselle tärkeät tavoitteet muodostetaan yhdessä keskustellen. Ne ovat konkreettisia ja nousevat arjen tilanteista. Onkin todettu, että lapsen asettaessa omat tavoitteet kuntoutumiselle on sillä erityistä merkitystä lapsen motivoitumiseen ja voimaantumiseen kuntoutusprosessissa (Järvikoski ym. 2015: 114; Vroland-Norstrand ym. 2016: 595). Lapsen omat tavoitteet ohjaavat myös lapselle merkityksellisten ja motivoivien toimintojen äärelle (Vroland-Norstrand ym. 2016: 595). Vanhempien näkökulmasta yhteisen tavoitteen asettamisen on todettu vahvistavan myös vanhempien osaamista ja kumppanuuden tunnetta lapsen kuntoutumiseen liittyen (Oien 2009: 564). Lapsen tavoitteiden asettaminen yhteistyössä vanhempien ja ammattilaisten kanssa onkin vahvasti yhteydessä yhteistoiminnan rakentumiseen (An ym. 2013: 2; An 2016: 112; Sipari ym. 2017:48). Kehittämistyön tuloksien mukaan lapsen kuntoutumista edistävät ydintekijät lapsen toimintakyvyn arviointiprosessissa ovat: dialogisuus lapsen ja perheen voimavarojen huomioiminen sekä tukeminen lapsen näkökulman huomioiminen yhteistyö lähiympäristön kanssa arkeen nivoutuminen Muodostuneet ydintekijät ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Toimintatavat lapsen kuntoutumisen edistymiseksi suunnitellaan lapsen toimintakyvyn arviointiprosessissa yhdessä: dialogissa, lapsen ja perheen voimavarat ja lapsen näkökulma huomioiden sekä yhteistyössä lapsen lähiympäristön kanssa niitä arkeen nivoen. Kirjoittaja: Paula Heinonen on toimintaterapeutti ja kuntoutuksen (YAMK) -opiskelija. Hän työskentelee Janakkalan perhekeskuksessa toimintaterapeuttina sekä palveluvastaavana. Lähteet: An, Mihee 2016. Effects of a Collaborative Intervention Process for Children with Disabilities on Parent-Therapist Interaction, Parent Empowerment, and Child Performance. Drexel University. ProQuest Dissertations Publishing. An,Mihee & Palisano, Robert 2013: Family–professional collaboration in pediatric rehabilitation: a practice model. Disability and Rehabilitation. Early online: 1–7. https://www.researchgate.net/profile/Mihee_An/publication/236956260_Family-professional_collaboration_in_pediatric_rehabilitation_A_practice_model/links/542ce2a80cf277d58e8c8957.pdf Luettu 13.3.2020. Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina & Martin, Marjatta & Vasari, Pekka & Autti-Rämö, Ilona 2015. Service characteristics as predictors of parents perceptions of child rehabilitation outcomes. Journal of child helath care 2015, vol 19 (1). 106–117. Kauppila, Jorma & Sipari, Salla & Suhonen-Polvi, Hanna 2016. Lapsen kokonaiskuntoutus kehitysympäristössään. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen Anna-Liisa & Rajavaara Marketta & Ylinen Aarne (toim.): Kuntoutuminen. 1. painos. Helsinki: Duodecim. Launiainen, Helena & Sipari, Salla 2011. Lapsen hyvä kuntoutus käytännössä. Lapsen ja nuoren hyvän kuntoutuksen toteutuminen palveluverkossa -projekti 2007–2011. Vajaaliikkeisten Kunto ry. Helsinki: Erweko Oy. http://www.vlkunto.fi/julkaisut/Kuntoutus_1-190.pdf. Luettu 8.10.2018. Paltamaa, Jaana & Karhula, Maarit & Suomela-Markkanen, Tiina & Ilona Autti-Rämö 2011 (toim). Hyvän kuntoutuskäytännön perusta. Käytännön ja tutkimustiedon analyysistä suosituksiin vaikeavammaisten kuntoutuksen kehittämishankkeessa. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/24581/Hyvan%20kuntoutuskaytannon%20perusta.pdf Sainio, Päivi & Salminen, Anna-Liisa 2016. Toimintakyvyn arviointi ja menetelmät. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen Anna-Liisa & Rajavaara Marketta & Ylinen Aarne (toim.): Kuntoutuminen. 1. painos. Helsinki: Duodecim. Sipari, Salla & Vänskä, Nea & Pollari, Kirsi 2017a. Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Osallistumista ja toimijuutta vahvistavat hyvät käytännöt. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 5/2017. Kela. Helsinki. 2017. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/220550/Raportteja5.pdf?sequence=7&isAllowed=y Sosiaali- ja terveysministeriö 2017. Kuntoutuksen uudistamiskomitean ehdotukset kuntoutusjärjestelmän uudistamiseksi. Sosiaali-ja terveysministeriön raportteja 2017:41. Helsinki. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160273/RAP2017_41.pdf?sequence=2&isAllowed=y Vroland‐Nordstrand, Kristina & Eliasson, Ann-Christien & Jacobsson, Helen & Johansson, Ulla & Krumlinde‐Sundholm, Lena 2016. Can children identify and achieve goals for intervention? A randomized trial comparing two goal‐setting approaches. Developmental Medicine & Child Neurology 2016; 58(6): 589–596. https://onlinelibrary.wiley.com/doi/pdf/10.1111/dmcn.12925 Øien, I & Fallang, B & Østensjø, S 2009: Goal-setting in paediatric rehabilitation: perceptions of parents and professional. Child: care, health and development 2009: 36, 4, 558–565. https://onlinelibrary.wiley.com/doi/pdf/10.1111/j.1365-2214.2009.01038.x?casa_token=ZLm1lr6LXmkAAAAA:nxF9RkWb1rSN1UNTkPlr-mkmYfAq4qc9sbVVmAUmesM-lMLtI8zkBvj77oQFUPO_yjQ8C3H676QNiA
Perhehoitajien vertaistoiminnan avulla tukea yhteistoimintaan biologisten vanhempien kanssa
Lastensuojelun perhehoidossa perhehoitajat kaipaavat tukea erilaisiin lapseen liittyviin kysymyksiin – yksi monista tukimuodoista voi olla vertaistoiminta. Vertaistoiminnan avulla voidaan tukea perhehoitajia yhteistoimintaan lapsen biologisten vanhempien kanssa. Miten yhteistoiminta saadaan sujuvaksi osaksi perhehoidon käytäntöjä? Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirissä (Eksote) toteutettiin tutkimuksellinen kehittämistyö, jossa kehitettiin perhehoitajien vertaistoimintaa lapsen toimintakyvyn tukemiseksi lastensuojelun perhehoidossa. Tulokset osoittavat, että perhehoitajat tarvitsevat tukea yhteistoimintaan lapsen biologisten vanhempien kanssa. Jokaiselle lapselle riittävän hyvä ja turvallinen arki Mitä näitä vaihtoehtoja nyt olikaan? Oma koti, sukulaissijoitus, laitoshoito tai perhehoito. Lähtökohtana lastensuojelussa on aina vanhempien tukeminen siten, että lapsen oikeudet toteutuvat hänen omassa kodissaan. Aina tämä ei kuitenkaan toteudu, ja silloin lapsi tarvitsee kodin ulkopuolista sijoitusta. (Perhehoitoliitto.) Lapsella on oikeus erityiseen suojeluun, turvalliseen kasvuympäristöön sekä tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen. (Lastensuojelulaki 2007). Kun lapsi tarvitsee kodin ulkopuolista sijoitusta, siihen useimmiten paras mahdollinen paikka on perhehoito, joka tuli sijaishuollon ensisijaiseksi hoitomuodoksi 1.1.2012 alkaen (Perhehoitoliitto). Perhehoidossa toimiville perhehoitajille on tärkeää taata riittävä tuki perhehoitajana toimimiseen. Yksi perhehoidon tukimuodoista on vertaistuki, jolle näyttää Aaltosen (2020) tutkimuksellisen kehittämistyön mukaan olevan todellista tarvetta. (Aaltonen 2020.) Vertaistoiminnan merkitys Kansainvälisten tutkimusten mukaan perhehoitajat kaipaavat tukea lapseen liittyviin haasteisiin, lapsen vanhempien kanssa tehtävään yhteistyöhön sekä kasvatuskäytäntöihin ja lapsen kanssa toimimiseen. Toivottuja tuen muotoja ovat koulutus, kriisituki, sosiaalityöntekijän saavutettavuus, erityispalvelut lapselle ja vertaistuki. (Heino & Säles 2017: 73.) Kananojan ja Ruuskasen (2019) mukaan avohuollon lastensuojelussa ryhmämuotoinen auttaminen on toistaiseksi vähäistä, vaikka kokemukset esimerkiksi biologisten vanhempien vertaisryhmistä ovat myönteisiä. (Kananoja & Ruuskanen 2019: 36). Aaltosen (2020) tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksia voidaan hyödyntää pitkäaikaisten perhehoitajien vertaistoiminnan kehittämisessä Eksotessa. Vertaistoiminta on käynnistynyt tutkimuksellisen kehittämistyön kanssa yhtä aikaa. Vertaistuen tulisi kuulua tiiviinä osana tämän päivän yhteiskunnan tukimuotoihin, myös lastensuojelussa. Aaltosen (2020) tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksissa vertaistoimintaa toivottiin myös sijoitetuille lapsille, biologisille vanhemmille sekä perhehoitajien biologisille lapsille. Tulosten mukaan voidaan olettaa, että ammattilaisilla on merkittävä tehtävä vertaistoiminnassa sen mahdollistajana. (Aaltonen 2020.) Toimiva vertaistuki on suunnitelmallista, vapaaehtoista ja tuen saajan kokemaan tarpeeseen perustuvaa toimintaa, jota voi tarjota ainoastaan vertainen. Sosiaalityön tehtävänä on huolehtia vertaistuen saatavuudesta sitomalla vertaistoiminta osaksi sosiaalityön rakenteita ja käytäntöjä. Vertaistukiryhmässä perhehoitajat oppivat toistensa kokemuksista, vahvistavat voimavarojaan ja lisäävät ammattitaitoaan. (Heino & Säles 2017: 75.) Ryhmätoiminnassa vertaiset oppivat toisiltaan, mutta myös ammattilaisilta ja päinvastoin. Oppiminen parhaimmillaan on monenkeskistä tiedon ja kokemusten jakamista. Vertaistuki voi toimia ilman ammatillista työtä, mutta ammatillinen työ mahdollistaa vertaistuen. Tuen tarvitsijan kannalta usein päästään hyviin tuloksiin, kun vertaistuki ja ammatillinen työ toimivat yhdessä. (Mikkonen & Saarinen 2018: 23, 29.) Luottamuksellinen ilmapiiri toimii omien kokemusten kertomisen ja toisten kuulemisen, vuorovaikutuksen, tunteiden ilmaisemisen ja käsittelyn sekä toisten kokemuksista oppimisen ja uusien selviytymiskeinojen löytymisen mahdollistajana. Ryhmän tuki voi auttaa vain, jos tukea toivova itse suhtautuu siihen luottavaisesti ja avoimesti. Vertaistuesta on apua monille, mutta se ei kuitenkaan sovi kaikille. (Mikkonen & Saarinen 2018: 21, 189.) Mitä on perhehoitajien hyvä vertaistoiminta? Aaltosen (2020) tutkimuksellisen kehittämistyön yhteenvetona syntyi kuvaus perhehoitajien hyvästä vertaistoiminnasta lapsen toimintakyvyn tukemiseksi lastensuojelun perhehoidossa Eksotessa. Alla olevassa kuviossa perhehoitajien vertaistoiminta on nostettu keskelle sen ollessa kehittämisen kohteena. Vaikka tutkimuksellisella kehittämistyöllä oli tarkoitus kehittää nimenomaan perhehoitajien vertaistoimintaa, on myös huomattavaa, että tuloksia syntyi muistakin näkökulmista. Perhehoitajien vertaistoiminnan lisäksi tuloksista jäsentyi lapsen näkökulman huomioiminen vertaistoiminnassa, biologisen vanhemman näkökulman huomioiminen vertaistoiminnassa sekä ammattilaisten tehtävät vertaistoiminnassa. Tulosten yhteenvedon mukaan hyvä vertaistoiminta tapahtuu perhehoitajien kesken. Vertaistoiminnassa on tärkeää huomioida lapsen sekä biologisen vanhemmat näkökulmat. Ammattilaisten tehtävänä on mahdollistaa vertaistoiminnan toteutuminen. (Aaltonen 2020.) Yhteistoiminnalla yhteistä hyvää hakemassa? Lastensuojelun laatusuosituksen (2019) mukaan yksi tärkeimmistä sijaishuollossa olevan lapsen oikeuksista on oikeus pitää yhteyttä vanhempiinsa ja muihin hänelle läheisiin henkilöihin. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa ainoastaan lain tarkoittamissa tilanteissa ja silloin, kun se on lapsen edun mukaista. Lapsen sijoituksen aikana tulee tehdä yhteistyötä lapsen vanhempien ja huoltajien kanssa myös ammattilaisten sekä sijaishuoltopaikan toimesta. (Sosiaali- ja terveysministeriö, Lastensuojelun laatusuositus 2019: 54.) Myös Aaltosen (2020) tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksista voidaan olettaa, että yhteistoimintaa perhehoitajien sekä lapsen biologisten vanhempien välillä pidetään merkittävänä, myös lapsen läsnä ollessa. Yhteistoimintaa on tänä päivänä hyvin vähän. On tärkeää, että perhehoitaja saa vertaistoiminnassa vahvistusta siihen, että hän ymmärtää, hyväksyy ja kunnioittaa lapsen tärkeitä ihmissuhteita. Vertaistoiminnan avulla voidaan tukea lapsen suhteiden jatkuvuutta omaan verkostoon. Perhehoitajat toivoivat tukea yhteiseen toimintaan biologisten vanhempien kanssa. Ammattilaisten tehtävä on mahdollistaa näitä kohtaamisia. (Aaltonen 2020.) Kirjoitus pohjautuu Aaltosen (2020) tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Vertaistoiminnan kehittäminen pitkäaikaisille perhehoitajille lapsen toimintakyvyn tukemiseksi lastensuojelun perhehoidossa Eksotessa”. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittaja: Anniina Aaltonen, toimintaterapeutti, kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto-ohjelma. Aaltonen työskentelee ohjaajana lastensuojelussa Eksotessa. Lähteet: Aaltonen, Anniina 2020. Vertaistoiminnan kehittäminen pitkäaikaisille perhehoitajille lapsen toimintakyvyn tukemiseksi lastensuojelun perhehoidossa Eksotessa. Heino, Tarja & Säles, Emilia 2017. Lasten ja perheiden yksilöllisiin tarpeisiin vastaava perhehoito. Kohti perhehoidon laadun vahvistamista. THL työpaperi 20/2017. Verkkodokumentti. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/132434/URN_ISBN_978-952-302-857-9.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Kananoja, Aulikki & Ruuskanen, Kristiina 2019: 36. Selvityshenkilön ehdotukset lastensuojelun toimintaedellytysten ja laadun parantamiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2019:4. Helsinki. Loppuraportti. Verkkodokumentti. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161379/Selvityshenkilon_edellytykset_lastensuojelun.pdf?sequence=4&isAllowed=y. Lastensuojelulaki 13.4.2007/417. Verkkodokumentti. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417#L1P3. Mikkonen, Irja & Saarinen, Anja 2018. Vertaistuki sosiaali- ja terveysalalla. Tallinna: Printon. Perhehoitoliitto. https://www.perhehoitoliitto.fi/perhehoito/lapset_nuoret STM 2019. Lastensuojelun laatusuositus. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2019:18. Helsinki. Verkkodokumentti. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161862/STM_2019_8_J_Lastensuojelun_laatusuositus.pdf?sequence=1&isAllowed=y.
Asiakaslähtöisyys kuntoutuspalveluissa rakentuu vuorovaikutuksessa
Asiakaslähtöisyys käsitteenä on laaja, ja sitä voidaan tarkastella monella tasolla lähtien organisaation toiminnan arvoista päätyen yksittäisen työntekijän tapaan tehdä työtä. Asiakaslähtöisyys on nimetty kuntoutuspalveluiden järjestämisen arvoperustaksi jo pitkään, mutta käytännön asiakastyössä asiakaslähtöisyys rakentuu aina uudelleen, tilannesidonnaisesti. Käytännössä asiakaslähtöisyys on asiakkaan kokemus kohtaamisestaan ammattilaisen kanssa ja saamastaan palvelusta. Mistä tekijöistä syntyy lääkinnällisen kuntoutuksen paljon palveluita käyttävän asiakkaan kokemus asiakaslähtöisestä kuntoutuspalvelusta? Tampereen kaupungin lääkinnällisen kuntoutuksen toimiston sosiaalityöntekijöiden kokemus sekä asiakkailtaan saama palaute toimivat sytykkeenä tutkimukselliselle kehittämistyölle, jossa lähdettiin tavoittelemaan asiakaslähtöisyyden vahvistumista lääkinnällisen kuntoutuksen paljon palveluita käyttävän asiakkaan kuntoutuspalveluprosessissa. Asiakkaiden ja ammattilaisten kehittäjäkumppanuus palveluiden rakentamisessa Lääkinnällisessä kuntoutuksessa asiakkaan kuntoutumista tukevien kuntoutuspalveluiden käynnistyminen on seurausta lääketieteellisestä diagnoosista, ja perinteisesti kuntoutuspalveluiden tavoitteena on vahvasti ollut muutos asiakkaassa itsessään. Kuntoutuksen paradigman muutoksen myötä asiakkaan tilannetta tulee kuitenkin tarkastella aiempaa laajemmin ja nähdä toimintakyky vahvemmin tuloksena yksilön sekä hänen fyysisen toimintaympäristönsä ja sosiaalisten verkostojensa välisestä vuorovaikutuksesta. (Järvikoski & Härkäpää 2011: 21.) Tämä haastaa lääkinnällisen kuntoutuksen palveluiden järjestäjän vahvempaan yhteistyöhön asiakkaan kanssa kokonaisvaltaisen ja yksilöllisen kuntoutustarpeen selvittämiseksi sekä oikeanlaisten kuntoutuspalveluiden järjestämiseksi. Diagnoosi ei yksin määritä, millaisia kuntoutuspalveluita kuntoutuja tarvitsee, vaan huomioon on otettava kuntoutujan elämän kokonaistilanne. (Suomela-Markkanen & Peltonen 2016.) Organisaation toimintamalleja kehitettäessä ydinongelmien löytämisen ja ratkaisumallien kehittämisen oletetaan onnistuvan parhaiten, kun kootaan yhteen työntekijöiden ja asiakkaiden käsitykset nykyisestä toiminnasta ja pyritään löytämään muutostarpeet ja -ratkaisut yhteistyössä (Järvikoski & Martin & Kippola-Pääkkönen & Härkäpää 2017: 80). Kuntoutuspalveluiden käyttäjien osallistuessa aktiivisesti palveluiden kehittämiseen, palveluiden nähdään rakentuvan asiakkaan kokonaistilanteen paremmin huomioiviksi ja palveluista voi tulla asiakkaalle ikään kuin työvälineitä avuksi kuntoutumiseensa (Mäkinen 2014: 63). Kehittämistyön perustaksi kerättiin aineistoa asiakaslähtöisyyttä tällä hetkellä edistävistä ja heikentävistä tekijöistä sekä tulevaisuudessa tarvittavissa uusista toimintatavoista teemahaastatteluin sekä lääkinnällisen kuntoutuksen asiakkailta että sosiaalityöntekijöiltä. Tämän jälkeen haastatteluiden tuloksia käsiteltiin yhteiskehittelytilaisuudessa, johon haastatellut asiakkaat ja sosiaalityöntekijät osallistuivat. Kehittämistyö tuotti rikkaan ja monipuolisen aineiston, jonka pohjalta syntyi kuvaus tekijöistä, joilla asiakaslähtöisyyttä voidaan vahvistaa paljon palveluita käyttävän asiakkaan lääkinnällisen kuntoutuksen kuntoutuspalveluprosessista. Tulosten perusteella asiakaslähtöinen toiminta perustuu tasavertaisuuteen niin ammattilaisten ja asiakkaiden välillä kuin kuntoutuspalveluiden myöntämisessä, toiminnan avoimuuteen sekä palveluiden tuottamisen taloudellisuuteen ja tehokkuuteen. Lisäksi asiakaslähtöisyyden toteutuminen edellyttää: Asiakkaan omaa motivaatiota ja aktiivisuutta Asiakkaan osallistumismahdollisuutta oman asiansa käsittelyyn prosessin kaikissa vaiheissa Asiakkaan saaman kuntoutuksen perustumista kuntoutussuunnitelmaan Asiakkaan kuntoutustoimenpiteiden linkittymistä asiakkaan toimintakyvyn ylläpysymiseen tai edistymiseen hänen omissa toimintaympäristöissään Sujuvaa verkostoyhteistyötä Palveluiden palautejärjestelmää sekä kehittämissuunnitelmaa Riittäviä työntekijäresursseja. Rajapinnoille rakentuvan kuntoutustoiminnan asiakaslähtöisyys Asiakaslähtöisessä työskentelyssä tavoitteena on palveluiden järjestäminen vuorovaikutuksessa ja yhteisymmärryksessä asiakkaan kanssa niin, että asiakkaan tarpeet saadaan tyydytettyä käytettävissä olevien resurssien puitteissa parhaalla mahdollisella tavalla. Asiakas nähdään paitsi palveluiden käyttäjänä myös arvokkaana resurssina palveluiden tuottamisessa ja kehittämisessä oman elämänsä ja asiakaskokemuksensa tuoman kokemusasiantuntijuuden kautta. (Virtanen & Suoheimo & Lamminmäki & Ahonen & Suokas 2011: 18–19.) Lääkinnällisessä kuntoutuksessa kuntoutuksen tarve on usein laaja-alainen ja pitkäaikainen. Keskeistä kuntoutumisessa on kuntoutujan oma aktiivisuus ja sitoutuminen sekä se, että kuntoutumista tukemaan suunnitellut keinot eivät toteudu erillisinä, perättäisinä kuntoutustoimenpiteinä vaan ne muodostavat hallitun kokonaisuuden (Autti-Rämö & Salminen 2016). Aidosti asiakaslähtöinen kuntoutuspalveluiden tuottaminen edellyttää kokonaisuuden katsomista asiakkaan kuntoutumisen prosessista käsin. Organisaation oman toiminnan asiakaslähtöisyyden kehittämisen lisäksi on ymmärrettävä oma osuus asiakkaan tarvitsemien palveluiden kokonaisuudessa ja huomioitava oman toiminnan linkittyminen asiakkaan kuntoutumista tukevien tekijöiden kokonaisuuteen. Jatkossa merkityksellistä on tunnistaa nykyistä vahvemmin myös asiakkaan läheisverkostojen merkitys kuntoutumisen tukemisessa. (Mönkkönen 2018: 144.) Asiakaslähtöisyyttä voidaan lähteä kuntoutuspalveluissa vahvistamaan tunnistamalla organisaation toiminnassa tekijät, jotka vaikuttavat asiakaslähtöisyyden kokemuksen syntymiseen. Käytännössä asiakaslähtöisyys rakentuu kuitenkin jokaisessa kohtaamisessa asiakkaan kanssa aina uudelleen, joten asiakaslähtöisyys toiminnassa on jatkuvasti rakentuva, asiakkaan yksilöllisen tilanteen huomioiva prosessi, jota ei voi tehdä etukäteen valmiiksi. Kirjoitus perustuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön Asiakaslähtöisyyden vahvistuminen paljon palveluita käyttävän asiakkaan kuntoutuspalveluprosessissa – Tampereen kaupungin lääkinnällinen kuntoutus. Metropolia Ammattikorkeakoulu 2020. Kirjoittaja: Sari Haronoja, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: Autti-Rämö Ilona & Salminen Anna-Liisa 2016. Kuntoutuksesta kuntoutumisen käsitteeseen. Teoksessa Autti-Rämö Ilona, Salminen Anna-Liisa, Rajavaara Marketta, Ylinen Aarne (toim.) 2016. Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. Oppiportti. https://www.oppiportti.fi/op/opk04612 Järvikoski Aila & Härkäpää Kristiina 2011. Kuntoutuksen perusteet. Helsinki: WSOYpro Oy. Järvikoski Aila & Martin Marjatta & Kippola-Pääkkönen Anu & Härkäpää Kristiina 2017. Asiakkaan kehittämisosallisuus kuntoutuksessa. Teoksessa Anneli Pohjola &Maarit Kairala & Hannu Lyly & Asta Niskala (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Tampere: Vastapaino. Mäkinen Elisa 2014. Kokonaiskuva kuntoutujasta vahvistuu. Julkaisussa Salla Sipari & Elisa Mäkinen & Pekka Paalasmaa (toim.): Kuntoutettavasta kehittäjäkumppaniksi. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisusarja. AATOS -ARTIKKELIT 13/2014. https://www.metropolia.fi/sites/default/files/publication/2019-11/AATOS_13_2014_Sipari_Makinen_Paalasmaa.pdf Suomela-Markkanen Tiina ja Peltonen Riikka 2016. Lääkinnällisen kuntoutuksen kuntoutussuunnitelma. Teoksessa Autti-Rämö Ilona, Salminen Anna-Liisa, Rajavaara Marketta, Ylinen Aarne (toim.) 2016. Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. Verkkojulkaisu. https://www.oppiportti.fi/op/opk04612 Virtanen Petri & Suoheimo Maria & Lamminmäki Sara & Ahonen Päivi & Suokas Markku 2011. Matkaopas asiakaslähtöisten sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämiseen. Tekesin katsaus 281/2011. https://www.businessfinland.fi/globalassets/julkaisut/matkaopas.pdf
Työtehtävän ominaispiirteiden arviointi osaksi työkyvyn arviointia ja edistämistä
Tehdäänkö teillä työkyvyn arviointia? Ohjataanko teillä työtoimintaa? Toimitko työnvalmentajana? Jos vastasit johonkin edellä mainittuihin kysymyksiin kyllä, tässä vielä jatkokysymys: Tehdäänkö teillä myös työtehtävien ominaispiirteiden ja vaatimuksien arviointia? Mitä tarkoitetaan työtehtävän ominaispiirteiden ja vaatimuksien arvioinnilla? Jokainen toiminta, tai tässä tapauksessa työtehtävä, sisältää tiettyjä ominaispiirteitä. Esimerkiksi tavaroiden hyllyttäminen kaupassa on erityyppinen työtehtävä kuin esimerkiksi kassatyöskentely. Nämä kaksi tehtävää kuuluvat tavanomaiseen kauppatyöhön mutta ovat luonteeltaan erilaisia. Tavaroiden hyllyttämisessä motoriset taidot korostuvat (kuva 1), ja kassatyöskentelyssä puolestaan tarvitaan aika paljon vuorovaikutustaitoja (kuva 2). Työtehtävän arvioinnissa pilkotaan tehtävä pienempiin osiin ja käydään vaihe vaiheelta läpi, millaisia taitoja tehtävä edellyttää tekijältä, jotta se tulee suoritettua. Toimintaterapiassa tätä kutsutaan tehtävän analyysiksi tai toiminnan analyysiksi, ja tämä kuuluu toimintaterapeutin perusosaamiseen. Jotta työtehtävän arviointi tulee tehtyä huolellisesti, on hyvä käyttää siihen tarkoitettua arviointimenetelmää. IMBA (työn edellyttämien fyysisten vaativuustekijöiden, ympäristön olosuhteiden ja työturvallisuustekijöiden arviointimenetelmä) ja Melba (työn edellyttämien psykososiaalisten vaativuustekijöiden arviointimenetelmä) ovat esimerkkejä menetelmistä, joiden avulla voidaan arvioida työtehtävän osatekijöitä. Menetelmät tarkastelevat työn vaativuutta ja tekijän taitoja hyvin tarkasti noin 100 määritellyn ominaisuuden kautta. Niitä on ovat hyödynnetty mm. Ratko-hankkeessa onnistuneesti (Hietala ym 2015). AWC-menetelmä työtehtävän ominaispiirteiden arviointiin Assessment of Work Characteristics (AWC) on toinen menetelmä, jonka avulla voidaan arvioida työtehtävän ominaispiirteitä ja tehtävän edellyttämiä taitoja. Menetelmä on kehitetty Ruotsissa Assessment of Work Performance- eli AWP-menetelmän pariksi, jonka avulla arvioidaan henkilön työtehtävässä tarvittavia taitoja (Sandqvist 2017). Menetelmät perustuvat toimintaterapiassa hyvinkin tunnettuun inhimillisen toiminnan malliin (MOHO) (Kielhofner 2008; Taylor 2017). AWC-menetelmän vahvuuksiin kuuluu muun muassa, että se soveltuu nykyiseen työelämään hyvin, koska sen käyttäminen on verrattain helppoa ja nopeaa, kunhan tuntee taustateorian ja on perehtynyt menetelmään huolellisesti esimerkiksi koulutuksen avulla. AWC-menetelmässä tiedonkeruu voi toteuttaa eri tavoin mutta ensisijaisesti suositellaan, että arvioija havainnoi henkilöä, joka suorittaa työtehtävää todellisessa työympäristössä. Menetelmä ei ole työtehtävä- tai ympäristösidonnainen, joten voidaan arvioida mitä tahansa työtehtävää ja arviointi voi tapahtua missä tahansa työhön liittyvässä ympäristössä. (Sandqvist, 2008). Arviointi keskittyy kolmeen taitoalueeseen, jotka ovat motoriset taidot, prosessuaaliset taidot sekä viestintä- ja vuorovaikutustaidot. Nämä edellä mainitut kolme taitoaluetta sisältävät yhteensä 14 arvioitavaa osa-aluetta. Osa-alueet kuvaavat niitä havainnoitavissa olevia taitoja, joita asiakas käyttää työsuorituksen aikana. (Sandqvist 2008). Esimerkkejä näistä taidoista ovat ”kehon asento”, joka sisältää kyvyn säilyttää tasapainon ja kyvyn ottaa asennon, sekä ”tiedon vaihtaminen”, joka sisältää kyvyn kysyä ja kyvyn jakaa tietoa. AWC-arvioinnin tuloksena saadaan visuaalinen kuva tehtävän vaateista vaatimusprofiilin muodossa, ja AWP-arvioinnin tuloksena syntyvä taitoprofiili kuvaa henkilön pätevyyttä suorittaa tietty työtehtävä. Näitä profiileja vertaamalla nähdään helpommin, kohtaavatko työn vaatimukset ja tekijän taidot. (Sandqvist 2017: 63.) Usean menetelmän käyttö antaa henkilön työkyvystä kattavan kuvan On tärkeää tiedostaa, että AWC-menetelmällä arvioija saa tiedon siitä, missä määrin työtehtävä asettaa vaatimuksia arvioitavan henkilön taidoille, mutta menetelmä ei huomioi esim. henkilön kokemusta työtehtävän vaativuudesta. Kattavan kokonaiskuvan saamiseksi onkin tärkeää täydentää arviointia myös muilla MOHO-malliin pohjautuvilla työkyvyn arviointimenetelmillä, kuten: AWP-havainnointimenetelmällä, jolla arvioidaan henkilön taitoja tietyssä työtehtävässä WRI (Worker Role Interview) -haastattelumenetelmällä, jolla kerätään tietoa työn merkityksestä henkilölle ja siitä, mitkä psykososiaaliset tekijät työssä vaikuttavat henkilön mahdollisuuksiin työllistyä, jatkaa työssä tai palata työhön (Braveman ym 2005) WEIS (Work Environment Impact Scale) -haastattelumenetelmällä, jolla kerätään tietoa arvioitavan omasta käsityksestä työympäristön edistävistä ja estävistä tekijöistä ja näiden vaikutuksista henkilön työsuoritukseen, tyytyväisyyteen ja työhyvinvointiin (Moore-Corner ym 1998). MOHO-malli pyrkii selittämään, kuinka ihmisen motivaatio, elämäntapa, suorituskyky sekä sosiaalinen ja fyysinen ympäristö vaikuttavat hänen mahdollisuuksiinsa toimia ja osallistua (Kielhofner 2008; Taylor 2017). Mallin tuntemus on olennaista, jotta menetelmiä ja niiden avulla syntynyttä tietoa pystyy hyödyntämään ja tulkitsemaan parhaiten. Myös huolellinen perehtyminen menetelmiin esimerkiksi koulutuksen kautta on erittäin olennaista. Puuttuva Pala -hankkeessa hyödynnetään AWC-menetelmää Puuttuva Pala -hankkeessa (http://puuttuvapala.metropolia.fi/) on tavoitteena rakentaa Tuetun keikkatyön malli, jonka tarkoitus on kehittää työllisyyspolkuja nykyisten tuettujen työllistämismuotojen ja avoimien työmarkkinoiden välille. Hanke käynnistyi keväällä 2019. Hankkeessa Metropolia AMK ja Etelä Suomen Klubitalot Ry yhteiskehittävät kohde- ja sidosryhmien kanssa mallia osa-työkykyisten työllisyyspolkujen edistämiseksi. Hankkeessa pyritään tarjoamaan hallinnollisesti kevyitä mahdollisuuksia tuettuun keikkatyöhön osa-työkykyisille, jotta yksilöt saisivat mahdollisuuden kokeilla työelämävalmiuksia ja työkokemusta avoimilta työmarkkinoilta työehtosopimuksen mukaisella palkalla. Polkuja työtehtävästä toiseen Nyt hankkeen alkupuolella kartoitetaan, millaisia työtehtäviä Klubitalot jäsenilleen tarjoavat, millaisia ovat niiden tehtävien ominaispiirteet ja millaisia taitoja kyseiset tehtävät edellyttävät tekijältä. Metropolia AMK:n toimintaterapeuttiopiskelijat ovat mukana tekemässä työtehtävien kartoitusta ja ominaispiirteiden arviointia AWC-menetelmän avulla (kuvat 3 & 4). Seuraavaksi onkin sitten tarkoitus kartoittaa ja arvioida hankkeessa mukana olevien yritysten työtehtävien ominaispiirteitä ja vaatimustasoa. Näiden kartoitusten avulla luodaan ymmärrystä siitä, millaisten työtehtävien piiristä keikkatyöntekijät lähtevät ja millaisiin he ovat menossa. Kun on selkeä ymmärrys tehtävien vaatimustasoista eri osa-alueilla, on helpompi luoda polkuja ja tukea työntekijän siirtymistä työtehtävästä toiseen. Samalla on helpompi tukea työnantajaa mahdollistamaan osa-työkykyisen työnteon omassa organisaatiossaan. Myös työkyvyn arvioinnissa, kuntouttavassa työtoiminnassa ja työvalmennuksessa voi olla hyötyä vastaavanlaisista prosesseista, ja silloin AWC-menetelmä voisi mahdollisesti soveltua käytettäväksi. AWC-FI, AWP-FI, WRI-FI ja WEIS-FI eli menetelmien suomenkieliset versiot julkaistaan myytäväksi lähitulevaisuudessa Metropolia AMK:n julkaisuna ja käyttäjäkoulutuksia tullaan järjestämään mahdollisimman pian. Seuraa Metropolia AMK:n koulutustarjontaa! Kirjoittaja: Jennie Nyman on koulutukseltaan toimintaterapeutti (AMK), ja valmistui toimintaterapian maisteriksi Ruotsin Karoliinisesta Instituutista vuonna 2009. Hän työskentelee Metropolia Ammattikorkeakoulussa lehtorina ja Puuttuva Pala -hankkeessa arvioinnin asiantuntijana. Hän on ollut mukana tuomassa toimintaterapian teorioihin perustuvat työkyvyn arviointimenetelmät Suomeen ja kuuluu työryhmään, joka kehittää työkyvyn arviointia inhimillisen toiminnan mallin näkökulmasta Ruotsin Linköpingin yliopistossa. Lähteet: Braveman, B. & Robson, M. & Velozo, C. & Kielhofner, G. & Fisher, G. & Forsyth, K. & Kerschbaum, J. 2005. A user’s manual for Worker Role Interview (WRI) 10.0. UIC: The model of human occupation clearinghouse. Hietala, O. & Sippola, A. & Riipinen, M. & Lampinen, P. & Nevalainen, M. 2015. Kaikille sopiva työ ja työyhteisö. Tutkimus- ja kehittämishankkeen loppuraportti. Helsinki: Unigrafia. Saatavana osoitteessa: https://vamlas.fi/wp-content/uploads/2017/09/kaikille-sopiva-tyo.pdf Kielhofner, G. 2008. Model of human occupation. Philadelphia: Lippincott Williams & Wilkins. Moore-Corner, R. & Kielhofner, G. & Olson, L. 1998. A user’s manual for Work Environment Impact Scale 2.0. UIC: The model of human occupation clearinghouse. Sandqvist, Jan. 2017. Evidensbaserad bedömning av arbetsförmåga. Assessment of Work Performance (AWP) och Assessment of Work Characteristics (AWC). Ergoterapeuten 1. Sandqvist, Jan. 2008. Assessment of Work Characteristics (AWC). Version 1.1. Taylor, R. 2017. Kielhofner’s model of human occupation. Philadelphia: Wolters Kluwer. Vamlas 2019. Mikä IMBA ja Melba? Verkkosivusto. Saatavana osoitteessa: https://vamlas.fi/imba-ja-melba/
Mahdollisuus osallistua − pieniä tekoja, joilla voi olla suuri vaikutus
Kuntoutuksen tavoitteena on saada asiakkaan elämään jotain sellaista hyvää, jota asiakas itse toivoo, ja saattaa ihminen mahdollisimman toimintakykyiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Nähdäänkö asiakas kuntoutuksen kohteena vai toimijana prosessissa? Olen kehitysvamma-alalla työskentelevä sairaanhoitaja, joka on kiinnostunut tarkastelemaan hoitoalalla esiintyviä ilmiöitä. Työ haastavien asiakkaiden parissa on aina kiinnostanut, ja olen työskennellyt erilaisissa työtehtävissä kehitysvammapsykiatristen asiakkaiden kuntoutuksen parissa. Osallistuminen on kokemus, joka on meille jokaiselle yksilöllinen. Kokemus syntyy useista ärsykkeistä, joita ihminen tulkitsee. Vuorovaikutusta ympäristöön tarvitaan, jotta syntyy kokemuksia. Vuorovaikutus vaatii vastapuolet, jotta voidaan puhua vuorovaikutussuhteesta. Vuorovaikutustilanteissa törmätään usein haasteisiin kehitysvammaisten parissa, sillä heillä esiintyy vaikeuksia vuorovaikutustaitojen puutteiden vuoksi. Vastavuoroista viestintää voidaan kutsua myös dialogiksi Vuorovaikutuksellaan ihminen tuo esille mielipiteitään tai esimerkiksi tunteitaan. Sen onnistumiseksi on löydettävä keinot, jotta meistä jokainen saa mahdollisuuden ilmaista itseään. Kehitysvammaisilla käytetään kommunikoinnin tukemiseksi esimerkiksi kuvia, piirtämistä tai tukiviittomia. Niiden käyttämiseen kuitenkin tarvitaan osaamista. Kehitysvammapsykiatrisessa kuntoutuksessa yhtenä merkittävimmistä tavoitteista on löytää toimivat kommunikoinnin keinot asiakkaalle. Kehitysvammapsykiatriassa yhtenä haastavan käyttäytymisen syynä on nähty ympäristöön liittyvät tekijät. Kehitysvammaisen asiakkaan kuntoutusprosessi on moniulotteinen. Käytäntöjä tarkastellessa kehitysvammapsykiatrian yksikössä todettiin, että asiakkaan osallistumisen vahvistamiseen liittyvät käytännöt kohdentuvat asiakkaan ympärillä olevien ihmisten toimintaan. Ihmisen elämäntilanne muuttuu ja tarpeet vaihtelevat. Riittävä säännönmukainen arviointi tarvittavista kuntoutustoimenpiteistä on tärkeää, jotta ympärillä toimivat ihmiset kohdentavat toimintansa oikeisiin asioihin. Kehitysvammaisen kuntoutus vaatii useimmiten moniammatillista työryhmää arvioimaan asiakkaan tilannetta rakentaaksemme tarvittava tuki asiakkaalle. Tutkimuksellisessa kehittämistyössäni oli tarkoituksena kehittää kehitysvammapsykiatrian kuntoutusprosessin käytäntöjä asiakkaan osallistumisen vahvistamiseksi. Haastateltavina oli neljän asiakkaan ryhmä sekä työntekijäryhmä, johon osallistui vaihdellen neljästä kuuteen työntekijää. Asiakkaan osallistamista vahvistavia käytäntöjä tarkasteltiin ryhmissä keskustellen. Asiakkaat ja työntekijät toivat esille näkemyksiään, miten asiakkaan osallistumista vahvistetaan tällä hetkellä. Työntekijät pohtivat, mitä asiakkaan osallistumista vahvistavia käytäntöjä tarvitaan ja miten ne otettaisiin käyttöön. Työntekijöiden keskustelusta nousevat käytännöt sisälsivät erilaisia työntekijöiden ominaisuuksiin liittyviä asioita, kuten asenne, koulutus ja kokemus. Toimivia käytäntöjä nähtiin jo olevan, mutta niiden käyttö ei ollut säännöllistä. Kuntoutusprosessin eteneminen suunnitelmallisesti edellyttää käytännöistä sopimisen lisäksi myös sitoutumista. Käytäntöjen tulee olla asiakaslähtöiset ja mahdollistaa asiakkaan osallistumisen omien kykyjensä mukaisesti. Asiakkaat kokivat hoitajan kanssa keskustelut tärkeiksi Keskusteluiden sisältönä asiakkaat nostivat esimerkkinä oman voinnin arvioinnin ja vaikuttamisen mahdollisuuden viikko-ohjelman rakentamiseen. Asiakas kertoi: "Niin silloin kun mä oon ollut huonos kunnossa niin mä oon miettiny, et ei kannata enää tehä semmosii, sit mä oon päässy aina ylöspäin siitä." Asiakkaat toivat esille, etteivät he saa omin avuin mielipidettään aina kuuluviin. Asiakkaat kokivat erilaisten kommunikointimenetelmien käytön tukevan mielipiteen ilmaisussa, joiden käytössä hoitajalla on merkittävä rooli. Omien viikkorahojen käyttö oli tuttua, mutta asuinpaikasta päätettäessä nousi esille, että kunta toimii päätöksentekijänä. Osalla oli kokemusta, että mielipiteitä oli kuitenkin kuultu myös asuinpaikkaa valitessa. Asiakkaiden mielestä heidän toiveitaan kuultiin, ja pyrittiin mahdollistamaan arkeen mielekästä tekemistä. Ovatko ne pienet asiat kuitenkin niitä suurta hyvää oloa tuottavia asioita, eivätkä niinkään esimerkiksi ne seinät, jotka ympäröivät? Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Osallistumista vahvistavat käytännöt kehitysvammapsykiatrisen asiakkaan kuntoutuksessa”. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Kirjoittaja: Petra Vuorinen, opiskelija, kuntoutuksen ylempi AMK -tutkinto-ohjelma Kuvat: Petra Vuorinen
Marianne Roivas päätoimittaja
suomen kielen ja viestinnän lehtori
p. 040 714 5153
marianne.roivas@metropolia.fi
Anna Kaipainen
projektisuunnittelija
p. 050 50 470 7161
Anna.Kaipainen@metropolia.fi
Auli Räsänen
koulutussuunnittelija
p. 040 672 6577
auli.rasanen@metropolia.fi
Sari Helenius
kuntoutuksen lehtori
p. 050 518 7333
sari.helenius@metropolia.fi
Toimituskunta toimittaa Rehablogin sisällöt ennen niiden julkaisua. Rehablogin toimituskunta on aloittanut työnsä 15.2.2018.
aivoverenkiertohäiriö alaraaja- amputaatio apuvälineet asiakas asiakaslähtöisyys etäkuntoutus hanketyö ICF-luokitus ikäihmiset kehittäjäkumppanuus kohtaaminen kotikuntoutus koulutus kuntoutuja kuntoutujalähtöisyys kuntoutuminen kuntoutumisprosessi kuntoutus kuntoutusalan ammattikorkeakoulutus kuntoutusosaaminen kuntoutusprosessi Metropolia AMK monialaisuus moniammatillisuus moniasiantuntijuus osaaminen osallistuminen osallisuus perhe Sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen sosiaalinen vahvistaminen toimijuus toimintakyky toimintaterapia työhyvinvointi työkyky vaikuttavat tavat verkosto vertaistuki vuorovaikutus yhteiskehittely yhteistoiminta yhteistyö yhteisöllisyys yksilö